EVERETT, PERCIVAL: James

Kustantaja: Gummerus 2026

Alkuteos: James (2024)

Suomennos: Antero Tiittula

Kansi: Jenni Noponen

Yhdysvaltalainen Percival Everett (s. 1956) on teoksissaan tutkinut usein aika satiiriseen sävyyn rasismiin ja identiteettiin liittyviä teemoja. Näin on myös hänen vuonna 2024 ilmestyneessä romaanissaan James, joka on uudenlainen tulkinta Mark Twainin klassikkoromaanista Huckleberry Finnin seikkailut (1884). Teos on voittanut Pulitzer- ja National Book Award -palkinnot ja oli Booker-palkinnon finaalissa.

Missourin Hannibalissa eletään aikaa juuri ennen Yhdysvaltain sisällissodan puhkeamista. Tarinaansa kertoo minämuodossa neiti Watsonin orja James, jota yleisesti kutsutaan Jimiksi. Hän on iholtaan vaaleanruskea ja varreltaan satakahdeksankymmensenttinen salskea mies ja hänellä on Sadie-niminen vaimo ja tytär Lizzie. Lisäksi Jimin kannoilla pyörivät valkoiset pojanvintiöt Tom Sawyer ja Huckleberry Finn.

Luku- ja kirjoitustaitoinen Jim käy salaa lukemassa tuomari Thatcherin kirjaston kirjoja ja oppii tuntemaan Voltairen, Rousseaun ja Locken teoriat ihmisoikeuksista niin hyvin, että keskustelee heidän kanssaan unissaankin. Jim osaa myös puhua täydellistä englantia, mutta käyttää valkoisten kuullen vain murteellista orjakieltä, jotteivat nämä hämmentyisi ja pelästyisi. Kielen hän opettaa lapsillekin.

   Lizzie karisti kurkkuaan. ”Neiti Watson, sellaista maissikaakkuu en o ikin syöny.”

   ”Kokeilepa ’se ol semmottis, ku mä ei o’”, minä sanoin. ”Se olisi oikeaa vääräkielisyyttä.”

   ”Se ol semmottis maissikaakkuu, ku mä ei o ikin syöny.”

  ”Oikein hyvä”, minä sanoin.

Keväällä 1861 Jim kuulee, että neiti Watson aikoo myydä New Orleansiin hänet, mutta ei Sadieta eikä Lizzietä. Jim pakenee läheiselle saarelle pohtimaan tilannetta ja yllättäen hänen seuraansa liittyy Huck Finn. Poika on lavastanut oman murhansa siinä toivossa, että siitä syytettäisiin hänen juoppoa ja väkivaltaista isäänsä – vaan epäilyt taitavatkin nyt kohdistua karkuri-Jimiin.

Alku on hankala, kun rankkasateet saavat Mississippi-joen tulvimaan ja kalkkarokäärme puree Jimiä käteen, mutta lopulta kaksikon lautta lipuu alas jokea ja kohti pohjoisen osavaltioita. Jim toivoo siellä ansaitsevansa tarpeeksi rahaa ostaakseen perheensä vapaaksi. Kumppanusten on pysyteltävä mahdollisimman näkymättöminä, sillä Jimin päästä on luvattu 300 dollarin palkkio ja naiivi Huck on altis huijareille.

Monenlaista onnettomuutta ja seikkailua matkan varrelle osuu. Jotkut tapahtumat paljastavat orjuuden julmia puolia, esimerkkinä miehen ruoskiminen ja lynkkaus kynänpätkän varastamisen vuoksi. Jotkut tilanteet puolestaan ovat varsin absurdeja, esimerkiksi Jimin päätyminen kauniin tenoriäänensä ansiosta minstrel-ryhmään, jossa valkoiset miehet lankkaavat kasvonsa mustiksi ja esittävät parodioita mustien musiikista. Muut eivät tiedä, että yksi valkoihoisista kuorolaisista, Norman, onkin oikeasti karannut orja.

…kymmenen valkoista miestä naamat mustana, yksi valkoista esittävä musta mies mustaksi maalattuna sekä minä, vaaleanruskea musta mies, jonka oli mustaksi maalattuna tarkoitus näyttää valkoiselta, joka yritti esittää mustaa.

Jim on nokkela, älykäs ja hyväsydäminen mies, joka matkan loppupuolella joutuu tekemään elämänsä kamalimman päätöksen. Tuhoisassa laivaonnettomuudessa veden varaan joutunut Jim joutuu nimittäin valitsemaan, pelastaako ystävänsä Normanin vai nuoren Huckin. Hänellä on omat syynsä valita Huck ja näiden syiden kuuleminen muuttaa pojan koko maailman.

Ei Jim kaihda väkivaltaa eikä murhaakaan, jos syy siihen on hänen mielestään tarpeeksi painava ja teko oikeudenmukainen. Matkansa seurauksena hän kasvaa eroon valkoisten orjilta odottamasta käytöksestä, minkä merkkinä hän luopuu orjana käyttämästään nimestä Jim ja on jatkossa James. Pelkkä James ilman sukunimeä.

Everett kuvaa kirpaisevan asialliseen sävyyn mustien miesten, naisten ja lasten kohtaloita. Orjalla on valkoisille vähemmän arvoa kuin hevosella; parhaallekin isännälle hän on vain tavaraa. Orjia pidetään tyhminä ja lapsellisina, mitä alleviivaa sekin, että mustaa miestä kutsutaan iästä riippumatta pojaksi tai pojuksi. Orjille puolestaan on turvallisinta käyttäytyä näiden oletusten mukaisesti.

James-romaani käsittelee kriittisesti yhtä ihmiskunnan historian häpeällisimmistä vaiheista, mutta on samalla myös jännittävä seikkailukertomus. Se kuvaa kauniisti ystävyyttä, rakkautta ja myötätuntoa ja saa välillä myös nauramaan. Suuri kiitos suomentaja Antero Tiittulalle, jolla lienee ollut itselläänkin hauskaa orjien englantia kääntäessään.

Tämä hieno teos kannattaa ehdottomasti lukea!

HERALA, SOFIA: Nukkuvien kukkien joki

Kustantaja: Atena 2026

Kansi: Laura Noponen

Nukkuvien kukkien joki -romaanin tapahtumat sijoittuvat Alatornion Kourinlehdon kylään, jota halkoo Tornionjoen sivuhaara Liakanjoki. Kyläläisten joukossa asustaa pienessä punaisessa talossa Oivan perhe: vaimo Elna, pojat Hannu ja Hemminki sekä pieni Vuokko-tytär. Suomi on hiljalleen elpymässä sodasta, vaikka kaikkia kamaluuksia ei etenkään Oiva voi koskaan unohtaa.

Talvella 1950 pienessä talossa tapahtuu. Oivan vuosikausia poissa pysytellyt sisko Josefiina hurauttaa kylään ja tyrkkää veljensä hoteisiin viisivuotiaan tyttärensä Anni-Helenan. Äitinsä paluuta odotteleva arka tyttö vetoaa helläluontoiseen Oivaa, joka yrittää lievittää lapsen ahdistusta ottamalla tämän viereensä nukkumaan. Vain Elna suhtautuu Helliin kalseasti ja joskus suorastaan häijysti.

Anni-Helenaa aletaan kutsua Helliksi ja hänen taustastaan sepitetään sankaritarinaa, mutta kyllähän kyläläiset aavistavat, että tyttö on äpärä. Vain Oiva tietää tiuhaan saapuvista saksankielisistä kirjeistä, joissa Hellin isä koettaa saada kontaktia ainoaan lapseensa, omaan pikku perhoseensa. Rakkausko saa Oivan piilottamaan kirjeet kaikilta muilta?

