JAATINEN, HEIDI: Koski

Kustantaja: Gummerus 2018

Heidi Jaatinen (s. 1968) voitti vuoden 2019 Savonia-palkinnon romaanillaan Koski. Kiuruveteläisen Jauhiaisen suvun tarina sijoittuu 1910-luvulle ja kuvaa Suomen kansalaissotaa pienen savolaiskylän näkökulmasta. Kirjailija lupaa romaanille jatkoa.

Teoksen kehyskertomus ajoittuu pääosin vuoteen 2016. Heidin isä on saattohoidossa ja tyttärellä on viimeinen mahdollisuus korjata välejä, jotka aikoinaan kärsivät isän alkoholismista. Isä paljastuukin herkäksi kuuntelijaksi ja rakastettavaksi ihmiseksi. Hän kertoo suvun tarinaa ja tytär kirjaa muistiin.

Tarina alkaa vuodesta 1894. On joki ja kiehtova koski. On sen mukaan nimetty Kosken talo, jonne saapuu isäntärengiksi lupsakka ja sujuvapuheinen Tuure. Hän hurmaa vaimokseen talon tyttären, Hilman. Kahdeksantoista vuoden aikana Hilma synnyttää yksitoista lasta, joista yhdeksän jää henkiin. Viimeisin raskaus on Hilmalle kohtalokas ja hän kuolee vuonna 1912. Syvimmin häntä suree viisitoistavuotias Paavo, joka on kiinnittynyt äitiinsä erityisen vahvoilla siteillä.

Suurperhe vaatii äitiä ja talo emäntää. Tuuren uudeksi vaimoksi suostuu Hilman 21-vuotias sisarentytär Stiina (Hilma lienee valmistellut jo asiaa sairasvuoteellaan). Hän ottaa vastuun suurin toivein, mutta on aluksi liian nuori ja arka saadakseen selvää käskyvaltaa sen paremmin palvelusväkeen kuin lapsipuoliinsakaan. Välillä ovat voimat loppua, mutta omat lapset ja ajan kuluminen korjaavat tilannetta.

Aikanaan tähänkin kylään kiirii tieto Venäjän vallankumouksesta ja työväestön noususta. Suomen itsenäistyminen jää paljon pienemmälle huomiolle. Paavo on innolla perustamassa suojeluskuntaa, mutta Tuure välttelee. Oman taustansa vuoksi hän tietää, millaisessa köyhyydessä ja ahdingossa monet joutuvat elämään. 

Isänmaallinen into ja sankaruuden kaipuu vievät Paavon Warkauden teloituksiin vuonna 1918 ja lapulta myös Vienan Karjalaan heimoveljiä vapauttamaan.

Paavo tuulispää, puhuripää, kiiti onnellisena kohden määränpäätä… Siellä tulittivat, siellä hyökättiin, kipitettiin Kemiin aamiaiselle valonheittäjien halkoessa taiasta. Paavo viritti aistejaan, päänahka kihisi nautinnon ja pelon huumaava koukku iskeytyi otsaan. Tulen tauotessa hän kuunteli koskea vierellään, tunsi hän tämän maailman kosket.

Todellisuus ei vastaa nuoren miehen kuvitelmia. Tappaminen ei ole helppoa, etenkään jos vastassa on oman kylän poikia. Vienassa kaikki tyssähtää alueen väestön passiiviseen vastarintaan – he eivät suinkaan ole avosylin liittymässä Suomeen. Sotimasta palaa pettynyt mies.

Sammalen sileä lohtu. Kosken hyvää tekevä kovuus. Kosken ajatukseton rajuus. Ryöpsähteli, pyrskähteli, piiloutui sisiliskonpoikasena kiven rakoon. Mitä jäljellä? Mitä jäljellä Paavosesta?

Koski päättyy menneisyyden osalta vuoteen 1918, valkoisten voitonparaatiin ja punaisten hirveään kohtaloon vankileireillä. Kolkoimman kuvauksen vankileireistä antaa nuorukainen, joka tuomitaan sinne täysin aiheetta ja mielivaltaisesti.

Tyyli romaanissa on vaihtelevaa, paikoin hyvin runsasta ja polveilevaa. Samassa lauseessa saattaa olla huomioita käsillä olevasta asiasta, ihmisen tunnetilasta ja luonnonilmiöistä. On paljon sanoja, joissa lienee savolaismurteen vaikutusta: holuta, sutkottaa, vöpelö, relhakkapuheinen…

Näkökulmia tapahtumiin on useita. Välillä ollaan Tuuren, Stiinan tai Paavon ajatuksissa, välillä taas Tilda-piian tai ajomies Seetin. Tekstiä olisi ehkä kannattanut tiivistää – nyt se ilmaisuvoimaisuudestaan huolimatta tuntuu paikoin hieman sekavalta ja toisteiselta.

