TOEWS, MIRIAM: Pidä puolesi, Swiv!

Kustantaja: S&S 2023

Alkuteos: Fight Night

Suomennos: Kaisa Kattelus

Vuonna 2021 suomeksi ilmestyneessä teoksessaan Naiset puhuvat Miriam Toews kuvasi bolivialaista mennoniittasiirtokuntaa, josta osa naisista pakeni jouduttuaan yhteisön miesten hyväksikäyttämiksi. Teoksessa Pidä puolesi, Swiv! Toews kertoo Elvirasta ja tämän ystävistä, jotka nuorina elivät mennoniittayhteisössä Kanadan maaseudulla, mutta asuvat nyt Torontossa. Tosin he yhä käyttävät vanhanaikaisia alasaksilaisia lausahduksia, joita Elviran tyttärentytär luulee salakieleksi. Na oba!

Tarinan alkaessa Elvira-mummi on muuttanut tyttärensä Mooshien luokse, koska on jo iäkäs ja kärsii moninaisista vaivoista. Reuman ja sydänsairauden vuoksi hänen liikkumisensa on lähinnä hengästynyttä laahustusta, synnynnäisesti huonoon kuuloon ei kuulolaitekaan tunnu enää auttavan ja nesteenpoistolääke aiheuttaa hätäisiä ongelmatilanteita. Mummi elää kuitenkin täysillä ja kuittaa kipunsa ja vaivansa makealla naurulla suostumatta synkistelemään. Ilo on vastarintaa!

Taisteleminen merkitsee eri ihmisille eri asioita. Itse tietää minkä puolesta on taisteltava. Mummi sanoi että taisteleminen voi olla rauhan rakentamista. Se sanoi että joskus mennään eteenpäin katsomalla taaksepäin ja joskus taas eteneminen voi tarkoittaa että tietää milloin pitää pysähtyä.

Toki mummilla on aihetta itkuunkin. Hän ikävöi sisartaan, jonka sairautta lääkärit eivät pystyneet parantamaan. Hän kaipaa miestään ja Momo-tytärtään, jotka pitkään taistelivat mielenterveysongelmiensa kanssa, kunnes eivät enää jaksaneet. Kumpikin teki itsemurhan polvistumalla raiteille lähestyvän junan eteen. Torontossa Elviran ystävien piiri pienenee vauhdilla.

Mooshie on toista maata: hän syntyi kiukkuisena ja on kiukkuisena pysynyt. Nyt hän odottaa Gord-vauvaa ja on tavallista ailahtelevampi joutuessaan kantamaan taloudellista vastuuta perheestä aviopuolison kadottua teille tietymättömille. Mooshie on ammatiltaan näyttelijä ja on uransa aikana kokenut asioita, joihin #metoo-liikkeellä olisi paljon sanottavaa. Myönteistä kerrottavaa ei ole näytelmän harjoituksista nytkään.

Äiti inhoaa melkein kaikkea. Mummi sanoo ettei tajua, miten äiti on onnistunut vaahtoamisensa lomassa panemaan Gordin alulle. Mummin mielestä äidin hedelmöittäminen on melkein sama kuin hiippailisi toiminnassa olevan tulivuoren reunalla siinä uskossa että se on sammunut. Mummi sanoo, että äiti tekee tunnetyöt koko perheen puolesta, kokee kaikki tunteet kymmenkertaisina niin että me muut voidaan toimia normaalisti.

Kolmatta sukupolvea tässä naisten perheessä edustaa yhdeksänvuotias Swiv, joka kirjoittaa tapahtumista isälleen puhutellen tätä sanalla ”sinä” - tosin puhuttelu esiintyy tekstissä niin harvoin, että siitä joka kerta hieman hämmästyy. Swivin kohdallaan tarina alkaa tilanteesta, jossa hän on saanut väliaikaiset potkut koulusta tapeltuaan liian hanakasti paikasta koulupihan kukkulan kuninkaana. Tämä on kylläkin mummin syytä:

… se sanoi, että joskus ihmisiä vain pitää motata elleivät ne muuten lopeta kiusaamista, mutta vasta sitten kun on yrittänyt yli kymmenen kertaa puhumalla eivätkä ne ole sittenkään jättäneet rauhaan, eikä enää koskaan sen jälkeen kun on täyttänyt kymmenen tai yksitoista.

Laiskottelemaan Swiv ei pääse kotonakaan, sillä mummi antaa hänelle tehtäviä omaan persoonalliseen tyyliinsä. Swivin pitää esimerkiksi laskea, milloin puoli senttiä vuodessa lyhenevä mummi ja viitisen senttiä kasvava Swiv ovat samanmittaisia. Tyttö myös auttaa mummia peseytymään ja ottamaan lääkkeensä ja poimii lattialta tämän pudottamat pillerit, paristot, pastat ja palapelinosat.

Swivin ajatukset ovat joskus kypsempiä kuin yhdeksänvuotiaalta odottaisi. Ehkä tämä johtuu siitä, että hän on nuoresta asti joutunut ottamaan perheessä paljon vastuuta tai siitä, että hän on viettänyt aikansa lähinnä aikuisten parissa. Huoliakin Swivillä on. Kuoleeko mummi? Menettääkö äiti järkensä ja päätyy isänsä ja siskonsa tavoin itsemurhaan? Miten käy vielä syntymättömän Gord-vauvan? Mummin kyky ymmärtää ja lohduttaa tyttöä on kuvattu kauniisti.

Ajoittain Swiv nolosteleekin mummiaan ja äitiään ja ihmettelee, miksi hänen perheensä ei pysty toimimaan normaalien ihmisten tavoin. Mummi ja äiti nimittäin puhuvat julkisilla paikoilla kovaan ääneen jopa suolen toiminnasta ja seksistä. ja ottavat estottomasti kontaktia muihin ihmisiin. Etenkin mummi on avoimen kiinnostunut ihmisistä, tutustuu näihin nopeasti ja saa kaikkialla auliisti apua.

Sitten Swiv saa kokea seikkailun, sillä hän pääsee mummin mukana Kaliforniaan tapaamaan sukulaisiaan. Suvun ominaislaatuun kuuluvasti matkaan sisältyy monenlaista hässäkkää, mutta myös hiljaista haikeutta. Lukija on kyllä alusta asti varautunut siihen, että kirjan lopussa tapahtuu jotain sydäntä riipaisevaa, ja jännittääkin lähinnä sitä, ennättääkö mummi vielä tapaamaan uuden lapsenlapsensa. Toewsin hienovarainen ote kantaa lempeästi loppuun saakka.

Pidä puolesi, Swiv! -teoksessa on paljon huumoria, joka ajoittain repeää absurdiksi tilannekomiikaksi, mutta iloon kietoutuneena on myös tummempia sävyjä. Kirjan naiset ovat joutuneet kokemaan elämässään vaikeuksia antamatta niiden kuitenkaan lamaannuttaa. He ovat sisukkaita, omapäisiä ja rakastettavia naisia, joista kertova kirja kannattaa kyllä lukea.

KANTO, ANNELI: Haihtuneet

Kustantaja: Crime Time 2023

Haihtuneet on ensimmäinen osa Anneli Kannon uudesta aluevaltauksesta eli Näkijä-dekkaritrilogiasta. Sarja edustaa ns. cosy crime -tyyliä eli siinä ei revitellä väkivallalla, mutta toisaalta arvoitusdekkarikin olisi sarjalle hyvä määre, sillä vastaukset mysteereihin piiloutuvat hämäävän monimutkaisen juonen sisälle.

Kirkkojärven kylään saapuu bussilla komea, suoraryhtinen ja tyylikäs punatukkainen nainen. Marketin kassatyttö Selina kokee elämänsä yllätyksen, kun nainen ostokset tehtyään esittäytyy Noora Näkijäksi, meedioksi: yhteys henkimaailmaan ja vainajiin, unien tulkintaa, tarotkortteja… Kaiken lisäksi nainen asettuu asumaan kymmenisen vuotta autiona olleeseen rintamamiestaloon kylän keskustan ulkopuolelle.

Onko naisella jokin erityinen syy tulla juuri Kirkkojärvelle? Hän sanoo saaneensa siihen käskyn ylhäältä ja mainitsee useampaan otteeseen tehtävän, jota on tullut suorittamaan. Mikään todellinen selvännäkijä hän ei kaiketikaan ole, vaan perustaa vakuuttavuutensa lähinnä taitoon tehdä päätelmiä ihmisistä näiden ympäristön, käytöksen ja puheiden perustella ja ohjata näitä sitten itse päätymään ratkaisuihinsa.

