ENORANTA, SIIRI: Keuhkopuiden uni

Kustantaja: Gummerus 2024

Tamperelaiskirjailija Siiri Enorannan (s. 1987) yhdestätoista romaanista monet on luokiteltu genreen nuoret aikuiset tai nuorten fantasia, mutta soveltuvat tosiasiassa yhtä hyvin aikuisten luettaviksi. Keuhkopuiden uni -romaani puolestaan sijoittuu aikuisten osastolle, mutta sopii aivan mainiosti myös nuorille lukijoille. Kirjailija voitti Finlandia Junior -palkinnon vuonna 2018 romaanillaan Tuhatkuolevan kirous.

Keuhkopuiden uni jakaantuu kahteentoista lyhyehköön lukuun. Tarina ei etene kronologisesti, vaan liikkuu edestakaisin vuosien 1023–1025 välillä. Tämä ajanlasku perustuu kuulemma 300-luvulla eläneen trubaduurin laskelmaan, jonka hän takautuvasti aloitti ensimmäisen koskaan lauletun laulun syntymävuoden perusteella. Ihastuttavaa!

Kyseisen maailman asukkaat kuuluvat Homo arboris -heimoon. He ovat iholtaan vihreitä, heillä on siivet ja suonissaan mahlaa. Jokainen asukas elää symbioosissa oman keuhkopuunsa kanssa, johon kytkeytyy illalla imeäkseen siitä siipiensä rihmastolla voimaa ja saadakseen siiville kukkien siitepölyä. Samalla hän aistii puiden välittämää kollektiivista viestiä. Irrottautuminen puusta tapahtuu yhteisymmärryksessä, kun kumpikin on valmis.

Hän ei koskaan hereillä ollessaan saattanut täsmälleen tavoittaa sitä, millaista oli luopua minuudestaan ja tulla osaksi maailman keuhkoja, mutta kiistattomasti hän tiesi, että oli ollut turvassa.

Yhä on olemassa kaikkien keuhkopuiden vanha emopuu, mutta jo satoja vuosia sitten heimon enemmistö lähti sen luota laajentaakseen elinpiiriään. Lähtijöistä menestyneimmät ja vaikutusvaltaisimmat nimesivät itsensä aatelisiksi, ottivat itselleen hienoja titteleitä ja nimiä ja rakensivat palatseja. Emopuun luokse jäivät juurtuneet, jotka eristivät palvomansa puun tiukasti ympäröivästä maailmasta.

Koskenpuolen alueen merkkihenkilö on tohtorimarkiisi Berenice Lucretius di Caelinus y Pecunio, jonka dekadenttia hedonismia henkivien juhlien etikettiin kuuluvat niin naisilla kuin miehillä puuteroidut peruukit, korsetit ja vannehameet laajoine helmoineen. Berenicen kehittelemän siirapin avulla ihmiset jaksavat olla yötä myöten erossa puistaan, päihtyä, ahmia herkkuja (esimerkiksi torakkakeksejä), tanssia ja paritella kaiken muun unohtaen.

Tarinan päähenkilö on parikymppinen kreivitär Aikaterine da Rosetta Caesonius eli Katica, eloisa ja kapinallinen neitokainen, joka halutessaan hurmaa sekä miehet että naiset ja saa nämä matkimaan itseään. Kun Katica kaksikymmentäkolmevuotiaana tapaa mesenaatti Seraphina Varinius Valeriuksen eli Seran, on kummallekin selvää, että heistä tulee rakastavaiset. Liitto sisältää kiihkoa ja hellyyttä, mutta myös kilpailua valta-asemasta.

Katican pikkuveli Aingeru puolestaan on aina ollut pakkomielteisen kiinnostunut lentämisestä. Esivanhemmat pystyivät vielä käyttämään siipiään, mutta nykyihmisten surkastuneet siivet on kahlittu tohtorimarkiisin suunnittelemilla valjailla suppuun selkää vasten. Aingurun unelmissa on rakentaa lihasvoimalla toimiva lehtokone, mistä Berenice ei ollenkaan innostu.

Jo kirjan toisessa luvussa paljastuu, ettei Katicalla ole enää siipiä, mutta selitystä niiden katoamiseen saa odottaa pitkään. Siivettömänä Katica ei ole enää riippuvainen keuhkopuustaan, mutta on toisaalta menettänyt syvällisen yhteyden luontoon. Enää hän ei näe pimeässä, ei kuule hyönteisten ja sienien elämää maan alla, ei haista puiden hengitystä. Hän on Aikaterina Siivetön, seurapiirien inhon ja hämmästelyn kohde.

Katkeroitunut Katica alkaa punoa monimutkaista juonta, jonka seurauksena Homo arboris -heimon maailma muuttuu peruuttamattomasti. Kosto kenties on yksi Katican vaikuttimista, mutta sitäkin suurempana halu avata yhteisöille tie uuteen aikakuteen. Onko hänellä kuitenkaan oikeutta pakottaa muita muutoksiin, joiden täysiä seuraamuksia kukaan ei pysty ennustamaan?

Keuhkopuiden uni kuvaa kauniisti luontoa, mutta on tunnelmaltaan jännittynyt, väkivaltaa enteilevä. Enoranta hyödyntää taitavasti kirjan rakennetta tarjoamalla uutta tietoa vähän kerrassaan ja pitämällä samalla lukijan uteliaisuutta yllä. Ajatuksia herää. Etääntyykö ihminen vapauden ja vallan kaipuussaan niin kauas luonnosta, ettei enää ymmärrä sen viestejä? Voiko luonto toipua, jos ihminen jättää sen rauhaan?

Vaikka Keuhkopuiden unessa eletäänkin fantasian maailmassa, löytyy sen käsittelemistä teemoista yhtymäkohtia omaan aikaamme ja ehkä uutta näkökulmaakin. Kannattaa lukea!

KARI, SALLI: Vedestä ja surusta

Kustantaja: Siltala 2024

Vedestä ja surusta -teoksen kertoja on 34-vuotias suomalainen nainen, jonka nimeä emme saa missään vaiheessa tietää. Hän on matkustanut kahdeksi kuukaudeksi Islantiin ja majoittunut Laugarvatnin pikkukylässä sijaitsevan  entisen hampurilaisravintolan tiloihin. Naisella on kaikkiaan kolme kämppistä, joista kukin ovat hakenut vuokralaiseksi Gullknistaniin työskennelläkseen jonkin projektin parissa. Naisen projektina on kirjoittaa kirja kokemuksistaan.

