LIUKKONEN, MIKI: Vierastila

Kustantaja: WSOY 2023

Miki Liukkonen (1989–2023) sai teoksensa Vierastila valmiiksi juuri ennen kuolemaansa. Se noudattaa Liukkoselle ominaista tyyliä, joskin on selvästi aiempia teoksia ohuempi. Äärimmäisen runsas ja monikerroksinen teksti sisältää paljon tietoa ja paljon ajatuksia, mutta kyllä siitä juonikin löytyy.

Päähenkilö Ren Dawn on 33-vuotias mies, joka elää vanhempiensa jättämän perinnön turvin ilman rahahuolia ja keskittyy keksintöjen tekemiseen – vaikkakin niissä ainakin vielä jatkuvasti epäonnistuen. Hän vierailee terapeutin luona, koska tuntee oudosti juuttuneensa erääseen lapsuuden tilanteeseen: hän istui isänsä harteilla eikä silti ylettänyt irrottamaan oksasta haluamaansa omenaa.

Nyt Ren on ollut ensitreffeillä hienossa ravintolassa Annen (vai Annelin?) kanssa, Ne ovat epäonnistuneet. Yhteistä puheenaihetta ei ole löytynyt, Ren on ollut ajatuksissaan ja tosi tylsä. Anneli on kuitenkin tehnyt mieheen niin suuren vaikutuksen, että hän seurailee tätä kaupungilla salaa ja kuullessaan naisen matkustaneen Meksikoon seuraa suinpäin perässä.

Ren lojuskelee meksikolaishotellin alueella muiden auringonpolttamien turistien keskellä apaattisesti ryypäten ja miehenkipeän suomalaisnaisen juopuneita lähentelyjä torjuen, kun saa ystävältään tiedon, että on etsintäkuulutettu terapeuttinsa murhasta. Seuraa paniikinomainen pakomatka ympäri Cancúnia ja absurdit tilanteet seuraavat toisiaan.

Samaan aikaan Suomessa myös 27-vuotias Kim Laine on epäiltynä terapeutin murhasta. Kim on ollut terapeutin luona käydessään päihteistä niin sekaisin, ettei ole missään vaiheessa tajunnut puhuvansa kuolleelle ihmiselle. Kun leviää tieto siitä, että terapeutin murhaan on vain kolme mahdollista epäiltyä, päättävät ystävät auttaa Kimiä ja muokkaavat hänestä naisen. Kim on hyvin paljon siskonsa Gwynin näköinen, joten hämäys voi onnistuakin.

Tämän teko-Gwynin Ren sitten tapaa paluumatkalla Meksikosta Suomeen. Gwynin seurana on lipevä herrasmies, joka kertoo toimivansa itseään vielä etsivien keksijöiden apuna. Renistä mies löytää oivan kohteen ja saa tarpeeksi vihjailtuaan tämän tarjoamaan majapaikan niin tulevalle managerilleen kuin tämän pöllähtäneelle seuralaiselle.

Reniä on kuitenkin jo pitemmän aikaa seurannut itseään Tel Albertiksi kutsuva kirjailija. Mies uskoo, että Ren on tietämättään keksinyt jotain aivan poikkeuksellista, joka liittyy a-säveleen, mutta mitä? Tel järjestää nyt vihdoinkin tapaamisen kasvotuksin Renin kanssa ja tapahtuu jotain, mikä on vähällä nyrjäyttää lukijan aivot.

Vierastila-teosta on riipaisevaa lukea. Tajunnanvirtaa leimaa yksinäisyys, väsymys, pettymys ja lapsuusiästä asti vierellä kulkenut kuolemankaipuu. Kertoja on pettynyt siihen, että oikeasti rohkea taide työnnetään sivuun ja kiitokset ja tunnekuohut kerää keskinkertaisuus. Hän on pettynyt myös itseensä, koska ei ole yrityksistään huolimatta onnistunut uudistamaan mitään.

Kiihkeä teksti kertoo tuskasta, jota syvästi tunteva ihminen kokee, kun huomaa tulevansa jatkuvasti väärin ymmärretyksi. Onko hän väärässä paikassa, poissa sijoiltaan? Eivätkö ihmiset onnea jahdatessaan ja ympärillään olevan hälinän keskellä enää ehdi tai jaksa ajatella? Eivätkö he kuuntele toistensa puhetta? Yrittävätkö he ymmärtää omistaan poikkeavia näkökulmia tai sitä, ettei yhtä oikeaa näkökulmaa edes ole?  

