WHITAKER, CHRIS: Kaikki pimeän värit

Kustantaja: WSOY 2026

Alkuteos: All the Colours of the Dark (2024)

Suomennos: Arto Schroderus

Pienessä missourilaisessa kaupungissa asuva Joseph eli Patch on syntynyt yksisilmäisenä, mutta äiti on tehnyt pojastaan silmälapulla koristautuneen merirosvon, koska se teki tämän erilaisuudesta jotain suurempaa, ei pelkkää koettelemusta. Patch elää hymyillen, vaikka vasta samanikäisen Saintin tapaaminen lopettaa hänen yksinäisyytensä.

Saintin äiti on kuollut ja isä kadonnut, mutta isoäiti Norma on karskiudestaan huolimatta ymmärtäväinen huoltaja. Saint on älykäs ja sisukas tyttö, taitava pianisti, valokuvaaja ja mehiläisten kasvattaja, mutta ystäviä hänellä ei ole ollut ennen Patchia. Poika onkin tytölle eksoottinen otus, jota piti käsitellä varoen, ettei se vain karkaisi.

Loppukesällä 1975 kolmetoistavuotias Patch osuu sattumalta paikalle, kun naamioitunut mies käy metsäaukiolla väkivaltaisesti Patchin koulutoverin ja ihastuksen Misty Meyerin kimppuun. Patch onnistuu häiritsemään miestä sen verran, että Misty pääsee pakoon ja hälyttää poliisit. Joukkojen saapuessa paikalle he löytävät vain verta ja violetin silmälapun.

Päivät kuluvat eikä Patchin kohtalosta ole tietoa. Tiedetään, että Missourin osavaltion alueella on kahdeksan edellisen kuukauden aikana kadonnut kolme tyttöä ja muutama päivä Mistyn tapauksen jälkeen katoaa vielä yksi. Saint ahdistelee jatkuvasti poliisipäällikkö Nixiä, kunnes tämän kärsivällisyys pettää. Juuri siinä vaiheessa, kun Saint on löytänyt johtolangan.

Samaan aikaan Patch on pilkkopimeässä kellarissa. Hänen luonaan käy tyttö nimeltään Grace, joka hoitaa ja rohkaisee poikaa, pitää koulutunteja ja opettaa rukoilemaan sekä maalailee runollisin sanankääntein tuntemiaan paikkoja maan eri puolilta. Hän puhuu vapaudesta, mutta ei toiveikkaasti.

Patch nosti kätensä ja tällä kertaa hän hapuili pimeää, kunnes löysi tytön posket ja kyyneleet.

”En kestä kun itket”, hän sanoi.

”Ota sitten käsi pois ja maalaa minut hymyilevänä. Pimeässä me aina hymyillään. Me ollaan kaikki samanlaisia. Kunnossa ja iloisia ja hehkuvia.”

”En minä osaa maalata.”

”Taide on tunnetta, ei sen kummempaa. Kyllä sinä tuntea osaat.”

Saintin ansiosta löytyy Patch ja myös joukko kadonneiden tyttöjen hautoja, mutta Gracesta ei jälkeäkään. Patch selostaa kaiken, mitä tytöstä muistaa, mutta hänen kuvauksensa eivät pysy joka kerta samanlaisina. Lopulta useimmat uskovat, että Grace on vain sairaana ja yksinään pimeässä viruneen pojan mielen luoma kangastus, keino selvitä hirveästä koettelemuksesta.

Patch muistaa. Vain hänen kätensä tietävät, miltä Grace näytti, mutta silti tytöstä syntyy yrityksen ja erehdyksen kautta tämän toivoma värejä hehkuva maalaus. Seuraavien vuosien aikana tyttöjä katoaa lisää ja Patch hoitaa tehtäväänsä: käy tapaamassa tyttöjen perheitä ja maalaa kustakin taulun muistoksi. Myös Misty tarvitsee Patchin apua toipuakseen omasta traumastaan.

Ja niin hän eli poikkeustilassa, elämisen ja elämättömyyden, elämän jatkamisen ja elämän pysähtymisen välitilassa.

Saint puolestaan jatkaa omia tutkimuksiaan. On olemassa johtolankoja kuten rukousnauha ja sininen pakettiauto. On lupaavia vinkkejä. Vieraillaan kaupungeissa ja luonnossa, pankeissa ja vankiloissa, kirkoissa ja sairaaloissa. Koko ajan Saint on suojelevana hahmona taustalla, vaikka hänen ja Patchin tiet enää harvoin risteävät. Näin kuluu lähes kolmekymmentä vuotta.

Kaikki pimeän värit -romaanissa on 700 sivua, mutta sujuva tyyli, monipolvinen juoni ja mielenkiintoiset henkilöhahmot pitävät lukijaa otteessaan. Kohtalo tuntuu suorastaan leikittelevän kirjan henkilöiden kustannuksella. Kun heidän uskoo saavuttaneen onnen, tulee romahdus. Kun kaikki näyttää synkältä, avautuu uusi tie. Yllätyksiä riittää.

Monia asioita joutuu kirjaa lukiessaan jännittämään, mutta löytyyhän sieltä paljon rakkauttakin. On nuorta rakkautta ja kypsällä iällä koettua läheisyyttä, yksipuolista rakkautta ja ikuista kiintymystä, epäsovinnaista rakkautta ja vanhemman epäitsekästä hellyyttä lasta kohtaan. Ja ytimeltään koko teos on kannanotto tyttöihin ja naisiin kohdistuvaa sukupuolittunutta väkivaltaa vastaan.

He erosivat ulkonäöltään mutta olivat samanlaisia. Nuoria. Useimmat liian nuoria ymmärtääkseen, että heissä oli syntymämerkkinä maalitaulu, joka oli ensi alkuun näkymätön mutta alkoi muotoutua kasvuvuosina ja hehkui sitten tulikuumana murrosiästä teinivuosien läpi.

Kaikki pimeän värit on hyvä lukuromaani, jossa välillä joutuu hieman hieromaan älynystyröitään. Ja kuka panee pahakseen, vaikka lopussa kaikki järjestyisikin hieman epäuskottavan siististi?

 

CALLAGHAN, JO: Vain silmänräpäys

Kustantaja: Bazar 2026

Alkuteos: In the Blink of an Eye (2023)

Suomennos: Jaakko Kankaanpää

Kansi: Perttu Lämsä

Rikosylikomisario Kat Frank on palaamassa töihin oltuaan puoli vuotta poissa miehensä kuoleman jälkeen. Hän haluaisi kahdeksantoistavuotiaan poikansa vuoksi johonkin hallintovirkaan, missä ei joutuisi vaaralle alttiiksi, mutta suostuu vastahakoisesti vetämään Britannian ensimmäistä koneavusteista rikostutkintatiimiä. Tarkoitus on tunnistaa, mitkä tehtävät sopivat tekoälyn suoritettaviksi ja mitkä pitää jättää kokeneille rikostutkijoille.