Käy ilmi, että nainen on sairastunut rintasyöpään 27-vuotiaana eli epätavallisen nuorena. Erittäin yksityiskohtaisesti nainen kuvaa, miten syöpädiagnoosin jälkeen ”noitanaiset” eli kirurgit käyvät naisen ruumista läpi (mitkä osat saan pitää vielä ja mitkä osat sairaus vie) ja sopivat kahdeksan tuntia kestävän leikkauksen yksityiskohdista.

Yhtä tarkkaa on selostus hoidon eri vaiheista, kuntoutuksesta ja vertaistukiryhmän kokoontumisista. Nainen ymmärtää, ettei hänen kokemuksensa ole suinkaan pahimmasta päästä, mutta tuntee silti surua ja paniikkia. Epäonnistumisen tunne vaivaa, oma minuus on hukassa ja ruumiskin vieras. Tavoittelepa siinä tavallisuuden illuusiota! Toki huumoriakin löytyy, esimerkiksi kuvauksessa omahoitajasta:

Hoitajasta tulee mieleen Disneyn Lumikki. Hänellä on musta polkkatukka, punainen panta ja niin lempeä luonne, että metsäkauriit luultavasti käpertyvät nokosille hänen terveyssandaaliensa juureen.

Naisen tärkeimpänä tukena on tyynen rauhallinen avopuoliso Johan, joka tarpeen mukaan saattaa olla myös kuivan asiallinen ja karski. On selvää, että nuorta naista askarruttavat syöpähoitojen vaikutukset hedelmällisyyteen ja myös mahdolliset perinnöllisyystekijät, sillä naisen äiti ja jotkut muutkin lähipiiristä ovat sairastaneet samaa tautia. Ajatus kuolemasta muuttuu näiden kokemusten myötä.

Matka Islantiin on ollut haave, jonka toteuttamista nainen ei uskalla enää lykätä pidemmälle. Hän on halunnut piiloutua kauas ja kokea totaalista tapahtumattomuutta. Toive toteutuu: kylä on syrjäinen, vain läpiajopaikka turistien suosimalla kierroksella. Luonto on lähellä käsittämättömän laajoine näkymineen, vuorineen, järvineen ja pilvineen. Äänineen ja tuoksuineen. Myrskyineen. Ja aina ovat läsnä korpit, ajatuksen ja muistin symbolit.

Nainen ei kovin nopeasti solahda kämppistensä kansainväliseen piiriin, vaan samoilee yksinään lähivuorella ja vierailee kylän uimalassa. Kirjoitustyö ei juurikaan etene, vaan paperille siirtyy vain irtonaisia katkelmia. Naisen tarkoituksena oli saada muistikuvat sairausajasta järjestykseen, mutta niihin palaaminen tuntuukin kutsuvan kaiken tapahtumaan uudelleen. Nainen on itkuherkkä ja levoton.

Minä olen terve ja sairas, kaikki samassa kehossa, kaikki samaa, vain eri olomuodot. Niin kuin pilvet ovat vettä, niin kuin usvat ja lähteet. Niin kuin sateet ovat, niin kuin kyyneleet ja purot. Niin kuin jäätiköt ja kuumat joet.

Vähitellen kämppikset lähenevät toisiaan ja yksittäisistä henkilöistä muodostuu kokonaisuus, lauma. Keskustelut kunkin kipeistä asioista ovat luontevia eikä kukaan häpeä itkuaan. Lohduttaminen on vähäeleistä, sanatonta ja lopulta suomalainenkin pystyy halaamaan ystäviään. Ehkä elämä sittenkin kantaa!

Vedestä ja surusta -teoksen sairauteen liittyvä osuus voisi toimia vertaistukena toisille samankaltaiseen tilanteeseen joutuneille, sillä se käsittelee asiaa monipuolisesti ja tunteikkuudesta huolimatta liikaa paisuttelematta. Kirjan kieli on  vähäeleistä ja kirkasta. Siinä on huumoria, runollisuutta ja oivaltavia vertauksia. Siinä on ilmaisuvoimaisia verbejä ja vauhtia. Joskus lauseet kiteytyvät aforismeiksi:

Suru on kadonnut matkatavara, joka palautuu aina omistajalleen.

Ruumis paljastaa pelon ja surun silloinkin, kun järki väittää kaiken olevan kunnossa. Kun luulee kulkevansa tukevalla maalla, kroppa väriseekin Richterin asteikolla viiden tai kuuden tienoilla

Olen selvinnyt säikähdyksellä. Niin kai sanotaan kun jäädään henkiin… Mutta kuinka selvitä siitä säikähdyksestä?

Kuollut kuin kivi, sanotaan… Mutta eihän kivi ole kuollut, se ei vain elä ihmisyyden sykliä. Ei ihminen kelpaa kelloksi kaikelle. Ajattelen veden, tuulen ja kiven aikaa.

Salli Kari (s. 1986) on helsinkiläinen teatterilavastaja ja kokonaisvisualisti, joka on valmistunut Aalto-yliopiston Taiteiden ja suunnittelu korkeakoulusta. Vedestä ja surusta on hänen esikoisteoksensa.

JOHNSON, THELLA: Rauha

Kustantaja: Johnny Kniga 2024

Alkuteos: Fred (2023)

Suomennos: Jaana Nikula

Rauha-romaanin kertoja on Elina Kansa, joka syyskuun lopulla vuonna 2015 kertailee sukunsa tarinaa kemiläisen lähikaupan takahuoneessa. Kuulijoina ovat Elinan irakilaistaustainen isäpuoli Bodi ja Tornion vastaanottokeskuksen johtaja Lahtela, Elinan rakastaja. Ulkopuolella metelöivät pakolaisten saapumista vastustavat mielenosoittajat. Kolmen sukupolven mittainen tarina rinnastuu koko kansakunnan ja myös muun maailman tapahtumiin.

Minulla on yliluonnollinen ajan- ja tilantaju, jonka vuoksi näen sellaista mitä muut eivät näe. Minua on viety itään ja länteen. Olen nähnyt sekä menneeseen että tulevaan… Voitte halutessanne kutsua tätä vaikka pohjoismaiseksi kansansaduksi, tarinaksi siitä mitä sota ja rauha tekivät meille. Ja mitä me teimme rauhalle, kun se viimein koitti.

