SHAFAK, ELIF: Kadotettujen puiden saari

Kustantaja: Gummerus 2023

Alkuteos: The Island of Missing Trees (2021)

Suomennos: Helinä Kangas

   Olipa kerran kaukana Välimerellä sijaitseva ikimuistoinen saari, niin kaunis ja sininen, että monet matkaajat, pyhiinvaeltajat, ristiretkeilijät ja kauppiaat rakastuivat siihen eivätkä olisi halunneet lähteä sieltä ikinä pois, ja oli niitäkin, jotka yrittivät hinata sen hamppuköysillä omaan maahansa.

   Legendaa, ehkä.

   Mutta legendojen on määrä kertoa meille siitä, minkä historia on unohtanut.

Elif Shafakin Kadotettujen puiden saari -romaanin tapahtumat sijoittuvat kirjan nykyhetkeen eli Lontooseen vuonna 2016 sekä käänteentekeviin hetkiin ensinnäkin vuonna 1974 Nikosiassa ja myöhemmin 2000-luvun alussa Nikosiassa ja Lontoossa. Näkökulmat vaihtelevat ja yksi näkökulmista on viikunapuun! Vuonna 1974 viikunapuu oli jo yli yhdeksänkymppinen, mutta sen yhdestä oksasta on 2000-luvulla kasvanut englantilaisessa puutarhassa jälkeläinen.

Nykyhetkessä näkökulma on kuusitoistavuotiaan Ada Kazantzakiksen. Hänen äitinsä Defne on vuosi sitten kuollut ja Kostas-isä tuntuu keskittyvän enemmän luonnontieteellisiin tutkielmiinsa kuin tyttäreensä. Tulppana isän ja tyttären välillä on myös se, ettei isä suostu kertomaan mitään omasta tai vaimonsa menneisyydestä. Tyttö tietää vain heidän saapuneen Kyprokselta ja sen, että äidin tausta on turkkilainen ja isän kreikkalainen. Ja että hänen oma nimensä tarkoittaa saarta.

Viimeisenä koulupäivänä ennen joululomaa opettaja antaa luokalle tehtäväksi haastatella jotakuta vanhaa sukulaista tämän nuoruudesta ja kirjoittaa sen perusteella essee. Ada ei ole koskaan tavannut ketään sukulaisistaan eikä heistä kukaan tullut edes äidin hautajaisiin. Opettajan kysymys Adalle esseen aiheesta saa jotakin hänessä naksahtamaan: Ada huutaa paniikissa kovaa, korkealta ja pitkään.

Onhan se selvää, että video Adan kohtauksesta päätyy someen, missä se irvailujen lisäksi saa myös kannattajia. Ada on edelleenkin häpeissään ja kauhuissaan, kun perheeseen saapuu odottamaton vieras: äidin sisar Meryem. Itsenä hyljeksityksi tunteva Ada ei ollenkaan ymmärrä sitä, että Meryem on luvannut vanhemmilleen pidättäytyä tapaamisista niin kauan kuin nämä ovat elossa.

Meryem on kuitenkin se, jolta Ada lopulta saa paljon tietoa kyproslaisesta kulttuurista tarinoineen, tapoineen ja ruokineen. Täti kertoo myös sähäkän Defnen ja mietiskelevän Kostaksen rakkaustarinasta niin paljon kuin tietää, mutta korostaa sen olevan vain osa totuudesta. Adalle sekin on arvokasta. Meryemin ansiosta hän voi palata loman jälkeen kouluun pystypäin.

Sillä toisin kuin historiankirjoissa, todellisessa elämässä me emme kuule tarinoita kokonaisina, vaan pieninä palasina, hajanaisina osina ja heikkoina kaikuina – lauseen sieltä, pätkän täältä, ja kätketyn vihjeen niiden välistä. Toisin kuin kirjoissa, elävässä elämässä meidän pitää kutoa kertomuksemme langoista, jotka ovat yhtä hentoja kuin perhossiipien hienonhienot kalvot.

