MENON, TARA: Upoksissa

Kustantaja: Siltala 2026

Alkuteos: Under Water (2026)

Suomennos: Kaisa Kattelus

Lapsena Marissa asui aina isovanhempiensa luona New Yorkissa, kun hänen meribiologivanhempansa olivat tutkimusmatkoillaan. Kun Marissa oli kuusivuotias, hänen äitinsä kuoli liikenneonnettomuudessa ja surun murtama isä päätti muuttaa tyttärensä kanssa Phuketiin, jossa oli käynnistynyt paholaisrauskujen lisääntymiseen liittyvä projekti.

Jo ensimmäisellä kouluviikolla Phuketissa Marissa ystävystyi Ariellen kanssa. Kouluvuoden aikana tytöt asuivat Ariellen vanhempien omistamassa hotellissa mantereella, mutta viettivät viikonloput ja suurimman osan lomista läheisellä saarella, jossa sijaitsivat meribiologiseen tutkimukseen liittyvät tilat ja jonne turisteilla ei ollut asiaa.

Ystävykset oppivat hallitsemaan sukeltamisen taidot ja sen, miten vaaratilanteissa pitää mukautua meren liikkeisiin. He oppivat tuntemaan meren asukit, mutta rakastivat eniten tyylikkäitä ja leikkisiä paholaisrauskuja. Jokaisella näistä majesteettisista jättiläisistä oli toisistaan erottuva kuviointi vatsassa ja jokaisella oli nimi. Andromakhe. Lizzie. Flo-Jo.

Riutta kuhisee värejä: tulipunaisia skorpionisimppuja, keltaisia antennikrotteja, punaisia napsijoita, valko-oransseja vuokkokaloja, parvi sähkönsinisiä keisarikaloja, paksuja mustia merimakkaroita, puuterinsinisiä välskärikaloja.

Lauantaina 25.12.2004 Marissalla ja Ariellella on riitaa. Marissa tahtoo viettää illan mantereella muiden nuorten kanssa ja palata saarelle vasta seuraavan päivän iltapäiväsukellukselle. Arielle puolestaan haluaisi pysyä saarella ja osallistua sunnuntaina aamusukellukseen, jolla on tarkoitus merkitä tiineet paholaisrauskut. Marissa saa tahtonsa läpi, mutta ilta ei ole mukava.

Seuraavana aamuna eläinten käyttäytyminen kertoo, että jotain on hullusti, mutta mikä? Sitten onkin myöhäistä toimia, kun hyökyaalto saavuttaa rannan. Marissa seuraa saamiaan oppeja ja selviää hengissä. Isä seurueineen selviää, koska kokenut venemies ohjaa veneen ulapalle. Arielle katoaa. Kunpa Marissa olisi suostunut hänen toiveeseensa!

Tsunamin jälkeisiin selvitystöihin Marissa osallistuu parhaansa mukaan, mutta sitten hän pakenee aavekaupungiksi muuttuneesta Phuketista New Yorkiin. Suru Ariellen menettämisestä ei ota laantuakseen, ja Marissa tuntee olevansa kuin upoksissa pääsemättä takaisin pintaan. Vaan onko hyväksyttävää surra loputtomasti ”pelkkää” ystävää?

Kun syön tai juon tai kävelen tai olen ostoksilla tai katson televisiota, hän on vierelläni. Nyt hän hypähtelee vieraiden ihmisten ohi kadulla, jolla ei ole koskaan astellut. Yksin ollessani puhun hänelle. Pystyn jatkamaan keskustelua pitkäänkin, koska tiedän, mitä hän sanoisi. Osasin aina lopettaa lauseet hänen puolestaan.

New Yorkissa Marissa opiskelee yliopistossa, harrastaa irtosuhteita, varastelee kaupoista ja työskentelee huippuvarakkaille suunnatussa matkailulehdessä. Hänen tehtävänään on kirjoittaa houkuttelevia tekstejä toimiston valitsemiin kohteisiin Viisi parasta -sarjassa. Esimerkiksi Viisi parasta rantaa Afrikassa. Näyt, äänet, tuoksut, maut, tuntu. Kolme sattumanvaraisesti poimittua adjektiivia.

Viime kuussa kirjoitin jutun nimeltä Viisi parasta saarilomaa (parin tunnin päässä New Yorkista) ja vaihdoin merta kuvaavat sanat juuri ennen kuin lehti meni painoon. Muutin safiirinsinisen välimerensiniseksi, sinivihreän indigonsiniseksi, vihertävän sinertäväksi. Kukaan ei huomannut mitään.

Sunnuntaina 28.10.2012 amerikkalaiset säätiedotukset täyttyvät varoituksista: Sandy-niminen hurrikaani on lähestymässä New Yorkia. Ihmisiä kehotetaan hankkimaan myrskyn varalle ruokaa, vettä ja kynttilöitä ja pysyttelemään sisätiloissa. Marissa alkaa nähdä painajaisia. Kahdeksan vuoden takaiset muistot nousevat pintaan.

Sandyn vyöryessä New Yorkin päälle Marissa kuljeskelee kieltoja uhmaten kaupungin autioilla kaduilla ja miltei toivoo, että nytkin maa tärähtelisi ja vedet vyöryisivät. Jotakin yllättävää tuona yönä kuitenkin tapahtuu hänen sisimmässään, sillä aamulla hän tietää pystyvänsä vihdoin viimein palaamaan takaisin Phuketiin, isän luo.

Upoksissa-romaani on koskettava kuvaus syvästä surusta, joka vaikuttaa elämään vielä vuosia myöhemminkin. Marissan isä suree vaimoaan eikä kestä New Yorkiin palaamista. Marisssan murheeseen taas sekoittuu hirvittävä syyllisyydentunne. Ihmiskohtaloiden lisäksi kirjassa surraan myös luonnon puolesta: ilmastonmuutosta, sukupuuttoon kuolevia lajeja, ympäristön saastumista, ihmisten lyhytnäköistä toimintaa.

Erityisen vaikuttava on Tara Menonin kuvaus Intian valtameren tsunamin eri vaiheista. Nuo välähdykset heittävät lukijan keskelle tapahtumia, kokemaan sen kaikki kauhut, tuntemukset, hajut ja näyt. Kirjailijan kiitokset teoksen lopussa kertovat uskottavuuden perustuvan perusteelliseen ja monipuoliseen tutkimustyöhön.

Tara Menon on syntynyt Intiassa, kasvanut Singaporessa, suorittanut tohtorintutkinnon New Yorkin yliopistossa ja asuu nyt Cambridgessa, Massachusettsissa, missä toimii Harvardin yliopistossa englannin kielen apulaisprofessorina. Upoksissa on hänen esikoisromaaninsa.

  

TEIGE, TRUDE: Isoisä hengitti aaltojen tahtiin

Kustantaja: WSOY 2026

Alkuteos: Morfar pustet med havet (2021)

Suomennos: Saara Kurkela

Kansi: Ville Laihonen

- Olipa tyyntä tai myrskyistä, aallot lyövät aina samassa rytmissä, hän sanoi.  – Jos sinua pelottaa tai surettaa, hengitä meren tahtiin.

Huhtikuussa vuonna 1943 japanilainen sukellusvene torpedoi Intian valtamerellä norjalaisen Anitra-laivan, joka on kuljettamassa dieselöljyä Australiaan. Sukellusveneeseen pakotetaan nousemaan Anitran kapteenin lisäksi neljä muuta miestä, joiden joukossa sähköttäjä Sverre Bjerke. Pelastusveneisiin jääneet merimiehet ammutaan.

