16.5.2022

ARVELA, HANNA: Ihmeperhe

Kustantaja: Tammi 2022

Saarivuoren lähiö sijaitsee lähellä Helsinkiä, mutta on silti paikka, jonne kukaan ei eksy. Tänne saapuu alakoulun opettajaksi keski-ikäinen perheetön mies, jolla on täysi erityisopettajan pätevyys ja joka on opettanut jo useissa kouluissa, mutta jolla on sielun pohjalla painolastia.

Erityisluokka 4–5 F koostuu kymmenestä oppilaasta, joista useimmilla on maahanmuuttotaustaa. Joillekin tämä ryhmä ei ole lainkaan oikea. Porukan ainoa tyttö, etiopialainen Keisha, on kehitysvammainen ja kuuluisi erityiskouluun. Lahjakas, mutta erilaisista tilanteista ahdistuva ja pakeneva Joose puolestaan jaksaisi paremmin sairaalakoulussa. Silti tähän pienryhmään pääseminen on eräänlainen onnenpotku, josta vain harva pääsee osalliseksi.

Jos ja kun oppilas vihdoin saa paikan meidän pienryhmästä, on hän useimmiten jo menettänyt luottamuksen koulunkäyntiin ja joutunut niin syvälle negatiiviseen kierteeseen, ettei minkään sortin kuntoutuminen ole yleensä enää mahdollista.

Opettajat ovat erityisluokassa vaihtuneet tiheään tahtiin eikä tämäkään mies vaikuta täysin työlleen omistautuneelta. Melko kekseliäästi hän kyllä vie ryhmää eri aineiden pariin, mutta jättää käyttämättä tilaisuuksia auttaa yksittäistä lasta. Onneksi vierellä on ihana koulunkäyntiavustaja, virolainen Marge, joka on pysynyt työssään jo kymmenen vuotta huolimatta siitä, ettei hänen tointaan ole vakinaistettu tai siitä, että joutuu tekemään toista työtä hotellisiivoojana. Koska lapset tarvitsevat edes yhden luotettavan aikuisen!

Erityisluokan arkea ovat yhtäkkiset valloilleen riistäytyvät tunteet – täällä niskalenkin hallitseminen kuuluu henkilökunnan perustaitoihin. Lastensuojeluilmoituksia tehdään lähes päivittäin, käydään kouluterveydenhoitajalla, tiedotetaan tapahtumista lasten vanhemmille ja kirjoitetaan uhka- ja väkivaltaselvityksiä. Täällä opettaja saattaa saada oppilaalta vihantäyteisen lapun ja antaa kehuja siitä, että lauseet alkavat isolla kirjaimella ja päättyvät pisteeseen.

Toisaalta nämä lapset ovat myös hellyttäviä pohtiessaan vaikkapa tasa-arvoa, uskontoa ja oikeudenmukaisuutta tai kuolemansyntien käsitteistöä. Miten löytää käsitteille oikea vastine omista kokemuksista ja omasta kulttuurista käsin? Nämä lapset ovat jääneet niin usein vaille huomiota, että ilahtuvat vähäisestäkin henkilökohtaisesta muistamisesta. Heidän parissaan kyyninen opettajakin oppii jotain ja hänen sisäiset lukkonsa osoittavat aukeamisen merkkejä.

- Eteenpäin, sanoi mummo lumessa ja ukki urallaan! Marge toteaa. – Tere tulemast meidän ihmeperheeseen.

- Ihmeperheeseen? opettaja tarkistaa.

- Etkö tiedä? Meillä on supervoimia, Marge kehuu.

Kirjassa on huumoria etenkin replikoinnissa ja pitkään toivookin, että loppu olisi hyvä. Kaikkien kohdalla toive ei kuitenkaan toteudu. Erityislasten kohtelu koulumaailmassa saa teoksessa osakseen paljon kritiikkiä. Juuri heille annetaan epäpäteviä opettajia, juuri heidän kohdallaan säästetään oppimateriaalissa, juuri heidän asioidensa etenemistä virkaportaissa ei seurata. He vain siirtyvät luokalta toiselle, vaikkeivat osaisi edes lukea. Mitä toivoa heillä on tulevaisuuden suhteen?