Keväällä 1942 kaksikymppinen Tapani Kansa (ei todellakaan se 1960-luvun lopulla tunnetuksi tullut laulaja!) viettää lakkiaisia Yyterin meriravintolassa hieman kitkerin mielin, sillä sodan vuoksi ylioppilaslakki ja -todistus on annettu ilman tutkintoa. Ravintolassa Tapani kuitenkin tutustuu hovimestarina toimivaan eloisaan, punasaappaiseen Helmiin.

Rauha-romaani jakaantuu neljään lukuun, joita kirjailija nimittää matkoiksi. Ensimmäinen matkantekijä on vuonna 1945 sodasta palannut tykkimies Tapani Kansa. Hän saapuu Poriin, saa Helmin vaimokseen ja muuttaa tämän kanssa Helsinkiin. Siellä Tapanin itsetunto kohentuu, kun hän suorittaa diplomi-insinöörin tutkinnon erinomaisin arvosanoin.

Kolmella tyttärellä kasvanut perhe muuttaa 1960-luvulla Raaheen, missä Tapani on Rautaruukin leivissä yksi idänkaupan hierojista eli ”kylmän sodan tykinruokaa”. Helmi puolestaan käpertyy itseensä näön ja kuulon huononnuttua ja alkaa harrastaa spiritismiä. Esikoistytär Minerva pakenee kotoa heti kun voi, mutta taiteellisesti lahjakas Senja viettää suuren osan elämästään Lapinlahden sairaalassa.

Romaanin toisen matkan tekee tyttäristä nuorin eli Marjatta, joka 1970-luvulla saapuu Ruotsiin työskenneltyään rahtilaivoilla kokkina. Hän ottaa puolisokseen ruotsalaisen Johan Vilhelm Snellmanin (ei sukua 1800-luvulla eläneelle suomalaiselle valtiomiehelle!). Johan ei ehkä ole Elinan biologinen isä, mutta pitää tytöstä huolta avioeronkin jälkeen.

Elinan ensirakkaus on Marko, joka luultavasti on Elinan velipuoli ja jonka äiti Kaarina on Marjatan paras ystävä. Poika ajautuu jo kouluaikoina huonoille teille, mistä saa lisänimen Kauhu-Marko. Helposti punasteleva ja ajoittain ennenäkyjä näkevä Elina puolestaan saa kutsumanimen Puna-Elina. Markosta tulee riesa, mutta koskaan Elina ei pysty häntä täysin torjumaan.

Lasten mielipidettä ei kysytä, kun Marjatta ja Kaarina päättävät 1990-luvun alussa yhtäkkiä palata takaisin Suomeen. Eivätkö he ole tietoisia Suomen syvästä lamasta, työttömyydestä, konkursseista ja leipäjonoista? Onko muuton takana se, että Marjatta on tässä vaiheessa jo tavannut Suomessa vuodesta 1968 asti asuneen Bodin?

Kirjan kolmas matka on merkitty Bodi Adnanin nimiin. Bodin työ hammaslääkärinä loppuu laman vuoksi, mutta hänen leipomistaitonsa pelastaa tilanteen: yhteen Kemin tyhjäksi jääneistä liiketiloista perustetaan leipomo! Sen leipä on edullista ja makea Pavlova Runeberg -leivos hurmaava. Bodin ja Marjatan hyväuskoisuutta käytetään monin tavoin hyväksi, mikä kenties saa Marjatan innostumaan New Age -yhteisöstä.

Neljännen matkan tekee Elina Kansa itse. Mahtaako hän kokea äitinsä yhtäkkisen kuoleman jälkeen muistinmenetyksen ja siksi päätyä vuonna 2003 Venäjälle siivoamaan Neuvostoliiton ajalta jäänyttä roinaa Monrepos’n puistosta? Hän palaa vasta yhdeksän vuoden päästä kotiin poikalapsen kanssa ja juuri ajoissa pelastamaan Bodin Markon kynsistä.

Vuonna 2015 Suomeen virtaa Ruotsista Tornion kautta pakolaisia, joita Bodi auttaa niin ruoan kuin neuvojen muodossa tutustuen samalla Lahtelaan. Kumpikin joutuu piileskelemään Isänmaalliset-ryhmittymän vihaa puodin takahuoneessa, missä Elina kertoo tarinaansa. Elina tuntee olonsa hauraaksi ja pelkää seuraavasta koettelemuksesta menevänsä palasiksi, mutta sitä ennen leivotaan leipää!

Elina on valitettavasti aika huono kertoja, joka tulee sitä epävarmemmaksi mitä lähemmäksi nykyaikaa saavutaan. Hän hyppii ajassa edestakaisin, eksyy sivupoluille, kommentoi ja tarkentaa omia puheitaan, kuvailee ja vertailee, mikä ajoittain tekee lukemisen hieman raskaaksi. Kokonaisuudessaan Rauha on kuitenkin hauska, tuore ja yllätyksellinen johdatus Suomen historiaan.

Toimittaja, kirjailija ja muusikko Thella Johnsonin (s. 1979) äiti on suomalainen ja isä ruotsalainen. Lapsuuden ja nuoruuden kesät Johnson vietti Suomessa isovanhempien luona sekä oli useamman vuoden Suomessa Svenska ylen toimittajana ja Ruotsin radion kirjeenvaihtajana. Hän halusi kirjoittaa kirjan rauhasta, mutta sodat häiritsivät tarinan kulkua: talvisota, jatkosota, Lapin sota, Irakin sota, Syyrian sota… Onko rauha niin vaikea koetinkivi ihmiskunnalle?

Sanon itselleni, että haluan kertoa meidän tarinamme, kirjoittaa rauhanajan kertomuksen, mutta mikä siinä panee vastaan? Vastakohta, tietenkin. Sota, kuolema, poikkeusolot. Tarinankulku pysähtelee jatkuvasti, kertomus ei pääse alkamaan, jatkumaan tai päättymään.

 

 

LEVY, DEBORAH: Mies joka näki kaiken

Kustantaja: Kustantamo S&S 2024

Alkuteos: The Man Who Saw Everything (2019)

Suomennos: Sari Karhulahti

Juutalaistaustainen Saul Adler on huomiota herättävän kaunis mies, jota oma isä kutsuu ”neitipojaksi”. Saulilla ei ole miellyttäviä muistoja sen paremmin isästään kuin veljestään Mattista, sillä kumpikin on kohdistanut häneen henkistä ja jopa fyysistä väkivaltaa. Ennen kuolemaansa äiti pystyi hieman hillitsemään tapahtumia, mutta nyt äidistä on muistona vain hänen helminauhansa Saulin kaulassa.