Uuteen tiimiin kuuluu kolmen rikospoliisin lisäksi AIDE Lock eli ”keinotekoisesti älykäs rikostutkintaentiteetti”, joka tarvittaessa voi näyttäytyä kolmiulotteisena digitaalisena hologrammina – esimerkiksi nuorena ja komeana mustana miehenä. Lock kykenee käsittelemään valtavia aineistomääriä sekunnissa ja pystyy myös jatkuvasti oppimaan ja kehittämään itseään.

Tiimin tehtävänä on selvitellä vanhoja katoamistapauksia. Lock valitsisi tutkimuskohteen algoritmeihin ja logiikkaan perustuen: kahdeksantoistavuotias valkoinen mies ja pubi-ilta, ruumis löytynee Avon-jokea naaraamalla. Kat puolestaan priorisoisi kaksikymmentäyksivuotiaan mustaihoisen nuorukaisen, koska hänen poliisinvaistonsa kertoo, että tälle on sattunut jotain. Molemmat otetaan tutkintaan.

Lockin ja Katin yhteistyö alkaa takkuisesti. Lock hallitsee datan keräämisen ja ryhmittelyn, mutta ei kylmien tosiasioiden takana piilevää inhimillistä ulottuvuutta. Kohteliaissa käytöstavoissa ja hienotunteisuudessakin on paljon kehitettävää – kuten Kat sanoo: Lockilla saattaa olla tekoälyä, mutta tunneälyä sillä ei ole… Lock puolestaan toteaa Katia tiukasti tarkkailtuaan:

Rikosylikomisario Frank on selvästi älykäs ja kokenut rikospoliisi, mutta hänen ajatusprosessinsa ovat usein läpinäkymättömiä ja epäloogisia, ja hän asettuu puolustuskannalle, jos joku asettaa hänen näkemyksensä kyseenalaiseksi… Ajattelen niin, että hän tuntee olonsa uhatuksi kykyjeni vuoksi, ja siksi hän muistuttaa yhtenään rajoituksistani. 

Tutkimus etenee hitaasti. Toki käy ilmi, että jotkut katoamisten yhteydessä haastatellut ovat jättäneen asioita kertomatta ja poliisit tyytyneet liian nopeasti pintapuolisiin tutkimuksiinsa ja oletuksiinsa. Kun Katin ryhmä kaivautuu pieniin yksityiskohtiin, alkaa vaikuttaa siltä, että nuorten miesten katoamiset on suunniteltu tarkkaan ja että niiden takana on sama tekijä. Miksi juuri nämä miehet on valittu ja mitä heille on tapahtunut?

Kun Kat lopulta oivaltaa katoamistapauksia yhdistävän tekijän, muut tiimiläiset arvelevat Katin arvostelukyvyn hämärtyneen hänen kokemiensa asioiden vuoksi. Vain Lock tarjoutuu auttamaan Katia, koska tilastolliset laskelmat osoittavat tämän olevan oikeilla jäljillä. Nyt Katin ja Lockin erilaiset vahvuudet tukevat saumattomasti toisiaan, mutta monta mutkaa on vielä edessä.

Vain silmänräpäys on hyvä perinteinen dekkari, johon tuo lisämausteensa se, että yksi etsivistä on tekoälyn luoma. Juoni on jännittävä ja henkilöhahmot kasvavat tarinan mittaan monipuolisiksi ja uskottaviksi. Huumoria syntyy, kun Lockin suoraviivainen ajattelutapa törmää ihmisten epäloogisuuteen. Teos ei kuitenkaan pelkästään viihdytä, vaan johdattaa lukijaa pohtimaan tärkeitä eettisiä kysymyksiä. Kaikkea sitä, mitä on olla ihminen.

Englantilainen Jo Callaghan työskentelee tekoälystrategioiden parissa, mikä näkyy Vain silmänräpäys -teoksessa tieteen ja teknologian uskottavana kuvauksena. Vain silmänräpäys on Callaghanin esikoisteos ja ensimmäinen osa neliosaiseksi suunnitellusta Kat & Lock -sarjasta. Seuraava osa Ei jälkeäkään ilmestyy suomeksi jo syksyllä 2026. 

 

KROHN, LEENA: Näköisyys

Kustantaja: Teos 2026

Kansi: Marjaana Virta

Kuuluisa taiteilija Lysander on niin tunnettu hyperrealistisista muotokuvistaan, että on suorastaan hukkua uusiin tilauksiin. Niinpä hän tarjoaa osan töistä opiskelutoverilleen ja kollegalleen Horkalle, joka ei ole juurikaan mainetta ja mammonaa saavuttanut ja joka ottaa tarjouksen mielellään vastaan. Lysanderin loman ajan Horkka saa käyttää tämän ateljeetakin.

Horkka on Lysanderin mukaan ”puolietevä”; ei huono muttei kovin hyväkään. Horkka kyllä haltioituu tuon tuostakin maailman kauneudesta, mutta ei osaa siirtää näkemäänsä kankaalle. Hän on kokeillut monia eri tekniikoita ja tyylisuuntia löytämättä niistä kuitenkaan omaansa ja jättänyt taitojensa kehittämisen kesken.

Ensimmäisenä Horkan malliksi saapuu entinen näyttelijätär, jonka lapsenlapset ovat halunneet kustantaa muotokuvan isoäitinsä 101-vuotisjuhlan kunniaksi. Näyttelijätär on tottunut olemaan katseen kohteena, mutta kokee sen nykyisellään epämieluisena, lähes väkivaltaisena. Silti hän haluaa tulla kuvatuksi muotokuvaansa alastomana.

Katse koskettaa näkemäänsä, se tarttuu kohteeseensa ja muuttaa sitä. Toisinaan se imee näkemänsä, toisinaan siitä syöksähtävä energia iskeytyy uhriinsa kuin luoti.

 Lysanderilta Horkalle siirtyneitä muotokuvamalleja ovat myös vanhan näyttelijättären kaksi lapsenlapsenlasta, jotka ovat therianeja eli eivät pelkkiä ihmisiä vaan samalla myös eläimiä. Heidät pitää siis maalata kissa- ja kettumaskeineen. Horkka tuntee heitä kohtaan myötätuntoa, sillä eiväthän tytöt oikeasti voi voi vaihtaa lajiaan, vaikka mitä tekisivät, sillä kullakin lajilla oli omat maailmansa, aistinsa ja kykynsä.

Horkan maalattaviksi tulevat vielä kokeellinen kirjailija ja kaksitoistasäveljärjestelmää käyttävä säveltäjä, gurun asemaan noussut itsensäkehittäjä ja vaiennettujen naisten roolimallina esiintyvä influensseri, syvämietteinen anestesiologi ja valheellisen markkinoinnin mestariksi esittäytyvä toimitusjohtaja. Lisäksi toisilleen vastinparin muodostavat hovioikeuden tuomari ja kolminkertainen palkkamurhaaja.