Se on ällistyttävää kuinka vähän meillä on lapsiin kohdistuvia tukitoimia ottaen huomioon, että yhden ainoan syrjäytyneen hintalappu on keskimäärin seitsennumeroinen sen lisäksi, että summa kertautuu useimmiten tämän jälkikasvun määrällä…

9.5.2022

MENGISTE, MAAZA: Varjokuningas

Kustantaja: Atena 2022

Alkuteos: The Shadow King

Suomennos: Aleksi Milonoff

Varjokuningas-romaani alkaa ja loppuu tilanteessa, jossa Hirut-niminen nainen istuu vuonna 1974 Addis Abeban rautatieasemalla sylissään metallilaatikko, jonka omistaja on tulossa sitä hakemaan. Laatikossa on lehtileikkeitä, kirjeitä ja ennen kaikkea valokuvia, joita Hirut tarkastelee yksi kerrallaan ja joiden myötä palaa menneeseen.

    Maan todellinen keisari viljelee pientä maatilkkua Hirutin naapurissa. Miehen päässä ei ole koskaan ollut kruunua ja hän elää yksin vailla vihollisia. Tuo hiljainen mies johti kerran Etiopian kansaa teräspetoa vastaan ja Hirut oli hänen luotetuin sotilaansa, varjokuninkaan ylpeä vartija. Kerro heille, Hirut. Nyt on oikea hetki jos koskaan.

   Kuolleet käyvät äänekkäämmiksi: Meitä on kuultava. Meidät on muistettava. Meistä on saatava tietää. Me emme lepää ennen kuin meitä on surtu.

Vuonna 1935 Italian armeija hyökkää Etiopiaan saadakseen revanssin 1890-luvulla koetusta kirvelevästä tappiosta. Etiopiassa hyökkäystä on osattu odotella siitä saakka, kun Italian joukkoja on alkanut kerääntyä Eritreaan rajajoen taakse. Keisari Haile Selassien luottomies Kidane yrittää parhaansa mukaan haalia aseita ja vie jopa perheen palvelustytöltä tämän ainoan aarteen, isältä saadun vanhan kiväärin.

Kidanen kotona vallitsee jännittynyt ilmapiiri. Nuori aviovaimo Aster suree kuollutta poikaansa ja kerjää hemmotellun lapsen lailla miehensä huomiota. Asteria kuohuttaa myös palvelustyttö Hirut, jonka Kidane on tuonut perheeseen tytön jäätyä orvoksi. Mikä on ollut Hirutin äidin ja Kidanen välinen suhde? Onko Kidanen suhde Hirutiin niin isällinen kuin vaikuttaa? Mustasukkainen Aster turvautuu jopa fyysiseen väkivaltaan.

Sitten sota syttyy ja Asterista kuoriutuu yllättäen esiin aivan uudenlainen nainen: johtaja. Hän pitää tulisia puheita kylien naisille ja kannustaa näitä taistelemaan ase kädessä miesten rinnalla. Isältä saaduilla opeilla hän kouluttaa naisia ampumaan ja valmistamaan käytetyistä hylsyistä patruunoita. Hirut on tietenkin avustamassa, vaikka sisimmässä kirvelee.

Nyt ei ole oikea aika teeskennellä, että olemme vain vaimoja, siskoja tai äitejä, hän sanoo. Me olemme enemmän… Naiset kuiskivat sitä keskenään: Me olemme enemmän, me olemme enemmän. He koskettavat kasvojaan, kauniita ja tavallisia, painavat käden rinnalleen ja vatsalleen ja ehkä jalkojen väliinkin ja puhkeavat nauruun. Me olemme enemmän.

Italian asevoimat vyöryvät maahan panssarivaunuineen ja sinappikaasua kylvävine lentokoneineen, mutta eivät etenekään odotetun vauhdikkaasti. Mitä enemmän aikaa kuluu, sitä raaemmaksi käy italialaisten toiminta. Eversti Carlo Fucellin johtama armeija raunioittaa kokonaisia kyliä, tuhoaa viljelyksiä, tappaa naisia ja lapsia ja kiduttaa vankeja. Italianjuutalainen Ettore Navarra taltioi kaiken kamerallaan, koska on turvassa vain ollessaan Fucellille hyödyllinen. Kalleimman aarteensa, isältä tulleen kirjeen, hän kätkee.

Kun tieto Haile Selassien paosta Britanniaan leviää, on kansalaisten taistelutahto vähällä lamaantua, mutta Hirutin ansiosta asiaan löytyy ratkaisu. Köyhä soittoniekka Minim (eli Ei mikään) muistuttaa hämmästyttävästi keisaria ja pystyy tämän vaatteisiin puettuna toimimaan uskottavasti varjokuninkaana. Henkivartijoiksi hänelle asettuu kaksi kaunista amatsonia eli Aster ja Hirut. Hämäys onnistuu.

