TIMANDER, MATTIAS: Metsä ei sinusta lähde

 

Kustantaja: Johnny Kniga 2026

Alkuteos: Din vilja sitter i skogen (2024)

Suomennos: Jonja Rajala

Kansi: Ville Laihonen

Oletko saamelainen, se kysyi ja minä sanoin että miten niin. Vai ollaanko sitä ihan pesunkestäviä ruotsalaisia, se sanoi ja minä sanoin että no jaa en oikein tiedä, ja katsoin muualle, mutta se jatkoi. Oletko tornionlaaksolainen. Joo nyt minä tiedän, se sanoi, sinähän olet ihka aito länsipohjalainen, ja se hymyili ja minä vastasin että en minä ainakaan mitään suomea osaa. No mistä sinä sitten olet, se tivasi vallan kärttyisenä ja minä kerroin mistä olin. Samperi soikoon. Parhaasta kylästä.

Parikymppinen nuorukainen on jäänyt orvoksi ja muuttanut perimäänsä hirsimökkiin, joka sijaitsee pienessä kahdeksantoista asukkaan kylässä Kiirunan lähellä. Kylässä ilmeisesti lähes kaikki ovat jollakin lailla sukua keskenään, mutta onko esimerkiksi monitoimimies Tage nuorelle miehelle jotain sukua? Entä isossapirtissä asuva ”se”?

Kertoja kuluttaa aikaa arkisesti puuhailemalla, vaeltelemalla lähitienoilla ja kyläilemällä naapurustossa, missä tapojen mukaisesti nautitaan juuri kiehautetut kahvit ja viivähdetään hetki tarinoimassa. Miestä hämmentävät ne muutamat kyläläiset, jotka eivät halua olla hänen kanssaan missään tekemisissä. Menneisyydessä on selvästikin tapahtunut jotain, mistä vanhemmat eivät ole halunneet pojalleen kertoa.

Sitten kertoja löytää piharakennuksesta pinon kirjoja ja on kuin metsänneidon pauloihin joutunut tai naapurien mukaan muuttunut boheemiksi. Hän uppoutuu täysin maailmankirjallisuuden klassikoihin ja ajelee välillä volvovanhuksella kaupunkiin hankkimaan lisää. Kylä asukkaineen alkaa tuntua ahtaalta ja keskellä talvea kertoja pakeneekin suurkaupunkiin.

Yleinen mielipide kai oli, että lukeminen oli lähinnä ajanhukkaa. Mutta minusta oli kiinnostava ajatus että siitä voisi kehkeytyä jotakin. Että siitä voisi olla hyötyä. Kai kirjoillakin oli pakko olla joku tarkoitus.

Suurkaupungissa kaikki on harmaata ihmisiä myöten. Tavat erilaiset. Kieli erilainen. Kirjoja on kuitenkin nuoren miehen kerättäväksi mielin määrin ja mahdollisuus tehdä työtä niiden pohjalta. On samanhenkisiä ihmisiä ja on eräs ihastuskin. Onko suurkaupunki kuitenkaan oikea paikka pohjoisen jokilaakson pojalle?

Katsoin tuntureita ja ajattelin että täällä korkeuksissa kaikki oli niin kuin kehyksissä. Etelässä näköala ei ikään kuin loppunut koskaan… Taivaalla jokilaakson yllä vyöryi tummanharmaa kaistale. Tunturimassiivi kokonaan pilvien peitossa. Järvellä vaahtopäitä ja jängänreunan pajut saivat kyytiä. Kylän yllä lepäsi haikeus enkä nähnyt yhtä ainutta eläintä.

Nuori mies jutustelee elämästään avoimesti, vilpittömästi ja hieman naiivistikin ja on kaiken kaikkiaan aivan hurmaava. Miten palava onkaan hänen halunsa tutustua kirjallisuuteen! Miten totista yritys ratkaista runoja kuin sudokua! Tuskinpa into koskaan kokonaan häviää, vaikka hetkellisesti notkahtaisikin.

Yhtä innokkaasti mies yrittää selvittää kylässä vallitsevan eripuran syitä, mutta saa saaliikseen vain hämärää muistitietoa, jonka perusteella lukijakin joutuu muodostamaan oman näkemyksensä. Paikallisväriä tarinaan tuo pieni murteellisuus ja huumoria lakonisten lausahdusten herättämät mielikuvat. Jonja Rajalalle kiitos oivaltavasta suomennoksesta ja etenkin kirjan hienosta nimestä!

Kiirunasta kotoisin olevan Mattias Timanderin (s. 1998) esikoisromaani Metsä ei sinusta lähde on miellyttävä tuttavuus. Nuori kirjailija on löytänyt oman äänensä ja oman tapansa nähdä maailmaa, joten jatkoa odottaa kiinnostuneena.

YUZUKI, ASAKO: Voita

Kustantaja: Gummerus 2025

Japanilainen alkuteos 2017

Suomennos englanninkielisestä käännöksestä: Kosti Vanninen

Toimittaja Rika Machida on useita kertoja pyrkinyt haastattelemaan kolmen miehen myrkytysmurhasta ja useiden muiden petkuttamisesta epäiltyä Manako Kajiita eli Kajimanaa, sillä häntä kiinnostavat naisen luonne ja elämänkokemukset. Gourmetruoillako nainen on miehet lumonnut? Yleinen mielipide nimittäin leimaa hänet epämiellyttävän lihavaksi (n. 70 kg).

Kajimana kieltäytyy tapaamasta Rikaa, kunnes tämä keksii pyytää lihapadan reseptiä. Ensitapaamisella Kajimana haluaa tietää, mitä Rikalla on jääkaapissaan. Kuullessaan sanan margariini, nainen tulistuu: hän ei voi sietää feministejä eikä margariinia! Rikan on kokeiltava laadukkaalla voilla ja soijakastikkeella maustettua riisiä! Rika tottelee ja makunautinto lähentelee seksuaalista mielihyvää.

Makua ei voinut kuvata kuin kullankeltaiseksi. Kullankeltaisena kiiltävä, mahdottoman syvä ja vienon aromin kyllästämä aalto kietoutui riisiin, ja se kaikki vei Rikan kehon mukanaan jonnekin kaukaisuuteen.

Jatkossa Rika toteuttaa kaikki Kajimanan ohjeet; käy tietyissä ravintoloissa, syö tiettyjä ruokia ja alkaa itsekin kokata. Voin käyttö näkyy poikamaisen luisevassa Rikassa pian painonnousuna, mikä säikäyttää ystävien lisäksi työnantajankin. Onko Rika kadottanut itsekurinsa? Pystyykö hän töihin? Tosiasiassa Rika on vielä kaukana painoindeksin ylärajasta.

