DOERR, ANTHONY: Taivaanrannan taa

Kustantaja: WSOY 2022

Alkuteos: Cloud Cuckoo Land

Suomennos: Seppo Raudaskoski

Doerrin romaani Taivaanrannan taa on taidokas rakennelma, jossa kirjailija asettelee hallussaan olevia palasia paikalleen yhden toisensa jälkeen ja paljastaa vähitellen yhtymäkohtia eri aikakausien henkilöiden ja tapahtumien välillä. Lukija puolestaan kokoaa samaa palapeliä kertomuksen parissa.

Taivaanrannan taa -teos alkaa kahdesta hämmentävästä tilanteesta. Ensin tavataan Argos-avaruusaluksen holviin lukittu neljätoistavuotias Konstance etsimässä tietoa Antonios Diogeneen antiikinaikaisesta proosateoksesta Kukkupilvelä ja seuraavaksi joudutaankin jo keskelle pommiuhkaa Lakeportin kaupunginkirjastossa 20. helmikuuta 2020. Seymour-niminen nuorukainen kätkee pommia kirjaston alakerrassa samaan aikaan kun yläkerrassa hänen tietämättään viisi koululaista harjoittelee Kukkupilvelä-näytelmää 86-vuotiaan Zeno Niniksen ohjaamana.

Kirjan viidestä keskeisestä henkilöstä kaksi elää 1400-luvun puolivälissä. Orpo Anna on kristitty ja asuu Konstantinopolissa, islaminuskoinen Omeir puolestaan pakotetaan sulttaanin joukoissa piirittämään Konstantinopolia. Nämä noin kolmetoistavuotiaat lapset tapaavat toisensa paetessaan hävitystä ja heidän mukanaan pääsee turvaan luostarikirjaston raunioista löytynyt pieni kirjanen.

Näytelmää vuonna 2020 ohjaava Zeno puolestaan tutustuu 1940-luvulla Lakeportin kirjastossa antiikin tarinoihin, innostuu muinaiskreikan kielestä vankileirillä Koreassa ja löytää itselleen sopivan käännöstyön vuonna 2019, kun Vatikaanin kirjastossa säilytetty pergamenttiklöntti paljastuu uusimman tekniikan ansiosta Diogeneen proosateokseksi ajanlaskun ensimmäiseltä vuosisadalta. Ja sitten viisi nuorta innostuu Zenon yritelmästä ja sovittaa siitä näytelmän!

Pommin kanssa Lakeportin kirjastossa hääräilevä nuori Seymour tulee tulevaisuudessa liittymään ratkaisevasti Kukkupilvelä-teokseen, mutta vuonna 2020 hän on luonnonsuojelun asialla. Aistiyliherkkyydestä kärsivä autistinen Seymour pystyy rauhoittumaan täysin vain lähimetsässä, puiden huminassa ja Luottoystäväksi nimetyn lapinpöllön seurassa. Sitten metsää ruvetaan kaatamaan uusien talojen tieltä…

Seymour tuijottaa ison kelopuun juurelta ylöspäin ja pöllö tuijottaa alaspäin ja metsä hengittää ja jotakin tapahtuu: pojan jokaisen valvehetken laitamilla mumiseva levottomuus – pauhu – vaimenee.

Päähenkilöistä viides on Argos-avaruusaluksella matkaava Konstance. Hän on syntynyt tällä aluksella, joka jätti luonnonkatastrofien runteleman maapallon jo 65 vuotta sitten ja lähti etsimään uutta asuinkelpoista planeettaa. Elämä Argoksella vaikuttaa olevan kaikkitietävän tekoälyn Sybilin hallinnassa, kunnes tappava virus pääsee valloilleen. Onkohan elossa ketään muuta kuin Konstance, joka aluksen virtuaalitekniikkaa hyödyntävässä kirjastossa etsii vihjeitä menneisyydestä?