 Sverren pikkuveli, kaksikymmentäkolmevuotias Konrad, pelastuu loistavan uimataitonsa ansiosta ja japanilaisten poistuttua palaa pelastusveneelle, missä kaksi osumaa saanut nuori Jakob on yhä hengissä. Kuluu yhdeksäntoista vuorokautta auringon ja tuulten armoilla ennen kuin vene ajautuu Jaavan rannikolle. Silloin Jakob on jo kuollut ja Konradkin melkein.

Konrad viedään paikalliseen sairaalaan, missä hänen hoidostaan ottaa vastuun kaksikymppinen Sigrid Greve, itsekin norjalainen. Sigrid on varakkaan perheen tytär, joka mieluummin elää itsenäisenä ja ihmisiä auttaen kuin etsii aviomiestä seurapiiritapahtumista. Konradin vähitellen toipuessa nuorten välille syntyy läheinen suhde.

   - Mitä sinä toivot, Konrad? Sigrid kysyi.

   - Että Sverre olisi elossa ja että sota pian loppuisi.

   - Entä viimeinen toive?

   Konrad sai rohkeutta siitä, että hänellä oli Sigridin käsi kädessään. – Toivon sinua omakseni, hän sanoi.

Japanilaiset siirtävät länsimaalaisia vankileireille vaihe kerrallaan. Ensin siirtomaavaltoja edustavat miehet ja sitten myös naiset ja lapset. Lopulta myös friendly enemy - luokitellut, joiden joukossa norjalaiset. Konrad viedään miesten leirille ja Sigrid naisten leirille yhdessä äitinsä ja pikkusiskonsa Ingeridin kanssa eivätkä he pitkään aikaan tiedä edes sitä, onko toinen elossa.

Kuri leireillä on tiukkaa. Jo kättelyssä tulevat tutuiksi läsnäolotarkistukset (tenko) ja kunnioittavat kumarrukset (keeree). Rangaistuksia jaetaan milloin mistäkin: huolimattomista kumarruksista, tupakan poltosta, ruoan varastamisesta tai ostamisesta paikallisilta asukkailta, hidastelusta työnteossa. Rankaisutavat vaihtelevat vartijoiden mielikuvituksen mukaan. Joillekin ne koituvat kuolemaksi.

Vankeja siirrellään leiriltä toiselle ja vuosi Anitran uppoamisen jälkeen koittaa harvinainen ilon hetki: Konrad ja Sverre tapaavat taas toisensa. Olot leireillä ovat kuitenkin huononemassa. Vankeja kuolee enenevässä määrin aliravitsemukseen ja tauteihin, koska japanilaiset pitävät Punaisen Ristin toimittamat avustukset itsellään. Ehkä tarkoituksena onkin tappaa vihatut länsimaalaiset hitaasti ja tuskallisesti?

Naiset ja lapset olivat niin nääntyneitä, että sairastuessaan monet kuolivat muutamassa tunnissa. Kaikki olivat luurangonlaihoja, ja heidän ruumiinsa olivat tulehtuneiden hyönteistenpistojen peitossa.

Myös Konrad ja Sigrid tapaavat vihdoinkin taas toisensa. Yhteinen tulevaisuus on suunnitteilla, mutta edes Japanin antautuminen elokuussa 1945 ei takaa nopeaa ja turvallista pääsyä kotimaahan. Itsenäisyyttä ajavien jaavalaisten aseellinen nousu eurooppalaisia vastaan voi käydä vielä kohtalokkaaksi.

Isoisä hengitti aaltojen tahtiin on rinnakkaisteos suuren suosion saavuttaneelle Isoäiti tanssi sateessa -romaanille ja lopussa nämä kaksi tarinaa yhdistyvätkin toisiinsa. Tarinassa on useita mielenkiintoisia henkilöitä, mikä antaa sille syvyyttä ja uskottavuutta, mutta etualalle nousevat kyllä rohkea ja vastuuntuntoinen Sigrid ja puutteistaankin huolimatta hellyttävä Konrad.

Toisen maailmansodan aikana Japani miehitti laajoja alueita Itä- ja Kaakkois-Aasiasta. Paikalliset asukkaat joutuivat kärsimään uuden imperiumin kourissa ja luhistuneiden imperiumien edustajat puolestaan päätyivät vankileireille. Kirjan kuvaukset leirien oloista ovat tyyliltään asiallisia, mutta silti sydäntä kouraisevia. Ei ihme, että niiltä selvinneillä oli suuria psyykkisiä ja fyysisiä ongelmia – vaikenihan Konradkin kokemuksistaan koko loppuelämänsä.

Isoisä hengitti meren tahtiin -teoksessa Teige tarttuu jälleen Norjan historian häpeätahraan. Sadat norjalaiset miehet, naiset ja lapset jäivät vaille hyvitystä rikoksista, joita japanilaiset olivat tehneet heitä vastaan toisen maailmansodan aikana. Vasta vuonna 2001 eli 56 vuotta tapahtumien jälkeen suurkäräjät päätti heille maksettavista erityisistä korvauksista, mutta monen kohdalla se oli jo myöhäistä.

Ahdistavasta aiheestaan huolimatta vetävä ja jännittävä Isoisä hengitti aaltojen tahtiin -romaani lisää myös tietoutta toisen maailmansodan aikaisista tapahtumista hieman uudesta näkökulmasta. Isoäiti tanssi sateessa -teoksen kanssa se muodostaa jo hienon kokonaisuuden, mutta sarjaan on tulossa vielä kolmaskin osa. 

JALONEN, OLLI: Puhdas viiruinen elämä

Kustantaja: Otava 2026

Kansi: Anna Lehtonen

Olli Jalosen teos Puhdas viiruinen elämä kuvaa Hämeenlinnan kupeessa olevaa Rinkelinmäkeä ajanjaksona 16.6.1914-18.8.1929. Prologissa kirjailija luettelee teoksen kaksitoista keskeisintä hahmoa eli kaksitoista ”minua”, joista iso osa on aivan oikeasti eläneitä henkilöitä. Lukujen alussa ei mainita, kuka heistä kulloinkin on äänessä, mutta yleensä tekstissä on pieniä viitteitä lukijaa auttamassa.

Niin syntynyt teos ei ole enää faktoihin ankkuroitu. Jotain kohti olen kulkenut, ei todeksi todistettavaa vaan sanoja paperilla, eivätkä ne ole sen enempää mutta eivät vähempääkään totta kuin toiset sanat.

Tarinan alussa kylässä eletään vielä sovussa. Musu-Pekka pitää pojille partiotoiminnan korviketta, opettaa englanninkielisiä sanoja ja lukee Amerikan preerialle sijoittuvaa seikkailukertomusta. Sen jälkeen santakuopan tasaisella pohjalla opetellaan pelaamaan kuningaspalloa ja peliin mukaan pääsevät poikien lisäksi myös tytöt.

Monet kyläläisistä ovat mukana raittiusseuran toiminnassa poliittisista näkemyksistään riippumatta, mutta levottomuus alkaa kasvaa sotauutisten kantautuessa maailmalta. Agitaattoreita kiertelee perustamassa suojeluskuntia ja punakaarteja omien ryhmiensä oikeuksia puolustamaan ja kiusanhenkiä löytyy kummaltakin puolelta.