Heitä ei pelota laaksossa voimistuva jylinä, joka kumpuaa italialaisten leiristä. He eivät piittaa metelistä vaan katsovat vain Hirutia, uutta äiti Etiopiaa, esikuvaa. Hän edustaa kaikkia niitä naisia, jotka ovat selvinneet sodasta nostaakseen nyt aseensa ja taistellakseen tai syöksyäkseen sotakentälle kantamaan haavoittuneita. Joukot lankeavat polvilleen. Ihmiset painavat otsansa maahan. He kiroavat huhut keisarin paosta ulkomaille. He kiittävät Kaikkivaltiasta siitä, että heidän suuri päällikkönsä on tullut johtamaan heitä sodassa. Ja he vannovat taistelevansa voittoon tai kuolemaan asti.

Varjokuningas-romaani on kuin ooppera. Välinäytöksissä tavataan murheellinen ja mietteliäs keisari Haile Selassie, joka kuuntelee yhä uudestaan Verdin oopperaa Aida voidakseen ymmärtää, miksi Etiopian prinsessa asettuu kansansa vihollisen puolelle. Välillä kuoro puolestaan kohottaa äänensä ja kommentoi tunteikkaan mahtipontisesti tapahtumia ja henkilöitä. Vaikuttava teos saa pohtimaan sitä, mitä kaikkea ihminen voi kestää ja mikä jää lopulta varjojen kätköihin.

Etiopialais-amerikkalainen Maaza Mengiste (s. 1974) sai kirjaansa idean löydettyään tietoja isoisoäidistään, joka lähti vapaaehtoisena armeijaan nuorempien veljiensä sijasta. Varjokuningas kuvaa naisia aktiivisina toimijoina: Aster ja Hirut taistelevat ase kädessä, luksushuoran roolia vetävä Fifi toimii vakoojana italialaisten leirissä ja oma osuutensa on nimettömäksi jäävällä kokillakin. Silti naiset joutuvat pelkäämään koskemattomuutensa puolesta jopa omiensa joukossa: kukaan ei aseta kyseenalaiseksi isännän oikeutta palvelijansa ruumiiseen.

Mengisten kirja ei paksuudestaan huolimatta (500 sivua) ole vaikea, mutta henkisesti sen lukeminen on kyllä raskasta tänä aikana, jolloin eurooppalainen maa on hyökännyt naapurinsa kimppuun. Varjokuningas ilmestyi vuonna 2019 ja oli Booker-palkintoehdokkaana 2020, mutta voisi monelta osin kuvata tätä päivää: silmitöntä tuhoa, tarpeetonta raakuutta, sotarikosten selittelyä ja peittelyä.

2.5.2022

MASON, MEG: Murhe ja autuus

Kustantaja: Otava 2022

Alkuteos: Sorrow and Bliss

Suomennos: Maria Lyytinen

Murhe ja autuus -romaanin kertoja on nelikymppinen Oxfordissa asuva Martha Friel, joka pitää hupaisaa ruokakolumnia ja on asumuserossa aviomiehestään Patrickista. Kertomuksen edetessä Martha muistelee mennyttä ja kertoo elämänsä ihmisistä, mutta ennen kaikkea itsestään.

Marthan isä on hiljainen huolehtija, joka aikoinaan sai kuuluisuutta erään runonsa ansiosta, muttei ole sittemmin onnistunut kirjoittamaan mitään merkittävää. Kuvanveistäjä-äiti puolestaan tekee romusta taidetta eikä osoita juurikaan kiinnostusta sen paremmin miestään kuin kahta tytärtään kohtaan. Hänellä on taipumus ryypätä liikaa ja nolata humalassa sekä itsensä että perheensä.

Äidillisin hahmo Marthan ja pikkusisko Ingridin elämässä onkin Winsome-täti, joka rahoilla Marthan perhe elää ja jonka luo kaikki kokoontuvat joulunviettoon. Winsomen kotona kuusitoistavuotias Martha tapasi ensi kertaa serkkunsa koulutoverin, äidittömän ja isänsä unohtaman Patrickin, josta tulee jatkossa suvun joulujuhlien vakiovieras. Martha ei kolme vuotta nuorempaan poikaan kiinnittänyt juuri huomiota, mutta tämä rakastui koko sydämestään Marthaan.

