SLIMANI, LEÏLA: Toisten maa 3. Kannan tulta mukanani

Kustantaja: WSOY 2026

Alkuteos: J’emporterai le feu (2025)

Suomennos: Lotta Toivanen

Kansi: Martti Ruokonen

Ranskalais-marokkolaisen Leïla Slimanin teos Kannan tulta mukanani on Toisten maa -sarjan kolmas osa. Ensimmäinen osa Sotaa, sotaa, sotaa (2021) kertoi ranskalaisen Mathilden ja marokkolaisen Aminen avioliitosta ja toinen osa Katsokaa kun tanssimme (2023) heidän lapsistaan Selimistä ja Aïchasta. Kannan tulta mukanani -romaani kuvaa Aïchaa ja puolisoaan Mehdiä sekä pariskunnan tyttäriä Miaa ja Inèstä 1980-luvulta 2000-luvun alkuun.

Kannan tulta mukanani -romaanin kertoja on pariisilaistunut Mia, josta on tullut tunnettu kirjailija. Hän suunnittelee teosta sukunsa vaiheista ja vierailee siksi vuonna 2022 Aminen ja Mathilden rakkaudella rakentamalla maatilalla Marokon Meknésissä. Lapsuudesta tuttu paikka ei kuitenkaan sytytä tulta hänen sisällään; hän on ahdistunut ja jumissa.

Mitä iloa siitäkin on, että olen yrittänyt selvittää, missä minun paikkani on, mikä minun maani on, kun en enää edes tiedä kuka olen? Mitä identiteetti tarkoittaa, kun on menettänyt muistinsa?... Kun minulta kysytään, mistä olen kotoisin, en tiedä mitä sanoa, soperran niin kuin änkyttäjä, joka yrittää sanoa jotain mutta lopulta luovuttaa…

Vuonna 1980 Mehdi Daoud työskentelee viikot Casablancassa ja ajaa viikonloppuisin perheen luo Rabatiin. Itse majesteetti on määrännyt Mehdin hieman epämääräisen kiinteistö- ja matkailualaan erikoistuneen Crédit Commercial -pankin eli CCM:n johtajaksi ja Mehdi on tekemässä siitä menestystarinaa. Kotiasioihin hän ei ennätä paneutua.

Aïcha joutuu gynekologintyönsä ohella pitämään huolta talosta ja kasvavasta perheestä. Mia-esikoinen on kuusivuotias, kun pikkusisko Inès syntyy. Mia kiusaa julmasti pikkuista, joka on varastanut hänen paikkansa, mutta Inès ei koskaan anna siskoaan ilmi. Hän on ihastuttava kaunotar, kun taas lyhythiuksinen, kyömynenäinen ja leveäharteinen Mia kävisi pojasta.

Daoudin perhe on varakas ja länsimaistunut. Kotikielenä on ranska eikä esimerkiksi Mia opi koskaan kunnolla arabiaa. Moskeijassa ei käydä, alkoholia juodaan ja joulua juhlitaan. Jo lapsina Mia ja Inès tietävät, että kaikista asioista voi puhua vapaasti sisätiloissa, mutta julkisilla paikoilla ei koskaan uskonnosta, kuninkaasta tai Saharasta.

Mia on liian lahjakas oppilas ollakseen kovin suosittu. Lisäksi hän ymmärtää jo lukiossa olevansa erilainen: hän on poikien kaveri, mutta kaipaa seksiä tyttöjen kanssa. Inès taas on jo pienenä miltei pakkomielteisen kiinnostunut pojista. Kumpikin päättyy opiskelemaan Pariisiin: Mia isää jäljitellen kaupallisia aineita ja Inès äitinsä innoittamana lääketiedettä.

Pariisissa sisarukset ymmärtävät ensi kertaa, että kielitaidostaan ja varakkuudestaan huolimatta he länsimaalaisten silmissä ovat ensisijaisesti pohjoisafrikkalaisia, arabeja ja muslimeja eivätkä nimenomaan marokkolaisia. Iskujen ja sotien maailmassa he ovat pelkän ulkonäkönsä vuoksi epäilyttäviä. He ovat vieraita.

Heidät oli tuomittu elämään eräänlaisessa kiirastulessa, islamisteihin kohdistuvan vihan ja länsimaalaisen tietämättömyyden välisen rautanyrkin puristuksessa.

Mia ja Inès ottavat kantaa etenkin naisen asemassa oleviin puutteisiin Marokossa: alaikäisten avioliittoihin, luku- ja kirjoitustaidottomuuteen, vaimojen hylkäämisiin… Heistä on käsittämätöntä, että sadat tuhannet naiset vastustavat Hassan II:n jälkeen kuninkaaksi kruunatun Mohammed I:n pyrkimyksiä edistää tasa-arvoa. Vieras yhteiskunta siis täälläkin.

2000-luvun alku on suvulle raskas. Mathilde joutuu ottamaan vastuun Belhajin tilasta Aminen muistisairauden takia ja hautaamaan miehensä koko maailman huomion kiinnittyessä WTC-iskuihin syyskuussa 2001. Mehdi joutuu vankilaan todennäköisesti eräänlaisena sijaiskärsijänä ja kuolee pian vapautumisensa jälkeen vuonna 2003. Kahdeksan vuotta myöhemmin seuraa virallinen anteeksipyyntö.

Minkä maan suvun jäsenet kokevat omakseen? Ranskalaissyntyinen Mathilde on elänyt koko aikuiselämänsä Marokossa, ja siitä on tullut hänen kotimaansa. Vuosikymmeniä New Yorkissa asunut Selim ja ranskalaistunut Mia taas tuskin voisivat elää Marokossa turvallisesti täysin omana itsenään eikä Inèskään halua luopua Ranskan tarjoamasta vapaudesta.

Voimmeko me rakastaa maata, joka ei rakasta meitä? Voimmeko olla yhtä aikaa kotoisin täältä ja sieltä?

Kannan tulta mukanani -teoksessa on henkilöitä kolmen sukupolven ajalta, mutta onneksi kirjan alussa on hyvä henkilöluettelo. Kirja perustuu löyhästi Leïla Slimanin omiin kokemuksiin, joten Mia lienee osin kirjailijan omakuva. Sukutarinan päärooleissa ovat vahvat ja itsenäiset naiset: Mathilde, Aminen sisko Selma, Aïcha, Mia ja Inès. He kantavat tulta mukanaan.

 

SUTINEN, VILLE-JUHANI: Kiirastulesta

Kustantaja: Into 2026

Kansi: Sanna-Reetta Meilahti

Ville-Juhani Sutisen vuonna 2024 ilmestynyt teos Paratiisista oli Uusi Maailma -sarjan ensimmäinen osa ja ajoittui 1600-luvulle, jolloin Pohjois-Amerikan itärannikolle perustettiin Uusi Ruotsi -siirtomaa. Sarjan toinen osa Kiirastulesta jatkaa tarinaa Ruotsin siirtomaaseikkailuista, nyt 1700-luvulla ja karibialaisella Saint-Barthélemyn saarella.