Ja tarinan alku: vuonna 1974  kahdeksantoistavuotias Defne rakastuu koko kiihkeän sydämensä voimalla kreikkalaiseen Kostas Kazantzakikseen. Nuoret tapailevat Iloinen viikunapuu -tavernassa sen turkkilais-kreikkalaisen omistajaparin Yusufin ja Yorgoksen suojeluksessa, mutta tilanne vaarallinen heille kaikille. Aikoinaan sovussa eläneet naapurit kyräilevät nyt toisiaan ja ihmisiä tapetaan, heidän joukossaan myös Defnen ja Kostaksen omaisia. 

Rakkaus on uhkarohkea toivon tunnustus. Kukaan ei uskalla toivoa, kun kuolema ja tuho niittävät satoaan. Kun ympärillä on pelkkiä raunioita ja sirpaleita, silloin ei pukeuduta parhaaseen pukuun ja pistetä kukkaa hiuksiin. Sydäntä ei menetetä toiselle aikana, jolloin sydämen pitää pysyä suljettuna – eikä sitä etenkään menetetä ihmiselle, joka ei edusta samaa uskontokuntaa, puhu samaa kieltä, ole samaa verta… Mutta siinä he kaksi kumminkin nyt olivat.

Kadotettujen puiden saari kertoo Kyproksen historiasta pääpiirteittäin, mutta ei varmastikaan rankimman jälkeen. Kuolleiden määrä maassa on valtava, samaten kadonneiden. Kun kadonneiden etsintä 2000-luvun taitteessa käynnistyy, osallistuu Defne siihen ennen kaikkea löytääkseen ystävänsä Yusufin ja Yorgiksen. Mutta sekasorrosta eivät kärsineet vain ihmiset, vaan luonto kokonaisuudessaan. Vehreältä saarelta katosivat metsät ja metsien suojaamat hyönteiset, eläimet ja kasvit.

Viikunapuu on hauska valinta yhdeksi kertojaksi. Se on pitkän elämänsä aikana nähnyt paljon ja saanut lisää tietoa vierailevilta eläimiltä, Kuvaukset puiden kyvystä aistia asioita ja puiden välisestä solidaarisuudesta tuovat mieleen Richard Powersin teoksen Ikipuut, mutta Shafakin ote on romanttisempi. Pystyyhän tässä tarinassa viikunapuukin rakastumaan kuin nainen. Ja huomio: paratiisissa Aatamia ja Eevaa houkutteli tietenkin viikunapuu eikä omena!

Viisautta kasvattaa pyökki, älyä mänty, rohkeutta pihlaja, anteliaisuutta pähkinäpuu, iloa kataja. Ja jos pitää oppia päästämään irti jostain mitä ei pysty hallitsemaan, suosittelen koivua, jonka hopeanvalkoinen kaarna kuoriutuu kerroksittain kuin vanha nahka. Mutta sille, joka etsii rakkautta tai joka on menettänyt, kehotan aina ja poikkeuksetta hakeutumaan viikunapuun luo.

Shafakin teos on eräänlainen versio Romeosta ja Juliasta, joskin rakastavaiset tässä tapauksessa saavat toisensa. Elävätkö he silti onnellisina elämänsä loppuun saakka? Miksi he parhaansa mukaan yrittävät unohtaa ja salata menneisyytensä? Kun Ada parikymppisenä saapuu ensi kertaa Kyprokselle, hän saapuu saarelaisena – ei pohjoisen turkkilaisena eikä etelän kreikkalaisena.

SHAFAK, ELIF: 10 minuuttia 38 sekuntia tässä oudossa maailmassa

Kustantaja: Gummerus 2021

Alkuteos: 10 Minutes 38 Seconds in this Strange World

Suomennos: Maria Erämaja

Tequila Leilan nimellä tunnettu prostituoitu on kuollut, mutta hänen tajuntansa käy silti vielä läpi elämän merkkipaaluja ja niitä tapahtumia, joiden ansiosta hän tutustui lähimpiin ystäviinsä. Tuo tila kestää täsmälleen 10 minuuttia ja 38 sekuntia.