Argos on tähtienvälinen sukupolvialus, joka on rakennettu kiekon muotoiseksi. Ei ikkunoita, ei portaita, ei ramppeja, ei hissejä. Aluksessa asuu kahdeksankymmentäkuusi ihmistä. Kuusikymmentä heistä on syntynyt aluksella.

Kirjan päähenkilöiden vaiheiden lomassa etenee jakso kerrallaan myös Kukkupilvelä-tarina, joka kertoo Aethon-nimisen paimenen seikkailuista. Mies haluaisi muuttua linnuksi päästäkseen lentämään taivaalla sijaitsevaan paratiisikaupunkiin, mutta onnistuu vain sotkemaan asiansa ja elämään esimerkiksi aasina tai kalana. Tarina on alun perin kirjoitettu sairaan lapsen iloksi ja myös Taivaanrannan taa -romaanissa sitä luetaan sekä nuorille että sairaille. Ikävä kyllä, Antonios Diogeneen utopia ei ole oikeasti säilynyt nykyaikaan.

Taivaanrannan taa vaikuttaa ensin hieman sekavalta, mutta selkiintyy, kun henkilöt alkavat tulla tutuiksi. Jokainen heistä on tavalla tai toisella tekemisissä Kukkupilvelä-kertomuksen kanssa, mutta heitä yhdistävät myös rohkeus ja halu säilyttää arvokkaina pitämiään asioita: kirja, luonto, lähimmäinen, totuus. Kaikissa on kiinnostavia piirteitä, mutta eniten taitaa kuitenkin koskettaa herkkä ja lempeä Zeno. Tosin Konstanceen liittyy kirjan todellinen jättiyllätys.

Mikä on kirjan sanoma? Ehkä nuorten näytelmänharrastajien lisäys Kukkupilvelä-käsikirjoitukseen: Maailma riittää sellaisenaan. 

DOERR, ANTHONY: Davidin uni

Kustantaja: WSOY 2016

Alkuteos: About Grace

Suomennos: Hanna Tarkka

Anthony Doerr (s. 1973) nousi maailmanmaineeseen teoksellaan Kaikki se valo jota emme näe. Menestyksen vanavedessä suomennettiin myös Doerrin esikoisromaani Davidin uni.

Alaskalainen David Winkler on sääilmiöistä ja etenkin lumihiutaleista kiinnostunut ujo nuori mies. Hänellä on myös erikoislahja (tai vitsaus), sillä hän näkee enneunia tulevista tapahtumista. Ainakin David itse uskoo uniinsa, koska jotkut ovat toteutuneet viimeistä piirtoa myöten – vaimon tapaamista myöten. Pariskunnalle syntyy Grace-niminen tytär ja perheonni kukoistaa, kunnes David alkaa nähdä toistuvasti unta valtavasta tulva-aallosta, jonka kurimuksesta hän itse pelastuu mutta johon Grace menehtyy. Davidin reaktio on aika erikoinen: hän pakenee toiselle puolelle maailmaa, jottei hänen läsnäolonsa vaarantaisi tyttären henkeä. Vaimo ei tietenkään tätä ymmärrä, joten perhe hajoaa.

Karibialaisella St. Vincentin saarella David viettää kaksikymmentäviisi vuotta hotellin yleismiehenä. Tänä aikana hän ystävystyy Chilen poliittisia vainoja paenneen pariskunnan kanssa ja kiintyy syvästi perheen tyttäreen Naaliyahiin – ehkäpä tiedostamattomana korvikkeena omalle lapselle. Sitten David alkaa jälleen nähdä unia kuolemasta…

Kirjassa liikutaan Alaskan paukkupakkasista St. Vincentin trooppiseen lämpöön. Doerr havainnoi ja kuvaa yksityiskohtia taitavasti ja onnistuu välittämään lukijallekin erilaisia tunto-, haju- ja näköaistimuksia. Tosin hän vie paikoin kuvauksensa liian pitkälle ja lukija väsyy vyörytyksessä.