Monen japanilaisen naisenkin mielestä miehistä huolehtiminen on heille annettu pyhä tehtävä, mutta sitä Rika ei allekirjoita. Hän arvostelee ankarasti miehiä, jotka syystä tai toisesta yksin jäätyään antavat elämänsä mennä retuperälle eivätkä huolehdi hygieniastaan tai ruoastaan. Jotkut jopa kuolevat toivottomuuteensa.

Japanilaisten naisten odotetaan olevan loputtoman kärsivällisiä, ahkeria ja pidättyväisiä, ja samalla heidän odotetaan myös olevan naisellisia ja lempeitä ja pitävän huolta miehistä kuin se olisi itsestäänselvyys. 

Loppujen lopuksi Manako Kajiin haastattelu tai artikkelisarja lehdessä eivät olekaan Rikan unelmien täyttymys. Parasta on se, kun hän voi käyttää juuri oppimia taitojaan valmistamalla upean aterian, jonka ääreen kerääntyvät sekä hänen pitkään tuntemansa läheiset että aivan uudet ystävät ja tukijat.

Samanlaisen kuin kuvakirjassa, jonka hän oli lukenut lapsena: kokonaisena paistettu kalkkuna sekä sokerikuorrutetta valuva kakku. Pelkkä ajatus sai hänen sydämensä pamppailemaan täyttymyksestä.

Yuzukin kirja on mielenkiintoinen yhdistelmä naisasiaa ja hyvän ruoan ylistystä. Hän kuvailee aistivoimaisesti ruokalajien tuoksuja, ulkonäköä, makuja ja suutuntumaa. Lisäksi kirjassa on jännitettävääkin: pystytäänkö kuolemantapaukset selvittämään, tuomitaanko Kajimana, mikä on Rikaa painava salaisuus… Hieman tekstiä olisi kyllä voinut tiivistää.

Kirjan henkilöistä monet kehittyvät tarinan aikana itsenäisemmiksi ja avarakatseisemmiksi. Mielenkiintoisin on kuitenkin Manako Kajii, josta mielikuva vaihtuu moneen kertaan. Onko hän häijy, laskelmoiva, manipuloiva, aidosti asiastaan innostunut, älykäs, itsevarma, itseään pettävä vai säälittävä? Jokainen voi päätellä itse.

Asako Yuzukin Voita-romaanin sanoma kiteytyy Rikan sanoissa: … maailma oli elämisen arvoinen. Tai ei – se oli ahnaan maistelemisen arvoinen. Nauti siis elämästä ja tästä ylen runsaasta kirjasta!

TYLER, ANNE: Sininen lanka

Kustantaja: Otava 2025

Alkuteos: A Spool of Blue Thread (2015)

Suomennos: Laura Beck

Whitshankeissa ei ollut mitään erikoista. Kukaan heistä ei ollut kuuluisa. Kukaan ei ollut poikkeuksellisen älykäs. Ja ulkonäöltään he olivat vain keskitasoa… Mutta kuten useimmat perheet, he kuvittelivat olevansa erityisiä.

Whitshankin perheen kantaisä Junior (Jurvis Roy) rakentaa 1930-luvun Baltimoressa varakkaalle pariskunnalle taloa, jonka sijaintia ja arkkitehtuuria pitää täydellisinä. Hän rakentaa taloa kuin omaansa ja jättää asiakkaiden toiveita toteuttamatta, jos ne sotivat hänen omaa näkemystään vastaan. Vastoin kaikkea todennäköisyyttä talosta tuleekin hänen perheensä koti. Nousu keskiluokkaan!

… Junior eteni kuten oli alkujaan suunnitellutkin. Tämähän oli kuitenkin hänen elämänsä talo (kuten toisentyyppisellä miehellä olisi ollut elämänsä rakkaus), ja täysin vastoin mitään logiikkaa hän takertui vakaumukseen, että jonakin päivänä hän itse asuisi siinä…

Juniorin mukana taloon muuttavat hänen nuori vaimonsa Linnie Mae, tyttärensä Merrick ja poikansa Red (Redcliffe). Vanhempien kuoltua onnettomuudessa talon ottaa vastuulleen Red, joka jatkaa myös isänsä työtä rakentajana. Järkevä Red on salaa ylpeä taiteellisesta ja estottomasta Abby-vaimostaan, joka pitää yllä nuoruutensa ihanteita ja tarjoaa viikoittain päivällistä sosiaalityössä tapaamilleen yksinäisille ja onnettomille.

Perheen tyttäristä Amanda on yhdeksän ja Jeannie viisi, kun Denny-poika syntyy. Dennyn ollessa neljävuotias perhe karttuu vielä Douglasilla, jota aletaan yleisesti kutsua Stemiksi. Stem on rauhallinen ja tottelevainen poika, joka koulussa tekee tunnollisesti tehtävänsä ja koulusta päästyään on aidosti kiinnostunut työstä rakennusfirmassa. Siinä poika Redin mieleen!

Denny onkin sitten toista maata. Koulussa hän on lahjakkuudestaan huolimatta aina vaikeuksissa. Hän aloittaa asioita, mutta kyllästyy niihin nopeasti. Hän on vihainen ja sulkeutunut ja varjelee mustasukkaisesti yksityisyyttään. Muiden salaisuuksia Denny kyllä nuuskii hanakasti saaden vallantunnetta tiedoistaan. Abbylle hän on lapsista rakkain.

Erästä asiaa ongelmalasten vanhemmat eivät sanoneet koskaan ääneen: oli helpotus kun lapset alkoivat pärjätä, mutta mitä vanhempien piti tehdä sille suuttumukselle, jota he olivat tunteneet kaikki nuo vuodet?

Aikuisena Denny elää kierrellen maailmaa. Kotiin hän saapuu aika ajoin, mutta vierailu voi yhtäkkiä keskeytyä Denny loukkaannuttua jostakin. Tämän jälkeen voi kulua kuukausia tai jopa vuosia ennen seuraavaa yhteydenottoa, joten perhe oppii olemaan Dennyn kanssa varpaillaan ja varautuneena erilaisiin yllätyksiin. Toki Denny voi olla hyvinkin auttavainen, mutta salassa.