Ruotsin kruunu osti saaren Ranskalta, koska halusi itselleen siirtokunnan. Hankinta osoittautui pettymykseksi, sillä saaren maaperä ei soveltunut tehokkaaseen sokurin, kaffen tai tupakin tuottamiseen, mutta lopulta keksittiin kuitenkin oiva ratkaisu: Saint-Barthélemyn pääkaupungista Gustaviasta tehtiin vapaasatama.

Nekin maat, jotka olivat sodassa eivätkä toisilleen sälyttämien pakotteiden takia voineet tehdä avoimesti kauppaa, saattoivat hoitaa sen Gustavian kautta. Laivat purkivat rahtinsa vaivihkaa makasiiniin, lastasivat tilalle vihulaisvaltion vaaruja ja jatkoivat matkaansa kuin ei mitään.

Kirjan päähenkilö on Mäntyharjulla vuonna 1768 syntynyt Eugen Ukonpoika Rasti. Torppariperheen elämä oli melko vakaata, mutta Rastille se ei riittänyt - hän halusi jotain suurempaa. Kun Suomessa alkoi levitä huhu, jonka mukaan kruunu maksaisi halukkaiden matkan Ruotsin omistamalle lämpimälle ja vehreälle kultasaarelle, jätti kahdeksantoistavuotias Rasti kotinsa epäröimättä.

Vaikka huhu osoittautuikin perättömäksi, ei Rasti palannut kotiinsa, vaan pestautui Saint- Barthélemyyn purjehtivalle laivalle. Saarellakaan Rastin suuret unelmat eivät toteutuneet, sillä luku- ja kirjoitustaidottomalle nuorukaiselle löytyi töitä vain suolan ja guanon keräilijänä. Vähitellen Rasti päätyy siihen, että hänen on päästävä kiinni orjakauppaan.

Orjakauppa oli ollut 1500-luvulta lähtien varsin tuottoisaa, mutta 1700-luvun lopulla muutamat maat ovat tekemässä siitä kiellettyä. Eivät humanitaarisista syistä, koska murjaaneja ei pidetä oikeina ihmisinä, vaan kylmän laskelmoinnin perusteella. Ja orjakaupan kieltämisen jälkeenkin orjien käyttäminen työvoimana olisi sallittua – perustuihan siihen monen suurvallankin vauraus.

Olisi yhtä mieletöntä kieltää leijonaa syömästä antilooppia kuin kieltää valkoisia hyödyntämästä mustia orjina… Luonnon järjestyksessä ylempänä olevilla on oikeus hyväksikäyttää alempiaan. Kaikkeudessa on vallalla vahvimman laki, eikä sitä muuteta kauniilla sanoilla.

Rasti pitää muutamaa Gustavian merkittävistä asukasta tovereinaan, jotka hyvää hyvyyttään auttaisivat häntä hankimaan oman laivan. Nuorukainen ei tunnu lainkaan tajuavan suunnitelmiensa epärealistisuutta, vaan kuvittelee maailma kyllä lopulta täyttävän hänen toiveensa. Hänhän on oman elämänsä Ropinson, joka laatii itse lakinsa!

Toisin kuin orjuutensa alistuneet murjaanit, Rasti ei kyennyt hyväksymään sitä, että hän kuului häviäjiin ja että hänet oli tuomittu vaeltamaan ainiaan kiirastulessa…

Rastin tie sivuaa hetken Emilyksi kutsutun orjatytön tietä, mutta mies ei tajua olevansa orjan asemassa itsekin. Toki hän pääsee havittelemalleen matkalle orjalaivalla Afrikkaan, mutta päätyy lopulta houreisiin: ystävällisen merenneidon tapaamiseen, tulevaisuusnäkyihin ja vierailulle kiirastulen kahdellakymmenellä portilla.

Emily puolestaan viedään Pariisiin, missä hän pakenee, muuttuu jälleen Mukóléksi ja tapaa Mwêlan, samoilta Afrikan tienoilta kidnapatun pojan. Nuoret tekevät ahkerasti töitä ja keräävät vuosikaupalla rahaa päästäkseen matkustamaan takaisin kotiin. He eivät ole enää orjia, mutta avoimeksi jää, miten heille lopulta käy.

Sutisen kirjassa etenkin kieli herättää huomiota. Henkilöillä on erilaisia puhetyylejä; esimerkiksi kapakoitsija mademoiselle Hurleusen puheessa kuuluu hänen ranskalainen taustansa ja Emily käyttää toisinaan äidinkielensä sanoja. Rastille Sutinen on luonut aivan oman kielensä, joka kuulostaa vanhahtavalta, mutta ei yritä olla autenttista 1700-luvun suomea.

Kiirastuli antaa lukijalle monipuolisen kuvan 1700-luvusta, jolloin valistusajan ihanteelliset aatteet saivat jalansijaa ihmisten mielissä, mutta törmäsivät käytännön tasolla taloudellisiin ja poliittisiin esteisiin. Orjien kohtelu oli julmaa, mutta riiston kohteeksi joutuivat myös köyhät ja ammattitaidottomat valkoiset. Tässä ei ole puhtaat paperit Suomellakaan. 

ORANGE, TOMMY: Harhailevat tähdet

Kustantaja: Aula & Co 2026

Alkuteos: Wandering Stars (2024)

Suomennos: Terhi Kuusisto

Kansi: Laura Noponen

Rajuja meren aaltoja, jotka vaahtoavat omia häpeitään, harhailevia tähtiä, joille pimeyden synkeys ikuisiksi ajoiksi on varattu. (Raamattu, Juudaan kirje 1:13)

Teoksessaan Ei enää mitään (Aula & Co 2020) Tommy Orange kertoi kahdentoista henkilön välityksellä urbaani-intiaanien elämästä Yhdysvalloissa. Romaanissa Harhailevat tähdet tavataan samoja henkilöitä, mutta kerrotaan myös vanhemmista ja uudemmista ajoista. Käsiteltävänä on seitsemän sukupolven aikaisia kokemuksia ja melko sekavia ihmissuhteita, joten kirjan alussa oleva sukutaulu on suureksi avuksi.

Harhailevat tähdet -romaani jakaantuu kolmeen osaan, joista ensimmäisen otsikko on Ennen, 1924. Se alkaa vuodesta1864 ja Coloradon Sand Creekissä tapahtuneesta verilöylystä. Ainoastaan nuori Jude Star onnistuu pakenemaan paikalta, mutta hänkin luodin haavoittamana. Järkytys vie häneltä puhekyvyn pitkäksi aikaa.

Myöhemmin Jude joutuu Fort Marionin vankilaan Floridaan, missä vankilanjohtaja Richard Henry Pratt pyrkii ”tappamaan intiaanin ja pelastamaan ihmisen”. Judelle ja ystävälleen Bear Shieldille tästä on se hyöty, että he tutustuvat kirjallisuuteen Raamatusta Frankensteinin hirviöön. Kumpikin perustaa perheen vankilasta vapauduttuaan ja tulevaisuus näyttää edes hetken toiveikkaalta.

Juden ja Bear Shieldin jälkeläisten elämää värittävät päihteet. Lapset elävät isättöminä ja joskus myös äidittöminä. Esimerkiksi Juden lapsenlapsi Victoria (Vicky) adoptoidaan jo vauvana valkoiseen perheeseen ja hän kuulee vasta sijaisäitinsä kuoltua intiaanitaustastaan. Biologisen isänsä Charles Starin jäljiltä löytyneistä muistiinpanoista hän saa tietoa perheensä historiasta.