Vaikka sydän oli lakannut sykkimästä, aivot hangoittelivat vastaan, taistelijana loppuun asti. Aivot siirtyivät korkeamman tietoisuuden tilaan, ja ne tarkkailivat ruumiin kuolemaa, vaikka eivät olleet valmiit hyväksymään omaa loppuaan. Hänen muistinsa syöksähti esiin. Innokkaana ja uutterasti se keräsi loppua kohti viilettävän elämän palasia. Hän muisti asioita, joita ei edes tiennyt voivansa muistaa, asioita, joiden oli uskonut kadonneen ikuisiksi ajoiksi. Ajasta tuli juoksevaa, ja kiihkeästi virtaavat muistikuvat tunkeutuivat toistensa lomaan, mennyt ja nykyisyys olivat erottamattomia.

Jokainen kuoleman jälkeinen minuutti tuo Leilan mieleen jonkin muiston ja siihen liittyvän maun, tuoksun tai värin. Esimerkiksi suola muistuttaa siitä, että kätilö upotti vastasyntyneen Leilan suolaan, koska tyttö ei muuten suostunut itkemään. Mullan maku taas perhekriisien vuodesta 1963, jolloin 16-vuotias Leila päätti jättää kotinsa ja paeta Istanbuliin. Viimeisten tietoisuuden sekuntien kuluessa kotitekoisen mansikkakakun vaaleanpunainen väri muistuttaa Leilan viimeisestä syntymäpäiväjuhlasta.

Leilan nimi oli oikeastaan Leyla Afifa Kamile eli kunniallinen, siveä ja täydellinen. Suuri vaatimus perheessä, joka on täynnä salaisuuksia. Kumpi isän kahdesta vaimosta on Leilan oikea äiti? Mihin on kadonnut armenialainen lääkäriperhe, joka omisti heidän asuttamansa talon? Miksi sedän yölliset teot ovat Leilan syytä? Miksi isästä tulee kiihkouskovainen?

Istanbulissa viattomuuttaan prostituoiduksi ajautunutta ja siten perheensä maineen tuhonnutta Leilaa kielletään poliisilla uhaten ottamasta enää koskaan yhteyttä kotiin. Onneksi hänen ympärilleen muodostuu vähitellen viiden uskollisen ja lojaalin ystävän piiri, hänen uusi perheensä.

Hän ei ollut koskaan sanonut ystävilleen sitä, ei ihan suoraan, mutta he olivat hänen turvaverkkonsa. Aina kun hän kompuroi tai kellahti kumoon, he olivat hänen tukenaan, he kannattelivat häntä tai pehmensivät putoamisen vaikutusta.

Leilan ystävät ovat taustoiltaan hyvin erilaisia, mutta he kaikki ovat suunnanneet Istanbuliin toivoen voivansa elää siellä omana itsenään samanmielisten ihmisten seurassa. He ovat: anatolialainen transnainen Nostalgia Nalan, kristitty somali Jameelah, libanonilaistaustainen lyhytkasvuinen Zaynab122 ja perheväkivaltaa paennut mesopotamialainen Hollywood Humeyra. Viides ystävä on Leilan lapsuudesta asti tuntema Sinan, jolla muista poiketen on perhe ja hyvä työ valtionpankissa. Leila kutsuu häntä Sabotaasiksi.

Leilan kuoleman jälkeen ystävät suunnittelevat hänelle kauniita hautajaisia, mutta byrokratia on armoton. Viranomaiset luovuttavat vainajan vain lähiomaisille ja näiden kieltäytyessä hautaavat ruumiin Istanbulin ulkopuolella sijaitsevalle Yksinäisten hautausmaalle samaan joukkoon rikollisten, huumeongelmaisten, itsemurhan tehneiden ja Välimereen hukkuneiden pakolaisten kanssa.

Leilan ystävät eivät kuitenkaan hevin luovuta. Edessä onkin romaanin aiemmasta tyylistä täysin poikkeava vauhdikas ja paikoin jopa farssimainen seikkailukertomus viisikon yrityksestä toimia ruumiinryöstäjinä. Kirjan lopussa Leilan sielu liukuu maallisesta vapautuneena uuteen olomuotoonsa.  

Naisten Turkissa kokema väheksyntä nousee kirjassa esiin monella tapaa. Esimerkiksi Leila tuntee lapsesta asti olevansa riittämätön, koska ei ole perheen palavasti toivoma poika. Hän pystyisi kohentamaan tilannettaan vain olemalla nimensä mukaisesti puhdas ja täydellinen ja solmimalla perheen järjestämän avioliiton.

