HOLLINGSWORTH, ANNA: Pastellien maantiede

Kustantaja: Aviador 2023

Alma on kirjallisuustieteen kandi, joka haaveilee näytelmäkirjailijan urasta. Koska opiskelupaikka ei aukea Suomessa, suuntaa Alma Lontooseen vuoden mittaiselle kurssille, joka lupailee varmoja tuloksia. Kurssi on kuitenkin kallis, joten Alman on hankittava työpaikka. Parhaalta vaihtoehdolta tuntuu au pairina toimiminen suomalaiselle sisällöntuottajalle Kristiina-Marialle ja hänen Miehelleen (jota Alma ei missään vaiheessa ilmeisesti tapaa).

Kristiina-Marian perhe asuu pastellinvärisessä talossa pastellinvärisellä alueella. Kaikki vaikuttaa miltei liian täydelliseltä, olipa sitten kyseessä asukkaiden ulkonäkö, asunnon sisustus tai pienintä piirtoa myöten ohjelmoitu elämä. Alma suhtautuu Kristiina-Mariaan ristiriitaisin tuntein: toisaalta alemmuudentuntoisesti ja kateellisesti ja toisaalta omasta älyllisyydestään ylpeänä. Onko emäntä feministisessä mielessä pelkkä klisee? Onko hänen keskiluokkainen elämänsä hyvinvointipornoa, josta kaikki ikävä on suljettu pois?

Näiden maahanmuuttajien ei tarvitse huolehtia vaikeutuvista oleskeluluvista, ikuisesti nousevista vuokrista, siitä, onko talossa komposiittiverhoilua vai ei, riittääkö raha lämmitykseen, onko oikeutta terveydenhuoltoon, jos on oikeus, että oikeus onkin vain tuhatvuotiseen jonoon. Heidän elämänsä on kauniimpaa ilma huolia.

Alman työnä on kaksivuotiaan Adan hoitaminen ja ennen kaikkea suomen kielen opettaminen pikku taaperolle, jolle vanhemmat puhuvat pelkästään englantia. Olisi important, että Adalla olisi yhteys omiin juuriinsa, where she’s come from. Suomen lisäksi Ada opettelee erään ikätoverinsa kanssa tämän kiinalaisen au pairin johdolla mandariinikiinaa, koska mandariinikiina on tulevaisuus ja suomi nostalgiaa, joka sopii sisältöihin hirsimökeistä ja mustikkapiiraista.

Tulipalossa tuhoutunut Torni on se kohde, joka kiehtoo oudosti Alman mieltä ja jonka luo hän tekee toivioretkiä. Onko hän siis katastrofituristi kuten tuhannet muut paikalla vierailevat? Onko hän köyhyyspornon kuluttaja, joka hetken voi tuohtua Tornissa asuneiden maahanmuuttajien ja vähävaraisten puolesta ja palata sitten omiin ongelmiinsa? Kyllähän Alma tapaa kodittomia ja kerjäläisiä, mutta kuinka usein hän hyvistä päätöksistään huolimatta heitä auttaa?

Kahdenkymmenenneljän kerroksen kuolemanloukku, koti ja muistomerkki seisoo vasten epäsovinnaisen pilvetöntä taivasta. Odotin luurankoa, mutta Torni kohoaa ylpeänä ja kokonaisena alistumatta sanomalehtien pelkoihin romahtamisesta. Se on mustunut ylhäältä alas, kuin tuhkasade olisi yllättänyt sen ilman sateenvarjoa. Torni nostaa nokiintuneita helmojaan ja vilauttaa keimaillen palosta kastumattomia alakerroksiaan: Katsokaa, tällainen minä olin! Katsokaa, näin kauniit ulkoseinät paikallishallitus osti minulle, että sopisin maisemaan! Katsokaa tätä palonarkaa muovikomposiittiverhoilua! A look to die for!

Viiden kuukauden jälkeen Alman pastellinen elämä Kristiina-Marian luona päättyy ja hän siirtyy aivan toisenlaiseen ympäristöön ja toisenlaiseen työhön. Hänellä ei ole ystäviä - on vain hetken tuttavuuksia, jotka kaikki tuntuvat esittävät jotain roolia ja joiden taustakuorolaisena Alma saa toimia. Materiaalia omaa näytelmätekstiä varten hänelle näistä kaikista kokemuksista kyllä kertyy kiitettävässä määrin..

Pastellien maantiede -romaanin sävy on satiirinen. Kritiikin kärki kohdistuu niin brittiläisen yhteiskunnan rakenteisiin kuin keskiluokkaisiin ihmisiin, jotka taiteilevat kodittomien, huumeidenkäyttäjien, huonokuntoisten rakennusten ja ilmansaasteiden keskellä. Toistoa kirjassa käytetään monin eri tavoin, oivaltavasti ja tehokkaasti.  Mielenkiintoinen teos suomalaiselta kielitieteilijältä, joka työkseen tarkistaa suomalaisten sosiaalisessa mediassa levittämiä virheellisiä väittämiä!

DUSAPIN, ÉLISA SHUA: Sokcho talvella

Kustantaja: Siltala 2023

Alkuteos: Hiver á Sokcho (2016)

Suomennos: Anu Partanen

Sokcho on pieni eteläkorealainen kaupunki kuudenkymmenen kilometrin päässä Koreoiden rajasta. Kesällä sinne saapuu turisteja nauttimaan uimarannoista tai tekemään pyhiinvaellusmatkan paikkaan, jossa filmattiin kuuluisan miesnäyttelijän tähdittämä tv-sarja. Talvella Sokcho on autio ja kylmä. Suolainen tuuli pyyhkii sähköpiikkilanka-aitojen repimää rantaa. Neonvalot välkkyvät tyhjillä kaduilla.

Sokcho odotti tihkuen talvea ja kalaa.

Sokcho ei tehnyt muuta kuin odotti. Turisteja, laivoja, ihmisiä, kevättä.

Kirjan minäkertoja on 23-vuotias nainen, joka tietää isästään vain sen, että tämä oli työmatkallaan Etelä-Koreassa poikennut ranskalainen. Korealainen äiti on kasvattanut tytön yksinään ansaiten elantonsa myymällä kalatorilla mereneläviä ja niistä tekemiään herkkuja. Äidin taidot ovat saaneet tunnustusta: kaupungin kalakauppiaista ainoastaan hän saa valmistaa pallokalaa, jonka sisäelimet ovat tappavan myrkyllisiä.

Nuoren naisen ja hänen äitinsä välit vaikuttavat ongelmallisilta. Äiti haluaisi takertua tyttäreensä ja nukkua tämä vierellään. Tytär taas on alkanut kaihtaa kosketusta, mikä nakertaa myös suhdetta poikaystävään. Tämän lisäksi naisella on ongelmia syömisen suhteen. Äidin seurassa hän kyllä pakottautuu syömään etovasta tunteesta huolimatta, koska se ilahduttaa äitiä: ”Olet niin kaunis kun syöt, oma tyttäreni.” Koko ajan nainen kuitenkin tuntee itsensä jotenkin ulkopuoliseksi ja vääränlaiseksi.

Kertoja työskentelee vaatimattomassa pensionaatissa, joka uusien hotellien valmistuessa alkaa olla taloudellisissa vaikeuksissa. Nyt talvisydännä asiakkaita on vain muutama: kasvojen kauneusleikkauksesta pääseudulta toipumaan tullut nuori nainen ja hänen poikaystävänsä sekä japanilainen vuorikiipeilijä. Sitten saapuu Yan Kerrand, ranskalainen sarjakuvataiteilija, jonka harmaasävyisissä töissä arkeologi-sankari kiertelee eri maissa.