Syyskuussa 1988 kaksikymmentäkahdeksanvuotias Saul väistää Abbey Roadin suojatielle ajavaa autoa, kaatuu ja loukkaa lonkkansa ja kätensä. Autoa ajanut mies - Wolfgangiksi esittäytyvä, harmittelee Milanosta tilaamansa sivupeilin särkymistä, mutta tarjoaa kuitenkin apuaan. Saul kieltäytyy avusta ja muutaman omituisen kysymyksen jälkeen Wolfgang lähtee.

Hetken kuluttua Saulin tyttöystävä, valokuvausta opiskeleva Jennifer Moreau saapuu Abbey Roadille kuvatakseen ”muusaansa” samassa paikassa, missä aikoinaan kuvattiin The Beatles -yhtyeen levyn kansi. Onnistunutta kuvausta juhlistetaan rajunpuoleisella seksillä, mikä innoittaa Saulin ehdottamaan avioliittoa. Jennifer katkaisee välit välittömästi. Hän on joka tapauksessa lähdössä taiteilijaresidenssiin Massachusettsiin.

Hämmentynyt Saul lähtee itsekin matkalle. Hän on kommunistiseen Itä-Eurooppaan erikoistunut tukija ja saanut kahden viikon viisumin DDR:ään selvittääkseen, miten sivistyneistö oli vastustanut kansallissosialismin nousua 1930-luvulla. Toisena tehtävänään hänellä on viedä tulitikkurasiassa äskettäin kuolleen isänsä tuhkaa maahan, jota isä aina oli ihannoinut.

Saul puhuu kohtuullisen hyvin saksaa, mutta hänelle on joka tapauksessa määrätty tulkiksi (ja varjostajaksi) Walter Müller. Nuorilla miehillä synkkaa heti hyvin, ehkä paremmin kuin olisi hyväksikään. Saul on jostain syystä herkällä mielellä ja puhkeaa itkuun heti, jos joku on hänelle ystävällinen. Walter on läsnä suojelemassa möröiltä – Saul nimittäin uskoo näkevänsä Wolfgangin täälläkin.  

Kun näin sinut ensimmäisen kerran Friedrichstraßen asemalla, näytit enkeliltä – täyteläiset huulet, korkeat poskipäät, siniset silmät, vartalo kuin antiikin patsaalla – mutta sitten tajusin, että olit loukannut siipesi.

Walterin lisäksi Sauliin on iskenyt silmänsä tämän sisar Luna (oikeasti Katrin, mutta perheen mielestä lunaatikko), joka tahtoo ehdottomasti päästä Liverpooliin. Avioliitto Saulin kanssa olisi helpompi ratkaisu kuin siirtyä länteen salakuljetusta harrastavan Rainerin pakettiautossa. Käsistä karanneet suhteet saavat Saulin pakenemaan Englantiin jo ennen viisumin umpeutumista.

Tämä kirjan ensimmäinen osa tuntuu ensin tavalliselta kronologisesti etenevältä kertomukselta, mutta sitten muutamat asiat alkavat askarruttaa. Kuinka Saul osaa niin tarkkaan kertoa Walterille ja Lunalle runsaan vuoden päästä tapahtuvista asioista? Mitä ovat hänen häilyvät näkynsä aivan toisesta ajasta ja paikasta? Tunnelma on outo.

Ajankohdat ja paikat olivat aivan sekaisin. Nyt. Silloin. Siellä. Täällä.

Kirjan toinen osa sijoittuu vuoteen 2016. Se alkaa samalla tavalla kuin ensimmäinenkin: Saul joutuu Abbey Roadilla Wolfgang-nimisen miehen ajaman auton tönäisemäksi, mutta tällä kertaa hänet joudutaan viemään sairaalaan. Hänellä on sisäelimissä auton rikkoutuneesta sivupeilistä lähtöisin olevia lasinpalasia. On sepsis ja repeämä pernassa. Päähän osunut kolaus on sekoittanut todellisuudentajun.

Saul uskoo olevansa Itä-Saksassa vuonna 1988. Hoitava lääkäri on hänen mielestään Rainer, Stasin kätyri. Mutta kuinka hänestä on huolehtimassa aivan elävänä oma isä? Miksi Saulin luona yötä päivää viipyvällä Jenniferillä on harmaantuneet hiukset ja miksi joku potilas kohtelee Jenniferiä kuin julkkista? Miksi omat kädet ovat vanhan miehen? Missä ovat Walter ja Luna?

 Äärettömän lempeät miehet kohtelivat minua kuin lasta, vaikka olin melkein kuudenkymmenen. Mitä minulle oli tapahtunut kolmannenkymmenennen ja viidennenkymmenennenkuudennen syntymäpäiväni välissä?

Vähitellen palasia menneisyydestä palaa mieleen, joitakin tapahtumia ja joitakin ihmisiä. On ollut suurta surua ja suurta katkeruutta. Saulista paljastuu itse asiassa vähemmän mairittelevia puolia: itsekeskeisyyttä, keskittymistä omaan nautintoon, pitkävihaisuutta ja jopa pahansuopaisuutta. Kovin vainoharhainenkin hän on.

Kirjan viimeisessä kohtauksessa Saul on taas kerran ylittämässä Abbey Roadia, mutta kuka odottaa häntä kadun toisella puolella? Hetkessä on viehättävää herkkyyttä ja kauneutta.

Ilmassa oli äitini rakkautta, ja se kuljetti minua eteenpäin, vaikka äidin kuolema tuntui petokselta. Otin uuden askeleen. Kuulin raitiovaunujen kellojen kalkattavan Itä-Berliinissä, autojen torvien törähtelevän Lontoossa ja koirien murisevan kumeasti puistokaduilla Euroopassa, kuisteilla Yhdysvalloissa ja sohvilla Britanniassa.

Mies joka näki kaiken -romaania lukiessa kannattaa olla tarkkana, sillä tekstiin on kätketty erilaisia vinkkejä niin menneestä kuin tulevasta. Joitakin asioita mainitaan ohimennen erilaisissa yhteyksissä, esimerkiksi ruusut, jaguaari, pienoisjuna, veri…  Jo kirjan nimikin saa aprikoimaan: mitä kaikkea mies (Saul Adler) todella näki? Näkikö hän ympäröivästä maailmasta ja omasta elämästään pelkkiä sirpaleita? Näkikö hän missään vaiheessa kunnolla itseään?