Inho ja suuttumus täyttää mielen lukiessa punaisten murhakaartien hirmutöistä, joista maa on tulvillaan.

Kauheinta ja järkyttävintä mitä koskaan olen nähnyt ja tuntenut kun jouduin lahtarien teurastamia uhreja katsomaan. En uskonut, että kunniallisuudellaan kerskuva porvaristo olisi niin raakaa ja petomaista.

Kaikki eivät aatteellisesta myötämielisyydestään huolimatta halua kantaa asetta minkään ryhmittymän jäsenenä. Kyläläiset tuntevat niin Musu-Pekan kuin kunnallispolitiikkaan ansiokkaasti osallistuneen Kustin ja antavat heidän olla rauhassa, mutta muualta saapuvat häiriköt eivät säästä ketään. Humaani ihminen säilyy silti humaanina väkivaltaakin koettuaan.

Kirjan keskeisimmistä henkilöistä lyseota käyvä Kaarlo (Kalle) ja hanttihommilla siskoaan elättävä orpotyttö Kerttu joutuvat pelkän yhteiskunnallisen asemansa perusteella johonkin ryhmään, vaikka kumpikaan ei ole minkään vakaumuksen kannattaja. Kumpikin kokee hirveitä, mutta ei kerro kaikesta edes läheisimmilleen.

Sisällissota jättää ihmisiin arvet puolin ja toisin eikä luottamus osapuolten välille tule helpolla palautumaan. Yhdeksi kiistakapulaksi nousee työväenyhdistyksen hautausmaalle pystyttämä muistokivi, jonka tarkoitus on muistuttaa ihmisiä ilman hautausta jääneistä teloitetuista ja vankileirillä nälkään ja tauteihin menehtyneistä työläisvainajista.

Meillä lyödään nykyään rivi aidanseipäitä ihmisten väliin ja korotetaan este aidaksilla ylemmäs, sieltä takaa sitten mulkoillaan muita ja kylvetään epäsopua ja riitaa.

Muitakin skandaaleja on. Löytyy suuri pirtukätkö, johon liittyy myös paremman väen edustajia. On lakkorikkureita, jotka joutuvat pyytämään julkisesti tekojaan anteeksi. On kyyditysyrityksiä ja kielitaisteluja. Toisaalta ihmisessä saattaa olla erilaisia puolia: yhdessä tilanteessa häirikkö ja jossakin toisessa sankari.

Kalle ja Kerttu eivät anna ulkopuolisten mielipiteiden vaikuttaa väleihinsä. Toisiaan tukien ja rohkaisten he selviävät henkisistä ja fyysisistä vaikeuksistaan, omaisten vihamielisyydestä ja ympäristön pahoista puheista. Lopussa tunnelma on jo aika toiveikas, elämä on menossa eteenpäin.

Ensin on lapsen ja nuoren vuoro, sitten lopussa vanhan. Välissä on jotain josta pystyy vähän itse valitsemaan. Sillä lailla että voi vain jatkaa niin kuin on jatkunut eikä sitä kummemmin surra. Tai sitten että ottaa välillä ajalta ohjat ja tekee mitä oikeasti haluaa.

Jalosen käyttämä kieli on pohdiskelevaa ja kuvaamaansa aikakauteen sopivan vanhahtavaa. Romaani rakentuu paljolti vuoropuheluista, jotka kertovat puhujien luonteista ja ajatusmaailmoista. Lisäksi teoksessa on näköiskuvia sanomalehtiartikkeleista – ja aina huomioiden tasapuolisesti eri osapuolten näkökantoja samoista tapahtumista.

Puhdas viiruinen elämä -romaani on hieman arvoituksellinen jo nimensäkin puolesta ja hieman vaivaa ja miettimistä vaatii itse tarinakin, mutta ainakin Olli Jalosen teoksiin ihastuneet nauttivat varmasti. Uusi aihe ja hieman uusi tyyli, mutta tuttu taituruus! 

AVALLONE, SILVIA: Musta sydän

Kustantaja: Aula & Co 2026

Alkuteos: Cuore nero (2024)

Suomennos: Laura Lahdensuu

Marraskuussa 2015 kiipeää kolmekymppinen Emilia ylös jyrkkää rinnettä kohti Italian Piemontessa sijaitsevaa Sassaian vuoristokylää yhdessä isänsä Riccardon kanssa. Siellä Emilia vietti lapsuutensa kesät isoäitinsä luona ja sinne hän haluaa nyt asettua isän vastustuksesta huolimatta. Emilia on juuri vapautunut vankilasta eikä Riccardo pidä syrjäistä pikkukylää hänelle parhaana mahdollisena ympäristönä.

Jo ensimmäisenä yönä Emilia katuu päätöstään. Nukkuminen yksinään pimeässä ja äänettömässä ympäristössä ei kerta kaikkiaan onnistu, mutta onneksi avuksi suostuu toinen Sassaian vakinaisista asukkaista. Kirjallisuutta rakastava kolmekymmentäseitsemänvuotias Bruno toimii italian kielen opettajana rinteen alapäässä sijaitsevan Alman kylän alakoulussa.

Emilian ja Brunon välille syntyy suhde. Kumpikin on yksinäinen ja syrjään vetäytynyt ihminen. Kumpikin on kokenut hyvin nuorena suuren menetyksen, josta ei ole vieläkään toipunut. Vähitellen Brunoa alkaa kuitenkin vaivata se, ettei Emilia suostu kertomaan mitään taustastaan, vaan reagoi viattomiinkin kysymyksiin sulkeutumalla täysin tai raivostumalla.

Yhtenä hetkenä hän oli iloinen, hellä, aistillinen ja kujeileva, hetkeä myöhemmin kuin haluaisi repiä maan tasalle koko planeetan, niin valtava viha hänessä nousi.

Sassaian vakinaisista asukkaista toinen, iäkäs maalari Basilio, puolestaan tunnistaa Emilian välittömästi, mutta tarjoaa tälle silti töitä. Taiteellisesti lahjakas ja yliopistossa taideaineita opiskellut Emilia on elementissään päästessään restauroimaan Alman vanhaa kirkkoa, mutta hyvää hänelle tekee ennen kaikkea tulla jonkun hyväksymäksi taustastaan huolimatta.

Almassa vieras ihminen tietenkin herättää huomiota. Huomaamatta ei jää punatukkaisen naisen ja alakoulun opettajan välille kehittynyt yhteys ja jotakuta se häiritsee niin paljon, että hän alkaa vaivojaan säästelemättä selvitellä Emilian taustoja. Selviää, että tässä on ”Ravennan hirviö”! Järkyttynyt Bruno ei osaa käsitellä tilannetta ja Emilia pakenee kylästä.

Mikset kykene näkemään minussa kaikkea muuta? Rakastamaan minua, vaikka ja kaikesta huolimatta?

Tarinassa on pitkin matkaa viitattu Emilian aikaan nuorisovankilassa. Nuoret naisvangit muodostivat yhteisön, missä saatettiin ajoittain tapella raivoisasti, mutta missä ketään ei suljettu joukon ulkopuolelle. Emilialle läheisimmäksi muodostui älykäs ja ärhäkkä Marta, joka halusi opiskella ja raahasi lukihäiriöstä ja luultavasti muistakin ongelmista kärsivän Emilian aina yliopistoon saakka.