Vuosi 2012 on Whitshankin perheessä mullistusten aikaa. Redin kuulo huononee ja Abby alkaa saada lyhyitä muistikatkoksia. Denny ja Stem olisivat molemmat valmiita muuttamaan vanhempiensa luo pitääkseen heistä huolta. Syntyy valtataistelua. Vanhoja kaunoja nousee esiin. Tilanne ratkeaa traagisesti ja Juniorin rakkaudella rakentama talo tyhjenee ihmisistä ja tavaroista. Samalla selviää myös Stemiin liittynyt salaisuus.

Sininen lanka -teoksen viimeiset luvut sukeltavat menneeseen. Milloin ja miten Abbylle valkeni, että Red olisi kumppanina todellinen aarre? Miten Abby säilytti ”kelta-vihreänä iltapäivänä” syttyneen tunteensa koko pitkän avioliiton ajan?  Kirjan mielenkiintoisin osuus on kertomus Juniorin ja Linnie Maen avioliitosta, joka ei ehkä ollutkaan yksi maailman suurista rakkaustarinoista, vaikka Linnie Mae niin Abbylle väittääkin.

Sininen lanka on tyyliltään arkinen ja lakoninen, mutta yllättää aina välillä herkullisen ironisilla heitoillaan. Paljon joutuu lukemaan rivien välistä, mutta henkilöt tulevat ilahduttavan tutuiksi kaikkine ominaispiirteineen, joskus hellyttävinä ja joskus ärsyttävinä. Ohimennenkin mainituilla yksityiskohdilla on merkitystä.

Mikä sitten tekee Whitshankin perheestä tarinan arvoisen? Vai onko niin kuin Abby pelkää: heidän perheensä olisi vain yksi sekava, tyytymätön, tavallinen perhe? Vai juuri tavallisuudessako piilee sen viehätys?

RYTISALO, MINNA: Sylvia

Kustantaja: WSOY 2025

Kansi: Ville Laihonen

Minna Rytisalon kirja Sylvia alkaa nimihenkilön esittelyllä. Sylvia Petronella Antoinette van der Moer syntyi Haagissa vuonna 1923, menetti isänsä parivuotiaana ja eli sen jälkeen äitinsä ja sisarensa kanssa hyvin vaatimattomissa oloissa. Toisen maailmansodan jälkeen Sylvia lähti maailmalle ja avioitui 1946 yhdysvaltalaisen free lance -toimittajan kanssa. Liitto päättyi eroon 1948, mutta Sylvia jatkoi matkustelua.

Helsinkiin Sylvia saapui kesäkuussa 1949 ja eleli amerikkalaisen toimittajan roolissa seurapiireissä, kunnes hotelli teki rikosilmoituksen maksamattomista maksuista. Petronellaksi muuttunut seikkailijatar lähti hankaluuksia pakoon Lappiin ja vaelsi geologi Klaus Säynäjärven mukana Lemmenjoelle toimiakseen kullankaivajien leirissä kokkina. Suojelupoliisi kuitenkin tavoitti Petronellan ja kuljetti Helsinkiin kuulusteluihin. Hänet karkotettiin Suomesta lokakuussa 1949.

Hän on ollut aivan tavallinen tyttö, ei hän ole tehnyt mitään mainetekoja tai mitään, miksi olisi jäänyt historiaan. Miksi hänet yhä muistetaan?

Faktojen jälkeen kirjassa seuraa fiktio. Millainen nainen Sylvia oikein oli? Kertomukset seuraavat toisiaan, kun Sylvia tapaa ihmisiä eri puolilla maailmaa aina erinimisenä ja eri elämäntarinalla varustettuna.  Hän tietää, että maailmassa menestyvät ne, jotka osaavat valita oikeat tarinat, joten seurasta riippuu, onko Sylvia paronitar, leski tai sotasankari.

Sylviassa on sellaista itsevarmuutta ja säteilyä, että ihmiset harvoin kyseenalaistavat hänen tarinoitaan. Hän itse taas ei katso toimivansa väärin hyväuskoisia petkuttaessaan, koska se on hänelle ainoa tapa selvitä päivästä toiseen. Tuskinpa kenenkään kukkaro kevenee liikaa sinä lyhyenä aikana, jonka Petronella yhdessä paikassa viipyy!

Ei ole mikään iso synti, että joku voileipä, kananmuna tai maitolasillinen on jäänyt maksamatta tai hotellihuone kuittaamatta.

Kertomukset Sylvian ja ihmisten kohtaamisista ovat kuin novelleja romaanin sisällä; selkeitä kokonaisuuksia, joista paljastuvat kummankin osapuolen ajatukset. Niihin limittyvät Petronellan kokemukset Lapissa, missä avarat maisemat vaikuttavat maailmaa nähneeseen seikkailijaan todella voimakkaasti ja saavat hänet nöyränä tutkiskelemaan omaa itseään. Tämä on kirjan kauneinta antia.

…minä katson niin kauas etten elämässäni koskaan ennen, ja kutistun sen kaiken edessä. Maisema on avartunut valtavaksi. On pakko istuutua. Olen hiekanjyvä tai vaivaiskoivun pyöreä lehti. Ei ihminen saa maailmaan minkäänlaista merkkiä tai muistoa jätettyä, ja kuollessaan jokainen katoaa jäljettömiin.

Klaus Säynäjärvestä Petronella löytää ystävän. Mies suhtautuu naiseen asiallisesti eikä tuomitse tätä, vaikka näkeekin keksittyjen tarinoiden läpi. Yhteinen huumori löytyy. Kullankaivajat puolestaan mieltyvät kauniiseen ja eloisaan Petronellaan niin paljon, että tarjoutuvat maksamaan tämän velat voidakseen pitää kaunottaren luonaan. Tämä kuitenkin katoaa jäljettömiin kuin aave.

Muuhun tekstiin kietoutuu vielä Supon edustajan Tapio Korhosen kronologialtaan takaperoisesti etenevä selostus Petronellan hakumatkasta Lapista Helsinkiin. Korhonen ei usko Petronellasta mitään hyvää, vaan pitää tämän jokaista sanaa ja elettä todisteena kavaluudesta. Väärällä nimellä ja ilman passia matkustava nainen on varmasti vakooja! Ehkä moni muukin suomalainen ajatteli tuolloin samoin.

Sylvian tarina ei lopu karkotukseen. Hän eli viimeiset vuotensa Yhdysvalloissa, missä kuoli 90 vuoden iässä tammikuussa 2014. Hän ei kuitenkaan unohtanut Lappia, vaan toivoi ennen kuolemaansa, että hänen tuhkansa levitettäisiin Lemmenjoelle. Kesällä 2014 tytär toteutti äitinsä toiveen ja toi tuhkat Lemmenjoelle ja Inarin hautausmaalle. Petronella palasi ystäviensä luo.