Näkijä hymyili itsekseen. Asiat lähtivät liikkeelle aina. Kun niille antoi sopivan sysäyksen.

Pian Näkijään ottaakin yhteyttä Hanna Silvennoinen, joka haluaisi tietää mitä hänen liki kuusi vuotta aiemmin kadonneelle miehelleen Jounille tapahtui. Onko mies kuollut vai vielä elossa jossain päin maailmaa? Onko hänen katoamisellaan jokin yhteys kahden samaan aikaan haihtuneen nuoren tytön kohtaloihin? Kylällä monet uskovat, että katoamisissa oli kyse jonkinlaisista luvattomista suhteista, jotka sitten johtivat murhiin tai itsemurhiin.

Haihtuivat kuin tuhka tuuleen. Perheet olivat ymmällään ja onnettomia. Kenestäkään ei ole kuultu sen jälkeen eikä yhtäkään ole löydetty, ei elävänä eikä kuolleena.

Kadonneiden kohtaloon saattaisi liittyä jotenkin myös Pintura-väritehdas, jonka omistaja Jouni Silvennoinen oli. Tehdas oli paikkakunnan talouden veturi, jonka palveluksessa oli ollut kyläläisiä useammassakin sukupolvessa. Johtajan katoamisen jälkeen tehtaan toiminta vähitellen hiipui ja loppui Jounin kuolleeksi julistamisen jälkeen kokonaan. Hannan ja hänen poikapuolensa käsiin jäi rapistuva tehdaskiinteistö.

Seuraavaksi Näkijän juttusille saapuu nuori kunnanjohtaja Emilia Laiho, joka haluaisi nostaa Kirkkojärven taas jaloilleen ja saada samalla itselleen ovet auki isompiin kuvioihin. Yhdessä Hanna Silvennoisen kanssa hän on valmistellut Kultalampi-projektia, jossa tehdaskiinteistö remontoitaisiin toimisto- ja asuintiloiksi ja sen edessä oleva Pyhälampi ruopattaisiin uintikelpoiseksi. Miten Emilia saisi puolelleen hanketta eri syistä vastustavat henkilöt?

Kirkkojärven todellinen voimatekijä on karismaattisen Luukas Markussonin johtama erikoinen uskonlahko, veripuhtaat. Veripuhtaisiin kuuluvat eivät syö valmisruokia eivätkä mitään eläintä, jolla on räpylät. He eivät käytä tekokuituja. Asema yhteisössä perustuu veriryhmään: O-veriryhmäläiset ovat alinta kastia, AB-ryhmäläiset ylintä ja arvokkainta. Taloudellista menestystä lupaillaan kaikille lahkoon kuuluville, mutta onko saarnaajalla puhtaat jauhot pussissaan?

Kolmen kadonneen tapaus painaa Näkijää raskaasti ja hän paiskii toden teolla töitä heidän kohtalonsa selvittämiseksi. Hän jututtaa erilaisin tekosyin esimerkiksi koulun rehtoria, kylässä työskennellyttä lääkäriä, Jouni Saukkolan ensimmäistä vaimoa ja Markus Markussonia, josta Luukas-isä väkisin yrittää kasvattaa itselleen seuraajaa. Vähän kerrassaan päivänvaloon nousee monenlaisia menneisyyden salaisuuksia, mutta myös uusia alkuja.

Paikkakunta oli täynnä haudattuja salaisuuksia ja menneisyyden murhenäytelmiä. Niiden vuoksi näkijän oli pitänyt saapua tänne. Hän oli oikeudenmukaisuuden asialla, puntit piti saada tasan.

Kanto kuljettaa monikerroksista juonta varmaotteisesti ja sujuvasti. Sisäänpäinlämpiävä kylä poliittisine ja taloudellisine salasuhteineen ja lehmänkauppoineen on kuvattu miltei farssimaisesti, mutta lempeä ironia osuu myös kylän ihmisiin. Haihtuneet ei edes yritä olla uskottava, vaan keskittyy tarjoamaan lukijoille kepeää ja kotoisaa viihdettä. Syksyllä saamme siihen jatkoa, kun sarjan toisessa osassa tapaamme Näkijän laskettelukeskuksessa Lapissa.

NG, CELESTE: Kadonneet sydämemme

Kustantaja: Gummerus 2023

Alkuteos: Our Missing Hearts

Suomennos: Taina Helkamo

Bird oli yhdeksänvuotias, kun hänen äitinsä jätti perheensä ja katosi. Sen jälkeen Birdin isä menetti työnsä yliopisto-opettajana ja siirtyi hyllyttämään kirjoja yliopiston kirjastoon. Bird itse joutui vaihtamaan koulua ja käyttämään Noah-nimeään. Puutarhan ympäröimä kotitalo jäi taakse ja Bird muutti isänsä kanssa kampuksen asuntolassa sijaitsevaan pieneen kaksioon.

Birdin perheen kokemien asioiden taustalla kummittelee Yhdysvaltain historian pahin taloudellinen Kriisi, joka joitakin vuosia aiemmin oli romahduttaa koko yhteiskunnan. Kun muutakaan selkeää selitystä kriisille ei keksitty, pääteltiin sen olevan Kiinan tekosia. Tietysti Kiina halusi tuhota Yhdysvallat ja vallata sen – kenties saaden aikeilleen apua maan sisältä!

Nopealla tahdilla hyväksyttiin PACT eli amerikkalaisen kulttuurin suojeluasetus, jonka tarkoituksena oli kitkeä pois kaikki kansakuntaa kalvavat epäamerikkalaiset elementit. Asetus tuntui takaavan kaikkien turvallisuuden, mutta vähän kerrassaan siihen lisättiin uusia epäisänmaallisina pidettäviä asioita ja lopulta PACT oikeutti tähän: aasialaiset piirteet omaavien ihmisten pahoinpitelyyn, lasten siirtämiseen sijaisperheisiin pois epäilyttävistä ympäristöistä, aasialaisperäisten tekstien ja Aasiaa koskevien teosten poistamiseen kirjastoista.

Ehei, emme me polta kirjoja. Tämähän on Amerikka. Eikö niin?...

Emme me polta kirjoja, nainen toistaa. Niistä tehdään kuitumassaa. Paljon sivistyneempää, eikö totta? Ne jauhetaan ja niistä tehdään vessapaperia. Niillä kirjoilla pyyhittiin jonkun takapuoli jo ajat sitten.

Ja tämä oli syynä Birdin äidin lähtöön: hän on kiinalaistaustainen runoilija Margaret Miu, jota viranomaiset pitävät PACTin toimintaan kohdistuvien mielenosoitusten lietsojana. Näin ainoastaan siksi, että pakkohuostaanottoja vastustavat mielenosoittajat käyttävät iskulauseenaan Margaretin runonsäettä: Kaikki kadonneet sydämemme / ympäriinsä sirotellut, itävät toisaalla. Margaretin oli siis lähdettävä, jotta hänen valkoihoinen miehensä voisi pitää huolta yhteisestä lapsesta. Se oli rakkautta, mutta Bird kokee sen hylkäyksenä.

Mitä isä pelkäsi: että jonakin päivänä joku näkee Birdin kasvot ja niissä vihollisen. Että joku näkee Birdin äitinsä poikana, joko geneettisesti tai käytöksensä puolesta, ja vie hänet pois.

Varsinaisen tarinan alkaessa Bird on koulukiusattu kaksitoistavuotias, jonka ainoa ystävä, sijaisperheestä toiseen kiertänyt ärhäkkä Sadie, on paennut etsimään oikeita vanhempiaan. Ja silloin Bird saa kirjeen! Kuoresta hän tunnistaa äitinsä käsialan, mutta itse viesti on tarkastajien varalta laadittu niin, että vain Bird pystyy sen tulkitsemaan. Nyt hän vihdoinkin tietää, missä äiti on, ja voi matkustaa tämän luo.

Ng korostaa yhä uudestaan sitä, miten suuri merkitys on kielellä, suullisesti kerrotuilla tarinoilla ja saduilla, kirjoilla ja kirjastoilla. Sanoissa on voimaa ja tarpeeksi usein toistettuina niistä jää jälki ihmisen mieleen – niin hyvässä kuin pahassa. Kumpikin Birdin vanhemmista ohjaa poikaa niiden pariin; isä luennoimalla sanojen alkuperästä ja historiasta, äiti kertomalla tarinoita.