Starin, Bear Shieldin ja Red Featherin toisiinsa kietoutuneiden sukujen vaiheita selostetaan satiirisesti, mikä vain korostaa niitä kauheuksia, joita Amerikan alkuperäisväestö joutui valkoisten valloittajien taholta kokemaan: raakaa teurastusta, henkistä ja fyysistä väkivaltaa ja lopulta myös yrityksen tulla sulautetuksi valtaväestöön koulutuksen kautta. Teksti etenee kiivaana: ihmiset ja tapahtumat vilisevät ohi.

… jos oli joku, joka selvisi säännöllisestä pieksemisestä ja raiskauksista, selvisi ja sai oman elämän, perheen ja kodin, niin se johtui vain siitä, että nuo intiaanilapset jaksoivat kestää enemmän kuin jaksoivat kestää.

Romaanin toisen osan otsikko on Jälkipuinti, 2018 ja kolmannen osan Tulevaisuuksia. Pääosissa ovat Vickyn Oaklandissa asuvat tyttärentyttärenpojat, joista poikien äidin kuoleman ja isoäidin huumeriippuvaisuuden vuoksi huolehtii isotäti Opal. Lahjakkailla pojilla on traumansa, mutta lopulta tilanne näyttää kääntyvän valoisammaksi. Päihteidenkäyttäjä kuntoutuu, maailmalla harhaillut palaa kotiin ja suku jatkuu pikkuisen Opalin muodossa.

Kaikki luulee, että me ollaan vain menneisyyttä, vaikka me ollaan täällä, mutta muut ei tiedä, että me ollaan yhä täällä, joten on kuin me oltaisiin tulevaisuudessa.

Harhailevat tähdet -teoksessa on vimmaa ja surua, mutta myös toivoa. Äänessä on useita eri sukupolvia edustavia kertojia, jotka kaikki kärsivät samoista ongelmista: päihderiippuvuudesta, alhaisesta itsetunnosta ja identiteettikriisistä. Kirjan viestiksi jää rukous, joka sopisi maapallon jokaisen asukkaan suuhun:

Kunpa me selvittäisiin, me jotka peritään koko sotku, menetys, vaje, tämä on anteeksiannon rukoukseni, me ollaan hylätyn maailman perijät. Oppikaamme antamaan itsellemme anteeksi, jotta kevenisimme, jotta nousisimme lentoon, emme lintuina, vaan ihmisinä karistaisimme painon ja jatkaisimme seuraaviin sukupolviin, pysyisimme elossa, lakkaisimme jatkuvasti kuolemasta.

Oaklandista kotoisin olevalla Tommy Orangella (s. 1982) on cheyenne- ja arapaho-intiaanien sukujuuret ja cityintiaanin identiteetti. Esikoisromaani Ei enää mitään palkittiin vuonna 2019 PEN / Hemingway Awardilla ja American Book Awardilla. Harhailevat tähdet -romaani oli vuonna 2024 Booker-palkintoehdokkaana.

PS. Kirjan englanninkielisen nimen monimerkityksellisyys katoaa suomennoksessa väkisinkin, mutta Terhi Kuusiston suomennos on kyllä hieno!

STROUT, ELIZABETH: Haluan kuulla kaiken

Kustantaja: Tammi 2026

Alkuteos: Tell Me Everything (2024)

Suomennos: Kristiina Rikman

Kansi: Laura Lyytinen

Elizabeth Stroutin teos Haluan kuulla kaiken sijoittuu mainelaiseen Crosbyn pikkukaupunkiin, missä tavataan kirjailijan aiemmista romaaneista tuttuja henkilöitä. Jos Stroutin teoksia ei ole aiemmin lukenut, voi olla pulassa kaikkien entisten ja nykyisten puolisoiden, lasten ja lastenlasten, ystävien ja tuttavien keskellä, vaikka kirjailija kaikkia kiitettävästi esitteleekin. Eli kannattaisi lukea ensin esimerkiksi teokset Nimeni on Lucy Barton, Burgessin pojat ja Olive Kitteridge.

Haluan kuulla kaiken -romaanissa ei ole varsinaista juonta, vaan se koostuu sinne tänne rönsyilevistä tarinoista, joista jotkut ovat hauskoja, jotkut järkyttäviä ja jotkut liikuttavia. Hieman jännitystä tarjoaa kahdeksankymmentäkuusivuotiaan Gloria Beachin salaperäinen katoaminen. Tämän Bitch Balliksi kutsutun, ilkeän naisen tapauksen selvittelyä seurataan kirjan alusta loppuun.

Kirjan tapahtumat ajoittuvat alkusyksystä myöhäiskesään. Koronapandemia on vienyt kaupungista työpaikkoja, väestö on ikääntynyttä ja kirjan henkilöistäkin suuri osa kuusikymppisiä. Monet ovat yhteydessä keskenään ja juorut kulkevat. Romaanikirjailija Lucy Bartonin muuttoa kaupunkiin New Yorkista yhdessä entisen miehensä Williamin kanssa ei katsota pelkästään hyvällä.

Lucyn paras ystävä Crosbyssa on lakimies Bob Burgess. Mies hoitaa yhä satunnaisesti rikostapauksia ja on naimisissa unitaarikirkon pastorin Margaretin kanssa. Bobilla ei ole omia lapsia, mutta hänellä on hyvät välit ensimmäiseen vaimoonsa Pamiin ja tämän jälkeläisiin. Silti yhä tärkeämmiksi hänelle ovat käyneet viikoittaiset kävelyt joen rannalla ja keskustelut Lucyn kanssa.

Lucy oli kuullut häntä. Hän oli ymmärtänyt Bobia tavalla jolla kumpikaan hänen vaimoistaan ei ollut osannut ymmärtää.

Bob on suurisydäminen mies, joka ei pidä itseään eikä elämäänsä mitenkään maininnan arvoisina. Lucyn mukaan Bob on ”synninsyöjä”, joka on lapsuudestaan asti helpottanut muiden ihmisten oloa ottamalla kantaakseen heidän ongelmiaan. Hänen omaa painolastiaan ei helpota mikään: hän on syyllinen isänsä kuolemaan.

Eräänä syksyisenä päivänä yhdeksänkymppinen Olive Kitteridge, entinen opettaja, kutsuu Lucyn luokseen. Olive on äkkiväärä teräsleidi, mutta kiinnostunut ihmisistä ja pohjimmiltaan hyväsydäminen. Hän kertoo Lucylle tarinan toisistaan erotetuista rakastavaisista, jotka ovat silti kuin haamuina läsnä toistensa avioliitossa. Samalla Lucy ja Olive uskaltavat avautua omastakin elämästään, rankoista kokemuksistaan.

Muutkin ihmiset kertovat tarinoita. He puhuvat henkilöistä, joista ovat kuulleet tai joita tavanneet. He kuvailevat erikoisia tapahtumia tai merkityksellisiä hetkiä elämässään. Näiden tarinoiden avulla niin kertojat kuin kuulijatkin saattavat oivaltaa jotain omasta itsestään, jos ovat tarpeeksi rohkeita katsomaan sisimpäänsä. Tarina on silti tarina ilman sanomaakin.

