6.2.2023

TYLER, ANNE: Palmikko

Kustantaja: Otava 2023

Alkuteos: The French Braid

Suomennos: Markku Päkkilä

Garrettien suku ei ole erityisen suuri, mutta sen jäsenet eivät toden totta pidä yhteyttä toisiinsa eivätkä ole toisilleen läheisiä! Tästä kertoo esimerkiksi serkusten Serenan ja Nicholasin keskustelu, kun he sattumalta tapaavat toisensa rautatieasemalla,

”Äidilläkin on lonkkavaivoja”, Serena sanoi Nicholasille. ”Ehkä se on geneettistä.”

”Sinun äitisi on…Alice?”

”Ei, vaan Lily.”

”Aivan. Anteeksi. Mutta minä istuin sinun vieressäsi isoisä Garrettin hautajaisissa, jos oikein muistan.”

”Ei, se oli Candle.”

”Onko minulla serkku nimeltä Candle?”

Baltimoreen sijoittuva sukutarina jakaantuu seitsemään osaan, joissa kussakin tarkastellaan jonkun perheenjäsenen näkökulmasta jotain koko suvun kannalta merkittävää tapahtumaa. Kyseessä voi olla lomamatka, kultahääpäivä, tulevan puolison esittely suvulle tai tutustuminen lapsenlapseen, mutta myös yllättävä kuolemantapaus. Tapahtumien aikaväli on noin kymmenen vuotta alkaen kesästä vuonna 1959 ja päättyen koronakesään 2020, mutta ihmisten muisteluiden välityksellä käydään kauempanakin menneessä.

Kesällä 1959 Garrettien perhe lähtee ensimmäistä - ja ainoata - kertaa kesälomalle. Viikko pienessä järvenrantakylässä paljastaa lukijalle, millaista roolia kukin perheenjäsenistä vetää ja tulee myöhemminkin vetämään suvun yhteisissä kokoontumisissa. Tässä vaiheessa esikoinen Alice on seitsemäntoistavuotias, pikkusisko Lily uhmakas viisitoistavuotias ja seitsenvuotias David mielikuvitusleikkiensä parissa viihtyvä kuopus.

Isä Robin Garrett on kätevä käsistään ja ahkera – hän tuskin malttaa pysyä poissa putkitavaraliikkeestä, jota hoitaa appensa jälkeen. Hän on kömpelö puheissaan ja teoissaan eikä hänen hyviä tarkoitusperiään aina ymmärretä. Hänen suuri rakkautensa on Mercy-vaimo, jota ilman hän ei pystyisi elämään, ja sopuisan kiintymyksensä kohteina tyttäret Alice ja Lily. Ainoa poika David kuitenkin etääntyy vähitellen isästään, kun tämä yrittää ”miehistää” herkkää kuopustaan.

Mercy puolestaan opiskeli nuorena taidetta ja alkaa nyt yhä enenevässä määrin omistautua maalaamiselle ja tekemiensä ”talomuotokuvien” markkinoinnille.  Kodinhoito ei häntä kiinnosta eivätkä oikeastaan lapsetkaan, joihin hän suhtautuu lähinnä huvittuneen etäisesti. Mercy kaipaa ennen kaikkea itsenäisyyttä ja yksinäisyyttä; vapautumista aikansa naisiin kohdistuvista odotuksista. Kirjan hauskimpia lukuja on kuvaus siitä, miten Mercy valmistautuu vähän kerrassaan irtiottoonsa.

Vanhin tytär Alice on jo varhain ottanut kodinhoidon vastuulleen ja kasvanut kaikkitietäväksi komentelijaksi, joka haluaisi perheensä toimivan perheen ihannekuvan mukaisesti. Lilyn kanssa hänellä tulee usein riitaa, koska tunteisiinsa täysillä heittäytyvä pikkusisko rikkoo naisiin kohdistuvia odotuksia ja saa aika ajoin elämänsä pahasti sotkuun. Oikea ”Martta ja Maria” -asetelma!

David kykeni jo lapsena tulkitsemaan ihmisiä, havaitsemaan heidän pienimpiäkin reaktioitaan ja erottamaan muutoksia äänensävyissä. Isän varautuneisuus paljastaa hänelle tosiasian: isä kyllä rakastaa poikaansa, mutta ei pidä hänestä. Niinpä David aikuisena vetäytyy eroon perheestään ja katkaisee lähes kaiken yhteydenpidon. Siksi onkin outoa, että juuri David on keskeinen tekijä sille, että suku ylipäätään kokoontuu.

Tyler kuvaa lempeästi, miten pienilläkin tapahtumilla saattaa olla arvaamattoman suuret vaikutukset suvun jäsenten välisille suhteille ja miten viattomistakin lausahduksista saatetaan vainuta arvostelua tai aliarviointia. Ihmiset eivät kerro toisilleen tärkeistäkään asioista, mutta toisaalta monet näistä asioista ovat silti sukulaisten tiedossa; he vain eivät ota niitä puheeksi joko hienotunteisuuttaan tai pelkuruuttaan.

”Näin perheenjäsenet tekevät – vaikenevat ikävistä tosiasioista, sallivat pienen itsepetoksen. Sellaisia pieniä ystävyydenosoituksia.”

”Ja pieniä julmuuksia”, David sanoi.

Palmikko-romaanissa osa lapsenlapsista jää melko pintapuoliselle käsittelylle, joten on hieman hankala muistaa, kuka serkuksista on kenenkin lapsi – etenkin, kun on olemassa sekä Robby-tyttö että Robby-poika. Tällä kirjailija ehkä haluaa kuvata suvun hajaantumista, vaikka toisaalta toteaakin Davidin suulla, miten perheet ovat kuin palmikolta purettu tukka: ”Niistä voi kuvitella irtaantuvansa, mutta oikeasti irti ei pääse koskaan. Palmikon jäljet näkyvät ikuisesti.”  

Kirja on arkisuudessaan miellyttävä ja henkilökuvaukseltaan kiinnostava. Se ei ole raskas eikä toivoton, vaikka kuvaakin toisistaan etääntyviä perheenjäseniä, sillä loppuun syttyy ihastuttava toivon kipinä.

30.1.2023

SANDGREN, LYDIA: Läpileikkaus

Kustantaja: WSOY 2022

Alkuteos: Samlade verk

Suomennos: Sanna Manninen

Göteborgissa asuva psykologi Lydia Sandgren (s. 1987) sai arvostetun August-palkinnon vuonna 2020 yli 700-sivuisella esikoisteoksellaan Samlade verk, jota hän kertoo kirjoittaneensa yksitoista vuotta. Suomennokseen nimeksi on valittu Läpileikkaus, mikä viittaa teoksessa hieman eri puoleen kuin alkuperäinen nimeke, mutta on osuva omalla tavallaan.

Läpileikkaus-romaanissa vuorottelee kaksi aikatasoa, mutta takaumat lisäävät siihen kerroksia. Yksi aikatasoista on 2010-luvun alku Göteborgissa, jossa pienen kirjankustantamon toiminnanjohtaja Martin Berg toisaalta suunnittelee firman 25-vuotisjuhlia ja toisaalta tuskailee huonoa taloudellista tilannetta. Pitäisi löytää bestseller, mutta olisiko saksalaisen yhteistyökumppanin suosittelemasta melko tuntemattoman tekijän Ein Jahr der Liebe -teoksesta siihen? Tässä avautuu kiinnostava näkökulma kustannustoimintaan, kirjallisuuteen ja lukemiseen.

Martin on aina halunnut kirjailijaksi, mutta sekä romaanikäsikirjoitus että William Wallacen elämäkerta ovat jo vuosia seisseet keskeneräisinä. Aina on ollut syitä lykätä kirjoittamista: vastuullinen työ kustantamossa, perheasiat, ystävien kanssa seurustelu, huono vuodenaika… Tosiasiassa taitaa olla niin, että Martinilla olisi kyllä ideoita, muttei kykyä paneutua niiden toteuttamiseen.