Mikä oli totta? Olin kunnossa enkä kuitenkaan ollut. Vastaukset olivat rinnakkaisia kuten Abbey Roadin suojatien mustat ja valkoiset raidat.

Etelä-Afrikassa vuonna 1959 syntyneen ja Englannissa kasvaneen Deborah Levyn romaaneista kolme viimeisintä on ollut ehdolla arvostettuun Booker-palkintoon, niiden joukossa myös Mies joka näki kaiken. Suomessa Levy on tähän asti tunnettu erityisesti hänen elämäkertatrilogiastaan.

 

HADLEY, TESSA: Kun on ilta

Kustantaja: Gummerus 2024

Alkuteos: Late in the Day (2019)

Suomennos: Marianna Kurtto

Kun on ilta -romaani seuraa kahden keskiluokkaisen perheen vaiheita kriisin hetkenä. Eräänä kesäiltana Lydia soittaa ystävälleen Christinelle, että hänen miehensä Zachary on kuollut omistamassaan taidegalleriassa sydänkohtaukseen. Lähtiessään kertomaan uutista puolisolleen Alexille – Zacharyn parhaalle ystävälle – Christine lukitsee työhuoneensa oven eikä palaa maalaustensa pariin pitkään aikaan.

Meidän elämämme syöksyvät kaaokseen ilman Zacharya. Kaikista meistä juuri hän oli se, jota meillä ei ollut varaa menettää.

Christine tarjoutuu majoittamaan Lydian kotiinsa niin pitkäksi aikaa, kuin tämä haluaa. Alex puolestaan ajaa Lontoosta Glasgow’hun ilmoittamaan Lydian ja Zacharyn tyttärelle tapahtuneesta – eihän isäänsä rakastavalle Gracelle voi tietoa kuolemasta välittää puhelimitse. Parhaiten Gracea lohduttavat Christinen äidillinen Isobel-tytär ja poikapuoli Sandy, jota Grace on ihaillut lapsesta saakka.

Grace jaksaa kuitenkin osallistua muun lähipiirin mukana Zacharyn muistotilaisuuden ja hautajaisten suunnitteluun ja monien käytännön asioiden järjestelyyn, esimerkiksi Zachin vaatteiden lajitteluun. Varakkaan miehensä palvontaan ja huolenpitoon tottunut Lydia sen sijaan kieltäytyy ajattelemasta tulevaa ja tekemästä päätöksiä, mutta ottaa kaiken irti surevan lesken roolista.

.. hän oli viettänyt tuhoisan passiivista elämää ja luopunut vallastaan valita itse oma polkunsa… Ja mitä hänestä enää olisi jäljellä, jos hän jäisi aivan yksin?

Zacharyn kuolema vaikuttaa yllättävästi suremaan jääneisiin. Kuka lohduttaa ketä, kun Lydia ja Alex heittäytyvät toistensa syliin? Tehtyä ei saa tekemättömäksi, vaikka jälkikäteen katuisikin – Lydia tosin saattaa pitää kaikkea kohtalon määräämänä. Siihen kuitenkin päättyy niin Christinen ja Alexin avioliitto kuin Christinen ja Lydian ystävyys.

En halua ”tehdä sopua”, niin kuin vanhemmat sanovat kinasteleville lapsille. Ja lapset muutenkin tietävät, ettei ystäviä saa sopua tekemällä vaan ne löydetään – tai kadotetaan jälleen.

Kriisin hetkellä ihmiset tutkivat uusin silmin itseäänkin. Nuoret hakevat yhä suuntaansa, mutta aikuisten kohdalla tapahtuu jotain hyvää. Jyrkkäluontoinen Alex tuntee raja-aitojen kaatuvan sisimmässään, kun häneen ei kohdistu vaatimuksia. Lydia alkaa opiskella ja saa lisää itseluottamusta. Palkittu kuvataiteilija Christine avaa työhuoneensa oven uudet ideat mielessään.

Takaumin kerrotaan, miten näiden kovin erilaisten ihmisten väliset suhteet aikoinaan muodostuivat ja kehittyivät. Joku joutui luopumaan intohimostaan ja tyytymään järkevään ratkaisuun. Joku huomasi jäävänsä lähimmässä ihmissuhteessaan vaille tunnustusta ja saavansa tukea aivan muualta. Missä oikein kulki kulloinkin ystävyyden ja rakkauden raja? Pinnan alle jäi muhimaan kaunaa, joka odotti purkautumista.

Kun on ilta -romaanin vaikutus jää jotenkin laimeaksi verrattuna vuonna 2023 suomeksi ilmestyneeseen teokseen Vapaa rakkaus, mutta sisältää kyllä tarkkoja huomioita ihmismielen hienovaraisista liikkeistä ja muutoksista. Tarinassa liikutaan eri aikatasojen välillä, on runsaasti yksityiskohtia ja henkeviä johtopäätöksiä. Ajoittain pilkahtaa kuiva huumorikin.

ANNOLA, ELINA: Luopuneet

Kustantaja: Teos 2024

Elina Annolan (s. 1985) romaanissa Luopuneet liikutaan vuorotellen kahdessa eri ajassa ja kahden eri naisen elämässä. Nämä naiset ovat joutuneet luopumaan jostain itselleen tärkeästä, mutta eivät silti ole luopuneet toivosta tai elämänhalusta. Aikanaan heidän tiensä johtavat yllätyksellisesti yhteen.

Vuonna 1929 yksitoistavuotias Vieno astuu ensi kertaa uuteen kotiinsa. Apteekkari-isä on muuttanut perheineen Pohjanmaalta Helsinkiin ja hankkinut juuri valmistuneesta kerrostalosta päivänpaisteen puolelta sen suurimman asunnon. Kotihengetär Hiljaa huvittaa, kun tyttö ”kollaa” joka paikkaa, mutta Vieno on jo mielistynyt lastenkamariin ja etenkin liinavaatekomeroon.

Niin lastenkamarin seinät kohoavat. Niistä rakentuu aurinkokirkko, muuri suojaksi Vienon ympärille, jotta hän voisi nähdä, ihastella, miten valo on kaunis, miten se kulkee ja väikkyy, häilyy, nuolee lattioille kullankeltaisia läikkiä. Ja kirkon sydämeen aukeaa musta huone, mustan huoneen ilma on mustaa samettia, pehmeää ja hyvää. Huone ottaa Vienon vastaan ja peittelee uneen, jota kukaan ei näe. Se on vain Vienolle tarkoitettu.