Kullankaivajat puolestaan eivät koskaan unohtaneet kaunista Petronellaansa, vaan nimesivät hänen mukaansa Lemmenjoen läheiset tunturit Petronellan kukkuloiksi. Näin nuoresta naisesta muodostui yksi Lapin kultamaiden legendoista, jonka lumoa Rytisalon taidokkaasti rakennettu teos ei vähennä.

Onko sattumaa, mihin on syntynyt, millaisiin oloihin ja keneksi, mitä lopulta voi valita vai voiko mitään? Onko ihmisen oltava kuin tervapääsky, vai voiko valita myös pysähtymisen?

Olin aina ajatellut, että voisin valita kaikki vaihtoehdot, mutta nyt olen ymmärtänyt, että jokainen valinta on myös valitsematta jättämistä. 

Sylvia Antoinette Petronella van der Moerin muistolaatta Inarin hautausmaan Pyrkyripalstalla.

WENNSTAM, KATARINA: Kuolleet naiset eivät anna anteeksi

Kustantaja: Gummerus 2026

Alkuteos: Döda kvinnor förlåter inte (2023)

Suomennos: Christine Thorel

Ruotsalainen Katarina Wennstam (s. 1973) on osallistunut näkyvästi julkiseen keskusteluun seksuaalisista väärinkäytöksistä ja naisten oikeudesta hallita omaa ruumistaan ja käsitellyt näitä aiheita myös trillereissään ja kolmessa reportaasiteoksessaan. Tukholman murhat -dekkarisarja on hänelle uusi aluevaltaus, sillä se sijoittuu 1800-luvulle ja tapahtumapaikkana on talo, jossa kirjailija itse asuu. Kuolleet naiset eivät anna anteeksi on sarjan avausosa.

Kertomus alkaa uudenvuodenaatosta: vuosi 1895 on jäämässä taakse ja vuosi 1896 alkamassa. Ilmassa on toiveikkuutta ja muutoksen henkeä. Tukholmaan on kohoamassa pääkaupungin arvoisia, komeita ja moderneilla mukavuuksilla varustettuja kerrostaloja. On sellaisia uutuuksia kuin sähkö, ”elävät kuvat” ja daktyloskopia eli sormenjälkitutkimus. Maan ensimmäinen naispuolinen lääkäri on avannut yksityisklinikkansa.  

Kertojina kirjassa vuorottelevat neljä eri-ikäistä ja yhteiskunnalliselta asemaltaan erilaista naista, jotka asuvat samassa kerrostalossa Södermalmilla. Jotkut heistä ovat pintapuolisesti tutustuneet toisiinsa jo ennen kohua herättäneitä tapahtumia, mutta nyt kaikki neljä yhdistävät lopulta voimansa naisten oikeuksien puolustamiseen miesten hallitsemassa maailmassa.

Leskirouva Olga Laurell viettää suruaikaa miehensä kuoleman jälkeen. Apulaispoliisipäällikön leskenä hänellä on varallisuutta, vaikutusvaltaa ja vapautta enemmän kuin ajan naisilla yleensä, mutta myös omat salaisuutensa ja häpeänsä. Olgan poika Oscar aloittelee poliisin uraa ja tähtäin on korkealla.

Upplantilainen lääkärin tytär Fredrika Nilsdotter on jäänyt orvoksi ja joutuu muuttamaan Tukholmaan sukulaisperheen seuraneidiksi, jotta hänen kunniallisuutensa säilyisi tahrattomana. Kaksikymmentäyksivuotiaana mamselli Fredrika tulee saamaan perintönsä ja samalla mahdollisuuden päättää omista asioistaan.

Yhdeksäntoistavuotias Hildur on portinvartijan kaunis tytär, joka hankkii taidokkailla ompelutöillään perheelle hieman lisää ruokarahaa. Äitipuolen kuoltua Hildur on joutunut vastaamaan myös kodin pyörittämisestä ja nuorempien lasten huolehtimisesta. Köyhä perhe asuu ahtaasti ja ilman mukavuuksia.

Seitsemäntoistavuotias Edit on satojen muiden tyttöjen tavoin saapunut Tukholmaan päästäkseen hyvään perheeseen palvelukseen ja saadakseen omaa rahaa. Hän on juuri lähtenyt edellisestä työpaikastaan ja päässyt Olgalle piiaksi. Työpaikka on hyvä, mutta Editillä on musertava huoli: hän on raskaana eikä tiedä mitä hänen pitäisi tehdä.

Uudenvuodenyönä Hildur löytää ulkohuussissa vieraillessaan piha-alueelta kuolleen piikatytön. Maahan valuneen veren perusteella tyttöä pidetään ensin murhan uhrina, mutta kuolinsyyksi paljastuukin sikiönlähdetys. Hildur joutuu viipymään paikalla vastailemassa poliiseille ja Fredrikakin tupsahtaa matkatavaroineen kaiken keskelle. Fredrika sattuu osumaan paikalle myös hieman myöhemmin, kun poliisit löytävät murhatun vaununajajan.

Hildur suree kuolleen Emma Josefinan kohtaloa, vaikkei ole tätä tuntenutkaan. Nuorta ompelijatarta suututtaa ikäisensä tytön leimaaminen kevytkenkäiseksi luntuksi, joka on muka itse syypää kuolemaansa ja joka siis voidaan unohtaa. Eikö vastuuta kuuluisi myös lapsen isälle ja sikiönlähdettäjälle? Fredrika puolestaan on kiinnostunut ennen kaikkea rikostapausten käytännön tutkinnasta.

Fredrika halusi tehdä jotakin merkityksellistä, jotakin oikeasti tärkeää. Hän halusi kuulustella todistajia ja epäiltyjä sen sijaan, että purki Eleonoran hirvittäviä ompeluksia. Hän halusi tutustua rikospaikkoihin sen sijaan, että joutui vain seuraamaan kotona päivien vääjäämätöntä valumista hukkaan. Jos saisikin tehdä oikeaa työtä ja auttaa rikoksen tai onnettomuuden uhreiksi joutuneita ihmisiä.

Pohdittavana on erilaisia kysymyksiä. Kuka oli Emma Josefinan lapsen isä? Pakottiko hän tytön sikiönlähdetykseen? Onko kahdella Fredrikan todistamalla murhalla yhteyttä toisiinsa? Konstaapeli Oscar vastailee parhaansa mukaan naapureidensa kysymyksiin, vaikka korostaakin, etteivät nuoret ja nuhteettomat naiset saisi ajatella tällaisia asioita.