Siinä oli vain se, että matkalla Martinin sisältä paperin pintaan sanoille tapahtui jotain. Ne vääristyivät ja muuttuivat muuksi. Hän ei tunnistanut kirjoittamaansa samaksi mitä oli tuntenut. Ja hän tiesi pystyvänsä parempaan. Hänellä oli sisällään edellytykset luoda jotain suurempaa. Jos hän vain saisi houkuteltua sen jotenkin esiin. Jos joku muu vain saisi houkuteltua sen esiin. Sillä mitä järkeä oli luoda mitään keskinkertaista?

Onhan Martinilla toki huolia enemmältikin. Hänen paras ystävänsä, palvottu taidemaalari Gustav Becker, vaikuttaa aika ajoin olevan henkisesti ihan pohjamudissa. Martinin lapset Rakel ja Elis kulkevat jo omia teitään ja heistä touhukkaasti huolehtinut isä alkaa tuntea itsensä tarpeettomaksi ja yksinäiseksi. Sitten on vielä tiedemaailman ihannoima Cecilia, joka viisitoista vuotta sitten jätti Martinin ja lapsensa ja katosi. Nyt Gustavin lähestyvää retrospektiivistä näyttelyä mainostetaan ympäri Göteborgia hänen suosikkimallinsa Cecilian kuvilla.

Toinen 2010-luvun näkökulmista on Rakelin, Gustavin kummityttären. Hän etsii suuntaansa ja kokeilee yliopistossa ainetta toisensa jälkeen löytämättä omaansa. Rakel ei jaksa kiinnostua kustantamon toiminnasta, vaikka Martinin suuri haave olisi saada tytär sinne töihin.  Vastentahtoisesti hän lupautuu lukemaan Ein Jahr der Liebe -romaanin arvaamatta lainkaan, miten suuri vaikutus sillä tulee olemaan hänen elämäänsä. Kadonnut äiti on ollut hänen kipeä kohtansa, mutta nytpä Rakel ryhtyy salapoliisiksi!

Kadonneita isiä oli kaikkialla. Juopottelevia retkuja. Vapautta ihannoivia taiteilijasieluja. Sitoutumiskyvyttömiä hurmureita. Omien demoniensa riivaamia miehiä. Heidän vastuutonta toimintaansa saatettiin moittia, mutta kukaan ei pitänyt sitä käsittämättömänä. Perheensä jättänyt äiti oli kuitenkin jotain aivan muuta.

Läpileikkaus-romaanin toinen aikataso sijoittuu Martinin nuoruuteen. Lukiossa tämä merimiehen poika tapaa yläluokkaisen Gustav (von) Beckerin, joka hontelona ja nuhjuisena on kuin ”Jo joutui armas aika” -virren riitasointu. Gustav lyö kuitenkin itsensä läpi taiteilijana jo kouluvuosinaan ja myöhemmin hänen maineensa kasvaa kansainväliseksi. Onnellinen hän ei kuitenkaan ole, vaan erikoisissa piireissä pyöriskelevä yksinäinen ja masentunut mies, jonka terveyttä viina ja tupakka syövät.

Yliopistossa Martin kiinnostuu kauniista Cecilia Wikmanista, joka on viettänyt lapsuutensa Addis Abebassa lääkäri-isänsä työn takia. Martin on kuvitellut selviävänsä opiskelusta leikiten, mutta maisterintutkintoonkin keskittyminen tuottaa hänelle vaikeuksia: tutkielman kirjoittaminen oli ollut kuin ison kuopan kaivamista hyvin pienellä lapiolla. Huippuälykäs ja kurinalainen Cecilia sen sijaan etenee vaihe vaiheelta yhä korkeammalle yliopiston hierarkiassa. Näillä kahdella ei tuntuisi olevan paljon yhteistä, mutta naimisiin he kuitenkin menevät ja saavat kaksi lastakin.

Martin, Gustav ja Cecilia muodostavat kolmikon, jota erilaiset tunnesiteet yhdistävät ja voimaannuttavat. Kirjailija ei sitä sano suoraan, mutta lukija aistii rivien välistä silti hiljaista rakkautta yhteen suuntaan, kestävää ystävyyttä toiseen ja pettymystä kolmanteen. Martinia on kuvitellut tarinan keskeiseksi hahmoksi, mutta muiden tunteista hän ei tunnu tajuavan mitään. Onko hän itsekeskeinen vai kateellinen?

Kun heitä oli he kolme eikä vain he kaksi, kaikki oli tasapainossa, elämän koneisto toimi, rullasi eteenpäin kutakuinkin oikeaan suuntaan.

Läpileikkaus-romaanissa näkyy hyvin se, että Sandgren on ammatiltaan psykologi ja lisäksi opiskellut filosofiaa. Hän kuvaa uskottavasti henkilöissä vuosien mittaan tapahtuvaa muutosta. Nuorena koko maailma tuntuu olevan avoinna ja kaikki unelmat toteutettavissa, mutta jossain vaiheessa vaihtoehdot vähenevät. Tyytyykö silloin osaansa vai pakeneeko tavalla tai toisella?  Lukija ei saa kysymyksiinsä vastauksia, vaan jopa kirjan loppu jää kutkuttavasti avoimeksi.

Ja Rakel kuuli, miten oven takana hiljaisuus repesi kahtia. Hän kuuli miten vuodet kääntyivät päälaelleen ja miten ajan massiivit liikkuivat. Hän kuuli tauon, lyhyen hengähdyksen juuri ennen kuin jokin alkaa.

23.1.2023

SOUDAKOVA, ANNA: Varjele varjoani

Kustantaja: Atena 2022

Varjele varjoani. Äläkä pyyhi tätä kirjoitusta. / En kuitenkaan tule tänne kuolemaan. / Etkä sinä pyydä minua palaamaan / Jos joku toinen painautuu sinuun, rakas seinä, hymyile. (Joseph Brodsky)

Leningrad 1980-luvulla. Nuoret opiskelijat Vera ja Georgi tapaavat vuonna 1981 ja seuraavana vuonna menevät naimisiin. Asunnokseen he saavat Georgin äidin huoneen vanhasta arvotalosta, joka on jaettu seitsemään huoneistoon. Nuorenparin ikioma maailma on seitsemän neliömetrin kokoinen huone, jonka käpykahvan koristeleman ovi sulkee ulkopuolelle talon äänet, riidat ja murheet. Silti apua löytyy tarvittaessa.

Talo oli kuin lumoava labyrintti, josta paljastui koko ajan uusi kerroksia, salaisia aarrekätköjä, kiehtovia yksityiskohtia. Kommunalka oli täynnä outoja hajuja ja ääniä. Vuosikymmenten pölyä, joka oli tiivistynyt ylimääräiseksi tahmeaksi maalipinnaksi seinille ja lattioille. Paikka oli torakoita yhteiskeittiön seinillä, kylpyhuoneen vateja ja rättejä sekä pinttyneitä tahroja ja hiushalkeamaseittejä ammeessa.

Perheonni kukoistaa, kun Veran ja Gerogin tytär Nina syntyy, mutta kuin huomaamatta pariskunnan välit alkavat etääntyä Georgin joutuessa matkustelemaan pitkin Venäjää maaperää tutkimassa. Omaan äitiin Veralla on kireät välit, sillä mikään tyttäressä ei tyydytä äitiä: ei työ museon valvojana, ei vähätuloinen aviomies, ei epänaisellinen ulkonäkö. Veraa eivät kuitenkaan häneltä odotetut roolit innosta, hän kaipaa tasa-arvoa ja vapautta. Hän haluaa pois rumuudesta ja köyhyydestä.

Hän ei uskonut yhteiseen onneen ja siihen, että vain yksi tie oli oikea. Hän ei halunnut olla punaposkinen emäntä hellan edessä hämmentämässä laihaa kaalikeittoa, nöyrä perheenäiti jonottamassa seuraavaa erää toisen luokan särkiä, alistettu kansalainen viraston luukulla anelemassa asiapapereita, joilla saisi lapselle kesäleiripaikkaa. Hän halusi olla jotakin muuta, sellaista, mitä täällä ei ollut vielä keksitty.