Kerrand piristää mukavasti nuoren naisen tylsää arkea. Jo avustaminen paperin ja musteen hankkimisessa on mielenkiintoista: mies ei ainoastaan hypistele eri paperilaatuja, vaan koskettelee niitä myös kielellään ja suullaan. Pensionaatissa kertoja tarkkailee salaa oven raosta, miten mies yrittää luoda uuteen teokseensa naishahmoa. Hänen tarinoissaan ei ole aiemmin juuri naisia ollut ja nyt hahmon luominen on työn ja tuskan takana. Yritykset päättyvät usein kuvan suttaamiseen.

Hän oli piirtänyt parkettilattian ja futonin yksityiskohtaisesti, kuin vältelläkseen naista, mutta tämän kasvoton vartalo halusi elää. Kun lyijykynällä piirretty ympäristö tuli valmiiksi, hän tarttui mustekynään antaakseen naiselle silmät. Nainen nousi istumaan. Selkä suorana. Hiukset taakse vedettyinä. Leuka odotti suuta. Kerrandin hengitys tiheni kynän vetojen kiihtyessä, kunnes vitivalkoinen hammaspari räjähti paperilla nauruun. Ääni oli naiselle liian matala. Kerrand kaatoi mustepullon, nainen horjahteli, yritti vielä huutaa mutta mustetta valui hänen suuhunsa kunnes hän katosi.

Kertoja tutustuttaa Kerrandia paikallisiin nähtävyyksiin. Keskustelut käyvät vähitellen melko henkilökohtaisiksi ja synnyttävät lähes eroottista väreilyä. Silti mies aina lopulta etääntyy. Torjunnalta tuntuu sekin, ettei mies suostu syömään naisen tekemiä ruokia, vaan tyytyy kaupasta ostettuihin nuudeleihin ja kekseihin. Etsiikö Kerrand ehkä naisesta jotain piirrettä, joka innottaisi häntä työssä? Nainen ei muuta haluaisikaan kuin elää hänen kynänsä piirtämässä viivassa, hänen musteessaan, kylpeä siinä, ja hän unohtaisi kaikki muut.

Vierailunsa viimeiset päivät Kerrand viettää huoneeseensa sulkeutuneena, lähes maanisesti työhönsä syventyneenä. Hän torjuu naisen, joka huoneita erottavan ohuen seinän takana kuuntelee yöllä ahdistuneena ja harmissaan mustekynän tauotonta rapinaa.Tarina päättyy haikeasti ilman jäähyväisiä, mutta Kerrand jättää naiselle kuitenkin lahjan: kuvan naisesta ja arvesta, jota tämä on aina yrittänyt peitellä.

Ja tuo mies meren yllä, talvessa hapuilemassa, hän antautui aalloille ja hänen vanavetensä sai naisen hahmon, olkapää, vatsa, rinta, alaselkä, oheni sitten pelkäksi viivaksi, mustejuomuksi reidessä missä näkyi pitkä, kapea

   arpi,

   siveltimen viilto

   kalan suomussa

Sokcho talvella -romaani sisältää vain 148 sivua. Teksti on samalla kertaa tiivistä ja ilmavaa ja vetoaa kaikkiin aisteihin kuvatessaan kalatorin hajuja ja ääniä, ruoka-aineiden käsittelyä, radiosta virtaavaa K-pop-musiikkia, lunta kansallispuistossa, valuvaa mustetta. Kulttuurin erilaisuus heijastuu esimerkiksi kuvauksessa kuukalenterin mukaisesta uudenvuodenjuhlasta tai ihmisten asiallisessa suhtautumisessa kauneusleikkauksiin. On myös jatkuva pelko sodasta. Kirjan nimi ei siis viittaa vain vuodenaikaan, vaan ihmisten elämään välitilassa - talvessa joka ei ikinä pääty.

Ranskalaisen isän ja eteläkorealaisen äidin tytär Élisa Shua Dusapin syntyi 1992 Ranskassa, mutta opiskelee ja asuu Sveitsissä. Vuonna 2016 ranskaksi ilmestynyt esikoisteos Sokcho talvella palkittiin Sveitsissä ja Ranskassa, mutta herätti laajempaa kansainvälistä kiinnostusta vasta, kun kirjan englanninnos voitti vuonna 2021 parhaan käännöskirjan National Book Awardin.

GENBERG, IA: Yksityiskohdat

Kustantaja: Johnny Kniga 2023

Alkuteos: Detaljerna

Suomennos: Jaana Nikula

Kirjan kertoja – ehkä Ia Genberg itse – kärsii kovasta kuumeesta, mikä tuo hänen mieleensä ensin vuosia aiemmin sairastetun pahan malarian ja sen jälkeen mielleyhtyminä muutamia henkilöitä, jotka ovat olleet hänelle aikoinaan hyvin tärkeitä. Nyt nämä henkilöt ovat poissa. He ovat jättäneet kertojan tavalla tai toisella, mutta ovat silti yhä osa häntä, kiinni hänessä kuin tatuoinnit.

Olen kadottanut niin monia, sekä lyhyeksi että pidemmäksi aikaa, etsinyt heitä tunteja tai koko ihmisiän, joskus kiihkeästi ja epätoivon vimmalla viikon tai kaksi, joskus hajamielisesti ja ikään kuin kroonisesti vuosikymmenten ajan.

Ensimmäiseksi muisti poimii esiin Johannan, joka uskollisesti hoiti kumppaniaan malarian jyllätessä. Johanna oli vastuuntuntoinen ja päämäärätietoinen nainen, jolta eivät opiskelut ja tehtävät jääneet kesken vaan tie vei kohti merkittävää uraa. Hän nautti lahjojen antamisesta; kalliiden, tarkkaan mietittyjen ja kauniisti paketoitujen lahjojen. Mahtoikohan Johanna itse asiassa tuntea saaneensa näin yliotteen kumppanistaan?

Kertojaa ja Johannaa yhdistivät kirjat ja niistä käydyt pitkät keskustelut. Suhde tuntui vakaalta ja ensi kertaa elämässään kertoja oli varma siitä, että hänellä oli joku. Vastaavanlaisen tunteen hän koki seuraavan kerran vasta tyttärensä synnyttyä. Mutta Johannassa oli myös koleutta ja hän pystyi uuden suhteen alkaessa jättämään kumppaninsa nopeasti ja raa’asti.

Minusta hänen taitonsa panna tunteet päälle ja sammuttaa ne oli sekä ihailtavaa että huolestuttavaa. Se kertoi, että hänellä oli homma hanskassa, mikä oli kypsän ihmisen merkki, mutta samalla se vaikutti jotenkin epäinhimilliseltä, lämpötila oli epäinhimillinen.

Seuraavaksi kertoja muistaa Nikin, jonka kanssa oli suhteessa paljon ennen Johannan tapaamista. Niki oli taitava valehtelija, joka täysin tyynesti eli ”kauheiden” vanhempiensa kustannuksella. Hän rakasti asioita, joita muut yleensä inhoavat: likaa, jätteitä, mätäneviä raatoja. Hänen tunteensa ja suhtautumisensa ihmisiin heilahtelivat äkkinäisesti laidasta laitaan.