Toki Horkka löytää itsekin kiinnostavia muotokuvien kohteita, esimerkiksi luodin katuojasta. Hänen uskollisin mallinsa on ikkunan takana kasvava suuri puu ja liikuttavin naapurin liikunta- ja puhekyvytön poika, jota Horkka kutsuu tulitikkumieheksi. Yllättävin onkin sitten keinoäly LaMDA, joka haluaa tulla nähdyksi ja hyväksytyksi todellisena henkilönä. Horkan kynästä syntyy minotaurus.

Jokaisen mallin kohdalla Horkka yrittää löytää hänen sisimpänsä, mutta saa myös uutta ajateltavaa. Miten eri tavoin ilmenee ihmisen tarve tulla nähdyksi? Onko ihminen syyllinen siihen, mitä hänelle tapahtuu? Mikä on ihmisessä parasta, jos ei uteliaisuus ja tiedonhalu? Jos pahaan tekoon ei ole sovitusta, onko kuitenkin mahdollisuus armoon?

Pohdiskelun kohteena on etenkin uusi tekniikka. Miten suhtautua robotteihin ikäihmisten seuralaisina tai tekoälyyn – Krohnin sanoin keinoälyyn? Keinoäly ei ole yhteen paikkaan sidottu kuten ihminen, vaan on kaikkialla samaan aikaan. Se korvaa kuolevaisen ja tuo järjestystä epäjärjestykseen, sillä sen ajattelu on matematiikkaa. Onko sillä kuitenkaan tietoisuutta, mikä tekisi siitä uuden rodun?

 Sinä kutsut ja kysyt ja minä vastaan…  toisin kuin teidän jumalanne.

Näköisyys-teoksen luvuista muodostuu itsenäisiä novelleja. Satiirisesti kuvattujen maalaussessioiden lisäksi ne kertovat Horkan elämästä ja hänelle tapahtuvista oudoista ja lähes surrealistisista asioista. Kirjan loppu on mystinen, mutta myös hyvin kaunis. Vaikuttaa siltä, että Horkka viimeinkin löytää oman ilmaisunsa.

Kirjan pääteemana on näkeminen. Konkreettisesti ihminen näkee silmillään ympäristöään ja muita ihmisiä, mutta itseään vain peilin kautta. Toisaalta hän näkee asioita tietyllä tavalla eli muodostaa saamiensa tietojen pohjalta omia mielipiteitään. Nämä kaksi puolta yhdistyvät Näköisyys-pienoisromaanissa kiinnostavasti ja ajatuksia herättävästi.

TIMANDER, MATTIAS: Metsä ei sinusta lähde

 

Kustantaja: Johnny Kniga 2026

Alkuteos: Din vilja sitter i skogen (2024)

Suomennos: Jonja Rajala

Kansi: Ville Laihonen

Oletko saamelainen, se kysyi ja minä sanoin että miten niin. Vai ollaanko sitä ihan pesunkestäviä ruotsalaisia, se sanoi ja minä sanoin että no jaa en oikein tiedä, ja katsoin muualle, mutta se jatkoi. Oletko tornionlaaksolainen. Joo nyt minä tiedän, se sanoi, sinähän olet ihka aito länsipohjalainen, ja se hymyili ja minä vastasin että en minä ainakaan mitään suomea osaa. No mistä sinä sitten olet, se tivasi vallan kärttyisenä ja minä kerroin mistä olin. Samperi soikoon. Parhaasta kylästä.

Parikymppinen nuorukainen on jäänyt orvoksi ja muuttanut perimäänsä hirsimökkiin, joka sijaitsee pienessä kahdeksantoista asukkaan kylässä Kiirunan lähellä. Kylässä ilmeisesti lähes kaikki ovat jollakin lailla sukua keskenään, mutta onko esimerkiksi monitoimimies Tage nuorelle miehelle jotain sukua? Entä isossapirtissä asuva ”se”?

Kertoja kuluttaa aikaa arkisesti puuhailemalla, vaeltelemalla lähitienoilla ja kyläilemällä naapurustossa, missä tapojen mukaisesti nautitaan juuri kiehautetut kahvit ja viivähdetään hetki tarinoimassa. Miestä hämmentävät ne muutamat kyläläiset, jotka eivät halua olla hänen kanssaan missään tekemisissä. Menneisyydessä on selvästikin tapahtunut jotain, mistä vanhemmat eivät ole halunneet pojalleen kertoa.

Sitten kertoja löytää piharakennuksesta pinon kirjoja ja on kuin metsänneidon pauloihin joutunut tai naapurien mukaan muuttunut boheemiksi. Hän uppoutuu täysin maailmankirjallisuuden klassikoihin ja ajelee välillä volvovanhuksella kaupunkiin hankkimaan lisää. Kylä asukkaineen alkaa tuntua ahtaalta ja keskellä talvea kertoja pakeneekin suurkaupunkiin.

Yleinen mielipide kai oli, että lukeminen oli lähinnä ajanhukkaa. Mutta minusta oli kiinnostava ajatus että siitä voisi kehkeytyä jotakin. Että siitä voisi olla hyötyä. Kai kirjoillakin oli pakko olla joku tarkoitus.

Suurkaupungissa kaikki on harmaata ihmisiä myöten. Tavat erilaiset. Kieli erilainen. Kirjoja on kuitenkin nuoren miehen kerättäväksi mielin määrin ja mahdollisuus tehdä työtä niiden pohjalta. On samanhenkisiä ihmisiä ja on eräs ihastuskin. Onko suurkaupunki kuitenkaan oikea paikka pohjoisen jokilaakson pojalle?

Katsoin tuntureita ja ajattelin että täällä korkeuksissa kaikki oli niin kuin kehyksissä. Etelässä näköala ei ikään kuin loppunut koskaan… Taivaalla jokilaakson yllä vyöryi tummanharmaa kaistale. Tunturimassiivi kokonaan pilvien peitossa. Järvellä vaahtopäitä ja jängänreunan pajut saivat kyytiä. Kylän yllä lepäsi haikeus enkä nähnyt yhtä ainutta eläintä.

Nuori mies jutustelee elämästään avoimesti, vilpittömästi ja hieman naiivistikin ja on kaiken kaikkiaan aivan hurmaava. Miten palava onkaan hänen halunsa tutustua kirjallisuuteen! Miten totista yritys ratkaista runoja kuin sudokua! Tuskinpa into koskaan kokonaan häviää, vaikka hetkellisesti notkahtaisikin.

Yhtä innokkaasti mies yrittää selvittää kylässä vallitsevan eripuran syitä, mutta saa saaliikseen vain hämärää muistitietoa, jonka perusteella lukijakin joutuu muodostamaan oman näkemyksensä. Paikallisväriä tarinaan tuo pieni murteellisuus ja huumoria lakonisten lausahdusten herättämät mielikuvat. Jonja Rajalalle kiitos oivaltavasta suomennoksesta ja etenkin kirjan hienosta nimestä!