Perheen poikien suojeluksessa tyttö pääsee mukaan lasten leikkeihin ja tomera Kreetta päättää, että muukalaisesta tulee hänen paras ystävänsä. Tytöistä tuleekin erottamattomat ja järjestys on aina selvä: Kreetta kulkee edellä ja pitkänhuiskea Helli seuraa perässä. Vuodenaikojen mukana muuttuva joki kuuluu kiinteästi heidän elämäänsä.

Meidän jokemme kulki nukkuvien kukkien alla. Sen myötä aurinko ja kuukin kutistuivat, vyöryivät taivaankannelta alas kohti pimeyttä kuin nuupahtaneet, veteen painuneet kasvit.

Syksyllä 1952 Helli ja Kreetta aloittavat koulunkäynnin. Jo koulumatkakin on jännittävä, sillä sulan veden aikaan lapset soudetaan joen yli viisimetrisellä proomulla, mutta Hellille aiheuttaa ahdistusta itse opiskelu. Tahtomattaan hän erottuu muista alusta alkaen lahjakkuutensa ansiosta. Hän on täyden kympin tyttö!

Opettajan kehut ja Elnan kerskailu kylällä osoittautuvat kohtalokkaiksi Hellille, sillä joidenkin on vaikea kestää sitä, että äpärä on älykäs. Poikajoukko kiusaa ja jekuttaa tyttöparkaa ja lopulta yltyy silmittömään ja tuhoisaan väkivaltaan. Kreetta yrittää puolustaa ystäväänsä, mutta tehokkaimmin pojat pistää kuriin proomun nuori kuljettaja Juhani, Hellin ihastus.

Hellin ja Kreetan viimeinen kouluvuosi kyläkoulussa päättyy 29. toukokuuta vuonna 1956. Tunnelma on korkealla, kun proomu lähtee kohti kotirantaa, mutta vaihtuu pian kauhuksi. Ylikuormitettu vene kaatuu tulvavesien paisuttamassa virrassa ja viisi lasta hukkuu, Vuokko heidän joukossaan. Myös Juhani menehtyy. Helli ja Kreetta selviytyvät, mutta eivät ilman vaurioita.

Mie tunnen pohjosen kukat. Net on sinnikhäitä, selviävät lumen alla koko talven. Kevhäälä tuuli puhaltaa niitten terälehet auki, herättää net varhain. Silloin net villiintyvät ja loihtivat valkosia mäthäitä, valasevat sitten kokonaisen mettän. Mutta hetken päästä net kuihtuvat. Net muistuttavat meitä siitä, että elämä on lyhyt ja joittenki kohala vain yks välhäys.

Kirjan viimeinen osa ajoittuu vuoteen 1966. Hellin elämä on mennyt eteenpäin ja asiat vaikuttavat olevan järjestyksessä, mutta sitten lukija kohtaa Hellin viimeisen puheenvuoron ja kirjan viimeiset lauseet. Miten monin tavoin niitä voisi tulkita? Ensimmäinen järkyttynyt ajatus ei välttämättä ole oikea.

Nukkuvien kukkien joki on hieno esikoisromaani. Tarinassa tapahtuu ikäviä asioita niin yksilöille kuin koko kylällekin, mutta mukana on myös keventävää huumoria. Kertojina toimivat Oiva, Anni-Helena, Kreetta ja Juhani, joten henkilöihin ja tapahtumiin saadaan kiintoisasti eri näkökulmia. Kauniisti muotoiltua tekstiä ryydittää värikäs Tornionlaakson murre.

Oululaislähtöinen Sofia Herala (s. 1988) on Itä-Helsingissä perheensä kanssa asuva äidinkielen ja kirjallisuuden sekä Suomi toisena kielenä ja kirjallisuus -oppiaineen opettaja.

PS. Mikähän mahtaa olla oikea vastaus kompakysymykseen: Mikäs se on, ko ilta tulla tupsahtaa, nii kaks karvasta yhtheen lupsahtaa? Mistään härskistä ei ole kyse…

LINTUNEN, MARITTA: Halla

Kustantaja: WSOY 2026

Kansi: Piia Aho

Maritta Lintusen romaanissa Halla ei ole kyse sääilmiöstä, vaan eräästä Karjalan ja Kainuun välimaastossa sijaitsevasta sukutilasta ja sen omistajista. Kirjassa esitellään neljä eri sukupolviin kuulunutta vahvaa, itsenäistä ja ehkä hieman omapäistäkin naista, joista kukin jättää omalla tavallaan jäljen Hallan historiaan.

Isonvihan aikaan vuonna 1713 kasakat tappavat Pietan isän ja pakottavat neljätoistavuotiaan Pietan ja hänen veljensä Tuomaksen mukaansa. Pieta onnistuu kuitenkin pakenemaan ja tarpomaan erämaassa jo lähelle asutusta, kun voimat loppuvat. Hallan isäntä Paavo onneksi löytää tytön ajoissa.

Toivuttuaan Pieta huomaa, ettei huoneessaan apaattisena makaavasta emännästä ole hoitamaan taloutta, joten hän viettelee isännän ja ottaa tilan emännyyden itselleen niin jämäkästi, että naapuritkin hyväksyvät hänet. Paavo puolestaan turvaa lapsensa tulevaisuuden teettämällä paperin, jonka mukaan Hallan tila menee aina esikoislapselle sukupuolesta riippumatta.

Ja Pietalle syntyi Mataleena.  Mataleenalle Simo. Ja Simolle syntyi Lyyti, Lyytille Matti. Ja Matille syntyi Maria, Marialle Johanna. Ja oli vuoden 1853 tammikuu, kun Johanna synnytti kaksoset Eliinan, joka tuli ulos hänestä kovasti kirkuen ensimmäisenä ja Reetin, joka tuli hänestä jalat edellä, vaiti, sinervänä ja miltei hengettömänä.

Vuonna 1870 Suomi alkaa toipua suurten nälkävuosien koettelemuksista. Eliina ei halua enää raataa ruokapalkalla Nurmen talossa, vaan suuntaa sukupolvien ajan autiona olleelle Hallan sukutilalle. Hallan tulevaksi isännäksi hän valitsee Nurmen nuorimman pojan, toimeliaan Mikon. Reeti-veljeä Eliina ei huoli mukaansa.

Hallan pihapiiri on metsittynyt ja rakennukset osin romahtaneet, mutta kovalla työllä Eliina ja Mikko saavat tilukset kuntoon ja pystyvät varautumaan myös tulevaan. Elämä on sopuisaa ja hyvää, mutta ajoittain Eliina kyllä painiskelee omantuntonsa kanssa: olisiko hän voinut tehdä toisenlaisia valintoja?

Ja Eliinalle syntyi Juuso… Ja kun koitti vuosi 1890, vihittiin Juuso Pohjanmaalta kotoisin olevan Kreetan kanssa. Ja seuraavan tuomenkukinnan aikaan syntyi Juusolle ja Kreetalle tytär, joka ristittiin Tuomikiksi.

Tuomikista kaavaillaan Hallaan emäntää, mutta neitoa raadanta ja jälkeläisten tuottaminen eivät kiinnosta. Hän karkaa Kanadaan, missä löytää unelmiensa täyttymyksen seurapiirirouvan palvelijana, jolla on oma huone, omaa rahaa, omaa rauhaa ja vapautta. Isän kuoltua vuonna 1914 Tuomikki lähtee vastahakoisesti kohti Suomea, mutta menehtyy matkalla laivaonnettomuudessa.