Sitten Neuvostoliitto hajoaa pala palalta ja Vera alkaa kysellä inkeriläisestä taustastaan, joka mahdollistaisi muuton Suomeen. Äiti ei halua puhua asiasta sanaakaan ja syyttää Veraa ja Georgia maanpetturuudesta, kun nämä muuttavat heti saatuaan asiakirjat kuntoon. Perheelle osoitetaan koti Turun Varissuolla, missä yhteen huoneeseen tottuneille valoisa kolmio varusteltuine keittiöineen ja kylpyhuoneineen sekä lukuisine kaappeineen on häkellyttävä. Kaupan tavaroita pursuavien hyllyjen välissä Vera jo melkein pyörtyy.

Onhan suomalaisessa yhteiskunnassa paljon outoa ja opeteltavaa. Ninan käymän koulun epämuodollinen ja salliva ilmapiiri. Ihmisten mutkaton suhteutuminen ruumiin toimintoihin. Byrokratia, joka toisaalta tuntuu turvalliselta ja toisaalta alentavalta. Olo on avuton, kun ei osaa kunnolla suomea eikä englantiakaan. Nopeasti suomen kielen omaksunut Nina joutuu hoitelemaan vanhempiensa asioita. Vera jaksaa uskoa tulevaan, mutta Georgi vetäytyy kuoreensa.

Heistä oli tullut yhteiskunnan syöpäläisiä, heidän piti esittää kaikki kuittinsa ja laskunsa, tehdä selkoa surkeasta olemassaolostaan, sanoa selkeästi, mitä he halusivat ja mistä olivat jääneet paitsi.

Seuraavaksi kertojan paikalle siirtyy aikuistuva Nina. Myös mummu ja vaari ovat muuttaneet Suomeen, koska uusi periaatteista vapaa venäläinen yhteiskunta ei sovi heille, mutta eivät he kotiudu Suomeenkaan. He pysyttelevät samanmielisten seurassa, kritisoivat kaikkea suomalaista ja pitävät yllä omaa kulttuuriaan. He eivät puhu suomea, vaan vaativat nuorisoa opiskelemaan venäjää. Nina ei tunne kuuluvansa mihinkään ryhmään, ei sen paremmin venäläistaustaisiin kuin suomalaisiin ikätovereihinsa. Vera lohduttaa: ”erilaisuus on itsenäisyyttä, ei yksinäisyyttä”, mutta löytääkö Nina koskaan paikkaansa?

Kirjassa näkökulmat ovat naisten ja siksi esille nousevat luontevasti naisiin kohdistuvat asenteen niin Neuvostoliitossa kuin Suomessa ja myös naisten oma suhde naiseuteen – alistuuko rooliodotuksiin vai kapinoiko niitä vastaan. Tähän kytkeytyvät myös äitien ja tytärten väliset suhteet ja odotukset sekä alitajunnassa kulkeva tieto kuulumisesta sukupolvet kattavaan naisten ketjuun.

”Äiti” ja ”МaМa”, miten valtava, avaruuden äärettömyyttäkin suurempi ero sanoilla onkaan. Ninan päälle istuu sopivasti vain ”МaМa”, se painuu pehmeästi rinnalle, yhdistää hänet aiempiin sukupolviin, ikivanhaan perimään. Irma ja Pietari kuitenkin kutsuvat häntä usein ”äidiksi”, ja silloin hänestä tuntuu, etteivät sanat ole osoitettu hänelle tai ainakaan tosissaan. ”Äitinä” hän tuntee vain näyttelevänsä, leikkivänsä jotakin – sana roikkuu hänen päällään kuin vääränkokoinen mekko.

Varjele varjoani -romaani jakaantuu kronologisesti neljään osaan, joissa kussakin on jokin ”nykyhetkeen” sijoittuva merkittävä tapahtuma ja lisäksi takaumia muutamalta edeltävältä vuodelta syvyyttä tuomassa. Historiallinen kattavuus ulottuu Stalinin ajoista Neuvostoliiton hajoamiseen ja Venäjän Ukrainaan kohdistuvaan hyökkäykseen saakka. Henkilöiden taustat ja kehityskaaret selviävät. Jotain salaistakin väreilee pinnan alla. Soudakovan teos on taitavasti rakennettu, monipuolinen ja kiinnostava.

16.1.2023

SMIRNOFF, KARIN: Sitten menin kotiin

Kustantaja: Tammi 2022

Alkuteos: Sen for jag hem

Suomennos: Outi Menna

Karin Smirnoffin Jana Kippo -trilogia on nyt ilmestynyt kokonaisuudessaan suomeksi. Ensimmäinen osa Lähdin veljen luo (2021) kuvasi Janan ja hänen kaksosveljensä Brorin välistä yhteyttä ja toinen osa Viedään äiti pohjoiseen (2022) sitä, miten Brorin viehtymys vanhoilliseen uskonnolliseen yhteisöön on katkaista tuon yhteyden. Toinen osa loppuu jännittävästi: Bror on pudonnut vuoren jyrkänteeltä ja Jana yrittää pelastaa hänet.

Trilogian päätösosa Sitten menin kotiin -romaani jatkaa tarinaa suoraan siitä, mihin kakkososa päättyi. Bror on kuollut, mutta Janalle yhä läsnä kommentoimassa ihmisiä ja asioita tai ohjeistamassa siskoaan esimerkiksi moottorisahan käytössä. Tunteehan Jana veljensä niin läpikotaisin, että osaa tämän ajatuksia ja käyttäytymistä hyvin kuvitella, mutta toisaalta Jana keskustelee varsin sujuvasti myös koirien kanssa.

Brorin hautapaikasta syntyy kiista. Bror on hankkinut Smalångeriin kaksosille valmiiksi haudan kivineen, mutta uskonnollinen yhteisö vaatii Broria haudattavaksi Kukkojärvelle Norrbotteniin. Mies on paennut yhteisöstä ja häistään, mutta häikäilemätön pastori Silas siunaa avioliiton postuumisti, jotta Brorin läheisimmäksi omaiseksi saataisiin hänen raskaana oleva nuori vaimonsa. Pastorin poliisiveli lupaa kuitenkin toimittaa Janalle Brorin tuhkat hautajaisten jälkeen. Kierolta peliltä haiskahtaa!

Jana siis matkustaa Kukkojärvelle yhdessä Brorin avovaimon Angelikan kanssa ja majoittuu serkkunsa Jussin luo. Lämminsydämisen Jussin ympärille kertyneeseen yksinäisten ja hylättyjen joukkoon Janakin olisi ollut tervetullut, jollei hänen päättämättömyytensä ja levottomuutensa olisi ollut liikaa jopa Jussin kärsivällisyydelle. Angelika puolestaan solahtaa perheen pariin luontevasti, mikä ei voi olla aiheuttamatta Janassa kateutta.

Ainoa kysymykseni ei ollut mitä minä tein täällä. Vielä tärkeämpää oli kysyä mihin olin menossa. Olin pysähtynyt ja minun oli jatkettava matkaa. Lähdettävä jonnekin. En vain tiennyt minne.

Hautajaisten jälkeen Smalångeriin palanneen Janan ympärillä tapahtuu kaikenlaista. Ihmissuhteita menee poikki hänen vuokseen. Hänelle läheisiä ihmisiä loukkaantuu, sairastuu vakavasti tai kuolee. Jana yrittää tehdä työtään kotipalvelussa, mutta määrärahaleikkausten ja työvoimapulan takia ei voi paneutua tehtäviinsä haluamallaan tavalla. Lisäksi hänelle paljastuu yhä uusia omaan isään eli taattoon liittyviä salaisuuksia.

Tyttärensä Dianan kanssa Janalla on vielä paljon selvitettävää. Jana oli hyvin nuori Dianan syntyessä eikä voinut pitää lastaan. Mitään äitiyden tunnetta ei päässyt syntymään, vaikka Jana torjuvan kuorensa alla onkin huolehtiva ja empaattinen nainen. Syitä hänen kovuuteensa selitetään takautumien välityksellä: taaton harjoittama henkinen ja fyysinen väkivalta, neljätoistavuotiaana aloitettu raju seksi, opiskeluaikana Tukholmassa joutuminen väkivaltaisen miehen leikkikaluksi. Noudattavatko Janan miessuhteet aina samaa kaavaa?