Bird. Miksi minä kerroin sinulle niin paljon tarinoita? Koska minä halusin, että sinä ymmärtäisit maailmaa. Koska halusin tästä maailmasta sinulle ymmärrettävän. Koska halusin, että maailmaa voisi ymmärtää.

Kadonneet sydämemme on sujuvasti kirjoitettu dystopia, hieman yllätyksetön kylläkin. Se sijoittuu tulevaisuuteen, mutta sen kuvaamia asioita on esiintynyt maailmanhistoriassa ennenkin. Kuinka usein yhteiskunnalliset ja taloudelliset ongelmat onkaan sysätty jonkin rajatun ryhmän syyksi! Kuinka usein lapsia onkaan otettu pois vanhemmilta etnisyyteen vedoten! Toisaalta kirja todistaa myös sen, että aina on olemassa rohkeita ihmisiä, jotka taistelevat oman vapautensa tai jopa henkensä uhalla vääryyksiä vastaan. Aina on äitejä, jotka rakastavat, kärsivät ja toivovat.

HAAPALA, VESA: Alexis : elämänkertomus

Kustantaja: Otava 2023

Vesa Haapalan teos Alexis on Alexis Stenvallin eli kirjailija Aleksis Kiven (1834–1872) fiktiivinen päiväkirja ajalta 12.1.1866–7.6.1870. Päiväkirja etenee kronologisesti, mutta muistojen ja mietteiden avulla luodataan myös mennyttä. Viinaanmenevän kraatarin poika Alexis oli niin hyväpuheinen, että hänestä toivottiin pappia ja hänen koulutukseensa uhrattiin rahaa. Kirjailijanura ei todellakaan ollut perheen unelma!

Kirjan tapahtuma-aikaan Alexis on jo julkaissut mm. palkitut näytelmänsä Kullervo ja Nummisuutarit sekä runokokoelman Kanervala. Hän on muuttanut Siuntioon ja saanut asunnon Fanjunkarsin torpassa Charlotta Lönnqvistin luona. Parikymmentä vuotta Alexista vanhempi mamselli pitää vuokralaisestaan äidillisesti huolta, maksaa tämän velkojakin niin että on itse joutua ahdinkoon. Ehkä hän on toivonut läheisempää suhdetta, mutta Alexis pelkää liiallista sitoutumista.

Toki Alexis kaipaa rakkautta. Helsinkiläisissä kulttuuripiireissä tavattujen neitosten pienikin ystävällisyys nostattaa hänessä suuria unelmia ja jopa kosimahaluja, mutta eihän köyhä maalaispoika aviokumppaniksi kelpaa. Haapalan teoksessa Alexis saa kuitenkin hetken kokea naisen läheisyyttä ja perhe-elämän lämpöä yrittäessään pitää huolta nuorena leskeksi jääneestä Hiljasta ja tämän pojasta, mutta loppu on traaginen. Niinpä nuori mies joutuu keventämään oloaan toisin keinoin.

Siuntiossa Alexis aloittaa rohkeasti aivan uudenlaisen työn, suomenkielisen romaanin seitsemästä veljeksestä. Valmista mallia tai kieltä romaanille ei ole, vaan alusta on luotava kaikki. Kansan elämän kuvaus ei suinkaan ole helppoa miehelle, joka ei itse kuulu rahvaaseen, mutta ovat kuitenkin ihmisten puheet teillä, metsissä ja pelloilla ja krouveissa kerrotut kaskut. Henkilöille esikuvaa löytyy eri puolilta, omasta perheestäkin. Versioita tarinasta syntyy, korjauksia toisensa perään.

Hauskaa on asioita sanoiksi saada ja antaa niille uusi elämä, mutta työstä väsyn, loputonta on kappaleiden hionta ja sovittaminen. On oltava kaskua, sanontaa, arjen kieltä ja toimintaa, oikeassa järjestyksessä. On oltava leikkiä ja vakavuutta ja näiden yhteenpanoa, silloin kun monta asiaa kootaan peräkkäin ja veljesten touhu ja puhe vaihtuvat kertojan sanoiksi.

Katovuodet koettelevat Suomea 1860-luvulla. Valtio ryhtyy hankkimaan viljaa ulkomailta aivan liian myöhään ja tuhannet ihmiset joutuvat lähtemään kodeistaan ruokaa kerjäämään. Fanjunkarsissa nälkäisiä autetaan niin paljon kuin pystytään ja Alexis pääsee mielipuuhiinsa eli kalastamaan ja metsästämään. Hän ei kuitenkaan halua kirjoittaa näkemästään kurjuudesta, vaikka omatunto pisteleekin.

Sitä kurjuutta, joka on kuolemana Suomen teillä vaeltanut, silmiin piirtynyt laihoina ja elämänsä menettäneinä naisina ja lapsina, sitä en ole tahtonut kertomukseeni juuri tuoda, sillä yhtään suurempaa taakkaa en tahdo lyödä tämän kansan harteille, iloa pikemminkin ja huumoria ja toivoa paremmasta.

Kerjäläisten mukana etenevät myös taudit ja Alexis sairastaa lavantaudin useampaan kertaan. Muitakin tauteja ehkä on. Henkistä kanttia puolestaan rapauttavat monet huolet. Kirjat eivät mene kaupaksi, velat kasautuvat. Ystäviltä saatuja vippejä Alexis ei hyvistä päätöksistään huolimatta osaa käyttää järkevästi. Hän sortuu viinaan yhä uudestaan, häpeää humalassa tekemiään tyhmyyksiä ja haihduttaa ahdistusta juomalla lisää.

Vaikka Alexis on saanut vaikutusvaltaisia ja uskollisia ystäviä mm. Uno Cygnaeuksesta ja Kaarlo Bergbomista, on hänellä myös voimakkaita arvostelijoita. Etenkin oikeakielisyysauktoriteettina esiintyvän August Ahlqvistin kritiikki Seitsemän veljestä -romaanin ilmestymisen jälkeen on murskaava: kirja on yksiselitteisesti huono! Tämän jälkeen teos vedetään pois myynnistä ja kirjailija jää ilman niitäkin tuloja.

Viimeisinä vuosinaan Alexis on hyvin ihmisarka ja masentunut. Usko omiin kirjailijankykyihin horjuu, mutta olisiko hänestä mihinkään muuhunkaan? Alkoholinkäyttö riistäytyy käsistä, kunnes seurauksena on juoppohulluuskohtaus. On kipua ja vaivaa ja öisiä painajaisia. Silti miehen mielessä itää toive jostain tulevasta ajasta, jossa hänen sanojansa viimeinkin arvostettaisiin.

Vain hetken säkeet viipyvät kuvitelmassa, jonka esiin loihdin. Mutta jos ne sanoiksi saan ja julkaisen, jos siinä onnistun, niin ehkä jokin aika minut löytää ja minä muutun olevaksi ja elän, vaikkei se kaikkien tahto olisi ja vaikka he tahtoisivat minun peräti peräksi antavan.

Kirjallisuudentutkija ja kirjailija Vesa Haapala (s. 1971) on onnistunut luomaan hyvin uskottavan kuvan Aleksis Kivestä ja hänen elämästään. Teokseen on upotettu Kiven tekstejä useista eri lähteistä, mutta Haapalan oma kieli mukailee Kiven tyyliä niin hyvin, etteivät ne pomppaa esiin. Hieman olisi joitakin mietelmiä voinut karsia, mutta Haapalan luonnonkuvaukset ovat hienoja ja runoilijan taito näkyy kauniisti monikerroksissa lauseissa.

Muistot seisovat ajan virrassa – niistä jää sydämeen kipu, ja kaikki muu on ääntä, veden soutua.

ALEKSIJEVITŠ, SVETLANA: Sinkkipojat

Kustantaja: Tammi 2023

Alkuteos: Tsinkovyje maltšiki (1991, 2013)

Suomennos: Pauli Tapio

Vuoden 2015 Nobelin kirjallisuuspalkinnon voittanut valkovenäläinen Svetlana Aleksijevitš (s. 1948) päätyi erilaisten tyylilajikokeilujen jälkeen laatimaan sitaattitekniikkaa hyödyntäviä reportaasikirjoja, jollainen on myös kirjailijan omiin päiväkirjoihin ja satoihin Afganistanin sotaan osallistuneiden tai heidän omaistensa haastatteluihin perustuva Sinkkipojat. Teoksen ensimmäinen painos ilmestyi vuonna 1991, mutta 2013 Aleksijevitš kirjoitti siihen lisäluvun kuvatakseen, millaisen vainon kohteeksi joutui teoksensa ilmestymisen jälkeen.