Martan luota Emilia löytää nytkin turvapaikan Sassaiasta lähdettyään. Viimeinkin hän uskaltaa kohdata elämänsä kipeimpiä asioita ja paikkoja – tietämättä, että Bruno tekee samaa omalla tahollaan. On aika mennä eteenpäin ja jättää mennyt taakseen, vaikka kaikkea tapahtunutta ei pystykään korjaamaan. Enää Emilia ei aio piilotella.

En tiedä kuka olen, kuka haluan olla. Päätän sen askel kerrallaan, kuunnellen, mitä elämä minulle kertoo.

Musta sydän -teoksessa puhuu toisaalta kaikkitietävä kertoja ja toisaalta Brunon edustama minäkertoja. Kirjassa on henkilöitä, jotka tuntevat sydämensä muuttuneen koetun trauman myötä mustaksi ja pimeäksi ja ovat lähes lakanneet elämästä. Joillekin lohtua tuo kirjallisuus, joillekin musiikki tai kuvaamataide. Opiskelun tärkeyttä kirjassa korostetaan kiitettävän usein.

Kirjassa pohditaan paljon myös sitä, mitä paha oikein on. Onko se valinta? Onko se ihmisessä piilevä virhe? Tyhjä kohta tai puute? Lopulta päädytään tähän: paha on sitä, ettei osaa antaa anteeksi, ei itselleen eikä toisille. Pystyvätkö Emilia ja Bruno siihen? Kestääkö rakkaus?

Tarinan rakenne on hyvä. Jännitys pysyy yllä, koska vasta lopussa paljastuu syy Emilian pitkään vankilatuomioon. Henkilöiden tunteita ja tekemisiä kirjailija kuvailee oivaltavasti, vaikka välillä alkoi turhautua sekä Emiliaan että Brunoon. Kaikista sympaattisimmilta tuntuivat Emilian isä Riccardo, Marta-ystävä ja maalari Basilio.

Erityisesti kirjassa ilahduttaa ympäristön kuvailu. Pieni vuoristokylä elää omalla tavallaan niin talvisessa kylmyydessä lumikinoksineen kuin kesän kukoistuksessa maisemien avautuessa kauas taivaanrantaan, mutta tutuksi tulee myös suurkaupungin vilinä. Mielenkiintoinen on suljettu vankilayhteisökin, jossa kurin ohella pilkahtaa ystävällisyys.

Musta sydän on mielenkiintoinen romaani monikerroksisuudessaan, kannattaa lukea!

  

KUISMA, HANNA-RIIKKA: Maaperä

Kustantaja: Like 2026

Kansi: Ninni Kairisalo

Nainen etenee hitaasti varjoissa varjona, tunnustellen ympäristöään kuin lepakko. Hän kuuntelee ruostuneiden leikkivälineiden vaikerrusta tuulessa ja puisen portin vaimeaa tömähtelyä viistoa pölkkyaitaa vasten. Hän pakenee primitiivisenä kuohuvan, läähättävän vaiston ajamana kohti muistoja lapsuuden aurinkoisista päivistä… Naisen päällä on viileässä ilmassa vain ohut valkoinen yöpaita. Se ja hänen kalpea ihonsa ovat veren peitossa.

Hanna-Riikka Kuisman Maaperä-romaanin prologissa verinen ja ehkä peräti kuoleman kielissä oleva nainen hoipertelee aamun kylmyydessä kohti nuhruisen lähiön leikkikenttää. Kuka nainen on? Kuka on satuttanut häntä ja miksi? Eikö kukaan tule auttamaan?

Tarinan varsinainen alkusysäys on somepersoona Nanan muutto lähiön kerrostaloon. Tämä nainen on rappiolivettäjä eli näyttää livestriimauksissaan juopottelua, rellestämistä ja tappeluita. Nana on olemukseltaan räikeä ja suttuinen, mutta säteilee silti outoa karismaa. Monia kiehtoo hänen rohkeutensa olla oma itsensä muiden mielipiteistä välittämättä.

Hän kokee kauhua ja kaihoa nähdessään miten vapautuneesti Nana kantaa itseään, on vain, kuin merivuokko tai undulaatti. Miten nainen ei ajattele yhtään, että pitäisikö olla näin vai noin, tai ole edes tietoinen itsestään.

Livelähetykset ovat Nanan pääasiallinen tulolähde, joten rahapulassa hän varsin usein vetoaa seuraajiinsa. Aina onkin niitä, jotka tavoittelevat Nanan ystävyyttä erilaisten lahjojen välityksellä ja saavat elämäänsä sisältöä tämän kiitoksista. Kun henkilöstä ei enää ole hyötyä, loppuu myös Nanan ”ystävyys” ja tilalle astuu musertava julmuus.

Livelähetysten seuraajat reagoivat sekä Nanan postauksiin että toistensa viesteihin nopeasti ja varsin vimmaisesti. Nanan epäsuosioon joutunut henkilö voi ensin saada myötätuntoa osakseen, mutta mielipiteet saattavat kääntyä hetkessä häntä vastaan. Nanan ja kumppaninsa Tumpin esittämiä paljastuksia ei juurikaan kyseenalaisteta, vaikka ne olisivat täyttä valhetta.

On niitäkin, jotka eivät halua näkyä Nanan postauksissa ja toisaalta niitä, jotka haluavat hyötyä tämän somenäkyvyydestä. Esimerkiksi vuosikaupalla lähiön maaperää tonkinut Riku vetoaa Nanaan, jotta tämä lähetyksissään nostaisi esiin kaupunginosan perusongelman: alueen rakennuksista niin vuokrakerrostalot kuin tasokkaat kivitalotkin sijaitsevat vanhan kaatopaikan päällä.

Hän muistaa lukemattomat tunnit ulkona säällä kuin säällä, rautanauloina rahisevan, teräväreunaisen soran tonkimisen, niljakkaana sammakonkutuna käsistä livenneen mudan, maasta tihkuvan öljymäisen liejun, sinapinvärisenä pulppuilevan tahnan, liudan eri tavoin vaurioituneita, sairaalloisissa väreissä helottavia kasveja, jotka itivät vuodenkiertoon nähden vääriin aikoihin väärissä paikoissa.

Myrkyttynyt maaperä liittyy oleellisesti alueella käynnistyvään rakennushankkeeseen ja sen lupaehtoihin. Millaiset sidokset ohjaavat yhteisössä tehtäviä päätöksiä? Kuinka moni pelkää omasta puolestaan ja kuinka moni koko kaupunginosaa uhkaavaa mainehaittaa? Eri tahoilla paine kasvaa kasvamistaan, kunnes löytyy syntipukki, jonka uhraaminen ratkaisee ongelmat ainakin hetkeksi. Kuka siis on syyllinen – koko yhteisökö?

Maaperä-teoksen henkilöissä riittää jonkin verran opeteltavaa. Monilla heistä tuntuu olevan yhteys keskenään, vaikka he eivät sitä aina itse tiedäkään, ja jonkun taustalla nimettömänä vilahtavan henkilön osuuden tarinassa saattaa hoksata vasta jälkikäteen. Yhdistävä tekijä näiden henkilöiden välillä on yksinäisyys ja jonkinlainen hauraus. Onko itse asiassa Nanakaan niin vahva kuin esittää?