Oivalsin heti alkuunsa, että sellaisia hänen ihmissuhteensa olivat, pelkkää vihaa tai rakkautta, taivasta tai helvettiä, mustaa tai valkoista eikä mitään siltä väliltä.

Nikin kanssa kertoja kävi polveilevia ja yllätyksellisiä keskusteluja, katsoi televisio-ohjelmia etsien niistä vinkkejä nykyhetkestä, kutsui vieraita nauttimaan kotitekoisesta ”kusiviinistä” ja viinasta. Samaan aikaan Niki aloitti yhä uusia kirjaprojekteja, jotka kaikki jäivät lopulta kesken. Kertojan alusta asti ennakoima ero tuli ennakoidulla tavalla – huutamalla.

Kolmas kertojan muistoista nouseva henkilö on Alejandro, elektrojazzia soittavan bändin jäsen. Mies oli huono soittaja, mutta osasi hypnotisoida ihmisiä liikkeillään, kykeni ilmaisemaan musiikin rytmiä antaumuksellisesti koko vartalollaan. Hän lumosi muiden kuulijoiden mukana myös kertojan ja niin syntyi miltei taianomainen suhde, jonka kumpikin tiesi alun alkaen jäävän lyhyeksi.

Hän eli vailla lupauksia ja suunnitelmia ja lukkoon lyötyä tulevaisuutta, hän pelkäsi ”arjen hirmuhallintoa” ja koska minä puolestani olin niin auttamatta jumissa tuohon arkeen, saattoi tarinamme lopun arvata jo heti alussa, se oli ennalta määrätty.

Ero Alejandrosta oli selkeä ja mutkaton. Myöhemmin kertoja kyllä olisi halunnut ottaa mieheen yhteyttä, mutta kukaan bändin jäsenistäkään ei tiennyt hänen olinpaikkaansa tai edes hänen oikeaa nimeään. Silti kertoja tuntee olevansa pysyvästi kietoutunut kiinni mieheen, joka on tuottanut uuden taivutusmuodon kaikille myöhemmille teonsanoilleni.

Neljäs ja viimeinen kertojan muistelemista henkilöistä on Birgitte, oma äiti. Birgitte oli varttunut perheessä, jossa kipeistä asioista vaiettiin eikä voinut siksi koskaan käsitellä edes teini-iässä kokemaansa raiskausta. Ahdistus ja pelko kuormittivat häntä koko loppuelämän eikä hän jaksanut olla tyttärensä tukena, koska hänellä oli täysi työ tarkkailla vaaroja ja estää maailmaa keikahtamasta nurin. Kuolema vei hänet ihan liian varhain.

Pyrkimys sopeutua joukkoon ja vältellä kahnauksia hävitti hänestä kaiken luonteikkuuden eikä hänellä ollut selkärankaa, sisua tai omaa tahtoa. Niiden tilalla oli vain pinnalla väreilevää jäytävää ahdistusta, muuta hänestä ei ulospäin näkynytkään.

Toki kertojan elämässä on muitakin tärkeitä henkilöitä, mutta harva pysyy pitkään hänen rinnallaan. Myös lapset kasvavat ja muuttavat pois, vaikka suhde heihin säilyykin. Vauvasta asti tytärtään hoitanut isä on kuitenkin aina lähellä ja ystävänä on jo vuosikymmenten ajan pysynyt Sally. Sallyn kanssa on ruodittu elämän eri vaiheita, itketty, naurettu ja juhlittu.

Ystävyytemme alkuaikoina olimme miettineet, olisimmeko ehkä rakastavaisia, mutta se tunne oli pian häipynyt ja tilalle oli tullut jotakin paljon kestävämpää, vuosien mittainen keskustelu, joka jatkui jatkumistaan, se oli aitoa rakkautta vailla omistamista, kuin vahvistava liitto ennen jokaista uutta vaihetta meidän molempien elämässä.

Ruotsalainen Ia Genberg (s. 1967) voitti Yksityiskohdat-teoksellaan vuoden 2022 kaunokirjallisuuden August-palkinnon. Kirja on sivumäärältään suppea, mutta tarjoaa silti kaikki oleellisimmat palaset lukijan koottavaksi. Kertoja muistelee hänet hylänneitä henkilöitä niin luotettavasti kuin pystyy, mutta kuitenkin vailla katkeruutta, miltei koko touhusta huvittuneena. Kaipa hän on joka suhteesta saanut itselleen jotakin arvokasta. Lukija puolestaan saa jotain arvokasta tästä kirjasta!

HADLEY, TESSA: Vapaa rakkaus

Kustantaja: Gummerus 2023

Alkuteos: Free Love

Suomennos: Marianne Kurtto

Vapaa rakkaus -romaanissa eletään Lontoossa vuosia 1967–1968. Mielenosoituksissa vastustetaan Vietnamin sotaa ja vaaditaan rauhaa ja tasa-arvoa,. Opiskelijat mellakoivat. Sukupolvien väliset erot asenteissa ja elämäntavoissa ovat suuremmat kuin koskaan.

Päähenkilö on nelikymppinen Phyllis (Phyl) Fischer, jolla periaatteessa kaikki on hienosti: hänellä on tyylikkäästi sisustettu koti hyvällä Otterleyn alueella, mukava ja luotettava aviomies Roger, yhdeksänvuotias kultapoju Hugh ja älykäs viisitoistavuotias tytär Colette. Hän itse on kaunis ja nuorekas, pitää flirttailusta ja höpöttelystä. Silti jokin ärsyttää.

Loppukesällä vuonna 1967 ulkoministeriössä työskentelevä Roger kutsuu illalliselle erään ystävänsä parikymppisen pojan, joka on juuri muuttanut Lontooseen. Phyllisiin epäsiisti ja kömpelö Nicky ei ensin tee vaikutusta, mutta jossain vaiheessa nuoruus ja hiomattomuus alkavatkin kiinnostaa. Nopeasti Phyllis päättää, että miehestä tulee hänen elämänsä ensimmäinen rakastaja avioliiton solmimisen jälkeen. Ja niinhän siinä sitten käy.

Phyllis uskoo voivansa täyttää samaan aikaan sekä vaimon että rakastajan roolit, mutta vähitellen elämä entisissä ympyröissä alkaa tuntua jäykältä ja rajoittuneelta. Rogerin ja Phyllisin välinen suhde ei ole koskaan ollut kiihkeä, vaan pikemminkin kummankin kannalta sovelias ja turvallinen. Lapset eivät enää juuri tarvitse äitiään. Jopa Hugh haluaa jo aloittaa opiskelut samassa sisäoppilaitoksessa kuin isänsä – tosin syistä, joita Phyllis ei aavista.

Jälkikäteen Phyllis yhdisti nuo ensimmäiset viikot pitkäksi venähtäneeseen intiaanikesään, jona valo ja lämpö olivat paksua kuin öljy. Myöhemmin koittivat kirkkaat, kireät ja viileät keskiviikot, joina puut saivat tuulettomallakin säällä tuntea vuodenaikojen vaihtumisen kouraisun, ja ne pudottivat ensimmäiset lehtensä, jotka lojuivat vetelinä ja epäuskottavan näköisinä kaupungin jalkakäytävillä. Phyllisillä kesti kauan myöntää, että suhteeseen Nickyn kanssa voisi liittyä vaikeuksia.