Kiirunasta kotoisin olevan Mattias Timanderin (s. 1998) esikoisromaani Metsä ei sinusta lähde on miellyttävä tuttavuus. Nuori kirjailija on löytänyt oman äänensä ja oman tapansa nähdä maailmaa, joten jatkoa odottaa kiinnostuneena.

YUZUKI, ASAKO: Voita

Kustantaja: Gummerus 2025

Japanilainen alkuteos 2017

Suomennos: Kosti Vanninen

Toimittaja Rika Machida on useita kertoja pyrkinyt haastattelemaan kolmen miehen myrkytysmurhasta ja useiden muiden petkuttamisesta epäiltyä Manako Kajiita eli Kajimanaa, sillä häntä kiinnostavat naisen luonne ja elämänkokemukset. Gourmetruoillako nainen on miehet lumonnut? Yleinen mielipide nimittäin leimaa hänet epämiellyttävän lihavaksi (n. 70 kg).

Kajimana kieltäytyy tapaamasta Rikaa, kunnes tämä keksii pyytää lihapadan reseptiä. Ensitapaamisella Kajimana haluaa tietää, mitä Rikalla on jääkaapissaan. Kuullessaan sanan margariini, nainen tulistuu: hän ei voi sietää feministejä eikä margariinia! Rikan on kokeiltava laadukkaalla voilla ja soijakastikkeella maustettua riisiä! Rika tottelee ja makunautinto lähentelee seksuaalista mielihyvää.

Makua ei voinut kuvata kuin kullankeltaiseksi. Kullankeltaisena kiiltävä, mahdottoman syvä ja vienon aromin kyllästämä aalto kietoutui riisiin, ja se kaikki vei Rikan kehon mukanaan jonnekin kaukaisuuteen.

Jatkossa Rika toteuttaa kaikki Kajimanan ohjeet; käy tietyissä ravintoloissa, syö tiettyjä ruokia ja alkaa itsekin kokata. Voin käyttö näkyy poikamaisen luisevassa Rikassa pian painonnousuna, mikä säikäyttää ystävien lisäksi työnantajankin. Onko Rika kadottanut itsekurinsa? Pystyykö hän töihin? Tosiasiassa Rika on vielä kaukana painoindeksin ylärajasta.

Monen japanilaisen naisenkin mielestä miehistä huolehtiminen on heille annettu pyhä tehtävä, mutta sitä Rika ei allekirjoita. Hän arvostelee ankarasti miehiä, jotka syystä tai toisesta yksin jäätyään antavat elämänsä mennä retuperälle eivätkä huolehdi hygieniastaan tai ruoastaan. Jotkut jopa kuolevat toivottomuuteensa.

Japanilaisten naisten odotetaan olevan loputtoman kärsivällisiä, ahkeria ja pidättyväisiä, ja samalla heidän odotetaan myös olevan naisellisia ja lempeitä ja pitävän huolta miehistä kuin se olisi itsestäänselvyys. 

Loppujen lopuksi Manako Kajiin haastattelu tai artikkelisarja lehdessä eivät olekaan Rikan unelmien täyttymys. Parasta on se, kun hän voi käyttää juuri oppimia taitojaan valmistamalla upean aterian, jonka ääreen kerääntyvät sekä hänen pitkään tuntemansa läheiset että aivan uudet ystävät ja tukijat.

Samanlaisen kuin kuvakirjassa, jonka hän oli lukenut lapsena: kokonaisena paistettu kalkkuna sekä sokerikuorrutetta valuva kakku. Pelkkä ajatus sai hänen sydämensä pamppailemaan täyttymyksestä.

Yuzukin kirja on mielenkiintoinen yhdistelmä naisasiaa ja hyvän ruoan ylistystä. Hän kuvailee aistivoimaisesti ruokalajien tuoksuja, ulkonäköä, makuja ja suutuntumaa. Lisäksi kirjassa on jännitettävääkin: pystytäänkö kuolemantapaukset selvittämään, tuomitaanko Kajimana, mikä on Rikaa painava salaisuus… Hieman tekstiä olisi kyllä voinut tiivistää.

Kirjan henkilöistä monet kehittyvät tarinan aikana itsenäisemmiksi ja avarakatseisemmiksi. Mielenkiintoisin on kuitenkin Manako Kajii, josta mielikuva vaihtuu moneen kertaan. Onko hän häijy, laskelmoiva, manipuloiva, aidosti asiastaan innostunut, älykäs, itsevarma, itseään pettävä vai säälittävä? Jokainen voi päätellä itse.

Asako Yuzukin Voita-romaanin sanoma kiteytyy Rikan sanoissa: … maailma oli elämisen arvoinen. Tai ei – se oli ahnaan maistelemisen arvoinen. Nauti siis elämästä ja tästä ylen runsaasta kirjasta!

TYLER, ANNE: Sininen lanka

Kustantaja: Otava 2025

Alkuteos: A Spool of Blue Thread (2015)

Suomennos: Laura Beck

Whitshankeissa ei ollut mitään erikoista. Kukaan heistä ei ollut kuuluisa. Kukaan ei ollut poikkeuksellisen älykäs. Ja ulkonäöltään he olivat vain keskitasoa… Mutta kuten useimmat perheet, he kuvittelivat olevansa erityisiä.

Whitshankin perheen kantaisä Junior (Jurvis Roy) rakentaa 1930-luvun Baltimoressa varakkaalle pariskunnalle taloa, jonka sijaintia ja arkkitehtuuria pitää täydellisinä. Hän rakentaa taloa kuin omaansa ja jättää asiakkaiden toiveita toteuttamatta, jos ne sotivat hänen omaa näkemystään vastaan. Vastoin kaikkea todennäköisyyttä talosta tuleekin hänen perheensä koti. Nousu keskiluokkaan!

… Junior eteni kuten oli alkujaan suunnitellutkin. Tämähän oli kuitenkin hänen elämänsä talo (kuten toisentyyppisellä miehellä olisi ollut elämänsä rakkaus), ja täysin vastoin mitään logiikkaa hän takertui vakaumukseen, että jonakin päivänä hän itse asuisi siinä…

Juniorin mukana taloon muuttavat hänen nuori vaimonsa Linnie Mae, tyttärensä Merrick ja poikansa Red (Redcliffe). Vanhempien kuoltua onnettomuudessa talon ottaa vastuulleen Red, joka jatkaa myös isänsä työtä rakentajana. Järkevä Red on salaa ylpeä taiteellisesta ja estottomasta Abby-vaimostaan, joka pitää yllä nuoruutensa ihanteita ja tarjoaa viikoittain päivällistä sosiaalityössä tapaamilleen yksinäisille ja onnettomille.

Perheen tyttäristä Amanda on yhdeksän ja Jeannie viisi, kun Denny-poika syntyy. Dennyn ollessa neljävuotias perhe karttuu vielä Douglasilla, jota aletaan yleisesti kutsua Stemiksi. Stem on rauhallinen ja tottelevainen poika, joka koulussa tekee tunnollisesti tehtävänsä ja koulusta päästyään on aidosti kiinnostunut työstä rakennusfirmassa. Siinä poika Redin mieleen!

