30.10.2023

BRANDER, JUHANI: Amerikka

Kustantaja: WSOY

Eden on lounaisrannikolla sijaitseva vanha saaristolaiskunta, jossa 1950-luvun puolivälissä vielä eletään muualta Suomesta kadonneiden tapojen mukaan. Pontikkaa keitetään, hylkeitä ja hirviä metsästetään vuoden ympäri, hevonen toimittaa traktorin virkaa. Oma murrekin saarelaisilla on: raivoraitis on sahdinvaras, hautausmaa lonkanvetotila ja nyrkkeilyottelu rystysluoteilu.

Kolmatta luokkaa koulussa käyvä Kaarlo asuu Hittolan tilalla yhdessä mummonsa kanssa. Tummahiuksisen Kaarlon isä oli saksalainen sotilas, joka hylkäsi raskaana olevan morsiamensa poistuessaan Suomesta. Siinä tilanteessa yksinäinen äiti koki mummon kertoman mukaan ainoaksi mahdollisuudekseen lähteä Amerikkaan. Muistona hänestä Kaarlolle jäi vain päiväkirja.

Kaukana äitisi asuu.

Mutta kuinka kaukana?

Amerikan maassa.

Missä se on?

Lännessä.

Miten sinne pääsee?

Meren yli. Meren yli sinne pääsee.

Onko sinne pitkä matka?

Riippuu. Joillekin elämänmittainen, toisille muutaman päivän.

Koulussa Kaarlo saa huonoja arvosanoja, vaikka hänen vastauksensa ovatkin useimmiten oikein (ja aina yleiskielellä, koska mummo vihaa murretta). Opettaja ei myöskään puutu kiusantekoon, jonka kohteeksi Kaarlo joutuu lähes päivittäin taustansa ja köyhyytensä vuoksi. Poika noudattaa mummonsa Suuren Kirjan ohjetta eikä ryhdy tappelemaan. Ystäviä hänellä ei ole - jollei ehkä Leena,,,

Mummon tulkinnat Raamatusta ovat melko vapaamuotoisia – erään naapurin mukaan hänellä on ”rietas ja naiselle sopimaton suu”, minkä helposti punasteleva Kaarlokin allekirjoittaa. Luontoa mummo kuitenkin kunnioittaa syvästi ja on opettanut lapsenlapsensakin näkemään elämän monimuotoisuuden ja pyhyyden. Mummo muistaa aina kumartaa pihapiirin ja metsän haltijoille ja lausua niille sopivat manaukset.

Mummo on alkanut sairastaa, romahtamisen partaalla olevassa talossa lutikat jylläävät ja ruokakellari on tyhjä. Joskus Kaarlo saa syödäkseen vain ratamonlehtiä, mutta koulussa kiltti keittäjä ammentaa hänen lautaselleen niin monta annosta kuin poika vain jaksaa syödä. Naapuritilalliset palkkaavat resupekan joskus säälistä erilaisiin töihin: perunannostoon, nuotan vetoon, hylkeenpyyntiin.

Väistämättä koittaa mummon kuoleman hetki. Kaarlo on sen jälkeen tarkoitus sijoittaa poikakotiin, mutta pojalla on toiset suunnitelmat. Hän lähtee äitinsä luo Amerikkaan! Hieman tarvikkeita veneeseen pakattuaan Kaarlo lähtee soutamaan kohti suurta merta, saattajanaan hylje – kenties se kuutti, jota Kaarlo ei aikoinaan pystynyt tappamaan. Kuvaus matkasta riipaisee todella syvältä.

Branderin romaani Amerikka on kertomus eräästä eristäytyneestä yhteisöstä. Huumoria kirjaan tuo ennen kaikkea mummon värikäs hahmo, mutta syvimmät tunteet lukijassa herättää kyllä rikkaan mielikuvituksen omaava Kaarlo. Edenin saarta ei esitetä Onnelana, vaan esille nousevat myös ongelmat kuten troolikalastuksen köyhdyttämät kalavedet, sodasta vammautuneina palanneiden jättäminen vaille tukea, heikoimpien alistaminen menestyneiden mielivallalle.