Myös Leilan ystävien kertomukset valottavat naisten aseman heikkoutta. On ihmiskauppaa ja pakkoavioliittoja. On raiskauksia, joista mies selviää kuin koira veräjästä. On säädyttömyydestä epäiltyjen naisten kunniamurhia tai itsemurhaan pakottamisia. Seksityöläisellä oikeuksia on vielä vähemmän kuin naisilla yleensä, mutta moninkertainen vaara tulla murhatuksi.

Romaanin alkuosa on rakenteeltaan oivaltava ja sisällöltään painava eikä kevyehkö loppukaan himmennä kokonaisuutta. Shafak kirjoittaa sulavasti ja mukaansa tempaavasti ja vie lukijan kiehtovan ja julman Istanbulin kujille tai ihmettelemään ihmisen elämään liittyviä perinteisiä tapoja ja riittejä. Kaiken taustalla on Turkin lähihistoria 1940-luvun lopulta vuoteen 1990.

 PS. Kirjan lopussa on suomentamatta jätettyjen turkinkielisten sanojen luettelo, josta voi tarkistaa niiden merkityksen.

SHAFAK, ELIF: Eevan kolme tytärtä

Kustantaja: Gummerus 2018

Alkuteos: Three Daughters of Eve

Suomennos: Sari Karhulahti

Elif Shafakin kirjan nimi on Eevan kolme tytärtä. Yksi näistä kolmesta tyttärestä on kirjan kertoja, turkkilainen Nazperi Nalbantoğlu eli Peri, 

Peri tottuu jo lapsena elämään erilaisten maailmankatsomusten puristuksessa. Äiti ja toinen veli ovat tiukasti muslimeja, isä uskoo vain tieteeseen ja vanhin veli kiinnostuu kommunismista. Heidän välillään Peri yrittää toimia sovittelijana, myötäillä kaikkia ja omaksua kaikilta jotakin. Yrittää sopeutua jyrkkään ja väsyttävään vastakkainasetteluun vuosisataisten perinteiden ja modernin maailman välillä.

Pystyikö Jumala näkemään ja kuulemaan vankilan muurien ja sellien ristikoiden läpi? Ellei pystynyt, Hän ei ollut kaikkivoipa. Jos pystyi mutta ei silti auttanut mitenkään hätää kärsiviä, Hän ei ollut armollinen. Niin tai näin, Hän ei ollut sitä, mitä väitti olevansa. Hän oli huijari.

Peristä kasvaa yksinäinen, pelokas ja itseään väheksyvä nuori nainen. Jonkinlaisena turvana hänellä on usvalapsi, kiperissä tilanteissa varoittamaan ja kannustamaan saapuva henkiolento. Peri itse ei tiedä, miksi hän tällaisen hahmon näkee, mutta takana on perhesalaisuus.

Perhe, koulu ja yhteisö olivat jauhaneet kaikki hänen omituisuutensa tavallisuuden pitkästyttäväksi pölyksi. Lukuun ottamatta usvalasta. Mutta hän oli aina tiennyt, että hänessä oli jotain poikkeuksellista. Outoutta, joka hänen täytyi kätkeä parhaansa mukaan, arpi, joka ei ikinä häviäisi ihosta. Hän oli niin kovasti yrittänyt olla normaali, että oli usein uupunut tyystin ja tuntenut itsensä arvottomaksi. Hän ei tiennyt, missä vaiheessa yksinäisyys ei ollut enää hänen itsensä valitsema olotila vaan oli muuttunut kiroukseksi. Sisäiseksi tyhjyydeksi, joka oli niin pysyvää ja täydellistä, että hän arveli vain elämän ilman Jumalaa samankaltaiseksi.

Toisaalta Peri on myös älykäs, uuttera ja kunnianhimoinen. Isän unelma (ja äidin painajainen) toteutuu, kun Peri pääsee opiskelemaan Oxfordin yliopistoon Isoon-Britanniaan. Siellä hänen läheisimmiksi ystävikseen tulevat elämän nautintoja ilman tunnontuskia etsivä iranilainen Shirin ja egyptiläisamerikkalainen hartaasti uskovainen Mona eli Peri on jälleen kahden voimakkaan henkilön välissä sovittelijana. Näitä kolmea Eevan tytärtä jotkut tutut luonnehtivat määreillä Syntinen, Uskova ja Epävarma.

