24.6.2024

QUINN, JOANNA: Valaanluuteatteri

Kustantaja: WSOY 2024

Alkuteos: The Whalebone Theatre (2022)

Suomennos: Irmeli Ruuska

Joanna Quinnin (s. 1976) esikoisromaani Valaanluuteatteri kertoo erään suvun tarinaa parin sukupolven ajalta. Tarina etenee kronologisesti vuodesta 1919 vuoteen 1945 ja teatteriteemaan viitaten sen luvut on nimetty näytöksiksi eli kirjassa on viisi näytöstä ja encore. Valaanluuteatteri on ollut ehdolla lukuisiin palkintoihin, ja kuningatar Camilla on valinnut se lukupiiriinsä.

Talon ääriviivoista hahmottuu joukko notkuvia päätykolmioita ja korkeita savupiippuja, ja se on kyyhöttänyt meren yllä metsäisellä jyrkänteellä neljäsataa vuotta, lyijylasisten kapeat viirut uhmaavat merituulia ja historian kulkua, ja yleisvaikutelmaksi jää vähittäinen luhistuminen.

Uudenvuodenaattona 1919 Jasper Seagrave tuo Dorsetissa sijaitsevaan Chilcomben kartanoon uuden vaimonsa Rosalindin. Avioliitto perustuu hyötyyn: Jasper tarvitsee äidin ensimmäisessä liitossa syntyneelle kolmivuotiaalle Cristabelille ja poikalapsen perijäkseen. Rosalind puolestaan on ”ylijjäämänainen”, jonka kosijat sota on vienyt. Nyt hän yrittää parhaansa mukaan esittää tyytyväistä vaimoa ja äitiä.

Yksinäinen Cristabel (Crista) odottelee innokkaana pikkuveljen saapumista, mutta tulokas onkin Florence-tyttö (Flossie), joka Rosalindin mielestä näyttää yhtä arkipäiväiseltä kuin nauris. Mitenkään pahaa tarkoittamatta perhe kutsuukin tyttöä monta vuotta Nauriiksi. Kyllä Crista veljenkin aikanaan saa, mutta Digbyn isä on Jasperin pikkuveli Willoughby, joka nai Rosalindin tämän jäätyä leskeksi.

Seagraven lapsia epämääräiset sukulaisuussuhteet eivät askarruta. Cristan johdolla he seikkailevat kartanossa ja tiluksilla kenenkään seuraamatta heidän tekemisiään. Aikuiset viettävät joutilasta elämää, siemailevat cocktaileja, tanssivat jazzin tahdissa ja vierailevat toistensa sängyissä. Tiuhaan vaihtuvat ranskalaiset kotiopettajat eivät juuri viitsi lasten opetukseen panostaa.

Maaliskuussa 1928 tapahtuu jotain erikoista: myrsky-yönä kylän rantaan huuhtoutuu kuollut sillivalas. Heti asiasta kuultuaan Crista päättää omia valaan, vaikka joutuisi käymään asiasta oikeutta itse kuninkaan kanssa! Ja hyvin käy lopulta, sillä kyläläisten hyväntahtoisella avulla valaan luista tulevat jännittävät lavasteet Cristan ideoimaan kesäteatteriin.

Valaan isot kylkiluut on irrotettu ruhosta, puhdistettu lihasta ja pystytetty ladon ja mökin väliin maahan lähes parin metrin korkuiseksi kaarevaksi tilaksi. Ne ovat kuin jättimäisten norsujen syöksyhampaiden muodostama parijono kaartuessaan ylöspäin, niin että mieleen tulee kaljuunan kyljet. Takana hohtaa ilta-auringon kultaama meri.

Cristan innokkuus tempaa kartanon asukkaat, vierailijat ja työntekijät esittämään persoonallisia tulkintoja esimerkiksi Cristan rakastamasta Ilias-eepoksesta ja Shakespearen näytelmästä Myrsky. Katsojia saapuu kaukaakin ja lehdet kirjoittavat amatööriporukan esityksistä myönteiseen sävyyn. Toiminta loppuu, kun sota leviää Euroopassa.

Rosalind ja Willoughby eivät osoita lapsilleen hyvää esimerkkiä sotaponnisteluissa, mutta lapsista Digby liittyy vapaaehtoisena armeijaan alle kaksikymppisenä ja Cristakin löytää sieltä henkilökohtaisten suhteiden avulla lopulta paikkansa. Kumpikin päätyy mannermaalle auttamaan vastarintataistelijoita. Peiterooleissa selviämisessä on teatterikokemuksista suurta hyötyä.

Flossie puolestaan hoitaa uskollisen palvelusväen avustamana Chilcombea yllättävän taitavasti. Hän tekee maatöitä sotavankien kanssa. Hän säihkyy tyylikkäänä emäntänä sotilaille järjestetyissä musiikki-illoissa. Hän pohjustaa sodan jälkeistä elämää, missä valaanluuteatterilla tulee olemaan jälleen oma tehtävänsä..

Valaanluuteatteri on vetävä lukuromaani, joka pursuaa tapahtumia, henkilöitä ja tunteita. Värikkyyttä tekstiin lisäävät mukaan liitetyt kirjeet, päiväkirjaotteet, runot ja erilaiset listaukset. Kuvaus sotaa edeltävältä huolettomuuden aikakaudelta on kiinnostava, mutta agenttien seikkailut sodan pyörteissä vasta jännittäviä ovat! Siinä sivussa käsitellään myös brittiläistä luokkajakoa, suhtautumista homoseksuaalisuuteen ja naisen asemaa eli jokaiselle jotakin.

17.6.2024

MAGGA, INGA: Puolikas

Kustantaja: Like 2024

Inga Maggan teos Puolikas tapahtuu kahdessa aikatasossa. Vuosiin 1949–1961 sijoittuvassa osuudessa päähenkilönä on saamelaispoika Heaika, jonka perhe asuu Kutturan kylässä Inarissa. Eletään aikaa, jolloin saamelaisia pidetään takapajuisina, sivistymättöminä ja suomalaisiin verrattuina alempiarvoisina. Eihän heidän vailla kirjoitusasua ja kielioppia oleva kielikään ole mikään oikea kieli!

Saamelaislapset sulautetaan järjestelmällisesti valtaväestöön. Heidät sijoitetaan kaukana kotoa oleviin asuntolakouluihin, jossa he saavat puhua vain suomea ja jossa viettävät koko lukukauden. Heaika veljineen on onneksi oppinut suomea kotona, koska Niillas-isä palasi sodasta saamen kielestä luopuneena, ehkä pitäen sitä tulevaisuuden kannalta järkevimpänä.

Suomi on nyt tässä maassa sivistyksen kieli, ja vaikkei se olekaan sinun äitisi kieli, niin sillä kuitenkin opetetaan koulussa sellaisia tietoja ja taitoja, joiden avulla sie, Heaika, voit osallistua yhteisten asijoien ja oman elämäsi järjestämiseen.

Koulussa oppilaiden kesken on selvä hierarkia: suomalaiset tietenkin ylimpänä, seuraavina muita runsaammin edustetut pohjoissaamelaiset ja alimpana kolttasaamelaisten parin hengen ryhmä. Monelle saamelaislapselle jää kouluajasta syvä häpeän tunne: heitä ei pidetä yhteiskuntakelpoisina. Muutamat pyrkivätkin jatkossa salaamaan taustansa.

Heaika ja veljensä Ánde eivät oikein sopeudu kuriin. Kumpikin veljeksistä on jossain vaiheessa jättämässä koulunkäynnin kesken, mutta onneksi on olemassa opettajatar Sunkku, joka välittää oppilaistaan. Hänen tukeminaan ja rohkaiseminaan nuoret innostuvat jatkamaan ja tie viekin sitten yllättävän pitkälle.