Amerikka on ehdottomasti vuoden kiinnostavimpia romaaneja. Erityisesti sen vaihteleva kieli ja tarkoin havainnoidut luonnonkuvaukset ovat upeita!

Sinivuokot nousivat kauneuteensa tukehtuneina, silti niin arkoina, katseita vahtien. Pajunkissan ruskeita nyöriä keriytyi esiin vaaleaturkkisine luomineen, korppien taisteluäänet kuuluivat metsästä, kiurujen eroottinen manaus. Kevään kakofonia oli taisteluhuutojen, reviirisotien ja elintilan metakkaa. Vehreys värjäsi maan ihon, nuppujen orastava sinfonia lauloi uudelleensyntymän ihmettä.

23.10.2023

KÄHKÖNEN, SIRPA: 36 uurnaa : väärässä olemisen historia

Kustantaja: Siltala 2023

Rakas äiti,

tänä yönä sinun pitää lähteä.

   Kuolemastasi on vuosi, ja Tuonen tytti on tullut sinua hakemaan. Kolikko on jo pöydällä, ja nyt me katsomme kapsäkkisi kuntoon. Vainajien on erottava elävistä. Etukäteen ei voi sanoa kuinka kauan kuollut kulkee rinnalla. Jonakin päivänä vain tulee ymmärrys: nyt.

Vuosi äidin kuoleman jälkeen kirjailija tuntee, että tämän on vihdoinkin aika poistua elävien rinnalta. On tullut aika kuvitella äiti yhden yön ajaksi vierelle ja pohtia, miksi äidin ja tyttären välinen suhde oli niin vaikea. Ei tuomiten, vaan pyrkien ymmärtämään. Myöhemmin kirjailija tapaa muitakin edesmenneitä Tuonen tytin toimiessa kirjurina ja ohjaajana. 

Riitta-äiti oli arvaamaton; joskus täysin lamaannuksissa ja joskus lähes maaninen. Hän kuohahti helposti ja saattoi silloin loukata tytärtään aivan tietoisesti, nautiskellen, ilmeitä tarkkaillen. Äiti huusi tyttärelleen: Sinä olet tuhonnut minun elämäni. Tai soimasi: Eihän tuosta yhestä mäträkkeestä oo minkään tekijäks.

Jossain vaiheessa tytär ei enää alistunutkaan nöyryytykseen, vaan piti puolensa ja sanoi vastaan. Ei ottanut syytä niskoilleen asioista, joita ei ollut tehnyt. Tunsi, että hänen sisimmässään oli alue, jota kukaan ei saa koskea eikä repiä. Niin hänestä tuli äidin silmissä kauhea ongelmalapsi, kova ja kylmä.

Riitan suhde omiin vanhempiin oli vaikea. Anna Heleena, oli maaseudulta Kuopioon tullut lestadiolaistyttö, joka joutui raskauden vuoksi avioliittoon. Hän sai anopin, joka ei koskaan hyväksynyt miniäänsä, ja miehen, joka oli pitkiä aikoja aatteensa vuoksi Tammisaaren vankileirillä tai pakotettuna sotimaan. Punikinvaimon leimaa kantava täysin epäpoliittinen Anna Heleena joutui hoitamaan ja elättämään perheensä yksinään.

Äitisi Anna Heleena sanoi sinulle, kun olit teini: "Minulla ei oo millonkaan nuoruutta ollu."… Sinä sanoit minulle, kun minä olin teini: "Siihen loppu minun nuoruus kun sinut sain."

