22.9.2021

LATVALA, TAINA: Torinon enkeli

Kustantaja: Otava 2021

Torinon enkeli -teoksen kertoja on nimettömäksi jäävä nelikymppinen suomalainen naiskirjailija, joka on eronnut miehestään eikä halua viettää joulua yksinään kotona. Netistä löytyvistä kirjailija- ja taiteilijaresidensseistä Torinon Via Montanalla sijaitseva asunto vaikuttaa lupaavimmalta, on edullinen ja jopa vapaana joulun aikaan. Siellä varmaan alkaisi uuden teoksen kirjoittaminenkin sujua!

Saavuttuaan asuntoon tämä erityisherkäksi tunnustautuva nainen vaistoaa oitis, että siellä on tapahtunut jotain outoa. Vieraskirjan perusteella moni aiemmista asukkaista – esimerkiksi suomalainen kirjailija Taina Latvala – on aistinut epätavallisia asioita ja joku on pelästynyt lähes järjiltään. Vähän kerrassaan nainen saa kuulla säätiön sihteeriltä Lorenzo Moravialta Torinon mystisestä puolesta ja etenkin residenssin traagisesta historiasta.

… tässä kaupungissa hyvä ja paha elävät rinnakkain kuin raivoisat rakastavaiset, villissä tasapainossa. Ne ovat energiavirtoja, joita ei voi nähdä, mutta ne ovat olemassa, rauhallisilla aukioilla, kirkkojen holveissa, patsaiden katseissa, tehtaiden piipuissa. (Lorenzo Moravia: Hyvän ja pahan voiman kaupunki)

Jouluyönä nainen on kiertelemässä Torinon keskustan autioita katuja, kun hän yhtäkkiä kohtaa yksinään kylmässä värjöttelevän pienen tytön. Noin viisivuotiaan lapsen vanhemmista ei näy jälkeäkään eikä kovin heppoisesti pukeutunut tyttö näytä tuntevan tietä kotiin. Naisen ominaispiirteisiin kuuluu lähes pakkomielteinen muiden hyvinvoinnista huolehtiminen, olipa kyseessä sitten vanhus, nuori, juoppo tai romanikerjäläinen, joten hän ottaa tytön yön ajaksi hoiviinsa.

Pieni tyttö seisoi katulyhdyn alla liikkumatta. Jos minun pitäisi kuvailla häntä vaikkapa poliisikuulustelussa tai oikeussalissa (mitä minun ei toivottavasti tarvitse tehdä!), sanoisin, että hänellä oli yllään valkoinen, pitkähihainen mekko, jossa oli pitsirimpsuja. Hän seisoi jalat hieman harallaan ja kädet riipuksissa sivulla, kuin joku olisi pudottanut hänet helikopterista.… Tyttö katsoi minua pitkään. Hämärässä hänen ihonsa näytti kalpealta.

Kirjan tunnelma on tässä vaiheessa jo varsin salaperäinen (ja on puhuttu Stephen Kingin teoksesta Uinu, uinu lemmikkini), joten jotain yliluonnollista olettaa liittyvän myös tyttöön. Tämä on aluksi mykkä ja poissaoleva, mutta osoittaa pian omaa tahtoa ainakin yhdessä asiassa: kylpeminen ei tule kuuloonkaan. Vähitellen tyttö näyttää alkavan luottaa naiseen ja haluavan pysyä tämän luona, mikä puolestaan saa naisen äidinvaistot heräämään. Mitä hän voisi tehdä? Löytyisikö vastaus Uudesta testamentista, josta nainen on tottunut etsimään ongelmiinsa ratkaisua?

Kirjan joka toinen luku kuvaa kirjailijan oleskelua Torinossa ja joka toinen hänen taustaansa: ei-aina-niin-turvallista lapsuutta Pohjanmaalla ja ei-aina-niin-ongelmatonta pitkää parisuhdetta. Ero puolisosta koskee naiseen yhä, mutta olisiko hänen pitänyt vastoin vakaumustaan taipua miehensä, ystäviensä ja jopa terapeuttinsa suostutteluun ja yrittää tulla raskaaksi? Entäpä, jos lapsen synnyttyä olisikin osoittautunut, ettei naisesta ole äidiksi?

Yksi kirjan teemoista on naisen seksuaalisuus. Kirjan kertoja rakastaa puolisoaan eikä ole liiton kestäessä koskaan fyysisesti uskoton, mutta muihin miehiin liittyviä eroottisia fantasioita hänellä on jatkuvasti. Erityisesti häntä kiihottaa eräs Subaru-mies, vaikka tämä on selvästikin narsisti eikä edes kulttuurista kiinnostunut.

Latvala on taitava rakentamaan tunnelmaa tarkkaan valittujen ja osuvien yksityiskohtien ja kielikuvien avulla. Tekstin imuun on helppo heittäytyä, kokea ripaus kauhua, pohtia suuria kysymyksiä ja nauttia hieman ironisesta henkilökuvauksesta. Taina Latvalan ja Torinon enkeli -teoksen kirjailijan välillä lienee joitakin yhtäläisyyksiä, mutta autofiktiosta ei ole kyse. Onhan ilmaan heitetty jo kysymys siitä, onko naisen kirjoittama autofiktio koskaan yhtä kiinnostavaa kuin miehen...

PS. Emma Virtasalon suunnittelema kansi on hyvin kaunis.

20.9.2021

FREITAS, DONNA: Rose Napolitanon yhdeksän elämää

Kustantaja: Otava 2021

Alkuteos: The Nine Lives of Rose Napolitano

Suomennos: Riie Heikkilä

Mietin niitä kaikkia muita mahdollisia elämiä, joita minä olisin voinut elää. Mietin elämiä, joissa olisin päättänyt olla hankkimatta lasta, mietin elämiä, joissa minulla olisi lapsi tai olisin yrittänyt sitä. Olenko minä se Rose, joka sanoi kyllä vai se, joka sanoi ehkä? Vai kenties se Rose, joka sanoi ei, tai ei milloinkaan, ei missään tapauksessa? Vai olenko jonkinlainen yhdistelmä näistä kaikista Roseista?