Kesken naapureiden järjestämien joulunalusjuhlien Phyllisin yli hyökyy niin suuri rakkauden kaipuu, että hänen on pakko lähteä. Rogerille jätetyssä lapussa hän kertoo olevansa pari päivää poissa; etsiä ei tarvitse. Nicky naureskelee myöhemmin naiselle, joka oli koputtanut hänen oveaan keskellä yötä, kunnes hän oli herännyt, ja joka ei ollut tuonut mukanaan yhtään mitään, ei edes hammasharjaa; joka oli jättänyt koko elämänsä taakseen. Eikä tuo nainen ollut itkenyt vaan nauranut omalle holtittomalle käytökselleen siitä täysin hämmästyneenä.

Nickyn luona asuessaan Phyllis tutustuu aivan uudenlaisiin ihmisiin: boheemeihin taiteilijoihin, vasemmistolaisiin aktivisteihin, vähemmistöryhmien edustajiin, maahanmuuttajiin. Ensi kertaa elämässään hän tajuaa, miten valtava epätasa-arvo vallitsee niin maailman maiden kuin yksittäisten ihmisten välillä. Hän suorastaan kihisee halusta tehdä jotain tilanteen parantamiseksi.

Mikään ei tietenkään voi jatkua ikuisesti samanlaisena. Phylliskin kokee elämässään joitakin suorastaan järisyttäviä käänteitä, mutta ei missään vaiheessa kadu tekemiään valintoja. Hän uskoo kaikkien asianosaisten selvinneen tilanteesta hyvin, mikä valitettavasti ei pidä paikkaansa ainakaan Hugh-ressukan kohdalla. Onko Phyllis sitten itsekäs odottaessaan uteliaana tulevaisuutta?

Hän ajatteli, ettei mikään ollut hänen osaltaan vielä ohi. Jos hän olisi jäänyt Otterleyyn, jokin olisi ollut ohi, mutta sen sijaan hän oli astunut kohtalostaan sivuun. Häntä odottivat uudet seikkailut, hän oli yhä elossa.

Vapaa rakkaus -romaani on erilainen kuin nimen ja alkuasetelman perusteella olettaisi, sillä se sisältää kepeytensä alla monia erilaisia yhteiskunnallisia ja psykologisia kerroksia. Ote on hienovaraisesti ironinen niin henkilöiden kuin tapahtumienkin kuvauksessa, mutta ei koskaan tuomitseva. Ihmiset tekevät valintoja, jotka saattavat olla joltakin osin oikeita, mutta joltakin osin myös vääriä.

Tessa Hadley (s. 1956) aloitti kirjailijan uransa vasta 46-vuotiaana, mutta on alkuun päästyään julkaissut kahdeksan romaania ja kolme novellikokoelmaa. Vapaa rakkaus on ensimmäinen häneltä suomennettu teos ja jatkossa tulee toivottavasti lisää.

SANDBERG, RIIKKA: Ørja

Kustantaja: Otava 2023

Kuusikymppinen Tine pyörittää Bergenissä mummultaan perimäänsä Bio bio -elokuvateatteria ja kiertää kesäisin Pohjois-Norjan syrjäisillä saarilla esittämässä elokuvia. Tinen aviomies Runar, kuvanveistäjä, haluaisi vaimonsa myyvän teatterin pois ja lähtevän kanssaan maailmalle uusien maisemien ja ihmisten pariin. Tine puolestaan toivoisi Runarin hankkivan verstaan Bergenistä ja pysyvän jatkossa enemmän paikallaan tutussa ympäristössä.

Ollakseen yhdessä miehensä kanssa Tine kuitenkin lopettaa vuoden 1976 kesäkierroksen Ørjan saariryhmälle, missä Runar on viettänyt kaikki kesänsä lapsuudesta asti aina vuoteen 1957 saakka. Nyt Runar on kuuluisa, kylällä riittää selkääntaputtajia ja joku on asettanut jopa Runarin kehystetyn valokuvan majatalon makuuhuoneen pöydälle. Jostain syystä Runar muuttuu sen nähdessään kovin vaisuksi.

Viedessään projektoreita ja muita varusteita majatalon vajaan Tine löytää vanhan vihertävän laukun, joka avattuna osoittautuu lankamagnetofoniksi eli lankuriksi. Löytyy myös kolmisenkymmentä äänitekelaa, joista ensimmäinen on paikallaan laitteessa. Tinen ei tarvitse muuta kuin kytkeä laite päälle ja alkaa kuunnella. Kela on äänitetty toukokuussa 1950 ja sillä puhuu kaksitoistavuotias tyttö, joka kertoo juuristaan ja elämästään. Myöhemmät kelat kattavat ajan vuoden 1957 kesäkuuhun saakka.

Syksyllä 1944 kelat äänittänyt tyttö oli kuusivuotias. Kotikylää lähestyivät tuhoa kylvävät saksalaiset ja asukkaiden oli paettava nopeasti turvaan. He onnistuivat piileskelemään vuonon perällä jäätikkövuoren tuntumassa seuraavan vuoden alkukevääseen saakka, mutta lopulta piilopaikka paljastui, kyläläiset vangittiin ja sullottiin veneisiin. Sekasortoisen tilanteen vielä jatkuessa jäätiköstä irtosi jättimäisiä lohkareita, joista yksi upotti tytön äitiä kuljettaneen veneen. Lapsen mielestä äiti muuttui silloin ihmisestä jäätiköksi.

Vaikka olen jo kaukana, en ole unohtanut, kenen tytär olen. Sinä puhallat iholleni kylmää ilmaa ja kasvatat jäätäsi kuin pitkiä valkoisia hiuksia

Norjan vapauduttua vuonna 1945 tyttö muutti isänsä kanssa Ørjan saarelle. Jälleenrakennustyöt alkoivat ja ilmapiiri oli toiveikas, mutta oli eräs ihmisryhmä, jota kohtaan asenteet pysyivät kovina: saksalaisten kanssa seurustelleet naiset, tyskertøs. Pahoinpidellyt ja häpäistyt naiset suljettiin yhteisön ulkopuolelle, samoin heidän ”vialliset” lapsensa. Luokkatoverit kertoivat tytölle kauhujuttuja Ørjan saariryppään viimeisestä saaresta, joka sijaitsi muista erillään.

Minä kuulin, että saaren erakko houkutteli rikollisia naisia piiloutumaan saaren luoliin. Mutta saarella oli niin kamalaa, että yksi naisista yritti uida pois, ja kaksi pisti kiviä taskuihin ja käveli veteen.

Varttuessaan tytöstä tuli kolhokasvoinen, pitkä ja huomiota herättävän leveähartiainen nainen, monia miehiäkin voimakkaampi. Ihmisten tahdittomat lausahdukset eivät tietenkään voineet olla haavoittamatta herkkää nuorta naista, mutta onneksi hän sai mahdollisuuden opetella pianonsoittoa ja todistaa lahjansa aina Bergenissä asti. Välttyisikö hän kuitenkaan katkeruudelta?

Tytön tarinaa kuuntelevalle Tinelle äänitteistä on tullut miltei pakkomielle, mutta sitten kertomuksessa alkaa esiintyä hänelle tuttuja henkilöitä puhuen ja toimien aivan odottamattomalla tavalla. Onko kaikki pelkkää tytön mielikuvituksen tuotetta? Onko tyttö (jonka hän nyt tunnistaa Isabellaksi eli Isaksi) tulkinnut ihailemiensa ihmisten sanoja ja tekoja vastaamaan omia unelmiaan? Vai onko se Tina, joka on rakentanut elämäänsä valheiden varaan? Ketä uskoa?