Väsynyt Anna Heleena ja sodasta sairaana palannut Lauri-isä eivät jaksaneet tukea varttuvaa tytärtään – etenkään Riitan kaltaista ärhäkkää, voimakastahtoista ja herkkää lasta. Ei toteutunut viisaan diakonissan neuvo: laps pittää ymmärtee kotona. Riitta kaipasi isänsä huomiota ja sai sitä provosoimalla, mutta sellainen läheisyys ei ollut hellää vaan väkivaltaista. Hän saattoi hyvinkin olla kateellinen tyttärensä isovanhemmiltaan saamasta ehdottomasta rakkaudesta.

Riitan tulevaan elämään vaikutti merkittävästi 15-vuotiaana koettu onnettomuus, jossa bussi ja järjestelyveturi törmäsivät toisiinsa. Bussissa matkustajana ollut Riitta sai pahan päävamman, joka luultavasti oli jatkossa syynä hänen tasapainottomaan käytökseensä, eräänlaiseen jarrujen puutteeseen. Asiaa eivät parantaneet alkoholin ja amfetamiinia sisältävän laihdutuslääkkeen käyttö.

Tapahtumia yhdistellessään kertoja ymmärtää, että etenkin vahinkoraskaus asetti Riitan tilanteeseen, jossa häneltä odotettiin asioita, joihin hänen rikkonaiset aivonsa eivät pystyneet. Hän oli liian ylpeä hakeakseen apua tai ottaakseen vastaan neuvoja, turhautui ja hädässään ryhtyi puolustautumaan kaikkia vaatimuksia esittäviä – jopa omaa lastaan – vastaan.

Ymmärrän, ei tämä ole helppoa sinulle, äiti. Et eläessäsi halunnut kiitosta etkä rakkautta, korjaan: halusit, sen kaipuu paistoi sinusta kauas, mutta et ottanut sitä vastaan. Koska se olisi ollut heikkoutta? Eikä kenellekään saanut näyttää heikkoa kohtaa…

Aamun koittaessa perunkirjoitus on valmis ja kertojalle on kirkastunut, ettei hänen äitinsä suinkaan ollut paha ihminen, vaan särkynyt. Nyt tytär voi tuntea häntä kohtaan myötätuntoa ja myös pieneksi lapseksi muuttunut äiti vapautuu kaunoistaan päästessään odottavan isänsä syliin. Tuonen tytin on aika ohjata kertoja pois kuolleiden parista.

36 uurnaa : väärässä olemisen historia on äärimmäisen avoin omaelämäkerrallinen teos. Kiihkeä ja runollinen teksti aaltoilee tunnetilasta ja tyylilajista toiseen ja vetää lukijankin mukaan surusta nousseisiin mielikuviin, kunnes lopussa koittaa lempeä vapahdus. Sirpa Kähköselle ominainen sydämen viisaus ja kyky ymmärtää ihmisiä näkyy myös tässä teoksessa.

PS. Kirjan nimi tulee siitä, että aiempien sukupolvien hankkimaan ja arkuille mitoitettuun sukuhautaan mahtuisi nyt neljän arkun sijasta 36 uurnaa. Epävarmaa on, tuleeko ainaishautana hankittu hauta säilymään.

 

16.10.2023

SLIMANI, LEÏLA: Toisten maa 2. Katsokaa kun tanssimme

Kustantaja: WSOY 2023

Alkuteos: Regardez-nous danser

Suomennos: Sampsa Peltonen

Katsokaa kun tanssimme on toinen osa Leïla Slimanin Toisten maa -trilogiasta ja jatkoa teokselle Sotaa, sotaa, sotaa, jossa ranskalainen Mathilde ja marokkolainen upseeri Amine tapasivat vuonna 1944 Elsassissa, rakastuivat ja menivät naimisiin. Mathilde matkusti Marokkoon eksoottisen seikkailun toivossa, mutta edessä olikin vuosia kestävä ankara aherrus Aminen perimällä maatilalla Meknèsissä. Sarja perustuu osittain Slimanin oman suvun tarinaan.

