ORANGE, TOMMY: Harhailevat tähdet

Kustantaja: Aula & Co 2026

Alkuteos: Wandering Stars (2024)

Suomennos: Terhi Kuusisto

Kansi: Laura Noponen

Rajuja meren aaltoja, jotka vaahtoavat omia häpeitään, harhailevia tähtiä, joille pimeyden synkeys ikuisiksi ajoiksi on varattu. (Raamattu, Juudaan kirje 1:13)

Teoksessaan Ei enää mitään (Aula & Co 2020) Tommy Orange kertoi kahdentoista henkilön välityksellä urbaani-intiaanien elämästä Yhdysvalloissa. Romaanissa Harhailevat tähdet tavataan samoja henkilöitä, mutta kerrotaan myös vanhemmista ja uudemmista ajoista. Käsiteltävänä on seitsemän sukupolven aikaisia kokemuksia ja melko sekavia ihmissuhteita, joten kirjan alussa oleva sukutaulu on suureksi avuksi.

Harhailevat tähdet -romaani jakaantuu kolmeen osaan, joista ensimmäisen otsikko on Ennen, 1924. Se alkaa vuodesta1864 ja Coloradon Sand Creekissä tapahtuneesta verilöylystä. Ainoastaan nuori Jude Star onnistuu pakenemaan paikalta, mutta hänkin luodin haavoittamana. Järkytys vie häneltä puhekyvyn pitkäksi aikaa.

Myöhemmin Jude joutuu Fort Marionin vankilaan Floridaan, missä vankilanjohtaja Richard Henry Pratt pyrkii ”tappamaan intiaanin ja pelastamaan ihmisen”. Judelle ja ystävälleen Bear Shieldille tästä on se hyöty, että he tutustuvat kirjallisuuteen Raamatusta Frankensteinin hirviöön. Kumpikin perustaa perheen vankilasta vapauduttuaan ja tulevaisuus näyttää edes hetken toiveikkaalta.

Juden ja Bear Shieldin jälkeläisten elämää värittävät päihteet. Lapset elävät isättöminä ja joskus myös äidittöminä. Esimerkiksi Juden lapsenlapsi Victoria (Vicky) adoptoidaan jo vauvana valkoiseen perheeseen ja hän kuulee vasta sijaisäitinsä kuoltua intiaanitaustastaan. Biologisen isänsä Charles Starin jäljiltä löytyneistä muistiinpanoista hän saa tietoa perheensä historiasta.

Starin, Bear Shieldin ja Red Featherin toisiinsa kietoutuneiden sukujen vaiheita selostetaan satiirisesti, mikä vain korostaa niitä kauheuksia, joita Amerikan alkuperäisväestö joutui valkoisten valloittajien taholta kokemaan: raakaa teurastusta, henkistä ja fyysistä väkivaltaa ja lopulta myös yrityksen tulla sulautetuksi valtaväestöön koulutuksen kautta. Teksti etenee kiivaana: ihmiset ja tapahtumat vilisevät ohi.

… jos oli joku, joka selvisi säännöllisestä pieksemisestä ja raiskauksista, selvisi ja sai oman elämän, perheen ja kodin, niin se johtui vain siitä, että nuo intiaanilapset jaksoivat kestää enemmän kuin jaksoivat kestää.

Romaanin toisen osan otsikko on Jälkipuinti, 2018 ja kolmannen osan Tulevaisuuksia. Pääosissa ovat Vickyn Oaklandissa asuvat tyttärentyttärenpojat, joista poikien äidin kuoleman ja isoäidin huumeriippuvaisuuden vuoksi huolehtii isotäti Opal. Lahjakkailla pojilla on traumansa, mutta lopulta tilanne näyttää kääntyvän valoisammaksi. Päihteidenkäyttäjä kuntoutuu, maailmalla harhaillut palaa kotiin ja suku jatkuu pikkuisen Opalin muodossa.

Kaikki luulee, että me ollaan vain menneisyyttä, vaikka me ollaan täällä, mutta muut ei tiedä, että me ollaan yhä täällä, joten on kuin me oltaisiin tulevaisuudessa.

Harhailevat tähdet -teoksessa on vimmaa ja surua, mutta myös toivoa. Äänessä on useita eri sukupolvia edustavia kertojia, jotka kaikki kärsivät samoista ongelmista: päihderiippuvuudesta, alhaisesta itsetunnosta ja identiteettikriisistä. Kirjan viestiksi jää rukous, joka sopisi maapallon jokaisen asukkaan suuhun:

Kunpa me selvittäisiin, me jotka peritään koko sotku, menetys, vaje, tämä on anteeksiannon rukoukseni, me ollaan hylätyn maailman perijät. Oppikaamme antamaan itsellemme anteeksi, jotta kevenisimme, jotta nousisimme lentoon, emme lintuina, vaan ihmisinä karistaisimme painon ja jatkaisimme seuraaviin sukupolviin, pysyisimme elossa, lakkaisimme jatkuvasti kuolemasta.

Oaklandista kotoisin olevalla Tommy Orangella (s. 1982) on cheyenne- ja arapaho-intiaanien sukujuuret ja cityintiaanin identiteetti. Esikoisromaani Ei enää mitään palkittiin vuonna 2019 PEN / Hemingway Awardilla ja American Book Awardilla. Harhailevat tähdet -romaani oli vuonna 2024 Booker-palkintoehdokkaana.

PS. Kirjan englanninkielisen nimen monimerkityksellisyys katoaa suomennoksessa väkisinkin, mutta Terhi Kuusiston suomennos on kyllä hieno!