Ja Tuomikki hukkui vierailla mailla ja esikoisten ketju katkesi. Mutta Tuomikin veljelle syntyi Hilja. Hiljalle Juho, Juholle Sampo.

Tuomikin pikkuveli Urho opiskelee Pohjanmaalla opettajaksi ja jää sille tielleen. Urhon kuoltua vuonna 1962 hänen tyttärensä Hilja saapuu Hallaan tarkoituksenaan laittaa tila myyntiin, mutta luopuukin suunnitelmasta tavattuaan naapurinsa Kokkovaaran Hanneksen, naimisissa olevan miehen. Jatkossa Hilja käy Hallassa kesäisin ja asuu muuten kaupungissa.

Kun Hilja tulee raskaaksi, hän ilman muuta olettaa Hanneksen ottavan avioeron, mutta tämä ei haluakaan hylätä haurasta vaimoaan. Vastavetona Hilja kieltää Hannekselta poikansa isyyden ja Juho saa tietää totuuden vasta vuosikymmeniä myöhemmin Hanneksen jo kuoltua. Kokkovaaran tilan Hannes testamenttaa Hiljalle ja välillisesti siis lapselleen.

Hilja hoitaa tiluksia vuoteen 2025 saakka, jolloin joutuu muuttamaan helsinkiläiseen hoivakotiin. Onko hän Hallan viimeinen asukas? Ennakkoperintönä maatilat saanut Juho on kovapintainen liikemies, joka ei perusta tunne- ja luontoarvoista, vaan etsii keinoja ansaita rahaa. Ehkä tuulivoimala vaaran laelle? Hilja panee toivonsa lapsenlapseensa Sampoon.

Nuorempana luulin ajan kiitävän eteenpäin. Nyt ymmärrän, että aika on ollut koko ajan minussa, luuhuni kaivertuvina vuosirenkaina.

Halla on komea kunnianosoitus esiäideille, joiden esikuvia taitaa löytyä kirjailijan omasta suvusta. Tarinat osoittavat, miten naisen asema ja oikeudet ovat vuosisatojen aikana muuttuneet, mutta jokaisen kohdalla jää myös pohtimaan rajaa järjen ja itsekkyyden välillä. Hieman taka-alalle jäävät näiden naisten vähäpuheiset, mutta kiltit ja toimeliaat miehet.

Lintunen kuvaa kauniisti ja vivahteikkaasti eläimiä ja kasveja sekä maisemia sinihohtoisine vaaroineen ja tummine suosilmäkkeineen. Useaan otteeseen mainitaan ukkosenlyömä petäjä, johon Pietan isä on piilottanut raha-aarteen, ja karsikkopetäjä, jonka runkoon uurretaan suvun jäsenten kuolinvuodet. On taikoja ja uskomuksia. Unia ja enteitä. Nekin ovat osaltaan muokanneet henkilöiden ajatusmaailmaa.

Maritta Lintusen edellinen romaani oli arvostelu- ja myyntimenestys Sata auringonkiertoa (2023), joka palkittiin Savonia-palkinnolla. Menestysteoksen nostamat kovat odotukset Halla-romaani täyttää kyllä täysin.

  

KINNUNEN, TOMMI: Pitkä aukea : rakkausromaani

Kustantaja: WSOY 2026

Kansi: Martti Ruokonen

Tommi Kinnusen romaani Pitkä aukea sijoittuu samaan Kuusamon kylään ja samojen ihmisten pariin kuin Neljäntienristeys (2014) ja Lopotti (2016). Siellä ovat kätilö Maria ja hänen tyttärensä Lahja. Ovat Lahjan lapset, joista Anna ja Johannes jäävät kotiseudulle ja sokeainkoulun käynyt Helena asettuu Helsinkiin. Ovat Johanneksen vaimo Kaarina ja pariskunnan lapset Maarit, Minna, Tapio ja Tuomas.

Ollaan Johanneksen kuolinvuoteen äärellä. Ympäristöään mies ei enää hahmota, vaan uskoo vajonneensa valtameren syvyyksiin. Anna-siskon jutustelu onnistuu kuitenkin herättämään muistoja elämän varrelta: evakkovuodet, valokuvaajan työ, vaikea suhde isään ja äitiin, rakkaus vaimoon ja lapsiin. Niitä Johannes kertailee ajatuksissaan sille, joka on hänet jättänyt, mutta on yhä tärkein.

Johannes rakasti isäänsä Onnia, joka opetti lapsilleen kärsivällisyyttä ja osasi viheltää lintujen kutsuhuudot. Kun kylällä levisi tieto Onnin homoseksuaalisuudesta, syrjintä ja nimittely yltyivät niin pahoiksi, että Onni alkoi olla poissa kotoa yhä pidempiä aikoja. Johanneksen tehtäväksi lankesi toimittaa isä takaisin kotiin tai mielisairaalaan, mutta Onni halusi vain kuolla.

Katkeroitunut Lahja varmistaa, ettei Johanneksella ole taloudellista mahdollisuutta lähteä pois kotoa, mutta vaimonsa tämä valitsee itse. Tavatessaan armeijan iltalomalla tansseissa Pohjanmaan lakeuksilta kotoisin olevan Kaarinan Johannes tietää heti tämän olevan se oikea. Avoin ja välitön Kaarina halailevine sukulaisineen tuo hänen elämäänsä ensi kertaa lämpöä ja naurua.

Sinä täydennät minut ja minä sinut, niin että yhdessä olemme enemmän kuin kaksi puolikasta. Enemmän kuin kaksi puolisoa. Olemme sellaista, mihin sanat eivät yllä.

Lahja osoittaa kaikin mahdollisin tavoin, ettei hyväksy miniäänsä, mutta Kaarina löytää omat keinonsa kestää anoppinsa letkautuksia. Lapsilleen Kaarina ja Johannes onnistuvat aina tarjoamaan turvallisen ja rakastavan ympäristön, vaikka kasvavalle perheelle ei ole millään löytyä talosta omaa soppea.

Vuodet vierivät. Lapset varttuvat ja jättävät kylän taakseen. Johannes ja Kaarina kehittävät valokuvaamoa ajan vaatimusten mukaan eikä Lahjalle löydy enää sieltä töitä. Vanha rouva roikkuu sinnikkäästi kiinni elämässä ja vaatii aina vain enemmän huomiota ja huolenpitoa, mutta lopulta tulee hänenkin aikansa lähteä. Talossa koittaa vapauden ja ilon aika.

Sitten alkaa Johanneksen muisti hapertua. Mies ei enää tunne tapaamiaan ihmisiä, vaikka edelleen havainnoikin heitä valokuvaajan tarkoin silmin. Näiden havaintojen perusteella lukija kyllä tunnistaa esimerkiksi Tuomaksen, jonka kohtalo jäi Lopotti-romaanissa hieman avoimeksi. Mutta missä on Kaarina? Onko hän Johannesta vastassa, kun mereen vajonnut mies lopulta nousee rannalle ja on kokonainen ja täysin valmis?

Pitkä aukea on miehen sydämestä kumpuava rakkaustarina, jossa kiintymys, läheisyydentunne ja halu säilyvät vaikeuksienkin keskellä ja iän karttuessa. Vanhetessaan Johannes alkaa ymmärtää paremmin äitiäänkin, jonka kiukku ehkä peittikin riittämättömyydentunnetta ja pelkoa. Samalla kasvaa halukkuus antaa anteeksi ja myöntää: Parhaansa kai ne ovat yrittäneet, vaikkei se ole kaikkien kohdalla vielä kovin paljon.