Toisessa aikatasossa ollaan vuosissa 2018–2019. Tässä päähenkilöksi nousee Heaikan tytär Ibbá, jonka äiti on suomalainen. Onko Ibbá siksi jossain täysvaltaisuuden ja ulkopuolisuuden välimaastossa eli saamelaisena vain puolikas? Siitä, onko hänenlaisellaan oikeus käyttää saamelaispukua, esittävät kärkkäästi mielipiteitään niin saamelaiset kuin suomalaisetkin takkipoliisit. Joka tapauksessa Ibbá alkaa tehdä itselleen gáktia.

Suurin ongelma Ibbálle on se, ettei hän osaa saamen kieltä, jota monet pitävät saamelaisuuden edellytyksenä. Isä eli áhčči ei ole opettanut sitä lapsilleen eikä tunnu kantavan huolta siitä, millaiseksi näiden identiteetti tällaisessa tilanteessa muodostuu. Tampereella asuva Ibbá on vasta aikuisena kiinnostunut juuristaan ja alkanut opiskella saamea. Se ei ole helppoa – etenkin kun joku tyrmää yrityksenkin:

Saat heittää saamen kielen kaivoon … jos ei ole lapsesta asti kieltä oppinut ja sen parissa kasvanut, niin pilaat vain kielen puhumalla sitä vaillinaisesti. Yrittäisit vain hyväksyä, ettet sinä ole enää saamelainen etkä sellaiseksi voi opiskella.

Onneksi on olemassa myös myönteisempiä näkökantoja. Toki yhteinen kieli lisää yhteenkuuluvuuden tunnetta, mutta muitakin tekijöitä on: sielussa mukana kulkeva kotiseutu, yhteiset tavat ja asenteet, saamelainen kulttuuri kokonaisuudessaan. Jokaisen sukupolven pitäisi myös saada tuoda tuohon kulttuuriin omat lisänsä. Esimerkiksi aikoinaan syntisenä pidetyt joiut ovat saaneet nykyään uusia muotoja.

Tämä aika, paikka ja ihmiset itse piirsivät siihen oman kuvansa, eikä kulttuuri niinkään sitonut meitä vaan vapautti olemaan sitä, mitä olimme. Kulttuurilla oli meidän kasvomme.

Puolikas-romaanin rakenne on toimiva ja tarinaa on helppo seurata. Tapahtumat etenevät verkkaisesti, mutta sisältävät myös tragediaa ja jännitystä. Henkilöiden tunnemaailma on kuvattu uskottavasti, mutta keskusteluissa on paikoin luennoinnin makua. Se johtuu siitä, että lukijalle halutaan välittää mahdollisimman paljon tietoa esimerkiksi gáktien malleista ja käytöstä. Käsillä tekeminen ja kielen opiskelu kulkevat kirjassa rinnakkain.

Saamelaisten historiasta kirjassa mainitaan kolttasaamelaisten evakuointi toisen maailmansodan yhteydessä Neuvostoliiton valtaamalta alueelta Suomeen, mistä koitunut häpeän ja turvattomuuden tunne on seurannut ihmisiä nykyaikaan saakka. Sotien jälkeen voimistui myös saamelaisten sulauttaminen suomalaiseen yhteiskuntaan, minkä seurauksena syntyi kielensä menettänyt sukupolvi.

Nykyisin kielen opiskelu koulussa on lisännyt saamea taitavien nuorten määrää ja samalla oman kulttuurin arvostusta. Arvostusta on tullut muualtakin – valittiinhan Inarissa sijaitseva Saamelaismuseo Siida vuoden 2024 eurooppalaiseksi museoksi ja Ravintola Aanaar vuonna 2020 vuoden ravintolaksi. Mutta uhkiakin on, esimerkiksi tuulimyllyhankkeet saamelaisten pyhille paikoille. On hyvä, että näitä asioita nostetaan esiin..

PS. Kirjan etukannen valkoisista palloista muodostuu sana Bealleoassi eli puolikas.

 

 

12.6.2024

HJULSTRÖM, CARIN: Pikku murha vain

Kustantaja: Tammi 2024

Alkuteos: Bara ett litet mord (2020)

Suomennos: Nina Mäki-Kihniä

Lähemmä kuusikymppinen Siri Ehrensvärd on ollut vuosikausia Tukholman Kungliga Dramatiska Teartenin tähtinäyttelijä, mutta matkustaa nyt katkerana ja surullisena Säbyholmiin veljenpoikansa Antonin luo. Sirin suuri rakkaus kolmenkymmenenviiden vuoden ajalta, teatterinjohtaja Egil Borg, on löytänyt nuoremman naisen ja tulossa isäksi. Siri saa potkut sekä suhteesta että teatterista.

Antonin kohdalla Sirillä on huono omatunto, sillä hän lupasi aikoinaan veljelleen pitää tämän pojasta huolta.  Mummi kuitenkin oli se, joka otti vastuun Antonista, kun kuusivuotiaan pojan vanhemmat mystisesti katosivat jäljettömiin. Nyt Anton on 25-vuotias ja saamassa elämäänsä järjestykseen sekavan nuoruuden jälkeen. Jollakin konstilla hänestä on tullut Säbyholmissa sijaitsevan pienen punaisen tuvan ja kolmen kasvihuoneen omistaja.

Siri ja Anton ovat hädin tuskin ennättäneet asettua aloilleen, kun lähipellolta nilkuttaa paniikissa nainen kirkuen, että kotka on yrittänyt napata miehen. Niityltä löytyy kuin löytyykin sulkien, höyhenten ja veren ympäröimänä miehen ruumis, joka tunnistetaan metsästyksenvalvoja Petter Stridhiksi, mutta tuskinpa häntä lintu on tylpällä esineellä päähän kalauttanut.

Paikallispoliisi Olle Magnusson on ihmeissään, sillä spektaakkelimaiset kuolemat ovat kylässä jotain ennenkuulumatonta. Tukholman poliisi on pahasti ylikuormittunut lukuisien ampumavälikohtauksien takia eikä muutenkaan pidä kuolemaa maalaiskylässä kovin kiinnostavana. Olle saa hoitaa paikkakunnalla kuulustelut ja huomaa niissä epäilyttäviä piirteitä.

Myös Siri pohdiskelee Stridhin kuolemaa ja muita kylällä tapahtuneita outoja asioita. Thorestan linnassa tarjoiltavan iltapäiväteen aikana ikkunasta heitetään tiiliskivi, jonka mukana on viesti: Elävä koira on parempi kuin kuollut leijona. Sitten linnan yleismiehen Rättäri-Larsin metsästysterrieri kuolee myrkkyyn. Liittyvätkö tapaukset jotenkin toisiinsa? Onko takana jotain metsästykseen liittyvää?

Epäilyttäviä henkilöitä löytyy kyllä. Esimerkiksi Ålbrunnan Nissen tiedetään harjoittavan salametsästystä, vaikka todisteita siitä ei ole koskaan löytynytkään. Kiihkeä eläinoikeusaktivisti Samuel Skogsberg puolestaan on sitä mieltä, että eläimetkin ovat ihmisiä!  Entäpä Thorestan omistajat Carl-Henric ja Viveca Lagercrantz, jotka suunnittelevat tilalle metsästysturismia ja vihaavat riistakantaa verottavia kotkia, jotka ovat suojeltua kruununriistaa?

Käytännöllinen Siri pistää tuulemaan myös kasvihuoneella, missä siivous ja kukkien istuttaminen onnistuvat odotettua paremmin. Pubi-illan aikana keksitään taimitarhalle nimikin: Säbyholmin viherpeukalot.  Henkilökohtaiset asiat tosin häiritsevät sekä Siriä että Antonia. Egil alkaa anoa Siriä takaisin suhteeseen lupaillen kaikenlaista hyvää ja Antonia lähestyvät vanhat tuttavat houkuttelevine ehdotuksineen.

