JALONEN, RIITTA: Henkivakuutus

Kustantaja: Tammi 2026

Kansi: Laura Lyytinen

Riitta Jalosen (s. 1954) viidestoista romaani Henkivakuutus alkaa tilanteesta, jossa Elisa-niminen nainen seuraa naapuripihan suuren kuusen kaatamista. Olo on levoton kuin joku olisi kuollut. Puoliso Johankin on matkoilla, mutta vähitellen sanat alkavat täyttää tyhjää tilaa. Käytettyjen kirjekuorien reunoille ja muistivihkojen sivuille alkaa ilmaantua lauseita.

On pakko ottaa kynä käteen ja aloittaa miettimättä aihetta tai yksittäisiä sanoja. Pitää taas uskoa, että tyhjä alkaa kirjoittaa kuin itsekseen minusta välittämättä.

Elisa päätti lopettaa kirjojen kirjoittamisen pari vuotta aikaisemmin. Tarkoitus oli vähentää elämästä stressiä ja lähteä ulos maailmaan ja ihmisten pariin sen sijaan, että olisi elänyt vain oman päänsä sisällä, mutta suunnitelma ei toimi. Kirjailija ei voi nipistää elämästään pois sanoja tai muistojaan.

Vain 139 sivua käsittävä teos jakaantuu kymmeneen osaan, joiden sisältämät lyhyet luvut ovat yhtä aikaa tiiviitä ja ilmavia. Kaikkea ei sanoiteta valmiiksi, vaan lukija voi itse hakea merkityksiä loppuun asti hiottujen, lähes aforismimaisten lauseiden sisältä. Tietyt sanat toistuvat: kynä, kärpäset, kello, lumi.

Imupaperin kaltaiseen mieleeni on tarttunut aineistoa sekä eläviltä että kuolleilta. Kynä, jota olen pidellyt, on siivilöinyt sanojen paljoudesta vain osan paperille. Harvat sanat erottuvat toisistaan ja antavat tilaa sille mitä ei sanota.

Kirjan nimi Henkivakuutus liittyy kelloon, jonka kertoja sai vanhempien hänelle ottaman henkivakuutuksen mukana. Pieni tyttö uskoi, että hän pysyy hengissä, kunhan kelloon syötetyt kolikot pitävät viisarit liikkeessä. Kun viisarit kerran pysähtyivät, tyttö säikähti: onko hän nyt siirtynyt toiseen aikaan ja paikkaan? Tässäpä sijaa tulkinnoille!

Yksi muistelluista on nuoruusajan saksalainen pianistipoikaystävä, joka palauttaa mieleen erään ikävän tapahtuman, vaikkei itse ollutkaan siihen syyllinen. Mies luonnehti Elisaa sanoilla ”unenomaisuus” ja ”herkkäuskoisuus”, jotka ovat kirjoittamisen kannalta hyviä ominaisuuksia. Etenkin unenomaisuus, joka tarjoaa mielelle lepopaikan koettelemusten hetkinä.

Muita pohdinnan kohteita ovat omaiset. Pitkään rinnalla kulkenut aviopuoliso, jossa Elisa rakastaa kahta miestä – sitä jonka tuntee ja sitä jota ei tunne. Ovat isovanhemmat, jotka näkymättöminä ovat pitäneet lapsenlasta sylissään. On äiti ja hänen neljä sodassa kaatunutta veljeään. Kun on äidin vuoro lähteä, hän jättää kauniin testamentin: Viekää tämä hellyys eteenpäin.

Ennen kaikkea minäkertoja pohtii omaa kirjailijantyötään. Hänellä pitää lähtökohtana olla aina jokin tosiasia, josta jatkaa fiktioon. Fiktio puolestaan estää jumittumasta alkuperäiseen kokemukseen ja auttaa avarampiin näkymiin. Kirjoittaminen on kertojalle tapa oppia tuntemaan itseään, mutta myös olla läsnä kirjoittamissaan ihmisissä.

Kirjoittaminen ja kirjallisuus ovat hyvänä apuna elämässä selviämiseen, mikä etenkin nykyaikana kannattaisi muistaa. Kertoja kutsuu kirjoittamista ja lukemista jopa parhaaksi henkivakuutuksekseen. Kirjoittamisen idut kasvavat hiljalleen ja vaikuttavat pelkällä olemassaolollaan myötätunnon ja toivon kokemuksiin.

Monet Henkivakuutus-teoksessa Elisalle tapahtuvat asiat ovat tapahtuneet myös Riitta Jaloselle, joten kirja voidaan kyllä luokittaa autofiktioksi. Jotkut henkilöt tai tapahtumat tuntuvat hieman irrallisilta, mutta kirjailijan elämässä ne varmastikin ovat tärkeä osa kokonaisuutta. Kirja on intiimi ja henkevä, rauhoittava.