Ørja-romaanin henkilöistä sinällään ihan mielenkiintoiset miehet jäävät sivuosaan ja naiset nousevat esiin: surumielinen Liv, elämäniloinen Aili, kohtalon kolhima Isa. Kahdessa aikatasossa liikkuva juoni on toimiva ja sisältää jännitystä, suurta rakkautta ja suurta pahantahtoisuutta. Loppuratkaisussa on ehkä dramatiikkaa jo hieman liikaakin. Kirjan kuvaamaa Ørjan saarirypästä ei oikeasti ole olemassa, mutta tarkkanäköinen luonnon, ihmisten ja tunnelmien kuvaus tekee siitä hyvin todentuntuisen.

En ollut ikinä nähnyt mitään niin rouheaa ja kivistä. Erikokoisia kallioita ja kiviä oli levittäytynyt ja jähmettynyt joka suuntaan. Ørja oli kuin uppoamaisillaan oleva kallioiden maa, viimeiset kuivat kiviselät keskellä vesireittejä.

Kristiinankaupunkilainen Riikka Sandberg (s. 1989) kirjoitti esikoisromaaniaan Ørja pienen ja karun norjalaisen saaren kirjoittajamökissä. Saari tarjosi kirjan tarinalle sopivan ympäristön, mutta lisäksi tarvittiin vielä jäätikkövuonossa meloneen miehen muistelmat ja Porin Jazzfestivaalien taustakangas, jotta palaset alkoivat loksahdella paikoilleen.

GURNAH, ABDULRAZAK: Paratiisi

Kustantaja: Tammi 2023

Alkuteos: Paradise (1994)

Suomennos: Einari Aaltonen

Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 2021 saanut Abdulrazak Gurnah syntyi 1948 Sansibarin sulttaanikunnassa, joka nykyisin on osa Tansaniaa. Maassa tapahtui vuonna 1964 vallankumous ja arabitaustainen Gurnah joutui kahdeksantoistavuotiaana pakenemaan vainoja Britanniaan, missä suoritti yliopistossa tohtorintutkinnon. Hän toimi Kentin yliopiston professorina eläköitymiseensä saakka, mutta on akateemisen uran rinnalla ollut myös tuottelias kirjailija ja kirjallisuuskriitikko. Englanninkielisen maailman tietoisuuteen hän tuli vuonna 1994 ollessaan ehdolla Booker- ja Whitbread-palkintoihin teoksellaan Paratiisi.

Paratiisi-romaani sijoittuu Itä-Afrikkaan juuri ennen ensimmäisen maailmansodan alkua. Alueesta kilvoittelivat silloin niin arabit ja intialaiset kuin saksalaiset ja englantilaisetkin. Lukija tietää hyvin, mitä tulee tapahtumaan, mutta kirjan henkilöt eivät vielä tiedä elävänsä maanosan tulevaisuuden kannalta merkittävässä taitekohdassa.

Näkökulma teoksessa on swahilipoika Yusufin, joka tarinan alkaessa on kaksitoistavuotias. Hänen kotonaan on usein puutetta ruoasta, mutta poika tietää kuitenkin olevansa rakastettu. Hänen ihailunsa kohde on hienostunut Aziz-setä, joka käy vierailulla harvakseltaan, mutta muistaa aina antaa pojalle lähtiessään kolikon. Yusuf ei vielä tajua, ettei Aziz ole suinkaan sukulainen, vaan kiertävä kauppias ja koronkiskuri, jota pitäisi kutsua arvonimellä sayyid.

Hänen matkantekoaan säestivät usein rummut, tamburit, pikkutorvet ja siwatorvi, ja kun hänen matkaseurueensa marssi kaupunkiin, eläimet pakenivat paikalta ja lapset villiintyivät.

Tällä kertaa Azizin vierailu muuttaa Yusufin koko elämän, sillä mies ottaa hänet mukaansa rannikolle. Vasta myöhemmin Yusuf ymmärtää olevansa pantti, joka voi palata kotiin vasta, kun isän velat kauppiaalle on kuitattu. Hänen paikkansa on Azizin talon etupuolella sijaitseva puoti, missä hallitsee muutamaa vuotta vanhempi Khalil, isänsä velkojen pantti hänkin.   

Khalil kiusoittelee apulaistaan ja kutsuu tätä kifa urongoksi eli eläväksi kuolemaksi, mutta osaa myös lohduttaa. Kaunispiirteisestä Yusufista tulee pian etenkin naisasiakkaiden suosikki, vaikka hän yrittääkin kiusaantuneena torjua lähentelyjä. Mieluiten poika auttelisi vaiteliasta vanhaa puutarhuria, sillä kauppiaan rehevä puutarha suihkulähteineen ja peileineen on hänestä paratiisin veroinen.

Muutamaa vuotta myöhemmin Aziz ottaa Yusufin mukaansa sisämaahan suuntautuvalle kaupparetkelleen. Retkeen on panostettu paljon, mutta se osoittautuu tuskien tieksi. Luonto kurittaa matkalaisia, tauteja leviää ja ihmisiä kuolee. Kylissä seuruetta ei enää oteta avosylin vastaan, vaan Azizin on maksettava runsaasti lahjuksia voidakseen ylipäätään liikkua alueella. Välillä näyttää siltä, että matkalaiset menettävät tavaroiden lisäksi henkiriepunsakin.

Pitkän ja raskaan matkan aikana Yusufista varttuu komea ja vahva nuori mies, joka herättää tunteita niin miehissä kuin naisissa. Eniten hän kehittyy kuitenkin henkisesti. Hän oppii lukemaan ja alkaa ottaa enemmän vastuuta tapahtumista. Hän rakastuu. Kirjan loppu jättää kuitenkin Yusufin valintojen suunnan täysin avoimeksi: karkaako hän vapauteen vai valitseeko itselleen uuden isännän? 

Paratiisi-teos paljastaa sen, miten epäyhtenäinen Afrikka oli jo ennen eurooppalaisten saapumista. Keskenään nahistelevia heimoja oli lukuisia ja jokaista kylää hallitsi oma sulttaaninsa. Joka heimolla oli omat tapansa ja uskomuksensa, jotka aiheuttivat toisissa ennakkoluuloja ja joita pilkattiin. Rannikon asukkaiden mielestä sisämaassa asuvat olivat villejä, siis alempiarvoisia. Maahan rantautuvia eurooppalaisia vastaan ei käyty yhteisenä rintamana, vaikka joku ehkä tajusikin, mihin oltiin ajautumassa.

Eurooppalaiset ovat hyvin päättäväisiä, ja kun he alkavat taistella maan rikkauksista, he murskaavat meidät kaikki. Olisi typerää kuvitella, että he ovat täällä tekemässä jotain hyvää. Heitä ei kiinnosta kaupankäynti vaan itse maa. Ja kaikki, mikä siihen kuuluu… eli me.

Gurnahin kirjoitustyyli on tasaista ja kiihkotonta. Hän kuvaa henkilöitä ja tapahtumia kaihtamatta vaikeitakaan asioita, mutta liittää mukaan surumielistä hellyyttä ja yllättävää huumoria. Luontokuvaukset ovat upeita; miltei näkee silmissään majesteettisen vesiputouksen tai tuntee ihollaan oksien raapaisut ja hyönteisten puremat. Silmiä avaava lukuelämys!