Rose Napolitano on keskiluokkaisesta perheestä, jossa isä tienaa elannon ja äiti jättäytyy tyttären syntymän jälkeen kotirouvaksi. Rose itse väittelee tohtoriksi sosiologian alalla ja aikoo jatkossakin omistautua täysin tutkimustyölle ja yliopistossa opettamiselle. Jo varhain hän on päättänyt, ettei tule koskaan hankkimaan lasta, ja riemastuu löytäessään samanmielisen Luken.

Parin avioliittovuoden jälkeen Luken mieli muuttuu, ehkä vanhempien häikäilemättömän painostuksen vuoksi tai ehkä siksi, että ystäväperheisiin alkaa ilmaantua pienokaisia. Rose suostuu Luken mieliksi syömään raskausvitamiineja, mutta 15. elokuuta 2006 mies löytää pilleripurkin lähes koskemattomana. Käydään keskustelu, jonka seurauksena Rosen on tehtävä koko loppuelämään vaikuttava päätös.

Freitas esittelee yhdeksän erilaista vaihtoehtoa. Jos Rosen päätös lapsettomuudesta on järkkymätön, mitä siitä seuraa? Jos Rose tulee raskaaksi, seuraako siitäkään kestävää avio-onnea tai idyllistä perhe-elämää? Tietyt asiat kyllä toistuvat jokaisessa elämässä: lapsi Rosen elämässä on aina Addie-niminen tyttö ja Thomas on mies, johon Rosie tutustuu milloin missäkin yhteydessä ja jonka merkitys vaihtelee eri elämissä.

Rose Napolitanon yhdeksän elämää -teoksen keskeisin kysymys on: eikö naisella ole oikeus itse päättää siitä, synnyttääkö lapsia vai ei?  Voiko muka olettaa, että kaikki naiset nauttivat äitiydestä? Syttyykö äidinrakkaus automaattisesti, kun vauva syntyy? Etukäteen kukaan ei sitä tiedä. Ratkaisu on suuri.

Toinen puoli asiassa on miehen oikeus saada lapsia. Tekeekö nainen oikein kieltäessään mieheltä isyyden? Onko silti takeita siitä, että kumppaniaan lapsentekoon painostanut mies kuitenkaan osallistuisi jälkeläisensä hoitoon tai kantaisi vastuutaan? Rosen tavoin myös Luken eri elämissä on vaihtelua.

Kirjassa on kuvattu kauniisti se, miten vaihtoehdosta riippumatta Rosen välit omaan äitiin kokemusten myötä lähentyvät. Äiti voi toden teolla taivutella tytärtään, jotta saisi lapsenlapsia ja tuntisi itsensä taas tarpeelliseksi, mutta tärkeintä hänelle on kuitenkin aina oman lapsen mielenrauha ja onni.

Äiti parantaa haavat: hän tasoittaa epäonnistumiset, pettymykset ja elämän suuret haasteet ja tekee kaikkensa työntääkseen lastaan eteenpäin. Toisinaan, varsin useinkin, hän liioittelee, mutta toisaalta se saa ihmisen toden teolla ymmärtämään, ettei tämä ole yksin.

Rosen kokemat elämät alkavat parista toisiinsa limittyvästä vaihtoehdosta ja lisääntyvät siitä vähän kerrassaan. Kärryillä pysyy kyllä, sillä kunkin luvun otsakkeeseen on merkitty selkeästi päiväys ja se, mistä Rosen elämästä kulloinkin on kyse. Kaikki elämät sujuvat hieman eri ratoja, mutta jotkut elämät menevät ajoittain päällekkäin ja yksi tapahtuma on sellainen, että se liittyy Rosen kaikkiin elämiin. Ei välttämättä kannata lukiessa koko ajan muistella kunkin elämän yksityiskohtia, vaan vain nauttia ajatusleikistä.

15.9.2021

LIPASTI, ROOPE: Mikaelin kirja

Kustantaja: Atena 2021

Humoristina tunnettu sanataituri Roope Lipasti on nyt kirjoittanut Suomen kirjakielen isää Mikael Agricolaa (n. 1510–1557) käsittelevän historiallisen romaanin. Agricolan elämänvaiheista ei ole paljon tietoa ja vielä vähemmän hänen persoonastaan, mutta Lipastin luoma kuva työstään innostuneesta miehestä on kuitenkin ihan uskottava.

… kirjan kirjoittamisen piti olla pelkkää iloa ja uuden löytämistä. Sikäli kuin sellainen edes oli mahdollista, sillä tyhjä sivu oli kuin meri, josta ei tiedä missä se loppuu, ja hukkuuko ajatus matkalla. Jos hyvin käy, niin tyhjää sivua musteella eteenpäin halkoessa löytyy uusi maa, josta on mielessä vasta aavistus.

25. marraskuuta 1556 Turusta lähtee arvovaltainen valtuuskunta kohti Moskovaa hieromaan sopua Pähkinäsaaren rauhassa sovitun rajan tiimoilla ilmenneiden levottomuuksien vuoksi. Mukana ovat kuningatar Margareetan veli Steen Eerikinpoika Leijonanpää, kuninkaallisen kanslian johtaja Olavi Larsinpoika, Upsalan arkkipiispa Laurentius Petri ja Turun piispa Mikael Agricola sekä toistasataa henkilöä saattoväkenä.

Mikael aikoo matkan aikana kirjoittaa uutta kirjaansa ja tilaisuuden tullen kerätä lisää aineistoa sitä varten. Hän on kiinnostunut kansanparannustaidoista, lääkekasveista ja vanhoista loitsuista, joita ei koe Pyhän sanan vastaisiksi, vaan hyödyntämisen arvoisiksi viisauksiksi. Onhan hän jo julkaissut selittävän luettelon Suomen kansan vanhoista jumalistakin.

Ei riittänyt, että hän oli luonut kirjoitetun kielen, sillä kieli oli vasta lähtökohta. Se, mitä kielellä taottiin, oli päämäärä. Nyt kielellä oli taottu jo Pyhä sana, mutta vaikka tärkein oli saatu valmiiksi, ei se tarkoittanut, että siihen pysähdyttäisiin.

Matkaa taitetaan ankarassa talvisäässä ja tilanne muuttuu sitä epämukavammaksi, mitä pidemmälle Venäjällä edetään. Venäläiset nöyryyttävät mailleen saapuneita ruotsalaisia eivätkä aina tarjoa kunnon majoitusta tai edes ruokaa. Mikael alkaa sairastella, mutta juuri hänen diplomatiantajunsa ja sanataituruutensa ansiosta rauhansopimuksesta tulee lopulta siedettävä. Paluumatkalla Mikael Agricola menehtyy ankaraan sairauskohtaukseen 9. huhtikuuta 1557.