Monen muun tavoin haluaa Perikin palvotun professori Azurin pienryhmään, jossa puhutaan Jumalasta. Ei pelkästään uskonnon, vaan runouden, filosofian, mystiikan ja neurotieteiden kautta. Täällä Peri uskoo vihdoinkin löytävänsä vastauksen ongelmiinsa, mutta seurauksena onkin katastrofi.

Hypätään kaiken muuttavaan päivään vuonna 2016. Peri on ilmeisen onnistuneessa avioliitossa, varakas seurapiirirouva, teinitytön ja kaksospoikien äiti. Miksi hän tuntee sielunsa tyhjäksi? Väkivaltaiset ja ravistelevat tapahtumat saavat Perin viimeinkin katsomaan mennyttä rohkeasti ja kypsästi silmästä silmään ja pyrkimään sovintoon niiden ihmisten kanssa, joita kohtaan on toiminut väärin.

Shafakin teos on toisaalta sujuvuudessaan ja jännittävyydessään miltei viihteellinen, mutta toisaalta se sisältää paljon tärkeää asiaa. Tärkeimpänä on suhde uskontoon nykyhetkessä, jossa kaikki tuntuu muuttuvan yhä enemmän ääri-ilmiöksi. Ollaan ”tinkimättömästi uskonnollisia” tai ”tinkimättömästi maallisia”, muttei mitään siltä väliltä.

Toinen puhuttava asia on Turkin politiikka ja yhteiskunta. Yhä useampi turkkilainen luottaa vain toiseen turkkilaiseen, ei missään tapauksessa Eurooppaan eikä mihinkään etniseen ryhmään. Yhä useampi toivoo demokratian tilalle hyväntahtoista diktatuuria ja vahvaa johtoa.

Meidän naapurimme ovat Syyria, Iran ja Irak. Eivät Suomi, Norja ja Tanska. Lähi-itään ei milloinkaan synny samanlaista demokratiaa kuin Pohjoismaihin.

Entäpä naisen aseman Turkissa! Nuoren naisen on pysyttävä koskemattomana hääyöhön asti tai hän on pilaantunut ja hyljeksittävä hedelmä. Toisaalta kulissien takana tapahtuu koko ajan seksuaalista hyväksikäyttöä, jota vaietaan visusti. Perhepiirissä tapahtuvia alistamisia ei katsota raiskauksiksi olipa kohteena sitten lapsi, miniä, käly tai vaimo. Opettajat, sihteerit ja sairaanhoitajat saavat vain niellä hullaantuneiden ihailijoiden ahdistelut. Kaksinaismoraali elää. ja voi hyvin

SHAFAK, ELIF: Valkoinen elefantti

Kustantaja: Gummerus 2016

Alkuteos: The Architect’s Apprentice

Suomennos: Maria Erämaja

Elif Shafak (s. 1971) kuuluu Turkin nimekkäimpiin ja kiinnostavimpiin nykykirjailijoihin. Hän yhdistää teoksissaan itämaista ja länsimaista tarinaperinnettä ja tarttuu rohkeasti myös arkoihin aiheisiin. Romaanissa Kirottu Istanbul Shafak nosti esiin Turkissa täysin vaietun armenialaisten kansanmurhan ja teoksessa Kunnia naisen alisteisen aseman kurdiyhteisössä. Historiallinen romaani Valkoinen elefantti on Shafakin teoksista kunnianhimoisin ja todennäköisesti taustatutkimuksiltaan vaateliain.

Valkoinen elefantti sijoittuu 1500-luvulle, jolloin osmanien valtakunta on kukoistavimmillaan. Sulttaanina hallitsee Süleyman Suuri: soturi, valloittaja, lainuudistaja, runoilija ja filosofi. Hänen pääarkkitehtinaan toimii ”idän Michelangeloksi” kutsuttu Mimar Sinan, joka Süleymanin jälkeen palvelee vielä kahta muuta sulttaania ja tulee 50 vuotta kestäneen uransa aikana suunnitelleeksi yli kolmesataa moskeijaa, lukuisia siltoja, akvedukteja ja köyhäintaloja. Osa näistä on yhä olemassa.