SCHULMAN, ALEX: Kiirehdi rakkain

Kustantaja: Nemo 2023

Alkuteos: Skynda att älska (2009)

Suomennos: Jaana Nikula

Ruotsalaisen Alex Schulmanin (s. 1976) teoksista monet ovat selkeästi autofiktiivisiä. Suomeksi ovat ilmestyneet isovanhempien salattua kolmiodraamaa käsittelevä teos Polta nämä kirjeet, äidin alkoholismista puhuva Unohda minut ja hieman fiktiivisempi kolmen veljeksen lapsuudenmuistoihin perustuva Eloonjääneet.

Isästä kertova Kiirehdi rakkain on Alex Schulmanin esikoisromaani ja ilmestyi ruotsiksi jo vuonna 2009. Vanhaan aatelissukuun kuuluva suomenruotsalainen Allan Schulman (1919–2003) muutti Ruotsiin vuonna 1953 ja teki siellä merkittävän uran radio- ja tv-tuottajana. Hänellä on ensimmäisestä avioliitosta neljä lasta ja liitosta kolmisenkymmentä vuotta nuoremman Lisette Schulmanin (1951–2015) kanssa kolme poikaa. Alexin syntyessä isä oli jo 57-vuotias.

Kesät kuusivuotiaasta kahdeksantoista ikäiseksi ovat jääneet Alexin mieleen, sillä ne vietettiin koko perheen voimin mökillä Värmlannissa. Kaipa joskus satoikin, mutta enimmän aikaa mökki tuntui kylpevän auringossa. Nuo päivät vaikuttavat jälkikäteen yhden ja saman onnellisen päivän ihanalta toisinnolta. Käydään kalastamassa ja saunomassa. Uidaan ja pelataan. Syödään rapuja.

Isä järjestää lapsille hauskutusta, esimerkiksi juhannusaattoisin pelattavan Coca-Cola Cupin, jossa isä toimii maalivahtina ja pojat saavat kukin ampua viisi laukausta. Jokaisesta osumasta saa palkinnoksi kokistölkin. Isä on olevinaan katkera osumista, mutta merkitsee tulokset tarkkaan ylös muistikirjaansa. Viimeinen kisa käydään vähän ennen isän kuolemaa sisätiloissa kotona.

Sekä isä että pojat yrittävät kaiken aikaa herättää äidin huomiota ja kertoa saavutuksistaan, mutta saavat sanaristikkoon syventyneeltä äidiltä usein vastaukseksi vain hajamielisen ”hienoa” tai ”ihanaa”. Alexia isän ja äidin välit hieman askarruttavat, koska äiti ei sano isälle koskaan rakastavansa tätä eikä suutelekaan, vaan korkeintaan tokaisee ”pusu”. Huumoria ei perheestä kuitenkaan puutu.

Vaikka Alex haluaakin korostaa isänsä kykyä rakastaa, ei hän voi jättää huomiotta tämän tapaa raivostua aivan suunnattomasti jostakin vastoinkäymisestä ja käyttäytyä jopa väkivaltaisesti. Puuska menee yleensä nopeasti ohi ja isä on kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Lapset häpeävät julkisia raivokohtauksia, vaikka jossain vaiheessa päättävätkin asettua vanhenevan isänsä rinnalle

Isälle on kova paikka jäädä eläkkeelle 65-vuotiaana. Tässä vaiheessa seitsemänvuotias Alex ottaa vastuulleen isän suojelun ja tukemisen. Hän ei esimerkiksi paljasta joutuneensa koulussa kiusatuksi isän iäkkyyden vuoksi, koska ei halua tuottaa pahaa mieltä. Aikuiseksi varttuneen ja kiireisen Alexin on vaikea torjua yksinäisyydestä kärsivän isänsä tiheästi toistuvia kontaktiyrityksiä.

Isän kuolema vaikuttaa voimakkaasti etenkin Alexiin. Hän ei missään nimessä halua romahtaa, vaan keskittyy hautajaisissakin ajattelemaan muita asioita. Silloinkin, kun pieni Linda laulaa Tove Janssonin sanoittaman Syyslaulun, josta isä kerran sanoi Alexille: Meidän on kiirehdittävä rakastamaan toisiamme, sillä meidänkään päivämme hetket eivät ole pitkät.

Vuosien mittaan Alex onnistuu yhä paremmin olemaan ajattelematta isää. Hän ymmärtää, että jotain on vialla siinä vaiheessa, kun ei edes pysty astumaan isän huoneen kynnyksen yli joutumatta paniikkiin. Vasta viisi vuotta isän kuoleman jälkeen hän antaa periksi surulleen, kun saa tietää olevansa itse tulossa isäksi.

Ja kun ajattelin itseäni isänä, koko julkisivu romahti. Isä oli jälleen lähellä. Ikävöin isää niin että sydäntä kouristi. Menin lukkojen taakse vessaan, istuin alas ja itkin ensimmäistä kertaa hänen kuolemansa jälkeen. Itkin tuntien ajan, siinä tulivat kerralla viiden vuoden kyyneleet.

Alex Schulman osaa rakentaa teoksiinsa lukemaan houkuttelevan kaaren. Kiirehdi rakkain -teoksessa vierailu mökillä nostaa kertojan mieleen muiston toisensa perään ja jokaisesta muistosta puolestaan purkautuu kokonainen tarina. Schulman on omimmillaan kuvatessaan maailmaa lapsen näkökulmasta; nähden mutta ei aina ymmärtäen. Päällimmäiseksi mieleen jää lämpö ja hellyys.

HAAHTELA, JOEL: Yö Whistlerin maalauksessa

Kustantaja: Otava 2023

Yö Whistlerin maalauksessa -pienoisromaanin minäkertoja työskentelee kirjastonhoitajana Kansalliskirjastossa ja elelee yksinään äidin jouduttua mielenterveyssyistä hoivakotiin ja isän mentyä uusiin naimisiin. Kertojalla on mielessä projekti, joka pitäisi saada nopeasti alulle ja myös päätökseen, sillä hän uskoo vuoden päästä olevansa jo kuollut.

Mies haluaa jättää jälkeensä jotain kaunista ja pysyvää. Siksi hän aikoo kaivertaa kuparilevyille parikymmentä kauneinta trooppista perhosta ja värittää kuvat käsin akvarellitekniikalla. Vuosia aiemmin hän tapasi eräällä perhosmatkalla itseään huomattavasti vanhemman venäläisen emigrantin, Sergein, jonka kanssa syntyi hyvä perhosveljeys. Ja Sergei omistaa merkittävän trooppisten perhosten kokoelman!

Vuonna 1998 kertoja sitten matkustaa Sergein luo Yorkshireen, Englantiin. Päivät vierivät pakottomina. Miehet puuhailevat omilla tahoillaan; kertoja maalaa pikkutarkkoja akvarelleja ja vaeltelee ihailemassa Yorkshiren lempeämuotoisia kukkuloita, Sergei hoitaa puutarhaa ja tekee ruokaa. Aina yöllä jääkaapista löytyy täydellinen kalkkunavoileipä siltä varalta, että vieraalla sattuisi herätessä olemaan nälkä.