Rinnakkain Mikaelin matkan kanssa kerrotaan Birgitta-vaimon elämästä Turussa. Birgitta on Mikaelin toinen vaimo, miestään parikymmentä vuotta nuorempi ja ehkä hieman epävarma piispan rouvan mahtavassa asemassa. Mikaelin ollessa poissa kaikki piispan talouteen liittyvät asiat kaatuvat hänen niskaansa, lampuotien toimien valvonta mukaan luettuna.

Huolta Birgitalle aiheuttaa myös äidin sairastuminen. Vanha rouva on loukkaantunut pahasti pudottuaan tikkailta omistamassaan kauppahuoneessa eikä palaa tajuihinsa. Viimeisenä keinonaan tytär turvautuu Mikaelin käsikirjoituksesta löytämäänsä loitsuun, mutta tapauksella on valitettavasti silminnäkijä. Birgitta joutuu oikeuteen noituudesta epäiltynä onnistuen kuitenkin nokkelasti kääntämään tilanteen edukseen. Silti hänen tulevaisuutensa leskenä ja viisivuotiaan Kristian-pojan yksinhuoltajana voi olla vaikea.

Se, että kertomus vuorottelee Mikael Agricolan ja Birgitan välillä, tarjoaa lukijalle laajan näkymän 1500-lvun tapoihin ja ajatusmaailmaan. Sekä Mikael että Birgitta törmäävät ihmisten pikkumaisuuteen, kateuteen ja ahneuteen ja joutuvat puolustautumaan uhkia vastaan. Toisaalta tarinaa keventää monimuotoinen huumori, jota löytää niin hauskoista lauseenkäänteistä kuin keskenään kilpailevien herrojen välisistä piikikkäistä keskusteluista. Mikaelin kirja on mukaansa tempaava ja tunnelmaltaan kiehtova romaani. 

13.9.2021

KALLIO, KATJA: Tämä läpinäkyvä sydän

Kustantaja: Otava 2021

Katja Kallion Tämä läpinäkyvä sydän -romaani on jatkoa vuonna 2013 ilmestyneelle teokselle Säkenöivät hetket, joka ajoittuu toisaalta vuoteen 1914 kuvaten hankolaisen Kreutzmanin perheen muodostumista ja toisaalta ajanjaksoon 1935–1936, jolloin perheen keskimmäinen tytär Beata saattaa itsensä vaikeuksiin merille kaipaavan Effen kanssa.

Vuonna 1940 Suomi vuokraa talvisodan jälkeisten rauhanehtojen mukaisesti Hankoniemen saarineen Neuvostoliitolle 30 vuodeksi sotilastukikohdaksi. Kaikki Hangon asukkaat joutuvat poistumaan kaupungista kymmenen päivän kuluessa, mutta taloista he jättävät venäläisille vain seinät. Esimerkiksi Elly Kreutzmanin rakas peilipöytä upotetaan viime hetkellä avantoon.

Loppuvuonna 1941 rintama on siirtynyt jo kauaksi Hankoniemestä ja sotilastukikohdan strateginen merkitys hävinnyt, joten Neuvostoliitto vetää joukkonsa pois alueelta. Yksi kuljetusaluksista kuitenkin ajaa miinaan ja osa haaksirikkoutuneista tuodaan Hankoon pystytetylle vankileirille. Entiset vallanpitäjät joutuvat elämään nälässä ja kurjuudessa ja työskentelemään raskaissa ja vaarallisissa tehtävissä kuten miinanraivauksessa.

Helmikuussa 1942 Hanko on saatu puhdistettua miinoista siinä määrin, että ensimmäiset paluumuuttajat voivat saapua. Heidän joukossaan on Kreutzmanin perhe, joka huristelee 36 asteen pakkasessa ensin kotinsa ohi. Ennen punainen talo on nyt räikeän sininen! Kiusaakin on tehty: kaivoon heitetty kissan- ja koiranraatoja, jauhosäkkeihin kaadettu paloöljyä. Isän tupakkaviljelmä on kuitenkin huolellisesti suojattu pakkaselta.

Kaikkien asukkaiden työpanos on tarpeen, jotta rauniot saataisiin raivattua ja elämä raiteilleen. Vain Beata on kieltäytynyt työpaikasta, koska hoitaa kotona viisivuotiasta lehtolastaan Agnesta. Tytär on toki rakas, mutta äitinä olo ei Beatalta oikein luonnistu – hän eläisi mieluummin vapaasti omaa elämäänsä. Yksinäisen sotavangin saapuminen talolle ruokaa anomaan lisää Beatan sisäistä levottomuutta.

Kävelit minua kohti yhtä kevyenä kuin pikkulintu. Komeus roikkui kasvoillasi väsyneenä ja nälkäisenä… Silmäsi olivat suuret ja ruskeat kuin leipä jota pyysit. Kukaan ei ole katsonut minua niin suurin silmin, niin pohjattomasti kuin sinä.

Vangista tulee Beatalle pakkomielle. Hän ajattelee miestä alinomaa kuin jotakin herkkua: silmät sacheria, tukka lakritsia ja solisluu marenkia. Hän väijyy leirin aitauksen takana vain nähdäkseen kaipauksensa kohteen pyyhkivän hikeä otsaltaan. Lähelle toisiaan Beata ja Ivan pääsevät vain pari kertaa, mutta kokemus on silloin huumaava.   

Ensimmäinen suudelmasi maistui nälältä ja huusi suussani. En ymmärtänyt mitä, sen kun vain huusi täyttä kurkkua. Pelosta ja himosta ja helpotuksesta varmaan tai vapauden takia.

Kesällä 1942 Hankoon perustetaan kauttakulkuleiri Lappiin meneville ja sieltä tuleville saksalaisille sotilaille. Epävarmuus valtaa ihmiset. Venäläisten vankien auttamisesta voi seurata jopa kuolemantuomio, mutta tuomittavana pidetään myös saksalaisten kanssa veljeilyä. Kreutzmanin tytöistä Beata on vaarassa ukrainalaisen ja pikkusisko Sylva saksalaisen rakastettunsa vuoksi ja isosisko Harrietkin sotkee asiansa.