Kuisma kuvaa teoksessa paljon likaa, mädännäisyyttä ja kaaosta, mutta myös hyvin kauniisti ihmisten unelmia ja luonnonkukkien kauneutta. Toisinaan hän löytää tapahtumista lähes absurdia huumoria, kuten esimerkiksi stalkkerien hiiviskelystä illan pimeydessä. Hieman mystiikkaa tarinaan tuo kansanparantaja Raili, jonka osuutta lopputuloksessa jää pohtimaan.

Hanna-Riikka Kuisma on ollut kaksi kertaa ehdolla kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon saajaksi – tuoko Maaperä-romaani hänelle kolmannen ehdokkuuden?

PS. Ninni Kairisalon suunnittelema kirjan kansi on hieno! 

HAAHTELA, JOEL: Talvikappeli

Kustantaja: Otava 2026

Kansi: Päivi Puustinen

Maalaan aina kotia itselleni, maalaan ympärilleni seiniä, rakennan niistä taloa. Uusi seinä on kuin toive, joka ei voi koskaan toteutua, vaikka tuleekin valmiiksi.

Italiassa riehui 1300-luvulla ensin kolera ja sitten musta surma eli rutto, joka tappoi tuhansittain ihmisiä. Sekasortoa lisäsivät itsenäisten kaupunkivaltioiden väliset poliittiset taistelut ja monarkkien juonittelut. Satamia suljettiin, kaupankäynti kuihtui, ihmiset köyhtyivät ja ruoasta oli puutetta. Lopulta viha purkautui juutalaisiin.

Tarinan nimettömäksi jäävä minäkertoja vietti lapsuutensa köyhässä maalaiskylässä ja piirteli kepillä kuvia hiekkaan kiinnittämättä mitään huomiota saamaansa pilkkaan. Kerran sitten kylän läpi kulki tunnettu mestari Filippo, joka vaikuttui hiekkapiirrosten tekijän taidoista ja otti tämän mukaansa. Kirkkoja riitti koristeltavaksi ja Filippo oli hyvä opettaja. Pojasta kehittyi ehkä mestariaankin taitavampi.

Talvella 1348 mestariksi noussut kertoja saapuu Pohjois-Italiaan maalaamaan villa- ja asekaupoilla rikastuneen mantovalaisen ruhtinaan rakennuttamaan maalaiskappeliin kuvia Kristuksen viimeisistä päivistä. Freskoissa pitää näkyä fyysinen kärsimys ja petoksen tuoma tuska, mutta myös ylösnousemuksen ihme. Tällä tavalla ruhtinas toivoo saavansa anteeksi tekemänsä synnit.

Freskomaalari paneutuu tehtäväänsä koko sydämensä hartaudella, sillä jos rukous puuttuu, maalari piirtää tyhjiä kuvia tuuleen saamatta aikaan mitään pysyvää. Mies käyttää teoksiin kaiken vuosien mittaan keräämänsä tietämyksen, mutta varoen sitä, että hänen tekninen taituruutensa peittäisi taakseen maalausten sanoman.

Kaunein maalaus on yksinkertainen ja harras, mutta samalla hiljaisen juhlallinen ja ehdoton. Siihen on kirjattu luonnon olemus ja kuvattavan hetken tärkeys. Se on ilmoitus toisesta maailmasta, jossa totuus on kirkas ja selkeä.

Työ etenee päivä kerrallaan. Seiniä rapataan, luonnostellaan kuvia hiilellä, sekoitetaan värejä. Ennen pitkää kappeliin ilmaantuu hiljainen katselija, ruhtinaan vaimo Signora Marghareta. Nainen ei ole ottopoikansa kaksi vuotta aiemmin tapahtuneen kuoleman jälkeen puhunut sanaakaan, aivan kuin rangaistakseen itseään. Uskooko hän olevansa kirottu ja armahduksen tarpeessa?

Armoa ja anteeksiantoa tietää tarvitsevansa freskomaalari itsekin. Hän on elämänsä aikana antautunut halukkaasti maallisille nautinnoille, mutta pahinta tekoaan hän ei ole koskaan tunnustanut: rakkaan ihmisen luottamuksen pettämistä. Yhtenä sovituksen merkkinä maalari antaa freskon Juudakselle omat kasvonsa. Muuhunkin hyvään hänellä on vielä mahdollisuus.

Tuttuun tapaan Haahtelan teksti on täynnä kauneutta. Pyhyys tulee lähelle ja koskettaa vastaanottavaista sielua, mutta on toki pilkahdus huumoriakin. Maalarille liika ajattelu ei kuulemma ole hyväksi, vaan parasta on lievä tyhmyys. Ideoita työhön taas voi poimia vaikkapa varkaudesta ruoskitun miehen ryövärille sopivasta ilmeestä: irvistäköön nyt kunnolla ja Jumalan kunniaksi.

Symboliikkaa tarinassa on paljon. Puista mainitaan etenkin sypressi, jota pidetään sekä surun että ikuisuuden vertauskuvana. Linnut puolestaan ovat luoduista lähimpänä Jumalaa ja kyyhkynen jopa Pyhän Hengen symboli. Kappelissa kujertavat kyyhkyset kertovat siis, että maalaustyöllä on siunaus taivaalta. Jopa freskomaalarin pelastamat juutalaiset veljekset yhdistyvät lintuihin.

Talvikappeli-teos on pieni kooltaan ja sen luvut lyhyet, mutta sisältö silti huikea. Talvinen tunnelma on kuvattu kauniisti niin luonnossa kuin ihmisten mielissä. Haahtela toistaa tietyllä tavalla itseään teoksesta toiseen, mutta luo silti aina jotain uutta.

Esimerkkejä hivelevän maalauksellisista lauseista:

Suomailta nousee kosteaa höyryä, ja pilvet ovat taivaalla ajelehtivia luurankoja, joiden kylkien läpi linnut lentävät.

Sypressin latva katoaa varjoihin ja taivaanrantaan on ilmestynyt talvinen kuu kuin Juudaksen hopearaha.

Tänä yönä taivas näyttää ylösalaisin käännetyltä kulholta. Ja kuu näyttää omenalta, joka vierii hitaasti pitkin kulhon reunaa, valmiina kopsahtamaan seuraavan päivän koriin.

Talvella valo jää kauemmaksi, mutta Jumala tulee lähemmäksi. Ihminen lähestyy Luojaansa aina pimeässä, oman sydämensä talvihämärässä.

On varhainen aamu, kevyt ja viileä, itseään vielä uneksiva. Jotain tällaista Luojalla täytyi olla mielessään, kun hän alkoi työstää ajatustaan maailmasta.

MCEWAN, IAN: Mitä voimme tietää

Kustantaja: Otava 2026

Alkuteos: What We Can Know (2026)

Suomennos: Jaakko Kankaanpää

Mitä voimme tietää, mitä voimme uskoa ja lopulta mitä voimme rakastaa. (Richard Holmes: Dr Johnson & Mr Savage. 1993.)

Vuonna 2119 eletään maailmassa, joka on käynyt läpi sotia ja pandemioita. Ilmastonmuutos ja valtamereen syöksynyt ydinohjus ovat nostaneet merenpintaa niin, että laajoja alueita on jäänyt veden alle ja esimerkiksi Englanti pilkkoutunut rajujen vuorovesien ja merirosvojen kurittamaksi saaristoksi. Ihmisten määrä maapallolla on lähes puolittunut ja elinikäodote laskenut selvästi.