ORANGE, TOMMY: Ei enää mitään

Kustantaja: Aula & Co 2020

Alkuteos: There There

Suomennos: Jussi Korhonen

Oaklandista kotoisin oleva Tommy Orange (s. 1982) on cheyenne- ja arapaho-heimojen jäsen. Hänen urbaani-intiaaneja käsittelevä esikoisromaaninsa Ei enää mitään oli vuonna 2018 ehdolla Pulitzer-palkinnon saajaksi ja voitti American Book Awardin vuonna 2019.

Ennen meitä kutsuttiin katuintiaaneiksi. Kaupungistuneiksi, pinnallisiksi, teennäisiksi, kulttuurinsa menettäneiksi pakolaisiksi, meitä kutsuttiin omenoiksi. Omena on punainen ulkoa ja valkoinen sisältä. Mutta me olemme syntyneet esi-isiemme teoista. Heidän selviytymiskeinoistaan. Me olemme muistoja joita emme muista, muistoja, jotka elävät sisällämme, jotka tunnemme, jotka saavat meidät laulamaan ja tanssimaan ja rukoilemaan…

Ei enää mitään -teoksen kertojina esiintyy kaksitoista ”Amerikan alkuperäiskansaan kuuluvaa intiaania” eli natiivia, jotka ovat jo asettuneet pysyvästi asumaan kaupunkiin. Oaklandiin on tulossa Suuri Powwow, johon kaikki aikovat jollakin tapaa osallistua. Jotkut ovat suunnittelemassa ja järjestämässä tapahtumaa, jotkut harjoittelevat tanssi- tai rumpuesitystä ja jotkut valmistelevat lippukassan ryöstöä.

Powwow’t keksittiin, koska tarvittiin yhteistä paikkaa, johon mahtuisivat kaikki heimot ja vanhat tavat, ja jossa voisi ansaita rahaa, tarvittiin omaa paikkaa, jonka vuoksi puurtaa, valmistaa koruja, laulaa lauluja, tanssia ja rummuttaa. Powwow’t jatkuvat, koska meillä on harvoja yhteisiä kokoontumispaikkoja, paikkoja joissa voimme nähdä ja kuulla toisiamme.

Kertojia on siis paljon ja ensi alkuun heidän välisiään yhteyksiä on vaikea hahmottaa. Useassa perheessä toinen vanhemmista puuttuu eivätkä lapset aina edes tiedä, kuka heidän isänsä tai äitinsä on. Esimerkiksi Jacquie Red Feather on sekä Bluen että yliannostukseen kuolleen Jamien äiti, mutta Bluen hän on antanut adoptoitavaksi heti syntymän jälkeen ja luovuttanut Jamien kolme poikaa (Orvil, Lony ja Loother) pikkusiskonsa Opalin hoiviin.

Hyvin monella kirjan henkilöistä on kosketusta päihteisiin joko myyjänä tai käyttäjänä. Tony Loneman -niminen nuorukainen syntyi kehitysvammaisena äitinsä raskaudenaikaisen alkoholinkäytön takia. Jacquie Red Feather puolestaan pääsi alkoholin makuun jo alaikäisenä eikä raitistuminen ole lyhyitä jaksoja lukuun ottamatta onnistunut, vaikka Jacquie on ammatiltaan päihdetyöntekijä. Nyt hänellä kuitenkin on vahva kannustin ja hyvä tukija yrityksessä päästä viimeinkin kuiville. 

Yhteistä kaikille kirjan kertojille on huonommuuden- ja osattomuudentunne, jota valkoisen väestönosan asenteet ja käytös vain vahvistavat. Yliopistotutkintokaan ei estä lamaantumista, jos ei ole töitä eikä mahdollisuutta sosiaalisen aseman kohentamiseen. Joku saattaa uhmassaan jopa vahvistaa vallitsevia asenteita, mutta on niitäkin, jotka vain yrittävät unohtaa taustansa.

Alkuperäiskansalta on viety pyhät paikat, mutta onko myös powwow vain tuhoon tuomittu yritys pitää vanhoja perinteitä yllä? Jotkin vanhat uskomukset elävät yhä, mutta ihmeellisiä asioita tuntuu esiintyvän oikeastikin. Kuinka on selitettävissä kahden eri sukupolven edustajien säären kyhmystä löytyvät hämähäkinjalat?

Mutta tämä maa, kaikkien Amerikan mantereella asuvien alkuperäiskansojen maa, on rakennettu umpeen, heidän esivanhempiensa maat on haudattu lasiin, betoniin, vaijereihin ja teräkseen, heidän muistinsa on peruuttamattomasti peitetty. Siellä ei ole enää mitään.

Orangen kirja saa aivan uudella tavalla ymmärtämään, miten julmasti valkoiset uudisasukkaat ja heidän jälkeläisensä ovat maan alkuperäiskansaa kohdelleet. Esimerkiksi Kiitospäivä yhdistyy monen mielessä kansojen väliseen yhteishenkeen eikä suinkaan ”onnistuneeseen joukkomurhaan”, josta Ei enää mitään -teoksen prologissa kerrotaan.

Ei enää mitään -romaani on karhean realistinen ja ironinen, mutta siinä on myös lämpöä ja ymmärtämystä. Tarinan henkilöt ovat elämän kolhimia ressukoita, mutta heissä on myös sitkeyttä, epäitsekkyyttä ja pyrkimystä oikeudenmukaisuuteen. Kirjan lopun tapahtumavyöry on hurja, sekava ja pelottava, mutta ehkä hyvyys ja anteeksianto sittenkin voittavat ja vahvistavat haurasta uskoa tulevaisuuteen.