HAYASHI, FUMIKO: Kiertolainen

Kustantaja: Imo 2026

Alkuteos: Hōrōki (1930)

Suomennos: Antti Valkama

Ulkoasu: Eeva Värtö

Kohtalo on määrännyt minut kiertolaiseksi.

Japanilaisen Fumiko Hayashin (1903–1951) päiväkirjamaiset tekstit ilmestyivät jatkosarjana naistenlehdessä 1920-luvun lopulla ja kirjamuodossa vuonna 1930. Kirjailija muokkasi tekstejään myöhemmin uusiksi pariinkin otteeseen, joten ihan varmaa ei ole, mikä teoksessa kertoo oikeasti hänen elämästään ja mikä on fiktiota.

Lapsuusajat ohitetaan lyhyesti. Kertoja oli kahdeksanvuotias, kun hänen äitinsä jätti kotinsa tytär mukanaan. Ottoisä oli kulkukauppias ja perheen kierrellessä paikkakunnalta toiselle tyttö joutui jatkuvasti vaihtamaan koulua. Hän jättikin kaksitoistavuotiaana koulun kesken, ryhtyi kaupustelijaksi ja luki kirjallisuutta: romantiikkaa, mutta myös esimerkiksi Anton Tšehovia.

Sitten siirrytään yli kymmenen vuotta eteenpäin. Kertoja – joka välillä käyttää nimeä Yumi – harhailee yhä kiertolaisena. Hän asuu lähinnä Tokiossa edullisissa majataloissa tai parin tatamin vuokra-asunnoissa ja työskentelee huonosti palkatuissa töissä tehtaissa, konttoreissa, baareissa ja ravintoloissa. Hän suree, kun vanhemmille lähetettäväksi jää kovin vähän rahaa.

Kyllä terveellä ruumiilla varustettu nainen itsestään huolen pitää. Ulkona tuuli ujelsi äänekkäästi sähkölangoissa. Minä, pieni nainen halvassa majatalossa, makasin tahriintuneella patjalla katsellen seinälle liimattua onnen ja vaurauden jumala Daikokun kuvaa. Samalla mielikuvitukseni liiti taivaan korkeuksissa pilvilinnoja rakennellen.

Aina naispololla ei ole rahaa edes ruokaan. Hän masentuu ja oikein toivottomalla hetkellä luonnehtii itseään ”tupakantumppia turhemmaksi naiseksi”. Avioliitto voisi olla ratkaisu, mutta kiertolainen on haluton luopumaan vapaudestaan. Yksi vaihtoehto olisi prostituutio, mutta: löytyisikö ketään, joka tahtoisi ostaa minunlaistani naista.

Hayashi kuvaa aikaan ja kulttuuritaustaan nähden yllättävän avoimesti naisen seksuaalisia haluja. Kertojalla on useita miessuhteita, mutta vain yhtä miestä hän muistelee kaivaten vielä kauan senkin jälkeen, kun tiet ovat lopullisesti eronneet. Tämä mies oli näyttelijä, jolla oli vaimo ja toinenkin rakastajatar, minkä takia suhde olikin katkolla useampaan otteeseen. 

Miehet! Heidät kaikki voisi polttaa roviolla. Minulle riitti lempeni kohteeksi Buddha. Armollinen Buddha, jolla oli kovin aistillinen katse, oli viime aikoina livahdellut uniini.

Toisaalta kertojan elämässä ovat rakkaat vanhemmat. Ovat avuliaat työtoverit. Ovat vasemmistolaiset taidepiirit, joihin kertoja pääsee sisälle ja joissa eletään keskusteluiden, ruoan ja juoman värittämää boheemielämää. Jos ei muuten löydy rahaa viinaan, niin myydään patja! Kertoja saa myös silloin tällöin myytyä lehtiin satuja, tarinoita ja runoja ja tällaiseen riemastuttavaan hetkeen kirja yhtäkkiä päättyykin.

Kiertolainen muodostuu lyhyehköistä päiväkirjamaisista merkinnöistä. Vuotta niihin ei ole kirjattu, vain kuukaudet, mutta ne kattavat noin kolme vuotta. Asiallista, lähes lakonista tekstiä ryydittävät kuivan ironiset tokaisut. Mukaan on liitetty myös kertojan mielialoja kuvastavia runoja, joista osa hänen itsensä kirjoittamia ja osa muiden tuotantoa.

Tarinassa on runsaasti alaviitteitä, mikä onkin länsimaisen nykylukijan kannalta paikallaan. Teoksen lopussa suomentaja Antti Valkama selittää ratkaisujaan ja kustantaja Heikki Valkama kertoo Hayashin elämästä sekä Kiertolainen-romaanin taustasta, tulkinnasta, historiallisesta kontekstista ja asemasta Japanin kirjallisuudessa.

Hayashin teos on mielenkiintoinen, koska se kuvaa köyhälistön arkista elämää Japanissa sata vuotta sitten – ja ennen kaikkea köyhiä naisia ja heidän heikkoa asemaansa yhteiskunnassa. Silti tunnelma on vain harvoin todella ankea, sillä koditonkin voi liikuttua ystävällisestä eleestä tai vaikuttua maiseman ja taiteen kauneudesta.

Kiertolainen on Japanin modernin kirjallisuuden klassikko ja myös feministinen klassikko, joka on raikkaudessaan ja rohkeudessaan ollut esikuvana monille japanilaisille naiskirjailijoille. Kannattaa lukea!

Japanilaisia postikortteja 1920-luvulta. Tokion maanjäristyksen jälkiä vuonna 1923.

CONSTABLE, HARRIET: Viulisti

Kustantaja: Bazar 2025

Alkuteos: The Instrumentalist (2024)

Suomennos: Leena Ojalatva

Kansi: Nina Leino

On aamunkoitto Venetsiassa huhtikuussa vuonna 1696, kun nuori nainen työntää pariviikkoisen vauvansa Ospedale della Pietàn seinän aukosta. Tytön mukana on pelikortin puolikas ja lappu, jossa lukee: ”Mene, suloinen pienokaiseni, ja tiedä, että sinua rakastettiin.” Nunnat antavat lapselle nimen Anna Maria della Pietà.

Anna Maria on yksi orpokodin kolmestasadasta tytöstä. Hänellä on kaksi läheistä ystävää: silmäpuoli Paulina ja mykkä Agata. Hän osallistuu muiden tavoin arkisiin askareisiin ja saa koulutusta, mutta myös musiikillisesti lahjakkaille järjestettyä opetusta. Jo ennen sanoja Anna Maria tunsi sävelet, jotka näki mielessään väreinä ja tarinoina.

Anna Maria on jo varhain vakuuttunut siitä, että häntä odottaa suuri tulevaisuus. Hänellä on aikataulukin: kaikkien aikojen nuorimpana jäsenenä orpokodin maailmankuuluun orkesteriin, figlie di coroon, ja kahdeksaantoista ikävuoteensa mennessä maestron arvonimen omaajaksi. Tavoitteensa vuoksi hän valmis harjoittelemaan ankarasti – mutta mikä eri soittimista on hänelle oikea?