Vielä kylää kuohuttavat traagiset tapahtumat, ennen kuin kaikki alkaa selkiintyä tietojen yhdistelyn, onnekkaiden sattumusten, salaa kuultujen keskusteluiden ja koiranpaskan avulla. Ihmisten väliset suhteet osoittautuvat toisenlaisiksi kuin julkisuudessa on esitetty ja kaikilla tuntuu olevan salaisuuksia.

Pikku murha vain kuuluu cozy crime -dekkareihin. Maalaiskylä on idyllinen peltoineen, järvineen ja linnoineen, mutta sisältää kähmintää ja likaista peliä, jotka lopulta johtavat rikoksiin. Tapaukset eivät ole hirvittävän raakoja, joten lukijan mielenrauha ei niistä juuri järky. Ote on hieman ironinen, mutta kyllä kirjailija ihan tosissaan puhuu eläinten oikeuksiin puuttumisesta ja luonnon alistamisesta kaupallisiin tarkoituksiin.

Pikku murha vain on ensimmäinen osa televisiojuontaja, toimittaja ja kirjailija Carin Hjulströmin (s. 1963) Taimitarhamurhat-sarjassa. Toinen, itsenäinen osa Vain pisara verta ilmestyy lokakuussa 2024.

10.6.2024

MUSSO, GUILLAUME: Kirjailijoiden salattu elämä

Kustantaja: Siltala 2024

Alkuteos: La Vie secrète des écrivains (2019)

Suomennos: Anna Nurminen

Nathan Fawles on ennättänyt saavuttaa hittikirjailijan maineen kolmella teoksellaan ja Pulitzer-palkinnollaan, kun hän vuonna 1999 ilmoittaa lopettavansa kirjailijantyön kokonaan. Hän on vain 35-vuotias, joten ilmoitus aiheuttaa erilaisia spekulaatioita. Onko hän tosiaan kyllästynyt, kuten viimeisessä haastattelussaan sanoo?

Fawlesin pakopaikka on Välimerellä sijaitseva idyllinen Beaumont-saari, jonne pääsee asumaan vain joko perheiden sisäisillä järjestelyillä tai henkilökohtaisilla suhteilla. Fawlesin talo sijaitsee erään jyrkkärinteisen niemen kärjessä korkeiden muurien ja summerittoman portin takana. Jos joku uskaltautuu kapuamaan jyrkännettä alas, vastassa on kirjailija haulikoineen, jota hän osaa myös käyttää.

Miksi kunniansa kukkuloilla oleva mies oli yhtäkkiä jättänyt kaiken, mitä rakasti ja mikä antoi hänelle elinvoimaa, vain sulkeutuakseen yksinäisyyteen?

Kirjailijan tavoittelijoita kyllä riittää. Yksi näistä on nuori Raphaël Bataille, joka syksyllä 2018 saa pestin saaren kirjakauppaan. Hän haaveilee kirjailijan urasta ja haluaisi Fawlesilta arvion monella kustantajalla kiertäneestä käsikirjoituksestaan. Loppujen lopuksi se onnistuukin, mutta vastineeksi ilman älypuhelinta ja tietokonetta elävä kirjailija pyytää Raphaëlilta erinäisiä palveluksia.

Toinen Fawlesia tavoitteleva henkilö on nuori toimittaja Mathilde Monney, jonka oveluus ja elegantti kauneus riisuvat miehen aseista. Mathilde kertoo Fawlesille monimutkaisen tarinan, jossa esiintyvät viisitoista vuotta meressä uiskennellut kamera, kameran muistikortilta löytyneet valokuvat ja Pariisissa erään perheen vuonna 2000 tuhonnut verilöyly. Fawles pelästyy, mutta miksi?

Hän oli ottanut riskin ja päästänyt suden lammastarhaan. Kukaan ei ollut vielä ollut yhtä lähellä salaisuutta, jota hän oli piilotellut kaksikymmentä vuotta.

Samaan aikaan paratiisisaaren muidenkin asukkaiden rauha järkkyy, sillä yhdeltä sen rannoista löytyy naisen ruumis naulattuna saarelaisten yhtenäisyyttä symboloivan eukalyptuspuun runkoon. Naista on kidutettu – ja mikä oudointa – ruumis on ollut jäässä ennen puuhun kiinnittämistä. Saarta ympäröivälle alueelle julistetaan merenkulkukielto rikostutkimuksen ajaksi.

Naisen murha ei jää ainoaksi. Tapahtumat vyöryvät nyt eteenpäin kiihtyvää vauhtia. Ihmisten väliltä löytyy yllättäviä yhteyksiä ja monista paljastuu asioita, joita on vaikea uskoa todeksi. Lopulta sukelletaan syvälle kiillotetun julkisivun takana tapahtuvaan rikolliseen toimintaan. Tapahtumaketju tuntuu kuitenkin loogiselta, kun yksityiskohdat napsahtavat kohdilleen.

Kirjailijoiden salattu elämä -teoksessa pohditaan myös kirjailijana olemista ja kirjallisuutta, mistä kertovat esimerkiksi lukujen alussa olevat sitaatit. Kirjailija puurtaa yksinäisyydessä, koska häntä ajaa kirjoittamisen pakko, mutta sopiiko sellainen työ mieleltään terveelle? Toisaalta voi olla suorastaan euforinen kokemus. kun oikeat sanat ja tunteet löytyvät. Vaan onko kirjoilla enää lukijoita?

Nykyään kaikki haluavat olla kirjailijoita, mutta kukaan ei lue.

Ranskalainen Guillaume Musso (s. 1974) on kotimaassaan todella suosittu dekkarikirjailija eikä syyttä. Kirjailijoiden salattu elämä -teoksessa on ovela juoni, minipuolinen henkilögalleria, eloisaa ympäristönkuvausta, huumorin pilkahduksia ja myös vakavaa asiaa. Helppolukuisuudessaan sopiva kirja kesähelteille!

3.6.2024

KAWAGUCHI, TOSHIKAZU: Ennen kuin kahvi jäähtyy

Kustantaja: Bazar 2024

Alkuteos: Koohii ga samenai uchi ni

Suomennos: Markus Juslin

Pienen sivukujan varrella Tokiossa sijaitsee 140 vuotta vanha pikkuruinen kellarikahvila. Legendan mukaan kahvilan erääseen tiettyyn tuoliin istuessaan voi matkustaa haluamaansa aikaan, mutta tähän liittyy useita rasittavia sääntöjä. Eniten halukkaita masentanee se, että nykyhetki tulee joka tapauksessa pysymään sellaisena kuin se on eli mitä hyötyä on menneisyyteen palaamisessa?

Kahvilan henkilökuntaan kuuluvat sen äreä omistaja Nagare ja hänen raskaana oleva vaimonsa Kei sekä tarjoilija Kazu, joka vastaa menneisyyteen pyrkivien opastamisesta ja käytännön järjestelyistä. Matka menneeseen alkaa, kun Kazu saa kaadettua asiakkaan kahvikupin täyteen tuoretta kahvia ja loppuu kahvin jäähdyttyä täysin. Lisäksi kuppi on juotava tyhjäksi ennen kuin se on kylmää, muuten tapahtuu kauheita.

Ennen kuin kahvi jäähtyy..." hän kuiskasi.

Kazu alkoi kaataa hitaasti kahvia. Eleet olivat mitäänsanomattomia mutta niistä syntyi kaunis liikesarja, joka huokui seremoniallista juhlavuutta.

Kuppiin kaadetusta kahvista väreili höyryä, ja siinä samassa myös näkymä pöydän ympärillä alkoi vääristyä ja väreillä.