Pikkusiskonsa Ingridin kanssa Marthalla on jonkinlainen kilpailuasetelma. Ingrid meni nuorena naimisiin ja oli muutamassa vuodessa kolmen alle viisivuotiaan lapsen äiti. Martha puolestaan sairastui jo viimeisen kouluvuotensa lopussa ahdistukseen ja väsymykseen, joita kesti vain pöydän alle piiloutumalla. Sairausjaksot uusiutuivat tulevina vuosina, lääkärit ja lääkkeet vaihtuivat ilman näkyvää muutosta. Onko Martha kelvoton elämään?

Normaalit ihmiset sanovat, etteivät voi kuvitellakaan, että olisi niin paha olla, että haluaisi oikeasti kuolla. En edes yritä selittää, ettei kyse ole halusta kuolla. Kyse on siitä, että tietää, ettei kuuluisi olla enää elossa, että tuntee luidensa murenevan väsymyksestä, tuntee kauhuntäyteistä uupumusta. Silloin elossa olon luonnottomuudelle täytyy lopulta tehdä jotakin.

Ensimmäisen avioliittonsa Martha solmi kaksikymmentäviisivuotiaana lyhyen tuttavuuden jälkeen taidemeklari Jonathanin kanssa, koska luuli miestä hauskaksi, ja erosi yhtä nopeasti kun mies ei sitä ollutkaan. Vasta muutaman vuoden kuluttua Martha tapasi uudelleen lääkäriksi opiskelleen Patrickin, jota huomasi ajatelleensa yllättävän paljon. Seurasi avioliitto, jonka aikana Martha koki suorastaan autuutta, mutta kohta jo taas tutuksi tullutta murhetta.

Minä olin ehtinyt muuttaa kerrostaloasuntoon ja takaisin, olla naimisissa, käydä ulkomailla, sairastua ja tulla lempatuksi, kun taas Patrickilla oli yllään sama pusero kuin Jonathanin illallisilla, silloin kun olin hänet viimeksi nähnyt.

Martha vaikuttaa aluksi kovin ristiriitaiselta ja jopa ärsyttävältä hahmolta. Hän saattaa toisaalta vaieta omasta mielipiteestään, jottei aiheuttaisi toisille pahaa mieltä, mutta toisaalta olla pisteliäs ja raivonpuuskassa jopa heitellä esineitä. Hämmästyttävän pitkään Patrick sietää Marthan ailahtelevaisuutta ja jaksaa kääntää loukkaukset leikiksi, mutta lopulta voimat loppuvat.

Myötätuntoa Marthaa kohtaan alkaa tuntea siinä vaiheessa, kun syy hänen käyttäytymiseensä selviää. Martha on vuosikymmeniä saanut lääkäreiltä vääriä diagnooseja ja sen seurauksena myös vääränlaista lääkitystä. Traagisinta on, että Marthaa on kehotettu horjuvan mielenterveytensä vuoksi välttämään lapsen hankkimista, joten hän on alkanut uskotella itselleenkin, ettei pidä lapsista. Tosiasiassa hän kaipaa vauvaa joka solullaan.

Mielenterveysongelmat vaikuttavat niistä kärsivän lisäksi myös hänen läheisiinsä, jotka tarvitsisivat tukea jaksamiseen ja myös käsillä olevien ongelmien ymmärtämiseen. Murhe ja autuus -teoksessa on ihmisiä, jotka eivät halua tunnustaa rakastamansa henkilön sairautta leimaantumisen pelossa ja puhuvat vain poikkeavasta persoonallisuudesta. Entä haluaako esimerkiksi Martha itse tosiasiassa ollakin erilainen?

Sinä olet ihan samanlainen kuin kaikki muutkin täällä. Mutta se onkin sinulle vielä hankalampaa. Olisit mieluummin joko tai. Et kestä ajatusta siitä, että ehkä oletkin ihan tavallinen.

Murhe ja autuus -romaani ei ihan heti tempaa mukaansa, mutta lakoninen ja ironinen tyyli kantaa ja teos muuttuu kiinnostavammaksi, kun tarinan pohja on rakennettu ja henkilöt esitelty. Aina ei elämä ole helppoa, mutta epätäydellisyyteenkin voi ehkä tyytyä. Kirjan loppu on yllättävän toiveikas.

Kaikki on rikkonaista ja sekaisin ja ihan hyvin. Sellaista elämä on. Vain niiden välinen suhdeluku vaihtelee.