Silti hänellä oli muutaman kerran elämässään ollut myös kokonaisempia näkyjä: kokemukset olivat olleet tarkkarajaisia ja äärettömän todentuntuisia – kuin olisi herätessään todennut seisovansa vasta pinnaltaan jäätyneellä järvellä ja kuullut syvältä jalkojensa alta risahtelua – ja ne olisivat säilyneet mielessä pitkään muistuttaen itsestään vielä myöhemminkin monena päivänä, ikään kuin pian tuleva ei olisi malttanut odottaa muuttumistaan menneisyydeksi, tai nykyisyys olisi syöksynyt jo tulevaan, innoissaan siitä mitä oli luvassa. Nimenomaan näitä unia oli mahdotonta kuvailla sanoin: ne olivat unennäköä syvempiä unia, jossakin muistamisen tuolla puolen. Ne olivat tietämistä.

Kirjan luettuaan voi pohdiskella vaikkapa sitä, ovatko Davidin unet todellakin enteitä tulevasta, jolloin kaikki olisi tavallaan väistämätöntä. Vai tapahtuvatko asiat, koska David uneksuu niistä? Vai ovatko unet ja tapahtumat täysin toisistaan riippumattomia ja uniin uskominen pelkkää taikauskoa?

Davidin uni on kaiken kaikkiaan pienoinen pettymys. Siinä on liikaa tieteellistä pohdintaa lumesta ja vedestä ja liikaa filosofointia. Itse tarina on kyllä mielenkiintoinen ja mukana on monia tutustumisen arvoisia henkilöitä, mutta jotenkin tuntuu, että olisi kannattanut tyytyä laajaan novelliin eikä yrittää muodostaa aineksista romaania. 

DOERR, ANTHONY: Kaikki se valo jota emme näe

Kustantaja: WSOY 2015

Alkuteos: All the light we cannot see

Suomennos: Hanna Tarkka

Miksi me sanomme näkyvää valoa? Sanomme sitä väriksi. Mutta sähkömagneettinen spektri päättyy toisessa suunnassa nollaan ja toisessa äärettömyyteen, joten matemaattisesti, lapset, oikeastaan kaikki valo on näkymätöntä.

Valosta ja sen puuttumisesta kertoo Anthony Doerrin romaani Kaikki se valo jota emme näe. Vuonna 1934 pimeys on Euroopassa jo nousemassa, mutta harvapa sitä tajuaa. Kirjan päähenkilöistä ranskalainen Marie-Laure LeBlanc on tuolloin kuusivuotias ja saksalainen Werner Pfennig seitsemän. Näiden kahden kertomukset limittyvät toisiinsa ja tiet lähenevät, kunnes yhtyvät elokuun alussa vuonna 1944 Saint-Malossa, vanhassa ranskalaisessa merenrantakaupungissa. Muitakin kertojia kirjassa on, mutta heitä tarvitaan lähinnä tarkentamaan taustoja ja tuomaan lukija kirjan lopussa nykyaikaan.

Äiditön Marie-Laure menettää näkönsä kuusivuotiaana, mutta ihanista ihanin isä opettaa kärsivällisesti ja kekseliäästi tytön selviämään omatoimisesti. Apuna hän käyttää esimerkiksi lähiympäristöstä rakentamaansa pienoismallia. Marie-Laure tunnustelee ympäristöään, kuuntelee ja haistelee, piirtää päässään karttoja.

Hänen mielikuvituksessaan ja unissaan kaikella on värinsä… Isästä säteilee tuhansia värejä, opaalinhohtoa, mansikanpunaista, syvää punaruskeaa, villiä vihreää; isästä uhoaa öljyn ja metallin haju, kuin lukon haittalevy liukuisi paikoilleen, kun hän liikkuu avainniput kilisten. Hän on oliivinvihreä puhuessaan osaston esimiehelle, oranssi ja yhä oranssimpi puhuessaan kasvihuoneiden mademoiselle Fleurylle ja kirkkaanpunainen yrittäessään laittaa ruokaa. Iltaisin hän hohtaa safiirinvärisenä, kun hän istuu höyläpenkin ääressä ja hyräilee lähes kuulumattomasti savukkeenpätkän hehkuessa prismaattisen sinisenä.