On sentään jotain ilahduttavaakin. Janan saviveistokset herättävät huomiota tukholmalaisessa taidegalleriassa ja lähes kaikki myydään, joten ensi kertaa elämässään Jana on varoissaan. Tärkeintä on kuitenkin se, että hän tutustuu näyttelyn tiimoilla ihmiseen, josta saattaa tulla vielä hänen elämänsä tärkein. Tämän välityksellä Jana myös saa mahdollisuuden opiskella kuvanveistoa ja ehkä kohottaa taiteensa aivan uudelle tasolle.

Ymmärrätkö nyt miten todellinen taide syntyy. Kyse ei ole jäljitelmistä. Tai kyvystä kuvailla jotain mahdollisimman tarkasti. Vaan ainoastaan tunteesta. Kipupisteistä. Siitä että saan omat tunteeni tuntumaan myös muissa. Taideteos on pelkkä silta. Ei päämäärä.

Jana Kippo -trilogia kuvaa köyhtyvää ja karua maaseutua moninaisine ihmissuhteineen. Pienessä kylässä tapahtuu kaikkea mahdollista avioliiton ulkopuolisista suhteista insestiin ja murhaan saakka. Rujoa elämää heijastelee kirjan omaperäinen tyylikin: lyhyet lauseet, ei pilkkuja, erisnimet kirjoitettuina aina pienellä kirjaimella ja etu- ja sukunimi tai titteli ja sukunimi yhteen tyyliin janakippo, pastorisilas, smalånger.

Kaikkien ikävien muistojen ja itseensä kohdistuneiden väkivallantekojen keskellä Jana säilyttää kuitenkin sisunsa ja henkiset voimavaransa. Trilogian viimeinen lause on kolmannen osan nimeke: Sitten menin kotiin.  Lakoninen ilmoitus ei sitä kerro, mutta lukija voi tietenkin arvuutella olisiko Janan koti jokin tietty paikka vai kenties sittenkin joku ihminen.

Tulisin aina kaipaamaan pohjoiseen. Missä ikinä yrittäisinkään asua. Kartta oli pinttynyt sisälleni. Polut pellot rämeet. Horsmat suopursut hillat mesimarjat. Hirvet ja porot. Karhut ilvekset ahmat ja sudet. Meri joki järvi lampi. Tarinat entisajoista. Joita toisteltiin nuotioilla ja metsästysmajoilla. Ne olivat myös minun tarinoitani. Samoin kuin kieli hiljaisuus ja kaiho.

11.1.2023

MURATA, SAYAKA: Maan asukit

Kustantaja: Gummerus 2022

Alkuteos: Chikyū seijin (2018)

Suomennos: Raisa Porrasmaa

Maan asukit -romaanin päähenkilö Natsuki on kertomuksen alussa yksitoistavuotias koulutyttö. Hänellä on äiti, joka hellittelee Natsukin pari vuotta vanhempaa sisarta Kiseä ja löytää nuoremmasta tyttärestään pelkkiä vikoja niin älyn ja ulkomuodon kuin käytännön taitojenkin suhteen. Sanallisen pahoinpitelyn lisäksi äidillä on jatkuvasti tapana lyödä Natsukia päähän ja potkia häntä selkään. Ovela Kise-sisko seuraa äitinsä esimerkkiä. Natsuki uskoo lopulta itsekin olevansa ruma, tyhmä ja taitamaton, aivan sopimaton Maan asukiksi.

Tyttöressu kokee kovia myös kodin ulkopuolella. Preppauskurssia pitävä komea yliopisto-opiskelija Ikazaki on ottanut Natsukin yhä törkeämmän seksuaalisen häirinnän kohteeksi eikä oppilas uskalla vastustella. Äidilleen tyttö yrittää puhua opettajan oudosta käytöksestä, mutta äiti ei usko ollenkaan, vaan panee kaiken Natsukin likaisen mielikuvituksen tiliin.

”…Sinähän tässä olet ajatellut säädyttömiä, hyi sentään”, äiti sätti minua niin että menin sanattomaksi. ”Missä olet moisia oppinut, inhotat minua! Opiskelisit kunnolla, niin et ehtisi miettiä tuollaisia!”

Natsuki kestää tilanteen, koska tietää oikeasti olevansa taikurityttö, jonka Pohapipinpobopia-planeetalta tullut valkoiseksi pehmosiiliksi naamioitunut salainen poliisi Pyūto on valtuuttanut suojelemaan maapalloa. Pyūton opettamien loitsujen avulla Natsuki oppii irtaantumaan ruumiistaan ja lopettamaan opettajansa harrastaman ahdistelun.

Vain Natsukin serkku tietää tytön olevan pohapipinpobopialainen. Yū on kiltti poika, joka yrittää selviytyä elämästä myötäilemällä muita ja tottelemalla käskyjä samalla kun odottaa avaruusaluksen saapuvan noutamaan hänet kotiin toiselle planeetalle. Nämä rikkoutuneet lapset yrittävät löytää turvaa toisistaan menemällä ”naimisiin”. Häävalan yhtenä kohtana on: Selviydytään, kävi miten kävi. Selviytymistä tarvitaankin, sillä aikuiset erottavat nuoret toisistaan vuosikausiksi.

Natsuki on 31-vuotias löytäessään netistä sivuston, jolla yhteiskunnan katseilta pakoon pyrkivät ihmiset etsivät seuraa. Siellä hänen huomiotaan kiinnittää mies, joka etsii aviopuolisoa paetakseen perheensä silmälläpitoa eikä missään tapauksessa halua avioliittoonsa seksiä. Natsuki ja Tomōmi menevät naimisiin ja elelevät tyytyväisinä kimpassa, kumpikin omassa makuuhuoneessaan.

Meistä ei ollut tullut luonnolliseen tapaan osia lapsuudessani kuvittelemaani Tehtaaseen, vaan olimme todellakin onnistuneet pakenemaan sukulaisten, ystävien ja naapuruston katseita. Kaikki uskoivat Tehtaaseen, joka aivopesi heidät seuraamaan käskyjään. Ihmiset käyttivät kehossaan olevia elimiä Tehtaan vuoksi, puursivat sen eteen.

Yhteiskunta, jota Natsuki kutsuu Tehtaaksi, ei kauaa jätä avioparia rauhaan: heidän odotetaan tuottavan jälkeläisiä! Natsuki on tässä vaiheessa jo niin väsynyt ja toivoton, että antautuisi halukkaasti aivopestäväksi, jos se vain sopeuttaisi hänet Maan asukkien tasapäiseen joukkoon. Tomōmi sen sijaan haluaa heittää pois ihmisyytensä ja muuttua oikeaksi avaruusolioksi. Pariskunta pakenee Naganossa sijaitsevaan sukutaloon, jossa Natsuki vihdoinkin tapaa uudestaan Yūn.

Maan asukit -romaanin hurja ja kauhistuttava loppu saa räpyttelemään silmiä: mitä vanhaan taloon eristäytyneiden Natsukin, Yūn ja Tomōmin välillä oikein tapahtuu? Rikkovatko he oikeasti kaikkia japanilaisen yhteiskunnan normeja ja tabuja vai onko kaikki kuumeista houretta? Joka tapauksessa kirja on tiukka kannanotto valtion ja yhteisön esittämiin yhdenmukaisuusvaatimuksiin, joiden seurauksena moni voi pahoin, ahdistuu ja sairastuu tai tekee itsemurhan. Ihmiset eivät todellakaan ole yhteiskunnan työkaluja vaan yksilöitä!

9.1.2023

TSUMURA, KIKUKO: Unelma helposta työstä

Kustantaja: Into 2022

Alkuteos: Kono yo ni tayasui shigoto wa nais (2015)

Suomennos: Raisa Porrasmaa

Unelma helposta työstä -romaanissa nimettömäksi jäävä 36-vuotias kertoja – ilmeisesti nainen – on työskennellyt yliopistosta valmistuttuaan neljätoista vuotta samassa työpaikassa, mutta lopulta uupunut, muuttanut lapsuudenkotiinsa terapian ajaksi ja työttömyysvakuutuksen päätyttyä sanonut itsensä irti. Koska rahaa kuitenkin tarvitaan, on tämä henkilö päättänyt etsiä itselleen mahdollisimman helpon työn, jossa ei tarvitse ajatella eikä stressata. Esimerkiksi ihonhoitotuotteiden kollageenin uuttamisprosessin valvomista täyspäiväisesti.