Tarinan alussa Intian šaahi päättää lähettää Turkin sulttaanille ystävyydenosoituksena valkoisen uroselefantin. Chotaksi (Pikkuiseksi) kutsuttua elefanttia seuraa salaa 12-vuotias Jahan-poika, joka on hoivannut lempeää jättiläistä sen syntymästä saakka ja oppinut pitämään sitä ainoana ystävänään. Süleymankin arvostaa Chotaa, mutta itsevaltiaan epäsuosioon joutuminen voi olla pienestä kiinni. Kateellisia juonittelijoita sulttaanin hovissa riittää ja vallantavoittelussa he voivat käyttää varsin raakoja keinoja, jopa noituutta. Lahjakas ja terävä-älyinen Jahan pääsee arkkitehti Sinanin oppipojaksi, mutta joutuu koko ajan kilvoittelemaan mestarin huomiosta ja kiintymyksestä muiden oppipoikien joukossa. Jahanille kunnianarvoisa ja työteliäs Sinan edustaa isähahmoa, mutta todellisena suojelijanaan hänellä on aivan toisenlainen henkilö: halveksittuun ja pelättyyn kansanosaan eli mustalaisiin kuuluva Balaban. Omaa ääripäätään Jahanin ystäväkirjossa edustaa sulttaanin kuriton ja omapäinen Mihrimah-tytär, joka käy näennäisesti katsomassa Chotaa, mutta tosiasiassa pikemminkin Jahania. Rakkautta on siis luvassa.

Valkoinen elefantti -romaani kuvaa mielenkiintoisesti Sinanin ja hänen ryhmänsä työskentelyä. Miehet (ja yksi nainen) tavoittelevat moskeijoissa jumalaista kauneutta koristeiden ja uusien arkkitehtonisten ratkaisujen avulla, mutta toisaalta he pitävät silmällä myös tavallisen kansan tarpeita. Aina tosin kansa ei ymmärrä uudistajien hyviä tarkoitusperiä, vaan ajautuu pahojen enteiden ja ennustusten lietsomana taikauskoiseen torjuntaan.

Istanbul kielsi itsensä joka askeleella, vaihtoi luonnetta joka korttelissa, oli rakastava ja sydämetön samaan aikaan – kaupunki antoi avokätisesti ja vaati samaan hengenvetoon lahjansa takaisin.

Toisaalta Shafak kuvaa kuin yhtenä kirjan henkilöistä Istanbulin suurkaupunkia, jossa monet kansallisuudet, uskonnot ja kulttuurit elävät vieri vieressä. Sota, rutto ja tulipalo ovat vitsauksia, jotka kaupunki kokee yhä uudestaan ja joista se nousee yhä uudestaan. Istanbul on ristiriitainen, värikäs ja unohtumaton.

Istanbul on kaupunki, joka unohtaa helposti. Siellä asiat kirjoitetaan veteen, lukuun ottamatta mestarini töitä, jotka on kirjoitettu kiveen.

Shafak onnistuu herättämään historian eloon. On loistoa ja kurjuutta, on sotaretkeä ja juhlaa, on temppeliä ja ilotaloa, on petosta ja on rakkautta. Juuri rakkaus osoittautuu lopulta Jahanin elämässä suurimmaksi ja rakentavimmaksi voimaksi.

Maailmankaikkeuden keskus ei ollut idässä eikä lännessä. Se oli siellä, missä antautui rakkaudelle.

PS. Yksi pieni yksityiskohta jäi kyllä vaivaamaan (ehkä suhteettomastikin), kun Jahanin varastama rukousnauha vaihtui kesken kaiken rubiineista safiireiksi.