Koski on hyvin henkilökohtainen teos, sillä se kertoo kirjailijan omista sukulaisista, jotka oikeasti ovat osallistuneet kuvattuihin tapahtumiin. Loukkaako se enää ketään?

JAATINEN, HEIDI: Kaksi viatonta päivää

Kustantaja: Gummerus 2014

 Heidi Jaatinen (s. 1968) opettaa osa-aikaisesti pienluokkaa ja ohjaa perustamassaan harrastajateatterissa. Esikoisromaani Ei saa katsoa aurinkoon ilmestyi vuonna 2010 ja seuraava teos Jono ilmestyi 2011. Jaatisen kolmas romaani Kaksi viatonta päivää oli yksi vuoden 2014 Finlandia-ehdokkaista. Se kertoo niin äidin kuin tyttären näkökulmasta siitä, miten sellaiset sosiaaliset ongelmat kuin alkoholismi ja työttömyys voivat jatkua sukupolvesta toiseen ja vaikuttaa etenkin äitiydessä onnistumiseen. Lasten huonoon kohteluun Jaatinen on törmännyt työssäänkin, mutta lisäksi hän on haastatellut huostaan otettuja lapsia ja nuoria ja heidän vanhempiaan sekä sijaiskodin henkilökuntaa ja sosiaalityöntekijöitä. Oman lisänsä luomistyössä ovat antaneet unet, joita Jaatinen on kirjoittanut muistiin.

 Sistinjan isä kiertelee maailmaa ja pistäytyy vain joskus. Äiti on hylännyt Sistinjan heti synnytyksen jälkeen, ei ole edes ottanut rinnoilleen, mutta Sistinja kuvittelee silti muistavansa lakanapäiviä, jolloin tehtiin äidin kanssa kaikenlaista kivaa. Omaa lastaan Sistinja päättää rakastaa senkin edestä, mutta toisin käy. Ei ole Sistinjasta äidiksi, vastuu painaa, lapsen itku ja kiukuttelu kiristävät pinnaa. Alkoholi ja aviopuoliso Ake vievät liiaksi huomiota. On parempi luovuttaa lapsi toisten hoitoon ja rakastaa etäämpää.

 Tulevaisuus vyöryi hyökynä kysymysten rantavallitusta vasten, se pärskähteli, hän heilahteli rintaa myöten aalloissa eikä ehtinyt kuin vetää henkeä ennen seuraavaa aaltoa. Hän tutisi mittatikulla. Hän liiskaantui asfalttiin maalatulle keltaviivalle. Hän vapisi merkityssä origossa. Hänen oli huolehdittava! Hänen oli huolehdittava!  Tulevat hetket jonottivat hänen edessään ja kilkuttivat hermostunutta kelloa. Hän ennakoi, ennakoi, ennakoi. Kontrolloi, kontrolloi. Loi, loi, loi.

 Hertta oppii jo pienenä ennakoimaan Aken vihanpuuskia ja jopa johdattamaan kiukkua itseensä, jos se uhkaa äitiä. Toisaalta hän hyvin varhain alkaa kerjätä äidin huomiota ja kokeilla kiintymyksen määrää. Sijaiskotiin joutuminen jättää Hertan tyhjän päälle. Voidaanko hänet hylätä sieltäkin? Hertta tietää tilanteen selvittämiseen vain yhden tavan: on kokeiltava kaikkia rajoja kaikin mahdollisin tavoin. On huudettava ja kiroiltava, purtava ja raapittava, rikottava ja tuhottava. Sijaiskodin työntekijöiden kunniaksi on sanottava, että he säilyttävät malttinsa miltei tilanteessa kuin tilanteessa ja välittävät aidosti suojateistaan. Vertaistuellakin on merkityksensä, kun nuoret ystävystyvät keskenään.

 Kirjan kieli vaikuttaa ajoittain hiukan koukeroiselta ja teennäiseltä, mutta mukana on myös hienoja oivalluksia. Esimerkiksi: Puut kannattelivat taivasta, joka pyrki tihkuna alas. Unet ja mielikuvitus sekoittuvat todellisuuteen ovelasti ja voivat joskus hämätäkin lukijaa. Tempo aaltoilee tunnelmien mukaan. Pieni tiivistäminen olisi tehnyt kirjalle hyvää ja ehkä saanut myös rakenteen selkeämmäksi. Nyt hypellään sen verran ajassa edestakaisin ja henkilöstä toiseen, että lukija joutuu koetukselle. Näistä huomioista huolimatta Kaksi viatonta päivää on hyvä ja tarpeellinen romaani ajankohtaisesta aiheesta, joka herättää paljon tunteita.