”En minä tiedä mikä tämän tarinan sanoma on!”

”Ihmiset”, Lucy sanoi hiljaa ja nojasi sohvan selkämykseen. ”Ihmiset ja heidän elämänsä. Siinä kaikki.”

Tarinoiden pohjavireenä on usein yksinäisyys. Tunteeko ihminen koskaan toista ihmistä oikeasti, vaikka olisi elänyt tämän kanssa pitkäänkin? Miten usein toisten tekemisiä tai sanomisia tulkitsee väärin ja reagoi ottamalla etäisyyttä? Kuinka moni iäkäs ihminen on menettänyt kaikki läheiset ystävänsä eikä enää löydä uusia? Kuinka moni jää vaille toisen ihmisen kosketusta?

Siitä ei varmasti ole puhuttu kylliksi, siis siitä että vanhatkin ihmiset saattavat kaivata toisen ihmisen kosketusta… millaisen veron joutui maksamaan kosketuksen puutteesta, halauksen puutteesta. Niin monet jäivät ilman sitä.

Monia muitakin tunteita tarinoissa kosketellaan: surua, pelkoa, vihaa ja kateutta, mutta myös hellyyttä ja rakkautta. Välillä ihmettelee, miten paljon pimeitä salaisuuksia pieneen kaupunkiin mahtuukaan, ja välillä pelkää, että ihmiset sotkevat asiansa kokonaan. Onneksi lopussa saa nauttia iloisista yllätyksistä ja toiveikkuus jää päällimmäiseksi tunteeksi.

Rakkautta on monenlaista, mutta aina se on rakkautta.

Elizabeth Stroutin teoksissa ilahduttavat kauniisti soljuva ja vivahteikas kieli sekä tarkkuudestaan huolimatta ymmärtäväiset huomiot ihmisistä. Asiat, joista on vaikea puhua, tulevat luontevasti osaksi tarinaa ja sen herättämää keskustelua. Erityisen upeaa on Stroutin tapa kuvata luontoa:

Ja sitten lokakuussa puiden lehvästöt räjähtivät kullaten maailman. Aurinko paistoi matalalta ja keltaisia lehtiä leijaili kaikkialla; se oli silkkaa kauneutta. Päivät olivat kylmiä ja öisin satoi, mutta aamuisin aurinko paistoi ja koko luonnon suurenmoisuus asettui välkehtien pesimään ympäri Crosbyn kaupunkia.

Oli jo varhainen toukokuu ja lehdet alkoivat puhjeta puihin, kirkkaita pieniä vihreitä lehtiä kuin nuoria tyttöjä, kauneuttaan ujostelevia. Päivä päivältä ne kasvoivat kokoa; sen näki jos osasi katsoa.

PS. Kiitos Kristiina Rikmanille hienosta suomennoksesta!

 

XANDER, ILIANA: Rakkaudella, äiti

Kustantaja: WSOY 2026

Alkuteos: Love, Mom (2024)

Suomennos: Heidi Nieminen

Kansi: Julie Schrader

Mackenzie Casper on kaksikymmentäyksivuotias, kun hänen äitinsä kuolee liukastuttuaan joka-aamuisella kävelylenkillään ja lyötyään päänsä kiveen. Äiti on Elizabeth Casper, joka on rikas ja kuuluisa E. V. Rengen nimellä kirjoittamiensa synkkien ja väkivaltaisten tarinoiden ansiosta. Fanijoukot surevat hänen kuolemaansa, mutta läheisten silmät eivät juuri kyynelly.

Elizabeth oli itsevarma ja säihkyvä seurueiden keskipiste, mutta kirjailijanuraa aloittelevaa tytärtään kohtaan kylmä ja mitätöivä. Mackenzien mielestä hänen perheensä oli kuin mustasta komediasta, missä vanhemmat eivät oikeastaan edes olisi halunneet olla yhdessä. Komeassa 650 neliön kartanossa tytöllä on vain yksi läheinen ihminen, palvelija Minna.

Äiti oli 1) isänpuoleisten sukulaisten mielestä ”narttu”, 2) isän mielestä ”hankala”, 3) kirjallisuuspiirien mielestä ””nerokas lahjakkuus” ja 4) fanien mielestä ”kuningatar”.

Elizabeth Casperin muistoksi järjestetään pramea muistotilaisuus, mutta Mackenzie ei siellä kauan viihdy. Hän sopii tapaamisesta parhaan ystävänsä EJ:n kanssa, mutta avatessaan autonsa oven löytääkin etupenkiltä kirjekuoren merkinnällä Ykkösfanilta. XOXO. Kuoressa on kolme sivua pitkä käsin kirjoitettu kirje, ehkä muistikirjasta repäisty. Ensimmäisellä sivulla on vain pari riviä:

Haluatko kuulla salaisuuden?

Rakkaudella, äiti.

Käsialanäyte varmistaa sen, että kirjeen teksti on Mackenzien äidin kirjoittama, mutta milloin se on kirjoitettu? Lisää kirjeitä putkahtelee. Ne kertovat siitä, miten nuori opiskelijatyttö tapasi tulevan puolisonsa ja tuli yllättäen raskaaksi, mutta viittailevat myös varhaisempaan aikaan, jolloin Elizabeth asui koulukodissa. Kuka näitä kirjeitä jakelee ja miksi? Oliko äidin kuolemakaan pelkkä onnettomuus?

IT-nero EJ alkaa tutkia asioita ja onnistuu selvittämään, että koulukodissa todellakin tapahtui 1990-luvun puolivälissä kamalia: kolme poikaa kuoli tulipalossa. Tekivätkö he viisitoistavuotiaalle Elizabethille jotain, minkä tämä kosti? Eivätkö äidin makaaberit romaanit olleetkaan pelkästään mielikuvituksen tuotteita? Oliko äiti murhaaja? Vai mielisairas?

Kuinkahan moni sairaista fiktiivisistä tarinoista perustuu tositapahtumiin? Monikohan niistä on salaisia tunnustuksia, kirjoitettu jonkinlaisena terapiana, eikä lukijoilla ole siitä aavistustakaan?

Vaikka etenkin isoäiti yrittää lyödä kapuloita rattaisiin, edistyvät Mackenzien ja EJ:n tutkimukset vähän kerrassaan, kun he alkavat vertailla äidin teoksia ja kirjeitä keskenään. Kuka on kirjeiden inhottava se nainen? Keillä kirjojen henkilöillä on vastineensa tosielämässä? Yllätyksiä koetaan, ennen kuin lopullinen totuus selviää.

Rakkaudella, äiti -dekkari on melko leppoisaa luettavaa. Ei ole kuvauksia raakuuksista, vaan väkivalta on enneminkin pyykkistä kuin fyysistä. Juoni on näppärä, vaikkei varsinaisesti mitään uutta tarjoakaan. Tämä teos sopii vaikka kesäisen päivän ajanvietteeksi. 