Luonto on kirjassa vahvasti läsnä ja sieltä löytää Johannes rakkaudentunnustuksensakin kuvat: Kaarina on joen viistämä hiekkainen harju ja Johannes siitä kasvava petäjä ja varvut. Hienointa luontoelämystään postikortteja ammatikseen kuvaava mies ei halua rikkoa kameroiden kanssa puuhaamalla, vaan hiljentyy näyn edessä.

Aurinko on noussut ja herättänyt vastarannan tykkyisen metsän eloon. Puiden oksille juoksevat aamun kellanoranssit värit kuin kultaiset oravat, mutta joki on vielä tumma. Jostakin, en tiedä mistä, osuu pyöreille jäälautoille valo, joka värjää niistä kauimmaiset hennon vaaleanpunaisiksi, minua lähinnä olevat syvän violeteiksi. Kaiken keskelle nousee joesta pakkasusvaa ohuiksi läpikuultaviksi kiehkuroiksi.

Pitkä aukea -romaanin alussa ja lopussa teksti muistuttaa muodoltaan runoa, sillä muutamalle sivulle tai koko aukeamallekin levittäytyy vain yksi lause. Näin tämä ihmisen kokoinen tarina sulkeutuu kauniisti. Lukijan olo on herkistynyt, mutta samalla onnellinen: taas on saanut nauttia Kinnusen vivahteikkaasta kielestä ja monikerroksista lauseista sekä huumorin pilkahduksista!

Tommi Kinnunen on ollut neljä kertaa ehdolla kaunokirjallisuuden Finlandia-palkintoon ja tässä on kyllä aineksia viidenteen ehdokkuuteen.

KNAPP, FLORENCE: Nimet

Kustantaja: WSOY 2026

Alkuteos: The Names (2025)

Suomennos: Irmeli Ruuska

Kansi: Eva Navarro Quijano

Englantilaisen Florence Knappin esikoisromaani Nimet kertoo kolme eri versiota eräästä perheestä. Kaikissa versioissa lähtökohta on sama. Kaunis irlantilaistaustainen balettitanssija Cora ja komea lääkäri Gordon tapaavat ja menevät jo viiden kuukauden seurustelun jälkeen naimisiin. Pian heille syntyy tytär Maia. Kaikki ei kuitenkaan ole hyvin, sillä hurmaava seuramies Gordon on kotona väkivaltainen ja sadistinen hirviö.

Varsinaiset tarinat alkavat vuodesta 1987, jolloin Cora ja yhdeksänvuotias Maia käyvät rekisteritoimistossa ilmoittamassa Maian pikkuveljen nimen. Sukupolvien perinteen mukaan nimen pitäisi olla isän mukaan Gordon, mutta Coralla ja Maialla on omat suosikkinsa. Rekisteröintipäivän jälkeen perheen elämään palataan seitsemän vuoden välein aina koronavuoteen 2022 asti.

Cora ei ole koskaan pitänyt Gordon-nimestä. Siitä, miten se alkaa pirstoutuvalla äänteellä, joka tuo mieleen rusentuva, kovan karamellin, ja päättyy tömähdykseen, aivan kuin joku paiskaisi maahan urheilukassin.

Ensimmäisessä versiossa poika saa Maian ehdotuksesta nimen Bear. Jo matkalla rekisteritoimistosta takaisin kotiin Coraa alkaa pelottaa eikä pelko ole turhaa. Kuullessaan pojan nimen Gordon saa silmittömän raivonpuuskan, jonka seurauksena yksi ihminen kuolee ja Gordon joutuu vankilaan.

Tapahtuneen jälkeen Cora ei pysty enää luottamaan miehiin. Aikuistuva Maia puolestaan pohtii, johtuuko hänen rakastumisensa naisiin siitä, että hän on syntynyt lesboksi vai siitä, että pelkää miesten olevan kuin isä. Bear noudattaa nimensä merkityksiä ja on aikuisenakin halattava, rohkea ja vakaa.

Toisessa versiossa Cora ilmoittaa rekisteriin pojan nimeksi sen, josta itse on aina pitänyt: Julian eli taivasisä. Vakuuttelut siitä, että nimi juhlistaisi Gordonin isyyttä ovat turhia, mutta Cora kestää rangaistuksensa pystyssä päin ja varmana ratkaisustaan.

Gordon tappaa Coran, kun Julian on viisivuotias. Maia ja Julian muuttavat Irlantiin äidinäitinsä Sílbhen luo ja yhteydet Englantiin katkeavat. Perhetragedia hankaloittaa kuitenkin pitkään sekä Julianin että Maian rakkauselämää, sillä etenkin Julian pelkää perineensä isältään huonot geenit.

Kolmannessa versiossa poika rekisteröidään isänsä tahdon mukaisesti Gordoniksi, mutta Cora jää masennuksensa takia tälle etäiseksi. Poika palvoo isäänsä ja yrittää herättää huomiota kertomalla äidistään isän ahnehtimia törkeitä valheita. Nuoruudenihastuksensa kohdalla Gordon käyttäytyy yhtä tökerösti ja on vähällä turmella tytön koko elämän.

Cora yrittää lastensa vuoksi kestää iskut ja potkut, mitätöinnin ja kontrolloinnin. Hän kyllä pakenee useampaan kertaan, mutta palaa aina takaisin luottaen kauniisiin lupauksiin ja hetken hellyydenosoituksiin. Tuskinpa hän tajuaa, mihin kaikkeen mies pystyy asemansakin ansiosta.

Toiveita. Haaveita. Sitten piinaa ja pettymystä. Uhrautumista jonkin lopulta saavuttamattoman asian vuoksi.

Maia on tietoinen äitinsä tilanteesta, mutta pelkää aikuisenakin isäänsä niin paljon, ettei uskalla tehdä mitään. Gordon puolestaan aikuistuu vasta koettuaan täydellisen romahduksen. Hänen ja isä-Gordonin kohtaloita verrataan vanhaan myyttiin, jonka mukaan Saturnus söi poikansa, mutta tuli lopulta heistä yhden voittamaksi. Olisiko Gordon nuoremmasta samaan?

Vaikuttaisiko pojan nimi tosiaan ratkaisevasti hänen elämäänsä? Eikö ennemminkin merkitystä ole sillä, miten pitkään poika elää isänsä vaikutuspiirissä? Myös Coran käytös vaikuttaa: taisteleeko hän vai lamaantuuko. Samoja henkilöitä tulee vastaan kaikissa versioissa, mutta heidän merkityksensä vaihtelee. Esimerkiksi Sílbhe-mummin kohdalla ero on varsin suuri.

Knapp kuvaa riipaisevasti perhettä, jossa isän väkivaltaisuus ohjaa kaikkien elämää ja vaikuttaa pitkälle tulevaisuuteenkin. Gordon vanhemman toimintaa selitetään sillä, että hän itsekin on sukupolvesta toiseen jatkuneen käyttäytymismallin uhri, mutta olisihan hänellä ollut monessa kohtaa vapaus valita toisin.

Aihe on raskas, mutta kirjailija on tuonut joka versioon myös toiveikkuutta. Luvut ovat lyhyitä ja keskittyvä henkilöiden elämän tärkeimpiin käänteisiin, joten eri versiot pysyvät toisistaan erillään melko hyvin. Toisinaan joutuu jännittämään henkilöiden puolesta ja ehkä hieman itkemäänkin. Mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä teos on kyseessä!

KÄHKÖNEN, SIRPA: Marius

Kustantaja: Siltala 2026

Kansi: Jenni Saari

Lili on kuusikymppinen runoilija, taiteilija ja puutarhuri, jolla on Helsingissä vuokrapalstalla puutarha ja pieni maja. Kumppaninaan hänellä on iäkäs koira nimeltään Rauha. Kahden viikon ajan Lilillä oli apurina puutarhan kasvien inventoinnissa nuori ranskalainen Marius, mutta eilisiltana tuo aika päättyi.