Nuoret ja nuhteettomat eivät kuitenkaan ole turhaa porukkaa, vaan onkivat vähän kerrassaan lisää tietoa vainajasta ja hänen kohtalotovereistaan. Lakiasioihin ja rikostapauksiin perehtynyt Olga puolestaan avaa muille ovia, jotka muuten pysyisivät suljettuina. Hänen ansiostaan myös Edit voi antaa oman panoksensa kiemuraisen rikoskuvion selvittämiseen.

Wennstam on tutkinut perusteellisesti 1800-luvun lopun ruotsalaista yhteiskuntaa ja etenkin naisen asemaa siinä. Teksti muuttuu välillä miltei saarnaksi, kun kirjailija kuvailee sitä, miten miehet käyttävät nuoria viattomia tyttöjä hyväkseen – eivätkä uhreina ole pelkästään piikatytöt. Kovin tutuilta kuulostavat lauseet, joilla miehet korostavat prostituution tarpeellisuutta ja omia seksuaalisia oikeuksiaan.

Kuolleet naiset eivät anna anteeksi -teosta ei oikeastaan voi pitää dekkarina, koska juoni on varsin ennalta-arvattava, mutta vetävä tarina se on silti. Ennen kaikkea se tarjoaa hyvää ajankuvaa erilaisten kaupunkiympäristöön, sisustukseen, pukeutumiseen ja ajatusmaailmaan liittyvien yksityiskohtien kautta.

 Kirja päättyy miellyttävissä tunnelmissa, vaikka kaikkea pahaa ei voikaan unohtaa eikä korjata. Silti kaikkien neljän päähenkilön kohdalla tulevaisuus vaikuttaa valoisammalta ja toiveet toteutumiskelpoisilta. Ja onhan kirjassa toki muutama kunnollinen mieskin, joiden suhteen rakennella odotuksia. Kirja tarjoaa lukijalleen viihdettä, mutta myös tietoa.

ZEH, JULI: Ihmisten kesken

Kustantaja: Huippu 2025

Alkuteos: Unterleuten (2016)

Suomennos: Anne Kilpi

Kansi: Tuomo Parikka

Unterleuten on pieni kuvitteellinen kylä entisen Itä-Saksan alueella, noin sadan kilometrin päässä Berliinistä. Kyläläiset ovat kokeneet toisen maailmansodan myllerryksen, DDR:n aikaisen sosialistisen diktatuurin ja Saksojen yhdistymisen jälkeisen kapitalismin hyökkäyksen. He ovat kuitenkin aina noudattaneet vanhaa hyvää tapaa: ratkaisseet kylän ongelmat keskenään.

Täällä oli poliitikkojen, median ja tieteentekijöiden tietämättä olemassa puolianarkistinen, lähes täysin itsenäinen elämämuoto, jonkinlainen esivaltiollinen vaihtotalousyhteiskunta, tahattomasti kumouksellinen, valtiovallan ulottumattomissa, unohdettu, laiminlyöty ja siksi jollain kummallisella tavalla vapaa. Rahalla oli vähemmän merkitystä kuin sillä, kuka oli kenellekin palveluksen velkaa.

Nyt ollaan vuodessa 2010 ja Unterleuteniinkin on alkanut saapua ulkopuolisia asukkaita. Entinen yliopiston opettaja Gerhard Fließ on saanut työpaikan seudun lintujensuojeluyhdistyksessä ja paneutunut täysillä suojelemaan harvinaiseksi käyneiden suokukkojen pesintää. Nuoren Jule-vaimon ajatukset täyttää pieni vauva.

Linda Franzen puolestaan on löytänyt kylästä maatilan, missä hänen rakkaalle hevoselleen ja tämän mahdollisille jälkeläisille olisi talli- ja laiduntilat – kunhan hän vain saisi tarvittavat luvat kunnalta ja naapureilta. Linda uskoo saavansa tahtonsa läpi tavalla tai toisella, vaikka kumppani Frederik Wachs hieman epäilee.

Kyläläisten mieliä askarruttaa etenkin rahamies Konrad Meiler, joka on hankkinut huutokaupasta ylihintaan useita tontteja Unterleutenin alueelta. Mitä mies aikoo tehdä niillä? Tosiasiassa Meilerillä ei ole mitään suunnitelmaa eikä edes tietoa ostamiensa alueiden sijainnista. Hän kuitenkin pitää kylästä heti tullessaan tutustumaan hankintaansa.

Unterleuten ei ollut hänen kotiseutunsa, hänellä ei ollut täällä edes sukulaisia. Mutta Unterleuten näytti joltakin sellaiselta, mitä saattoi kutsua kotiseuduksi.

 Unterleutenissa on vuosikymmeniä ollut kaksi vahvaa johtohahmoa, varakas Gombrowski ja kommunisti Kron. Kummallakin on omat käskyläisensä ja kannattajansa, eivätkä heidän menetelmänsä asioiden hoidossa ole aina olleet puhtaat. Gombrowski itse uskoo olleensa aina kyläläisille sellainen hyväntekijä, että Pyhä Martinus tuntui hänen rinnallaan vasta-alkajalta.

Kylän valtaa levottomuus, kun sijoitusyhtiö ilmoittaa rakentavansa Unterleutenin alueelle tuulivoimapuiston. Ketkä omistavat tontteja suunnitellulla paikalla ja ovat oikeutettuja vuokratuloihin? Kuka on ovelin ja röyhkein kaupanhieronnassa? Epäselväksi jäänyt vuosientakainen kuolemantapaus nousee taas esiin ja uudeksi kohuaiheeksi löytyy mahdollinen lapsenryöstö. Ilmassa on väkivaltaa, tuleeko uhreja?

Lukijaa ei onneksi jätetä epätietoisuuteen. Vanha kuolemantapaus ratkeaa ja epilogissa tarinan kertoja selittää lisää yksityiskohtia ja kertoo henkilöiden myöhemmistä elämänvaiheista. Unterleutenin kyläkin on siirtynyt mullistusten jälkeen uuteen aikakauteen ja uudenlaiseen tapaan hoitaa asioita.

Kirjan luvuissa on otsikkona sen henkilön sukunimi, jonka näkökantaa kyseinen luku esittelee. Zeh kuvaa taitavasti sitä sosiaalisten suhteiden, tunteiden ja riippuvuuksien monimutkaista vyyhteä, joka pienessä kylässä on vuosien ja yhteiskunnallisten muutosten aikana kehittynyt. Kukaan kirjan kahdestatoista henkilöstä ei kuitenkaan ole yksinomaan hyvä tai paha.