Nuoren Antonio Vivaldin saapuminen Pietàn musiikinopettajaksi on ratkaiseva tekijä Anna Marian elämässä. Mies soittaa viulua raivoisasti kuin olisi henkien riivaama, antaa jousen nytkähdellä ja tehdä pelottavia äkkikäännöksiä. Ja soitin puhuu, kutsuu tyttöä nimeltä. Hän tietää nyt, että viulu on hänen soittimensa.

Jousi kiitää edestakaisin, ja värit alkavat soljua Anna Marian mielessä. Meripihkaa, kultaa, sitruunankeltaista ja valkoista, hopeaa ja okraa ja malvaa. Sävyt singahtelevat hänen silmiensä edessä.

Anna Maria tekee opettajaan vaikutuksen lahjakkuudellaan ja alkaa vaikuttaa siltä, että hänen vuosia sitten tekemänsä suunnitelma saattaa toteutuakin. Yhden kohdan tyttö siihen vielä lisää, sillä opettajan mukaan soittajat unohdetaan nopeasti, mutta säveltäjät jäävät historiaan. Niinpä tyttö alkaa salaa harjoitella säveltämistä.

Minut tullaan muistamaan. Elämälläni tulee olemaan tarkoitus.

Olipa sitten kyseessä kunnianhimo tai rakkaus - joka tapauksessa Anna Maria omistautuu nyt täysin musiikille. Vanhat ystävyyssuhteet kärsivät eikä uusia ole helppo solmia, kun jokainen tyttö on mahdollinen kilpailija. Opettajaansa Anna Maria ihannoi, vaikka tämä onkin oikukas ja asemastaan arka. Miten käy, jos oppilas osoittautuukin opettajaansa taitavammaksi? 

Viulisti-romaanissa Venetsia herää eloon näkymineen, äänineen ja hajuineen. On loistoa, dekadenttia elämää ja kurjuutta. Orpokodin tytöt kuvastavat vähäosaisten häilyvää asemaa yhteiskunnassa. Hylätyt lapset ovat alhaistakin alhaisempia, mutta opetusta saaneina jo vaimoainesta. Joistakin tulee väkijoukkojen palvomia tähtiä, kaikkien tuntemia idoleita.

Useimmissa paikoissa meitä pidettäisiin roskaväkenä ja päällemme sylkisi alhoisinkin kansanosa. Mutta kaikesta huolimatta me olemme täällä, yhdessä Venetsian hienoimmista palatseista, ja yleisö lankeaa kohta jalkojemme juureen. Sellainen on orkesterimme voima ja vaikutusvalta. Vaikkette muuta miettisi, miettikää edes sitä, kun tänään soitatte. Tämä on meidän hetkemme. Tämä on meidän musiikin tasavalta.

Harriet Constablen esikoisromaani on kiehtova kuvaus Anna Maria della Pietàsta (1696–1782), lahjakkaasta orpotytöstä, josta tuli Antonio Vivaldin (1678–1741) suosikkiviulisti. Vivaldi omisti Anna Marialle viulukonserttoja ja kenties käytti häntä apuna sävellystyössäkin. Anna Maria eli koko elämänsä Ospedale della Pietàssa, missä toimi suoranaiseksi turistinähtävyydeksi nousseen naisorkesterin musiikillisena johtajana ja opettajana. Hänen elämäntarinansa on kyllä kirjan arvoinen.

 

PERRIN, VALÉRIE: Kolmikko

Kustantaja: WSOY 2026

Alkuteos: Trois (2021)

Suomennos: Saara Pääkkönen

Kansi: Emmi Kyytsönen

Vettä kukille -romaanillaan suomalaistenkin sydämet valloittaneen ranskalaisen Valérie Perrinin teos Kolmikko kertoo Adrienin, Ninan ja Étiennen ystävyydestä kolmenkymmenen vuoden ajalta. Kahdessa aikatasossa kulkevan teoksen nykyaika käsittää vuodet 2017–2018 ja siihen limittyvät joustavasti vuodesta 1986 kohti nykyaikaa etenevät tapahtumat.

Kolmikko-romaanin alussa ollaan vuoden 2017 joulukuussa, jolloin La Comellen pikkukaupungissa tapahtuu jotain tarinan kannalta merkittävää. Asiasta kertoo paikallislehden freelancetoimittaja Virginie, joka on palannut kaupunkiin asuttuaan pitkään muualla. Entinen luokkatoveri Ninakin asuu kaupungissa, mutta ei ole Virginietä näkevinäänkään.

Olen samanikäinen kuin kolmikko. Nykyään olen noista kolmesta puheväleissä vain Adrienin kanssa. Nina halveksii minua. Minä taas halveksin Étienneä. Kolmikko on kuitenkin kiehtonut minua lapsuudesta asti.

Tämä on uutinen: tyhjennetyn metsäjärven pohjalta paljastuu 17.8.1994 varastettu auto. Se on kylmäävä löytö, sillä samana päivänä auton katoamisen kanssa katosi myös kolmikon koulutoveri Clotilde. Tämän kauniin ja ylimielisen nuoren naisen tyyliin olisi hyvin sopinut lähteä kaupungista kertomatta kenellekään, mutta mitä auto sisältää?

Nelikymppiset Adrien, Nina ja Étienne ovat vuosien mittaan ajautuneet toisistaan erilleen paljolti elämänvaiheidensa vuoksi, mutta myös puolin ja toisin sattuneiden väärinymmärrysten seurauksena. Kun uutiset La Comellessa tehdystä löydöstä leviävät mediassa, alkavat kolmikon jäsenet etsiä taas tukea toisistaan.

Olemme kuin pitkän eron jälkeen kokoontuvat sisarukset, joilla on vanhat käyttäytymismallit yhä takaraivossa. Heti kun päästetään valloilleen aikuisia, jotka ovat olleet lapsia yhdessä, lapsuus nousee pintaan.

Vuoden 2017 tapahtumiin limittyy kolmikon yhteinen menneisyys. He tutustuivat syksyllä 1986 joutuessaan kymmenvuotiaina alakoulun viimeisellä luokalla sadistisen monsieur Pyn oppilaiksi. Lukuvuosi oli hirveä etenkin Adrienille, mutta nopeasti syttynyt ystävyys tuki heitä kaikkia. Muodostui kiinteä kolmikko, joka jakoi niin tavarat kuin mielipiteetkin.

Kolmikon johtaja oli Étienne, jonka lämminsydäminen perhe sulki piiriinsä myös lasten ystävät. Oppilaana Étienne oli laiska, mutta pärjäsi sentään jotenkuten muiden avustuksella. Taiteellinen Nina oli joukon sielu. Hänen huoltajansa oli äidinisä, postinjakaja Pierre – isästään ja äidistään tyttö ei tiennyt mitään. Superlahjakas, ujo Adrien puolestaan salasi muilta monia asioita elämästään.