Syksyllä 1944 tilanne muuttuu jälleen, kun Suomi ja Neuvostoliitto solmivat Moskovan välirauhan. Rauhanehtojen mukaan Suomen kuuluu karkottaa saksalaiset sotilaat alueeltaan ja luovuttaa venäläiset sotavangit Neuvostoliittoon. Sekavassa tilanteessa sekä Beatan että Sylvan on valittava tiensä ja sen vaatimat uhraukset.

Beata on kirjan kertoja ja tarinan kuuntelija on hänen ”sinäksi” puhuttelemansa Ivan. Beata on kiihkeä nainen, joka tuntuu janoavan elämältä paljon enemmän kuin lopulta voi saada ja olevan valmis riskeeraamaan kaiken halunsa vuoksi. Hän elää vaistojensa ja viettiensä varassa, mitä symboloivat hänen sisimmässään elävät linnutkin.

Minun lintuni sekosivat nähdessään sinut, alkoivat sirkuttaa ja hypähdellä ja räpistellä. Sinä pysähdyit ja katsoit minuun.

Tämä läpinäkyvä sydän on tärkeä ja mielenkiintoinen teos. Tapahtumapaikkana on Hanko, mutta kuvaus ihmisistä vaihtuvien valtasuhteiden avuttomina uhreina on yleismaailmallinen ja totta tälläkin hetkellä eri puolilla maailmaa. Kirja perustuu vahvasti faktoihin, mutta unenomainen kerronta ja runollinen kieli kohottavat sen pakahduttavaksi rakkaustarinaksi, jonka loppu jysähtää kohtalonomaisena.

8.9.2021

CHEVALIER, TRACY: Uusi poika

Kustantaja: Johnny Kniga

Alkuteos: New Boy

Suomennos: Natasha Vilokkinen

Tracy Chevalierin romaani Uusi poika on hänen tulkintansa Shakespearen näytelmästä Othello. Tapahtumapaikkana on washingtonilainen koulu ja ajankohtana yksi jonnekin 1970-luvulle sijoittuva koulupäivä. Othelloa edustaa ghanalaisen diplomaatin poika Osei (tai helpommin O), joka on isänsä työn vuoksi joutunut jatkuvasti siirtymään koulusta toiseen ja tottunut olemaan koulun ainoa musta oppilas.

Tänään hänellä oli edessään taas uusi koulupiha täynnä valkoisia oppilaita tuijottamassa, taas uusi poikajoukko arvioimassa häntä, taas uusi kello, joka soi samalla sävelkorkeudella kuin kaikki maailman koulunkellot, taas uusi opettaja, joka silmäili häntä levottomana jononsa päästä. Hän oli kokenut tämän ennenkin, ja kaikki oli tuttua.

Tällä kertaa Osein alku uudessa koulussa näyttää odotettua paremmalta, sillä hän saa opastajakseen kuudennen luokan suosituimman tytön. Desdemondaa edustava Dee on kiinnostunut pojan taustasta ja kokemuksista, vaikka hänen naiivit kysymyksensä välillä paljastavatkin melkoista tietämättömyyttä. Yllättävän nopeasti nuorten välille syntyy ihastumista lähentelevä ystävyys, mikä tietenkin rajoittuu vain kouluympäristöön. Kotiinsa Dee ei mustaa poikaa todellakaan voisi viedä.

Tietämättömyyteen pohjautuvaan avoimeen rasismiin oli tietyllä tapaa helpompi suhtautua. Enemmän häntä häiritsi hienovarainen ilkeily… Huomautukset ja jatkohuomautukset: ”Voi, en minä sinua tarkoita, Osei. Sinä olet erilainen” Tai kommentit, kuten ”hän on musta mutta fiksu”, ja kyvyttömyys ymmärtää, miksi se loukkasi.

Jagon roolissa on Osein ja Deen luokkatoveri Ian, kaunainen nuorukainen, joka hallitsee muita koululaisia kiusanteon, kiristyksen ja väkivallan keinoin. Kun musta poika yllättäen saavuttaa menestystä koulupihalla, aloittaa Ian monimutkaisen kampanjan, jossa merkittävää osaa näyttelee oppilaalta toiselle siirtyvä mansikkakuvioinen kynäpenaali. Osei pois vallasta, sydänsuruja Deelle ja harmeja mahdollisimman monelle!

He olivat kuin näytelmän henkilöitä, jotka kaipasivat ylimääräistä kohtausta, lankaa, joka kiristäisi kaiken tiukalle. Ja Ian piteli langanpäästä kiinni. Tekisi hyvää panna heidät kaikki polvilleen – ei pelkästään mustaa poikaa, vaan myös koulun lemmikit. Casper ja Dee muistuttivat sitä teflonpannua, jolla Ianin äiti paistoi munia – heihin ei tarttunut niin mikään. Hän ei ollut ikinä päässyt heihin käsiksi – he olivat porrasta korkeammalla kuin Ianin harrastamat metkut.

Othellon siirtäminen 1970-luvun koulumaailmaan tekee tapahtumista yllättävän uskottavia. Teini-ikään kuuluvat äkkinäiset tunteenvaihtelut, pätemisentarve ja halu kuulua joukkoon, joita kaikkia Ian osaa juonissaan hyödyntää. 1970-luku taas oli aikaa, jolloin mahdollisuudet tutustua muihin kulttuureihin olivat vielä vähäisiä ja ennakkoluulot voimissaan. Se näkyy selkeimmin koulun opettajien asenteissa ja käytöksessä.

Tarinan henkilöistä Chevalier onnistuu suppeahkoon sivumäärään nähden kertomaan yllättävän paljon. Maininnat Ianin taustasta ja kotioloista selittävät paljolti sitä, miksi hänestä on tullut niin katkera, kateellinen ja alemmuudentuntoinen. Maltillisen oloiseen Oseihin puolestaan on suuresti vaikuttanut perheen sisäinen ristiriita, jossa vastakkain ovat diplomaattista käytöstä vaativa isä ja radikalisoitunut isosisko.