Tänä elokuisena aamuna Lili herää Mariusta kaivaten. Puutarhassa vallitsee kypsän kesän runsaus. Ruusut, hajuherneet ja apilat tuoksuvat. Omenia putoilee puusta. Nuori herra Kottarainen on oppinut matkimaan Mariuksen viheltelyä. Rauha löytää Mariuksen huivin eikä suostu luopumaan siitä.

Oli käynyt niin, että noiden kahden viikon aikana Lili rakastui Mariukseen. Tunsi seksuaalista poltetta, mutta olisi tyytynyt pelkkään nuoren miehen katseluunkin. Nämä tunteet tulivat puheeksi, kun Lili pelkäsi käyttäytyneensä epäasiallisesti, mutta Marius hoiti tilanteen hienotunteisesti. Lilin murhetta se ei silti vähennä.

Tietämättään hän vain oli ottanut vastaan toisen ihmisen koko energian, voiman, ilon – ja surunkin, jonkin sellaisen yksinäisyyden, jonka hän tunnisti ilman sanoja, välittömästi. Ja tahtomattaankin joutunut toisen fyysisen olemuksen vetovoiman piiriin, se oli tietenkin suuri onnettomuus.

Nyt Lilin on totuttava siihen, ettei Marius enää tule, ja täytettävä päivät jollakin muulla. Ensimmäiseksi hän pyöräilee Merihakaan saunomaan, uppoutumaan hetkeksi ajattomuuteen. Ja sitten Marius viestittää, että saattaa ehkä piipahtaa illalla hakemaan huivinsa takaisin!

 Lili valmistautuu tapaamiseen. Kerää iltapalaa varten satoa puutarhasta: kesäkurpitsoita, tomaatteja, perunoita, villiyrttejä.  Hän kastelee, kitkee ja karsii. Samalla hänen ajatuksensa vaeltelevat menneessä. Lapsuudessa viisaan ja monitaitoisen isoäidin ja yksinäisten tätien luona, nuoruuden kulkurielämässä, äitiydessä, ystävissä.

Kummallista kuinka vähän ylipäätään muisti. Kirkkaiden kohtien ympärillä oli paljon sameaa, ajat kuroutuivat yhteen, muisti teki synteesejä.

Kipein muisteltava on Shakespearen tuntija Peter Quince, joka Helsingissä vieraillessaan hurmasi ujon poninhäntätytön. Lili tapasi Quincen uudelleen matkallaan Ranskassa ja koki tämän kanssa huumaavan seksisuhteen, herra Silkkipään herättämän kyltymättömän himon. Rakastua Lili ei kuitenkaan olisi saanut, se ajoi miehen pakosalle.

Lopulta Lili omistautui täysillä taiteen tekemiseen. Se oli oikea ratkaisu: mitenkään muuten hän ei olisi saanut yhtä suurta vapautta kuin ankaran muusansa palveluksessa. Runoja syntyi ja suurimpana taideteoksena Ina-ystävän kanssa kartanon maille rakennettu tuoksujen ja elämysten Yön puutarha, joka oli omistettu sukupuolitautisairaalaan aikoinaan suljetuille naisille. Nyt Ina on vakavasti sairas eikä Lili yksinään pysty pitämään istutuksia kunnossa.

Ilta tummuu. Marius ei tule. Lili sytyttää puutarhan kynttilälyhdyt ja kohottaa Bachin sellomusiikin säestämänä maljan nuorelle itselleen. Hän tietää päiviensä määrän olevan jo rajallinen, mutta toivoo pystyvänsä kohtaamaan tulevaisuuden ilman pelkoa. Moni tärkeä ihminen on jo poissa ja nyt Lili heittää hyvästit myös vanhalle ystävälleen Paulille, jonka läsnäolon on ahdistuksen hetkinään yhä aika ajoin tuntenut.

Marius-romaani on ulkoasultaan silmiähivelevän kaunis. Tunnelmaltaan se on haikea ja mietiskelevä, mutta ei silti ilman huumoria. Lukija saa paljon enemmän kuin kirjan kokoon nähden odottaisikaan: kokonaisen elämäntarinan sekä pohdiskelua naiseuteen liittyvistä vaatimuksista, vanhenemisesta, rakkaudesta ja taiteesta. Aisteja puhutteleva herkkä ja tyylikäs teos!

PS. Ilkikurinen teko Kähköseltä nimetä kirjan Shakespeare-tutkija Peter Quinceksi Kesäyön unelma -näytelmässä esiintyvän amatöörikäsikirjoittajan mukaan.            

 

EIKA, JONAS: Korkea taivas

Kustantaja: Kosmos 2026

Alkuteos: Åben himmel (2024)

Suomennos: Kari Koski

Kansi: Nina Andelin

Liège vuonna 1233. Pyhän Katariinan talossa elää pieni joukko begiineiksi kutsuttuja naisia, joihin Kirkon edustajat ja monet kaupunkilaisista suhtautuvat epäluuloisesti tai vihaten. Nämä naiset eivät ole halunneet mennä naimisiin eivätkä luostariin – voivatko he todella olla niin siveitä ja hurskaita kuin esittävät? Ovatko he sittenkin kerettiläisiä tai vääriä profeettoja?

Emmekö me ole vain uskovia naisia, jotka elämme yhdessä nöyryydessä ja köyhyydessä, omasta sadostamme ja käsiemme työstä? Emmekö me ole vain maanviljelijöitä, lääkäreitä, opettajia, kutojattaria ja seppiä?... Emmekö me suorita tuntirukouksiamme aamulla, keskipäivällä ja illalla ja tee niiden välisestä ajasta keskeytymättömän rukouksen?

Naiset ovat lähtökohdiltaan hyvin erilaisia, mutta tavoitteena on kuitenkin elää yhdenvertaisina ja kaikki työt jakaen. Nyt yksi pitkäaikaisista begiininaisista, kuusikymmentäkaksivuotias Clarisse, on alkanut yhä enemmän eristäytyä muista. Hän saa jatkuvasti näkyjä ihmisiä kohtaavista kovista ajoista, mutta myös Kristuksesta johon haluaisi sulautua kokonaan.  

Ikävöin niin sitä, että haluni kantaisi hedelmää ja että voisin ymmärtää ja maistaa rakastettuni kokonaisuudessaan, jotta hän voisi kantaa hedelmää yhdessä kanssani ja me voisimme olla yhtä, erottamattomina.

Lopulta Clarisse lähtee omille teilleen voidakseen omistautua henkiselle hurmokselleen. Ryhmänvetäjän rooli annetaan Idalle, joka on Clarisselta saanut aikoinaan tehtäväkseen kirjata pergamentille talon ja kaupungin tapahtumia. Vähitellen Ida alkaa merkitä muistiin myös omia ajatuksiaan ja hiljalleen muotoutuvia uskonkäsityksiään.

Ida huomaa monen naisen tuntevan Neitsyt Marian läheisemmäksi ja saavutettavammaksi kuin Jumalan ja alkaa uskoa, että Neitsyt ja Kristus ovat yhtä. Eikö Kristus saanut oppia äidiltään kuten lapset yleensäkin? Halki teoksen polveileva ”Marian elämä” -tarina on riemastuttava, sillä se esittää Raamatun henkilöt enkeleitä myöten hyvin inhimillisinä.