Isä on Pariisin luonnontieteellisen museon päälukkoseppä, joten Marie-Laure saa tutustua omalla tavallaan museon kokoelmiin ja löytää elinikäisen intohimonsa: kotilot. Museon tärkeimmästä aarteesta hänelle vain kuiskaillaan. Liekkien meri -niminen sininen timantti on monen oven ja lukon takana, sillä tarinoiden mukaan siihen liittyy kirous: kiven omistaja elää ikuisesti, mutta kaikkia hänelle rakkaita ihmisiä kohtaa onnettomuus onnettomuuden perään. Saksalaisten miehittäjien lähestyessä Pariisia isä tyttärineen pakenee Saint-Malon kaupunkiin mukanaan jalokivi, ehkä aito timantti, ehkä jäljennös.

Viidensadan kilometrin päässä valkotukkainen, pienikokoinen Werner varttuu siskonsa kanssa orpokodissa Essenin hiilikaivosalueella. Jo seitsenvuotiaana hän onnistuu kokoamaan radion, joka vastaanottaa lähetyksiä eri puolilta maailmaa. Kuunnella saisi vain kansallissosialistien propagandakanavia, mutta Werneriin tekee suurimman vaikutuksen ranskalainen ääni, joka kertoo lapsille luonnon ihmeistä, esimerkiksi valosta. Ilmeisen lahjakkuutensa ansiosta Werner pääsee 14-vuotiaana Valtakunnalliseen poliittiseen koulutusinstituuttiin, minne lähtee mielellään – ei vakaumuksesta, vaan välttyäkseen joutumasta kaivokseen jossa isä on kuollut.

He rynnivät yhdessä sisään porteista, hotkivat paistettuja kananmunia ruokasalissa, marssivat kaikki yhdessä neliöpihan poikki, suorittavat nimenhuudon, tervehtivät lippua, ampuvat kivääreillä, uivat ja kärsivät yhdessä. Heistä jokainen on savikimpale, ja tanakka, kiiltäväihoinen komendantti on keraamikko, joka dreijaa heistä neljäsataa täsmälleen samanlaista pyttyä.

Werner ahdistuu aikaa myöten yhä enemmän näkemästään epäinhimillisyydestä ja myös omasta pelkuruudestaan vääryyksien edessä. Sotaan on lempeän Wernerinkin silti mentävä, paikallistamaan laittomia radiolähetyksiä Puolassa, Venäjällä, Itävallassa ja lopulta myös Ranskassa, San-Malon alueella.

Kaikki se valo jota emme näe on antoisa lukuromaani, joka vie vastustamattomasti mukanaan. Ehkä se johtuu toisiinsa limittyvien lukujen keveästä lyhyydestä, ehkä oivaltavasta kielestä. Nuoriin päähenkilöihin kiintyy nopeasti, mutta myös aikuisissa on koskettavia tyyppejä, joiden toivoisi selviytyvän sodan kurimuksesta. Jännityksen kohteita on itse asiassa useampiakin ja tunnelma tiivistyy hetki hetkeltä kun monet pienet sattumukset liittyvät toisiinsa. Kaikki on hyvin uskottavaa, myös sodan herättämät tunteet ja teot. Hyytävimpiä jaksoja ovat varmaan kuvaukset siitä, miten saksalaiseen eliittikouluun pyrkivien rotupuhtaus mitataan ja kouluun päässeiden kestokyky pistetään säälimättä koetukselle – varsinkin kun ne kerrotaan niin lempeän kauniilla kielellä. Kaikki ei käy hyvin, mutta murheenkin keskellä kimmeltää toivo.

Amerikkalainen Anthony Doerr (s. 1973) aloitti kirjoittamisen kahdeksanvuotiaana ja julkaisi esikoisteoksensa vuonna 2002. Kaikki se valo jota emme näe oli työn alla kymmenen vuotta, mutta osoittautuikin sitten menestysteokseksi ja voitti Pulitzer-palkinnon vuonna 2015.