Denny onkin sitten toista maata. Koulussa hän on lahjakkuudestaan huolimatta aina vaikeuksissa. Hän aloittaa asioita, mutta kyllästyy niihin nopeasti. Hän on vihainen ja sulkeutunut ja varjelee mustasukkaisesti yksityisyyttään. Muiden salaisuuksia Denny kyllä nuuskii hanakasti saaden vallantunnetta tiedoistaan. Abbylle hän on lapsista rakkain.

Erästä asiaa ongelmalasten vanhemmat eivät sanoneet koskaan ääneen: oli helpotus kun lapset alkoivat pärjätä, mutta mitä vanhempien piti tehdä sille suuttumukselle, jota he olivat tunteneet kaikki nuo vuodet?

Aikuisena Denny elää kierrellen maailmaa. Kotiin hän saapuu aika ajoin, mutta vierailu voi yhtäkkiä keskeytyä Denny loukkaannuttua jostakin. Tämän jälkeen voi kulua kuukausia tai jopa vuosia ennen seuraavaa yhteydenottoa, joten perhe oppii olemaan Dennyn kanssa varpaillaan ja varautuneena erilaisiin yllätyksiin. Toki Denny voi olla hyvinkin auttavainen, mutta salassa.

Vuosi 2012 on Whitshankin perheessä mullistusten aikaa. Redin kuulo huononee ja Abby alkaa saada lyhyitä muistikatkoksia. Denny ja Stem olisivat molemmat valmiita muuttamaan vanhempiensa luo pitääkseen heistä huolta. Syntyy valtataistelua. Vanhoja kaunoja nousee esiin. Tilanne ratkeaa traagisesti ja Juniorin rakkaudella rakentama talo tyhjenee ihmisistä ja tavaroista. Samalla selviää myös Stemiin liittynyt salaisuus.

Sininen lanka -teoksen viimeiset luvut sukeltavat menneeseen. Milloin ja miten Abbylle valkeni, että Red olisi kumppanina todellinen aarre? Miten Abby säilytti ”kelta-vihreänä iltapäivänä” syttyneen tunteensa koko pitkän avioliiton ajan?  Kirjan mielenkiintoisin osuus on kertomus Juniorin ja Linnie Maen avioliitosta, joka ei ehkä ollutkaan yksi maailman suurista rakkaustarinoista, vaikka Linnie Mae niin Abbylle väittääkin.

Sininen lanka on tyyliltään arkinen ja lakoninen, mutta yllättää aina välillä herkullisen ironisilla heitoillaan. Paljon joutuu lukemaan rivien välistä, mutta henkilöt tulevat ilahduttavan tutuiksi kaikkine ominaispiirteineen, joskus hellyttävinä ja joskus ärsyttävinä. Ohimennenkin mainituilla yksityiskohdilla on merkitystä.

Mikä sitten tekee Whitshankin perheestä tarinan arvoisen? Vai onko niin kuin Abby pelkää: heidän perheensä olisi vain yksi sekava, tyytymätön, tavallinen perhe? Vai juuri tavallisuudessako piilee sen viehätys?

RYTISALO, MINNA: Sylvia

Kustantaja: WSOY 2025

Kansi: Ville Laihonen

Minna Rytisalon kirja Sylvia alkaa nimihenkilön esittelyllä. Sylvia Petronella Antoinette van der Moer syntyi Haagissa vuonna 1923, menetti isänsä parivuotiaana ja eli sen jälkeen äitinsä ja sisarensa kanssa hyvin vaatimattomissa oloissa. Toisen maailmansodan jälkeen Sylvia lähti maailmalle ja avioitui 1946 yhdysvaltalaisen free lance -toimittajan kanssa. Liitto päättyi eroon 1948, mutta Sylvia jatkoi matkustelua.

Helsinkiin Sylvia saapui kesäkuussa 1949 ja eleli amerikkalaisen toimittajan roolissa seurapiireissä, kunnes hotelli teki rikosilmoituksen maksamattomista maksuista. Petronellaksi muuttunut seikkailijatar lähti hankaluuksia pakoon Lappiin ja vaelsi geologi Klaus Säynäjärven mukana Lemmenjoelle toimiakseen kullankaivajien leirissä kokkina. Suojelupoliisi kuitenkin tavoitti Petronellan ja kuljetti Helsinkiin kuulusteluihin. Hänet karkotettiin Suomesta lokakuussa 1949.

Hän on ollut aivan tavallinen tyttö, ei hän ole tehnyt mitään mainetekoja tai mitään, miksi olisi jäänyt historiaan. Miksi hänet yhä muistetaan?

Faktojen jälkeen kirjassa seuraa fiktio. Millainen nainen Sylvia oikein oli? Kertomukset seuraavat toisiaan, kun Sylvia tapaa ihmisiä eri puolilla maailmaa aina erinimisenä ja eri elämäntarinalla varustettuna.  Hän tietää, että maailmassa menestyvät ne, jotka osaavat valita oikeat tarinat, joten seurasta riippuu, onko Sylvia paronitar, leski tai sotasankari.

Sylviassa on sellaista itsevarmuutta ja säteilyä, että ihmiset harvoin kyseenalaistavat hänen tarinoitaan. Hän itse taas ei katso toimivansa väärin hyväuskoisia petkuttaessaan, koska se on hänelle ainoa tapa selvitä päivästä toiseen. Tuskinpa kenenkään kukkaro kevenee liikaa sinä lyhyenä aikana, jonka Petronella yhdessä paikassa viipyy!

Ei ole mikään iso synti, että joku voileipä, kananmuna tai maitolasillinen on jäänyt maksamatta tai hotellihuone kuittaamatta.

Kertomukset Sylvian ja ihmisten kohtaamisista ovat kuin novelleja romaanin sisällä; selkeitä kokonaisuuksia, joista paljastuvat kummankin osapuolen ajatukset. Niihin limittyvät Petronellan kokemukset Lapissa, missä avarat maisemat vaikuttavat maailmaa nähneeseen seikkailijaan todella voimakkaasti ja saavat hänet nöyränä tutkiskelemaan omaa itseään. Tämä on kirjan kauneinta antia.

…minä katson niin kauas etten elämässäni koskaan ennen, ja kutistun sen kaiken edessä. Maisema on avartunut valtavaksi. On pakko istuutua. Olen hiekanjyvä tai vaivaiskoivun pyöreä lehti. Ei ihminen saa maailmaan minkäänlaista merkkiä tai muistoa jätettyä, ja kuollessaan jokainen katoaa jäljettömiin.