HOLLOW, MIKE: West Hamin murha

Kustantaja: Bazar 2026

Alkuteos: The Blitz Detective (2015)

Suomennos: Hanna Arvonen

Kansi: Christina Griffiths

Salamaa tarkoittavaa saksankielistä sanaa Blitz käytetään Saksan Britanniaan kohdistamista ilmapommituksista ajanjaksona 7.9.1940-11.5.1941. Tuota aikaa käsittelee myös englantilaisen Mike Hollow’n Blitz-dekkarisarja, jonka ensimmäinen osa West Hamin murha ajoittuu pommitusten alkuvaiheisiin syyskuussa 1940. Mike Hollow’lta (s.1953) ilmestyy vuoden 2026 aikana sarjasta kaikkiaan kuusi osaa.

 Britanniassa ihmiset ovat jo tuudittautuneet ajatukseen, etteivät Saksan ilmahyökkäykset olekaan niin pahoja kuin on ennustettu, mutta jo ensimmäiset massiiviset pommitukset aiheuttavat suurta tuhoa Lontoon satamassa ja sen lähialueilla. Pommitusten välisen tauon aikana tulipalojen ja raunioiden keskeltä löytyy täysin vahingoittumaton pakettiauto ja auton sisältä kuollut mies.

Rikoskomisario Jago ja hänen aloitteleva rikoskonstaapelinsa Cradock hälytetään paikalle. Vainajan kuolema vaikuttaa itsemurhalta, mutta taitaa sittenkin olla murha. Jago myös tunnistaa miehen: hän on paikallinen rauhantuomari Charles Villiers. Uusi ilmahyökkäys ajaa poliisit etsimään suojaa ja sinä aikana saksalaisten pommi tuhoaa rikospaikan. Mutta rikos on rikos sota-aikanakin ja syyllinen löydettävä!

”Loistavaa”, komisario sanoi. ”Nyt meillä on siis murhaepäily, mutta ei ruumista, ei todistusaineistoa eikä edes rikospaikkaa. Vain kuoppa tiessä.”

Villiersin kuolema ei tunnu erityisemmin surettavan hänen vaimoaan tai poikaansa. Jotain mätää on tekeillä myös rauhantuomarin omistamassa kirjapainossa, vaikka sen erinomaisen menestyksen sanotaankin johtuvan vain hallituksen toimeksiannoista. Eikä naispuolisten työntekijöiden kohtelu ole ilmeisestikään ollut firmassa täysin asiallista.

 Varsin moni poliisien haastattelemista henkilöistä jää jossain vaiheessa kiinni suuremmista tai pienemmistä valheista, mikä auttaa poliisia aina jonkin verran eteenpäin. Sitten tapahtuu toinen murha, minkä jälkeen paljastuvat törkeä keinottelu, yllättävät yhteydet ihmisten välillä ja murhaajan surulliseksi osoittautuva tietämättömyys kaikista tosiasioista.

Miestä oli kohdeltu hirvittävän epäoikeudenmukaisesti, ja hän halusi oikeutta, mutta ongelma oli, ettei hän tiennyt koko totuutta, joten lopputulos oli yhtä epäoikeudenmukainen, ellei pahempikin.

Rikostutkimusten ohella Jago on valjastettu toimimaan amerikkalaisen toimittajan oppaana ja suojelijana. Jagon asenne on ensin hieman alentuva, kun toimittaja osoittautuukin naiseksi, mutta Dorothy Appleton häivyttää pian ennakkoluulot. Hän on ollut sotakirjeenvaihtajana niin Espanjassa ja Ranskassa kuin Suomessakin ja nähnyt sodan raaimmillaan. Nyt hän haluaa saada amerikkalaiset tietoisiksi kansalaisten elämästä salamasodan ahdistamassa Britanniassa.

Tavallisten ihmisten keskuudessa maan yläluokkainen hallitus ei kerää suurtakaan kiitosta. Vähävaraisille tarjotaan pommeja vastaan takapihalle aaltopeltiset Anderson-suojat, kunnes osa metroasemista lopulta sallii alueen ihmisten yöpyä tunneleissa. Pommitetuilta asuinalueilta evakuoiduille ihmisille pyritään järjestämään hätämajoitusta, mutta tuhoisia sekaannuksia sattuu. Kuka uskoo tiedottajien optimistisia lausuntoja?

Mikä on totuus siitä, mitä täällä East Endissä tapahtuu? Jos lukee sanomalehtiä tai katsoo uutisfilmejä, niissä lukuisat hilpeät cockneyt astuvat Anderson-suojistaan peukaloita kohotellen juomaan maittavan kupposen teetä. Onko se totta vai vain sitä, minkä hallitus haluaa ihmisten näkevän?

West Hamin murhat -dekkari kuvaa salamasodan alkua tehokkain yksityiskohdin eikä peittele tapahtumien kauheutta. Tilanteiden ajoittainen absurdius ja keskusteluissa esiintyvä ystävällishenkinen naljailu tai peribrittiläinen kuiva huumori keventävät kuitenkin tunnelmaa. Tässä on oikein miellyttävä uusi tuttavuus brittidekkareiden ystäville!

GAZAN, SISSEL-JO: Yksi pisara

Kustantaja: Docendo 2026

Alkuteos: I en dråbe (2024)

Suomennos: Katariina Luoma

Kansi: Mika Tuominen

Pisaran ihmeellinen maailma… Jotta sen maailman näkee, pitää säätöjen olla kohdillaan.

Sissel-Jo Gazan (s. 1973) on valmistunut biologiksi Kööpenhaminan yliopistosta ja asiantuntemus näkyy kyllä hänen teoksissaan. Yksi pisara on ensimmäinen osa Mia Thiel-Jensen -dekkaritrilogiasta ja myös ensimmäinen Gazanilta suomennettu teos. Tapahtumat ajoittuvat 1980-luvulta 2000-luvun alkuun ja sijoittuvat osin Själlannin saarelle ja osin Kööpenhaminaan.

Næstvediläiset Finn ja Merethe Thiel-Jensen ovat ensimmäisten tanskalaisten joukossa, jotka kesällä 1968 saavat adoptiolapsen Koreasta. Yhdeksänkuukautinen Mia Jinju on helmisilmineen ja tummine hiuksineen heille oikea toivelapsi. Kuusi vuotta myöhemmin 39-vuotias Merethe tulee yllättäen raskaaksi ja Miasta tulee Lean huolehtiva isosisko.

Mian tulinen luonne huolettaa Meretheä, joka ei haluaisi tytön erottuvan joukosta eikä tekevän mitään, mikä muistuttaisi hänen korealaisesta taustastaan. Hiljainen ja vaatimaton Lea on Merethen mieleen, kun taas Finn ja Mia tuntuvat olevan samasta puusta veistettyjä. Finn on kaiken kaikkiaankin vanhempana joustavampi kuin asioihin tiukan periaatteellisesti suhtautuva Merethe.

Elokuun 25. päivä vuonna 1984 kuusitoistavuotias Mia riitelee äitinsä kanssa siitä, voiko hän lukiobileiden jälkeen mennä kavereidensa kanssa diskoon. Merethe kieltää sen ehdottomasti, koska diskon ympäristö on levotonta aluetta. Kiivaita sanoja vaihdetaan. Raivosta kiehuva Merethe lähtee kävelylle eikä enää palaa.