Uusi poika saattaisi kiinnostaa myös nuoria lukijoita – kertoohan se nuorista ihmisistä, kouluympäristöstä ja koulukiusaamisesta. Vaikka tarina sijoittuukin 1970-luvulle, on moni asia edelleen sama. Valitettavasti.

6.9.2021

KLUNE, TJ: Talo taivaansinisellä merellä

Kustantaja: Karisto 2021

Alkuteos: The House in the Cerulean Sea

Suomennos: Mika Kivimäki

Linus Barker asuu pienessä talossa seuranaan itsetietoinen Calliope-kissa, joka valitsi talon asuinpaikakseen jo pikkuisena pentuna. Linus rakastaa vanhoja vinyylilevyjä (Everly Brothers, Bobby Darin, Buddy Holly…) ja saattaa hieman tanssahdella niitä kuunnellessaan. Yhtään ystävää hänellä ei ole.

Ammatiltaan Linus on sosiaalityöntekijä Maagisten Nuorten Huolenpito-Osastolla. Hän käy tarkastamassa erilaisille nuorille perustettuja orpokoteja ja suorittaa työnsä täsmälleen sääntöjen mukaan ja tunnontarkasti raportoiden. Linus uskoo ajattelevansa aina lasten ja nuorten parasta, mutta ei kuitenkaan pohdi sitä, mitä näille tapahtuu, jos orpokoti suljetaan väärinkäytösten takia.

Säntillisyys ja kuiva objektiivisuus painavat vaakakupissa, kun Äärimmäisen Korkea Johtoporras lähettää Linuksen kuukaudeksi seuraamassa äärimmäisen salaisen Marsyasin orpokodin toimintaa. Orpokoti on saarella taivaansinisen meren keskellä ja sinne on sijoitettu kuusi erittäin epätavallista lasta.

Ensinnäkin on Talia-niminen maahistyttö, erinomainen puutarhuri. Toinen lapsista on Theodore, yksi maailman viimeisimmistä traakeista. Hännäkäs ja siivekäs Theodore ei ole eläin, vaan omaa kieltään sirkuttava älykäs olento. Kolmantena on kymmenvuotias metsänhenki Phee ja neljäntenä muodonvaihtaja Sal, joka neljätoistavuotiaana on ollut jo kahdessatoista orpokodissa. Viides lapsista on kymmenvuotias Chauncey, joka muistuttaa lähinnä lonkeroista limamöykkyä.

Vaikka näytänkin siltä kuin näytän, se ei silti tarkoita, etten osaisi auttaa ihmisiä. Tiedän, että jotkut ihmiset pitävät minua pelottavana, mutta lupaan ja vannon sen, että en ole oikeasti sellainen.

Kuudes lapsi on se, jota Johtoportaassa eniten pelätään. Hän on kuusivuotias Lucy (Lucifer); paholaisen poika ja Antikristus. Toistaiseksi hän on kuitenkin vain pieni poika, jolla on hurja mielikuvitus ja draamantaju, mutta myös paljon pelkoja. Orpokodin johtaja, sympaattinen Arthur Parnassus, uskoo, että syntyperän vaikutuksen voi kumota turvallisella kodilla, jossa jokainen saa olla oma itsensä seurauksia pelkäämättä.

Talo taivaansinisellä merellä -teos kuvaa fantasian keinoin ihmisten suhtautumista erilaisuuteen. Lapset suhtautuvat yleensä asioihin luontevasti, mutta vanhempien osoittama pelko tai inho siirtää käyttäytymismallia taas yhdellä sukupolvella eteenpäin. Onko myöskään oikein eristää valtaväestöstä ulkonäöltään tai taustaltaan poikkeavia yksilöitä yhteisön ulkopuolelle tai olla päästämättä heitä tärkeisiin virkoihin?

Te eristätte heidät kaikista muista siksi, että he ovat erilaisia kuin me muut. Ihmiset pelkäävät heitä siksi, että heidät on opetettu pelkäämään. Jos näet jotain, niin ilmoita siitä. Se lietsoo vihaa.

Linus kasvaa tehtävänsä mukana ja päätyy puolustamaan saaren asukkeja Johtoryhmän tarkoitusperiä ja käytäntöjä vastaan. Ehkä asiassa auttaa se, että tietyssä mielessä Linus itsekin on hieman poikkeava – hän nimittäin on homo. Suurin totuus, jonka hän kuukauden vierailunsa aikana oppii, on tämä: Koti ei aina ole se talo, jossa asuu. Se on myös ihmiset, joilla päätämme ympäröidä itsemme.

Talo taivaansinisellä merellä on hauska ja eloisa kirja, liikuttavakin. Suvaitsevaisuus on nykyaikana tärkeä teema, joka tämän fantasiaromaanin välityksellä saattaisi puhutella myös nuoria lukijoita.

30.8.2021

WELLS, BENEDICT: Yksinäisyyden jälkeen


Kustantaja: Aula & Co 2021

Alkuteos: Vom Ende der Einsamkeit

Suomennos: Raimo Salminen

Saksalais-sveitsiläinen kirjailija Benedict Wells (s. 1984) oli alun perin nimeltään Benedict von Schirach, mutta muutti sukunimensä yhdeksäntoistavuotiaana, koska halusi tulla tunnetuksi omana itsenään eikä sukunsa jäsenenä. Ennen kaikkea nuori mies halusi tehdä eron isoisäänsä, joka oli natsi-Saksan aikaan Hitler-Jugendin johtaja ja Wienin kansallissosialistisen puolueen aluejohtaja. Uuden sukunimen hän otti Homer Wellsiltä, ihailemansa John Irvingin Oman elämänsä sankari -romaanin päähenkilöltä.

Yksinäisyyden jälkeen -romaanin kertoja Jules on yksitoistavuotias, kun hänen vanhempansa kuolevat onnettomuudessa ja Jules joutuu kahden vanhemman sisaruksensa kanssa valtion sisäoppilaitokseen. Hän on pois tolaltaan orpoudestaan, mutta menettää vähitellen yhteyden myös sisaruksiin. Esikoinen Liz heittäytyy itsetuhoiseen ja kapinalliseen elämään ja katoaa vuosiksi. Isoveli Marty puolestaan on omalaatuinen erakko, joka ei osaa pukea tunteitaan sanoiksi.

Tuskin yhtään kaveria, ei kerta kaikkiaan mitään. Ja haluatko kuulla, mistä syystä? Koska meiltä oli jäänyt oppimatta, miten saadaan kavereita, koska meillä kolmella oli aina toisemme.