SHAFAK, ELIF: Kunnia

Kustantaja: Gummerus 2013

Alkuteos: Honour

Suomennos: Maria Erämaja

Ranskassa vuonna 1971 syntynyt ja myöhemmin Turkkiin muuttanut Elif Shafak on yleisön rakastama kirjailija, joka on voittanut kaikki Turkin merkittävimmät kirjallisuuspalkinnot alle 30-vuotiaana. Hän on myös filosofian tohtori ja palkittu tutkija ja toimii apulaisprofessorina Arizonan yliopistossa. Vuonna 2006 Shafak sai syytteen ”turkkilaisuuden loukkaamisesta”, koska oli romaanissaan Kirottu Istanbul käsitellyt Armenian kansanmurhaa. Tuomiota ei kuitenkaan koskaan pantu täytäntöön ja Shafak jatkoi arkojen aiheiden esille tuomista teoksissaan. Teoksessa Kunnia hän käsittelee naisen asemaa ja oikeuksia kurdiyhteisössä.

Kunnia –romaani liikkuu eri aikatasoissa, eri paikoissa ja eri henkilöiden elämänvaiheissa, mutta lukujen otsikoita seuraamalla pysyy kärryillä aika hyvin. Kertomus alkaa 1940-luvulta Pemben ja hänen kaksoissisarensa Jamilan syntyessä perheeseen, jossa on ennestään jo kuusi tytärtä (eikä yhtään poikaa). Eloisasta ja seikkailunhaluisesta Pembestä muodostuu kirjan keskeisin hahmo. Hän joutuu puolittain sattumalta avioliittoon, joka ei tarjoa rakkautta mutta täyttää kuitenkin joitakin suurimpia toiveita: Pembe saa poikalapsen jo 17-vuotiaana ja pääsee pois kotoa suureen maailmaan eli Lontooseen. Aviomies Adem kulkee välinpitämättömänä omia teitään eikä ole sen paremmin vaimonsa kuin lastensakaan tukena. Niinpä esikoispoika Iskender joutuu jo koulupoikana erikoiseen asemaan: toisaalta hän on äidin silmäterä joka saa tältä kaiken haluamansa ja toisaalta perheen kunnian vartija jonka on pidettävä äiti kaidalla tiellä. Ademin ylen julkiset hairahtumiset ovat hieman kiusallisia, mutteivät ryvetä perhettä, kun taas Pemben kohdalla pelkkä epäilyskin riittää. Hänen häpeänsä veisi kunnian kaikilta.

Mies, jolta oli viety hänelle kuulunut kunnia, on kuollut mies. Kaduilla ei voi enää kävellä, ellei totu tuijottamaan jalkakäytävää… Olkapäät riippuvat, kädet puristuvat nyrkkiin, silmät painuvat kuoppiinsa, ja koko olemuksesta tulee voimaton kasa, joka kutistuu entisestään jokaisen juorun myötä. Kukaan ei ota hänen puheitaan huomioon, hänen sanansa eivät ole sen arvokkaampia kuin kuivunut lanta.

Lukija arvaa kirjan alusta lähtien melko hyvin, mitä tulee tapahtumaan. Shafak ei kuitenkaan ole aivan suoraviivainen, vaan varaa loppuun yllätyksen. Kaiken kaikkiaan kirja päättyy odotettua onnellisemmin ja anteeksianto löytää sijansa. Pitkä matka on siihen mennessä kuljettu, sillä viimeiset merkinnät ovat vuodelta 1991.

Kunnian voi luokittaa viihderomaaniksi, mutta viihteen varjolla se käsittelee suuria ja arkoja asioita. Tasa-arvo (naisen ja miehen välillä, mutta myös perheenjäsenten välillä), perheväkivalta, rasismi, taikausko… Shafak ei alleviivaa asioita, vaan kertoo tarinaa jossa mystiikka sekoittuu täysin luontevasti arkielämän realismiin. Henkilöt tuntuvat uskottavilta erilaisine tunteineen ja kehitysvaiheineen. Kuinka ystävyydestä kehittyy rakkaus, kuinka ikuinen kiertolainen löytää kiinnekohdan, kuinka kovuudesta löytyy herkkyys. Tämä kirja kannattaa lukea!