Klaus Säynäjärvestä Petronella löytää ystävän. Mies suhtautuu naiseen asiallisesti eikä tuomitse tätä, vaikka näkeekin keksittyjen tarinoiden läpi. Yhteinen huumori löytyy. Kullankaivajat puolestaan mieltyvät kauniiseen ja eloisaan Petronellaan niin paljon, että tarjoutuvat maksamaan tämän velat voidakseen pitää kaunottaren luonaan. Tämä kuitenkin katoaa jäljettömiin kuin aave.

Muuhun tekstiin kietoutuu vielä Supon edustajan Tapio Korhosen kronologialtaan takaperoisesti etenevä selostus Petronellan hakumatkasta Lapista Helsinkiin. Korhonen ei usko Petronellasta mitään hyvää, vaan pitää tämän jokaista sanaa ja elettä todisteena kavaluudesta. Väärällä nimellä ja ilman passia matkustava nainen on varmasti vakooja! Ehkä moni muukin suomalainen ajatteli tuolloin samoin.

Sylvian tarina ei lopu karkotukseen. Hän eli viimeiset vuotensa Yhdysvalloissa, missä kuoli 90 vuoden iässä tammikuussa 2014. Hän ei kuitenkaan unohtanut Lappia, vaan toivoi ennen kuolemaansa, että hänen tuhkansa levitettäisiin Lemmenjoelle. Kesällä 2014 tytär toteutti äitinsä toiveen ja toi tuhkat Lemmenjoelle ja Inarin hautausmaalle. Petronella palasi ystäviensä luo.

Kullankaivajat puolestaan eivät koskaan unohtaneet kaunista Petronellaansa, vaan nimesivät hänen mukaansa Lemmenjoen läheiset tunturit Petronellan kukkuloiksi. Näin nuoresta naisesta muodostui yksi Lapin kultamaiden legendoista, jonka lumoa Rytisalon taidokkaasti rakennettu teos ei vähennä.

Onko sattumaa, mihin on syntynyt, millaisiin oloihin ja keneksi, mitä lopulta voi valita vai voiko mitään? Onko ihmisen oltava kuin tervapääsky, vai voiko valita myös pysähtymisen?

Olin aina ajatellut, että voisin valita kaikki vaihtoehdot, mutta nyt olen ymmärtänyt, että jokainen valinta on myös valitsematta jättämistä. 

Sylvia Antoinette Petronella van der Moerin muistolaatta Inarin hautausmaan Pyrkyripalstalla.

WENNSTAM, KATARINA: Kuolleet naiset eivät anna anteeksi

Kustantaja: Gummerus 2026

Alkuteos: Döda kvinnor förlåter inte (2023)

Suomennos: Christine Thorel

Ruotsalainen Katarina Wennstam (s. 1973) on osallistunut näkyvästi julkiseen keskusteluun seksuaalisista väärinkäytöksistä ja naisten oikeudesta hallita omaa ruumistaan ja käsitellyt näitä aiheita myös trillereissään ja kolmessa reportaasiteoksessaan. Tukholman murhat -dekkarisarja on hänelle uusi aluevaltaus, sillä se sijoittuu 1800-luvulle ja tapahtumapaikkana on talo, jossa kirjailija itse asuu. Kuolleet naiset eivät anna anteeksi on sarjan avausosa.

Kertomus alkaa uudenvuodenaatosta: vuosi 1895 on jäämässä taakse ja vuosi 1896 alkamassa. Ilmassa on toiveikkuutta ja muutoksen henkeä. Tukholmaan on kohoamassa pääkaupungin arvoisia, komeita ja moderneilla mukavuuksilla varustettuja kerrostaloja. On sellaisia uutuuksia kuin sähkö, ”elävät kuvat” ja daktyloskopia eli sormenjälkitutkimus. Maan ensimmäinen naispuolinen lääkäri on avannut yksityisklinikkansa.  

Kertojina kirjassa vuorottelevat neljä eri-ikäistä ja yhteiskunnalliselta asemaltaan erilaista naista, jotka asuvat samassa kerrostalossa Södermalmilla. Jotkut heistä ovat pintapuolisesti tutustuneet toisiinsa jo ennen kohua herättäneitä tapahtumia, mutta nyt kaikki neljä yhdistävät lopulta voimansa naisten oikeuksien puolustamiseen miesten hallitsemassa maailmassa.

Leskirouva Olga Laurell viettää suruaikaa miehensä kuoleman jälkeen. Apulaispoliisipäällikön leskenä hänellä on varallisuutta, vaikutusvaltaa ja vapautta enemmän kuin ajan naisilla yleensä, mutta myös omat salaisuutensa ja häpeänsä. Olgan poika Oscar aloittelee poliisin uraa ja tähtäin on korkealla.

Upplantilainen lääkärin tytär Fredrika Nilsdotter on jäänyt orvoksi ja joutuu muuttamaan Tukholmaan sukulaisperheen seuraneidiksi, jotta hänen kunniallisuutensa säilyisi tahrattomana. Kaksikymmentäyksivuotiaana mamselli Fredrika tulee saamaan perintönsä ja samalla mahdollisuuden päättää omista asioistaan.

Yhdeksäntoistavuotias Hildur on portinvartijan kaunis tytär, joka hankkii taidokkailla ompelutöillään perheelle hieman lisää ruokarahaa. Äitipuolen kuoltua Hildur on joutunut vastaamaan myös kodin pyörittämisestä ja nuorempien lasten huolehtimisesta. Köyhä perhe asuu ahtaasti ja ilman mukavuuksia.

Seitsemäntoistavuotias Edit on satojen muiden tyttöjen tavoin saapunut Tukholmaan päästäkseen hyvään perheeseen palvelukseen ja saadakseen omaa rahaa. Hän on juuri lähtenyt edellisestä työpaikastaan ja päässyt Olgalle piiaksi. Työpaikka on hyvä, mutta Editillä on musertava huoli: hän on raskaana eikä tiedä mitä hänen pitäisi tehdä.

Uudenvuodenyönä Hildur löytää ulkohuussissa vieraillessaan piha-alueelta kuolleen piikatytön. Maahan valuneen veren perusteella tyttöä pidetään ensin murhan uhrina, mutta kuolinsyyksi paljastuukin sikiönlähdetys. Hildur joutuu viipymään paikalla vastailemassa poliiseille ja Fredrikakin tupsahtaa matkatavaroineen kaiken keskelle. Fredrika sattuu osumaan paikalle myös hieman myöhemmin, kun poliisit löytävät murhatun vaununajajan.

Hildur suree kuolleen Emma Josefinan kohtaloa, vaikkei ole tätä tuntenutkaan. Nuorta ompelijatarta suututtaa ikäisensä tytön leimaaminen kevytkenkäiseksi luntuksi, joka on muka itse syypää kuolemaansa ja joka siis voidaan unohtaa. Eikö vastuuta kuuluisi myös lapsen isälle ja sikiönlähdettäjälle? Fredrika puolestaan on kiinnostunut ennen kaikkea rikostapausten käytännön tutkinnasta.