Yllättävän paljon tietovarantoa ja kulttuuriperintöä on kuitenkin onnistuttu säilyttämään. Datakeskukset, museot, kirjastot ja yliopistot ovat paenneet merennousua kukkuloille ja vuorille. Imperiumiksi kasvaneen Nigerian internetistä on yhä saatavilla valtavat määrät digitaalisessa muodossa olevia lehtiartikkeleita, valokuvia, videoita ja sosiaalisen median viestejä.

Thomas (Tom) Metcalfe on neljäkymmentäneljävuotias kirjallisuustieteilijä, joka vaimonsa Rosen kanssa vetää South Downsin yliopistossa kurssia ”sekoamisen ajasta” eli ajanjaksosta, jolloin ihmiskunta olisi vielä voinut ratkaista ongelmansa. Ihmiset ymmärsivät, mitä oli tulossa ja tiesivät keinot kurssin muuttamiseen, mutta eivät toimineet. Mukavuudenhalusta? Ahneuttaan?

… silloin lennettiin 3 000 kilometriä viikon lomamatkalle, pystytettiin pilvikattoon asti ulottuvia rakennuksia, ikimetsiä kaadettiin paperiksi, jolla voi pyyhkiä takapuolensa… Se oli ollut silkkaa poltetun maan taktiikkaa, välinpitämättömyyttä ja halveksuntaa tulevia sukupolvia kohtaan.

Opiskelijat boikotoivat Tomin ja Rosen kurssia, koska eivät enää halua rypeä menneessä. Tom itse romantisoi 1900-luvun loppua ja 2000-luvun alkua, tuota yltäkylläistä ja riehakasta aikaa. Ihmisiä ympäröivä luonto oli silloin itsestäänselvyys. Appelsiineja sai talvellakin. Kahvi oli muuta kuin tammenterhoista tai hikkorista tehtyä. Ja tehtiinhän tuona aikana myös suurenmoisia keksintöjä!

… silloin selvitettiin ihmisen genomi, keksittiin internet, pantiin alulle tekoäly ja lähetettiin kaunis kultainen teleskooppi puolentoista miljoonan kilometrin päähän avaruuteen.

Tom suunnittelee tuosta ajankohdasta kirjaa, joka vaikuttaisi siltä kuin hän itse olisi ollut todistamassa kaikkea tapahtunutta. Hän olisi mukana yhden aikakauden kuuluisimman runoilijan eli Francis Blundyn ja tämän lähipiirin elämässä ja täyttäisi tiedossa olevien tosiasioiden välit todennäköisyyksiin perustuvilla päätelmillä: mitä nuo ihmiset tekivät ja ajattelivat, millainen oli heidän mielentilansa.

Merkityksellinen koko tarinan kannalta on eräs ilta lokakuussa 2014. Silloin joukko ystäviä kokoontuu Francis Blundyn taloon viettämään hänen vaimonsa Vivienin syntymäpäiviä. Silloin Francis lukee kirjoittamansa runon ”Korona sinulle, Vivien” (korona tarkoittaa kruunua ja myös useista sonaateista koostuvan runon viimeistä sonaattia) ja luovuttaa sen Vivienille ainutkertaisena syntymäpäivälahjana.

Francisin runoa ylistetään maasta taivaisiin, vaikka ilmeisesti vain Vivien näkee sen kirjoitettuna ja muut joutuvat puhumaan pelkän kuulemansa perusteella. Paljonkohan noin 2 500 sanaa sisältävästä runosta jäi kenellekään oikeasti mieleen?  Yllättävää kyllä, juhlarunoa ei koskaan julkaista eikä sen säilymisestäkään ole takeita. Ehkä juuri siksi sen maine vain kasvaa vuosikymmenten vieriessä.

On ihmeellistä, miten runo – vieläpä runo, jota kukaan ei ole lukenut – saattaa elää kulttuurissa niin voimallisena…

Tomille runon löytämisestä on muodostunut miltei pakkomielle. Yllättäen hän saakin lupaavan vihjeen ja onnistuu Rosen rahojen ja suhteiden avulla toteuttamaan monivaiheisen matkan Gloucestershireen, Francisin ja Vivienin talon raunioille. Rankka seikkailu tuottaa tulosta: löytyy maahan kaivettu terässäiliö ja säiliöstä Vivienin vuonna 2020 kirjoittama teksti.

Mitä voimme tietää -teoksen toinen osa koostuu Vivienin muisteluista elämästään ja ihmissuhteistaan sekä eräästä hurjasta tapahtumasta. Kertomus poikkeaa paljon siitä, mitä tutkijat ovat tottuneet Vivienin päiväkirjojen ja aikalaismainintojen pohjalta pitämään totuutena. Voivatko he nyt uskoa uuteen näkemykseen? Miten oikein Vivien muistaa tai tulkitsee mennyttä?

Ilmastonmuutoksen katastrofaalisista seurauksista kirjassa puhutaan varoittavaan sävyyn – elämmehän juuri nyt vedenjakajalla. Lisäksi esiin nousee naisasia; Vivien ajautuu koulutuksestaan ja nousujohteisesta urastaan huolimatta ensimmäisen puolisonsa Percyn omaishoitajaksi. Kuvaus muistisairauden vaikutuksista kilttiin ja iloiseen Percyyn on riipaiseva. Puolisonsa kuoleman jälkeen Vivien siirtyy passaamaan itsekeskeistä Francisia, suurta runoilijaa.

Mitä voimme tietää -romaanin rakenne on hieno. Ensimmäinen osa kertoo siitä, miten saatavilla olevan tiedon pikkutarkalla tutkinnalla päädytään tietynlaiseen totuuteen. Toinen osa taas näyttää sen, mitä yksilö oman muistinsa perusteella pitää totuutena. Se keikauttaa ajatukset uusiksi ja nostaa kokonaisuuden merkittävälle tasolle, mutta onko siltikään saatu tyhjentävää vastausta kysymykseen: Mitä voimme tietää?

TRABUCCO ZERÁN, ALIA: Puhdas

Kustantaja: Tammi 2026

Alkuteos: Limpia (2022)

Suomennos: Emmi Ketonen

Kansi: Tuomo Parikka

En tiedä, nauhoitatteko tämän vai teettekö muistiinpanoja, saati onko siellä toisella puolella ketään, mutta jos kuulette minua, jos tosiaankin olette siellä, ehdottaisin vaihtokauppaa: minä kerron teille tarinan, ja kun pääsen loppuun ja viimein vaikenen, te päästätte minut ulos täältä.

Nelikymppinen Estela García istuu lukkojen takana jonkinlaisessa  kuulusteluhuoneessa ja kertoo elämästään henkilöille, joiden uskoo kuuntelevan lasin toisella puolella. Missään vaiheessa kukaan ei vastaa Estelan kysymyksiin eikä kommentoi hänen puheitaan, mutta hän jatkaa silti sinne tänne haarautuvaa tarinaansa.

Estela kasvoi yksinhuoltajaäitinsä kanssa saarella Chilen eteläosassa. Aikuistuttuaan Estella työskenteli useissa matalapalkkaisissa työpaikoissa, kunnes kolmekymmentäkolmevuotiaana päätti lähteä parempien ansioiden perässä Santiagoon. Äidin varoituksia hän ei uskonut, vaan pestautui varakkaaseen perheeseen kotiapulaiseksi.