Kolmikon ystävyys kesti nuoruusiän hormonimyrskytkin. Toki Ninalla oli ihastuksia ja raamikas Étienne veti tyttöjä puoleensa kuin hunaja kärpäsiä, mutta näitäkin asioita ruodittiin aina yhdessä. Adrien osallistui pohdintaan, mutta luultavasti vain Étiennen tarkkaavainen pikkusisko Louise ymmärsi Adrienia itseään.

Kolmikko puhuu ja käyttäytyy kuin vanha pariskunta, he ovat mustasukkaisia toisistaan jos yksi iskee silmänsä johonkuhun ulkopuoliseen, muitta he eivät flirttaile keskenään. Nina on täysin tietoinen, että hän on Étiennen ja Adrienin yhdysside, ei romanttisen kiinnostuksen kohde. Ei kummallekaan. Étienne pitää häntä sisaruksenaan, Adrien esikuvana, melkein ihanteena.

Vuosi 1994 oli kolmikolle kohtalokas. He pääsivät ylioppilaiksi ja yhteinen opiskelijaelämä Pariisissa näytti jo varmalta, mutta toisin kävi. Tuli yllättäviä menetyksiä, joiden seurauksena joidenkin elämästä putosi pohja. Toisaalta odottamaton menestyskin saattoi vaikuttaa ystävyyteen ikävästi. Enää ei salaisuuksia jaettu, vaikka niitä jokaisella olikin.

Ja niin tullaan vuoteen 2017. Syvimmät salaisuudet ja pelot paljastetaan vihdoinkin ja kuunnellaan toisten suorasukaisia kommentteja, varoituksia ja toiveita. Jokaisella on yhä edessään valintoja, jotka ratkaisevat heidän tulevaisuutensa – ja niistä ratkaisuista heistä jokaisen on itse kannettava vastuu. 

Kirjan henkilögalleria on monipuolinen. On identiteetin etsintää, on oman paikan hakemista yhteisössä, on äitien ääneen lausumattomia pelkoja ja suruja, on huolenpitoa niin ihmisistä kuin eläimistä. Taustalla elää 1970-luvun pikkukaupunki tapoineen ja mahdollisuuksineen ja sitten vuosia myöhemmin työttömyyden ja muuttotappion näivettämä yhteisö, josta ei kuitenkaan puutu toiveikkuutta.

Kolmikko-romaanissa on 616 sivua, mutta mielenkiinto ei pääse herpaantumaan, koska juoni vetää ja kirjan oivaltava rakenne tarjoaa lukijalle aina sopivasti uutta tietoa. Osa käänteistä on ennalta arvattavia ja jotkut olisivat ehkä vihjeiden perusteella olleet arvattavissa, mutta kyllä yllätyksiäkin tulee vastaan. Kaikki ei ole ihan uskottavaa, mutta haitanneeko se…

SLIMANI, LEÏLA: Toisten maa 3. Kannan tulta mukanani

Kustantaja: WSOY 2026

Alkuteos: J’emporterai le feu (2025)

Suomennos: Lotta Toivanen

Kansi: Martti Ruokonen

Ranskalais-marokkolaisen Leïla Slimanin teos Kannan tulta mukanani on Toisten maa -sarjan kolmas osa. Ensimmäinen osa Sotaa, sotaa, sotaa (2021) kertoi ranskalaisen Mathilden ja marokkolaisen Aminen avioliitosta ja toinen osa Katsokaa kun tanssimme (2023) heidän lapsistaan Selimistä ja Aïchasta. Kannan tulta mukanani -romaani kuvaa Aïchaa ja puolisoaan Mehdiä sekä pariskunnan tyttäriä Miaa ja Inèstä 1980-luvulta 2000-luvun alkuun.

Kannan tulta mukanani -romaanin kertoja on pariisilaistunut Mia, josta on tullut tunnettu kirjailija. Hän suunnittelee teosta sukunsa vaiheista ja vierailee siksi vuonna 2022 Aminen ja Mathilden rakkaudella rakentamalla maatilalla Marokon Meknésissä. Lapsuudesta tuttu paikka ei kuitenkaan sytytä tulta hänen sisällään; hän on ahdistunut ja jumissa.

Mitä iloa siitäkin on, että olen yrittänyt selvittää, missä minun paikkani on, mikä minun maani on, kun en enää edes tiedä kuka olen? Mitä identiteetti tarkoittaa, kun on menettänyt muistinsa?... Kun minulta kysytään, mistä olen kotoisin, en tiedä mitä sanoa, soperran niin kuin änkyttäjä, joka yrittää sanoa jotain mutta lopulta luovuttaa…

Vuonna 1980 Mehdi Daoud työskentelee viikot Casablancassa ja ajaa viikonloppuisin perheen luo Rabatiin. Itse majesteetti on määrännyt Mehdin hieman epämääräisen kiinteistö- ja matkailualaan erikoistuneen Crédit Commercial -pankin eli CCM:n johtajaksi ja Mehdi on tekemässä siitä menestystarinaa. Kotiasioihin hän ei ennätä paneutua.

Aïcha joutuu gynekologintyönsä ohella pitämään huolta talosta ja kasvavasta perheestä. Mia-esikoinen on kuusivuotias, kun pikkusisko Inès syntyy. Mia kiusaa julmasti pikkuista, joka on varastanut hänen paikkansa, mutta Inès ei koskaan anna siskoaan ilmi. Hän on ihastuttava kaunotar, kun taas lyhythiuksinen, kyömynenäinen ja leveäharteinen Mia kävisi pojasta.

Daoudin perhe on varakas ja länsimaistunut. Kotikielenä on ranska eikä esimerkiksi Mia opi koskaan kunnolla arabiaa. Moskeijassa ei käydä, alkoholia juodaan ja joulua juhlitaan. Jo lapsina Mia ja Inès tietävät, että kaikista asioista voi puhua vapaasti sisätiloissa, mutta julkisilla paikoilla ei koskaan uskonnosta, kuninkaasta tai Saharasta.

Mia on liian lahjakas oppilas ollakseen kovin suosittu. Lisäksi hän ymmärtää jo lukiossa olevansa erilainen: hän on poikien kaveri, mutta kaipaa seksiä tyttöjen kanssa. Inès taas on jo pienenä miltei pakkomielteisen kiinnostunut pojista. Kumpikin päättyy opiskelemaan Pariisiin: Mia isää jäljitellen kaupallisia aineita ja Inès äitinsä innoittamana lääketiedettä.

Pariisissa sisarukset ymmärtävät ensi kertaa, että kielitaidostaan ja varakkuudestaan huolimatta he länsimaalaisten silmissä ovat ensisijaisesti pohjoisafrikkalaisia, arabeja ja muslimeja eivätkä nimenomaan marokkolaisia. Iskujen ja sotien maailmassa he ovat pelkän ulkonäkönsä vuoksi epäilyttäviä. He ovat vieraita.