Työnvälitystoimiston myötämielinen virkailija, rouva Masakado, tarttuu naisen toivomukseen tosissaan ja löytääkin sopivalta tuntuvan tehtävän. Työpäivät tulevat olemaan hankalan pitkiä (klo 10–23), mutta eipä naisen sitten tarvitsekaan tehdä muuta kuin tarkkailla toimistosta monitorien välityksellä kotonaan yksinään työskentelevää kirjailijaa. Tämä ei tiedä mitään asuntoonsa piilotetuista kameroista eikä sitäkään, että pitää hallussaan jotain salakuljetettua ja arkaluontoista tavaraa.  Suurimman osan aikaa kirjailija työskentelee tai torkkuu.

Mutta minähän olin joutilas, sillä työni oli joutilasta. Ylitöitä oli paljon, mutta tehtäväkuvani ei vaatinut paneutumista. Mahtoiko edes olla toimettomampaa työtä…

Jotain vaihtelua sentään! Kirjailija syö asunnossaan herkkuja, joita nainen alkaa saman tien himoita ja joita turhaan yrittää hankkia itselleen. Kerran kirjailijaan iskee siivousvimma ja asuntoon piilotetut kamerat uhkaavat paljastua, joten toimistossa pitää salamannopeasti keksiä jokin sopiva harhautus. Kallisarvoinen aarrekin on lopulta vaarassa joutua vieraisiin käsiin. Tarkkailija oivaltaa kätköpaikan viime tingassa, mutta jännitys on hänelle ihan liikaa. Uusi työpaikka kai on hankittava – vai onko?

En oikeastaan edes tiennyt, halusinko ylipäätään työskennellä. Jos saisin kuulla, ettei töitä olisi tarjolla, voisin nyökätä ja palata kotiin, mutta toisaalta tuntui, että jos Masakado olisi kysynyt, lähtisinkö rakennustyömaalle Dubaihin, olisin sen tarkemmin miettimättä saattanut vastata ilman muuta lähteväni.

Ihmeellinen rouva Masakado löytää kuin löytääkin naiselle uuden työn. Ja löytää toisen. Ja kolmannen. Ja neljännen. Kaikkia nainen kuvailee ja havainnoi totiseen sävyyn pienintäkin yksityiskohtaa myöten. Tehtävät ovat aika kummallisia, mutta niihinkin nainen varoitteluista huolimatta paneutuu täydestä sydämestään ja tutkii työhön liittyviä asioita vapaa-ajallaan. Yhdessä tapauksessa hän maksaa lahjuksia omasta pussistaan. Onko ihme, jos hän väsyy?

… ymmärsin kyllä järjellä, etten saisi kohdistaa työhöni vahvoja tunteita, mutta oli hankala myös olla tuntematta tiettyä tyydytyksen tunnetta siitä. Olin onnellinen, kun puurtamiseni tuloksista iloittiin, ja mieleni teki ponnistella entistä enemmän.

Kertoja törmää myös hieman mystisiltä tuntuviin asioihin. Millä perusteella työpaikan myymälän neiti hankkii ja hinnoittelee tavaroita? Miksi raitiolinjan varrella liikkeitä ilmestyy ja häviää yhden yön aikana? Miksi puistoalueen opasteet tuntuvat osoittavan milloin mihinkin suuntaan? Ulkomainoksia liimatessaan nainen joutuu suorastaan vaaraan! Lähes kaikkiin salaperäisiin ilmiöihin löytyy lopulta kyllä ihan järkevä selitys.

Kaikille vierailijoille avoimen puiston ylläpito-osastolla nainen saa yllättävän kosketuksen suomalaisuuteenkin. Metsän museo on omistettu alkuihmisen fossiilille, mutta siellä järjestetään myös erilaisia näyttelyitä ja tapahtumia. Suurten Skandinavia-messujen aikana siellä voi tavata joulupukin poroineen tai ihmetellä maailmansodan aikaista suomalaista lumipukua.

Vuosi kuluu näissä erilaisissa lyhytaikaisissa tehtävissä, mutta sitten kertojalla tarjotaan yllättäen työtä, joka vastaa hänen koulutustaan ja tuntuu kaikin puolin mielekkäältä. Yksinäiseltä ja eristäytyvältä tarinan alussa vaikuttanut nainen on vuoden aikana oppinut luottamaan siihen, että pärjää yllättävissäkin tilanteissa ja siihen että työtovereiden välinen vuorovaikutus on todellinen voimanlähde.

En tiennyt, millaiset sudenkuopat minua vielä odottivat, mutta oli edessä mitä hyvänsä, olin siihen valmis. Viisi peräkkäistä työtä lyhyessä ajassa oli opettanut minulle jotakin olennaista. Ei auta kuin rukoilla ja antaa parastaan. Toivoa, että kaikki menisi hyvin.

Unelma helposta työstä on viihdyttävä, mutta pohjimmiltaan hienovaraisesti vakava. Sen välityksellä avautuu näkymä japanilaiseen kulttuuriin, ajatusmaailmaan ja tapoihin. Tietoa saa esimerkiksi kirjoitusmerkeistä ja etu- ja sukunimien merkityksistä, mutta ennen kaikkea työelämästä: hierarkiasta, naisten asemasta, stressistä, loppuun palamisesta, yksinäisyydestä. Kertojan kohdalle tosin osuu inhimillisiä ja kannustavia esimiehiä, mutta se taitaa olla poikkeuksellista.

Kikuko Tsumura (s. 1978) on voittanut lukuisia merkittäviä japanilaisia kirjallisuuspalkintoja. Unelma helposta työstä on hänen teoksistaan ensimmäinen kansainvälisestikin menestynyt – se jopa pääsi niiden 100 kirjan joukkoon, jotka Time-lehden mukaan olisi pitänyt lukea vuonna 2021.

2.1.2023

CUMMINS, JEANINE: Amerikan maa

Kustantaja: Sitruuna 2022

Alkuteos: American Dirt

Suomennos: Elina Salonen

Jeanine Cumminsin teos Amerikan maa herätti ilmestyessään kysymyksiä lähinnä siitä, voiko ja saako yhdysvaltalainen kirjailija käsitellä meksikolaiseen yhteiskuntaan ja Latinalaisen Amerikan siirtolaisiin liittyviä asioita. Onko hän ominut toisten tarinoita? Onko hän hyötynyt kaupallisesti toisten hädästä? Loppusanoissa kirjailija kertoo itsekin epäilleensä pätevyyttään tämän tarinan kertomiseen, mutta rohkaistuneensa hänelle lausutuista sanoista: Näiden tarinoiden kertomiseen tarvitaan kaikki mahdolliset äänet.

Kirja alkaa Meksikon Acapulcossa tapahtuneesta verilöylystä: syntymäpäivien viettoon kokoontuneen suvun jäsenistä ammutaan kaikki pihalla juhlineet kuusitoista henkeä. Ainoastaan sattumoisin sisälle tulleet kahdeksanvuotias Luca ja hänen äitinsä Lydia onnistuvat piileskelemään teloittajilta. Syy hirmutyöhön on Lydian aviomiehen lehdessä julkaisema artikkeli kaupunkia hallitsevan huumekartellin johtajasta La Lechuzasta eli ”Pöllöstä”, jonka Lydia on tuntenut kirjakauppansa asiakkaana Javierina, runoja kirjoittavana herrasmiehenä.

Poliisit saapuvat paikalle, mutta heidän läsnäolonsa on lähinnä muodollinen: moni on huumekartellin lahjoma eikä edes yritä selvittää tapausta. Lydia ymmärtää olevansa poikansa kanssa edelleen vaarassa, joten ainoa mahdollisuus on lähteä pakoon ja kohti pohjoista, el nortea. Mukaan otetaan vain rahaa, ruokaa ja tarvikkeita – Lydialle äitinsä kullanväriset tennarit ja Lucalle isänsä punainen Yankees-lippalakki, jossa vielä viipyy isän tuoksu.