Äiti oli varoittanut, ettei minun pitäisi poistua saarelta, että jäisin mieluummin maalle, etelän köyhyys oli parempaa, että kerran kun aloitti, oli vaikeaa, lähes mahdotonta, lakata työskentelemästä palvelustyttönä. Se on ansa, hän sanoi… Ja jos sitenkin menet, älä kiinny kehenkään. Ei pidä rakastaa niitä, jotka käskevät.

Estelan isäntäperheessä sekä herra että rouva ovat kunnianhimoisia uraihmisiä. Kotiapulainen hoitaa kaikki taloustyöt ja aikanaan myös perheeseen syntyvän pienen Julia-tytön. Estela on niin edustuskelpoinen, että hänet kutsutaan mukaan joihinkin perhejuhliin, mutta muuten hänelle ei juuri puhuta välttämättömien ohjeiden tai pyyntöjen lisäksi.

Näin kuluu seitsemän vuotta toistuvien rutiinien parissa. Julia osoittautuu huippuälykkääksi, mutta muuttuu aina vain hallitsemattomammaksi. Poissaolevat ja tunnekylmät vanhemmat eivät ymmärrä lapsensa oireilua: syömishäiriötä, itsensä vahingoittamista ja ystävyyssuhteiden puuttumista. Estelalta eli nanalta tyttö sentään saa haluamaansa huomiota, vaikka joskus ikävin keinoin.

Tosiasiassa Estela itsekin kärsii läheisyyden- ja rakkaudenkaipuusta. Hän haluaisi palata etelään, mutta äidin sairastuminen merkitsee lisääntynyttä rahantarvetta eikä Estela voi irtisanoutua työpaikastaan. Tunteensa Estela kohdistaa Julian lisäksi salassa ruokkimaansa kulkukoiraan. Tuntuu kuin hänen sisimpänsä olisi vähitellen hajoamassa ja sanatkin katoamassa.

Yksinkertaisimmatkin ajatukset hajosivat, arkiset toimet katosivat: miten niellä tukehtumatta, miten puhaltaa ilma ulos keuhkoista, miten kutsua toista sydämenlyöntiä. Kun niin käy, on kovin vaikeaa ymmärtää todellisuutta. Ei ole sanoja – pysyttekö kärryillä? Eikä ilman sanoja ole järjestystä, ei nykyhetkeä eikä menneisyyttä.

Pienet tapahtumat alkavat johdattaa tarinaa kohti tragediaa. Pihan suuri viikunapuu kuolee, mikä uskomuksen mukaan ennustaa kolmea kuolemaa. Jopa rotilla ja kärpäsellä on osansa tulevissa tapahtumissa. Kaiken tämän Estela kertoo, mutta onko lasin takana ollut koko aikana ketään kuuntelemassa häntä? Onko Estela edes otettu kiinni Julian kuoleman vuoksi?

Chileläisen Alia Trabucco Zeránin (1983) romaani Puhdas koukuttaa lukijan heti kättelyssä mainitsemalla kuolleen tytön - on saatava tietää, kuka hän oli ja mitä hänelle tapahtui. Trillerin sijasta teos on kuitenkin ennen kaikkea kertomus yhteiskunnassa vallitsevista luokkaeroista, joita kuvataan Estelan ja hänen isäntäperheensä kautta. Alistajille valta on niin itsestään selvää, etteivät he edes ymmärrä olevansa alistajia. Alistetulle taas kapinointi olosuhteiden vuoksi on mahdotonta.

Puhdas-romaani on rakenteeltaan taidokas ja sisällöltään vakuuttava teos, jossa pieniltä tuntuvilla yksityiskohdilla on merkitystä. Monesti niihin tuntuu sisältyvän myös symboliikkaa - on konkreettinen ja näkyvä puoli, mutta myös jotain pinnan alla tapahtuvaa.

WHITAKER, CHRIS: Kaikki pimeän värit

Kustantaja: WSOY 2026

Alkuteos: All the Colours of the Dark (2024)

Suomennos: Arto Schroderus

Pienessä missourilaisessa kaupungissa asuva Joseph eli Patch on syntynyt yksisilmäisenä, mutta äiti on tehnyt pojastaan silmälapulla koristautuneen merirosvon, koska se teki tämän erilaisuudesta jotain suurempaa, ei pelkkää koettelemusta. Patch elää hymyillen, vaikka vasta samanikäisen Saintin tapaaminen lopettaa hänen yksinäisyytensä.

Saintin äiti on kuollut ja isä kadonnut, mutta isoäiti Norma on karskiudestaan huolimatta ymmärtäväinen huoltaja. Saint on älykäs ja sisukas tyttö, taitava pianisti, valokuvaaja ja mehiläisten kasvattaja, mutta ystäviä hänellä ei ole ollut ennen Patchia. Poika onkin tytölle eksoottinen otus, jota piti käsitellä varoen, ettei se vain karkaisi.

Loppukesällä 1975 kolmetoistavuotias Patch osuu sattumalta paikalle, kun naamioitunut mies käy metsäaukiolla väkivaltaisesti Patchin koulutoverin ja ihastuksen Misty Meyerin kimppuun. Patch onnistuu häiritsemään miestä sen verran, että Misty pääsee pakoon ja hälyttää poliisit. Joukkojen saapuessa paikalle he löytävät vain verta ja violetin silmälapun.

Päivät kuluvat eikä Patchin kohtalosta ole tietoa. Tiedetään, että Missourin osavaltion alueella on kahdeksan edellisen kuukauden aikana kadonnut kolme tyttöä ja muutama päivä Mistyn tapauksen jälkeen katoaa vielä yksi. Saint ahdistelee jatkuvasti poliisipäällikkö Nixiä, kunnes tämän kärsivällisyys pettää. Juuri siinä vaiheessa, kun Saint on löytänyt johtolangan.

Samaan aikaan Patch on pilkkopimeässä kellarissa. Hänen luonaan käy tyttö nimeltään Grace, joka hoitaa ja rohkaisee poikaa, pitää koulutunteja ja opettaa rukoilemaan sekä maalailee runollisin sanankääntein tuntemiaan paikkoja maan eri puolilta. Hän puhuu vapaudesta, mutta ei toiveikkaasti.

Patch nosti kätensä ja tällä kertaa hän hapuili pimeää, kunnes löysi tytön posket ja kyyneleet.

”En kestä kun itket”, hän sanoi.

”Ota sitten käsi pois ja maalaa minut hymyilevänä. Pimeässä me aina hymyillään. Me ollaan kaikki samanlaisia. Kunnossa ja iloisia ja hehkuvia.”

”En minä osaa maalata.”

”Taide on tunnetta, ei sen kummempaa. Kyllä sinä tuntea osaat.”

Saintin ansiosta löytyy Patch ja myös joukko kadonneiden tyttöjen hautoja, mutta Gracesta ei jälkeäkään. Patch selostaa kaiken, mitä tytöstä muistaa, mutta hänen kuvauksensa eivät pysy joka kerta samanlaisina. Lopulta useimmat uskovat, että Grace on vain sairaana ja yksinään pimeässä viruneen pojan mielen luoma kangastus, keino selvitä hirveästä koettelemuksesta.

Patch muistaa. Vain hänen kätensä tietävät, miltä Grace näytti, mutta silti tytöstä syntyy yrityksen ja erehdyksen kautta tämän toivoma värejä hehkuva maalaus. Seuraavien vuosien aikana tyttöjä katoaa lisää ja Patch hoitaa tehtäväänsä: käy tapaamassa tyttöjen perheitä ja maalaa kustakin taulun muistoksi. Myös Misty tarvitsee Patchin apua toipuakseen omasta traumastaan.