Fredrika halusi tehdä jotakin merkityksellistä, jotakin oikeasti tärkeää. Hän halusi kuulustella todistajia ja epäiltyjä sen sijaan, että purki Eleonoran hirvittäviä ompeluksia. Hän halusi tutustua rikospaikkoihin sen sijaan, että joutui vain seuraamaan kotona päivien vääjäämätöntä valumista hukkaan. Jos saisikin tehdä oikeaa työtä ja auttaa rikoksen tai onnettomuuden uhreiksi joutuneita ihmisiä.

Pohdittavana on erilaisia kysymyksiä. Kuka oli Emma Josefinan lapsen isä? Pakottiko hän tytön sikiönlähdetykseen? Onko kahdella Fredrikan todistamalla murhalla yhteyttä toisiinsa? Konstaapeli Oscar vastailee parhaansa mukaan naapureidensa kysymyksiin, vaikka korostaakin, etteivät nuoret ja nuhteettomat naiset saisi ajatella tällaisia asioita.

Nuoret ja nuhteettomat eivät kuitenkaan ole turhaa porukkaa, vaan onkivat vähän kerrassaan lisää tietoa vainajasta ja hänen kohtalotovereistaan. Lakiasioihin ja rikostapauksiin perehtynyt Olga puolestaan avaa muille ovia, jotka muuten pysyisivät suljettuina. Hänen ansiostaan myös Edit voi antaa oman panoksensa kiemuraisen rikoskuvion selvittämiseen.

Wennstam on tutkinut perusteellisesti 1800-luvun lopun ruotsalaista yhteiskuntaa ja etenkin naisen asemaa siinä. Teksti muuttuu välillä miltei saarnaksi, kun kirjailija kuvailee sitä, miten miehet käyttävät nuoria viattomia tyttöjä hyväkseen – eivätkä uhreina ole pelkästään piikatytöt. Kovin tutuilta kuulostavat lauseet, joilla miehet korostavat prostituution tarpeellisuutta ja omia seksuaalisia oikeuksiaan.

Kuolleet naiset eivät anna anteeksi -teosta ei oikeastaan voi pitää dekkarina, koska juoni on varsin ennalta-arvattava, mutta vetävä tarina se on silti. Ennen kaikkea se tarjoaa hyvää ajankuvaa erilaisten kaupunkiympäristöön, sisustukseen, pukeutumiseen ja ajatusmaailmaan liittyvien yksityiskohtien kautta.

 Kirja päättyy miellyttävissä tunnelmissa, vaikka kaikkea pahaa ei voikaan unohtaa eikä korjata. Silti kaikkien neljän päähenkilön kohdalla tulevaisuus vaikuttaa valoisammalta ja toiveet toteutumiskelpoisilta. Ja onhan kirjassa toki muutama kunnollinen mieskin, joiden suhteen rakennella odotuksia. Kirja tarjoaa lukijalleen viihdettä, mutta myös tietoa.

ZEH, JULI: Ihmisten kesken

Kustantaja: Huippu 2025

Alkuteos: Unterleuten (2016)

Suomennos: Anne Kilpi

Kansi: Tuomo Parikka

Unterleuten on pieni kuvitteellinen kylä entisen Itä-Saksan alueella, noin sadan kilometrin päässä Berliinistä. Kyläläiset ovat kokeneet toisen maailmansodan myllerryksen, DDR:n aikaisen sosialistisen diktatuurin ja Saksojen yhdistymisen jälkeisen kapitalismin hyökkäyksen. He ovat kuitenkin aina noudattaneet vanhaa hyvää tapaa: ratkaisseet kylän ongelmat keskenään.

Täällä oli poliitikkojen, median ja tieteentekijöiden tietämättä olemassa puolianarkistinen, lähes täysin itsenäinen elämämuoto, jonkinlainen esivaltiollinen vaihtotalousyhteiskunta, tahattomasti kumouksellinen, valtiovallan ulottumattomissa, unohdettu, laiminlyöty ja siksi jollain kummallisella tavalla vapaa. Rahalla oli vähemmän merkitystä kuin sillä, kuka oli kenellekin palveluksen velkaa.

Nyt ollaan vuodessa 2010 ja Unterleuteniinkin on alkanut saapua ulkopuolisia asukkaita. Entinen yliopiston opettaja Gerhard Fließ on saanut työpaikan seudun lintujensuojeluyhdistyksessä ja paneutunut täysillä suojelemaan harvinaiseksi käyneiden suokukkojen pesintää. Nuoren Jule-vaimon ajatukset täyttää pieni vauva.

Linda Franzen puolestaan on löytänyt kylästä maatilan, missä hänen rakkaalle hevoselleen ja tämän mahdollisille jälkeläisille olisi talli- ja laiduntilat – kunhan hän vain saisi tarvittavat luvat kunnalta ja naapureilta. Linda uskoo saavansa tahtonsa läpi tavalla tai toisella, vaikka kumppani Frederik Wachs hieman epäilee.

Kyläläisten mieliä askarruttaa etenkin rahamies Konrad Meiler, joka on hankkinut huutokaupasta ylihintaan useita tontteja Unterleutenin alueelta. Mitä mies aikoo tehdä niillä? Tosiasiassa Meilerillä ei ole mitään suunnitelmaa eikä edes tietoa ostamiensa alueiden sijainnista. Hän kuitenkin pitää kylästä heti tullessaan tutustumaan hankintaansa.

Unterleuten ei ollut hänen kotiseutunsa, hänellä ei ollut täällä edes sukulaisia. Mutta Unterleuten näytti joltakin sellaiselta, mitä saattoi kutsua kotiseuduksi.

 Unterleutenissa on vuosikymmeniä ollut kaksi vahvaa johtohahmoa, varakas Gombrowski ja kommunisti Kron. Kummallakin on omat käskyläisensä ja kannattajansa, eivätkä heidän menetelmänsä asioiden hoidossa ole aina olleet puhtaat. Gombrowski itse uskoo olleensa aina kyläläisille sellainen hyväntekijä, että Pyhä Martinus tuntui hänen rinnallaan vasta-alkajalta.

Kylän valtaa levottomuus, kun sijoitusyhtiö ilmoittaa rakentavansa Unterleutenin alueelle tuulivoimapuiston. Ketkä omistavat tontteja suunnitellulla paikalla ja ovat oikeutettuja vuokratuloihin? Kuka on ovelin ja röyhkein kaupanhieronnassa? Epäselväksi jäänyt vuosientakainen kuolemantapaus nousee taas esiin ja uudeksi kohuaiheeksi löytyy mahdollinen lapsenryöstö. Ilmassa on väkivaltaa, tuleeko uhreja?

Lukijaa ei onneksi jätetä epätietoisuuteen. Vanha kuolemantapaus ratkeaa ja epilogissa tarinan kertoja selittää lisää yksityiskohtia ja kertoo henkilöiden myöhemmistä elämänvaiheista. Unterleutenin kyläkin on siirtynyt mullistusten jälkeen uuteen aikakauteen ja uudenlaiseen tapaan hoitaa asioita.