Katsokaa kun tanssimme -teos käsittelee vuosia 1968–1974. Marokossa vallitsee poikkeustila, parlamentti on erotettu ja perustuslaki hyllytetty. Kapinoitsijoita kohdellaan ankarasti ja jopa lukiolaisia ammutaan. Kuningas Hassan II vakuuttaa tukevansa erityisesti maataloutta, mutta keskittyy lähinnä pönkittämään omaa valtaansa. Hänellä on onni mukanaan, sillä hän selviää hengissä attentaateista ja armeijan vallankaappausyrityksestä. Maareformin hän aloittaa vuonna 1972.

Amine on ostanut edullisesti pari naapuritilaa ja vaurastunut, joten hän on nyt kelvollinen seurapiireihin ja rotaryklubiinkin. Hän on komea kuin filmitähti, hyvä tanssimaan ja kovasti naisten suosiossa. Mikään ei kuitenkaan tuo Aminelle turvallisuuden tunnetta, vaan hän pelkää koko ajan velkaantumista ja konkurssia. Aviopuolisona hänestä on tullut etäinen ja valtaansa korostava ja työnantajana kova ja joustamaton.  

Mathilde ei viihdy seurapiiritilaisuuksissa, joissa tuntee itsensä kömpelöksi ja elähtäneeksi. Kotona hän saa syytöksiä laiskottelusta ja tuhlailusta, vaikka on oikeastaan se, joka pitää kodin pystyssä ja maatilan kirjanpidon kunnossa. Marokkolaisessa kulttuurissa naisella vain ei ole kovin suurta arvoa, mistä todistaa Aminen kauniin ja kapinallisen Selma-sisaren dramaattinen kohtalokin. Vanhat kaunat estävät kuitenkin naisia yhdistämästä voimiaan.

Jokaisen silitetyn paidan, kiillotetun kengän ja vyön päällä pömpöttävän vatsan takana Mathilde näki naisen kädet. Jääkylmään veteen kastetut kastiketahroja suovalla kuuraavat kädet. Kädet täynnä pieniä palovammoja ja haavoja, jotka eivät ehtineet arpeutua… Amine kuvitteli, että Mathilde tekee tuon kaiken silkasta rakkaudesta, ja Mathilden teki mieli huutaa: ”Se, mitä minä sinusta teen silkasta rakkaudesta, se on työtä!”

Katsokaan kun tanssimme -teoksessa keskitytään paljolti seuraavan sukupolven jäseniin. Aminen ja Mathilden tytär Aïcha opiskelee Strasbourgissa lääkäriksi. Hän on totinen ja syrjäänvetäytyvä nuori nainen, joka syventyy täysillä opintoihinsa, koska muiden joukossa tuntee itsensä ulkopuoliseksi ja tyhmäksi. Suhtautuminen ”afrikkalaiseen” on usein ennakkoluuloista ja kommentit rasistisia.

Vieraillessaan neljän opiskeluvuoden jälkeen kotona Aïcha tuntee itsensä jälleen muista poikkeavaksi ja vieraaksi. Isän toiveesta hän auttelee Mathildea sairastuvalla ja osoittautuu varsin päteväksi, mutta ei aina kiitollisuudella vastaanotetuksi. Mathilde on saavuttanut kyläläisten luottamuksen, mutta tuntee nyt itsensä pelkäksi puoskariksi. 

Kouluaikaisen ystävänsä seurassa Aïcha osallistuu nuorison hillittömään ilonpitoon, mutta tapaa myös vakavahenkisen taloustieteiden opiskelijan Mehdin, joka haluaisi uudistaa marokkolaista yhteiskuntaa ja jota ystävät siksi kutsuvat Karl Marxiksi. Miehen vaikutuksesta Aïcha alkaa havainnoida elinympäristöään ihan uudella tavalla. Perustuuko hänen perheensä - ja koko marokkolaiseliitin - vauraus heikommassa asemassa olevien hyväksikäytölle?