Aiemmin rohkea ja sanavalmis Jules menettää internaatissa pitkäksi aikaa itseluottamuksensa. Hänen ainoana valopilkkunaan on ystävyys kauniin ja erikoislaatuisen Alvan kanssa. Tunne voisi syventyä rakkaudeksi, mutta kumpikaan nuorista ei uskalla paljastaa sisimpiä traumojaan. Väärinkäsitykset ja väärä ylpeys etäännyttävät heidät toisistaan. Mikä olikaan Julesin isän toistelema opetus:

Todellinen ystävä on sellainen, joka on aina tukenasi ja joka kulkee vierelläsi koko elämäsi ajan. Sinun on löydettävä hänet; se on tärkeämpää kuin mikään muu, edes rakkaus. Sillä rakkauden voi menettää.

Aikuisena Jules etsii pitkään sijaansa maailmassa. Hän yrittää opiskella oikeustiedettä. Hän kokeilee uraa valokuvaajana. Ennen kaikkea hän yrittää kirjoittaa. Kaikki on sielutonta ja keskinkertaista. Huonosti menee ihmissuhteissakin, koska Jules ei pohjimmiltaan välitä kenestäkään. Sisaruksista Marty yllättää menestymällä sekä tutkijana että liikemiehenä ja löytämällä suurenmoisen elämänkumppaninkin. Liz harhailee yhä.

Sitten yhteys Alvaan löytyy uudelleen vuosien hiljaisuuden jälkeen. On selvää, että tunneside on yhä olemassa, mutta nyt suhteen etenemiselle on esteenä Alvan avioliitto tunnetun venäläissyntyisen kirjailijan kanssa. Seuraa aika eriskummallinen ja käänteissään jopa hieman melodramaattinen tapahtumaketju. Yksinäisyys on ohi, mutta eri tavalla kuin odotettiin.

Yksinäisyyden jälkeen -romaanin päällimmäisin teema on ihmisen vaikeus luoda ja ylläpitää suhteita. Ehkä suhteisiin ladataan myös liian suuria odotuksia – niiden pitäisi sisältää sekä ystävyyttä että rakkautta ja lisäksi omia lapsia. Tunnelma on surumielinen, mutta ei kuitenkaan toivoton. Menneisyys on menneisyyttä ja ihmisen on elettävä sen kanssa parhaansa mukaan.

… vain minä itse olen oman olemassaoloni arkkitehti. Olen se mikä olen, kun sallin menneisyyteni vaikuttaa minuun, ja toisaalta olen se mikä olen myös vastustaessani sitä.

Benedict Wells joutui itsekin sisäoppilaitokseen vanhempiensa erottua. Tästä ajanjaksosta muodostui niin suuri henkinen painolasti, että vasta Yksinäisyyden jälkeen -romaanin kirjoittaminen vapautti Wellsin siitä. Tämä selittää myös sen herkkyyden, jolla kirjassa kuvataan erilaisia tunteita pienetkin yksityiskohdat huomioiden. Euroopan unionin kirjallisuuspalkinnon vuonna 2016 voittanut Yksinäisyyden jälkeen on kuulaan kaunis ja koskettava teos.

25.8.2021

KEISALA, KATJA: Kuubalainen serenadi unelmoiville naisille

Kustantaja: Atena 2021

Humalainen mies yrittää käpälöidä naista bussipysäkillä ja kuubalainen versio Tauno Palosta rientää pelastamaan naista sillä seurauksella, että päätyy itse ajotielle bussin eteen. Myöhemmin nainen ja mies päätyvät avioliittoon, kun nainen tulee raskaaksi. Syntyy Poika ja pari vuotta myöhemmin Otus. Rakkaus on kiihkeää ja molemminpuolista.

Useimmilla suomalaisilla on hyvin stereotyyppinen käsitys kuubalaisuudesta. Siihen kuuluvat elämänmyönteisyys ja yhteisöllisyys. Puheliaisuus, nauru, rytmi, musiikki ja tanssi. Jonkinlainen höpsö lapsenomaisuus. Kuubalaisiin verrattuna suomalaiset vaikuttavat tylsiltä ja sulkeutuneilta, kylmiltä ja itsekkäiltä. Suomalaiset naiset ovat liian itsenäisiä, heiltä puuttuu ylipursuavaan naisellisuuteen kätketty vaateliaisuus.

Yksinäisyys kuului Suomeen, jossa ihminen syntyi yksin, kuoli yksin ja yksin taakkansa kantoi, niin kuin mummuni tapasi sanoa. Kuubassa taas synnyttiin ja kuoltiin porukalla ja siinä välissä keskusteltiin loputtomasti siitä, kenen sitä taakkaa pitäisi kantaa ja eikö olisi parempi luopua sellaisesta surkeasta hommasta kokonaan.

Kirja kuvaa sitä, millaista on arjessa sovittaa yhteen erilaisia luonteita, kulttuuritaustoja ja opittuja tapoja. Väärinkäsityksiä ja väärintulkintoja tulee. Suomalainen nainen on järkevä ja järjestelmällinen, kuubalainen mies huoleton ja epäluotettava.  Miehellä ei ole ajantajua eikä suunnitelmallisuutta. Hän on kuitenkin aina iloinen ja toiveikas, mikä hellyttää naisen ja pitää yllä uskoa tulevaisuuteen.

Sitä nainen ei osannut odottaa, että joutuisi kantamaan yksinään vastuun lähes kaikesta. Hän hoitaa lapset ja kodin kunnostustyöt, käy töissä, kirjoittaa väitöskirjaa ja tinkii omista tarpeistaan säästääkseen rahaa. Mies sen sijaan hankkii itselleen parasta laatua ja lähettää sukulaisille loput yhteiseltä tililtä löytyvät varat. Hän ottaa kepeästi lainaa, mutta pitää lyhennysten maksamista tyhmänä.

Väitetään, että rakkaus on sokea, mutta ei se ole, se on vain päättelykyvytön ja helposti harhautettavissa.