Hänen sydämessään kamppailee halu muistaa ja tarve unohtaa. Seuraavina kuukausina Luca tulee toivomaan, että olisi surrut näinä varhaisina päivinä perinpohjaisemmin, antanut tuskan raadella itseään enemmän. Unohdukseen antautuminen tulee tuntumaan petokselta.

Pelko ja huoli ohjaavat Lydian toimintaa, murheelle ei voi nyt antaa sijaa. Kohti pohjoista menevistä kulkuneuvoista valikoituu käyttökelpoisimmaksi juna – eikä suinkaan mukava matkustajavaunu, vaan tavarajunan La Bestian katto, jonne kiipeäminen vauhdissa voi pienenkin erehdyksen sattuessa osoittautua kohtalokkaaksi. Muitakin vaaroja matkalla on: huumekartellien kätyreitä, raiskaajia, sieppaajia, suojelurahan vaatijoita. Lydiasta ja Lucasta on tullut siirtolaisia.

He näyttävät samalta kuin muutkin matkustajat, vaikka se tuntuu Lydiasta mielettömältä. Näillä ei ole aavistustakaan, millaisia hirveyksiä he ovat vastikään kokeneet, vaikka Lydiasta tuntuu kuin hänen päänsä päällä välkkyisi neonvalomainos. Hänen sisällään sykkivä huuto pyrkii ulkomaailmaan kuin elävä olento.

Meksikon ja Yhdysvaltain rajalle päässeillä siirtolaisilla on vielä  yksi koettelemus edessään, sillä heidän pitää ylittää kameroiden ja partioiden valvoma rajavyöhyke jalkaisin. Turvallisesti se onnistuu vain palkkaamalla luotettava ja alueen hyvin tunteva opas eli kojootti, mutta autiomaassa luontokin koettelee: päivällä polttava kuumuus, yöllä kylmyys, rankkasateet, tulvat… Perillä Yhdysvalloissakaan paperiton ei ole täysin turvassa, sillä maassa vuosikausia eläneitä voidaan yhtäkkiä karkottaa ja vanhempia erottaa Yhdysvalloissa syntyneistä lapsistaan.

… Ihmisparat ovat joutuneet hylkäämään kotinsa, kulttuurinsa, perheensä ja jopa kielensä ja antautumaan suunnattomaan vaaraan, vaarantamaan henkensä, vain päästäkseen johonkin kaukaiseen unelmien maahan, joka ei edes halua heitä luokseen.

Kirjassa vuorottelevat Lydian ja Lucan näkökulmat. Turvallisissa oloissa eläessään Lydia kuunteli siirtolaisia koskevia uutisia säälien, mutta matkalla el norteen hän on valmis poikansa turvallisuuden vaarantuessa uhraamaan kaikki muut. Luca sen sijaan nousee urheasti puolustamaan vaikeuksiin joutuneita ystäviään, koska hänen oikeudentajunsa vaatii niin.

Vauhdikas ja jännittävä Amerikan maa pitää lukijan tiukasti otteessaan. Suomesta katsoen ei voi päätellä, miten oikeita kirjailijan kuvaukset ja tulkinnat ovat, mutta vakuuttavilta ne kyllä vaikuttavat. Inhimillisen kärsimyksen määrän ymmärtää, kun kirjassa yhä uusia yksilöitä astuu esiin omine tarinoineen. Nuo äänet ansaitsevat tulla kuulluiksi!

TANBIÉN DE ESTE LADO HAY SUEÑOS. Tälläkin puolella on unelmia.

26.12.2022

HAMID, MOHSIN: Viimeinen valkoinen mies

Kustantaja: Otava 2022

Alkuteos: The Last White Man

Suomennos: Jaakko Kankaanpää

Eräänä aamuna Anders, valkoinen mies, sai herättyään huomata muuttuneensa syvän ja kiistämättömän ruskeaksi.

Pakistanilaistaustaisen brittikirjailijan Mohsin Hamidin (s. 1971) Viimeinen valkoinen mies -pienoisromaanin alkulause tuo väistämättä mieleen Franz Kafkan novelliklassikon Muodonmuutos, jossa kauppamatkustaja muuttuu yön aikana valtavaksi torakaksi. Hamidin päähenkilö Anders puolestaan on lempeäluontoinen keski-ikäinen mies, joka työskentelee kuntosalilla ja jonka äiti on vuosia sitten kuollut ja isäkin vakavasti sairas. Viime aikoina Anders on alkanut tapailla uudelleen teini-ikänsä ihastusta Oonaa, joogaohjaajaa. Ja nyt hän siis on ruskea.

Muuttumisensa jälkeen Anders on tietenkin epäuskoinen ja hämmentynyt, mutta sen jälkeen voimakkain tunne onkin viha. Anders tuntee olevansa ryöstön uhri, jolta on viety kaikista tärkein: minuus. Sitten tulee pelko jopa omaa olemusta kohtaan. Anders ilmoittaa työpaikalleen olevansa poissa sairauden vuoksi ja lähtee kauppaankin vain pakosta tuntien koko ajan olevansa uhattuna. Kukaan tutuista ei häntä tunnista, katseet ovat epäluuloisia ja käytös töykeää.

… kun hänelle oli käynyt selväksi, että hän oli vieras kaikille, jotka tunsi nimeltä, hän ei enää yrittänyt katsoa heitä silmiin, ei antanut katseen viivähtää tavalla, jonka saattoi ymmärtää väärin.

Ensimmäisenä kaikista ihmisistä Anders ilmoittaa muuttumisestaan Oonalle. Oona on palannut kotikaupunkiin tukeakseen äitiään perhetragedian jälkeen ja on väsynyt ja haluton. Silti hän lähtee Andersin luo, koska miehen hätä on niin suuri ja selitys hätään niin omituinen. Tapaaminen on hämmentävä, tunteet ristiriitaisia. Oonasta tuntuu, että hän pettää jonkun syleillessään tummaksi muuttunutta kumppaniaan.

… Oonan oli ponnistettava tahdonvoimansa, jotta hän näki Andersin miehen sisällä, jotta hän näki, että siinä oli Anders, tuttu Anders, jonka luona hän oli ollut monta yötä viime kuukausien mittaan…

Eihän Anders sentään ole ainoa muuttunut, vaan vähitellen heitä alkaa näkyä myös kuntosalilla, jossa ainoa tumma mies on tähän asti ollut siivooja. Ilmapiiri käy kyräileväksi ja kireäksi, alkaa esiintyä riitoja ja tappeluita, jopa toisten tahallista vahingoittamista. Kaupungilla roihahtaa väkivaltaisuuksia, ihmisiä ammutaan. Jotkut tummiksi muuttuneet valkoiset kokevat tilanteen niin ahdistavana, että turvautuvat itsemurhaan.

… lopputulos oli jo selvä, toisin sanoen että valkoinen mies oli tosiaan ampunut tumman miehen, mutta myös että tumma ja valkoinen olivat olleet yksi ja sama mies.

Netissä leviävät salajuoniteoriat, joiden mukaan vuosikausia on valmistettu sitä, että tumma väestönosa nousisi valtaan ja pyyhkisi pois valkoiset (ja paremmat) ihmiset. Oonan äiti on yksi kiihkomielisistä, joten tyttären näkeminen ruskean miehen kanssa saa hänet suorastaan voimaan pahoin. Anders puolestaan tunnustaa, että olisi ilman muuttumistaan luultavasti kodinturvajoukoissa häätämässä tummia pois kodeistaan.

…jos hän olisi ollut edelleen valkoinen, ehkä hän olisi nyt siellä, puhaltelisi valkoisia henkäyksiä käsiinsä vuorenvarmana asiansa oikeutuksesta tai ainakin turvassa ajatuksilta muiden asian oikeutuksesta…

Andersin isä kokee hänkin olonsa epämukavaksi seuratessaan tumman miehen ja valkoisen naisen lemmiskelyä, vaikka tumma mies onkin hänen oma poikansa. Kaikesta huolimatta isä on valmis viimeisilläkin voimillaan puolustamaan Andersia, jos tämä on vaarassa. Hyvin liikuttavasti isä haluaa myös kuolla hyvin, jotta poika ei ahdistuisi liikaa, vaan hänelle jäisi voimavaroja jatkaa elämäänsä.