Heidät oli tuomittu elämään eräänlaisessa kiirastulessa, islamisteihin kohdistuvan vihan ja länsimaalaisen tietämättömyyden välisen rautanyrkin puristuksessa.

Mia ja Inès ottavat kantaa etenkin naisen asemassa oleviin puutteisiin Marokossa: alaikäisten avioliittoihin, luku- ja kirjoitustaidottomuuteen, vaimojen hylkäämisiin… Heistä on käsittämätöntä, että sadat tuhannet naiset vastustavat Hassan II:n jälkeen kuninkaaksi kruunatun Mohammed I:n pyrkimyksiä edistää tasa-arvoa. Vieras yhteiskunta siis täälläkin.

2000-luvun alku on suvulle raskas. Mathilde joutuu ottamaan vastuun Belhajin tilasta Aminen muistisairauden takia ja hautaamaan miehensä koko maailman huomion kiinnittyessä WTC-iskuihin syyskuussa 2001. Mehdi joutuu vankilaan todennäköisesti eräänlaisena sijaiskärsijänä ja kuolee pian vapautumisensa jälkeen vuonna 2003. Kahdeksan vuotta myöhemmin seuraa virallinen anteeksipyyntö.

Minkä maan suvun jäsenet kokevat omakseen? Ranskalaissyntyinen Mathilde on elänyt koko aikuiselämänsä Marokossa, ja siitä on tullut hänen kotimaansa. Vuosikymmeniä New Yorkissa asunut Selim ja ranskalaistunut Mia taas tuskin voisivat elää Marokossa turvallisesti täysin omana itsenään eikä Inèskään halua luopua Ranskan tarjoamasta vapaudesta.

Voimmeko me rakastaa maata, joka ei rakasta meitä? Voimmeko olla yhtä aikaa kotoisin täältä ja sieltä?

Kannan tulta mukanani -teoksessa on henkilöitä kolmen sukupolven ajalta, mutta onneksi kirjan alussa on hyvä henkilöluettelo. Kirja perustuu löyhästi Leïla Slimanin omiin kokemuksiin, joten Mia lienee osin kirjailijan omakuva. Sukutarinan päärooleissa ovat vahvat ja itsenäiset naiset: Mathilde, Aminen sisko Selma, Aïcha, Mia ja Inès. He kantavat tulta mukanaan.

 

SUTINEN, VILLE-JUHANI: Kiirastulesta

Kustantaja: Into 2026

Kansi: Sanna-Reetta Meilahti

Ville-Juhani Sutisen vuonna 2024 ilmestynyt teos Paratiisista oli Uusi Maailma -sarjan ensimmäinen osa ja ajoittui 1600-luvulle, jolloin Pohjois-Amerikan itärannikolle perustettiin Uusi Ruotsi -siirtomaa. Sarjan toinen osa Kiirastulesta jatkaa tarinaa Ruotsin siirtomaaseikkailuista, nyt 1700-luvulla ja karibialaisella Saint-Barthélemyn saarella.

Ruotsin kruunu osti saaren Ranskalta, koska halusi itselleen siirtokunnan. Hankinta osoittautui pettymykseksi, sillä saaren maaperä ei soveltunut tehokkaaseen sokurin, kaffen tai tupakin tuottamiseen, mutta lopulta keksittiin kuitenkin oiva ratkaisu: Saint-Barthélemyn pääkaupungista Gustaviasta tehtiin vapaasatama.

Nekin maat, jotka olivat sodassa eivätkä toisilleen sälyttämien pakotteiden takia voineet tehdä avoimesti kauppaa, saattoivat hoitaa sen Gustavian kautta. Laivat purkivat rahtinsa vaivihkaa makasiiniin, lastasivat tilalle vihulaisvaltion vaaruja ja jatkoivat matkaansa kuin ei mitään.

Kirjan päähenkilö on Mäntyharjulla vuonna 1768 syntynyt Eugen Ukonpoika Rasti. Torppariperheen elämä oli melko vakaata, mutta Rastille se ei riittänyt - hän halusi jotain suurempaa. Kun Suomessa alkoi levitä huhu, jonka mukaan kruunu maksaisi halukkaiden matkan Ruotsin omistamalle lämpimälle ja vehreälle kultasaarelle, jätti kahdeksantoistavuotias Rasti kotinsa epäröimättä.

Vaikka huhu osoittautuikin perättömäksi, ei Rasti palannut kotiinsa, vaan pestautui Saint- Barthélemyyn purjehtivalle laivalle. Saarellakaan Rastin suuret unelmat eivät toteutuneet, sillä luku- ja kirjoitustaidottomalle nuorukaiselle löytyi töitä vain suolan ja guanon keräilijänä. Vähitellen Rasti päätyy siihen, että hänen on päästävä kiinni orjakauppaan.

Orjakauppa oli ollut 1500-luvulta lähtien varsin tuottoisaa, mutta 1700-luvun lopulla muutamat maat ovat tekemässä siitä kiellettyä. Eivät humanitaarisista syistä, koska murjaaneja ei pidetä oikeina ihmisinä, vaan kylmän laskelmoinnin perusteella. Ja orjakaupan kieltämisen jälkeenkin orjien käyttäminen työvoimana olisi sallittua – perustuihan siihen monen suurvallankin vauraus.

Olisi yhtä mieletöntä kieltää leijonaa syömästä antilooppia kuin kieltää valkoisia hyödyntämästä mustia orjina… Luonnon järjestyksessä ylempänä olevilla on oikeus hyväksikäyttää alempiaan. Kaikkeudessa on vallalla vahvimman laki, eikä sitä muuteta kauniilla sanoilla.

Rasti pitää muutamaa Gustavian merkittävistä asukasta tovereinaan, jotka hyvää hyvyyttään auttaisivat häntä hankimaan oman laivan. Nuorukainen ei tunnu lainkaan tajuavan suunnitelmiensa epärealistisuutta, vaan kuvittelee maailma kyllä lopulta täyttävän hänen toiveensa. Hänhän on oman elämänsä Ropinson, joka laatii itse lakinsa!

Toisin kuin orjuutensa alistuneet murjaanit, Rasti ei kyennyt hyväksymään sitä, että hän kuului häviäjiin ja että hänet oli tuomittu vaeltamaan ainiaan kiirastulessa…

Rastin tie sivuaa hetken Emilyksi kutsutun orjatytön tietä, mutta mies ei tajua olevansa orjan asemassa itsekin. Toki hän pääsee havittelemalleen matkalle orjalaivalla Afrikkaan, mutta päätyy lopulta houreisiin: ystävällisen merenneidon tapaamiseen, tulevaisuusnäkyihin ja vierailulle kiirastulen kahdellakymmenellä portilla.