Kirjan tapahtumat sisältävät paljon tilannekomiikkaa. Kuubalaiset miehet opastavat Pojan syntymän jälkeen naista lastenhoidossa. Matka Tukholmaan kuubalaisporukassa on yhtä kaaosta ja metakkaa. Sukulaisvierailu Kuubassa ei käy aurinkolomasta. Hermoheikon anopin käynti Suomessa on viedä hermot miniältäkin. Huonosti tehdyistä ja keskenjääneistä remontoinneista puhumattakaan.

Katja Keisalan kirja tuo mieleen Saara Turusen Järjettömiä asioita -romaanin, mutta Keisala on huomattavasti pisteliäämpi kuin lempeän humoristinen Turunen. Lopulta teksti käy jo varsin sapekkaaksi, kun mies onnistuu sotkemaan asioita yhä pahemmin ja yhteiselo alkaa näyttää mahdottomalta. Oikeastaan Kuubalainen serenadi unelmoiville naisille on selviytymiskertomus, osoitus suomalaisen naisen sisukkuudesta, voimasta ja itsenäisyydestä.

23.8.2021

NIEMI, MARJO: Kuuleminen

Kustantaja: Teos 2021

Kuuleminen tarkoittaa viranomaisten suorittamana pelkälle toisen puheelle ja hänen kuulemiselleen varattua hetkeä. Hetkessä tapahtuu kuulemista. Sen jälkeen asiakirjoihin voidaan kirjoittaa: toista osapuolta on kuultu. Sitten ei yleensä tapahdu mitään. Kaikki vain jatkavat sitä, mitä olivat tekemässä.

Kuuleminen-teoksen näkijä ja tekijä on mainosalan ammattilainen Titta K (ensin Kansa ja sitten Kansas). Jo tässä voi nähdä sanallista leikkiä, titta på mig -meininkiä. Titan elämässä on tapahtunut jotain ikävää, minkä seurauksena hän on sulkeutunut vaatekomeroon pohtimaan asioita ja kirjoittamaan kirjeitä.

Kirjeitä lähtee kaikkiaan kahdeksalle eri henkilölle. Ensimmäisen kirjeen saa oma puoliso; se käsittelee rakkautta. Seuraavaksi Titta kirjoittaa isälleen, joka sotilaallisen kurinalaisesti kasvatti tytärtään selviämään vaaroja täynnä olevassa maailmassa. Miksiköhän Titta ajatuksissaan yhdistää isänsä kotitilan kauhua herättävään vanhaan kaivoon? Jotain symboliikkaa tässä on, sillä kaivo mainitaan muuallakin.

Haluankin kannustaa sinua elämän pariin, se on monin verroin moniulotteisempi asia kuin kuolema. Minä tiedän, että kenties juuri siksi oletkin kyllästynyt elämään, se todistetusti on vaikeampaa kuin kuoleminen. Kuoleman sinä kuitenkin joka tapauksessa saat, elämää et saa enää tämän yhden vaivaisen jälkeen.

Kolmannen kirjeen otsikko Laumasuoja on moniselitteinen. Tämän kirjeen saa kulttuuriset periaatteensa hylännyt ja viihdealalle lähtenyt lapsuus- ja nuoruusaikojen ystävä, mutta tekstiin on limitetty 1200-luvulla eläneen runoilija Rumin ajatuksia sekä tietoja Titan ihailemista taiteilijoista. Näitä ovat itsensä alttiiksi asettava performanssitaiteilija Marina Abramović ja omintakeinen Alpo Jaakola, jota Marja-vaimo jaksaa aina vain rakastaa.

Neljännen kirjeen saa ortodoksiluostarin igumeeni, jolta Titta anelee pääsyä turvaan maailmalta luostarin suojiin. Tässä tarjoutuu tilaisuus pohtia uskonnon ja uskomisen kysymyksiä vaikkapa luostarilaitoksen kaupallistumisen kannalta. Tekstiin limittyy tällä kertaa värikäs kuvaus speed date -lounaasta eli melko räväkkä yhdistelmä on kyseessä. Jälleen herää ajatuksia.

Seuraavissa kirjeissä Titta pohtii mielenterveyttä. Seuralaiseksi hankittu koira on pettymys, mutta entäpä erilaiset terapiat? Titalla on kehitteillä ikioma Kansas-terapia, jossa ihmiset voisivat turvallisessa ympäristössä paljastaa oman hirviömäisyytensä ilman puolusteluja ja ilman tuomitsemista. Omalle terapeutilleen Titta esittäytyykin jo tulevana kollegana ruotiessaan terapiaistuntojensa tuloksellisuutta (tai tuloksettomuutta).

Kahdeksas ja viimeinen kirje Raha on suunnattu paikalliselle yökerhonomistajalle, jolle Titta tarjoutuu stand up -esiintyjäksi setillä nimeltään Musta Hevonen. Titan elämä on mullistunut ensimmäisen kirjeen lähettämisen jälkeen, ja samalla on tapahtunut henkistä muutosta, sillä ensimmäisistä kirjeistä kuultanut epävarmuus ja ahdistus hylätyksi tulemisesta on muuttunut korostetuksi itsevarmuudeksi. Harkittavaksi jää, onko kaikki muutos hyvää.

Kuuleminen on omalaatuinen, hauska ja villi teos, jossa teksti vyöryy ja rönsyää ilman pidäkkeitä ja ampuu monesti oikein reippaasti yli. Kirja on kyllä rakenteeltaan selkeä, mutta niin täynnä yksityiskohtia, että saattaa vaatia toisenkin lukukerran. Muutama esimerkki Marjo Niemen nokkelasta sanankäytöstä ja huumorista:

Mä lähestyin vaimoa kirjallisesti. Hän lähti luotani kirjaimellisesti. / Etteikö muka kirjallisuudella ole enää valtaa? On sillä! Banksykö täällä kävi? Tuli bänksylit!

 …olen kuullut joidenkuiden kehuskelevan, että sydämellään näkee parhaiten. Enpä lähtisi sellaisen ihmisen kyytiin autoajelulle hyvälläkään ajosäällä!

 …kyllä elämä on parasta huumetta, vain vieroitus puuttuu

Linnuista on minulle monenlaista iloa ja apua, päänsäryn ilmaantuessa menen tiettyyn vanhan lehtimetsän siipaleeseen ja alta aikayksikön pikkutikka ja käpytikka ovat kilpasilla, että kumpi saa nakutella akupisteitäni tällä kertaa, kumpi.