Vain muutaman vuoden päästä isä kuolee keuhkotautiin ja äiti jää Vienon ja pienen Vilhon yksinhuoltajaksi. Lapsilla on silti mahdollisuus käydä koulua ja opettajan urasta haaveileva Vieno valmistuu ylioppilaaksi. Juuri ennen lakkiaisia hän kuitenkin tapaa Kallen, joka on ”vain” kirvesmies mutta jonka suupielissä leikkii hymynkare ja silmissä asuu vihreä meri. Vieno luopuu ainakin tässä vaiheessa urahaaveistaan.

Vuonna 1951 Vieno on sodassa murtuneen miehen vaimo ja kuusivuotiaan Liisan äiti. Vatsassa odottaa syntymäänsä Veikko-poika. Perhe asuu Vienon perimässä asunnossa, mutta tuloja tuovat vain Vienon ompelutyöt ja soitto-oppilaat. Liisa-tytärkin oppii pitkin hampain luopumaan monista haluamistaan asioista. Todellinen kriisi iskee, kun pankki ilmoittaa pakkolunastavansa asunnon jollei perintöveroa makseta.

Ammattitaitoiselle kirvesmiehelle olisi sodan jälkeisessä Suomessa kysyntää, mutta Kalle katsoo olevansa liian sairas pystyäkseen kokopäivätöihin. Hän haluaisi vain nukkua loputtomiin, juoda viinaa ja puida menneitä muiden sotaveteraanien kanssa. Vienon taitaisi olla helpompaa luopua puolisostaan kuin lapsuudenkodistaan?

Toisessa aikatasossa ollaan vuodessa 2013. Anniina on tullut miehensä Leevin kanssa katsomaan kerrostaloasuntoa, jonka on bongannut myynti-ilmoituksista. Vanha talo on kaunis ja asunnossa paljon vanhaa jäljellä, vaikka huonejärjestystä onkin jossain vaiheessa muutettu ja lisätty sauna. Pois puretun komeron kohdalla notkahteleva lattia kuitenkin huolettaa.

Isännöitsijä ja hänen tilaamansa asiantuntijat saavat Anniinan ja Leevin vakuuttuneiksi siitä, ettei asunnossa ole vikaa, joten kauppakirjat allekirjoitetaan, tehdään pieni pintaremontti ja muutetaan sisään. Perheeseen kuuluvat Anniinan ja Leevin lisäksi mäyräkoira Sisu ja Leevin nelivuotias Milja-tytär aiemmasta liitosta. Nyt olisi sopiva aika yrittää yhteistä lastakin.

Äkkiä halusin avata kaiken, laittaa kaiken niin kuin se oli ollut ja olla itsekin osa ketjua, kulkemassa keittiöstä saliin, kastelemassa pelargonioita ikkunalaudalla, astumassa askelia, jotka kerran oli jo astuttu.

Vuotta myöhemmin Anniina leikataan kuukausia jatkuneiden poskiontelotulehdusten takia, mutta oireet jatkuvat silti. Kun Sisu-koirallakin todetaan silmä- ja korvatulehdus, alkaa asunnon todellinen kunto epäilyttää Onko siellä kosteusvaurio? Hometta? Onko raskausongelmissakin takana jokin asunnossa piilevä haitta? Pitääkö unelmakodista luopua?

Luopuneet-romaanissa on surumielistä runollisuutta, mutta myös hieman särmää ”pohojanmaan” murteen muodossa. Kummassakin kirjan aikatasossa ihmisten arkisen elämän kuvaus on uskottavaa ja henkilöhahmot niin todentuntuisia. että etenkin Vienoon ja Anniinaan suorastaan kiintyy. Heidän kokemansa vaikeudet ovat aikakaudelleen valitettavan tyypillisiä, ehkä tuttuja lukijoillekin.

Kirjassa kaksi tarinaa kulkee rinnakkain, joten lukija voi matkan varrella poimia vihjeitä niin menneestä kuin tulevasta. Vauhdikkaan viihteen ystävää Luopuneet ei välttämättä puhuttele, mutta sopii kauniista kielestä ja hienovaraisesta realismista kiinnostuneelle. Vaikka ajoittain on synkkää, jää päällimmäiseksi toivo.

Vielä joskus olen jossakin toisessa kodissa, jonka seinissä asuu kaikki hyvä. Ikkunalla anopinkieli ja kliivia, viikunapuu ja onnenapila. Soitan mustia ja valkoisia koskettimia, sävelmää, joka kohoaa korkealle.

 

CHEN, KEVIN: Aaavekaupunki

Kustantaja: Aula & Co 2024

Alkuteos: Kuei tifang (2019)

Suomennos: Rauno Sainio

Kevin Chen (s. 1976) on syntyjään taiwanilainen, mutta asuu nykyisin Saksassa. Uransa hän aloitti näyttelijänä taiwanilaisissa ja saksalaisissa elokuvissa, mutta on sittemmin julkaissut useita romaaneja, esseitä ja novellikokoelmia. Osittain omaelämäkerrallinen Aavekaupunki-romaani voitti vuonna 2020 Taiwanin kirjallisuuspalkinnon ja on ensimmäinen Cheniltä suomennettu teos.

Aavekaupunki-teoksesta puuttuu länsimaiselle lukijalle tuiki tarpeellinen henkilöluettelo, mutta tässä kirjan keskeisimmät hahmot:

Vuori. Perheen isä. Suku omistanut laajoja maa-alueita, mutta menettänyt kaiken hallituksen pakkolunastuksissa. Käynyt yläkoulun, kova lukemaan. Hiljainen.  Pienimuotoista liiketoimintaa.

Kaskas. Perheen äiti. Soijakastiketehtailijan tytär. Lähes luku- ja kirjoitustaidoton, mutta hallitsee unien tulkinnan, loitsut ja rituaalit. Kova puhumaan. Juonikas. Kiivas.

Shu-mei eli Ensimmäinen sisko. Asuu yhä perheen kotitalossa, ansaitsee elantonsa ompelijana. Hallitsee rukoukset ja rituaalit.  Etsii tapoja päästä eroon maanisesti käyttäytyvästä puolisostaan pikku-Kaosta.