Emily puolestaan viedään Pariisiin, missä hän pakenee, muuttuu jälleen Mukóléksi ja tapaa Mwêlan, samoilta Afrikan tienoilta kidnapatun pojan. Nuoret tekevät ahkerasti töitä ja keräävät vuosikaupalla rahaa päästäkseen matkustamaan takaisin kotiin. He eivät ole enää orjia, mutta avoimeksi jää, miten heille lopulta käy.

Sutisen kirjassa etenkin kieli herättää huomiota. Henkilöillä on erilaisia puhetyylejä; esimerkiksi kapakoitsija mademoiselle Hurleusen puheessa kuuluu hänen ranskalainen taustansa ja Emily käyttää toisinaan äidinkielensä sanoja. Rastille Sutinen on luonut aivan oman kielensä, joka kuulostaa vanhahtavalta, mutta ei yritä olla autenttista 1700-luvun suomea.

Kiirastuli antaa lukijalle monipuolisen kuvan 1700-luvusta, jolloin valistusajan ihanteelliset aatteet saivat jalansijaa ihmisten mielissä, mutta törmäsivät käytännön tasolla taloudellisiin ja poliittisiin esteisiin. Orjien kohtelu oli julmaa, mutta riiston kohteeksi joutuivat myös köyhät ja ammattitaidottomat valkoiset. Tässä ei ole puhtaat paperit Suomellakaan. 

ORANGE, TOMMY: Harhailevat tähdet

Kustantaja: Aula & Co 2026

Alkuteos: Wandering Stars (2024)

Suomennos: Terhi Kuusisto

Kansi: Laura Noponen

Rajuja meren aaltoja, jotka vaahtoavat omia häpeitään, harhailevia tähtiä, joille pimeyden synkeys ikuisiksi ajoiksi on varattu. (Raamattu, Juudaan kirje 1:13)

Teoksessaan Ei enää mitään (Aula & Co 2020) Tommy Orange kertoi kahdentoista henkilön välityksellä urbaani-intiaanien elämästä Yhdysvalloissa. Romaanissa Harhailevat tähdet tavataan samoja henkilöitä, mutta kerrotaan myös vanhemmista ja uudemmista ajoista. Käsiteltävänä on seitsemän sukupolven aikaisia kokemuksia ja melko sekavia ihmissuhteita, joten kirjan alussa oleva sukutaulu on suureksi avuksi.

Harhailevat tähdet -romaani jakaantuu kolmeen osaan, joista ensimmäisen otsikko on Ennen, 1924. Se alkaa vuodesta1864 ja Coloradon Sand Creekissä tapahtuneesta verilöylystä. Ainoastaan nuori Jude Star onnistuu pakenemaan paikalta, mutta hänkin luodin haavoittamana. Järkytys vie häneltä puhekyvyn pitkäksi aikaa.

Myöhemmin Jude joutuu Fort Marionin vankilaan Floridaan, missä vankilanjohtaja Richard Henry Pratt pyrkii ”tappamaan intiaanin ja pelastamaan ihmisen”. Judelle ja ystävälleen Bear Shieldille tästä on se hyöty, että he tutustuvat kirjallisuuteen Raamatusta Frankensteinin hirviöön. Kumpikin perustaa perheen vankilasta vapauduttuaan ja tulevaisuus näyttää edes hetken toiveikkaalta.

Juden ja Bear Shieldin jälkeläisten elämää värittävät päihteet. Lapset elävät isättöminä ja joskus myös äidittöminä. Esimerkiksi Juden lapsenlapsi Victoria (Vicky) adoptoidaan jo vauvana valkoiseen perheeseen ja hän kuulee vasta sijaisäitinsä kuoltua intiaanitaustastaan. Biologisen isänsä Charles Starin jäljiltä löytyneistä muistiinpanoista hän saa tietoa perheensä historiasta.

Starin, Bear Shieldin ja Red Featherin toisiinsa kietoutuneiden sukujen vaiheita selostetaan satiirisesti, mikä vain korostaa niitä kauheuksia, joita Amerikan alkuperäisväestö joutui valkoisten valloittajien taholta kokemaan: raakaa teurastusta, henkistä ja fyysistä väkivaltaa ja lopulta myös yrityksen tulla sulautetuksi valtaväestöön koulutuksen kautta. Teksti etenee kiivaana: ihmiset ja tapahtumat vilisevät ohi.

… jos oli joku, joka selvisi säännöllisestä pieksemisestä ja raiskauksista, selvisi ja sai oman elämän, perheen ja kodin, niin se johtui vain siitä, että nuo intiaanilapset jaksoivat kestää enemmän kuin jaksoivat kestää.

Romaanin toisen osan otsikko on Jälkipuinti, 2018 ja kolmannen osan Tulevaisuuksia. Pääosissa ovat Vickyn Oaklandissa asuvat tyttärentyttärenpojat, joista poikien äidin kuoleman ja isoäidin huumeriippuvaisuuden vuoksi huolehtii isotäti Opal. Lahjakkailla pojilla on traumansa, mutta lopulta tilanne näyttää kääntyvän valoisammaksi. Päihteidenkäyttäjä kuntoutuu, maailmalla harhaillut palaa kotiin ja suku jatkuu pikkuisen Opalin muodossa.

Kaikki luulee, että me ollaan vain menneisyyttä, vaikka me ollaan täällä, mutta muut ei tiedä, että me ollaan yhä täällä, joten on kuin me oltaisiin tulevaisuudessa.

Harhailevat tähdet -teoksessa on vimmaa ja surua, mutta myös toivoa. Äänessä on useita eri sukupolvia edustavia kertojia, jotka kaikki kärsivät samoista ongelmista: päihderiippuvuudesta, alhaisesta itsetunnosta ja identiteettikriisistä. Kirjan viestiksi jää rukous, joka sopisi maapallon jokaisen asukkaan suuhun:

Kunpa me selvittäisiin, me jotka peritään koko sotku, menetys, vaje, tämä on anteeksiannon rukoukseni, me ollaan hylätyn maailman perijät. Oppikaamme antamaan itsellemme anteeksi, jotta kevenisimme, jotta nousisimme lentoon, emme lintuina, vaan ihmisinä karistaisimme painon ja jatkaisimme seuraaviin sukupolviin, pysyisimme elossa, lakkaisimme jatkuvasti kuolemasta.

Oaklandista kotoisin olevalla Tommy Orangella (s. 1982) on cheyenne- ja arapaho-intiaanien sukujuuret ja cityintiaanin identiteetti. Esikoisromaani Ei enää mitään palkittiin vuonna 2019 PEN / Hemingway Awardilla ja American Book Awardilla. Harhailevat tähdet -romaani oli vuonna 2024 Booker-palkintoehdokkaana.

PS. Kirjan englanninkielisen nimen monimerkityksellisyys katoaa suomennoksessa väkisinkin, mutta Terhi Kuusiston suomennos on kyllä hieno!