Tässä lisää Jalosen kirkkaita lauseita mietittäväksi:

Ruumis on kuin koti, jossa on tavaroita mutta myös näkymätön kodin henki. Ruumis imee ja hautaa itseensä kokemuksia kyselemättä ovatko ne hyviä vai pahoja. Mielen osa on unohtaa, muistaa ja muuttaa.

Ilmiselvät asiat ovat nimensä veroisia, ilmiselviä. Ne eivät kaipaa ympärilleen ymmärtävän puheen tulvaa. Ilmiselvillä asioilla pitää olla ympärillään ilmaa.

Ajan yksi tehtävä on muuttaa meitä ja luoda ymmärrystä omaan ja toisten olemiseen. Se ei tarkoita ominaisuuksien hylkäämistä, vaan niiden kirkastamista. Mitä enemmän ymmärrystä kertyy, sitä enemmän oppii antamaan arvoa sille mikä ihmisessä on.

Kun vanhenen, ajasta tulee jonakin päivänä niin tiivis, että lopulta sitä ei enää ole. Kuolleesta sanotaan, että hänen aikansa loppui, niin kuin ruumis olisi luonut ajan.

JALONEN, RIITTA: Tanssikaa!

Kustantaja: Tammi 2019

Olen elänyt kuolleitten suvussa,

mutta tämä kirja on romaani.

Tanssikaa!-teoksen kertoja on Elisabeth-niminen nainen, jonka elämästä välähtelee lukijan eteen satunnaisia hetkiä lapsuudesta aina 64-vuotiaaksi asti. Niihin limittyvät Elisabethin äidin elämästä napatut otokset lapsuudesta kuolemaan. Ajassa liikutaan unenomaisesti menneen ja nykyhetken välillä, milloin äidin elämässä ja milloin tyttären. Nimiä mainitaan, mutta aina ei tiedä onko kyse ihmisistä, nukeista vai kenties kukista.

Elisabethilla on paljon mielikuvitusta ja mielikuvat voivat johtaa erikoisiin tekoihin. Tyttö esimerkiksi leikkaa helmakaitaleen irti äitinsä pitkästä hameesta, koska haluaa nähdä kannattelevatko helmat äitiä ilmassa. Aikuisten puheista napatut asiat herättävät pelkoja ja mielleyhtymiä. Onko ihme, jos tyttö näkee kuolleiden haamuja seinillä, kun äidin edesmenneiden veljien syntymäpäiviä vietetään juhlallisesti joka vuosi?

Ihminen kulkee yhtä aikaa vanha ja uusi hartioillaan. Ympärillämme on peitto, joka on kirjottu täyteen tapahtumia, menneitä ja tulevia, ja jos mistään muusta ei voi olla varma niin ainakin siitä, että mennyt vaikuttaa tulevaan.

Äiti on Elisabethin elämässä keskushahmo, joskus kuningatar ja joskus enkeli. Joskus tytär näkee hänen kasvojensa paikalla vain sileän munankuoren. Edesmenneet ympäröivät äitiä kaiken aikaa: omat vanhemmat, vauvana menehtynyt veli, tuberkuloosiin kuollut veli, neljä sodassa kaatunutta veljeä. Välillä äiti tuntuu olevan täysin surun syövereissä ja arkielämästä irrallaan, mutta hänellä on Elisabethin lailla myös paljon mielikuvitusta ja hän osaa joustavasti sukeltaa tyttärensä ajatusmaailmaan.

Surunsa vuoksi äiti ymmärtää muita rikkinäisiä ja ahdistuneita, sodan haavoittamia kanssakulkijoita. On nuori Viljam, jonka isä kuoli sodassa ja jonka äiti meni suolampeen. On Antero, joka murehtii enemmän ampumiaan ihmisiä kuin omaa vammautumistaan. On opettaja, joka käy oppituntien välissä itkemässä koulun kokoelmahuoneessa. On Aune-täti, on Osmo-setä, on monta muutakin. Kaikki heidät äiti kerää luokseen saamaan hetkeksi helpotusta elämään. Olohuoneessa järjestetään tanssit. Matot kasataan, kukat kannetaan kuistille tai yläkertaan johtaville rappusille ja kristallikruunu siirretään kellariin johtavaan välikköön. Äiti huutaa: ”Tanssikaa! Tanssi auttaa!” 

Aikuisena Elisabeth on yhä omanlaisensa, hieman arvaamaton ja ehkä itsetuhoinenkin. Hän kiertelee päämäärättömästi maailmaa, kunnes palaa takaisin kotiin, missä hän nyt puolestaan on edesmenneiden ihmisten (ja ehkä kissojen) ympäröimä. Ennen kaikkea läsnä on äiti niin hengessä kjuin seinältä tarkkailevan muotokuvan muodossa.

Olen ajat sitten kadottanut elämästäni aikamuodot samalla lailla kuin äitini. Preesensillä, imperfektillä ja futuurilla ei ole enää minulle merkitystä.