Minä sekä uskon että en usko sanojen voimaan. Joskus tuntuu, että on aivan sama mitä minä sanon tai millä tavalla: toinen osapuoli on luultavasti jo tehnyt päätöksensä ja kaikki sanomiseni on vain ajanhukkaa. Tuolloin on turha sanoa mitään; toinen ei edes halua ymmärtää tai kuunnella. Toisaalta ihmiset tekevät virhepäätelmiä kaiken aikaa ja sanat ymmärretään väärin, tarkoitusperät sekoittuvat ja kaikki on taas yhtä kaaosta. Tässä on sanojen skitsofreeninen luonne. Mutta minä luotan sanojen parantavaan voimaan, jos molemmat osapuolet kuuntelevat.

Toki Vierastila-teoksessa on paljon muutakin. On surrealistisia tilanteita, joista lennokas mielikuvitus kehittelee aina vain oudompia. On vähän joka sortin persoonallisuutta. On villiä sanoilla leikittelyä. On pitkiä listauksia esimerkiksi hajuvesistä outoine nimineen ja ainesosineen tai maailmankaikkeutta syleilevä parin sivun mittainen teksti kolmannen luvun lopussa. On nasevasti muotoiltuja mietteitä, joista tässä muutama esimerkki:

Lukiessa mieli on itse asiassa vain pallo toisen henkilön ajatusten leikkikentällä.

Petolliset kuvat epämääräisestä autuudesta leijuvat edessämme unissamme kuin vaaleanpuneiset höyhenet, ja turhaan ja turhamaisina me etsimme noiden unien alkuperää, louhimme pimeyttä kuin suolaa aamuyön haaveellisina tunteina…

Kaikki on nykyään ”taidetta”. Tai oikeastaan runoutta. Jalkapallo on runoutta, baletti on runoutta, putkimiehen työ on runoutta. Kaikki on runoutta paitsi runous, ja runous on pelkkää tärkeilevää jätettä, sehän on selvää.

Syistä voidaan keskustella, mutta se vie tasan yhtä pitkälle kuin alituinen jossittelu: jos vain jossittelee kaiken aikaa pääsee aivan samaan lopputulemaan kuin ei jos ei jossittelisi lainkaan, koko jossittelun peli edellyttää jonkinlaisen varmuuden olemassaoloa, mutta tuosta varmuudesta ei koskaan päästä yksimielisyyteen…

Toivottavasti Miki Liukkonen on nyt päässyt sinne, missä jo nuorena näki unelmissaan itsensä: kellumassa puhtaassa valossa, vapaana kaikesta liasta, huolista, lihallisuudesta.

LIUKKONEN, MIKI: Hiljaisuuden mestari

Kustantaja: WSOY 2019

Miki Liukkosen Hiljaisuuden mestari on eräänlainen rikostarina. Nuori mies T. Oneil kuolee myrkytykseen syötyään Subwayn patonkia. Talonmies puukotetaan kuoliaaksi. Kesken rikostutkinnan kuolee vielä yksi mies. Onko syyllinen avohoidosta juuri vapautunut cowboy-hahmo Lennart Oneil, T:n isä? Poliisit tuntuvat jostain syystä arvelevan niin. T:n äiti harkitsee itssemurhan tekemistä botoxin avulla.

Rikostutkinta on kuitenkin vain eräänlainen teoksen halki kulkeva polku. Tärkeämpää on selvittää ihmisten välillä risteäviä suhteita ja pohtia sitä, miten kaikki tosiasiassa ovat yksinäisiä ja kyvyttömiä tavoittamaan toisiaan. Esimerkiksi Lennartia ahdistaa pelko siitä, ettei toisia ihmisiä ole ehkä edes olemassa, mistä seuraa uusi ahdistus: ”mikä tekee minusta minut?”. Jokainen kirjan henkilöistä pohtii, onko tehnyt elämässään vääriä valintoja ja onko jotain tehtävissä tässä ja nyt. Nykyhetkihän on kuitenkin aina se ainoa oikea hetki.