Joulukuussa 1975 neuvostojohto päättää joukkojen siirtämisestä Afganistaniin, koska ensinnäkin pelkää Iranissa alkaneen islamilaisen vallankumouksen leviämistä ja toisekseen estääkseen Yhdysvaltoja saamasta Afganistanissa jalansijaa. Tehtävää luonnehditaan maan eteläisen rajan turvaamiseksi ja poikien pyhäksi tehtäväksi. Joka tapauksessa helpoksi ja nopeasti hoidetuksi operaatioksi.

Moni nuori innostuukin ilmoittautumaan ”rajattuihin erityisjoukkoihin” joko ainutkertaisen seikkailun toivossa tai nähdäkseen ensi kertaa elämässään maailmaa kotiseudun ulkopuolella. Omaiset ovat ylpeitä lähtijöistä ja joissakin tapauksissa äiti jopa yllyttää poikaansa matkaan siinä toivossa, että tämä hieman miehistyisi. Miten lohduton onkaan sitten äitien suru siinä vaiheessa, kun rakas ihminen palaakin kotiin sinkkiarkussa!

Moni lähtee Afganistaniin aatteellisista syistä, koska tehtävää kuvaillaan valtion taholta valheellisesti. Nuoret lähtevät suorittamaan ”kansainvälistä velvollisuuttaan”, koska luulevat auttavansa Afganistanin kansaa irtautumaan feodalismista ja rakentamaan valoisaa sosialistista tulevaisuutta. He lähtevät rakentamaan veljeskansalle lastentarhoja, auttamaan sadonkorjuussa ja istuttamaan puita. Naisia lähtee toimimaan lääkäreinä, sairaanhoitajina tai siviilivirkailijoina, mutta moni heistä päätyy miesten viihdyttäjäksi.

Sotatilanne osoittautuu aivan muuksi kuin virallisesti on annettu ymmärtää. Vaikeudet alkavat jo omassa leirissä, missä taudit riehuvat ja ihmiset kärsivät nälkää. Sotaa jo kokeneet ”papat” simputtavat uusia tulokkaita, vievät heiltä kaiken viemisen arvoisen, nöyryyttävät ja hyvin usein käyttävät jopa väkivaltaa. Kaiketikin vain siksi, että heillä on siihen mahdollisuus. Julkisuudessa nämä miehet kuvataan aina sankareina, ”internationalistisotureina”, jotka toistavat Suuren isänmaallisen sodan urotekoja.

Tuossa makaa ”pappa”, hän on palvellut puoli vuotta, pötsi ylöspäin ja saappaat jalassa, ja hän kutsuu minut: ”Nuole minun saappaat, nuole ne puhtaiksi. Viisi minuuttia aikaa.”

Kaikki komentajista rivimiehiin käyvät kauppaa omilla ja varastetuilla tavaroilla ensinnäkin voidakseen hankkia ruokaa tai huumeita ja toisekseen ostaakseen kotiin tuomisina tavaroita, joita Neuvostoliitosta ei saa: kelsiturkkeja, farkkuja, kasettinauhureita. Äidille huivi, tyttöystävälle meikkejä, itselle uimahousut. Kaupaksi menee kaikki ravintolan aterimista sairaalatarvikkeisiin ja kunniamerkkeihin asti.

Ja aseetkin he möivät, patruunat, jotta heidät sitten myöhemmin tapettaisiin niillä samoilla aseilla ja patruunoilla. Ostivat sillä rahalla suklaata… piirakoita…

Jotkut sotilaista nauttivat taistelun tiimellyksessä ja varsin moni ainakin turtuu ensijärkytyksen jälkeen. Toverin kaatuminen tai loukkaantuminen kostetaan hävittämällä kokonaisia afgaanikyliä eikä juuri kukaan haastatelluista tunnu ajattelevan, että afgaanit taistelevat puolustaakseen isänmaataan, kun neuvostosotilaat puolestaan ovat toisten maille tunkeutuneita miehittäjiä. On helpointa olla ajattelematta ja tehdä, mitä käsketään.

Kertaakaan ei sanottu, ettei sodassa saa tappaa. Ne tuomitaan, jotka tappavat rauhan aikana. He ovat murhaajia, mutta sodassa siitä käytetään toista nimitystä: ”poikien velka synnyinmaalle”, ”pyhä miehinen työ” ”isänmaan puolustaminen”.

Sodasta palaa kotiin monella tavoin rikkoontuneita ihmisiä. He lähtivät Afganistaniin sankareina, mutta palatessaan kuulevatkin osallistuneensa häpeälliseen sotaan, jonka kunniamerkeillä ei ole mitään arvoa. Kokemuksista on vaiettava. Vammautuneet eivät voi odottaa myötätuntoa eivätkä toverinsa menettäneet osoittaa surua. Tappelun rytmiin tottuneilla turhautuminen saattaa purkautua väkivallantekoina tai itsemurhina. Omaiset surevat taas.

Ei ihminen sodassa muutu vaan vasta sodan jälkeen. Hän muuttuu, kun katsoo täkäläistä elämää niillä samoilla silmillä, joilla on nähnyt, millaista oli sodassa.

Kirjan tietojen mukaan vuodesta 1979 vuoteen 1989 kestäneessä sodassa Afganistanissa kävi yli puoli miljoonaa neuvostosotilasta, joista 15051 kuoli ja 417 katosi tietymättömiin tai jäi vangiksi. Afganistanilaisia miehiä, naisia ja lapsia puolestaan tapettiin toista miljoonaa ja kuusi miljoonaa joutui pakenemaan maasta. Myöhemmin neuvostojohto kuittaa sodan ”laskuvirheeksi”.

Sinkkipojat-teoksen teksteissä veteraanit ja äidit puhuvat varmastikin niin kuin haastatteluhetkellä oikeasti ovat ajatelleet, mistä todistaa sanojen hapuilua merkitsevien kolmen pisteen suuri määräkin. Vuonna 1992 Minskin kansantuomioistuimeen jätetään kuitenkin kannekirjelmän, jossa Svetlana Aleksijevitšia syytetään Afganistanissa kaatuneiden sotilaiden maineen likaamisesta. Kaatuneista pitää kirjoittaa kauniisti – muuten he ovat kuolleet turhaan.

Kirjailija hyödyntää jälleen sitaattitekniikkaa kuvatessaan oikeudenkäyntiä. Selostuksen lomaan on liitetty sanomalehtiartikkeleita, sanomalehdissä julkaistuja mielipidekirjoituksia ja lukijoiden kirjeitä sekä erilaisten kirjailijaliittojen kannanottoja. Niissä pohditaan muun muassa sitä, onko kirjailijalla oikeus editoida haastattelutekstejä eli muuttaa ja tavallaan tulkita niitä.

Oikeudenkäynti lähentelee farssia. Kanteissa ei ole päiväyksiä eikä allekirjoituksia, todistajat väittävät ensin yhtä ja sitten toista. Monia tuntuu karvastelevan ennen kaikkea se, että Sinkkipojat on julkaistu myös sellaisissa länsimaissa kuin Ranska ja Yhdysvallat - kirjailija on siis ansainnut rahaa haastateltaviensa kustannuksella samaan aikaan kun he itse ovat joutuneet taistelemaan toimeentulostaan. Huhun mukaanhan kirjailijalla on kaksi Mersuakin!

Tuomioistuin lopulta hylkää kaikki Aleksijevitšia koskeva kanteet aiheettomina, mutta kirjailija joutuu silti maksamaan eräälle asianomistajalle korvausta kunnianloukkauksesta. Voi vain kysyä kuten eräs kirjailijaa puolustaneista henkilöistä: ”En ymmärrä, mistä hänet halutaan nyt tuomita. Totuudestako?”

Sinkkipojat tuntuu ajankohtaiselta nyt, kun Venäjän hyökkäyksestä Ukrainaan on kulunut lähes vuosi. Sotia ei tietenkään voi verrata toisiinsa, mutta ahdistavalta tuntuu se, miten samanlaisin sanankääntein niitä viralliselta taholta puolustellaan ja miten totuutta pimitetään maan kansalaisilta. Maan nimi ja johtajat vaihtuvat, mikään muu ei.

PS. Kiitos Pauli Tapiolle hienosta ja sujuvasta suomennoksesta! 