Kirjassa kerrotaan neljä tarinaa, joiden henkilöt todella pääsevät matkaamaan haluamaansa aikaan. Kuumasta kahvista nouseva höyry kietoutuu heidän ympärilleen ja muuttaa heidätkin höyryksi vieden pois nykyhetkestä siihen tapahtumaan, jossa he haluaisivat tällä kertaa toimia ja puhua toisin. Henkilöitä kuvaillaan kirjassa juuri sopivasti, jotta heidän tarpeensa aikamatkalle ovat ymmärrettäviä.

Kaunis ja lahjakas lääkealan IT-yrityksen projektinjohtaja Fumiko haluaisi palata viikon takaiseen tapaamiseen rakastettunsa Goroon kanssa. Fumiko oli silloin odotellut kosintaa, mutta mies olikin ollut matkalaukku mukanaan lähdössä Yhdysvaltoihin töihin. Tapaaminen päättyi eripuraan, mutta nyt Fumiko koettaisi puhua Goroolle tunteistaan.

Fusagi on yksi kahvilan kanta-asiakkaista. Hän sairastaa nopeasti etenevää nuoruusiän Alzheimerin tautia eikä aina tunnista vaimoaan Kootakea tai muista tämän nimeä. Hän haluaisi palata parin vuoden takaiseen hetkeen ja ojentaa vaimolleen silloin suurella vaivalla kirjoittamansa kirjeen. Kootake ennättää kuitenkin tarttua toimeen ensimmäisenä.

Hirai piti huolta pikkusiskostaan, kunnes nuoruusiän vapaudenkaipuu vei hänet pois kotoa. Pikkusisko Kumi joutui silloin ottamaan vastuun perheen arvostetun majatalon emännöinnistä, mihin pyyteli useaan otteeseen Hirailta apua. Hirai torjui anelut ja jopa piiloutui siskoltaan, mutta haluaisi nyt pyytää anteeksi itsekkyyttään.

Kein raskaus on vasta alussa, mutta tilanne on hänen synnynnäisen sydänvaivansa takia vakava. Naista painaa huoli siitä, että hänen lapsensa joutuu todennäköisesti kasvamaan äidittömänä ja kärsimään yksinäisyydestä ja turvattomuudesta. Siksi Kei haluaakin mennä tulevaisuuteen nähdäkseen, kuinka hänen lapsensa tulee pärjäämään.

Tärkeän hetken saavuttaminen ja halutun henkilön tapaaminen siis onnistuvat näiltä neljältä, mutta itse tilanne voi osoittautua vaikeaksi. Jotain tärkeää he kaikki silti oivaltavat: he ovat omien lähtökohtiensa pohjalta tulkinneet läheistensä tarkoitusperiä, ajatuksia ja tunteita väärin. Uusi näkökulma muuttaa heidän elämäänsä, antaa uutta rauhaa ja rohkeutta tulevaisuuden suhteen.

Ennen kuin kahvi jäähtyy -teos oli alun perin kirjoitettu näytelmäksi, mistä näkyy jälkiä romaanissakin. Kaikki tapahtuu yhdessä suljetussa tilassa. Samat henkilöt esiintyvät miltei kaikissa episodeissa – esimerkiksi valkopukuinen aavenainen, joka istuu ”sillä tuolilla”, mutta käy kerran päivässä vessassa. Näytelmätausta selittää senkin, miksi aikamatkailun sääntöjä kerrataan miltei rasittavuuteen saakka.

Kawaguchin teos on keveällä otteella kirjoitettu mielikuvitusleikki, mutta käsittelee pohjimmaltaan varsin raskaita asioita. Kirjan sanoma lienee tämä: nykyhetkeä et pysty muuttamaan, mutta tulevaisuuteesi voit vaikuttaa. Tärkeintä on yrittää suhtautua lähimmäisiin avoimin mielin, kuunnella ja hyväksyä: Ihmiset voivat selviytyä vaikka kuinka raskaista tilanteista sydämensä voimalla…,

Japanilaisen näytelmä- ja romaanikirjailija Toshikazu Kawaguchin (s. 1971) Kahvia ja aikamatkailua -sarjasta on ilmestymässä suomeksi toinen osa Ennen kuin salaisuus paljastuu marraskuussa 2024. Japaniksi sarjassa on ilmestynyt jo viisi osaa.

 

 

 

27.5.2024

KINNUNEN, TOMMI: Kaarna

Kustantaja: WSOY 2024

Tommi Kinnunen käsittelee Kaarna-romaanissa elinikäistä traumaa, joka sai alkunsa eräästä neuvostopartisaanien tekemästä iskusta Suomen itärajan tuntumassa jatkosodan aikana. Sodan jälkeen Suomen viranomaiset jättivät rajaseudun tapahtumat tutkimatta, koska Neuvostoliitto ei myöntänyt tehneensä sodan aikana partisaanihyökkäyksiä siviilikohteisiin. Asiaan puututtiin vasta 1990-luvun lopulla.

Romaanin nykyhetkessä eletään 2000-luvun alkua. Martti on lääkärin kehotuksesta ilmoittanut Etelä-Suomessa asuville siskolleen, että heidän pitäisi tulla mahdollisimman pikaisesti käymään Kuusamossa; äiti on nyt hyvin lähellä kuolemaa. Kaksossiskokset Marja ja Eeva eivät ole juuri vierailleet entisellä kotiseudullaan lähdettyään siltä opiskelemaan 1990-luvulla eivätkä ole nytkään paikalla kuin velvollisuudentunnosta.

Sairaalevuoteelle käpertynyt tiedoton vanhus ei herätä kuusikymppisissä tyttärissä myötätuntoa. Päinvastoin – toinen on välinpitämätön ja toinen huutaa: ”Kuole jo, että sinusta päästään”. He muistavat äitinsä joko raivoavana hirviönä tai täysin lamaantuneena, mutta kotikylään jääneen ja siskoja muutaman vuoden vanhemman Martin mielestä Laina oli onneton ja tarvitsi suojelua. Vaikuttaisivatkohan siihen jotkut kaukaiset muistot?

Ikään kuin äidin sielusta olisi puuttunut pala, jota se koko ikänsä täytti perunankuorimisella, huudolla ja karkuunjuoksemisella.

Laina tiesi toki itsekin olevansa tyttäriään kohtaan ankara, mutta oli kuin hän ei osaisi enää mitään muuta kuin huutaa ja kirota. Osa esityksestä oli myös tarkoituksellista: Laina halusi Marjan ja Eevan vihaavan kotiaan ja rajaseutua niin paljon etteivät he koskaan enää haluaisi muuttaa sinne takaisin. Silloin he olisivat äidin mielestä turvassa, vaan turvassa miltä?

Selitys Lainan käytökselle löytyy hänen menneisyydestään, jota nykyhetkeen limitettynä kuoritaan esiin edeten ajassa taaksepäin aina kohtalokkaisiin päiviin heinäkuussa 1944. Sota-aikana vain parin kilometrin päässä Suomen itärajasta sijaitsevassa kylässä asukkaat olivat valppaina partisaanien varalta, mutta läheisessä sotilasosastossa ei asukkaiden pelkoja otettu todesta. Sen seuraukset olivat hirveät: moni kuoli, moni raiskattiin, moni katosi.

Kaksikymmentäneljävuotias Laina oli tapahtumien aikaan jo leski ja äiti. Kun itäisen Lapin alueet myöhemmin hyökkäyksen pelossa evakuoitiin ja lapset aiottiin viedä Ruotsin puolelle turvaan, rauhoitti matkustajien joukossa ollut nuori sotilas paniikkikohtauksen saanutta Lainaa niin ymmärtäväisesti, että myöhemmin seurasi avioliitto ja yhteisen kodin rakentaminen. Kaikki olisi ehkä mennytkin hyvin, jos ehjä Laina olisi tavannut rikkoutumattoman Antin.