Ihmisten kesken -romaania leimaavat musta huumori ja joskus varsin irvokkaatkin yksityiskohdat. Lukija saa hyvän kuvan siitä, millaisen perinnön DDR on jättänyt asukkailleen ja toisaalta myös siitä, miten erilaista on elämä maaseudulla ja kaupungissa jopa väkirikkaassa Saksassa. Antoisa kirja monestakin syystä!

Bonnissa vuonna 1974 syntynyt Juli Zeh on palkittu ja kiitetty kirjailija sekä Brandenburgin perustuslakituomioistuimen tuomari. Häneltä on aiemmin suomennettu vuonna 2001 ilmestynyt esikoisteos Kotkia ja enkeleitä sekä 2021 ilmestynyt romaani Yli-ihmisiä. Ihmisten kesken -teoksesta on tehty televisiosarja ja useita näyttämösovituksia.

Kun usko hyvään loppui, oli se korvattava uskolla omaan itseen.

SCHULMAN, ALEX: 17. kesäkuuta

Kustantaja: Nemo 2025

Alkuteos: 17 juni (2025)

Suomennos: Jaana Nikula

Kansi: Sara R. Acedo

Neljäkymmentäviisivuotiaan opettajan Vidar Åkebyn muistisairas äiti on hoivakodissa ja isä kuollut jo vuosia sitten. Lähestyvän remontin vuoksi Vidar tutkii viimeinkin laatikoita, joihin isän kuoleman jälkeen talletettiin tälle kuuluneita tavaroita. Yhdestä laatikosta hän löytää isänsä puhelinmuistion ja muistiosta lapsuutensa kesämökin puhelinnumeron. Se palauttaa mieleen jotain noiden kesien tunnelmasta.

…oli kuolleita kärpäsiä ikkunalaudalla, kaloja verkossa, rannassa huojuvia puita, ikävystymistä, kahvikupin jättämiä renkaita vahakankaalla, aurinkoa, sadetta, yksinäisyyttä, tuulenpuuskien taittelemia sanomalehtiä, niskaan pyrkiviä hyttysiä läimäytettiin hengiltä, radio soi ja kaltevalla kentällä pelattiin jalkapalloa.

Nostalgia saa Vidarin kokeilemaan tuttua numeroa ja yllättäen puhelin soi kuin soikin linjan toisessa päässä. Sitten isä vastaa puheluun. Häkeltynyt Vidar ei pysty sanomaan mitään ja isä sulkee puhelimen. Onko Vidar tullut hulluksi? Uteliaisuus saa hänet kuitenkin soittamaan myöhemmin uudestaan. Ja uudestaan. Ja kerran vastaajana on poika, Vidarin nuori versio.

Vidar on jo ymmärtänyt, että kello puhelimen toisessa päässä on minuutilleen samassa ajassa kuin hänellä itselläänkin, mutta jonkin verran vaivaa vaatii sen selvittäminen, mikä päivä kesämökillä on menossa. Käy ilmi, että perhe elää yhä uudestaan tiettyä päivää, jonka kulussa ei tapahdu pienintäkään muutosta. Tuo päivä on 17. kesäkuuta 1986.

Miksi juuri tuo päivä? Vidar muistaa lapsuudestaan ylipäätään hyvin vähän ja 17. kesäkuuta tuntuu olleen yksi tavallinen kesäpäivä muiden joukossa. Isosisko sanoo samaa, äiti taas ei halua puhua asiasta. Kuitenkin kahdeksanvuotias Vidar on aina todella hädissään, kun aikuinen Vidar tavoittaa hänet iltakahdeksan jälkeen.

Tästä lähtien soitan pojalle joka päivä samaan aikaan, valmistelen häntä aina samalla tavalla, yritän lievittää hänen tuskaansa etukäteen. Tämä on minun osani elämässä ja näin on oltava. Minä olen ruutusolttu, kesäkuun seitsemännentoista päivän vartiomies ja lohduntuoja.

Aikuisellakin Vidarilla on vaikeuksia. Hän on ollut koulussa erottamassa kahta tappelevaa poikaa toisistaan ja omasta mielestään aivan ohjeiden mukaan. Todisteet kuitenkin osoittavat hänen hieman myöhemmin käyneen väkivaltaisesti toisen pojan kimppuun ja aiheuttaneen tälle pahoja vammoja. Vidarilla ei ole mitään mielikuvaa siitä, miksi hän käyttäytyi niin.

Schulmanin romaani kietoo Vidarin menneisyyden ja nykyisyyden toisiinsa jännittävällä tavalla. Miten ihmisen muisti käsittelee traumaattista tilannetta? Miten vanha trauma voi vaikuttaa ihmisen käyttäytymiseen vuosia myöhemmin? Kirjan viimeisessä luvussa tapahtumaketjun alkusyy lopulta selviää ja - ilahduttavaa kyllä - Vidar uskoo oppivansa elämään sen tiedon kanssa.

Mutta sitten kaikki muuttui. Ei niin että olisin löytänyt jotakin vaan koska mitään ei löytynyt – vähän kuin jos laittaisi paperisydämen ohukaisen päälle ja ripottelisi kaiken ylle tomusokeria, ja kun poistaa paperin, ohukaisen päällä näkyy sydän, mutta sitä ei muodosta tomusokeri vaan sen puute.

Vidarin tarina on romaanin keskiössä, mutta hänen välityksellään lukija saa näkökulmaa muuhunkin yhteiskuntaan. Millaisia ovat opettajan työtehtävät ja oikeudet nykypäivän koulumaailmassa? Miten panostetaan vanhustenhoitoon? Lisäksi osuvia huomioita on työtoveruudesta, ihmisten vieraantumisesta toisistaan ja sosiaalisen median hyvistä ja huonoista vaikutuksista.

Schulmanin teksti on harkitun asiallista, mutta vahva tunnelataus puskee silti läpi. 17. kesäkuuta -teoksessa toistuvat samat asiat, joita kirjailija on kuvannut aiemmissakin romaaneissaan: yksinäinen poika vailla turvallista aikuista, äkkiväärä isä ja juopottelun jo aamusta aloittava äiti. Synkistä piirteistä huolimatta tarinoihin ujuttautuu aina myös vapauttavaa lämpöä ja toivoa.

Jälleen hieno kirja Alex Schulmanilta! Se ei ole vanhan kertausta, vaan oma, hyvin koskettava kokonaisuutensa.