STROUT, ELIZABETH: Haluan kuulla kaiken

Kustantaja: Tammi 2026

Alkuteos: Tell Me Everything (2024)

Suomennos: Kristiina Rikman

Kansi: Laura Lyytinen

Elizabeth Stroutin teos Haluan kuulla kaiken sijoittuu mainelaiseen Crosbyn pikkukaupunkiin, missä tavataan kirjailijan aiemmista romaaneista tuttuja henkilöitä. Jos Stroutin teoksia ei ole aiemmin lukenut, voi olla pulassa kaikkien entisten ja nykyisten puolisoiden, lasten ja lastenlasten, ystävien ja tuttavien keskellä, vaikka kirjailija kaikkia kiitettävästi esitteleekin. Eli kannattaisi lukea ensin esimerkiksi teokset Nimeni on Lucy Barton, Burgessin pojat ja Olive Kitteridge.

Haluan kuulla kaiken -romaanissa ei ole varsinaista juonta, vaan se koostuu sinne tänne rönsyilevistä tarinoista, joista jotkut ovat hauskoja, jotkut järkyttäviä ja jotkut liikuttavia. Hieman jännitystä tarjoaa kahdeksankymmentäkuusivuotiaan Gloria Beachin salaperäinen katoaminen. Tämän Bitch Balliksi kutsutun, ilkeän naisen tapauksen selvittelyä seurataan kirjan alusta loppuun.

Kirjan tapahtumat ajoittuvat alkusyksystä myöhäiskesään. Koronapandemia on vienyt kaupungista työpaikkoja, väestö on ikääntynyttä ja kirjan henkilöistäkin suuri osa kuusikymppisiä. Monet ovat yhteydessä keskenään ja juorut kulkevat. Romaanikirjailija Lucy Bartonin muuttoa kaupunkiin New Yorkista yhdessä entisen miehensä Williamin kanssa ei katsota pelkästään hyvällä.

Lucyn paras ystävä Crosbyssa on lakimies Bob Burgess. Mies hoitaa yhä satunnaisesti rikostapauksia ja on naimisissa unitaarikirkon pastorin Margaretin kanssa. Bobilla ei ole omia lapsia, mutta hänellä on hyvät välit ensimmäiseen vaimoonsa Pamiin ja tämän jälkeläisiin. Silti yhä tärkeämmiksi hänelle ovat käyneet viikoittaiset kävelyt joen rannalla ja keskustelut Lucyn kanssa.

Lucy oli kuullut häntä. Hän oli ymmärtänyt Bobia tavalla jolla kumpikaan hänen vaimoistaan ei ollut osannut ymmärtää.

Bob on suurisydäminen mies, joka ei pidä itseään eikä elämäänsä mitenkään maininnan arvoisina. Lucyn mukaan Bob on ”synninsyöjä”, joka on lapsuudestaan asti helpottanut muiden ihmisten oloa ottamalla kantaakseen heidän ongelmiaan. Hänen omaa painolastiaan ei helpota mikään: hän on syyllinen isänsä kuolemaan.

Eräänä syksyisenä päivänä yhdeksänkymppinen Olive Kitteridge, entinen opettaja, kutsuu Lucyn luokseen. Olive on äkkiväärä teräsleidi, mutta kiinnostunut ihmisistä ja pohjimmiltaan hyväsydäminen. Hän kertoo Lucylle tarinan toisistaan erotetuista rakastavaisista, jotka ovat silti kuin haamuina läsnä toistensa avioliitossa. Samalla Lucy ja Olive uskaltavat avautua omastakin elämästään, rankoista kokemuksistaan.

Muutkin ihmiset kertovat tarinoita. He puhuvat henkilöistä, joista ovat kuulleet tai joita tavanneet. He kuvailevat erikoisia tapahtumia tai merkityksellisiä hetkiä elämässään. Näiden tarinoiden avulla niin kertojat kuin kuulijatkin saattavat oivaltaa jotain omasta itsestään, jos ovat tarpeeksi rohkeita katsomaan sisimpäänsä. Tarina on silti tarina ilman sanomaakin.

”En minä tiedä mikä tämän tarinan sanoma on!”

”Ihmiset”, Lucy sanoi hiljaa ja nojasi sohvan selkämykseen. ”Ihmiset ja heidän elämänsä. Siinä kaikki.”

Tarinoiden pohjavireenä on usein yksinäisyys. Tunteeko ihminen koskaan toista ihmistä oikeasti, vaikka olisi elänyt tämän kanssa pitkäänkin? Miten usein toisten tekemisiä tai sanomisia tulkitsee väärin ja reagoi ottamalla etäisyyttä? Kuinka moni iäkäs ihminen on menettänyt kaikki läheiset ystävänsä eikä enää löydä uusia? Kuinka moni jää vaille toisen ihmisen kosketusta?

Siitä ei varmasti ole puhuttu kylliksi, siis siitä että vanhatkin ihmiset saattavat kaivata toisen ihmisen kosketusta… millaisen veron joutui maksamaan kosketuksen puutteesta, halauksen puutteesta. Niin monet jäivät ilman sitä.

Monia muitakin tunteita tarinoissa kosketellaan: surua, pelkoa, vihaa ja kateutta, mutta myös hellyyttä ja rakkautta. Välillä ihmettelee, miten paljon pimeitä salaisuuksia pieneen kaupunkiin mahtuukaan, ja välillä pelkää, että ihmiset sotkevat asiansa kokonaan. Onneksi lopussa saa nauttia iloisista yllätyksistä ja toiveikkuus jää päällimmäiseksi tunteeksi.

Rakkautta on monenlaista, mutta aina se on rakkautta.

Elizabeth Stroutin teoksissa ilahduttavat kauniisti soljuva ja vivahteikas kieli sekä tarkkuudestaan huolimatta ymmärtäväiset huomiot ihmisistä. Asiat, joista on vaikea puhua, tulevat luontevasti osaksi tarinaa ja sen herättämää keskustelua. Erityisen upeaa on Stroutin tapa kuvata luontoa:

Ja sitten lokakuussa puiden lehvästöt räjähtivät kullaten maailman. Aurinko paistoi matalalta ja keltaisia lehtiä leijaili kaikkialla; se oli silkkaa kauneutta. Päivät olivat kylmiä ja öisin satoi, mutta aamuisin aurinko paistoi ja koko luonnon suurenmoisuus asettui välkehtien pesimään ympäri Crosbyn kaupunkia.

Oli jo varhainen toukokuu ja lehdet alkoivat puhjeta puihin, kirkkaita pieniä vihreitä lehtiä kuin nuoria tyttöjä, kauneuttaan ujostelevia. Päivä päivältä ne kasvoivat kokoa; sen näki jos osasi katsoa.

PS. Kiitos Kristiina Rikmanille hienosta suomennoksesta!