Kuten niin monet sodasta enemmän tai vähemmän särkyneinä palanneet miehet, helpottaa myös Antti oloaan runsaalla alkoholinkäytöllä. Joskus Lainaan iskee katkeruus: kyllähän sota jätti jälkensä naisiin ja lapsiinkin, mutta muistaako sitä kukaan? Kotirintamalla naiset pelkäsivät, kärsivät nälkää, menettivät lapsiaan, olivat turvattomia, mutta sankarihaudoissa heille ei silti ollut sijaa.

Kaikkia ei edes etsitty haudattavaksi. Siihen, mitä rajakylien asukkaille oli tapahtunut, viitattiin vain lyhyin sivulausein. Puhuttiin mieluummin kunniasta kuin häpeästä.

Martin toivomaa sovinnon ja yhteisen surun hetkeä ei Lainan kuolinvuoteen äärellä tule. Marja ja Eeva eivät jää odottamaan viimeistä henkäystä, vaan palaavat alustavien hautajaisvalmistelujen jälkeen koteihinsa etelään. Martti uumoilee, että siskot tulevat hautajaisten jälkeen hiljalleen katkaisemaan yhteyden häneenkin – onhan hän aina ollut jotenkin muusta perheestä erillinen. Onneksi hautaustoimistoa hoitavan Tertun hymy lupailee jotain hyvää.

Kaarna-romaanin rakenne on taidokas, sillä vasta kirjan loppuun päästyään lukija saa tietoonsa kaikki vaietut salaisuudet. Osan niistä on matkan varrella pystynyt jo arvaamaan ja osan olisi ehkä voinut oivaltaa tarkkaan harkituista sanamuodoista, mutta jotkut asiat tulevat kyllä täytenä yllätyksenä. Myös siirtymät eri aikatasojen välillä ovat tehokkaita.

Tommi Kinnunen kyky ymmärtää ihmisiä ja heidän heikkouksiaan kuvastuu Kaarna-romaanissa kauniisti. Laina ei pystynyt pukemaan kokemaansa sanoiksi eikä kukaan osannut häneltä siitä kysyä, joten hänen sielunsa ympärille kasvoi lopulta kova ja hiertävä kaarna. Tyttäret puolestaan rakensivat hatarista muistoistaan heille sopivan tarinan, jota pitivät totuutena.

Tämä tarina on surullinen esimerkki siitä, miten sota voi ulottaa varjonsa vielä seuraavienkin sukupolvien ylle. On hyvä, että tämä ihan liian pitkään salattu ja Suomen rajaseutujen asukkaita satuttanut historian vaihe on vihdoinkin puettu hienoon kaunokirjalliseen muotoon!

Vielä yksi esimerkki Kinnusen oivaltavasta tekstistä:

… kun äiti kuolee, ei maailmasta katoa yksi ihminen, vaan monta erilaista: Sairaalavuoteessa makaava, pelkäävä vanhus. Yksinään pöydän ääressä istuva vanha nainen. Kyläkoulua siivoava leski. Sammuneelta mieheltä ulosteen tahrimia housuja riisuva vaimo. Tyttäriään avokämmenellä lyövä äiti. Rakennuslautaa kantava tuore morsian… Entä millainen pienenä, tyttärenä lapsuudenkodissaan tai leikkikaverina kavereittensa kanssa?

20.5.2024

KANTO, ANNELI: Punaorvot

Kustantaja: Lind & Co 2023

Anneli Kannolta on aiemmin ilmestynyt kaksi Suomen sisällissotaan liittyvää teosta eli punaisten puolella taistelleita naisia kuvaava Veriruusut (2008) ja valkoisten joukkoihin liittyneitä nuorukaisia kuvaava Lahtarit (2017). Teoksessa Punaorvot kohteena ovat sisällissodassa orvoiksi jääneet lapset. Alun perin Punaorvot oli Anneli Kannon yhdessä ohjaaja Lauri Maijalan kanssa Helsingin kaupunginteatterille kirjoittama näytelmä, jonka esitykset jouduttiin koronarajoitusten takia perumaan syksyllä 2020 vain muutaman illan jälkeen.

Ollaan helmikuussa 1918, kun Helsingissä Kallion kaupunginosassa asuva Johanssonin perhe on suuren edessä. Pasilan konepajalla vetureita huoltava ja harmonikkaa erilaisissa tilaisuuksissa soittava Arvo-isä on päättänyt lähteä puolustamaan työväenaatetta myös aseellisesti. Isän mukaan lähtee neljätoistavuotias Aarre, joka toisin kuin isänsä odottelee yhteenottoa innostuneena. Kotiin jäävät odottamaan raskaana oleva Helmi-vaimo, yksitoistavuotias Lahja ja kuusivuotias Ilona.

Punaisten kokeman tappion jälkeen sekä Arvo että Aarre joutuvat Tammisaaren vankileirin epäinhimillisiin oloihin. Arvo kuolee nälkään annettuaan leipäpalaset pojalleen, mutta äärimmäisen kurjassa kunnossa on Aarrekin palattuaan viimein kotiin. Vain taitavan naapurin ansiosta hän toipuu ensin nälkiintymisestä ja sitten espanjantaudista.

Helmin suru puolison kuolemasta on raastavaa. Kun vielä vauvakin menehtyy, ei Helmi enää jaksa muuta kuin käpertyä itseensä. Arvo on aina päättänyt asioista, joten Helmi on nyt aivan tahdoton. Takautumista selviää myöhemmin, miten karu ja turvaton hänen lapsuutensa on ollut, mutta silti hänen itsesäälinsä ja kyvyttömyytensä auttaa lapsiaan tuntuvat todella turhauttavilta.

Uusi koettelemus seuraa. Johanssonit ovat anoneet ja saaneet köyhäinapua ymmärtämättä, että sen jälkeen perhe on holhouksenalainen ja lapset pakkohuostaanotettavia. Avustusjärjestöllä on tässä takana kaunis ajatus: pelastaa lapset kurjuuden ja juoppouden pesästä ja viedä heidät kunnollisten ihmisten luokse oikeaan kotiin. Toisaalta halutaan myös estää punikkiäitejä istuttamasta lapsiinsa julkeaa raakuuttaan sekä kalvavaa vihaansa, joka saastuttaa lapsen sielunelämän.

Köyhäinhoitolautakunnassa on päätetty viedä Ilona sijaiskotiin Pohjanmaalle, mutta kahdelta porvarisnaiselta ei lapsen noutaminen kotoaan käykään ihan helposti. Helmi ei pysty kuin vaikeroimaan sängyllä kovaa kohtaloaan, mutta Ilona tappelee naisia vastaan kiroillen, kirkuen ja purren ja Lahja puolestaan yrittää vedota näiden järkeen. Kun muu ei auta, päättää Lahja lähteä mukaan huolehtimaan pikkusiskostaan.

Kauhavan asemalla odottavat sijaisperheiden edustajat - urheat pohjalaiset, jotka avustuskomitean edustajan mukaan ovat ottaneet orvot pyhäksi velvollisuudekseen. Tosiasiassa monet ovat mukana vain, koska eivät ole kehdanneet kieltäytyä. Lahja valikoituu taloon, jonka isäntä olisi halunnut riuskan pojan avukseen tilan töihin, mutta arvioi Lahjankin tarpeeksi hyväksi työntekijäksi. Eli 600 markan arvoiseksi.

Ilonan puolestaan ottavat hoiviinsa kurikkalaiset sisarukset Iida ja Sofia. He olisivat valmiit sijoittamaan kotiinsa Lahjankin, mutta määräyksen mukaan sisarukset on erotettava toisistaan, jottei turmeleva vaikutus enää jatkuisi. Asemalla seuraa huudon, itkun ja kirousten täyttämä näytelmä, josta jää huono maku kaikille: Vastaanottajat eivät olleet onnellisia eivätkä orvot kiitollisia.