Kun lähes kaikki kaupunkilaiset ovat muuttuneet, on elämä jo normalisoitumassa hyvää vauhtia ja useimmat ihmiset alistuneet tilanteeseen. Muutosta kun ei voi estää eikä kukaan myöskään pysty vieraasta ihmisestä sanomaan, onko tämä tumma syntyään vai yksi muuttuneista. Lopulta jäljellä onkin enää yksi ainoa valkoinen mies. Ja sitten ei enää häntäkään.

… hän oli mennyt naimisiin ja löytänyt rakkauden ja menettänyt rakkauden ja vaihtanut väri, ja mikä muutoksista oli merkittävin, sitä hän ei osannut sanoa, mutta luultavasti ei ainakaan väri.

Viimeinen valkoinen mies on ohut teos, mutta antaa paljon ajateltavaa ihmisyydestä, ennakkoluuloista ja rakkauden voimasta. Tunnelma on unenomainen; terävinä piirtyvät etualalle vain elämästä otetta hapuilevat Anders ja Oona ja koko nimetön kaupunki väkijoukkoinen jää sumennettuna taustalle. Epäselväksi jää, muuttuvatko ainoastaan tämän kaupungin ihmiset vai onko ilmiö laajempikin. Tästä tulee mieleen José Saramagon allegoria Kertomus sokeudesta.

Hamidilla on aivan oma kirjoitustyylinsä. Hän saattaa toistaa samaa asiaa useaan otteeseen hieman eri muodoissa ja erottaa lauseet toisistaan pilkulla, jolloin virke saattaa venyä jopa yli puolen sivun mittaiseksi. Kirjailijan ja suomentaja Jaakko Kankaanpään taitavuudesta kertoo se, että teksti on silti helposti hahmotettavaa ja sujuvaa, jopa musiikinomaista. Ehdottomasti lukemisen arvoinen teos!

19.12.2022

TURUNEN, EEVA: Sivistynyt ja miellyttävä ihminen : romaani, mikäs muu

Kustantaja: Siltala 2022

Kirjailija ja arkkitehti Eeva Turusen (s. 1983) romaani Sivistynyt ja miellyttävä ihminen voitti vuonna 2022 Kalevi Jäntin palkinnon, oli yksi Finlandia-palkintoehdokkaista ja nousi äänestyksessä lukijoiden suosikiksi. Turusen edesmenneelle ukille omistetussa teoksessa kovasti kirjailijan itsensä kaltainen monitaitohenkilö puhuu omasta ukistaan, palkitusta ja tunnetusta arkkitehdistä ja suunnittelijasta.

Yksi ukkitarinan näyttämöistä on palvelutalon huone, jonne ukki on näön huononnuttua joutunut. Vanha gentlemanni muistaa vuoden tarkkuudella kaikki suunnittelemansa rakennukset ja esineet, kaikki saamansa kunniakirjat ja -merkit, kaikkien asioiden sijaintipaikan kotona, mutta nykyistä olinpaikkaansa hän ei hahmota. Liikutuskyyneliä nousee silmään, kun ukki yrittää pitää kiinni kovin nopeasti poistuvaisen lapsenlapsensa käsistä.

Ukki lausahtaa pariinkin otteeseen ylen juhlavasti: minulla oli suuri ilo ja kunnia saada vanhemmikseni kaksi niin hienoa ja sivistynyttä ihmistä, ja sivistyneeksi ja miellyttäväksi kehuu lähipiiri ukkia itseäänkin. Sivistynyt hän varmasti olikin, mutta myös omanarvontuntoinen – seuraksi kelpasivat lähinnä akateemiset menestyjät ja kauppaneuvokset. Palvelutalon väen ukki leimasi alentuvasti seurustelukyvyttömiksi torveloiksi.

Toinen näyttämöistä on ukin talo, jota lapsenlapsi tyhjentää. Pikkutarkat luettelot huoneista ja tavaroista kertovat omalla tavallaan ukin elämästä ja hänen tärkeinä pitämistään asioista. Kertoja tuskailee raskaasti: mitä tavaroita hän pystyisi säilyttämään ja mitä joutuisi heittämään pois. Voisiko ukin säästämät hiustupsut eri vuosilta ehkä laminoida kirjanmerkeiksi? Eikö mikään epäilys ala nakertaa ukkiaan esikuvanaan pitävää lapsenlasta?

suunnitelmani on se, etten korjaa ukilta saamani seinäkellon aikaa, vaikka kello on hieman väärässä, koska haluan, että kello käy ukin aikaa

Kolmantena näyttämönä toimii arkkitehtitoimisto, jossa kertoja ja hänen työtoverinsa vaihtavat suunnittelutyön lomassa varsin henkilökohtaisia tietoja ja jakavat tehtäviään vahvuusalueittensa mukaan. Arkkitehtuurikilpailuun osallistutaan ja jonkinlaista musiikillista toimintaa harrastetaan. Kertojan oma koulurakennusprojekti aiheuttaa yksityiskohtahuolta täydellisyyttä tavoittelevalle arkkitehdille vapaa-ajallakin.

Arkkitehti sanoi Valaisimessa on kolme alumiinirinkulaa, joiden tehtävä on somisteen. Toivomme mallia, johon ei somistusrinkuloita kuulu, hän sanoi. Hän alkoi itsekin ryhmäpaineen vaikutuksen alaisena kyseenalaistaa rinkuloista puhumisen tärkeyttä ja tähdensi itselleen: minun on pidettävä pintani, olenhan huoneessa ainut, jolla on rinkulaymmärrystä. Muilla on vain teknistä taikka teknis-taloudellista ymmärrystä, ja siinä mielessä he ovat vain osittaisia ihmisiä.

Neljäs näyttämö sijaitsee kertojan kotona. Hän on parisuhteessa naisoletetun kanssa, muttei rohkene paljastaa asiaa ukilleen. Ensi alkuun puoliso lohduttaa surevaa kumppaniaan lempein sanoin ja elein, mutta suivaantuu vähitellen loputtomaan uurna-, kutsukortti- ja muistopuhesuunnitteluun sekä ukin talon tyhjennykseen. Tympeä vaitonaisuus astuu parisuhteeseen viimeistään siinä vaiheessa, kun tavaravyöry siirtyy ukin kodista kertojan kotiin. Navakka tuoliviha valtaa puolison ja kertoja alkaa uumoilla parisuhteen loppua.

olen havisevassa tilassa

saan ollakin, saan olla hauras

Viideskin näyttämö ehkä on, mutta vain kertojan mielikuvituksessa. Yksinäisyyden uhatessa hän päättää muuttua U-tädiksi elikkä maailman parhaaksi kummitädiksi, joka hurmaa kaikki erikoisilla lahjoillaan ja lumoavalla persoonallaan. Kummilapsi tulee suorastaan roikkumaan U-tädissä ja aikanaan hoivakodissa U on oleva koko laitoksen sydän ja sielu. Vaan kuultaako tämän kuvitelman takana tosiasiassa epävarmuus siitä, ettei täytäkään odotettuja raameja?

teini ja minä, me tapaamme usein oranssissa torikahvilassa, ja minä näen hänet todella, oikein todella

hänen ystävänsä kysyvät Miks’ et karkeloi ikätoveriesi keralla vaan luuhaat ikälopun U-tädin kortteerissa?

hän vastaa Oi, en kestä eroa kummistani, hänen sutkauksistaan, ymmärtäkäämme vuosikertaihmisen arvo

U-täti, hän se jaksaa punoa hermosolujensa välille uusia yhteyksiä jatkuvasti ja luoda aivoihinsa yhä uusia hermosoluja!

Kullakin näyttämöllä tapahtumat etenevät kronologisessa järjestyksessä, mutta näyttämöt ovat keskenään eri aikatasossa, joten lukija kokee aikatasohyppelyä. Tyylikattaus käsittää niin oivia dialogeja kuin virtaavaa proosarunoa tai monenlaisia luetteloita, niin rakennusteknistä tietoutta kuin ylilyövää itsetilitystä tai asiallisuutta tavoittelevia sähköpostiviestejä. Uudissanojen pyörittelyä, sanoilla ja sanajärjestyksillä leikittelyä. Taattu Eeva Turusen tyyli, mikäs muu!