Shu-li eli Toinen sisko.  Väestötietojen käsittelijänä Taipeissa. Väritön ja huomaamaton, ei hätkähdä vähästä. Tyytyväinen elämäänsä tylsänä pidetyn miehensä rinnalla.

Shu-ch’ing eli Kolmas sisko. Vanhempien hemmottelema. Käynyt yliopistoa. Elää seurapiirirouvana Taipeissa väkivaltaan taipuvaisen puolisonsa Ankkurin kanssa. Lapseton.

Su-chieh eli Neljäs sisko. Naimisissa vauraan pikku-Wangin kanssa. Asuu miehen rakennuttamassa ylellisessä Valkoisessa talossa pimennysverhojen takana eikä koskaan poistu kotoaan.

Ch’iao-mei eli Mehevä, Viides sisko. Oli lumoava kaunotar. Kuoli nuorena.

T’ien-i eli Vanhempi veli. On hyvä arkuntekijä, mutta houkutellaan mukaan politiikkaan. Äänivyöryllä kaupunginjohtajaksi, mutta joutuu korruption vuoksi vankilaan.

T’ien-hung eli Nuorempi veli. Ajetaan pois perheestä homouden takia. Opiskelee Taipein yliopistossa ja kirjoittaa kirjoja. Saa stipendin Berliiniin, missä tapaa tulevan aviomiehensä T:n. Joutuu puolisonsa taposta vankilaan.

Paatti, Betelpalmu, Käärmeentappaja: Vuoren perheen elämään vaikuttaneita miehiä, joita voidaan tuntea myös muilla nimillä.

Chenin suku on pitkään asunut Taiwanin saaren keskiosassa Yungchingin pikkukaupungissa. Kaupungin nimi tarkoittaa ”ikuista rauhaa”, mutta se on täynnä aaveita ja ikäviä muistoja. Alueella tehtiin 1970-luvulla suuria suunnitelmia ja rakennettiin mm. ”taivastaloja” eli kolmikerroksisia omakotitaloja. Yhteen näistä taloista muutti Vuoren yhdeksänhenkinen perhe.

Entä miten hän kertoisi pähkähullusta lapsuudestaan? Viidestä isosiskosta, yhdestä isoveljestä, vaitonaisesta isästä sekä äidistä, joka papatti isänkin puolesta. Miten hän pukisi sanoiksi naapurin Käärmeentappajan, Punasortsin, kastelukanavat, häät, jaavanpallerosateen? Entä Valkoisen talon, virtahevon, uimalan, kellarin, tähtihedelmätarhan, Naisen muurilla, Huomisen kirja-aitan, hopeanvärisen vesisäiliön?

Nykyhetki alkaa tilanteesta, jossa tarinan pääasiallinen kertoja T’ien-hung on päässyt Saksassa vankilasta ja matkustaa Yungchingiin. Seutu tuntuu hänestä pitkän poissaolon jälkeen vieraalta ja rapistuneelta. On aavejuhlan aika, jolloin kuolleet ovat tavallista lähempänä eläviä. Kun T’ien-hung tapaa kolme vanhinta siskoaan, on läsnä myös kaksi äänetöntä aavetta.

Siskot rakastavat pikkuveljeään, mutta tämän paluu huolettaa: pääseekö veli nyt perille suvun salaisuuksista? Vuosikymmenten aikana monet ihmissuhteet ovat kietoutuneet toisiinsa yllättävillä ja arveluttavillakin tavoilla. Perheenjäsenet ovat joutuneet uskomattoman usein keskelle raadollisia tapahtumia tai kohdanneet tunteettomia ja petollisia ihmisiä.

Miksi ihmiset palaavat kotiin? Mitä koti ylipäätään tarkoittaa? Hänellä ei ollut vastauksia. Hän ei palannut sovituksen tähden tai katumuksen ajamana, ei löytääkseen vastauksia tai selityksiä. Eikä hän liioin tehnyt sitä velvollisuudentunnosta. Pelkkä ajatus kotiinpaluusta ahdisti häntä. Silti hänen oli palattava… Hänellä ei ollut muuta paikkaa, minne mennä.

Aavekaupunki-teoksessa on kerroksia ja kiemuroita, mutta kovin vaikealukuinen se ei kuitenkaan ole. Luvut ovat lyhyitä ja kertojat vaihtuvat; saadaan eri näkökulmia muun muassa homoseksuaalisuuteen, naisen asemaan, perheväkivaltaan ja ihmisten luokitteluun varakkuuden, oppineisuuden tai asuinpaikan perusteella sekä somemaailmaan maalittamisineen ja vihapuheineen.

Kevin Chen kuvaa Taiwanin valtion historiaa ja kulttuuria, joka poikkeaa varsin paljon länsimaisesta maailmasta. Hänen henkilöidensä arkea ohjaavat perinteiset uskomukset, enteet ja unet. Ruokakulttuuri on täkäläisestä näkökulmasta outoa eikä aina kovin houkuttelevaakaan (esimerkiksi käärmekeitto). Monet kasvit, puut ja hedelmät ovat vieraita, mutta niitä kuvataan mielenkiintoisesti aisteihin vedoten.

Kirjan ydinajatus on ehkä se, että jossain vaiheessa on katkaistava sukupolvesta toiseen jatkuva vaikeneminen. Lukijalle Chenin suvun ja koko kaupungin kätkemät salaisuudet paljastuvat vähän kerrassaan ja raskaista tai lähes absurdeista hetkistä huolimatta hän voi kokea myös yllättävää kauneutta. Siitä ansio lankeaa Chenin hienostuneelle kerrontatyylille, jonka suomentaja Rauno Sainio on oivallisesti tavoittanut.

Sanat eivät pääse ulos, vaan ne kasaantuvat sydämiinne. Sinulla on sydämessäsi hiekkakumpu, siskollasi kokonainen vuori. Hän haluaisi kertoa, haluaisi että olisi joku, jolle kertoa. Mutta samalla hän toisaalta ei halua kertoa, ei kenellekään, ikään kuin ääneen lausuttuna ja kerrottuna sanoista tulisi totta. Silloin sitä jättää asioita mieluummin sanomatta. Vaikeneminen on pakenemista. Jos salaisuuden kätkee sydämeensä, vie sen lopulta mukanaan hautaan saakka.