Kun tietoisuus kasaantuu, se alkaa tutkia itseään. Kun jonkin mielentilan piirteitä tai niin sanottua koostumusta katsoo suoraan, se katoaa ja menettää merkityksensä aivan kuin mielentila tulisi tietoiseksi itsestään ja pinkoisi typertyneenä karkuun, tai kuin jotakin valolle allergista olentoa osoittaisi suoraan taskulampulla niin että se livahtaisi veks, takaisin pimeään. Esimerkiksi ne hetket, jolloin ihminen tajuaa olevansa onnellinen ja haluaa niin kovasti pitää tuosta onnen harvinaisesta ja arvokkaasta tunteesta kiinni, että lopulta pelko sen menettämisestä ja ohikiitävyydestä saa sen haalistumaan.

Hyvin suuressa osassa Hiljaisuuden mestari -teoksessa on pohdinta puhutun sanan merkityksestä. Etenkin ”Asioiden kiinnostavuus” -vlogia pitävä Herman Leorne tuntee riittämättömyyttä. Hänen pitäisi puhutella videoissaan ihmisiä, mutta miten onnistua siinä kun sanat johtavat niin helposti harhaan ja pikemminkin eristävät kuin yhdistävät? Yksinkertaisinkin lause on tarkemmin ajatellen tavattoman monimutkainen ja monitulkinnallinen.

…sanat ovat heiveröisiä köysisiltoja, ja ihmiset seisovat eri puolilla siltaa ja huutelevat sieltä toisilleen ja sanat tavallaan vapisevat ja hoipertelevat siltana kosken tai hirvittävän syvän rotkon yli, pyrkivät kohti määränpäätä, joka on ymmärrys, mutta vain hyvin harvoin sanat todella saavuttavat toisen ihmisen…

Paljon Hiljaisuuden mestarin pohdinnoista menee yhdellä lukemisella ohi, mutta iloa voi tuntea aina silloin kun jotain oivaltaa tai ainakin pystyy tekemään oman tulkintansa kirjailijan ajatuksista. Eli sana on saattanut tavoittaa lukijan.

Mikä on todellista? Minä haluan olla mukana jossain, mikä on todellista, ja jossain, mikä on olennaista. Mutta mikä on olennaista? Se mitä meille kerrotaan on oleellista, siitäkin huolimatta, ettei se mitä meille kerrotaan ole välttämättä todellista. 

Hiljaisuuden mestari -kirjassa on monenlaista tyylillä kikkailua, joista Liukkosen toivoisi jo luopuvan. On paljon alaviitteitä (jotkut pitkiäkin), alaviitteiden alaviitteitä ja sulkumerkkejä. Toisinaan teksti laajenee hengästyneeksi ryöpytykseksi ja rönsyää katkeamattomana sinne tänne. Lukujen otsikoissakin on jotain leikittelyä, mutta ainakin pian oppii tietämään, että A liittyy Lennartiin ja häntä haastattelevaan rikostutkijaan Kaspian Brenneriin ja B puolestaan Herman Leorneen, jota puhuttaa Kaspianin kollega Ifsana Hye.

Kirjan tyyli on ironinen, mutta herkkiäkin häivähdyksiä on. Esimerkiksi Lennartin muisto siitä, miten isä kantaa häntä pakkasillassa saunasta kotiin ja olo on lämmin ja turvallinen. Jotkut lauseet ovat huikean kauniita: … ohi sillan, jonka yli meni tyttö kuin yksittäinen viulun ääni.

LIUKKONEN, MIKI: O : romaani (tai yleispätevä tutkielma siitä miksi asiat ovat niin kuin ovat)

Kustantaja: WSOY 2017

Miki Liukkonen (s. 1989) aloitti kirjailijanuransa runoilijana ja oli esikoisteoksellaan Valkoisia runoja ehdolla Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkintoon vuonna 2011. Esikoisromaani Lapset auringon alla puolestaan oli Runeberg-palkintoehdokkaana vuonna 2013 ja romaani O vuoden 2017 Finlandia-palkintoehdokkaana. Kirjailijantyön lisäksi Liukkonen soittaa kitaraa vaihtoehtorock-yhtyeessä The Scenes.

Liukkonen on räväkkä ja itsetietoinen. Hänen mielestään suomalaiset kirjailijat kirjoittavat hyvin ja heidän kirjansa ovat kivoja, mutta siihen se sitten jääkin. Ollaan laiskoja ja tehdään sitä, mitä kuvitellaan kirjallisuudelta odotettavan. Liukkonen itse haluaa olla uudistaja, provosoija. Romaani O valottaa sitä, mitä hän ajaa takaa.