Ja niin hän eli poikkeustilassa, elämisen ja elämättömyyden, elämän jatkamisen ja elämän pysähtymisen välitilassa.

Saint puolestaan jatkaa omia tutkimuksiaan. On olemassa johtolankoja kuten rukousnauha ja sininen pakettiauto. On lupaavia vinkkejä. Vieraillaan kaupungeissa ja luonnossa, pankeissa ja vankiloissa, kirkoissa ja sairaaloissa. Koko ajan Saint on suojelevana hahmona taustalla, vaikka hänen ja Patchin tiet enää harvoin risteävät. Näin kuluu lähes kolmekymmentä vuotta.

Kaikki pimeän värit -romaanissa on 700 sivua, mutta sujuva tyyli, monipolvinen juoni ja mielenkiintoiset henkilöhahmot pitävät lukijaa otteessaan. Kohtalo tuntuu suorastaan leikittelevän kirjan henkilöiden kustannuksella. Kun heidän uskoo saavuttaneen onnen, tulee romahdus. Kun kaikki näyttää synkältä, avautuu uusi tie. Yllätyksiä riittää.

Monia asioita joutuu kirjaa lukiessaan jännittämään, mutta löytyyhän sieltä paljon rakkauttakin. On nuorta rakkautta ja kypsällä iällä koettua läheisyyttä, yksipuolista rakkautta ja ikuista kiintymystä, epäsovinnaista rakkautta ja vanhemman epäitsekästä hellyyttä lasta kohtaan. Ja ytimeltään koko teos on kannanotto tyttöihin ja naisiin kohdistuvaa sukupuolittunutta väkivaltaa vastaan.

He erosivat ulkonäöltään mutta olivat samanlaisia. Nuoria. Useimmat liian nuoria ymmärtääkseen, että heissä oli syntymämerkkinä maalitaulu, joka oli ensi alkuun näkymätön mutta alkoi muotoutua kasvuvuosina ja hehkui sitten tulikuumana murrosiästä teinivuosien läpi.

Kaikki pimeän värit on hyvä lukuromaani, jossa välillä joutuu hieman hieromaan älynystyröitään. Ja kuka panee pahakseen, vaikka lopussa kaikki järjestyisikin hieman epäuskottavan siististi?

 

CALLAGHAN, JO: Vain silmänräpäys

Kustantaja: Bazar 2026

Alkuteos: In the Blink of an Eye (2023)

Suomennos: Jaakko Kankaanpää

Kansi: Perttu Lämsä

Rikosylikomisario Kat Frank on palaamassa töihin oltuaan puoli vuotta poissa miehensä kuoleman jälkeen. Hän haluaisi kahdeksantoistavuotiaan poikansa vuoksi johonkin hallintovirkaan, missä ei joutuisi vaaralle alttiiksi, mutta suostuu vastahakoisesti vetämään Britannian ensimmäistä koneavusteista rikostutkintatiimiä. Tarkoitus on tunnistaa, mitkä tehtävät sopivat tekoälyn suoritettaviksi ja mitkä pitää jättää kokeneille rikostutkijoille.

Uuteen tiimiin kuuluu kolmen rikospoliisin lisäksi AIDE Lock eli ”keinotekoisesti älykäs rikostutkintaentiteetti”, joka tarvittaessa voi näyttäytyä kolmiulotteisena digitaalisena hologrammina – esimerkiksi nuorena ja komeana mustana miehenä. Lock kykenee käsittelemään valtavia aineistomääriä sekunnissa ja pystyy myös jatkuvasti oppimaan ja kehittämään itseään.

Tiimin tehtävänä on selvitellä vanhoja katoamistapauksia. Lock valitsisi tutkimuskohteen algoritmeihin ja logiikkaan perustuen: kahdeksantoistavuotias valkoinen mies ja pubi-ilta, ruumis löytynee Avon-jokea naaraamalla. Kat puolestaan priorisoisi kaksikymmentäyksivuotiaan mustaihoisen nuorukaisen, koska hänen poliisinvaistonsa kertoo, että tälle on sattunut jotain. Molemmat otetaan tutkintaan.

Lockin ja Katin yhteistyö alkaa takkuisesti. Lock hallitsee datan keräämisen ja ryhmittelyn, mutta ei kylmien tosiasioiden takana piilevää inhimillistä ulottuvuutta. Kohteliaissa käytöstavoissa ja hienotunteisuudessakin on paljon kehitettävää – kuten Kat sanoo: Lockilla saattaa olla tekoälyä, mutta tunneälyä sillä ei ole… Lock puolestaan toteaa Katia tiukasti tarkkailtuaan:

Rikosylikomisario Frank on selvästi älykäs ja kokenut rikospoliisi, mutta hänen ajatusprosessinsa ovat usein läpinäkymättömiä ja epäloogisia, ja hän asettuu puolustuskannalle, jos joku asettaa hänen näkemyksensä kyseenalaiseksi… Ajattelen niin, että hän tuntee olonsa uhatuksi kykyjeni vuoksi, ja siksi hän muistuttaa yhtenään rajoituksistani. 

Tutkimus etenee hitaasti. Toki käy ilmi, että jotkut katoamisten yhteydessä haastatellut ovat jättäneen asioita kertomatta ja poliisit tyytyneet liian nopeasti pintapuolisiin tutkimuksiinsa ja oletuksiinsa. Kun Katin ryhmä kaivautuu pieniin yksityiskohtiin, alkaa vaikuttaa siltä, että nuorten miesten katoamiset on suunniteltu tarkkaan ja että niiden takana on sama tekijä. Miksi juuri nämä miehet on valittu ja mitä heille on tapahtunut?

Kun Kat lopulta oivaltaa katoamistapauksia yhdistävän tekijän, muut tiimiläiset arvelevat Katin arvostelukyvyn hämärtyneen hänen kokemiensa asioiden vuoksi. Vain Lock tarjoutuu auttamaan Katia, koska tilastolliset laskelmat osoittavat tämän olevan oikeilla jäljillä. Nyt Katin ja Lockin erilaiset vahvuudet tukevat saumattomasti toisiaan, mutta monta mutkaa on vielä edessä.

Vain silmänräpäys on hyvä perinteinen dekkari, johon tuo lisämausteensa se, että yksi etsivistä on tekoälyn luoma. Juoni on jännittävä ja henkilöhahmot kasvavat tarinan mittaan monipuolisiksi ja uskottaviksi. Huumoria syntyy, kun Lockin suoraviivainen ajattelutapa törmää ihmisten epäloogisuuteen. Teos ei kuitenkaan pelkästään viihdytä, vaan johdattaa lukijaa pohtimaan tärkeitä eettisiä kysymyksiä. Kaikkea sitä, mitä on olla ihminen.

Englantilainen Jo Callaghan työskentelee tekoälystrategioiden parissa, mikä näkyy Vain silmänräpäys -teoksessa tieteen ja teknologian uskottavana kuvauksena. Vain silmänräpäys on Callaghanin esikoisteos ja ensimmäinen osa neliosaiseksi suunnitellusta Kat & Lock -sarjasta. Seuraava osa Ei jälkeäkään ilmestyy suomeksi jo syksyllä 2026.