NIVUKOSKI, PAULA: Kerran valo katoaa

Kustantaja: Otava 2022

Paula Nivukosken Kerran valo katoaa -romaani on jatkoa esikoisteokselle Nopeasti piirretyt pilvet (2019), jossa nuori Liisa joutui isänsä kuoltua ottamaan vastuun isokyröläisestä Koskiluhdan tilasta ja kehittyi koettelemusten myötä sisukkaaksi ja vahvaksi voimanaiseksi. Jatko-osassa keskeisessä roolissa on Liisan tytär Kerttu.

Heinäkuussa 1941 alkaa Suomen jatkosota, jonka taisteluihin joutuvat myös Kertun isoveli Toivo ja pikkuveli Taisto. Pelko asettuu ihmisten sydämiin: toisaalta rintamalla olevien läheisten puolesta ja toisaalta kotiseudullekin ulottuvien pommitusten ja desanttien toiminnan vuoksi. Kerttukin näkee toistuvasti painajaisia ja ajattelee silloin Amerikkaan lähtenyttä isäänsä, josta ei ole kahteenkymmeneen vuoteen kuultu mitään – tietääkö isä edes, että Suomessa on sota?

Ennen pitkää Kertun ajatukset kuitenkin ohjautuvat muualle. Rintamalta saapuu kirje, jossa eräs oman kylän pojista, Korven Johannes, pyytää muodolliseen sävyyn Kerttua kirjeenvaihtokumppanikseen. Hän on saanut luvan tähän Kertun isoltaveljeltä eikä Kerttu tietenkään epäröi. Aluksi nuoret totuttautuvat toisiinsa, kertoilevat tapahtumista ympärillään; Kerttu kylän asioista ja Johannes hyvästä toverihengestä tai luontohavainnoistaan.

Hyvin nopeasti aletaan jo puhua tunteista ja yhteisestä tulevaisuudesta. Johannes tunnustaa, että ajatus Kertusta lievittää hänen pelkojaan ja hiljentää hetkeksi ympärillä kaikuvat taistelujen äänet – Kertun ajatteleminen on niin helluusta. Kerttu puolestaan kietoutuu unelmiinsa hoitaessaan lehmiä, pakatessaan sukkia ja leipää rintamalle lähetettäviin paketteihin ja istuessaan ompeluseuroissa naisten juoruilua kuuntelemassa.

Sovitan Johanneksen unelmaan. Pellon laidalle, juurikasvimaalle, tuvan pitkän pöydän ääreen. Kamarin kapealle sivustavedettävälle. Siihen Johannes sopisi oikein hyvin, minun viereeni. Rakennan kirjeestä paperisen talon, Johannes on jo kirjoittanut nimensä minun huoneisiini. Muutamista riveistä minä olen kuvitellut koko elämän.

Sitten tulee pelätty tieto: moni kylän pojista on kaatunut, Toivo heidän joukossaan. Omaisten tuskaa lisää se, että ruumiit voidaan tuoda kotiin vasta talvipakkasilla. Liisa-äitee yrittää kovasti pitää itsensä kasassa, mutta lopulta voimat murenevat ja hän putoaa tyhjyyteen. Kertun tehtäväksi jää järjestää äiti hoitoon ja ottaa vastuuta kodinhoidosta, kunnes äiti jaksaa taas.

Äiti säntää pellolta pihaan, säntää pitkin pihaa, tuskin hengittää, hengittää hätää, surua, tuskaa, kipua ikävää, hengittää niin kiivaasti sisään, ettei sielu enää mahdu tilaansa.

Rintamalta saapuvat kirjeet lievittävät Kertun surua ja Johanneksen lomien aikana nuoret tapailevat muka salaa, vaikka kaikki kyläläiset ovatkin jo kauan tienneet, missä mennään. Viimein koittaa Johanneksen kolmen päivän loma, koruton vihkiminen pappilassa, pienet pidot kotona, yksi luvallinen tanssi ja yksi yhteinen yö. Muutama kirje saapuu vielä rintamalta ja sitten tieto: Johannes on kuollut, mutta ”jäänyt kentälle”.  Hautaan lasketaan tyhjä arkku.

Odotan jonkin loppuvan ja alkavan. Mutta aika ei kulje kuoleman yli. Sekunnit putoilevat hiekkaiseen maahan eikä mikään muutu. Minä en ole menossa minnekään. Sieluni on haljennut niin monta kertaa, että jäljellä on vain ohut kaistale surua, pinttynyt ihoon kiinni.

Omaiset ja kyläläiset eivät ehkä osaa lohduttaa Kerttua sanallisesti, mutta lämpö välittyy pienistä eleistä ja ymmärtävistä katseista. Elämä jatkaa kulkuaan ja puuhaa riittää – onhan naisten hoidettava nyt metsä- ja peltotyötkin, kunnes myös Koskiluhdan tilalle otetaan avuksi venäläisiä sotavankeja. Siinäpä jälleen ristiriitaisia ja vahvoja tunteita herättävä tilanne! Tarina päättyy kuitenkin toiveikkaasti rauhan koittaessa lokakuussa 1944.

Kerran valo katoaa -romaanissa tapahtumia seurataan Kertun näkökulmasta, mutta hänen rinnallaan kulkee myös mainioita hahmoja. On tiukka mumma, jonka silmiltä mikään ei jää salaan. On löytölapsi Lahja, joka iloisena ja rohkeana omistaa elämänsä muiden auttamiseen. On avarasydäminen Antero, Kertun isäpuoli. Ovat varttuva pikkusisko Aili ja hellyydenkipeä pikkuveli Matti.

Teos on rakennettu taidokkaasti ja murteen käyttö antaa siihen aivan oman ulottuvuutensa. Useimmat sanat ymmärtää kyllä asiayhteydestä, mutta jotensakin hupaisa ankkastukki paljastuu vasta googlaamisen jälkeen pullapitkoksi. Etenkin ihmisiä raastavia tunteita kirjailija kuvaa oivaltavasti laidasta laitaan; murheesta iloon, lempeydestä häijyyteen, epäluulosta myötätuntoon. Ja kauniita lauseita riittää makusteltavaksi!

Puhutaan varovaisia sanoja. Pelon mitta toistuu kutimilla, kiertyy tiukkaan silmukkaan, jatkuu, jatkuu.

Hetket kapenevat paperinhauraiksi. Ajatuksia pinotaan hitaasti päällekkäin. Suru rinnassa loimahtaa taas laajemmalle kuin sillä on ollut lupa.

Ikävä tuoksuu huivinkulmassa eikä irtoa tuuleen.

Ajattelen puolikkaita ajatuksia, elämän ja kuoleman rajapintaa. Pimeyden taipumista valoksi. Yötä, joka piiloutuu ihon alle ja pinttyy sieluun.

Kypsyvän viljan tuoksu kellottuu helmaksi ympärilleni. Annan taivaan kohota korkeammalle, asettua kauas pilvien yläpuolelle. Tänään en sure aikaa enkä pelkää työtä. Vielä heinäntekoaikaan kesä tuntuu loppumattomalta.

 

TYLER, ANNE: Palmikko

Kustantaja: Otava 2023

Alkuteos: The French Braid

Suomennos: Markku Päkkilä

Garrettien suku ei ole erityisen suuri, mutta sen jäsenet eivät toden totta pidä yhteyttä toisiinsa eivätkä ole toisilleen läheisiä! Tästä kertoo esimerkiksi serkusten Serenan ja Nicholasin keskustelu, kun he sattumalta tapaavat toisensa rautatieasemalla,

”Äidilläkin on lonkkavaivoja”, Serena sanoi Nicholasille. ”Ehkä se on geneettistä.”

”Sinun äitisi on…Alice?”

”Ei, vaan Lily.”

”Aivan. Anteeksi. Mutta minä istuin sinun vieressäsi isoisä Garrettin hautajaisissa, jos oikein muistan.”

”Ei, se oli Candle.”

”Onko minulla serkku nimeltä Candle?”

Baltimoreen sijoittuva sukutarina jakaantuu seitsemään osaan, joissa kussakin tarkastellaan jonkun perheenjäsenen näkökulmasta jotain koko suvun kannalta merkittävää tapahtumaa. Kyseessä voi olla lomamatka, kultahääpäivä, tulevan puolison esittely suvulle tai tutustuminen lapsenlapseen, mutta myös yllättävä kuolemantapaus. Tapahtumien aikaväli on noin kymmenen vuotta alkaen kesästä vuonna 1959 ja päättyen koronakesään 2020, mutta ihmisten muisteluiden välityksellä käydään kauempanakin menneessä.