Ilona ei ole helppo kesytettävä, mutta Iidalla ja Sofialla on kärsivällisyyttä ja hyvää tahtoa. Vähitellen tyttö kotiutuu. Stadin slangi unohtuu ja eteläpohjalainen puheenparsi astuu tilalle. Nimi muuttuu Ilonasta Siviäksi. Tietoinen minä unohtaa Helsingissä nähdyt asiat, mutta yöllä painajaisissa esiintyvät kuolleet ihmiset ja sota. Tietoinen minä unohtaa äidin ja sisaret, mutta kissinpoika saa nimekseen Aarrelahja.

Lahjan tilanne on aivan päinvastainen. Kaatunutta poikaansa sureva emäntä katkeroituu punaorvon läsnäolosta ja isäntä näkee Lahjassa sodassa teloittamansa nuoret tytöt. Kumpikaan ei tunnu tajuavan sitä, ettei Helsingissä kasvanut tyttö hallitse maatilan töitä – varsinkaan, kun ei ymmärrä leveällä pohjalaismurteella annetuista ohjeista juuri mitään. Osaamattomuudesta seuraa tukkapöllyä ja lyöntejä. Isännän taholta on aistittavissa jotain muutakin uhkaavaa.

Välillä käy melekeen sääliksi, kun se mennä hinttuuttaa vesiämpärin kans ja ämpäri on sitä nilikkoomiin asti ja vesi pläisköttää verhan helemat märjiksi. Sitte taas pistää vihaksi oma säälintunnekin ja tekisi mieli vedellä flikkaa pitkin korvia, kun se on sellaanen kun on. Surkia

Helsingissä viisitoistavuotias Aarre on turhautunut äitiinsä ja katkera koko yhteiskunnalle. Punikkitaustan takia häneltä sulkeutuvan ovet niin työhön kuin koulutukseen, joten kommunisteja kuunnellessaan Aarrea alkaa yhä enemmän kiinnostaa maa, jossa työmieskin on ihminen ja saa mahdollisuuden opiskeluun. Kirja loppuu lukijaa huolestuttavaan tilanteeseen kesäkuussa 1920.

Vaikka Punaorvot ei kaunokirjallisesti nousekaan Kannon aikaisempien teosten tasolle, on se silti hyvää luettavaa. Kieli on kaunista ja väriä tekstiin tuovat stadin slangi ja pohjalaismurteet. Rakenteeltaan kirja on kekseliäs. Näkökulmia punaorpojen tilanteeseen on useita: kaikkitietävä kertoja kuvailee asioita ulkoapäin ja omia tuntojaan tilittävät vuorollaan Lahja, Ilona, pohjalaisisäntä ja Ester Hällström (vuodesta 1920 Ester Ståhlberg).

Ester Ståhlbergia kannustivat punaorpojen auttamiseen aito myötätunto ja huoli siitä, mitä orvoista tulee aikuisina, jos yhteiskunta heidät nyt hylkää. Toisaalta hänen luottamuksensa muita toimijoita kohtaan oli melko naiivia ja osoittautuikin joiltakin osin katteettomaksi. Lähdeluettelossa Kanto kertoo käyttäneensä paikoittain suoria sitaatteja Ester Ståhlbergin kirjoituksista.

Punaorvot-teos kannattaa lukea ennen kaikkea sen käsittelemän aiheen vuoksi. Kuinka moni tietää tai muistaa, mitä Suomessa tapahtui orpolapsille sisällissodan jälkeen? Punaorpoja oli aivan käsittämätön määrä - 25 000. Tästä joukosta tiedetään vain Pohjanmaalle ja Savoon siirrettyjen 600 lapsen kohtalot, vaikka kodeistaan vietiin arviolta 5000–7000 punaorpoa. Punaorvot itse ovat paljolti vaienneet kokemastaan.

 

 

13.5.2024

HART, EMILIA: Taipumattomat

Kustantaja: WSOY 2024

Alkuteos: Weyward (2023)

Suomennos: Viia Viitanen

Taipumattomasta luonnostamme me olemme nimemmekin saaneet. Miehet sillä meidät merkitsivät aikana, jolloin kielemme oli vielä nuori, kuin maasta versova itu. Kun emme suostuneet alistumaan heidän tahtoonsa, he nimittivät meitä sanalla weyward – villi ja taipumaton.

Taipumattomat on vahvasti feministisellä otteella kirjoitettu historiallinen romaani, jossa on myös maagisen realismin piirteitä. Kertojina toimivat vuoron perään kolme eri aikakausina elänyttä naista, joita yhdistää vahva yhteys luontoon, taipumattomuus vaikeissakin tilanteissa ja sukulaisuussuhde. Kunkin luvun otsikossa on kertojan nimi ja kuva hänen tunnuseläimestään.

On vuosi 1619. Kaksikymmentäyksivuotias Altha Weyward on lapsesta saakka auttanut äitiään hoitamaan sairaita tai muuten pulassa olevia ihmisiä sukupolvien aikana hankitun kasvientuntemuksen avulla. Nyt Altha on vankilassa odottamassa oikeudenkäyntiä, jossa häntä syytetään noituuden avulla tehdystä murhasta. Muualla Englannissa on jo teloitettu useita hänenkaltaisiaan parantajia.

Toinen romaanin päähenkilöistä, kartanontytär Violet Ayres, on menettänyt äitinsä niin pienenä, ettei muista tästä juuri mitään. Kukaan ei myöskään halua vastata hänen kysymyksiinsä siitä, millainen äiti oli ja miten hän kuoli. Sattumalta Violet kuulee jonkun palvelijan luonnehtivan tätä ”toismaailmalliseksi”.

Hieman poikkeava on Violetkin, sillä hän rakastaa hyönteisiä. Isän jakamista nuhteista ja rangaistuksista huolimatta tyttö kiipeilee puissa tutkimassa niissä kuhisevaa elämää – ja katselemassa kaihoten kukkuloiden lomassa siintävää lähikylää. Pikkuveli Graham saa vierailla kylässä, mutta Violetin täytyy pysyä kartanon alueella.

Hänen vankilansa oli toki vehreä ja miellyttävä – siellä oli lintujen laulua ja hentoisia korentoja ja sitä halkoi puro, jossa pulppuili kirkas meripihkanvärinen vesi – mutta vankila se oli yhtä kaikki.

Vuonna 1942 Violet on kuusitoistavuotias. Hän on varsin naiivi elettyään koko elämänsä eristettynä ja vailla ystäviä ja ajautuu tilanteeseen, joka ensin vaikuttaa katastrofilta, mutta kääntyykin voitoksi. Violet pääsee elämään itsenäistä elämää äitinsä omistamaan Weyward Cottageen.

Kolmas kirjan naisista on Grahamin lapsenlapsi, Kate Ayres, joka on lapsena kokemansa trauman vuoksi alkanut pelätä luontoa ja erityisesti lintuja, Hän pitää itseään hirviönä ja täysin arvottomana ja on siksi helppo kohde Simonille, joka vähän kerrassaan eristää Katen muusta maailmasta ensin hurmaavien eleiden ja sitten väkivallan ja kontrolloinnin keinoin.

Vuonna 2019 Katen on kolmekymppinen ja tilanteessa, jossa pakeneminen pois kotoa tuntuu ainoalta vaihtoehdolta. Hän on kenenkään tietämättä perinyt isotätinsä Violetin talon Cumbriassa - uusi elämä alkakoon siellä! Pihapuun varikset saavat Katen kyllä ensin paniikkiin, mutta lopulta nekin vaikuttavat suojelevan häntä.