Sitten kaupungissa aletaan puuhata suurisuuntaista rakennushanketta: seudun begiineille tarkoitettua asuinaluetta taloineen, puistoineen, kutomoineen. Eikö olisikin mukavaa asua yhdessä satojen naisten kanssa tarvitsematta pelätä miehiä ja vainoa? Mutta toisaalta: naiset aidattaisiin sotilaiden valvomien muurien taakse…

Suurin osa naisista muuttaa uuteen asuinyhteisöön, mutta osa – Ida heidän joukossaan – asettuu muurien ulkopuolelle itsenäiseen Neitsyt Marian taloon. Ida yrittää viedä yhteisönsä uudelleen apostolien aikaan korostamalla yhteistä työntekoa, siunaamalla leivän aterialla ja julistamalla Sanaa. Se on vaarallista ja Ida itsekin tuntee kuin hän hautoisi hyvin suurta munaa, joka hyvin helposti voidaan tallata rikki, jos Kirkko saa siitä vihiä.

Vuoden 1234 keväällä tapahtumien vauhti kiihtyy pääsiäisen lähestyessä. Kristuksen toista tulemista odotellaan. Clarisse viettää hääjuhlia taivaallisen ylkänsä kanssa ja tulee kuolemansa jälkeen ehkä julistetuksi autuaaksi. Idaan kohdistuneet uhat olivat todellisia, mutta nyt hän ratsastaa Jeesuksen esimerkkiä mukaillen kaupunkiin, onneksi ei sentään kuolemaan.

Korkea taivas perustuu historiallisiin tosiasioihin. Begiiniyhteisöjä on todella ollut olemassa, samaten heihin kohdistuneita vainoja. Uskonto kuului 1200-luvun elämään oleellisena osana, joten kirjassa on paljon hengellistä pohdintaa – ja siihen liittyen politiikkaakin. Toisaalta Korkea taivas -romaanissa on spekulatiivisen fiktion piirteitä: naiset näkevät näkyjä ja kokevat miltei seksuaalista hurmiota Kristusta ajatellessaan.

Teoksen keskeisenä teemana on erilaisuuden pelko, joka voi purkautua väkivaltaisuutena totutuista normeista poikkeavia yksilöitä tai yhteisöjä kohtaan. Etenkin vaarassa ovat naiset, jotka rohkenevat ajatella omilla aivoillaan eivätkä kaipaa miehiä elämäänsä. Teoksen naiskirjo on runsas ja värikäs ja joidenkin kohdalla jää kyllä pohdiskelemaan heidän todellisia motiivejaan.

Korkea taivas käsittää yli 700 sivua, mutta Kari Kosken suomennos vie tarinaa hyvin eteenpäin.. Paikoin teos on raskassoutuinen, paikoin hieman etova ja paikoin mukaansa tempaava. Siinä on mielenkiintoista tietoa 1200-luvun kansantavoista ja -uskomuksista, kuvauksia luonnosta ja rakennuksista, pyhimystaruja ja kirkollisia riittejä. Hieman jännitystäkin. Herää myös ajatus: paljonko ihminen on muuttunut vuosisatojen aikana?

Tanskalainen kirjailija Jonas Eika (s. 1991) on tunnettu omaperäisestä ja kokeellisesta tyylistään. Hän nousi kansainväliseen tietoisuuteen vuonna 2019 voitettuaan Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon novellikokoelmallaan Auringon jälkeen (2023, Kosmos).

JALONEN, RIITTA: Henkivakuutus

Kustantaja: Tammi 2026

Kansi: Laura Lyytinen

Riitta Jalosen (s. 1954) viidestoista romaani Henkivakuutus alkaa tilanteesta, jossa Elisa-niminen nainen seuraa naapuripihan suuren kuusen kaatamista. Olo on levoton kuin joku olisi kuollut. Puoliso Johankin on matkoilla, mutta vähitellen sanat alkavat täyttää tyhjää tilaa. Käytettyjen kirjekuorien reunoille ja muistivihkojen sivuille alkaa ilmaantua lauseita.

On pakko ottaa kynä käteen ja aloittaa miettimättä aihetta tai yksittäisiä sanoja. Pitää taas uskoa, että tyhjä alkaa kirjoittaa kuin itsekseen minusta välittämättä.

Elisa päätti lopettaa kirjojen kirjoittamisen pari vuotta aikaisemmin. Tarkoitus oli vähentää elämästä stressiä ja lähteä ulos maailmaan ja ihmisten pariin sen sijaan, että olisi elänyt vain oman päänsä sisällä, mutta suunnitelma ei toimi. Kirjailija ei voi nipistää elämästään pois sanoja tai muistojaan.

Vain 139 sivua käsittävä teos jakaantuu kymmeneen osaan, joiden sisältämät lyhyet luvut ovat yhtä aikaa tiiviitä ja ilmavia. Kaikkea ei sanoiteta valmiiksi, vaan lukija voi itse hakea merkityksiä loppuun asti hiottujen, lähes aforismimaisten lauseiden sisältä. Tietyt sanat toistuvat: kynä, kärpäset, kello, lumi.

Imupaperin kaltaiseen mieleeni on tarttunut aineistoa sekä eläviltä että kuolleilta. Kynä, jota olen pidellyt, on siivilöinyt sanojen paljoudesta vain osan paperille. Harvat sanat erottuvat toisistaan ja antavat tilaa sille mitä ei sanota.

Kirjan nimi Henkivakuutus liittyy kelloon, jonka kertoja sai vanhempien hänelle ottaman henkivakuutuksen mukana. Pieni tyttö uskoi, että hän pysyy hengissä, kunhan kelloon syötetyt kolikot pitävät viisarit liikkeessä. Kun viisarit kerran pysähtyivät, tyttö säikähti: onko hän nyt siirtynyt toiseen aikaan ja paikkaan? Tässäpä sijaa tulkinnoille!

Yksi muistelluista on nuoruusajan saksalainen pianistipoikaystävä, joka palauttaa mieleen erään ikävän tapahtuman, vaikkei itse ollutkaan siihen syyllinen. Mies luonnehti Elisaa sanoilla ”unenomaisuus” ja ”herkkäuskoisuus”, jotka ovat kirjoittamisen kannalta hyviä ominaisuuksia. Etenkin unenomaisuus, joka tarjoaa mielelle lepopaikan koettelemusten hetkinä.

Muita pohdinnan kohteita ovat omaiset. Pitkään rinnalla kulkenut aviopuoliso, jossa Elisa rakastaa kahta miestä – sitä jonka tuntee ja sitä jota ei tunne. Ovat isovanhemmat, jotka näkymättöminä ovat pitäneet lapsenlasta sylissään. On äiti ja hänen neljä sodassa kaatunutta veljeään. Kun on äidin vuoro lähteä, hän jättää kauniin testamentin: Viekää tämä hellyys eteenpäin.

Ennen kaikkea minäkertoja pohtii omaa kirjailijantyötään. Hänellä pitää lähtökohtana olla aina jokin tosiasia, josta jatkaa fiktioon. Fiktio puolestaan estää jumittumasta alkuperäiseen kokemukseen ja auttaa avarampiin näkymiin. Kirjoittaminen on kertojalle tapa oppia tuntemaan itseään, mutta myös olla läsnä kirjoittamissaan ihmisissä.

Kirjoittaminen ja kirjallisuus ovat hyvänä apuna elämässä selviämiseen, mikä etenkin nykyaikana kannattaisi muistaa. Kertoja kutsuu kirjoittamista ja lukemista jopa parhaaksi henkivakuutuksekseen. Kirjoittamisen idut kasvavat hiljalleen ja vaikuttavat pelkällä olemassaolollaan myötätunnon ja toivon kokemuksiin.