Kesällä 1959 Garrettien perhe lähtee ensimmäistä - ja ainoata - kertaa kesälomalle. Viikko pienessä järvenrantakylässä paljastaa lukijalle, millaista roolia kukin perheenjäsenistä vetää ja tulee myöhemminkin vetämään suvun yhteisissä kokoontumisissa. Tässä vaiheessa esikoinen Alice on seitsemäntoistavuotias, pikkusisko Lily uhmakas viisitoistavuotias ja seitsenvuotias David mielikuvitusleikkiensä parissa viihtyvä kuopus.

Isä Robin Garrett on kätevä käsistään ja ahkera – hän tuskin malttaa pysyä poissa putkitavaraliikkeestä, jota hoitaa appensa jälkeen. Hän on kömpelö puheissaan ja teoissaan eikä hänen hyviä tarkoitusperiään aina ymmärretä. Hänen suuri rakkautensa on Mercy-vaimo, jota ilman hän ei pystyisi elämään, ja sopuisan kiintymyksensä kohteina tyttäret Alice ja Lily. Ainoa poika David kuitenkin etääntyy vähitellen isästään, kun tämä yrittää ”miehistää” herkkää kuopustaan.

Mercy puolestaan opiskeli nuorena taidetta ja alkaa nyt yhä enenevässä määrin omistautua maalaamiselle ja tekemiensä ”talomuotokuvien” markkinoinnille.  Kodinhoito ei häntä kiinnosta eivätkä oikeastaan lapsetkaan, joihin hän suhtautuu lähinnä huvittuneen etäisesti. Mercy kaipaa ennen kaikkea itsenäisyyttä ja yksinäisyyttä; vapautumista aikansa naisiin kohdistuvista odotuksista. Kirjan hauskimpia lukuja on kuvaus siitä, miten Mercy valmistautuu vähän kerrassaan irtiottoonsa.

Vanhin tytär Alice on jo varhain ottanut kodinhoidon vastuulleen ja kasvanut kaikkitietäväksi komentelijaksi, joka haluaisi perheensä toimivan perheen ihannekuvan mukaisesti. Lilyn kanssa hänellä tulee usein riitaa, koska tunteisiinsa täysillä heittäytyvä pikkusisko rikkoo naisiin kohdistuvia odotuksia ja saa aika ajoin elämänsä pahasti sotkuun. Oikea ”Martta ja Maria” -asetelma!

David kykeni jo lapsena tulkitsemaan ihmisiä, havaitsemaan heidän pienimpiäkin reaktioitaan ja erottamaan muutoksia äänensävyissä. Isän varautuneisuus paljastaa hänelle tosiasian: isä kyllä rakastaa poikaansa, mutta ei pidä hänestä. Niinpä David aikuisena vetäytyy eroon perheestään ja katkaisee lähes kaiken yhteydenpidon. Siksi onkin outoa, että juuri David on keskeinen tekijä sille, että suku ylipäätään kokoontuu.

Tyler kuvaa lempeästi, miten pienilläkin tapahtumilla saattaa olla arvaamattoman suuret vaikutukset suvun jäsenten välisille suhteille ja miten viattomistakin lausahduksista saatetaan vainuta arvostelua tai aliarviointia. Ihmiset eivät kerro toisilleen tärkeistäkään asioista, mutta toisaalta monet näistä asioista ovat silti sukulaisten tiedossa; he vain eivät ota niitä puheeksi joko hienotunteisuuttaan tai pelkuruuttaan.

”Näin perheenjäsenet tekevät – vaikenevat ikävistä tosiasioista, sallivat pienen itsepetoksen. Sellaisia pieniä ystävyydenosoituksia.”

”Ja pieniä julmuuksia”, David sanoi.

Palmikko-romaanissa osa lapsenlapsista jää melko pintapuoliselle käsittelylle, joten on hieman hankala muistaa, kuka serkuksista on kenenkin lapsi – etenkin, kun on olemassa sekä Robby-tyttö että Robby-poika. Tällä kirjailija ehkä haluaa kuvata suvun hajaantumista, vaikka toisaalta toteaakin Davidin suulla, miten perheet ovat kuin palmikolta purettu tukka: ”Niistä voi kuvitella irtaantuvansa, mutta oikeasti irti ei pääse koskaan. Palmikon jäljet näkyvät ikuisesti.”  

Kirja on arkisuudessaan miellyttävä ja henkilökuvaukseltaan kiinnostava. Se ei ole raskas eikä toivoton, vaikka kuvaakin toisistaan etääntyviä perheenjäseniä, sillä loppuun syttyy ihastuttava toivon kipinä.

SANDGREN, LYDIA: Läpileikkaus

Kustantaja: WSOY 2022

Alkuteos: Samlade verk

Suomennos: Sanna Manninen

Göteborgissa asuva psykologi Lydia Sandgren (s. 1987) sai arvostetun August-palkinnon vuonna 2020 yli 700-sivuisella esikoisteoksellaan Samlade verk, jota hän kertoo kirjoittaneensa yksitoista vuotta. Suomennokseen nimeksi on valittu Läpileikkaus, mikä viittaa teoksessa hieman eri puoleen kuin alkuperäinen nimeke, mutta on osuva omalla tavallaan.

Läpileikkaus-romaanissa vuorottelee kaksi aikatasoa, mutta takaumat lisäävät siihen kerroksia. Yksi aikatasoista on 2010-luvun alku Göteborgissa, jossa pienen kirjankustantamon toiminnanjohtaja Martin Berg toisaalta suunnittelee firman 25-vuotisjuhlia ja toisaalta tuskailee huonoa taloudellista tilannetta. Pitäisi löytää bestseller, mutta olisiko saksalaisen yhteistyökumppanin suosittelemasta melko tuntemattoman tekijän Ein Jahr der Liebe -teoksesta siihen? Tässä avautuu kiinnostava näkökulma kustannustoimintaan, kirjallisuuteen ja lukemiseen.

Martin on aina halunnut kirjailijaksi, mutta sekä romaanikäsikirjoitus että William Wallacen elämäkerta ovat jo vuosia seisseet keskeneräisinä. Aina on ollut syitä lykätä kirjoittamista: vastuullinen työ kustantamossa, perheasiat, ystävien kanssa seurustelu, huono vuodenaika… Tosiasiassa taitaa olla niin, että Martinilla olisi kyllä ideoita, muttei kykyä paneutua niiden toteuttamiseen.

Siinä oli vain se, että matkalla Martinin sisältä paperin pintaan sanoille tapahtui jotain. Ne vääristyivät ja muuttuivat muuksi. Hän ei tunnistanut kirjoittamaansa samaksi mitä oli tuntenut. Ja hän tiesi pystyvänsä parempaan. Hänellä oli sisällään edellytykset luoda jotain suurempaa. Jos hän vain saisi houkuteltua sen jotenkin esiin. Jos joku muu vain saisi houkuteltua sen esiin. Sillä mitä järkeä oli luoda mitään keskinkertaista?

Onhan Martinilla toki huolia enemmältikin. Hänen paras ystävänsä, palvottu taidemaalari Gustav Becker, vaikuttaa aika ajoin olevan henkisesti ihan pohjamudissa. Martinin lapset Rakel ja Elis kulkevat jo omia teitään ja heistä touhukkaasti huolehtinut isä alkaa tuntea itsensä tarpeettomaksi ja yksinäiseksi. Sitten on vielä tiedemaailman ihannoima Cecilia, joka viisitoista vuotta sitten jätti Martinin ja lapsensa ja katosi. Nyt Gustavin lähestyvää retrospektiivistä näyttelyä mainostetaan ympäri Göteborgia hänen suosikkimallinsa Cecilian kuvilla.

Toinen 2010-luvun näkökulmista on Rakelin, Gustavin kummityttären. Hän etsii suuntaansa ja kokeilee yliopistossa ainetta toisensa jälkeen löytämättä omaansa. Rakel ei jaksa kiinnostua kustantamon toiminnasta, vaikka Martinin suuri haave olisi saada tytär sinne töihin.  Vastentahtoisesti hän lupautuu lukemaan Ein Jahr der Liebe -romaanin arvaamatta lainkaan, miten suuri vaikutus sillä tulee olemaan hänen elämäänsä. Kadonnut äiti on ollut hänen kipeä kohtansa, mutta nytpä Rakel ryhtyy salapoliisiksi!