 Joskus hänestä tuntuu, että hän kuulee aivan uskomattomia juttuja: maassa mönkivän kuoriaisen tuntosarvien napsahtelun, yöperhosten siipien sirinän. Sen, kuinka lintu nappaa madon nokkaansa

Taipumattomat-romaanin kolmesta päähenkilöistä jokainen on jossain vaiheessa ollut miesten julmasti alistama: virkamiesten, isän, rakastajan, puolison. Tätä teemahan käytetään kirjallisuudessa varsin paljon, mutta Althan, Violetin ja Katen hahmoissa on kuitenkin mukavasti särmää ja voimaa. Heidän noitavoimansa on itsenäisyys!

Kirja on varsin vetävä, vaikka jotkut juonenkäänteistä ovatkin ennalta arvattavia. Althan, Violetin ja Katen äänissä olisi ehkä voinut olla hieman enemmän eroavuutta, mutta on hauskaa huomata tekstistä heitä yhdistäviä lankoja ja pieniä yksityiskohtia. Uutta tietoa paljastuu vähän kerrassaan aina viimeiseen lukuun saakka, esimerkiksi vastaus kysymykseen: oliko Altha syyllinen vai syytön?

6.5.2024

TURUNEN, SAARA: Hyeenan päivät

Kustantaja: Tammi 2024

Hyeenan päivät -romaanin kertoja on lähes nelikymppinen nainen, ammatiltaan kirjailija. Hän ei ole aiemmin pitänyt lapsen saamista mitenkään tärkeänä – päinvastoin lapsiaan hoitavat ystävät ovat vaikuttaneet hänestä jotenkin seonneilta. Nyt hän kuitenkin kokee, että jokin ovi on häneltä sulkeutumassa ja jokin tärkeä asia jäämässä toteutumatta. Adoptiota nainen ei harkitse.

En tarvitse lasta täyttääkseni päiväni, mutta silti minua riivaa jokin. Halua on vaikea pukea sanoiksi, siinä on jotain mykkää ja alkukantaista. Toivon, että minulla olisi jotakin sen sijaan että se puuttuu.

Nainen asuu ja työskentelee Suomessa ja hänen katalonialainen miehensä Barcelonassa. Tässä tilanteessa pariskunta arvioi parhaaksi vaihtoehdoksi sen, että hedelmöityshoidot tehdään miehen kotimaassa, mutta yhtäkkiä tielle nousee ennen kokematon este: koronapandemia sulkee rajat Euroopassa. Kukaan ei osaa ennustaa sulkutilan pituutta. Nainen hermoilee, mies rauhoittelee.

Rajojen taas auettua ryhdytään kiireesti toimeen. Barcelonalaiselle yksityisklinikalle pääsee nopeasti hoitoihin, tilat ovat miellyttävät ja hoitajat lempeitä, mutta tämä vaatii pariskunnalta suurta rahallista satsausta. Yleensä rennosti elämään suhtautuva mies on huolissaan luottokorttivelasta, mutta yrittää silti tukea itkuista ja kiukuttelevaa pulisoa. Hoito ei kuitenkaan valitettavasti onnistu.

On merkillistä, että olen tullut tänne tätä samaa reittiä, toiveikkaana ja uuden edessä ja nyt palaan takaisin tyhjin käsin. Mitään ei ole lisää, mutta jotain on vähemmän kuin ennen.

Välillä naiseen iskee epävarmuus. Haluaako hän lasta vain, koska yhteiskunta tuntuu sitä naisilta odottavan? Pystyykö hän jatkamaan kirjailijantyötä lapsen syntymän jälkeenkin vai onko hänen omistauduttava täysin lastenhoidolle? Hapertuvatko hänen aivonsa niin, ettei niihin mahdu enää muuta kuin vaipat ja Tutteli? Joutuuko lapsi jatkamaan naisen suvun rikkinäisyyden ja puhumattomuuden ketjua?

Suomeen palattuaan nainen ottaa yhteyttä julkisen terveydenhuollon lapsettomuusklinikkaan, vaikka mahdollisuus päästä hoitoihin ennen nelikymmenvuotispäivää käykin yhä epätodennäköisemmäksi. Selvitettäviä asioita riittää. Aikataulutus miehen työvaatimusten kanssa tökkii. Palvelu on muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta töykeää ja vähättelevää. Kaikki sujuu kuitenkin yllättävän hyvin ja toimenpide onnistuu.

Olen alkanut aavistaa, miksi vanhemmat rakastavat noita räkänokkaisia olentoja, joilla on ruma pipo ja jotka karjuvat hiekkalaatikon reunalla.

Naisen äiti sekaantuu tyttärensä elämääni painostaen tätä koronarokotuksiin, raskaudessa ilmenee ongelmia ja synnytyskin pelottaa. Naista pelottaa kipu, kontrollin menetys ja se, että hän näyttäisi ja kuulostaisi synnyttäessään niin hirveältä, että miehen rakkaus haihtuisi tykkänään. Mies kuitenkin pitää kiinni uskostaan, että synnytys tulee olemaan taianomainen tapahtuma.

Kyllähän nainen sen ymmärtää, että on valmistautumassa yhteen maailman tavallisimmista asioista. Suuressa mittakaavassa syntymä on varsin arkipäiväinen tapahtuma ja kuuluu elämään siinä, missä kuolemakin. Naiselle lapsen odottaminen ja synnyttäminen ovat kuitenkin jotain järisyttävää, jonka rinnalla esimerkiksi teatteriesityksen rakentelu tuntuu varsin mitättömältä.

Itse synnytystä nainen kuvailee raa’an kehollisena kokemuksena. Ruumis ja vaistot ottavat vallan ja nainen tuntee olevansa kuin luontodokumentissa näytetty uliseva hyeenanaaras. Saatuaan viimein pienokaisen syliinsä nainen kuitenkin kokee rakkautta, josta on kuullut muiden puhuvan, mutta jota ei olisi uskonut pystyvänsä itse tuntemaan. Lapsettomat ihmiset ovatkin hänestä nyt säälittäviä!

Kaikki ei ole sentään auvoa. Imettäminen ei onnistu naiselta kovasta yrittämisestä huolimatta. Meneekö lapsen tulevaisuus pilalle jo tässä vaiheessa, kun hän joutuu nauttimaan äidinmaidon sijasta vastiketta? Entä miksi lapsi rauhoittuu kaikkien muiden sylissä vaan ei äitinsä? Pieni identiteettikriisikin naisella on, kun vanha minä haluaisi juhlia ja uusi olla kotona vauvan luona.

Kaikki on silti hyvin. Lapsi kehittyy täysin kasvukäyrän mukaisesti. Nainen on päässyt sopuun äitinsä kanssa ja ymmärtää tämän huolia paremmin nyt kun on itsekin äiti. Tällä hetkellä hän on vauvaa tarkasti vartioiva hyeenaemo, jonka kurkusta nousee pieni tyytyväinen murina. Elämä tuntuu valoisammalta kuin koskaan ennen.

Saara Turunen kertoo hyvin henkilökohtaiseen sävyyn halusta saada lapsi, hedelmöityshoidoista, raskausajasta, synnytyksestä ja vauva-arjesta. Samalla hän tuttuun tapaansa pohtii asioita myös laajemmin: naiseutta, yhteiskunnan vaatimuksia, somemaailmaa. Teksti etenee näennäisen arkisena, mutta sisältää hykerryttävästi kuivaa huumoria ja yllättäviä yksityiskohtia. Esimerkiksi kuvauksen pariskunnan hoivaamasta Louise Bourgeois -nimisestä ristilukista.

Turunen tarjoaa myös selityksen siihen, miksi hänen teoksensa ovat niin autofiktiivisiä:

Toivon kai, että teokseni ymmärrettäisiin kirjallisuudeksi, sellaiseksi, joka on tehty muistakin syistä kuin siksi, että voisin kertoa oman elämäni asioita. Todellisuudessa en haluaisi kertoa mitään yksityistä, minua hävettää katseiden kohteeksi joutuminen. En kuitenkaan osaa keksiä tarinoita avaruusolioista tai menneiden aikojen kuninkaista ja siksi joudun etsimään materiaalia omien kokemusteni kaivosta. Mutta ehkä kirjoitankin juuri voittaakseni häpeän.