Jalosen kirjassa tuntuu siltä, kuin aika olisi seisahtanut paikalleen. On hidasta ja unenomaista. Kieli on taloudellista ja niukkaa, mutta sanoihin on latautunut tavattomasti merkityksiä ja lauseet ovat monikerroksisia. On hienoja huomioita ja paikalleen pysäytettyjä hetkiä. Huomiot ovat lapsen, mutta ne laajenevat ikiaikaisiksi.

Elämäntehtävä on iso asia. Tiesin sen, koska siitä puhuttiin ruokapöydässä ja olohuoneessa silloin kun vietettiin äidin kuolleitten veljien syntymäpäiviä. Heidän elämäntehtävänsä oli ollut puolustaa isänmaata. Tuntui omituiselta, että elämäntehtävään kuului kuolema, että elämä ja kuolema olivat ihmisen tärkeimmässä tehtävässä vierekkäin.

Parit lähtivät liikkeelle, ei ollut väliä katselinko heitä ovensuusta vai pakeninko muualle.

”Tyttö tuli”, joku sanoi.

Siitä tuli tunne, että synnyin kynnykselle.

Emme me vanhene silmissä vaan sydämessä, mutta onneksi tunteista puhtaita meistä ei koskaan tule.

JALONEN, RIITTA: Kirkkaus

Kustantaja: Tammi 2016

Riitta Jalosen romaani Kirkkaus kertoo uusiseelantilaisesta kirjailijasta Janet Framesta (1924-2004). Teos pohjautuu elämäkertatietoihin, mutta Jalonen syventää tarinaa onnistuneesti asettautumalla päähenkilönsä asemaan, sukeltamalla tämän pään sisään.

Janet on köyhääkin köyhemmästä kodista. Lapset kulkevat ryysyisinä ja likaisina, hampaat mätänevät suussa. Perheessä on kuitenkin taiteellista lahjakkuutta, sillä isä soittaa säkkipilliä ja äiti ansaitsee elantoa myymällä kirjoittamiaan runoja. Janet on herkkä lapsi. Kahden sisaruksen hukkuminen nuorena saa mietiskelemään omaa kuolemaa ja itsemurhaa ratkaisuna ongelmiin. Näin on etenkin silloin, kun sanat pakenevat ja sisällä myllertäville ajatuksille ei löydy ilmaisumuotoa.

Uni ei suostu tulemaan, vaan huone on pian täynnä ylös alas poukkoilevia lintuja, jotka kantavat nokassaan paperiliuskoja, tulevan kirjani palasia. katson kirjavien lintujen nokissa heiluvia arkkeja ja yritän saada niitä kiinni. Aina kun olen hipaisemassa paperin reunaa, lintu syöksähtää pakoon ja piiloutuu tapetin taakse. Tuijotan pienen huoneeni seiniä, jonakin päivänä kotini on niin täynnä kadonneita lintuja ja paperiarkkeja, että tapetit pullistuvat ja halkeilevat ja antavat kaikkien sinne kätkettyjen sanojen tulla keralla luokseni.

Janetin uppoutuminen omaan sisäiseen maailmaansa määritellään lopulta skitsofreniaksi. Hänet suljetaan parikymppisenä äidin suostumuksella mielisairaalaan, hänelle annetaan sähköshokkeja (kahdeksan vuoden aikana 217 kertaa!) ja lobotomiaakin suunnitellaan. Onneksi Janet saa esikoisteoksestaan huomattavan palkinnon juuri ennen operaatiota ja lobotomia perutaan. Myöhemmin kumotaan juhlallisesti myös skitsofreniadiagnoosi. Silti vielä jatkossakin koittaa kausia, jolloin luomisen vaikeus synnyttää niin suurta ahdistusta, että itsemurha tuntuu ainoalta mahdolliselta ratkaisulta. Kuolleet omaiset kulkevat mukana ja meri pauhaa taustalla. Janet selviytyy sanojen ansiosta.

Vain toivon tähden voin kirjoittaa, en vihan tai pelon. Kun on kirjoittamalla kokenut kirkkauden ja nähnyt mustasta ajasta erottuvan valon, ei voi unohtaa sanojen voimaa.

Jalonen kirjoittaa minä-muodossa, mikä antaa lukijalle mahdollisuuden osallistua Janetin pienimpiinkin tunnevärähdyksiin ja ajatuskuvioihin. Muistot saattavat hämmentävästi vallata tilan kesken nykyhetken tapahtumien, mutta kyllä kärryillä sentään hyvin pysyy. Janet on elävä ihminen, välillä hieman rasittavakin, mutta useimmiten ihailtavan vahva kokemuksistaan huolimatta. Tämä kirja olisi ansainnut olla Finlandia-ehdokkaiden joukossa! Toivoa voisi myös Janet Framen teosten kääntämistä suomen kielelle.

PS. Uusiseelantilaisen elokuvaohjaaja Jane Campionin palkittu elokuva Enkelin kosketus (1990) perustuu Janet Framen kolmeen omaelämäkerralliseen teokseen.