Kirjailija ja dramaturgi Marjo Niemi (s. 1978 Eurassa) voitti vuonna 2004 Tiiliskivi-palkinnon esikoisromaanillaan Juostu maa ja oli ehdolla Runeberg-palkintoon vuonna 2008 teoksella Miten niin valo. Niemi on myös tehnyt musiikkia yhtyeissä Hope Comes in Many Forms ja Ihmissyöjän ystävät.

16.8.2021

TURUNEN, SAARA: Järjettömiä asioita

Kustantaja: Tammi 2021

Järjettömiä asioita -teoksen kertoja on kirjan alussa nuori dramaturgiaa opiskeleva nainen, joka rakastaa espanjan kieltä. Jo ensimmäisen opiskeluvuotensa jälkeen hän pääsee vaihto-oppilaaksi Espanjaan - tai itse asiassa Barcelonaan, jossa espanjan sijasta puhutaan katalaania. Se ei estä perinteistä opiskelijaelämää, jonka pyörteissä nainen tapaa pian varakkaan perheen komean ja hymysuisen pojan ja muuttaa tämän luo. Yhdessä asuminen ei kuitenkaan ole ongelmatonta.

Nainen haluaa ensisijaisesti tuntea olevansa rakastettu ja mies taas haluaa naisensa nauttivan fyysisesti, mitä nainen itse ei pidä kovin tärkeänä. Nainen pelkää monenlaisia asioita, mutta on toisaalta (tai juuri siksi) hyvin kontrolloiva, jämpti ja jopa ilkeä. Mies taas haluaa säilyttää mukavan tunnelman ja antaa mieluummin tyhjiä lupauksia kuin kieltäytyy suoraan mistään. Eikä mies edes yritä muuttua, koska pitää itsestään sellaisena kuin on.

Hän osaa tyytyä siihen mitä saa, ja onnistuu näkemään hyvät puolet niissäkin asioissa, joissa niitä ei ole. Itse en ole sellaisessa kovinkaan taitava. Janoan aina parhaita paloja, ja joskus se koituu onnettomuudekseni.

Suomen ja Katalonian erilaiset tavat ja käytännöt aiheuttavat omat ongelmansa. Naisen mielestä Kataloniassa yksinkertaisiakaan asioita ei pystytä hoitamaan järkevästi jäykän byrokratian ja huonon organisoinnin vuoksi. Miehen lyhyeen päättyvä yritys asua Suomessa taas osoittautuu mahdottomaksi jo kylmyyden ja pimeyden takia, mutta ennen kaikkea suomalaisten pelottavan hiljaisuuden vuoksi.

… koko ajan minulla on sellainen olo, että minua sahataan kahtia, ja lopulta olen muuttunut kahdeksi eri ihmiseksi, joista toinen on järkevä ja toinen ei ollenkaan, ja nuo kaksi henkilöä tekevät mitä lystäävät, ja minä raahustan mukana.

Seuraavat vuodet nainen kulkee Suomen ja Katalonian väliä. Hän saa dramaturgian opintonsa valmiiksi, kirjoittaa näytelmiä ja myös ohjaa niitä. Samaan aikaan mies ajelehtii ja päätyy lopulta pienipalkkaiseen työhön sairaalan arkistoon. Hän kuitenkin tuntee tekevänsä jotain hyödyllistä ja on elämäänsä tyytyväinen.

Monet ihmettelevät naisen ja miehen tapaa asua eri maissa ja kuitenkin olla toisiinsa sitoutunut pari. Koska tilanne paljolti johtuu naisen epäröinnistä, kääntyy hän kallonkutistajan puoleen saadakseen apua ratkaisun tekemiseen. Pitäisikö hankkia lapsi? Silloin nainen kuuluisi johonkin tiettyyn joukkoon, mutta menettäisikö hän samalla kontrollin elämästään? Ratkaiseeko järki vai tunne? Vai onko vain alistuttava siihen, että elämässä yksinkertaisesti tapahtuu järjettömiä asioita?

Ja ajattelen, että jos onnistuu valitsemaan sellaisen puolison, joka vastaa odotuksia, ei rakkautta joudu ehkä koskaan kyseenalaistamaan, että se mitä kutsutaan rakkaudeksi, on paljon helpompaa, jos sitä myötäilee ympäristön hyväksyntä ja sen aikaansaama joukkoon kuulumisen tunne. Kun taas poikkeavat järjestelyt heittävät hiekkaa rakkauden rattaisiin, siis sellaiset, joita rakastunut joutuu selittelemään muille. Ja niinpä jos sattuu valitsemaan odotusten vastaisesti, saatetaan rakkautta alkaa epäillä, pohditaan, mikä mahtaa olla sen taustalla, onko raha, onko perversio, vaiko lapsuuden trauma?

Saara Turunen on sanonut, että halusi Järjettömiä asioita -teoksessa käsitellä luokkamyyttiä. Ei rahan, vaan kulttuuristen asioiden kautta. Kirjan nainen on keskiluokkaisempi kuin miehensä, mikä näkyy niinkin arkisessa asiassa kuin ruokapöydän kattamisessa. Nainen on jo aikuistunut, mutta mies käyttäytyy yhä kuin vastuuton nuori. Ja näkyyhän se ero myös suhtautumisessa rahaan.

Järjettömiä asioita -teoksessa ei oikeastaan ole juonta, vaan se etenee päiväkirjamaisena tarinointina. Kirjoittajan ajatuksissa (ja unissa) kuljetaan koko ajan seuraamassa tilanteita ja tarkkailemassa ihmisiä – myös kertojaa itseään. Rakkauden ja elämän lisäksi puhutaan myös sairaudesta ja kuolemasta, mutta siitäkään ei ahdistu tekstin rauhallisuuden ja lempeän huumorin ansiosta. Etenkin lauseiden persoonalliset loppusitaisut hykerryttävät.

PS. Osuva on Saara Turusen kuvaus siitä, millaista kirjailijan työ oikeasti on:

Kirjoittaminen on sentyyppinen työ, jossa ei saa ylennystä, ei lomarahaa eikä ikälisää, vaikka kuinka monta sivua olisi tullut jo valmiiksi. Tulevaisuus siintää edessä aina yhtä tyhjänä ja uuden teoksen ainekset on löydyttävä juuri tuosta tyhjyydestä.