 

XANDER, ILIANA: Rakkaudella, äiti

Kustantaja: WSOY 2026

Alkuteos: Love, Mom (2024)

Suomennos: Heidi Nieminen

Kansi: Julie Schrader

Mackenzie Casper on kaksikymmentäyksivuotias, kun hänen äitinsä kuolee liukastuttuaan joka-aamuisella kävelylenkillään ja lyötyään päänsä kiveen. Äiti on Elizabeth Casper, joka on rikas ja kuuluisa E. V. Rengen nimellä kirjoittamiensa synkkien ja väkivaltaisten tarinoiden ansiosta. Fanijoukot surevat hänen kuolemaansa, mutta läheisten silmät eivät juuri kyynelly.

Elizabeth oli itsevarma ja säihkyvä seurueiden keskipiste, mutta kirjailijanuraa aloittelevaa tytärtään kohtaan kylmä ja mitätöivä. Mackenzien mielestä hänen perheensä oli kuin mustasta komediasta, missä vanhemmat eivät oikeastaan edes olisi halunneet olla yhdessä. Komeassa 650 neliön kartanossa tytöllä on vain yksi läheinen ihminen, palvelija Minna.

Äiti oli 1) isänpuoleisten sukulaisten mielestä ”narttu”, 2) isän mielestä ”hankala”, 3) kirjallisuuspiirien mielestä ””nerokas lahjakkuus” ja 4) fanien mielestä ”kuningatar”.

Elizabeth Casperin muistoksi järjestetään pramea muistotilaisuus, mutta Mackenzie ei siellä kauan viihdy. Hän sopii tapaamisesta parhaan ystävänsä EJ:n kanssa, mutta avatessaan autonsa oven löytääkin etupenkiltä kirjekuoren merkinnällä Ykkösfanilta. XOXO. Kuoressa on kolme sivua pitkä käsin kirjoitettu kirje, ehkä muistikirjasta repäisty. Ensimmäisellä sivulla on vain pari riviä:

Haluatko kuulla salaisuuden?

Rakkaudella, äiti.

Käsialanäyte varmistaa sen, että kirjeen teksti on Mackenzien äidin kirjoittama, mutta milloin se on kirjoitettu? Lisää kirjeitä putkahtelee. Ne kertovat siitä, miten nuori opiskelijatyttö tapasi tulevan puolisonsa ja tuli yllättäen raskaaksi, mutta viittailevat myös varhaisempaan aikaan, jolloin Elizabeth asui koulukodissa. Kuka näitä kirjeitä jakelee ja miksi? Oliko äidin kuolemakaan pelkkä onnettomuus?

IT-nero EJ alkaa tutkia asioita ja onnistuu selvittämään, että koulukodissa todellakin tapahtui 1990-luvun puolivälissä kamalia: kolme poikaa kuoli tulipalossa. Tekivätkö he viisitoistavuotiaalle Elizabethille jotain, minkä tämä kosti? Eivätkö äidin makaaberit romaanit olleetkaan pelkästään mielikuvituksen tuotteita? Oliko äiti murhaaja? Vai mielisairas?

Kuinkahan moni sairaista fiktiivisistä tarinoista perustuu tositapahtumiin? Monikohan niistä on salaisia tunnustuksia, kirjoitettu jonkinlaisena terapiana, eikä lukijoilla ole siitä aavistustakaan?

Vaikka etenkin isoäiti yrittää lyödä kapuloita rattaisiin, edistyvät Mackenzien ja EJ:n tutkimukset vähän kerrassaan, kun he alkavat vertailla äidin teoksia ja kirjeitä keskenään. Kuka on kirjeiden inhottava se nainen? Keillä kirjojen henkilöillä on vastineensa tosielämässä? Yllätyksiä koetaan, ennen kuin lopullinen totuus selviää.

Rakkaudella, äiti -dekkari on melko leppoisaa luettavaa. Ei ole kuvauksia raakuuksista, vaan väkivalta on enneminkin pyykkistä kuin fyysistä. Juoni on näppärä, vaikkei varsinaisesti mitään uutta tarjoakaan. Tämä teos sopii vaikka kesäisen päivän ajanvietteeksi. 

HOLLOW, MIKE: West Hamin murha

Kustantaja: Bazar 2026

Alkuteos: The Blitz Detective (2015)

Suomennos: Hanna Arvonen

Kansi: Christina Griffiths

Salamaa tarkoittavaa saksankielistä sanaa Blitz käytetään Saksan Britanniaan kohdistamista ilmapommituksista ajanjaksona 7.9.1940-11.5.1941. Tuota aikaa käsittelee myös englantilaisen Mike Hollow’n Blitz-dekkarisarja, jonka ensimmäinen osa West Hamin murha ajoittuu pommitusten alkuvaiheisiin syyskuussa 1940. Mike Hollow’lta (s.1953) ilmestyy vuoden 2026 aikana sarjasta kaikkiaan kuusi osaa.

 Britanniassa ihmiset ovat jo tuudittautuneet ajatukseen, etteivät Saksan ilmahyökkäykset olekaan niin pahoja kuin on ennustettu, mutta jo ensimmäiset massiiviset pommitukset aiheuttavat suurta tuhoa Lontoon satamassa ja sen lähialueilla. Pommitusten välisen tauon aikana tulipalojen ja raunioiden keskeltä löytyy täysin vahingoittumaton pakettiauto ja auton sisältä kuollut mies.

Rikoskomisario Jago ja hänen aloitteleva rikoskonstaapelinsa Cradock hälytetään paikalle. Vainajan kuolema vaikuttaa itsemurhalta, mutta taitaa sittenkin olla murha. Jago myös tunnistaa miehen: hän on paikallinen rauhantuomari Charles Villiers. Uusi ilmahyökkäys ajaa poliisit etsimään suojaa ja sinä aikana saksalaisten pommi tuhoaa rikospaikan. Mutta rikos on rikos sota-aikanakin ja syyllinen löydettävä!

”Loistavaa”, komisario sanoi. ”Nyt meillä on siis murhaepäily, mutta ei ruumista, ei todistusaineistoa eikä edes rikospaikkaa. Vain kuoppa tiessä.”

Villiersin kuolema ei tunnu erityisemmin surettavan hänen vaimoaan tai poikaansa. Jotain mätää on tekeillä myös rauhantuomarin omistamassa kirjapainossa, vaikka sen erinomaisen menestyksen sanotaankin johtuvan vain hallituksen toimeksiannoista. Eikä naispuolisten työntekijöiden kohtelu ole ilmeisestikään ollut firmassa täysin asiallista.

 Varsin moni poliisien haastattelemista henkilöistä jää jossain vaiheessa kiinni suuremmista tai pienemmistä valheista, mikä auttaa poliisia aina jonkin verran eteenpäin. Sitten tapahtuu toinen murha, minkä jälkeen paljastuvat törkeä keinottelu, yllättävät yhteydet ihmisten välillä ja murhaajan surulliseksi osoittautuva tietämättömyys kaikista tosiasioista.

Miestä oli kohdeltu hirvittävän epäoikeudenmukaisesti, ja hän halusi oikeutta, mutta ongelma oli, ettei hän tiennyt koko totuutta, joten lopputulos oli yhtä epäoikeudenmukainen, ellei pahempikin.