Poliisit epäilevät alusta alkaen Finniä, joka vielä pahentaa tilannetta valehtelemalla joistakin henkilökohtaisista asioistaan. Kun Merethen ruumis löytyy pari kuukautta myöhemmin suosta, Finn pidätetään ja oikeus tuomitsee hänet vaimonsa murhasta kymmeneksi vuodeksi vankilaan. Murrosikäinen Lea kohdistaa vihansa Finniin, mutta Mia syyttää poliisia huonosti tehdystä tutkinnasta.

Vuonna 1989 Mia on kouluttautumassa rikospoliisiksi Kööpenhaminassa. Ensimmäiset tapaukset, joiden tutkintaan hän pääsee osallistumaan, ovat kahden naisen katoamiset. Kun naisten ruumiit aikanaan löydetään ja tutkitaan, on tulos Miian kannalta hyytävä. Moni asia yhdistää näitä tapauksia toisiinsa, mutta myös Mian äidin katoamiseen.

Mialla on nyt oivallinen mahdollisuus tutustua uusiin tutkimusmenetelmiin: oikeusbotaniikkaan ja DNA-profilointiin. Kadonneiden naisten tapauksissa heistä löytyneet piilevät, siitepöly ja kasvien jäännökset ovat ratkaisevassa asemassa, ja DNA-menetelmä puolestaan saa Mian pohtimaan sen hyödyntämistä oman taustansa selvittämisessä.

… uusi DNA-menetelmä merkitsi sitä, että jopa pienen pieni veripisara voisi kertoa, keitä hänen biologiset vanhempansa olivat.

Poliisintyön ohella Mia alkaa tutkia tarkemmin adoptioonsa liittyviä asioita. Papereiden mukaan hänet oli hylätty kadulle, mutta Mialla on vahva mielikuva äidistä, joka piti hänestä lujasti kiinni. Hän ottaa yhteyttä adoptiota aikoinaan järjestelleihin tahoihin ja tutustuu myös muihin tuona aikana adoptoituihin lapsiin. Paljastuu skandaalimaisia väärinkäytöksiä ja rahanahneutta.

Yksi pisara on melko leppoisaa luettavaa. Raakoja ja verisiä kohtauksia ei ole, vaan teos keskittyy ihmisten elämään ja heidän välisiinsä suhteisiin. Rikostapausten ja adoptioselvittelyjen lisäksi Mian ja hänen lähipiirinsä elämää mutkistaa yhteys huumekauppaa pyörittävään joukkioon. Kuka on Næstvedin Kuningas, joka tuntuu liikkuvan seinienkin läpi?

Yksi pisara on niin tasokas ja mielenkiintoinen dekkari, että jatkoa odottelee todella kiinnostuneena!

ARAMBURU, FERNANDO: Poika

Kustantaja: WSOY 2026

Alkuteos: El niño (2024)

Suomennos: Sari Selander

Kansi: Ville Laihonen

Fernando Aramburu (s. 1959) syntyi Baskimaassa, mutta on jo pitkään asunut Saksassa. Kansainväliseen tietoisuuteen hän nousi vuonna 2016 teoksellaan Äidinmaa (WSOY 2020). Pienoisromaani Poika kertoo todellisesta tapahtumasta, alakoulun tuhoisasta kaasuräjähdyksestä Espanjan Ortuellassa torstaina lokakuun 23. päivänä vuonna1980. Onnettomuudessa menetti henkensä viisikymmentä viisi- tai kuusivuotiasta lasta sekä kolme aikuista.

Jos tarina olisi fiktiota, kirjoittajani kuumeisen mielen synnyttämää sepitettä – vaikka mukana ehkä olisikin omakohtaista aineistoa – voisin palvella sitä ilman pienempiäkään tunnontuskia. Asia on kuitenkin niin, että joudun jatkuvasti antamaan tilaa lausunnoille, joihin sisältyy erittäin vahva tunnelataus, koska suurin osa tästä välitettäväkseni sälytetystä tarinasta pohjautuu tositapahtumiin, minkä vuoksi on aina olemassa riski sortua ylisentimentaalisuuteen tai tärkeilevään osoittelevuuteen.

Onnettomuudesta ja sen vaikutuksista yhteisön elämään kerrotaan erään perheen ja sen jäsenten välityksellä. Perheeseen kuuluvat kahdeksankymmentävuotias Nicasio-ukki sekä hänen kolmekymppinen tyttärensä Mariaje ja tämän puoliso José Miguel. Räjähdyksessä kuollut kuusivuotias Nuca-poika oli Mariajen ja José Miguelin ainoa lapsi.

Pamahdus saa kyläläiset valpastumaan jo ennen hälytysajoneuvojen saapumista. Räjähtikö kivilouhimossa? Tekikö baskijärjestö ETA pommi-iskun? Levottomuus kasvaa hitaasti, kunnes selviää, että koulu on räjähtänyt. Paikalle rientäneiden edessä on kauhistuttava näkymä: isoja betonimöhkäleitä lojuu raunioiden keskellä ja siellä täällä on lasten verisiä ja kolhiintuneita ruumiita.

Välittömästi silmieni edessä avautui kaikki tuho ja hävitys. Näin ihmisiä raunioiden keskellä lapioimassa rakennusjätettä käsillään… Koulurakennuksessa ei ollut enää ulkoseiniä. Lattia oli romahtanut. Rojun seassa lojui muutama vääntynyt tuoli ja pulpetti.

Mariaje ja José Miguel ovat murheen lamaannuttamia, mutta Nicasio tuntuu olevan vailla huolen häivää. Seuraavana aamuna hän saapuu entiseen tapaansa lämmin patonki mukanaan Mariajen kotiin saattaakseen tyttärenpoikansa kouluun. Hän pitää pojan pientä kättä kädessään ja käy keskustelua tämän kanssa. Neuvoo, mitä tehdä, kun koululla räjähtää.

Vanhojen tuttujen osanottavaan asenteeseen ja avuntarjouksiin Nicasio ei suhtaudu ollenkaan suopeasti, vaan vastaa niihin äyskimällä. Hänellä on tapana vierailla hautausmaalla vähintäänkin torstaisin, mutta nyt hän alkaa ajoittaa vierailunsa aamu- tai iltahämärään, koska paikalla ei ole silloin juurikaan muita. Ei ketään kuuntelemassa, kun ukki kuiskailee tyttärenpojalleen.

Kun käytännönläheinen Mariaje haluaa tyhjentää Nucan huoneen, kuljetuttaa Nicasio kaikki tavarat omaan kotiinsa ja rakentaa niistä muistohuoneen. Tokihan Nuca haluaa olla siellä mieluummin kuin hautalokerossa ja Nicasio puolestaan voi olla tyttärenpoikansa luona kotoa poistumatta, säällä kuin säällä.

Koko kylä suree. Joistakin perheistä on kuollut useampikin lapsi, mutta sureminen tapahtuu hiljaisuudessa suljettujen ovien takana. Nicasion käytös on eriskummallista, mutta lopulta hänet jätetään rauhaan ja irvailuun taipuvaiset nuoretkin hiljennetään. Ihmiset uskovat, että Nicasion mielenterveys on järkkynyt lapsenlapsen menetyksen jälkeen, mutta Mariaje näkee asian toisin.