Monet Henkivakuutus-teoksessa Elisalle tapahtuvat asiat ovat tapahtuneet myös Riitta Jaloselle, joten kirja voidaan kyllä luokittaa autofiktioksi. Jotkut henkilöt tai tapahtumat tuntuvat hieman irrallisilta, mutta kirjailijan elämässä ne varmastikin ovat tärkeä osa kokonaisuutta. Kirja on intiimi ja henkevä, rauhoittava.

Tässä lisää Jalosen kirkkaita lauseita mietittäväksi:

Ruumis on kuin koti, jossa on tavaroita mutta myös näkymätön kodin henki. Ruumis imee ja hautaa itseensä kokemuksia kyselemättä ovatko ne hyviä vai pahoja. Mielen osa on unohtaa, muistaa ja muuttaa.

Ilmiselvät asiat ovat nimensä veroisia, ilmiselviä. Ne eivät kaipaa ympärilleen ymmärtävän puheen tulvaa. Ilmiselvillä asioilla pitää olla ympärillään ilmaa.

Ajan yksi tehtävä on muuttaa meitä ja luoda ymmärrystä omaan ja toisten olemiseen. Se ei tarkoita ominaisuuksien hylkäämistä, vaan niiden kirkastamista. Mitä enemmän ymmärrystä kertyy, sitä enemmän oppii antamaan arvoa sille mikä ihmisessä on.

Kun vanhenen, ajasta tulee jonakin päivänä niin tiivis, että lopulta sitä ei enää ole. Kuolleesta sanotaan, että hänen aikansa loppui, niin kuin ruumis olisi luonut ajan.

KRASZNAHORKAI, LÁSZLÓ: Seiobo tuolla alhaalla

Kustantaja: Teos 2026

Alkuteos: Seiobo járt odalent (2008)

Suomennos: Minnamari Sinisalo

Vuonna 2025 Nobelin kirjallisuuspalkinnon voittaneen unkarilaisen László Krasznahorkain (s. 1954) teoksista on aiemmin suomennettu esikoisromaani Saatanatango (2019, alkuteos 1985) ja Vastarinnan melankolia (2022, alkuteos 1989). Uusin suomennos Seiobo tuolla alhaalla koostuu seitsemästätoista novellista, joiden yhdistävänä teemana on jokin voimakas kokemus. Luvut on numeroitu Fibonaccin lukujonon mukaan, jossa jokaisen novellin numero on kahden edellisen novellin numeroiden summa: 0, 1, 2, 3, 5, 8, 13, 21, 34…

Novellit sijoittuvat eri puolille Eurooppaa ja Aasiaa. Ajassa liikutaan antiikista renessanssiin ja hieman nykyaikaankin. Monesti näissä kertomuksissa lähtökohtana on jokin yksittäinen hetki, mutta tarina laajentuu siitä pian historian oppitunniksi tai äärimmäisen pikkutarkaksi kuvaukseksi tapaukseen liittyvistä seremonioista tai töiden vaiheista.

Kokoelman ensimmäinen novelli Kamon saalistaja sijoittuu Kiotoon. Sen keskeinen hahmo on Ōshirosagi – suurikokoinen, lumenvalkoinen haikara, joka seisoo Kamojoen matalassa vedessä hievahtamatta saalista tarkkaillen. Näky on maalauksellinen, mutta rantatiellä kulkeville kiotolaisille niin arkipäiväinen, etteivät he enää huomaa sitä.

Krasznahorkai pohtii teksteissään sitä, ovatko ihmiset nykyään menettäneet kyvyn haltioitua kauneuden edessä. Eikö taide enää saa ihmettelemään tai etsimään pyhän kosketusta? Onko puhuttelevimmat taideteokset niin kuvaamataiteen kuin musiikinkin alalla tehty jo aikaa sitten ja uusi on vain vanhan kaikua?

Toki joidenkin elämään tietty taideteos voi vaikuttaa voimakkaastikin. Museon vartijalle Milon Venus on rakas, koska veistos osui suoraan hänen sydämeensä. Eräs mies palaa vuosien päästä katsomaan uudestaan kuvaa Kristuksesta, koska uskoi tuolloin näkevänsä tämän silmäluomien liikahtavan. Haluaisiko Kristus avata silmänsä nähdäkseen ihmiskunnan, joka on hylännyt hänet?

HÄN TOSIAAN AVAA SILMÄNSÄ, hän totesi mielessään, kun oli kerännyt jälleen riittävästi rohkeutta ja katsonut Kristusta silmiin, MUTTA KUINKA SYNKÄT nuo silmät ovatkaan, selkäpiitä karmi ajatus siitä, että vaikka HÄN AVASI SILMÄNSÄ TOSIAAN MELKEIN KOKONAAN, pupilleja näkyi tuskin ollenkaan, valkuaista ei sitäkään vähää, nuo silmät olivat täysin sameat…

Tappaja syntyy -novellissa kotimaansa jättänyt mies osuu sattumalta venäläisten ikonien näyttelyyn, missä Andrei Rublevin ”Pyhä Kolminaisuus” -teoksen kopio saa hänet kauhistumaan, sillä hän katsoi enkeleihin ja musertui näyn voimasta välittömästi, koska tiesi heti, että nämä enkelit ovat todellisia. Miksi mies hankkii seuraavaksi veitsen? Novellin otsikko on pahaenteinen.

Katseen vaikutusta kuvataan myös novellissa Erään Buddhan säilyttäminen. Honshūn saarella sijaitsevan zen-luostarin Buddha-patsaalle järjestetään konservoinnin jälkeen suuri Paluujuhla ja silmänsä taas saanut Buddha pyyhkii omalla sanoinkuvaamattoman vaikuttavalla, laveana viistävällä katsellaan kuin myrskytuuli yli henkilökunnan, jolloin edes konservoija ei ole hetkeen sietää sitä valtavaa, painavaa, pelottavaa ja salaperäistä rauhaa…

Paluujuhlan seremonioista vastaava apotti on ihastuttavan inhimillinen hahmo, joka luostarialueen lopulta hiljennyttyä kuljeskelee rauhattomana ympäriinsä harmittelemassa tehtyjä virheitä, mutta istahtaa lopulta pyhäkön portaalle ja jää seuraamaan pienen muurahaisen touhuja.

Lisää kiinnostavia henkilöhahmoja. Kiotolainen nō-naamioiden tekijä, joka ei pyri työssään suurenmoisuuteen, koska silloin lopputulos olisi vääjäämättä ja väistämättä se kaikkein rujoin mahdollinen. Seiobo-jumalattaren hahmoon sulautunut nō-teatterin mestari. Näyttelijä ja näytelmäkirjailija Zeami Motokiyo (1363–1443), joka karkotetaan seitsemänkymmentäkaksivuotiaana Sadon saarelle ja joka kirjoittaa siellä mestariteoksensa.

Entäpä Edessä jokin palaa –novellissa esiintyvä Ion Grigorescu (s. 1945), romanialainen käsitetaiteilija! Leirikeskuksessa päivisin ainoana toimettomana kuljeskeleva mies löytyy lopulta aamuhämärissä valtavasta kuopasta, jonka pohjalla maa-aineksesta veistetty luonnollisen kokoinen hevonen laukkaa hirvittävää vauhtia. Taiteilija piirtää maiseman ylle lavean kaaren: Niitä on vielä vaikka kuinka paljon. Ideoitako?

Kraszahorain teksti kieppuu pyörteenä ja poukkoilee assosiaatioiden perässä. On yksityiskohtia. On tarkennuksia. Pilkuin jaksotettua tekstiä saattaa riittää sivukaupalla, ennen kuin päästään lopulta pisteeseen asti. Parhaimmillaan kokemus on miltei hypnoottinen ja kannustaa jatkamaan, mutta kyllä joissakin novelleissa sisältö hukkuu kielellisen taituroinnin taakse.