Kirjan luvuissa on otsikkona sen henkilön sukunimi, jonka näkökantaa kyseinen luku esittelee. Zeh kuvaa taitavasti sitä sosiaalisten suhteiden, tunteiden ja riippuvuuksien monimutkaista vyyhteä, joka pienessä kylässä on vuosien ja yhteiskunnallisten muutosten aikana kehittynyt. Kukaan kirjan kahdestatoista henkilöstä ei kuitenkaan ole yksinomaan hyvä tai paha.

Ihmisten kesken -romaania leimaavat musta huumori ja joskus varsin irvokkaatkin yksityiskohdat. Lukija saa hyvän kuvan siitä, millaisen perinnön DDR on jättänyt asukkailleen ja toisaalta myös siitä, miten erilaista on elämä maaseudulla ja kaupungissa jopa väkirikkaassa Saksassa. Antoisa kirja monestakin syystä!

Bonnissa vuonna 1974 syntynyt Juli Zeh on palkittu ja kiitetty kirjailija sekä Brandenburgin perustuslakituomioistuimen tuomari. Häneltä on aiemmin suomennettu vuonna 2001 ilmestynyt esikoisteos Kotkia ja enkeleitä sekä 2021 ilmestynyt romaani Yli-ihmisiä. Ihmisten kesken -teoksesta on tehty televisiosarja ja useita näyttämösovituksia.

Kun usko hyvään loppui, oli se korvattava uskolla omaan itseen.

SCHULMAN, ALEX: 17. kesäkuuta

Kustantaja: Nemo 2025

Alkuteos: 17 juni (2025)

Suomennos: Jaana Nikula

Kansi: Sara R. Acedo

Neljäkymmentäviisivuotiaan opettajan Vidar Åkebyn muistisairas äiti on hoivakodissa ja isä kuollut jo vuosia sitten. Lähestyvän remontin vuoksi Vidar tutkii viimeinkin laatikoita, joihin isän kuoleman jälkeen talletettiin tälle kuuluneita tavaroita. Yhdestä laatikosta hän löytää isänsä puhelinmuistion ja muistiosta lapsuutensa kesämökin puhelinnumeron. Se palauttaa mieleen jotain noiden kesien tunnelmasta.

…oli kuolleita kärpäsiä ikkunalaudalla, kaloja verkossa, rannassa huojuvia puita, ikävystymistä, kahvikupin jättämiä renkaita vahakankaalla, aurinkoa, sadetta, yksinäisyyttä, tuulenpuuskien taittelemia sanomalehtiä, niskaan pyrkiviä hyttysiä läimäytettiin hengiltä, radio soi ja kaltevalla kentällä pelattiin jalkapalloa.

Nostalgia saa Vidarin kokeilemaan tuttua numeroa ja yllättäen puhelin soi kuin soikin linjan toisessa päässä. Sitten isä vastaa puheluun. Häkeltynyt Vidar ei pysty sanomaan mitään ja isä sulkee puhelimen. Onko Vidar tullut hulluksi? Uteliaisuus saa hänet kuitenkin soittamaan myöhemmin uudestaan. Ja uudestaan. Ja kerran vastaajana on poika, Vidarin nuori versio.

Vidar on jo ymmärtänyt, että kello puhelimen toisessa päässä on minuutilleen samassa ajassa kuin hänellä itselläänkin, mutta jonkin verran vaivaa vaatii sen selvittäminen, mikä päivä kesämökillä on menossa. Käy ilmi, että perhe elää yhä uudestaan tiettyä päivää, jonka kulussa ei tapahdu pienintäkään muutosta. Tuo päivä on 17. kesäkuuta 1986.

Miksi juuri tuo päivä? Vidar muistaa lapsuudestaan ylipäätään hyvin vähän ja 17. kesäkuuta tuntuu olleen yksi tavallinen kesäpäivä muiden joukossa. Isosisko sanoo samaa, äiti taas ei halua puhua asiasta. Kuitenkin kahdeksanvuotias Vidar on aina todella hädissään, kun aikuinen Vidar tavoittaa hänet iltakahdeksan jälkeen.

Tästä lähtien soitan pojalle joka päivä samaan aikaan, valmistelen häntä aina samalla tavalla, yritän lievittää hänen tuskaansa etukäteen. Tämä on minun osani elämässä ja näin on oltava. Minä olen ruutusolttu, kesäkuun seitsemännentoista päivän vartiomies ja lohduntuoja.

Aikuisellakin Vidarilla on vaikeuksia. Hän on ollut koulussa erottamassa kahta tappelevaa poikaa toisistaan ja omasta mielestään aivan ohjeiden mukaan. Todisteet kuitenkin osoittavat hänen hieman myöhemmin käyneen väkivaltaisesti toisen pojan kimppuun ja aiheuttaneen tälle pahoja vammoja. Vidarilla ei ole mitään mielikuvaa siitä, miksi hän käyttäytyi niin.

Schulmanin romaani kietoo Vidarin menneisyyden ja nykyisyyden toisiinsa jännittävällä tavalla. Miten ihmisen muisti käsittelee traumaattista tilannetta? Miten vanha trauma voi vaikuttaa ihmisen käyttäytymiseen vuosia myöhemmin? Kirjan viimeisessä luvussa tapahtumaketjun alkusyy lopulta selviää ja - ilahduttavaa kyllä - Vidar uskoo oppivansa elämään sen tiedon kanssa.

Mutta sitten kaikki muuttui. Ei niin että olisin löytänyt jotakin vaan koska mitään ei löytynyt – vähän kuin jos laittaisi paperisydämen ohukaisen päälle ja ripottelisi kaiken ylle tomusokeria, ja kun poistaa paperin, ohukaisen päällä näkyy sydän, mutta sitä ei muodosta tomusokeri vaan sen puute.

Vidarin tarina on romaanin keskiössä, mutta hänen välityksellään lukija saa näkökulmaa muuhunkin yhteiskuntaan. Millaisia ovat opettajan työtehtävät ja oikeudet nykypäivän koulumaailmassa? Miten panostetaan vanhustenhoitoon? Lisäksi osuvia huomioita on työtoveruudesta, ihmisten vieraantumisesta toisistaan ja sosiaalisen median hyvistä ja huonoista vaikutuksista.

Schulmanin teksti on harkitun asiallista, mutta vahva tunnelataus puskee silti läpi. 17. kesäkuuta -teoksessa toistuvat samat asiat, joita kirjailija on kuvannut aiemmissakin romaaneissaan: yksinäinen poika vailla turvallista aikuista, äkkiväärä isä ja juopottelun jo aamusta aloittava äiti. Synkistä piirteistä huolimatta tarinoihin ujuttautuu aina myös vapauttavaa lämpöä ja toivoa.

Jälleen hieno kirja Alex Schulmanilta! Se ei ole vanhan kertausta, vaan oma, hyvin koskettava kokonaisuutensa.