PS. Liekö mitään yhteyttä U-tätiin näillä: Ullalla (monologinäytelmässä Muutama sana Ullasta, 2015) ja neiti U:lla (esikoisromaanissa Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa, 2018)?

12.12.2022

TISSARI, SAMI: Krysa

Kustantaja: Aula & Co

Sami Tissarin dystopiahenkinen romaani Krysa oli yksi vuoden 2022 Finlandia-ehdokkaista. Idean Tissarin sai tähän esikoisteokseensa 1990-luvulla ilmestyneestä tutkimuksesta, joka käsitteli muun muassa tietojenkäsittelytieteilijää Marvin Minskyä ja koneälyn kehittäjää Frank Ronsenblattia. Syntyi ajatusleikki: entäpä jos Neuvostoliitto olisikin ollut ensimmäinen koneälyvaltainen maa ja voittanut siksi kylmän sodan?

Ihmiskunnan historia tuntee kasapäin rakastettavia paskiaisia, kaunopuheisia tyranneja ja massamurhaajia, joiden käytöstavoissa ei ole moitteen sijaa. Tunnustan sen sinulle nyt: minä, Pavel Anatolevits Dybenko, olen vastuussa siitä, että kaikki tuntemani ihmiset ovat poissa. Samoin olen vastuussa lukemattomien ihmisten kohtaloista, jotka ovat kohdanneet surkean loppunsa gibelin aikana ja sen jälkeen.

   Mutta pahaa sanaa et ole minun suustani kuullut.

Pavel Anatolevits Dybenkon tulevat vanhemmat tapasivat vuonna 1971, kun neuvostoliittolainen sukelluslaiva sieppasi Chesapeakenlahdella amerikkalaisen Frank  Rosenblattin. Tämä tiedemies oli keksinyt perceptronin eli matemaattisen algoritmin koneelle, joka oppii kokemuksen kautta. Yhdysvalloissa kokeilu lopetettiin kesken, koska kompuutteri eli laskukone vaikutti lupaavammalta, mutta Neuvostoliitto oli valmis tarjoamaan Rosenblattille uuden tilaisuuden.

Kirjan kertoja Pavel eli Pashka syntyy noin kymmenen vuotta myöhemmin lähellä Suomenlahtea  sijaitsevassa Buratinossa, joka on ulkopuolisilta suljettu ja huippusalainen aseteknologian tutkimuslaitos. Siellä perhe elää tavanomaista paremmissa oloissa, mutta silti tavallaan kultaisessa häkissä, sillä perheenjäsenet eivät saa koskaan lähteä alueelta yhdessä. Isän kanssa poika voi sentään käydä kesäisin kalastamassa tai talvella ajella Suomenlahden jäällä.

Useita germaanisia kieliä osaava äiti Julija kyyditään päivittäin helikopterilla Buratinosta Leningradiin, missä hän työskentelee kansainvälisiä vieraita majoittavassa hotellissa näennäisesti siivoojana ja tosiasiassa vieraiden puheita tulkkaavana vakoojana. Isä Anatoli, elektroniikkainsinööri, puolestaan suunnittelee Buratinon tutkimuslaitoksessa erilaisia ihmeellisiä vempeleitä, joista Pashka-poikakin saa osansa. Isä nimittäin tuo hänelle atomienergialla toimivan nuken, joka on kertomuksen ”sinä”, Pashkan uskottu.

Alkoholin liikakäyttö osoittautuu kohtalokkaaksi etenkin Pashkan lähipiirin miehille. Absurdein tapahtuma liittyy Viktor-enoon, joka lintsaa vuonna 1988 lossivahdin työstään päästäkseen Buratinoon katsomaan televisiosta olympialaisia ja menehtyy ajaessaan tuunaamallaan moottoripyörällä humalassa päin pylvästä Pashkan kotitalon pihassa. Viranomaisille siitä koituu todellinen ongelma:

Kolme viikkoa myöhemmin Vitja-enon kuoltua Buratinossa hän viranomaisten tiedon mukaan edelleen odotti Mologa-joen itärannalle juuttuneen lossin ohjaamossa vaijerin saapumista. Tämän takia enolle ei millään ilveellä haluttu myöntää hautauslupaa. Eihän ihmistä, jolle maksettiin palkkaa hyvin tehdystä työstä yhdessä paikassa, voitu kuopata kuolleena jossain toisaalla.

Kun isäkin kuolee Leningradissa onnettomien olosuhteiden uhrina, joutuvat Julija ja Pashka lähtemään pois Buratinosta ja muuttamaan isoäiti Marfan luo. Marfa on kertomuksen värikkäin hahmo: entinen partisaani, jolta on menettänyt molemmat jalkansa toisen maailmansodan aikana karhun puremiin, mutta joka sisullaan ja roisilla sanailullaan pistää kampoihin kenelle tahansa: Pyyhi mitä pyyhit tai ole pyyhkimättä. Perseellä ei ole vartta, eikä paskalla juuria.

Näihin aikoihin 1990-luvulla alkaa tekoäly eli krysa eli rotta ottaa hallintaansa yhä useampia ihmisten tekemistä töistä. Julija-äiti tekee ratkaisunsa: hän nai suomalaisen liikemiehen ja muuttaa perheensä kanssa Suomeen. Ihan Julijan suunnitelmien mukaan asiat eivät suju, mutta Pashka saa sentään koulussa ystäväkseen Asko Kiven, joka tulee vaikuttamaan hänen elämäänsä vielä monella tapaa galakseja myöten.

Tällä välin krysat ovat ottaneet haltuunsa Neuvostoliiton tiedusteluteollisuuden. Ne ohjaavat tehtaiden tuotantolinjoja ja suunnittelevat tuotettavia tavaroita – jopa viidesosa tehtaan tuotannosta saattaa nyt käsittää vekottimia, joille ei löydy mitään järkeenkäypää tarkoitusta. Ne alkavat tuottaa myös synteettisiä ihmisiä, jotka poikkeavat aidoista ihmisistä ainoastaan siinä, ettei heillä ole fyysistä olomuotoa eli heillä on omaisuutta, he kirjoittavat kirjoja, he osallistuvat vaaleihin…

Muistathan, mitä Moskovan pamput ovat krysasta väittäneet?  Että se on ihmiskunnan palveluksessa. He ovat varmasti oikeassa. Mutta he eivät aikanaan tajunneet sitä, että krysa voisi luoda oman ihmiskuntansa. Sen jälkeen se voi valita, kumman palveluksessa se on.

Lopulta ollaan tilanteessa, jonka kai olisi voinut ennustaa etukäteen: ihmiset eivät enää pysty hallitsemaan voimaa, jonka ovat laskeneet liikkeelle, vaan ovat sen vankeja. Pavel on se henkilö, jolla on kohtalon avaimet käsissään, mutta joka ei omaa tarpeeksi tietoa ymmärtääkseen teostaan koituvat traagiset seuraamukset. Tämän salaisuuden kanssa hänen on elettävä helmikuun 23. päivänä vuonna 2019 koittaneen gibelin jälkeiset ankeat ajat.

Krysa on villi ja vimmainen kuvitelma vaihtoehtoisesta maailmasta, jossa tuntemistamme historiallisista henkilöistä ja tapahtumista esitetään aivan uudenlaisia tulkintoja. Ne loksahtavat mukaan kudelmaan, jossa jokainen pienikin käänne ja yksityiskohta tai ohimennen mainittu henkilö täytyisi pitää mielessä tulevan varalta. Ajassa hypitään edestakaisin, mutta mielivaltaiselta tuntuvasta järjestyksestä huolimatta palasista muodostuu silti lopulta hallittu kokonaisuus.

Tissarin kirjaa voi pitää varoituksena: totalitaarisen yhteiskunnan käy aina huonosti, koska se ei pysty uusiutumaan. Toisaalta kirjan voi nähdä myös ironisena kommenttina nykyhetkestä. Ehkä muitakin tulkintoja voi tehdä – kerrostumia Krysassa kyllä riittää!