SHAFAK, ELIF: Kirottu Istanbul

Vuonna 1915 tapahtui Osmanien valtakunnassa eli nykyisessä Turkissa joukkotuho, jossa läntisten lähteiden mukaan kuoli ainakin miljoona ja joidenkin tietojen mukaan jopa 1,5 miljoonaa armenialaista. Turkin virallisen kannan mukaan kuolleita oli paljon vähemmän, ehkä noin 300 000, ja kuolemat aiheutuivat armenialaiskapinaa seuranneista epidemioista ja nälänhädästä eivätkä turkkilaisten suorittamasta etnisestä puhdistuksesta. Kuitenkin tosiasia on, että islaminuskoisessa Turkissa kristittyjä armenialaisia vieroksuttiin, etenkin kun heidän joukkoonsa kuului vauraita liikemiehiä. Joukkotuho on vieläkin niin arka asia, että siitä puhumista pidetään ”turkkilaisuuden loukkaamisena” eli rikoksena. Vuonna 2005 Turkin tunnetuin kirjailija, nobelisti Orhan Pamuk sai syytteen todettuaan, että maassa on tapettu 30 000 kurdia ja miljoona armenialaista. Syytteestä luovuttiin. Heti seuraavana vuonna suosittu naiskirjailija Elif Shafak tuomittiin kahdeksi vuodeksi vankeuteen, koska hän teoksessaan Kirottu Istanbul käsittelee armenialaisten joukkomurhaa. Tuomiota ei ole pantu täytäntöön näyttöjen puutteen vuoksi.

Kirottu Istanbul – teoksen päähenkilöinä on kaksi nuorta naista. Armanoushin eli Amyn sukutausta on erikoinen, sillä hänen äitinsä on amerikkalainen, isänsä armenialainen ja isäpuolensa turkkilainen. Tyttö elää sukujen välimaastossa eli puolet vuodesta äitinsä luona Arizonassa ja puolet isänsä perheessä San Franciscossa. Kummassakin paikassa hän on jatkuvan hellinnän, huomion ja silmälläpidon kohteena. Vaikka Armanoush on luonteeltaan sävyisä, alkaa häntä välillä ahdistaa ja silloin apua tarjoaa Café Konstantinopoli eli chattisivusto Internetissä. Kyberkahvilan jäsenet ovat kaikki armenialaistaustaisia ja menneisyyden tragediaan kasvaneita. Turkkilainen Asya puolestaan asuu Istanbulissa neljän sukupolven naisten talossa (elämän värikkyyden voi arvata!), rakastaa yli kaiken Johnny Cashin musiikkia ja käy tuulettamassa kiivaita ja kapinallisia tunteitaan rähjäisessä Café Kunderassa. Häntä kiinnostaa ranskalainen eksistentialismi, mutta menneisyys ei vähääkään.

Vuosia etäisinä pysyneet sukulaiset tutustuvat, kun Armanoush lähtee etsimään armenialaisia juuriaan ja majoittuu isäpuolensa sukutaloon Istanbuliin. Turkkilaiselle sukuhaaralle selviää tässä vaiheessa sekä joukkomurhan todellisuus että sen likeinen liittyminen omaan menneisyyteen. Toinenkin (paljon pienemmän mittaluokan) perhesalaisuus paljastuu samassa rytäkässä. Loppuratkaisu on räväkkä, mutta ehkä se tietyn uskonnon ja kulttuurin piirissä on perusteltu. Kirjassa on paljon viihderomaanille tyypillisiä piirteitä: kadonneita ja uudelleen löydettyjä sukulaisia, synkkiä salaisuuksia ja kiemuraisia suhteita. Hieman mystiikkaakin. Esimerkiksi Banu-tädin vasemmalla olkapäällä istuu ihan oikeasti paha jinni ja oikealla hyvä ja jinnit paljastavat tädille sekä menneisyyden että tulevaisuuden saloja.

Kirottu Istanbul – teos yhdistää suhteellisen onnistuneesti viihteellisyyden ja vakavuuden. Se on sukuromaani, mutta myös eloisa kuvaus Istanbulista – meluisasta, kaoottisesta, mausteilta tuoksuvasta ja kimaltavasta. Jos jotain olisi kaivannut, niin henkilöluetteloa tai sukutaulua kirjan alkuun, jotta ihmisten väliset suhteet olisivat olleet hieman selvemmin hahmotettavissa.