Rikostutkimusten ohella Jago on valjastettu toimimaan amerikkalaisen toimittajan oppaana ja suojelijana. Jagon asenne on ensin hieman alentuva, kun toimittaja osoittautuukin naiseksi, mutta Dorothy Appleton häivyttää pian ennakkoluulot. Hän on ollut sotakirjeenvaihtajana niin Espanjassa ja Ranskassa kuin Suomessakin ja nähnyt sodan raaimmillaan. Nyt hän haluaa saada amerikkalaiset tietoisiksi kansalaisten elämästä salamasodan ahdistamassa Britanniassa.

Tavallisten ihmisten keskuudessa maan yläluokkainen hallitus ei kerää suurtakaan kiitosta. Vähävaraisille tarjotaan pommeja vastaan takapihalle aaltopeltiset Anderson-suojat, kunnes osa metroasemista lopulta sallii alueen ihmisten yöpyä tunneleissa. Pommitetuilta asuinalueilta evakuoiduille ihmisille pyritään järjestämään hätämajoitusta, mutta tuhoisia sekaannuksia sattuu. Kuka uskoo tiedottajien optimistisia lausuntoja?

Mikä on totuus siitä, mitä täällä East Endissä tapahtuu? Jos lukee sanomalehtiä tai katsoo uutisfilmejä, niissä lukuisat hilpeät cockneyt astuvat Anderson-suojistaan peukaloita kohotellen juomaan maittavan kupposen teetä. Onko se totta vai vain sitä, minkä hallitus haluaa ihmisten näkevän?

West Hamin murhat -dekkari kuvaa salamasodan alkua tehokkain yksityiskohdin eikä peittele tapahtumien kauheutta. Tilanteiden ajoittainen absurdius ja keskusteluissa esiintyvä ystävällishenkinen naljailu tai peribrittiläinen kuiva huumori keventävät kuitenkin tunnelmaa. Tässä on oikein miellyttävä uusi tuttavuus brittidekkareiden ystäville!

GAZAN, SISSEL-JO: Yksi pisara

Kustantaja: Docendo 2026

Alkuteos: I en dråbe (2024)

Suomennos: Katariina Luoma

Kansi: Mika Tuominen

Pisaran ihmeellinen maailma… Jotta sen maailman näkee, pitää säätöjen olla kohdillaan.

Sissel-Jo Gazan (s. 1973) on valmistunut biologiksi Kööpenhaminan yliopistosta ja asiantuntemus näkyy kyllä hänen teoksissaan. Yksi pisara on ensimmäinen osa Mia Thiel-Jensen -dekkaritrilogiasta ja myös ensimmäinen Gazanilta suomennettu teos. Tapahtumat ajoittuvat 1980-luvulta 2000-luvun alkuun ja sijoittuvat osin Själlannin saarelle ja osin Kööpenhaminaan.

Næstvediläiset Finn ja Merethe Thiel-Jensen ovat ensimmäisten tanskalaisten joukossa, jotka kesällä 1968 saavat adoptiolapsen Koreasta. Yhdeksänkuukautinen Mia Jinju on helmisilmineen ja tummine hiuksineen heille oikea toivelapsi. Kuusi vuotta myöhemmin 39-vuotias Merethe tulee yllättäen raskaaksi ja Miasta tulee Lean huolehtiva isosisko.

Mian tulinen luonne huolettaa Meretheä, joka ei haluaisi tytön erottuvan joukosta eikä tekevän mitään, mikä muistuttaisi hänen korealaisesta taustastaan. Hiljainen ja vaatimaton Lea on Merethen mieleen, kun taas Finn ja Mia tuntuvat olevan samasta puusta veistettyjä. Finn on kaiken kaikkiaankin vanhempana joustavampi kuin asioihin tiukan periaatteellisesti suhtautuva Merethe.

Elokuun 25. päivä vuonna 1984 kuusitoistavuotias Mia riitelee äitinsä kanssa siitä, voiko hän lukiobileiden jälkeen mennä kavereidensa kanssa diskoon. Merethe kieltää sen ehdottomasti, koska diskon ympäristö on levotonta aluetta. Kiivaita sanoja vaihdetaan. Raivosta kiehuva Merethe lähtee kävelylle eikä enää palaa.

Poliisit epäilevät alusta alkaen Finniä, joka vielä pahentaa tilannetta valehtelemalla joistakin henkilökohtaisista asioistaan. Kun Merethen ruumis löytyy pari kuukautta myöhemmin suosta, Finn pidätetään ja oikeus tuomitsee hänet vaimonsa murhasta kymmeneksi vuodeksi vankilaan. Murrosikäinen Lea kohdistaa vihansa Finniin, mutta Mia syyttää poliisia huonosti tehdystä tutkinnasta.

Vuonna 1989 Mia on kouluttautumassa rikospoliisiksi Kööpenhaminassa. Ensimmäiset tapaukset, joiden tutkintaan hän pääsee osallistumaan, ovat kahden naisen katoamiset. Kun naisten ruumiit aikanaan löydetään ja tutkitaan, on tulos Miian kannalta hyytävä. Moni asia yhdistää näitä tapauksia toisiinsa, mutta myös Mian äidin katoamiseen.

Mialla on nyt oivallinen mahdollisuus tutustua uusiin tutkimusmenetelmiin: oikeusbotaniikkaan ja DNA-profilointiin. Kadonneiden naisten tapauksissa heistä löytyneet piilevät, siitepöly ja kasvien jäännökset ovat ratkaisevassa asemassa, ja DNA-menetelmä puolestaan saa Mian pohtimaan sen hyödyntämistä oman taustansa selvittämisessä.

… uusi DNA-menetelmä merkitsi sitä, että jopa pienen pieni veripisara voisi kertoa, keitä hänen biologiset vanhempansa olivat.

Poliisintyön ohella Mia alkaa tutkia tarkemmin adoptioonsa liittyviä asioita. Papereiden mukaan hänet oli hylätty kadulle, mutta Mialla on vahva mielikuva äidistä, joka piti hänestä lujasti kiinni. Hän ottaa yhteyttä adoptiota aikoinaan järjestelleihin tahoihin ja tutustuu myös muihin tuona aikana adoptoituihin lapsiin. Paljastuu skandaalimaisia väärinkäytöksiä ja rahanahneutta.

Yksi pisara on melko leppoisaa luettavaa. Raakoja ja verisiä kohtauksia ei ole, vaan teos keskittyy ihmisten elämään ja heidän välisiinsä suhteisiin. Rikostapausten ja adoptioselvittelyjen lisäksi Mian ja hänen lähipiirinsä elämää mutkistaa yhteys huumekauppaa pyörittävään joukkioon. Kuka on Næstvedin Kuningas, joka tuntuu liikkuvan seinienkin läpi?

Yksi pisara on niin tasokas ja mielenkiintoinen dekkari, että jatkoa odottelee todella kiinnostuneena!