Kadonneita isiä oli kaikkialla. Juopottelevia retkuja. Vapautta ihannoivia taiteilijasieluja. Sitoutumiskyvyttömiä hurmureita. Omien demoniensa riivaamia miehiä. Heidän vastuutonta toimintaansa saatettiin moittia, mutta kukaan ei pitänyt sitä käsittämättömänä. Perheensä jättänyt äiti oli kuitenkin jotain aivan muuta.

Läpileikkaus-romaanin toinen aikataso sijoittuu Martinin nuoruuteen. Lukiossa tämä merimiehen poika tapaa yläluokkaisen Gustav (von) Beckerin, joka hontelona ja nuhjuisena on kuin ”Jo joutui armas aika” -virren riitasointu. Gustav lyö kuitenkin itsensä läpi taiteilijana jo kouluvuosinaan ja myöhemmin hänen maineensa kasvaa kansainväliseksi. Onnellinen hän ei kuitenkaan ole, vaan erikoisissa piireissä pyöriskelevä yksinäinen ja masentunut mies, jonka terveyttä viina ja tupakka syövät.

Yliopistossa Martin kiinnostuu kauniista Cecilia Wikmanista, joka on viettänyt lapsuutensa Addis Abebassa lääkäri-isänsä työn takia. Martin on kuvitellut selviävänsä opiskelusta leikiten, mutta maisterintutkintoonkin keskittyminen tuottaa hänelle vaikeuksia: tutkielman kirjoittaminen oli ollut kuin ison kuopan kaivamista hyvin pienellä lapiolla. Huippuälykäs ja kurinalainen Cecilia sen sijaan etenee vaihe vaiheelta yhä korkeammalle yliopiston hierarkiassa. Näillä kahdella ei tuntuisi olevan paljon yhteistä, mutta naimisiin he kuitenkin menevät ja saavat kaksi lastakin.

Martin, Gustav ja Cecilia muodostavat kolmikon, jota erilaiset tunnesiteet yhdistävät ja voimaannuttavat. Kirjailija ei sitä sano suoraan, mutta lukija aistii rivien välistä silti hiljaista rakkautta yhteen suuntaan, kestävää ystävyyttä toiseen ja pettymystä kolmanteen. Martinia on kuvitellut tarinan keskeiseksi hahmoksi, mutta muiden tunteista hän ei tunnu tajuavan mitään. Onko hän itsekeskeinen vai kateellinen?

Kun heitä oli he kolme eikä vain he kaksi, kaikki oli tasapainossa, elämän koneisto toimi, rullasi eteenpäin kutakuinkin oikeaan suuntaan.

Läpileikkaus-romaanissa näkyy hyvin se, että Sandgren on ammatiltaan psykologi ja lisäksi opiskellut filosofiaa. Hän kuvaa uskottavasti henkilöissä vuosien mittaan tapahtuvaa muutosta. Nuorena koko maailma tuntuu olevan avoinna ja kaikki unelmat toteutettavissa, mutta jossain vaiheessa vaihtoehdot vähenevät. Tyytyykö silloin osaansa vai pakeneeko tavalla tai toisella?  Lukija ei saa kysymyksiinsä vastauksia, vaan jopa kirjan loppu jää kutkuttavasti avoimeksi.

Ja Rakel kuuli, miten oven takana hiljaisuus repesi kahtia. Hän kuuli miten vuodet kääntyivät päälaelleen ja miten ajan massiivit liikkuivat. Hän kuuli tauon, lyhyen hengähdyksen juuri ennen kuin jokin alkaa.

SOUDAKOVA, ANNA: Varjele varjoani

Kustantaja: Atena 2022

Varjele varjoani. Äläkä pyyhi tätä kirjoitusta. / En kuitenkaan tule tänne kuolemaan. / Etkä sinä pyydä minua palaamaan / Jos joku toinen painautuu sinuun, rakas seinä, hymyile. (Joseph Brodsky)

Leningrad 1980-luvulla. Nuoret opiskelijat Vera ja Georgi tapaavat vuonna 1981 ja seuraavana vuonna menevät naimisiin. Asunnokseen he saavat Georgin äidin huoneen vanhasta arvotalosta, joka on jaettu seitsemään huoneistoon. Nuorenparin ikioma maailma on seitsemän neliömetrin kokoinen huone, jonka käpykahvan koristeleman ovi sulkee ulkopuolelle talon äänet, riidat ja murheet. Silti apua löytyy tarvittaessa.

Talo oli kuin lumoava labyrintti, josta paljastui koko ajan uusi kerroksia, salaisia aarrekätköjä, kiehtovia yksityiskohtia. Kommunalka oli täynnä outoja hajuja ja ääniä. Vuosikymmenten pölyä, joka oli tiivistynyt ylimääräiseksi tahmeaksi maalipinnaksi seinille ja lattioille. Paikka oli torakoita yhteiskeittiön seinillä, kylpyhuoneen vateja ja rättejä sekä pinttyneitä tahroja ja hiushalkeamaseittejä ammeessa.

Perheonni kukoistaa, kun Veran ja Gerogin tytär Nina syntyy, mutta kuin huomaamatta pariskunnan välit alkavat etääntyä Georgin joutuessa matkustelemaan pitkin Venäjää maaperää tutkimassa. Omaan äitiin Veralla on kireät välit, sillä mikään tyttäressä ei tyydytä äitiä: ei työ museon valvojana, ei vähätuloinen aviomies, ei epänaisellinen ulkonäkö. Veraa eivät kuitenkaan häneltä odotetut roolit innosta, hän kaipaa tasa-arvoa ja vapautta. Hän haluaa pois rumuudesta ja köyhyydestä.

Hän ei uskonut yhteiseen onneen ja siihen, että vain yksi tie oli oikea. Hän ei halunnut olla punaposkinen emäntä hellan edessä hämmentämässä laihaa kaalikeittoa, nöyrä perheenäiti jonottamassa seuraavaa erää toisen luokan särkiä, alistettu kansalainen viraston luukulla anelemassa asiapapereita, joilla saisi lapselle kesäleiripaikkaa. Hän halusi olla jotakin muuta, sellaista, mitä täällä ei ollut vielä keksitty.

Sitten Neuvostoliitto hajoaa pala palalta ja Vera alkaa kysellä inkeriläisestä taustastaan, joka mahdollistaisi muuton Suomeen. Äiti ei halua puhua asiasta sanaakaan ja syyttää Veraa ja Georgia maanpetturuudesta, kun nämä muuttavat heti saatuaan asiakirjat kuntoon. Perheelle osoitetaan koti Turun Varissuolla, missä yhteen huoneeseen tottuneille valoisa kolmio varusteltuine keittiöineen ja kylpyhuoneineen sekä lukuisine kaappeineen on häkellyttävä. Kaupan tavaroita pursuavien hyllyjen välissä Vera jo melkein pyörtyy.

Onhan suomalaisessa yhteiskunnassa paljon outoa ja opeteltavaa. Ninan käymän koulun epämuodollinen ja salliva ilmapiiri. Ihmisten mutkaton suhteutuminen ruumiin toimintoihin. Byrokratia, joka toisaalta tuntuu turvalliselta ja toisaalta alentavalta. Olo on avuton, kun ei osaa kunnolla suomea eikä englantiakaan. Nopeasti suomen kielen omaksunut Nina joutuu hoitelemaan vanhempiensa asioita. Vera jaksaa uskoa tulevaan, mutta Georgi vetäytyy kuoreensa.

Heistä oli tullut yhteiskunnan syöpäläisiä, heidän piti esittää kaikki kuittinsa ja laskunsa, tehdä selkoa surkeasta olemassaolostaan, sanoa selkeästi, mitä he halusivat ja mistä olivat jääneet paitsi.

Seuraavaksi kertojan paikalle siirtyy aikuistuva Nina. Myös mummu ja vaari ovat muuttaneet Suomeen, koska uusi periaatteista vapaa venäläinen yhteiskunta ei sovi heille, mutta eivät he kotiudu Suomeenkaan. He pysyttelevät samanmielisten seurassa, kritisoivat kaikkea suomalaista ja pitävät yllä omaa kulttuuriaan. He eivät puhu suomea, vaan vaativat nuorisoa opiskelemaan venäjää. Nina ei tunne kuuluvansa mihinkään ryhmään, ei sen paremmin venäläistaustaisiin kuin suomalaisiin ikätovereihinsa. Vera lohduttaa: ”erilaisuus on itsenäisyyttä, ei yksinäisyyttä”, mutta löytääkö Nina koskaan paikkaansa?