Hän ei ollut ikinä tullut katsoneeksi kunnolla kaikkia kotimaansa naisia ja miehiä, heidän kurjia elinolojaan, kaikkea sitä puutetta. Niitä miesjoukkoja, jotka passitettiin sotimaan toisten puolesta, kuolemaan toisten puolesta, uhraamaan parhaat vuotensa ja voimansa työnteon alttarille. Toisten puolesta.

Aïchan veli, kahdeksantoistavuotias Selim, on ajelehtija. Hän joutuukin etsimään omaa tietään varsin epäsovinnaisilta tahoilta kuten esimerkiksi marokkolaisten keskuudessa suurta hämmästystä aiheuttavista hippiyhteisöistä, kunnes lopulta irtaantuu perheestään täysin. Aminelle tämä aiheuttaa kalvavaa ahdistusta: kuka rupeaa aikanaan hoitamaan maatilaa, jonka eteen hän on uhrannut niin paljon?

Kun hän makaa haudassa, näillä mailla patsastelee joku toinen, josta Aminen ei tiedä mitään ja joka voi vaikka tuhota kaiken. Ajatus riivaa häntä, eikä hän ymmärrä, miksi on saanut osakseen tällaista kiittämättömyyttä.

Kirjan lopussa ollaan vuodessa 1974. Aïcha on läheistensä epäilyistä ja paheksunnastakin huolimatta erikoistunut naistentauteihin ja synnytyksiin, koska haluaa auttaa nimenomaan naisia. Hän on naimisissa, mutta silti täysin itsenäinen oman tiensä kulkija. Nyt Amine ja Mathilde ovat saaneet ilouutisen: heille on syntynyt tyttärentytär! Tieto nostaa jo unohdetuiksi luullut tunteet pintaan ja purkaantuu tanssiksi.

Ja sitten pariskunta oli keinunut siinä pitkien palmujen alla sylikkäin joulukuun viimassa, vaikka ympärillä oli lauma epäuskoisena tuijottavia kuiskuttelevia naisia. Amine ja Mathilde olivat tanssineet, ja jotkut naisista vannoivat myöhemmin, että isännän poskilla valui kyyneliä ja emäntä toisteli arabiaksi: ”Olethan sinä onnellinen, olethan?”

Tanssijoita ja tanssin katsojia kuvataan myös esimerkiksi Aïchan häiden yhteydessä. Siinä tilanteessa korostuvat Marokossa vallitsevat luokkaerot, sillä katsojat ovat varjossa lymyileviä köyhiä kyläläisiä ja tanssijat vaurasta marokkolaiseliittiä ulkomaalaisine ystävineen. Marokkolaisuuteen juhlissa ei viittaa mikään. Samankaltaisilla tuokiokuvilla Slimani konkretisoi muitakin marokkolaisen yhteiskunnan piirteitä: kaikkialla rehottavaa korruptiota, turismin vaikutusta, naisten huonoa asemaa, yläluokan itsekeskeisyyttä ja opportunismia, omasta kulttuurista irtaantumista.

Eivät he niin erilaisia olleet kuin samassa illallispöydässä istuvat arabit, nuo elegantit ja avarakatseiset herrasmiehet, everstit ja korkeat virkamiehet, joiden rouvilla oli länsimaalaiset iltapuvut ja lyhyet hiukset. Ei, eivät he tosiaan niin erilaisia olleet kuin nämä yläluokkaiset, jotka vailla tunnontuskia ja taka-ajatuksia antoivat paljasjalkaisten lasten kantaa ostoksensa keskustorilta eivätkä suostuneet heltymään kerjäläisille, ”koska siinä käy niin kuin koirille, joille heitetään tähteitä ruokapöydän alle. Tottuvat vielä sellaiseen ja menettävät pian viimeisetkin työhalut.”

PS. Kirjan alussa on hyvä henkilöesittely, kiitos siitä!