 

HOPE, ANNA: Albion

Kustantaja: Siltala 2025

Alkuteos: Albion (2025)

Suomennos: Markku Päkkilä

Kansi: Viivi Prokofjev

Anne Hopen (s. 1974) romaani Albion sijoittuu Ison-Britanniaan, jota muinaisina aikoina kutsuttiin Albioniksi. Samanniminen on myös Brooken suvulle seitsemän sukupolven ajan kuulunut kaksikymmentähuoneinen kartano Sussexissa neljänsadan hehtaarin tiluksineen. Viimeisin omistaja Philip Brooke on juuri kuollut ja kirjassa seurataan viiden päivän ajan perheen valmistautumista ja selviytymistä hautajaisista.

Tulevalla perijällä, Philipin Frannie-tyttärellä, riittää hautajaisjärjestelyjen lisäksi muutakin pohdittavaa. Löytyvätkö rahat perintöveroihin? Entä tilusten ekosysteemin ennallistamisprojektin tulevaisuus? Frannie aloitti Albioniksi-nimetyn projektin yhdessä isänsä kanssa ja on jo nyt tyytyväinen: satakieli on palannut metsään ja vesimyyrät puhdistuneeseen jokeen.

Perhe tuottaa ongelmia. Äiti on päättänyt jatkossa asua pienessä rantamökissä, joten Frannien on muutettava sieltä tyttärensä Rowanin kanssa kolkkoon kartanoon, missä Rowan näkee painajaisia. Frannien pikkuveli Milo haluaa perustaa tiluksille raharikkaiden addiktioita hoitavan klinikan, ja pikkusisko Isa on kutsunut hautajaisiin Philipin rakastajattaren tyttären, joka saattaa olla sisarpuoli.

Kun hautajaisvieraita alkaa saapua kartanoon, alkavat näkyä myös osallistujien välillä vallitsevat jännitteet. Kaikki tuntuvat sukupolvesta toiseen kärsineen hylkäämisen ja turvattomuuden tunteista, joista eivät ole pystyneet irtautumaan. Kaikki tuntuvat tehneen jossain vaiheessa vääriä valintoja ja ovat vaarassa tehdä niin uudelleenkin.

Itse hautajaiset sujuvat ongelmitta, mutta muistotilaisuudessa paljastuu Brooken sukuun liittyvä synkkä salaisuus, johon Albion-niminen laiva oli osallisena. Tieto muuttaa käsitystä suvun menneisyydestä ja saattaa vaikuttaa mullistavasti myös perheenjäsenten tulevaisuudensuunnitelmiin. Toisaalta tässä voisi olla tilaisuus menneiden virheiden oikaisemiseksi.

Kirjan henkilökaarti on laaja, mutta läheisimmiltä tuntuvat seitsemänvuotias Rowan ja tilusten monitoimimies, lähes kahdeksankymppinen hippi Ned. Rowan yrittää ymmärtää aikuisten maailmaa, mutta hakeutuu aina välillä omiin oloihinsa ikivanhan vartijatammen suojiin. Nedin luona metsäaukealla taas käyvät monet hakemassa apua niin fyysisiin kuin psyykkisiinkin vammoihinsa.

Albion ei tarjoa varsinaisesti mitään uutta, mutta on hyvin kirjoitettu ja vetävä lukuromaani. Ihmissuhteet erilaisine sivupolkuineen ovat pääosassa, mutta kirja koskettelee myös kolonialismia, luokkayhteiskuntaa, nuorten pahoinvointia ja ilmastokriisiä. Ympäristönsuojelu ja luonnon monimuotoisuuden vaaliminen ovat kirjassa suuressa roolissa, joten lukijaa hemmotellaan tunnelmallisilla luontokuvauksilla.

Kun hän pujottelee karhunvatukoiden ja koivuntaimien lomassa, askelten alta vilistää karkuun näkymätöntä elämää. Hajut ovat äkkiä erilaisia, sillä maasta henkii ilmaan karhunlaukan, sinikellojen ja lehtikarikkeen tuoksuja sekä jo vyötärönkorkuisiksi venähtäneiden varhaisten sananjalkojen suolainen leyhähdys.

 

KUZNJETSOVA, JEVHENIJA: Niin kauan kuin on elämää

Kustantaja: Aula & Co 2025

Alkuteos: Vivtsi tsili (2025)

Suomennos: Eero Balk

Kolmekymppinen Jana saapuu Dnipron kaupungin lähellä sijaitsevaan pikkukylään tehdäkseen väitöskirjaansa varten kenttähaastatteluja joulunaikaan liittyvistä tavoista ja uskomuksista. Majapaikkanaan hänellä on isältä peritty maalaistalo, jonka Janan äiti ja sisko ovat remontoineet Airbnb-kohteeksi ja poistaneet samalla kaikki jäljet Janalle läheisestä isästä.

Naapuritalon perheeseen Jana tutustuu nopeasti. Talon omistaa viisikymppinen taidemaalari Maksym, joka on sodan vuoksi joutunut luopumaan arkkitehdin urastaan kaupungissa ja tullut pitämään huolta isästään. Vanha lääkäri Roman Juh’ymovytš ei enää tunnista läheisiään, mutta pitää yhä vastaanottoa potilaille. ”Potilaat” ovat naapureita ja sukulaisia, joten Janakin joutuu osallistumaan. Taloudenhoitaja Ljuba pitää järjestystä yllä.

Molemmat talot - Maksymin ja Janan - seisoivat vierekkäin kukkulalla, ja niiden puutarhat laskeutuivat alas joelle. Joen takana näkyi toinen mäki, jonka harjalla kiemurteli tie. Se oli ”keskusta”. Aikoinaan täälläkin oli ollut katu, mutta kolmesta muusta talosta oli jäljellä vain kiviä ja kaivot.

Joulukauden aikana Maksymin talossa vierailevat sukulaiset ja ystävät. Maksymin Slava-velikin pääsee hetkeksi lomalle rintamalta ja tuo mukanaan yhdeksänvuotiaan Slava Juniorin, joka tuntuu taianomaisesti selviävän hengissä päättömästä kohelluksestaan huolimatta. Yksi vieraista on Maksymin ystävä Edik Tšerevatjuk, joka ei tiedä kirjoittaisiko mieluummin menestysromaanin vai ehkä tv-näytelmän.

Saksasta saapuvat Ukrainaan Maksymin yrmeä äiti Svitlana ja saksalainen ex-vaimo Klara. Naisten suurimpana pelkona on se, että Maksymin ja Klaran seitsemäntoistavuotias poika Davyd liittyisi armeijaan heti kahdeksantoista täytettyään. Tämän estääkseen he kehittelevät mitä hurjimpia suunnitelmia, mutta mahtaako Davydin ihastuminen Janaan ajaa saman asian?