O on melkoinen järkäle – 858 sivua. Se vaati kolmen vuoden ponnistuksen, satoja luettuja kirjoja ja valtavan kartan, jossa yhdistellä henkilöitä ja tapahtumia. Mikään ei romaanissa ole sattumanvaraista, vaikka teksti koostuukin sirpaleista. Se on kuin aika, jota elämme: tietoa on paljon, mutta kokonaisuuden hahmottaminen vaikeaa. 

Eihän esimerkiksi sosiaaliseen mediaan itsestämme luoma kuva kerro meistä tosiasiassa mitään, ei se lähennä meitä, ei se ole totta. Se on pelkkä mielikuva, kalvo, kuori. Se on itse kehitetty suoja omaa itseä vastaan, samalla se on myös suoja muuta maailmaa vastaan… Me kasvatamme lapsemme riippuvaisiksi yhtäjaksoista ärsykkeistä, vilkkuvista valoista ja vauhdista, me vieraannutamme heidät luonnosta. Individualismia korostava nykyaika asettaa yksilöön paineen luoda itsestään yksilö sen sijaan että tämä todella olisi sitä.

Kirjassa sivuttavia asioita on käsittämättömästi. On kirjallisuutta, niin klassikoita kuin vaikkapa beatnik-kirjailijoita. On filosofiaa, kvanttifysiikkaa, tähtitiedettä, kilpauintia ja romanikulttuuria. Asiantuntevaa tekstiä niin robottipölynimurista kuin Tupperware-tuotteista. Hevosten anatomiasta ja liukumäistä.

Jos on aihepiirejä paljon, niin paljon on henkilöitäkin. Kirjan alussa oleva henkilöluettelo on kolme ja puoli sivua pitkä eivätkä siinä edes ole kaikki. Tämä porukka kärsii mitä erilaisimmista neurooseista ja pakkomielteistä – jos ei muusta, niin pelottavista unista. Heidän tutkimusprojektinsakin ovat omalaatuisia: yksi tutkii romanien ja munakoisojen välistä yhteyttä, toinen löytää munakoisoista musiikkia. Yksi etsii Bachin musiikista universaalia viestiä (Morse 2.0), toinen purim-räikkien avulla todistusta eetterin olemassaolosta. Yksi kirjoittaa keittokirjan neurootikoille, toinen ohjaa näytelmän joka esitetään lähes kokonaan pimeässä.

Paikoin kirja on todella hauska ja paikoin taas pitkästyttävä. Paikoin se on miltei etova, ainakin kuvatessaan tarkasti erilaisia eritteitä ja ruumiintoimintoja. Paikoin se on jännittävä. Paikoin riemastuu hienoista luonnonkuvauksista.

Enää pilvet eivät olleet pelkkiä harottavia harsoja vaan pahanenteisiä raskaita repaleita, niiden väriskaala oli tehnyt törkeän loikan keskiharmaasta suoraan pikimustaan… Auringon violetti kajo oli saanut sekaansa hiilimäistä sakkaa ja muistutti paleltunutta luumua.

Varsinaista juonta romaanissa ei ole, vaikka henkilöiden elämään osuu kyllä suuria ja traagisiakin käänteitä. Moni kärsii oudosta sekavuudesta ja hämmennyksestä, sillä ajankulkuun on ilmestynyt häiriöitä ja henkilöt joutuvat kokemaan samoja asioita kahteen kertaan.

”Pöllämystynyt” saattaisi olla oikea sana tai ”turta”, mutta nyt ei kyse ollut käsien vaan aivojen tunnottomuudesta. Jotain sellaista muistoille ja menneisyydelle oli tapahtunut, niihin oli levinnyt samanlainen pistelevä turtuneisuus, kun on nukahtanut oman käden päälle ja sitten aamulla säikähtää kun käsi äkkiä läpsähtää otsalle velttona kuin taikinatanko ja sitä koskettaessa tuntuu siltä kuin ihon pinnalla olisi toinen, näkymätön ja suriseva pinta, melkein todellinen, pehmeä, sähköinen, vieras.

O ei tässä tapauksessa ole kirjain, vaan kehä. On laskettu, että teoksessa on 56 eri mainintaa kehästä (esimerkiksi aurinko). Tapahtumat, henkilöt, aatteet – kaikki kiertävät kehää. Kirja kyllä loppuu, mutta vain koska on pakko. 

Mutta johonkinhan näytelmän on loputtava. Siitä ei pääse yli eikä ympäri. Verhot on jossain vaiheessa suljettava ja yleisö päästettävä kotiin.