9.10.2023

WESTÖ, KJELL: Molly & Henry : romaani sotavuosilta

Kustantaja: Otava 2023

Alkuteos: Skymning 41. Roman från en krigstid

Suomennos: Laura Beck

Suomen talvisotaa on käyty viisikymmentä vuorokautta, kun pieni teatteriseurue matkustaa Suomesta Ruotsiin muistuttaakseen naapurimaata Suomen tilanteesta. Koulutettujen näyttelijöiden ohella seurueeseen kuuluu myös kolmekymppinen Molly Timm, joka on tullut tunnetuksi yhdestä elokuvaroolistaan. Seurueen esitykset eivät aina suju hyvin, mutta myötätuntoinen yleisö taputtaa silti.

He asuivat nukkavieruissa matkustajakodeissa ja hienoissa hotelleissa kuten Eggerissä Göteborgissa ja Knaustissa Sundsvallissa, heidät ottivat vastaan lapsikuorot ja pormestarit ja Suomen asian tukiyhdistykset, he näyttelivät kaupunginteattereissa ja seurakuntasaleissa ja työväentaloissa ja hitsautuivat viikko viikolta tiiviimmin yhteen.

Samaan aikaan Henry Gunnars, Mollyn rakastettu, lähettää artikkeleita rintamalta Hufvudstadsbladetiin. Henryn tekstejä värittää viranomaisten edellyttämä isänmaallinen paatos, mutta muista sotareporttereista poiketen hän pysyttelee sotilaiden matkassa, yöpyy korsuissa ja näkee läheltä sodan aiheuttamat fyysiset ja psyykkiset vauriot. Näyt nostavat pintaan myös muistot Henryn omista salaisuuksista.

Yhä useammin hän koki sotilaat veljikseen, suorastaan veriveljikseen. Kaikkein nuorimmat tuntuivat kuin hänen pojiltaan, lapsilta joita hän ei ollut koskaan saanut. Mutta hänen poikansa ja veljensä kuolivat kuin kärpäset, ja sodan julmuus vääristi vähitellen monen eloonjääneen sielun.

Vähitellen Henryn teksteihin hiipiikin synkempi sävy. Hän haluaisi edes pienin viittein kertoa lukijoille, ettei Suomen voitto Neuvostoliitosta ole itsestään selvä sotilaiden taistelutahdosta huolimatta, mutta tällaisia artikkeleita ei julkaista, koska kansalaisten positiivista asennetta ei haluta horjuttaa. Molly onkin Ruotsissa paljon paremmin perillä sotatilanteesta kuin suomalaiset.

Koittaa rauha raskaine ehtoineen ja tuhansine kotinsa jättämään joutuneine ihmisineen. Sodan jälkien korjaaminen alkaa välittömästi ja ihmiset palaavat tahoiltaan Helsinkiin. Niin myös Henry rintamalta ja Molly Ruotsista. Keskusteluissa purkaantuu turhautuminen vallitsevaan tilanteeseen ja huoli tulevasta.

Meillä on rauha ja meillä on itsenäisyytemme tallella, mutta venäläiset joukot matkustavat Vainikkalasta Hankoon meidän rautateillämme. Ja länsirannikolla saksalaiset nousevat aluksistaan maihin ja lähtevät junalla pohjoiseen hampaisiin saakka aseistettuina… Meidän pitäisi olla vapaita, mutta sen sijaan tuntuu kuin meidät olisi miehittänyt kaksi valtiota samalla kertaa.

Entä onko erillään olo niin pitkään ja niin erilaisissa olosuhteissa ollut liikaa Mollyn ja Henryn suhteelle? Rakkautta toisiaan kohtaan he eivät missään vaiheessa epäile, mutta riittääkö se? Mitä tapahtuu, kun runsaan vuoden mittaisen rauhanjakson jälkeen sotatoimet alkavat uudelleen, nyt kesäsodan nimellä?