 

  

29.4.2024

SUTINEN, VILLE-JUHANI: Paratiisista

Kustantaja: Into 2024

Ville-Juhani Sutisen teos Paratiisista sijoittuu 1600-luvun maailmaan. Itämaa eli Suomi on köyhä, joten monet lähtevät sieltä etsimään leveämpää leipää muualta joutuen kokemaan ehkä kahteen kertaan siirtolaisuuden – ensin Suomesta Ruotsiin ja sitten Ruotsista Amerikkaan. Paratiisista-romaani on ensimmäinen osa Uusi maailma -trilogiasta.

Värmlannissa asuvaan suomalaisperheeseen syntyy kaksoset. Poika kuolee, mutta yllättäen Sofie jää henkiin: Likka reistata. Se ei ol saana kuolua. Rutiköyhä perhe ei voi pitää tyttölasta, vaan jättää hänet tienoheen matkatessaan kohti etelää paremman elämän toivossa. Siitä alkaa Sofien tie kohtalon armoilla, mutta aina kuitenkin kaksosveljen varjo vierellään

Viisitoistavuotiaaksi asti Sofie asuu lähes kasvatin asemassa pruukin talossa, mutta joutuu sitten omilleen. Hän on kievarissa keittäjänä ja köyhässä torpassa palkattomana apulaisena. Hän joutuu kärsimään nälkää. Hänet raiskataan, hän tulee raskaaksi ja lähdettää sikiön yrttien avulla, minkä jälkeen hänen seuranaan on yhden varjon sijasta kaksi varjoa.

Jo kauan sitten Sofie oli oppinut, että näkyvän, aineellisen maailman rinnalla tai takana, jossain lähellä mutta vaikeasti havaittavissa ja saavutettavissa, oli toinen todellisuus…Hänestä tuntui, että näkymätön ja näkyvä maailma eivät olleet toisilleen vastakkaisia, vaan toisissaan kiinni niin kuin varjo on kiinni ihmisen jalassa eikä irtoa siitä vaikka kuinka reuhtoisi,

Sofie tuntuu koko ajan ajelehtivan puolittain toisessa maailmassa, mutta onnistuu – kenties noitakeinojen avulla - silti hankkimaan itselleen vakaan aseman. Hän on mukana laivassa, joka vuonna 1638 suuntaa valtameren toisella puolella sijaitsevaan ihmemaahan, jonne ollaan perustamassa Uusi Ruotsi -koloniaa. Se on hänelle uuden elämän ja uuden vapauden alku.

Unelmaa ei voinut syödä, koskettaa tai nähdä, mutta se vei uuteen suuntaan tehokkaammin kuin yksikään merivirta tai taivaan tuuli.

Sofien tarinaan limittyy Lukki-nimisen miehen elämä. Savolaisen tilallisen poika joutuu katovuosien takia lähtemään isänsä kanssa mieroon ja isän menehdyttyä jää Satakuntaan. Kiertelevältä kaupustelijalta Lukki kuulee Ruotsin Värmlannista, jonka metsistä suomalaisilla olisi mahdollisuus saada valtiolta maksutta tila uudisrakentamiseen ja lisäksi muutaman vuoden verovapaus. Kun vaihtoehtona on joutuminen sotaan, on ratkaisu helppo tehdä.

Alku näyttääkin hyvältä, mutta sitten ruotsalaisten viranomaisten mieli muuttuu ja he alkavat ajaa finnejä pois metsistään. Ei kannata antaa siirtolaisten kasketa metsiä peltomaaksi, kun vuorimalmia jalostavien pruukkien puun tarve on pohjaton! Uuteen Ruotsiin päätyy lopulta Lukkikin, vaikkakaan ei vapaaehtoisesti eikä suurin tulevaisuudenodotuksin.

Kirjan loppuosa kuvaa yksityiskohtaisesti Uuteen Ruotsiin muuttavien vaiheita. Ensin rankka laivamatka Pohjois-Amerikan itärannikolle, nykyisen Delawarejoen alajuoksulle. Sitten alueen ”ostaminen” intiaaneilta, jotka eivät käsitä tapahtumasta yhtään mitään. Heille on riittänyt se, että maa tuottaa antimiaan oman mielensä mukaan ja turkiseläimiä metsästetään omiin tarpeisiin.

Siirtolaiset kuitenkin haluavat kesyttää luonnon ja tuoda tilalle tuotteita, joilla käydä kauppaa ja rikastua. Kunnianhimoinen kuvernööri Printz yrittää rakentaa Fort Kristinasta eurooppalaista yhteisöä komeine taloineen, plantaaseineen ja koneineen, mutta maa köyhtyy, turkiseläimet loppuvat, intiaanit pysyvät pakanoina, ihmisten ylpeys työnsä jäljestä katoaa ja yhteydet emämaahan harvenevat.

Uusi Ruotsi -siirtokunnalla on lyhyt kukoistuskausi, mutta jo 1655 se antautuu Uusille Alankomaille. Kävikö kolonia paratiisista sen paremmin sinne vapaaehtoisesti tulleille kuin Ruotsista lähtemään pakotetuille? Onko niin, ettei paratiisia ei olekaan muualla kuin mielen sisällä? Ainakin Sofie ja Lukki kokevat lopulta jonkinlaista onnea tyytyessään kohtaloonsa.

Jonkinlaista osviittaa kirjailijan ajatuksista antaa ruotsalaisen pastori Holmin ja lukemista harrastavan intiaanitulkki Lenapen pitkä keskustelu siitä, mitä he ajattelevat uskonnosta, sivistyksestä ja siirtomaavallasta. Lopulta Lenape johdattelee ovelasti pastorin umpikujaan:

Ei siis ole peltoja?

Ei, luonto antaa tarpeeksi.

 Eikä tupakkaplantaaseja?

 Paratiisissa ei himoita tai tehdä kauppaa.

 Eikä orjia?

Kaikki ovat saman arvoisia.

Eikä Printziä.

Vain Jumala.

Eli paratiisi on niin kuin tämä maa ennen kuin valkoiset tulivat?

Sutinen kuljettaa rinnakkain kahta tarinaa, joiden päähenkilöt kulkevat lähes toistensa jalanjäljissä ja jossain vaiheessa lyhyesti tapaavatkin, kunnes tiet taas erkanevat kohdatakseen uudelleen jossain muualla. Myös elämän aikana tärkeiksi koettuja henkilöitä saattaa tulla heitä vastaan uusissa ympäristöissä. Lukija voi huvitella yhdistellessään lankoja keskenään.

Sutisen kieli on monimuotoista, joskus varsin koukeroista ja vaikeaselkoistakin erikoisten sanojensa vuoksi. Välillä kerronta on karua, karheaa ja jopa rumaa ja välillä runollista ja kaunista. Historiallisten faktojen lisäksi inspiraatiota on otettu kansanuskomuksista ja vanhoista tavoista sekä Raamatusta. Mielenkiintoinen idea on laittaa Sofia vaeltelemaan kotikonnullaan Amerikassa ja mainita, mitä samalla paikalla on tällä hetkellä. Näin menneisyys asettuu päällekkäin nykyisyyden kanssa.

Minä ei ollut kynänjälki kirkonkirjoissa tai muissa papereissa, sillä kirjoihin laitetuilla merkeillä ei ollut suhdetta todelliseen ihmiseen. Minä ei myöskään ollut aineellinen keho, sillä ruumis muuttui, kasvoi, haavoittui, vanhentui, ja silti ihminen oli olevinaan jatkuvasti yksi minä.