Ympäristön ja tilojen kuvaukset ovat luku sinänsä. Kamon vesien lempeä viileys. Akropoliin laella helteessä hehkuva vihlova valkeus. Luostarin puutarhan elvyttävä kevät. Naamiontekijän verstas. Isen pyhä metsä tuoksuineen. Maisemamaalarin houreinen näky:

…vielä joskus alhaalla roihuaa keltaisen sijaan jokin mattapintainen sinivihreä metalli, veden voisi puolestaan upottaa HIRVITTÄVÄÄN määrään okraa ja ruskeaa ja punaista ja taivaan myös, jotta sekin liekehtisi okrana ja kuolleen punaruskeana, vain ylhäälle jäisi jonkin verran harmahtavan, pahaenteisen sinistä, ja vastarannan vuorijono hehkuisi tumman, kuolettavan, lopullisen sinisenä…

Seiobo tuolla alhaalla ei ole lukemisen kannalta helpoimmasta päästä, mutta ei ylivoimaisen vaikeakaan. Jokainen voi löytää siitä omat suosikkinsa ja tehdä omat tulkintansa - näkökulmia kyllä riittää.

PS. Kirjan kannessa oleva Filippino Lippin maalaus liittyy novelliin Karkotettu kuningatar, jossa toisaalta tehdään kapioarkkuja 1400-luvun Firenzessä ja toisaalta seurataan tapahtumia Persian hovissa 400-luvulla eaa.

 

WOLFF, LINA: Ruumiit jotka hautasimme

Kustantaja: Otava 2026

Alkuteos: Liken vi begravde (2025)

Suomennos: Sirkka-Liisa Sjöblom

Kansi: Jenni Saari

Lina Wolffin seitsemäs teos Ruumiit jotka hautasimme sijoittuu skånelaiseen pikkukylään, jollaisessa kirjailija itsekin on varttunut. Seutu on luonnonkaunis, mutta sillä on synkkä maine. Hirmutöitä on tehty. On ollut murhia. On ollut itsemurhia, joista yksi seudulla 1800-luvulla eläneen kirjailijattaren. On ollut pervoja ja pedofiilejä. Ja vatipäitä ihan yli oman tarpeen.

Täältä löytyy uusi perhe sisaruksille, joiden pohjoisruotsalaiset vanhemmat olivat tulleet etelään töihin ja kuolleet liikenneonnettomuudessa, kun esikoistytär oli kolmevuotias ja pikkusisko vuotta nuorempi. Vanhemmat olivat antaneet tytöille nimet Ulrika ja Eleonora, mutta sijaisvanhemmat keksivät maalaiskylään sopivammat nimet: Peggy ja Jolly.

Sijaisperhe omistaa sikalan ja romuttamon ja sijaisäiti Jenni käy lisäksi muualla keinosiementämässä sikoja. Sijaisisä Leif on karkeapuheinen, juo pontikkaa, nauttii eläinten kiduttamisesta ja pettää vaimoaan. Sijaisäiti alistuu paljoon, koska suree mahouttaan, mutta voi alkoholia saatuaan yltyä riitaisaksi.

Peggy oppii jo varhain lukemaan ja on sekä kirjaston että antikvariaatin uskollinen asiakas. Hän keksii mielikuvituksellisia tarinoita, menestyy koulussa ja haluaa mennä Lundiin opiskelemaan. Hän unelmoi miehestä ja lapsista. Jolly puolestaan haluaisi vain asua tutussa paikassa tarvitsematta tehdä töitä elantonsa eteen.

Kirjan kertoja on kuitenkin Jolly, jota kylän pappi sijaisäidin hautajaisten jälkeen kehottaa kirjoittamaan seudusta ja ennen kaikkea sijaisäidistä. Papin mukaan Jenni todennäköisesti aisti asioita, joita muut eivät aistineet, ja osui siksi pedofiiliepäilyissään oikeaan. Pappi lupaa paljastaa salaisuuden, kunhan Jolly saa tekstinsä valmiiksi.

Ja kirjoita myös ruumiista, jotka te hautasitte. Sillä minä tiedän että ruumiita on, ja tiedän, ettei yksikään ruumis hautaa itseään.

Jolly kirjoittaa. Hän muistaa näkemiään asioita tarkasti, mutta ei hahmota esimerkiksi tapahtumaketjua, joka johti ensimmäiseen ruumiiseen. Ensin oli seitsemänvuotiaiden kaksosten hirveä kuolema kiduttajan kourissa, kun Jolly oli viisitoistavuotias. Sitten keski-ikäinen mies raiskasi Peggyn.

Sijaisäitiä nuo tapahtumat koskettavat niin, että hän alkaa nähdä pedofiilejä kaikkialla. Kun Peggyn hyvä ystävä, iäkäs antikvariaatin pitäjä Drago sattuu kulkemaan sopivasti kadun yli, painaa sijaisäiti kaiketikin vahingossa kaasua jarrun sijaan ja aiheuttaa miehen kuoleman. Ruumis kätketään sikalan varapakastimeen. Sijaisäidin mieli rauhoittuu ainakin hetkeksi.

Sisäinen rauha oli mittaamattoman arvokas, saavutettiinpa se millä tavalla hyvänsä, ja tämän hinnan sijaisäiti oli valmis maksamaan siitä, tiedosta, että kylillä kuljeskeli yksi pedofiili vähemmän.

Sijaisäidin elämässä tapahtuu merkittävä muutos, kun Leif menehtyy ajaessaan humalassa päin puuta, sillä hän löytää pian itselleen elämänsä rakkauden. Rakastetun kohdalla saattaa jonkin verran vaikuttaa se, että Jenni on melko varakas leski, mutta yhteiselosta tulee silti hyvää. Myös Peggyn unelma näyttää saavan tulta alleen.

Myöhemmin talouteen liittyy vielä kaksi paperitonta pakolaismiestä, joista toinen on poliisi ja toinen oikeuslääkäri. Heidän ammattitaitoaan tarvitaan, kun puutarhan omenapuiden alle haudataan pakastinarkussa oleva ruumis ja hoidellaan muita sijaisäidin löytämiä pedofiilejä. Näistä yksi saattaa olla kaksosten murhaaja, mutta Jenni kuolee ennen kuin asia varmistuu.

Lopulta Jollyn kirjoittama tarina on valmis, mutta siinä vaiheessa pappi on jo poissa. Vaikka näin jääkin vahvistamatta se, näkikö sijaisäiti oikeasti totuuden, katsoo Jolly täyttäneensä hänelle annetun tehtävän. Hän on nyt valmis menemään elämässään eteenpäin ja jopa lähtemään pois tutusta kylästään.

Ruumiit jotka hautasimme -romaani herättää monenlaisia tunteita. Paljon on yllättäviä käänteitä ja yhteensattumia. On raakoja ja vastenmielisiä kohtia. On myös hauskuutta niin absurdeissa tapahtumissa kuin yksittäisissä lauseissa. Kirjan henkilötkin ovat melkoisia persoonia. Kyllä tähän omalaatuiseen kirjaan kannattaa tutustua!

Lina Wolff (s. 1973) voitti Ruumiit jotka hautasimme -romaanillaan jo toisen kerran kaunokirjallisuuden August-palkinnon. Ensimmäisen August-palkintonsa hän sai vuonna 2016 teoksestaan Rakastajat.  Wolffilta on suomennettu myös teokset Riivaus ja Lihan aika.