Joka tapauksessa Mariaje on kahdesta asiasta varma: siitä, ettei hänen isänsä järki ole sumentunut, ja siitä, että isän lohtuna on, että hän kieltää tietoisesti pojan kuoleman nimenomaan tästä syystä, järjissä pysyäkseen, mikä on Mariajelle täysin ok.

Mariajen ja José Miguelin avioliitto ei ole ainakaan vaimon puolelta ollut koskaan suuri rakkaustarina. Mies on aivan mahtava isä ja puolisonakin kiltti, mutta Mariajen mielestä myös tylsä vätys. Kun José Miguel alkaa ehdotella toisen lapsen yrittämistä, riittää Mariajella syitä uuden raskauden lykkäämiseen. Mikä lienee todellinen syy?

Kahden vuoden kuluttua räjähdyksestä Mariajen tilanne muuttuu ratkaisevasti. Hän jää leskeksi (kuten jo kirjan alussa on mainittu) ja todennäköisesti pian orvoksikin eikä joudu enää kannattelemaan ketään. Uusi alku on Mariajella jo valmiiksi suunniteltu, mutta lähteekö hän sittenkään sille tielle? Loppu jää kutkuttavasti auki.

Aramburu kuvaa koskettavasti sitä, miten eri tavoin ihmiset käsittelevät menetyksiään. Tapahtumia ja tunnelmia kuvataan kolmannessa persoonassa, mutta Mariaje saa välillä puhua minämuodossa. Hän on se henkilö, jonka haastatteluun kirjailija on paljolti perustanut romaaninsa ja jonka pyynnöstä Nicasiota ja José Miguelia on kuvattu myönteiseen sävyyn.

Yllättävästi romaani itsekin on eräänlainen henkilö, joka kommentoi itseään ja erityisesti kirjoittajansa onnistumisia ja epäonnistumisia. Nämä kommentit on kirjoitettu kursiivilla ja sisältävät paljon tietoa, jotka kertoja jostain syystä on jättänyt huomioimatta. Kirjan toive on nöyrä: haluan ainoastaan olla merkityksellinen jollekulle, jättää jonkinlaisen jäljen, edes pienen raapaisun tämän tai tuon henkilön tietoisuuteen.

 

KETTU, KATJA: Brita-Kajsa

Kustantaja: Otava 2026

Kansi: Piia Aho

Kirkonkirjoissa mie olen Brita Catarina Alstadius, syntynyt vuonna 1805 Peurauressa nybyggaren talohon. Vaan sehän ei koko tottuus ole. Nimiltäni mie olen ollu ainaki Brita-Kajsa, Riitu, Lassin-Riitta, Peuratyttö, lapinlortto, saunanoita, sikiönpäästäjä, pallinpurija.

Katja Ketun romaani Brita-Kajsa kertoo Lapin profeetan Lars Levi Laestadiuksen (1800–1861) ja hänen vaimonsa Brita-Kajsan (1805–1888) tarinan. Brita-Kajsa on kirjan minäkertoja, joka verevällä pohjoisen murteella kertoo avioliittonsa ylä- ja alamäistä sekä aviopuolisonsa kaksijakoisesta luonteesta. Tarina etenee suurimmalta osin kronologisesti ja aika ja paikka näkyvät luvun otsikossa.

Romaanin alussa ollaan Lars Levi Laestadiuksen kuolinvuoteen ääressä Pajalassa vuonna 1861. Ruumiilliset kivut raastavat miestä, mutta suuri on myös hänen henkinen tuskansa. Synnintunto kalvaa eikä Brita-Kajsa pysty estämään mielessään häivähtävää katkeraa ajatusta: on kyllä syytäkin!

Brita-Kajsa lohdutti jo pienenä naapurin Leeviä, väkivaltaista isää pelkäävää poikaa – joskin tämä luuli auttajaansa tytön hahmossa esiintyväksi neitsyt Mariaksi. Parikymmentä vuotta myöhemmin Karesuandon papiksi valittu Lars Levi esiintyykin jo kosijana ja Brita-Kajsa lähtee luottavaisena kotoaan tämän matkaan.

Eipä vie mies neitoa pappilaan, vaan jättää piiaksi Jokkmokkiin luvaten toki kirjeessään tulla tätä pian hakemaan. Kun miestä ei ala kuulua, hiihtää kuudennella kuulla raskaana oleva Brita-Kajsa yksinään Karesuandoon. Nuoren naisen määrätietoisuus on Lars Leville yllätys, mutta kirjallisesta lupauksestaan hän ei pysty rimpuilemaan irti. Pariskunta vihitään avioliittoon Enontekiön Markkinassa vuonna 1827.

Syntyy ensimmäinen lapsi ja pian ollaan jo tekemässä seuraavaa. Niin kulkee Brita-Kajsan elämä vuoteen 1851 asti, jolloin syntyy perheen viidestoista lapsi. Joku lapsista kuolee pienenä ja joku vähän suurempana, mutta moni sentään saavuttaa aikuisiänkin. Fyysinen vetovoima ei pariskunnan välillä häviä koskaan kokonaan, vaikka vaikeitakin aikoja on ollut.

Olet sie minua rakastanut, ja mie sinua, kumpikin omalla vajavaisella tavallaan olemme elänhet tämän kaunihin ja kiihkiän ajan, Lapinmaan suuressa sylissä teuteroinhet, koittanhet muuttua ja se on meät murtanu, kummatki. Nyt mie ymmärrän senki, kuinka met oleme joutunhet noyrtymään kumpiki tahoillamme. Et sie ole helppo ollu. Välillä sie olet ollu ko märkivä haava minussa. Ja kuitenki mie olen sinua rakastanu. Jyrkkyyttä. Typeryyttä. Silkkaa kiivasta älyä.

Brita-Kajsa hoitaa lapset ja talouden, lääkitsee sairaita ja pitää puolisoaan koossa tämän ahdistuksen hetkinä. Lars Levi kiertelee saarnamatkoillaan ja yrittää kiihkeästi saavuttaa mainetta ja kunniaa, ensin luonnontieteilijänä ja myöhemmin myös saamelaisen muinaisuskon tuntijana toimiessaan ranskalaisen tutkimusretkikunnan oppaana.

Tullaan 1840-luvulle ja Lars Levi kokee poikansa kuoleman ja oman vakavan sairautensa ravistelemana hengellisen herätyksen. Nyt miehen saarnoihin tulee uutta syvyyttä ja sydämen paloa, kun hän puhuu kansan kielellä. Viina pois! Synnit julki ja kaikki anteeksi! Väkeä tulee kauempaakin saarnoja kuuntelemaan ja kokoukset muuttuvat hihhuloinniksi. Britaa-Kajsa seuraa vierestä surren naisten alistettua asemaa.