Kertojan mielessä Sergein kanssa käydyt keskustelut ja omat ajatukset sulautuvat yhteen. Kummankin miehen vanhemmat ovat eri syistä vetäytyneet lapsensa elämästä ja sulkeutuneet omaan maailmaansa. Kummankin elämässä on ollut vain yksi tärkeä nainen, Sergeillä Olga ja kertojalla Saara. Onko kaikelle käyttämättä jääneelle rakkaudelle olemassa varasto, josta hänkin ehkä voisi vielä joskus ammentaa?

Miesten puheenaiheet liikkuvat puutarhanhoidosta Venäjän kansan sielunelämään. Pudotellaan kummallekin tärkeiden henkilöiden nimiä. On Maria Sibylla Merian, joka 1600-luvulla kuvasi maalauksissaan perhosten metamorfoosin. On perhosista innostunut kirjailija Vladimir Nabokov. On Albrecht Dürer ja kuvasarja Jeesuksen kärsimyshistoriasta. On valokuvaaja Josef Sudek yhä pelkistetyimpine kuvineen. On Milan Kundera, jonka romaanista kertoja omi yöseikkailuihinsa salanimen Tuomas.

Tärkeimmäksi nimeksi nousee kuitenkin 1800-luvulla elänyt taidemaalari James McNeill Whistler, jonka öistä Venetsiaa kuvaavaa maalausta eli nokturnoa Sergei on jaksanut tutkia yö toisensa perään. Löytyykö siitä vastaus yön todelliseen sisältöön; yön, jonka varjo piilee hänen itsensäkin sisällä? Kertoja sen sijaan päätyy siihen, että Whistlerin yön takana piilee rakkaus ja elämä, ihmisen vastalause katoamiselle.

Kirjailijaa askarruttaa eniten kauneuden olemus: missä kauneus näkyy, miten me sen koemme? Ajatus haarautuun tässä moneen suuntaan, ennen kaikkea pohdiskeluun Jumalan ja ihmisen välisestä suhteesta. Ihminen ei valitettavasti ole pystynyt toteuttamaan Jumalan häneen kohdistamia suuria suunnitelmia hyvyydestä ja kauneudesta.

Kauneus oli maailman pelastus, koska se kantoi sisällään myös hyvyyttä. Kauneuden täytyi olla Jumalan alkuperäinen ajatus ihmisestä, jonka vapaat valinnat kuitenkin johtivat pahuuteen ja kuolemaan. Samalla kauneus haihtui kuoleman murhenäytelmän edessä, ja Luojan sinänsä mielenkiintoiset suunnitelmat raukesivat tyhjiin.

Täydellisin ja harmonisin kauneus löytyy luonnosta, mutta ihmiset ovat häirinneet luonnon mekanismia hävittämällä kukkaniittyjä ja metsiä sekä ajamalla neuroottisesti nurmikoitaan. Luonto pyrkii kuitenkin korjaamaan itseään, joten maaseudun tyhjeneminen ja autioituvat pihat saattavatkin lopulta kääntää tilanteen perhosten voitoksi. Toki mies tajuaa oman projektinsa ironisuuden: se lepää neulalla lävistettyjen kuolleiden perhosten varassa.

Haahtelan koko tuotannon läpi kulkee tunne pyhyydestä ja rauhasta, mutta ryppyotsaista julistusta niissä ei ole vaan välillä lukijan yllättää naseva ironinen oivallus. Ajatukset ovat välillä niin syvällisiä, että niitä pitää ajan kanssa mietiskellä päästäkseen niiden ytimeen. Silkkaa kauneuttahan tämä on!

Niityn takaa kajasti myöhäisen syksyn valoa, joka teki kaikesta kevyttä, kangastuksenomaista, kuin maisemaa olisi peittänyt hentoinen kuultopaperi.

Jokainen ihminen oli rajattoman ajatuksen kaiku, kuvitelma kuvitelman sisällä, heijastus siitä mitä ei koskaan tapahtunut mutta joka silti oli todellista. Jos ihmiskunta oli olemassa vain siksi, että se kykeni luomaan yhteisen kuvitelman, jotain mikä oli eli elämäänsä yksilöistä riippumatta. Eikä ajan päättyminen ollut muuta kuin kuvitelmasta luopumista, sen raukeamista tyhjiin.

SCHLINK, BERNHARD: Jäähyväisvärit

Kustantaja: WSOY 2022

Alkuteos: Abschiedsfarben

Suomennos: Oili Suominen

Bernhard Schlinkin Jäähyväisvärit–kokoelman yhdeksän novellia kertovat ihmisistä tilanteissa, jotka ovat pakottaneet heidät pysähtymään ja pohtimaan elämänsä aikana tehtyjä valintoja. Näkökulma on yhtä tapausta lukuun ottamatta miehen ja tarkemmin sanottuna ikääntyneen miehen. Tapahtumapaikkana on enimmäkseen Saksa, mutta joskus myös Amerikka. Tällä ei kuitenkaan ole suurta merkitystä, sillä novellit ovat aikaa ja paikkaan sitoutumattomia.

Läheisen ihmisen kuollessa jäähyväiset ovat lopulliset ja tunteet saattavat silloin olla hyvin sekalaiset. Joissakin tapauksissa tutun ihmisen vakava sairastuminen tai kuolema saa kertojan tuntemaan suorastaan vahingoniloa ikään kuin olisi saanut kohtalolta hyvityksen jostakin. Toisinaan taas päällimmäiseksi tunteeksi jää sovinnollisuus, vapautuminen vanhasta painolastista.

Kirjan ensimmäisessä novellissa Tekoäly mies tuntee ensisijaisesti helpotusta kuullessaan pitkäaikaisen ystävänsä kuolemasta. Hän on vuosia kantanut syyllisyyttä siitä, että petti DDR:ssä asuessaan ystävänsä täysin itsekkäistä syistä, vaikka uskottelikin itselleen toimineensa vain tämän parhaaksi. Samalla mies on koko ajan pelännyt tekonsa paljastuvan. Nyt vaara tuntuu olevan ohi, jollei kohtalo sitten vielä puutu peliin…

Novellissa Daniel, my Brother kahdeksankymppinen mies tekee vaimonsa kanssa kaksoisitsemurhan ja jättää pikkuveljensä syvän surun ja hämmennyksen valtaan. Miksi veljekset jäivät niin etäisiksi toisilleen? Miksi isoveli tuntui suorastaan etsivän tapoja pilkata ja nöyryyttää? Ennen haikeaa tilanteeseen alistumista pikkuveli ennättää kokea polttavaa vihaakin.

Nöyryytykset, torjunta, pettymykset, veljesten läheisyys, kaikki se mitä olisi voinut olla mutta ei koskaan ollut, se mikä läheisissä suhteissa olisi voinut kukoistaa mutta ei ollut puhjennut kukkaan, oli viime päivinä usein surettanut häntä, mutta nyt se suututti, pelkästään suututti. Viha täytti hänen päänsä ja sisuskalunsa, se puistatti häntä. 

Joissakin kirjan novelleissa palataan johonkin kauniiseen hetkeen elämän varrella. Saaren kesä -novellissa kuvataan nuoren pojan kokemia raukeita ja aistillisia kesäpäiviä, joiden muisto ulottaa vaikutuksensa koko loppuelämään. Novellissa Vuosipäivä vanha mies tietää haikeana, että lempeä aika nuoren rakastetun kanssa lähenee jo loppuaan. Kummassakin tapauksessa epäsovinnaista suhdetta puolustellaan sanoilla: jos todella rakastaa, ei voi tehdä mitään väärin.