Kirjassa näkökulmat ovat naisten ja siksi esille nousevat luontevasti naisiin kohdistuvat asenteen niin Neuvostoliitossa kuin Suomessa ja myös naisten oma suhde naiseuteen – alistuuko rooliodotuksiin vai kapinoiko niitä vastaan. Tähän kytkeytyvät myös äitien ja tytärten väliset suhteet ja odotukset sekä alitajunnassa kulkeva tieto kuulumisesta sukupolvet kattavaan naisten ketjuun.

”Äiti” ja ”МaМa”, miten valtava, avaruuden äärettömyyttäkin suurempi ero sanoilla onkaan. Ninan päälle istuu sopivasti vain ”МaМa”, se painuu pehmeästi rinnalle, yhdistää hänet aiempiin sukupolviin, ikivanhaan perimään. Irma ja Pietari kuitenkin kutsuvat häntä usein ”äidiksi”, ja silloin hänestä tuntuu, etteivät sanat ole osoitettu hänelle tai ainakaan tosissaan. ”Äitinä” hän tuntee vain näyttelevänsä, leikkivänsä jotakin – sana roikkuu hänen päällään kuin vääränkokoinen mekko.

Varjele varjoani -romaani jakaantuu kronologisesti neljään osaan, joissa kussakin on jokin ”nykyhetkeen” sijoittuva merkittävä tapahtuma ja lisäksi takaumia muutamalta edeltävältä vuodelta syvyyttä tuomassa. Historiallinen kattavuus ulottuu Stalinin ajoista Neuvostoliiton hajoamiseen ja Venäjän Ukrainaan kohdistuvaan hyökkäykseen saakka. Henkilöiden taustat ja kehityskaaret selviävät. Jotain salaistakin väreilee pinnan alla. Soudakovan teos on taitavasti rakennettu, monipuolinen ja kiinnostava.

SMIRNOFF, KARIN: Sitten menin kotiin

Kustantaja: Tammi 2022

Alkuteos: Sen for jag hem

Suomennos: Outi Menna

Karin Smirnoffin Jana Kippo -trilogia on nyt ilmestynyt kokonaisuudessaan suomeksi. Ensimmäinen osa Lähdin veljen luo (2021) kuvasi Janan ja hänen kaksosveljensä Brorin välistä yhteyttä ja toinen osa Viedään äiti pohjoiseen (2022) sitä, miten Brorin viehtymys vanhoilliseen uskonnolliseen yhteisöön on katkaista tuon yhteyden. Toinen osa loppuu jännittävästi: Bror on pudonnut vuoren jyrkänteeltä ja Jana yrittää pelastaa hänet.

Trilogian päätösosa Sitten menin kotiin -romaani jatkaa tarinaa suoraan siitä, mihin kakkososa päättyi. Bror on kuollut, mutta Janalle yhä läsnä kommentoimassa ihmisiä ja asioita tai ohjeistamassa siskoaan esimerkiksi moottorisahan käytössä. Tunteehan Jana veljensä niin läpikotaisin, että osaa tämän ajatuksia ja käyttäytymistä hyvin kuvitella, mutta toisaalta Jana keskustelee varsin sujuvasti myös koirien kanssa.

Brorin hautapaikasta syntyy kiista. Bror on hankkinut Smalångeriin kaksosille valmiiksi haudan kivineen, mutta uskonnollinen yhteisö vaatii Broria haudattavaksi Kukkojärvelle Norrbotteniin. Mies on paennut yhteisöstä ja häistään, mutta häikäilemätön pastori Silas siunaa avioliiton postuumisti, jotta Brorin läheisimmäksi omaiseksi saataisiin hänen raskaana oleva nuori vaimonsa. Pastorin poliisiveli lupaa kuitenkin toimittaa Janalle Brorin tuhkat hautajaisten jälkeen. Kierolta peliltä haiskahtaa!

Jana siis matkustaa Kukkojärvelle yhdessä Brorin avovaimon Angelikan kanssa ja majoittuu serkkunsa Jussin luo. Lämminsydämisen Jussin ympärille kertyneeseen yksinäisten ja hylättyjen joukkoon Janakin olisi ollut tervetullut, jollei hänen päättämättömyytensä ja levottomuutensa olisi ollut liikaa jopa Jussin kärsivällisyydelle. Angelika puolestaan solahtaa perheen pariin luontevasti, mikä ei voi olla aiheuttamatta Janassa kateutta.

Ainoa kysymykseni ei ollut mitä minä tein täällä. Vielä tärkeämpää oli kysyä mihin olin menossa. Olin pysähtynyt ja minun oli jatkettava matkaa. Lähdettävä jonnekin. En vain tiennyt minne.

Hautajaisten jälkeen Smalångeriin palanneen Janan ympärillä tapahtuu kaikenlaista. Ihmissuhteita menee poikki hänen vuokseen. Hänelle läheisiä ihmisiä loukkaantuu, sairastuu vakavasti tai kuolee. Jana yrittää tehdä työtään kotipalvelussa, mutta määrärahaleikkausten ja työvoimapulan takia ei voi paneutua tehtäviinsä haluamallaan tavalla. Lisäksi hänelle paljastuu yhä uusia omaan isään eli taattoon liittyviä salaisuuksia.

Tyttärensä Dianan kanssa Janalla on vielä paljon selvitettävää. Jana oli hyvin nuori Dianan syntyessä eikä voinut pitää lastaan. Mitään äitiyden tunnetta ei päässyt syntymään, vaikka Jana torjuvan kuorensa alla onkin huolehtiva ja empaattinen nainen. Syitä hänen kovuuteensa selitetään takautumien välityksellä: taaton harjoittama henkinen ja fyysinen väkivalta, neljätoistavuotiaana aloitettu raju seksi, opiskeluaikana Tukholmassa joutuminen väkivaltaisen miehen leikkikaluksi. Noudattavatko Janan miessuhteet aina samaa kaavaa?

On sentään jotain ilahduttavaakin. Janan saviveistokset herättävät huomiota tukholmalaisessa taidegalleriassa ja lähes kaikki myydään, joten ensi kertaa elämässään Jana on varoissaan. Tärkeintä on kuitenkin se, että hän tutustuu näyttelyn tiimoilla ihmiseen, josta saattaa tulla vielä hänen elämänsä tärkein. Tämän välityksellä Jana myös saa mahdollisuuden opiskella kuvanveistoa ja ehkä kohottaa taiteensa aivan uudelle tasolle.

Ymmärrätkö nyt miten todellinen taide syntyy. Kyse ei ole jäljitelmistä. Tai kyvystä kuvailla jotain mahdollisimman tarkasti. Vaan ainoastaan tunteesta. Kipupisteistä. Siitä että saan omat tunteeni tuntumaan myös muissa. Taideteos on pelkkä silta. Ei päämäärä.

Jana Kippo -trilogia kuvaa köyhtyvää ja karua maaseutua moninaisine ihmissuhteineen. Pienessä kylässä tapahtuu kaikkea mahdollista avioliiton ulkopuolisista suhteista insestiin ja murhaan saakka. Rujoa elämää heijastelee kirjan omaperäinen tyylikin: lyhyet lauseet, ei pilkkuja, erisnimet kirjoitettuina aina pienellä kirjaimella ja etu- ja sukunimi tai titteli ja sukunimi yhteen tyyliin janakippo, pastorisilas, smalånger.

Kaikkien ikävien muistojen ja itseensä kohdistuneiden väkivallantekojen keskellä Jana säilyttää kuitenkin sisunsa ja henkiset voimavaransa. Trilogian viimeinen lause on kolmannen osan nimeke: Sitten menin kotiin.  Lakoninen ilmoitus ei sitä kerro, mutta lukija voi tietenkin arvuutella olisiko Janan koti jokin tietty paikka vai kenties sittenkin joku ihminen.

Tulisin aina kaipaamaan pohjoiseen. Missä ikinä yrittäisinkään asua. Kartta oli pinttynyt sisälleni. Polut pellot rämeet. Horsmat suopursut hillat mesimarjat. Hirvet ja porot. Karhut ilvekset ahmat ja sudet. Meri joki järvi lampi. Tarinat entisajoista. Joita toisteltiin nuotioilla ja metsästysmajoilla. Ne olivat myös minun tarinoitani. Samoin kuin kieli hiljaisuus ja kaiho.