Ja päästyään synnintuskista ja helevetin kauhuista, kaikki tuli liikutuksiin, hihku ja hyppi ilosta ko meäät, tunturin lapset, oli toistettu Taivahan Jumalan kläpeiksi ja Kristuksen veljiksi, sisariksi ja morsiamiksi. Ja oli siinä jotaki aistia kiihottavaaki. Kovasti sillon naitiin ja kosketeltiin ja suueltiin sinuaki suulle, etkä sie kethän poies kääntäny…

Lars Levin tärkeä sanoma on: ei pidä paikkaansa, että Jumala rakastaisi enemmän lantalaista kun lappalaista! Nimenomaan Lapin lapset ovat Jumalan valittua kansaa ja vastuussa valkeuden levittämisestä pohjoisen kairoille ja tuntureille. Eivät pysty Norjan tai Ruotsin kruunu eikä Venäjän tsaari alistamaan niitä, jotka elävät todellisen uskon ja Jumalan vallassa.

Lars Levin saarnoista valitetaan ja hänet siirretään Pajalaan, mutta sielläkin hän lataa korkeiden herrojen päälle tulta ja tulikiveä. Samaan aikaan tunturien kansa nousee kapinaan valtaapitävien  epäoikeudenmukaisuutta vastaan. He odottavat apua Lars Leviltä, mutta tämä vaikenee. Monelta Brita-Kajsan läheiseltä menee elanto, joiltakin myös henki.

Aina välillä tarinassa on poikettu vuodessa 1861 tarkistamassa tilanne herätysliikkeen perustajan kuolinvuoteen äärellä ja Brita-Kajsan muisteluiden loputtua sinne palataan taas. Lars Levi oli valo Brita-Kajsan elämässä, mutta ei miehen tuikkeen sammumisen tarvitse silti tarkoittaa, että koko maailman pimenisi. Brita-Kajsalla on nyt mahdollisuus itsenäisiin ratkaisuihin.

Sinun rinnalla mie elin sen seitsemän elämää. Nyt mie elän vielä yhen. Ja se on minun oma.

Brita-Kajsa-romaanin tarjoama ajankuva sekä henkilöiden, tapahtumien ja luonnon kuvaus on niin uskottavaa ja eloisaa, että tuntuu kuin olisi itsekin Brita-Kajsan vierellä tätä näytelmää katselemassa. Kaiken kruunaa pakottomasti ronskista lyyriseen liukuva kieli, jonka poljento miltei hypnotisoi lukijan.

Viime aikoina on ilmestynyt useita suurmiesten vaimoista kertovia romaaneja. Brita-Kajsan tarinaan rinnastuu ehkä parhaiten Laura Lähteenmäen romaaniin Marian kirja, joka kertoo Elias Lönnrotin vaimosta Mariasta. Sekä Maria että Brita-Kajsa olivat vahvoja, itsenäisiä ja älykkäitä naisia, jotka lapsikatraan ja talouden ohella saivat hoidettavakseen epäkäytännöllisen, suurista asioista haaveksivan puolison. Ja selvisivät. 

ESPACH, ALISON: Hääväkeä

Kustantaja: Bazar 2026

Alkuteos: The Wedding People (2024)

Suomennos: Tuulia Tipa

Kansi: Nicolette Seeback Ruggiero

Nelikymppinen Phoebe Stone jättää taakseen karille ajautuneen avioliiton, tuloksettomat lapsettomuushoidot, työn yliopiston tuntiopettajana, talon ja kuolleen lemmikin ja matkustaa Rhode Islandin luksushotelliin, minne oli kerran unelmoinut tulevansa yhdessä miehensä kanssa nauttimaan samppanjasta ja ostereista.

Juhlavasti vihreään silkkimekkoon ja kultakenkiin pukeutuneella Phoebella ei ole mukanaan matkatavaroita, sillä hän aikoo viettää sviitissään dekadentin illan ja sitten tappaa itsensä. Hotellin muut huoneet ovat kuuden päivän mittaisiin hääjuhliin valmistautuvan seurueen käytössä, eikä viikon ohjelman suunnitellut morsian hyväksy Phoeben aikeita.

”Usko tai älä, täällä ei ole mitään tekemistä sinun kanssasi”, Phoebe sanoo.

”Totta kai on!” morsian kivahtaa. ”Nämä ovat minun hääni! Olen suunnitellut tätä koko elämäni!”

Tämän jälkeen Phoebe ei enää haluakaan tehdä itsemurhaa, vaan olla tarkkailemassa viikon tapahtumia. Morsian, 28-vuotias Lila, on rikas perijätär, joka on aina saanut haluamansa ilman ponnisteluja ja jättänyt ongelmansa jonkun toisen hoidettaviksi. Ilmeisesti ongelmanratkaisija on jatkossa kiltti ja turvallinen sulhanen, nelikymppinen Gary.

Gary ja Lila ovat klassinen esimerkki kypsän miehen ja nuoremman naisen yhdistelmästä. Gary on lava ja Lila sillä kajahteleva laulu. Tai ehkä pikemminkin: Gary on talo ja Lila sen kristallikruunu.

Lila vierailee jatkuvasti Phoeben luona purkamassa tunteitaan. Nolasiko äiti hänet taas? Mitä Garyn sisar Marla tarkoitti piikittelyllään? Miksi Garyn yksitoistavuotias tytär Melanie (Juice) vihaa Lilaa niin kovasti? Kukaan ei tunnu ymmärtävän, että Juice yhä suree syöpään kuollutta äitiään. Vaikka Lila onkin varsin itsekeskeinen, Phoebea miellyttää hänen suoruutensa.

 Ennen pitkää ihmiset alkavat uskoutua Phoebelle – onhan hän ulkopuolisena jotenkin vaaraton. Moni seurueen jäsenistä kärsii masennuksesta, mihin etsii lievitystä terapian, mietiskelyn, alkoholin tai syrjähyppyjen avulla. Monen elämä on sotkussa ja toiveet toteutumatta. Phoebe ymmärtää, ettei kevyt rupattelu tällaisessa tilanteessa onnistu:

Hänestä alkaa tuntua, että se hänen tarkoituksensa ehkä täällä onkin: täyttää hiljaisuudet, joita hääväki itse ei osaa täyttää, esittää kysymykset joita kukaan ei saa kysyttyä. Phoebella ei ole mitään menetettävää. Hän ei kuulu tähän sukuun. Hän ei kuulu enää mihinkään. Hän on vapaampi kuin heistä kukaan…

Phoebe on kirjan henkilöistä todentuntuisin. Pitkin takaumin valotetaan hänen menneisyyttään ja sitä, miten hän kadotti elämänhalunsa jo ennen puolisonsa uskottomuuden paljastumista. Hääviikko muuttaa kaiken, sillä sen päättyessä Phoebella on mielenkiintoinen työpaikka, haudatuksi luultu haave kaivettuna esiin ja koira.

…kasvaminen siksi, joka haluaa olla, on samanlaista kuin kaikki muukin. Se vaatii harjoittelua. Ja uskoa, että jonain päivänä herää vielä mestarina.

Hääväkeä-romaani etenee sujuvasti ja kevyen sanailun siivittämänä, mutta sisältää myös yllätyksiä ja tummia sävyjä. Kyseessä on kasvutarina, sillä monen osallistujan kohdalla hääviikko päättyy yllättävään irtiottoon ja vanhoista kuvioista luopumiseen. Viihdyttävää luettavaa!