Janan ja Maksymin välillä väreilee kiinnostus, mutta pitkään se pysyy sanallisena flirttinä, koska kumpikaan ei rohkene tehdä aloitetta. Väitöskirjaansa Jana saa kyllä tietoa: unikonsiemenet tehoavat pahuutta vastaan ja kirsikkapuun oksasta näkee naimaonnen. Jouluna pöytäliinan alla on heinää ja uutenavuotena heitellään jyviä onnea tuomaan. Loppiaisena kastaudutaan Dnipro-joessa.

Sota on läsnä sireenien ulvonnassa, pommien jysähdyksissä, sähkökatkoksissa, generaattorien surinassa ja otsalampuissa. Taidemuseon puolityhjissä seinissä. Sukkaa kutovissa naisissa. On ensimmäinen joulu suursodan alettua, joten moni asia on epävarmaa, mutta yhä lämpöä tuovat läheisten läsnäolo, rakkaus, ystävyys ja inhimillisyys. Yhä tuikkivat tähdet taivaalla.

Ennen kuin katsoi jalkoihinsa, hän nosti katseensa ja näki kirkkaat talviset tähdet. Ne levittäytyivät kujan, joen ja puron ylle ehjänä, tiiviinä peittona. Ne olivat lähempänä ja alempana kuin koskaan. Oli niin hiljaista, että jokainen liike huumasi korvia.

Niin kauan kuin on elämää -teos on lämminhenkinen kuvaus ukrainalaisten elämästä Venäjän hyökkäyksen jälkeen. Ihmiset ovat päättäneet elää mahdollisimman normaalia elämää sodasta huolimatta tai ehkä jopa entistä enemmän perinteitä kunnioittaen. Aina keksitään aihetta juhlaan! Toivottavasti tämä henki elää Ukrainassa yhä, vaikka rauha tuntuu yhä kovin kaukaiselta. 

SHEARER, L. T.: Kissa, joka jäljitti kaappaajan

Kustantaja: Bazar 2025

Alkuteos: The Cat and the Christmas Kidnapper (2025)

Suomennos: Pirjo Lintuniemi

Kansi: Moesha Parirenyatwa

Conrad on komea kolmivärinen kolli, jonka erottaa muista kissoista sen kyky puhua. Tietenkin se puhuu vain niille, joilla on sopiva aura - kuten Suur-Lontoon poliisista eläköityneellä rikosylikomisario Lulu Lewisilla. Lulu luuli kyllä menettäneensä järkensä kuullessaan Conradin puhuvan ensimmäistä kertaa, mutta sittemmin he ovat ratkaisseet yhdessä useita rikoksia.

Tällä kertaa Lulu ja Conrad matkustavat Lulun Huvipursi-jokilaivalla Bathiin viettämään joulua Lulun kummityttären Amandan ja tämän perheen kanssa. Jo matkalla he kuulevat ihmisten puhuvan kymmenvuotiaasta Poppy Novakista, joka viisi päivää aiemmin katosi vajaan kilometrin matkalla koulusta kotiin. Laajoista etsinnöistä huolimatta häntä ei ole löydetty.

Bathin hienostoalueella asuva Amanda ja puolisonsa Donald ottavat Lulun lämpimästi vastaan ja yksitoistavuotias Olivia-tytär omii Conradin. Ilmapiiri on kuitenkin jännittynyt ja syy siihen selviää pian. Amanda ja Donald ovat saaneet kiristyskirjeen: maksakaa viisikymmentätuhatta puntaa bitcointilille tai Olivia siepataan! Lisäkannustimena on valokuva tuoliin sidotusta Poppysta.

Entisenä poliisina Lulu ei suosittele maksamaan kiristäjille, vaan alkaa toimia kulissien takana. Hän ottaa yhteyttä sekä Kansallisen rikosviraston kyberrikollisuusosastolla toimivaan ystäväänsä että Bathin alueen rikospoliisiin. Jonkinlaista kitkaa syntyy siitä, että Poppyn kidnappausta tutkitaan eri poliisipiirissä kuin kiristystapausta, vaikka ne selvästi liittyvät toisiinsa.

Hyvin todennäköistä on, että kiristäjät ovat lähettäneet enemmänkin kirjeitä. Poppyn perheeltä he eivät ole edes vaatineet rahaa, vaan siepanneet tytön muille pelotteeksi: maksakaa lastenne turvallisuuden takaamiseksi! Mutta miten kiristäjät tulevat jatkossa toimimaan: jahtaavatko he niitä, jotka eivät ole maksaneet, vai alkavatko vaatia lisää rahaa jo maksaneilta?

Mitä jos he ovat lähettäneet kymmenen tällaista kirjettä? Tai sata?  Vaikka vain yksi kymmenestä maksaisi heille, se tekee puoli miljoonaa muutaman päivän työstä.

Sitten Olivia siepataan röyhkeästi makuuhuoneestaan keskellä yötä ja hänen palauttamisestaan vaaditaan kaksisataaviisikymmentätuhatta puntaa. Rikollisten toiminta on varsin ammattimaista eivätkä he olisi jättäneet mitään jälkiä, jollei Conrad olisi puuttunut asiaan. Yksi johtolanka johtaa sen jälkeen toiseen ja vyyhti alkaa purkautua. Lopulta kaikki pääsevät viettämään joulua.

Kissa, joka jäljitti kaappaajan on leppoisa dekkari. Ei ole väkivaltaa, mutta hyvin etenevä ja aika yllätyksellinenkin juoni. Lulun ja Conradin yhteistyö on ihailtavan saumatonta eikä siitä puutu huumoriakaan. Conrad on kirjan sankarihahmo tarkkojen aistiensa ansiosta ja jaksaa kyllä siitä muistuttaa.

Kirjassa mennään ajoittain luennoinnin puolelle, mutta esimerkiksi tiedot bitcoinvaluutan käytöstä ovat mielenkiintoisia. Kritiikkiä kirjailija jakaa esimerkiksi poliisivoimien supistuksista, varallisuuteen perustuvasta eriarvoisuudesta ja somemaailmasta.

Kaikki ovat Facebookissa, Instagramissa ja TikTokissa, jopa lapset. Somesta saa selville, missä ihmiset asuvat, mitä autoa he ajavat, missä lapset käyvät koulua, keitä heidän ystävänsä ovat. Muutama tunti puhelimella ja rikolliset saavat kaikki tarvitsemansa tiedot.