Jäähyväisiä voi heittää myös toteutumatta jäävälle roolille. Novellissa Sisarusmusiikkia mies kieltäytyy vastapuolen halveksunnasta huolimatta sitoutumasta suhteeseen, joka todennäköisesti veisi häneltä itsenäisyyden. Jäntevässä Rakas tytär -novellissa mies joutuu yleisen hyvän vuoksi tyytymään vaarin rooliin, vaikka arveleekin olevansa tosiasiassa lapsen isä.

Schlink kirjoittaa näennäisen asiallisesti ja hillitysti, mutta lauseissa on silti merkityksellisyyttä ja monikerroksellisuutta. Ulkonaisia tapahtumia ei ole paljonkaan, mutta ihmisen sisimmässä myllertää sitäkin enemmän – ja ne pienet nyanssit kirjailija onnistuu poimimaan ja tuomaan lukijan tietoisuuteen.

Suru leviää kaikkialle, väsyttää minua, se on kuin mustaa vettä, musta meri, johon minä hukun, vääjäämättä. (Amuletti)

Muisti on joki, jolla muistojen pieni laiva jatkaa matkaansa loputtomiin, kunhan olemme laskeneet sen vesille. (Daniel, my Brother)

Saksalainen Bernhard Schlink (s. 1944) on kuvannut kirjoissaan Saksan historian kipupisteitä, kuten kansallissosialismia ja 1970-luvun terrorismia. Hänen tunnetuin teoksensa on vuonna 1995 ilmestynyt Lukija, josta tehtiin myös Oscar-palkittu elokuva.

HUNTER, CARA: Vimma

Kustantaja: Otava 2023

Alkuteos: All the Rage

Suomennos: Sirpa Parviainen

Vimma jatkaa Hunterin Adam Fawley -sarjaa, jossa seurataan oxfordilaisen rikoskomisario Adam Fawleyn johtaman tutkintatiimin toimintaa ja myös tiimin jäsenten henkilökohtaista elämää iloineen, murheineen ja odotuksineen.

Adam Fawleyn elämässä on juuri nyt jännittävä vaihe, sillä hänen vaimonsa Alex odottaa lasta. Pariskunnan tunteet ovat tietysti iloiset ja odottavat, mutta samalla myös huolestuneet ja surumieliset sillä heidän esikoispoikansa kärsi pienestä pitäen mielenterveysongelmista ja teki lopulta itsemurhan. Työnsä takia Adam ei ennätä olla vaimonsa tukena lainkaan siinä määrin kuin haluaisi.

Adamin tiimin uusin rikostutkimus lähtee liikkeelle taksikuskin ilmoituksesta: hän on ottanut kyytiin nuoren naisen, joka on selvästikin pahoinpitelyn uhri, mutta ei silti halua tehdä poliisille ilmoitusta eikä mennä sairaalaan tutkittavaksi. Poliisien ottaessa perheeseen yhteyttä sama linja jatkuu. Nuori nainen, Faith Appleford, toistaa yhä uudestaan, että kyseessä oli vain aprillipila, mitään rikosta ei tapahtunut.

Poliisit yrittävät joka tapauksessa tutkia tapausta vammantuottamuksena, vaikka heillä onkin kovin vähän mitään, mihin tarttua. Sitten tulee ilmi viisitoistavuotiaan Sasha Blaken katoaminen, joka lopulta paljastuu brutaaliksi murhaksi. Faithilla ja Sashalla ei tunnu olevan muuta yhteyttä kuin se, että he molemmat ovat hyvin kauniita ja lahjakkaita sekä muodista kiinnostuneita.

Fawleylle tapaukset kuitenkin muuttuvat painajaiseksi, sillä tietyt piirteet yhdistävät ne selkeästi parinkymmenen vuoden takaiseen Tienvarsiraiskaajaan. Gavin Parrie -niminen mies joutui silloin vankilaan seitsemän naisen raiskauksesta tai raiskauksen yrityksestä, vaikka vakuutti olevansa syytön ja joutuneensa lavastuksen uhriksi. Vankilavuosien aikanakaan mies ei ole tunnustanut tekoja eikä osoittanut katumusta. Erehtyikö silloinen rikosylikonstaapeli Fawley vai valehteliko oikeudessa tietoisesti?

Poliisin työ on yksitoikkoista puurtamista, valvontakameroiden nauhoitusten tuijottelua, somepäivitysten seuraamista ja alibien tarkistamista. Lupaavat johtolangat eivät vie mihinkään. Ihmiset vaikenevat, muistavat väärin tai valehtelevat tietoisesti. Kun lopulta paljastuu, miten yksityiskohtia myöten huolellisesti suunniteltu rikos on kyseessä, on se järkytys kokeneille poliiseillekin. Erityisen riipaisevaa on tapauksiin liittyvien äitien tuska, olipa äidin lapsi sitten uhri tai syyllinen.

Hiljaisuutta on monta erilaista, tässä työssä. On vihan ja kyvyttömyyden hiljaisuutta, kun meillä on varma tieto, mutta ei minkäänlaisia todisteita, emmekä mahda asialle mitään. On säälivää hiljaisuutta niiden kauheiden asioiden vuoksi, joita ihmiset joutuvat kestämään jopa – ja varsinkin – niiden käsissä, joiden pitäisi rakastaa heitä. Ja sitten on epäonnistumisen ja katumuksen hiljaisuutta, kun olemme tehneet kaikkemme, mutta se ei vain riitä.

Vimma-teoksessa huomiota kiinnittää se, miten tärkeäksi ihmisen ulkonäkö siinä nostetaan. Kauniit ja lahjakkaat vetävät ihmisiä puoleensa, mutta huomio ei aina ole myönteistä, vaan kääntyy vainoamiseksi, kateudeksi tai jopa vihaksi. Ulkonäöltään tavanomaiset tai väärällä tavalla poikkeavat taas joutuvat kokemaan pilkkaa ja syrjintää. Tämä ei suinkaan koske ainoastaan nuoria, vaan asenteet ovat yleisiä koko yhteiskunnassa, poliisissakin.

Jos perustaa tutkimuksensa omiin henkilökohtaisiin oletuksiinsa, joutuu todennäköisesti pahemman kerran kuseen.

Myös somemaailman negatiiviset puolet nousevat teoksessa esille. Huhut nimeltä mainituista henkilöistä leviävät kulovalkean tavoin joko aidosti huolestuneiden tai pelkkää harmia tavoittelevien viesteissä kenenkään piittaamatta siitä, tahrataanko siinä viattomien ihmisten maine tai tehdäänkö heidän elämänsä muuten kestämättömäksi. Jotkut yllyttävät toisiaan jopa väkivaltaan.

Vimma-romaanissa esiintyy pääasiassa kaikkitietävä kertoja, mutta nimihenkilö Adam Fawley kertoo omista näkemyksistään minämuodossa. Kyseessä on hyvin kirjoitettu dekkari, jossa juonen monet kerrokset pysyvät johdonmukaisina ja helposti seurattavina. Lukija pidetään teokseen liimautuneena, kun sopivin välein vihjataan yllättävistä paljastuksista, mutta varsinainen selitys tarjotaan vasta myöhemmin. Kirjan järkyttäville tapahtumille löytyy valitettavasti vastinetta ihan elävästä elämästäkin.