Kjell Westö yhdistää taitavasti historiallisia faktoja kaunokirjalliseen kertomukseen. Henkilögalleriaan hän on ujuttanut todellisten historiallisten henkilöiden ja uusien mielenkiintoisten tuttavuuksien seuraksi pari aiemmista teoksista tuttua hahmoa ja suonut heille varsin merkittävän roolinkin. Heidän mukanaan lukija pääsee milloin kulissien taakse, milloin tavallisen arjen keskelle. Ajan henki on vahva.

Kirja sisältää paljon pohdintaa ihmismielestä, sodasta ja rakkaudesta. Ajoittain sävy on pessimistinen ihmiskunnan tulevaisuuden suhteen, mutta loppu on varovaisen toiveikas. Jotkut lauseet kävisivät aforismeista.

Homo sapiens oli olento, jolla oli kyky ystävyyteen ja rakkauteen mutta myös valtavaan kaunaan ja vihaan, ja säännöllisin väliajoin tuo viha murtautui esiin, niin oli ollut kautta historian.

Kukaan ei ole yhtä avuton barbarian edessä kuin sotilas, jonka täytyy taistella. Usein hän on niin avuton, että muuttuu barbaariksi itsekin.

Mutta ei ole enää vapaata tahtoa, on vain reaalipolitiikkaa ja pakkoa. Jokainen valinta on pakollinen valinta eloonjäämisen ja tuhoutumisen välillä. Mutta kuluu vuosikausia ennen kuin saamme tietää mitä siitä tuli, elämä vai kuolema.

 

2.10.2023

KANNAS, VAPPU: Kimalaisten kirja

Kustantaja: S&S 2023

Etelätuulet tuuppivat niitä

Kimalaiset myös –

Häilyvät – epäröivät –

Juovat, ja ovat poissa –

Emily Dickinson (suom. Vappu Kannas)

Kimalaisten kirjan odottaisi ennakkotietojen perusteella kertovan yhdysvaltalaisesta runoilijasta Emily Dickinsonista (1830–1886), mutta Emily häilyykin teoksessa vain varjomaisena hahmona taustalla. Hän ei poistu kotoaan eikä sielläkään juuri lähde työhuoneestaan, mutta käy laajaa kirjeenvaihtoa ja lähettää satunnaisille vierailijoille tervehdykseksi kukan ja runon. Silti hän vaikuttaa pelkällä olemassaolollaan koko yhteisöön.

Mutta minusta me olemme kaikki kimalaisia tässä talossa, joka on pesämme. Ilman yhtä ei olisi toista. (Vinnie)

Romaani sijoittuu Amherstin kaupunkiin Massachusettsiin ajanjaksolle 1881–1916 eli Emily Dickinsonin viimeisiin vuosiin ja hänen kuolemansa jälkeisiin kuohuttaviin tapahtumiin. Dickinsonin perhe on Amherstin eliittiä, sillä perheen miehet ovat jo muutaman sukupolven ajan olleet kaupungin tukipilareita. Emilyn ja Vinnien veli Austin on tällä hetkellä suvun kunnian kantaja ja sen omaisuudesta huolehtija.

Yksi kirjan kertojista on Emilyn teräväkielinen ja utelias sisko Vinnie. Toisen näkökulman tapahtumiin tuovat paikkakunnalle miehensä kanssa muuttaneen Mabel Loomis Toddin kirjoittamat kirjeet. Nousukasmainen Mabel toivoo saavuttavansa kaupungissa merkittävän aseman tyylitajunsa ja seurustelutaitojensa ansiosta: minä olen se tähdenlento, joka valaisee yötaivaan. Vinnien mielestä Mabel on pikemminkin sitkeää toffeeta.

Austin Dickinsonin vaimon Suen avulla Mabel pääseekin seurapiireihin, mutta sitten tapahtuu skandaali: Austin ja Mabel rakastuvat toisiinsa! Mabel löytää sielunkumppaninsa ja Austin täytettä tyhjältä tuntuvaan elämäänsä eikä kumpikaan katso tarpeelliseksi salailla suhdetta. Mabelin puoliso David suhtautuu tilanteeseen rauhallisesti, mutta Sue on pettynyt ja katkera.

Emilyn kuoleman jälkeen löytyy suuri joukko muistikirjoja ja irrallisia muistilappuja, jotka paljastuvat hänen kirjoittamikseen runoiksi. Vinnie ei osaa tehdä asialle mitään ja Sue ei halua, vaikka on jopa auttanut Emilyä runojen kehittelyssä. Lopulta Mabel kirjoittaa runot puhtaaksi ja kokoaa niistä kirjan, josta tuleekin ilmestyttyään suuri menestys.

Loiskimalaiskuningatar tunkeutuu kimalaisten pesään ja ahdistelee kimalaiskuningatarta ja syö sen munimat munat. (Sue)

Austinin kuoleman jälkeen Mabel on hylkiö. Häntä syytetään Emilyn omaleimaisten runojen häikäilemättömästä muokkaamisesta ja oikeutta käydään hänen palkkiostaan runokokoelman toimittamisesta ja tekijänoikeuksista. Kirjan kehyskertomuksessa Dickinsonin perheen palvelija Maggie paljastaa, miten suuri osuus hänellä oli tapahtumien kulkuun.

Emily Dickinsonia on luonnehdittu kärsimyksen runoilijaksi. Kovin paljon surua löytyykin Kimalaisten kirjan sivuilta, paljon luopumista ja menetystä. Onneksi vastapainona on myös paljon rakkautta: sisarusten välistä kiintymystä, isäntäväen ja palvelijan välistä lojaalisuutta, aviopuolisoiden välistä yhteisymmärrystä. On myös kahden ihmisen välistä rakkautta aina uhmaavan julkisesta visusti salassa pidettyyn saakka.

Kirjassa käy kautta linjan ilmi se, miten riippuvainen naisen asema 1800-luvulla oli miehistä: isistä, veljistä, puolisoista, pojista. Näiden miesten nimet ovat jääneet historiaan, naisten kenties vain hautakiviin. Siksi onkin hienoa, että hauras nainen oli aikanaan - ja on yhä – Amherstin kuuluisin henkilö!

Ehkä jonnekin seinälle jää heidän maalaamansa vesivärityö, kirjailtu huoneentaulu, tai jonkin lipaston päällä lepää heidän ompelemansa liina. Muuta heistä ei jää… Elleivät he sitten olleet kuin Emily-neiti ja rakentaneet taloa sanoista. Tehneet pienistä langalla ommelluista vihoista leikkitalon seinät ja katon, huteran, mutta pysyvän talon, joka on pienempi kuin mikään miesten suunnittelema, mutta jossa tulevat sukupolvet voivat silti majailla. Jonka oven kamanassa lukee hänen nimensä: Emily Dickinson. (Maggie)

Kimalaisten kirjaa lukiessa joutuu hieman sijoittamaan palasia kohdilleen, sillä tapahtumat eivät etene täysin kronologisesti ja lisäksi samasta asiasta saattaa kertoa omasta näkökulmastaan useampikin henkilö. Kirjailija pitää kuitenkin moniäänisen tarinan hyvin kasassa ja muistuttaa siitä, että yhdessä ja samassa ihmisessä voi olla monia eri puolia. Hienoinen ironia värittää kauniin tyylikästä kuvausta.

Jälkisanoissa Vappu Kannas kertoo, mistä sai idean teokseensa ja miten kirjoitusprosessi eteni. Erityisesti häntä kiinnosti tämä: miten sama ihminen voi tuhota yksityisyyttään arvostavan runoilijan rauhan, ja kuitenkin olla se, jonka ansiosta runoja edelleen luetaan?