NUNEZ, SIGRID: Paras ystävä

Kustantaja: Aula & Co 2024

Alkuteos: The Friend (2018)

Suomennos: Kristiina Drews

Yhdysvaltalaisen Sigrid Nunezin teos Paras ystävä voitti vuonna 2018 National Book Award for Fiction -palkinnon. Tarina on yksikertainen: isäntänsä menettäneen koiran ja ystävänsä menettäneen naisen ystävystyminen, mutta se ei etene kronologisesti ja suoraviivaisesti, vaan löytyy pala palalta muistojen ja pohdintojen keskeltä. Teettää hieman työtä, mutta kannattaa!

Kirjan kertoja on yliopistossa luovaa kirjoittamista opettava keski-ikäinen nainen. Hänen kollegansa ja läheinen ystävänsä on tehnyt itsemurhan ja nainen heittelehtii erilaisten tunteiden välillä. Hän on ymmällään, surullinen, vihainen ja ikävöivä. Välillä hänestä tuntuu, että hän elää toinen jalka hulluuden puolella.

… kävi niin, että huomasin olevani jossakin – muistamatta, miten olin sinne joutunut, tai lähdin kotoa asioille mutta unohdin mille asioille.

Ystävä, jota nainen puhuttelee sinä-muodossa, oli suosittu yliopisto-opettaja ja kirjailija. Hän oli myös todellinen naistenmies; kolme kertaa naimisissa, lukuisia pitkäaikaisia rakastajattaria ja lukemattomia yhdenyönsuhteita. Kerran naisopiskelijat toivat hänelle allekirjoittamansa kirjeen, jossa valitettiin seksuaalisesta häirinnästä. Mies ällisteli: onko häirintää käyttää sanaa kultaseni?

Kertojan ja miehen suhde oli nimenomaan ystävyyssuhde ja ehkä juuri siksi miehen suhteista pitkäaikaisin ja vakain. Vuosien aikana kehittyneeseen luottamukseen perustui varmaan sekin, että mies oli testamentannut koiransa Apollon naiselle. Tosin kysymättä tämän mielipidettä ja huomioimatta naisen vuokrasopimukseen kuuluvaa kohtaa, joka kieltää lemmikkieläimen pitämisen asunnossa.

Ongelma on myös se, ettei Apollo ole mikään sylikoira vaan komea tanskandoggiuros. Se on viisivuotias, mikä kyseisellä rodulla merkitsee jo vanhuutta ja vanhuudenvaivoja. Ensisijaisesti kissaihmisenä itseään pitävä nainen suostuu lopulta ottamaan koiran luokseen vain, koska toinen vaihtoehto olisi ylvään eläimen lopettaminen.

Uskonko minä, että jos olen hyvä Apollolle, jos toimin epäitsekkäästi ja teen uhrauksia sen puolesta – uskonko minä, että jos rakastan Apolloa, kaunista, ikääntyvää, alakuoloista Apolloa – herään jonain aamuna huomaamaan, että Apollo on poissa ja sen tilalla olet sinä, kuolleista heränneenä?

Uudessa kodissaan Apollo pysyttelee omissa oloissaan, mistään kiinnostumatta – se on uupunut surusta. Naista se käy nuuhkimassa öisin ikään kuin salaa ja nainen sallii sen reagoimatta mitenkään. Läheisyys syntyy vasta, kun nainen alkaa lukea tulostamaansa tekstiä ääneen. Ensimmäistä kertaa Apollo tulee liki, hymyilee ja vaatii lisää!

Apollon sisimpää pesiytynyt menettämisen pelko saa sen ulisemaan kaipauksesta, jos nainen on hieman pidempään poissa kotoa. Nainen puolestaan kiintyy yhä syvemmin kauniiseen ja viisaaseen olentoon. Häätöä asunnosta ei onneksi laiteta täytäntöön, kun Apollo määritellään isännöintitoimiston tietoihin palveluskoiraksi, jonka menettäminen uhkaisi naisen mielenterveyttä.

Vähitellen Apollon kunto huononee, kävely vaikeutuu ja pidätyskyky alkaa pettää. Yhtäkkiä nainen ei enää puhuttelekaan kuollutta ystäväänsä käyttäessään sanaa ”sinä”, vaan kohteena on kohti kuolemaa käyvä Apollo. Vielä on kuitenkin yksi kesä, jonka nainen ja koira saavat yhdessä viettää rauhaisasti auringon lämmössä, merituulen tuoksussa ja linnunlaulussa, Tarinan loppu on sydäntä riipaiseva ja kaunis.

Kertoja liittää naisen ja koiran tarinaan kirjoista, elokuvista ja tosielämästä löytämiään ajatuksia ja tietoja. Joskus lähdemateriaalista syntyy lähes essee, kuten esimerkiksi J. R. Ackerleyn suhteesta Tulip-koiraan tai Lilja 4-ever -elokuvassa kuvatusta nuoren naisen pahoinpitelystä ja seksuaalisesta hyväksikäytöstä.

Kirjailijan työstä ja kirjallisuuden merkityksestä Paras ystävä -teoksessa on roppakaupalla sitaatteja puolesta ja vastaan, Virginia Woolfista Joan Didioniin ja Ludwig Wittgensteinista Georges Simenoniin. Monet kirjallisuuden opettajat ja kirjailijat ovat pettyneitä nykytilanteeseen: nuoret eivät halua lukea kirjoja, lukijat eivät osaa tulkita lukemaansa, teosten julkaiseminen on liian helppoa.

…kirja teki kuolemaa, kirjallisuus teki kuolemaa ja kirjailijan arvostus oli vajonnut pohjalukemiin… maailmankaikkeuden suurin mysteeri olikin miksi joka iikka ja joka iikan isoäiti oli ryhtymässä kirjailijaksi takuuvarmana tienä kultaan ja kunniaan.

STENROOS, LOTTA: Jossain on aina päivä

Kustantaja: Tammi 2024

Eräänä elokuisena yönä vuonna 1993 yhdeksänvuotias Riina herää pimeässä huoneessa ja tuntee olonsa jotenkin oudoksi; ihan kuin hän olisi vaarassa, vaikka mikään ei ole hätänä. Hän ei kuitenkaan osaa pukea ahdistustaan sanoiksi eikä unesta herätetty äiti ota häntä tosissaan. Äidin taas nukahdettua Riina yrittää vain hengitellä aamunkoittoon asti.

Pitkin syksyä kolmasluokkalaisella Riinalla on mahakipua, mutta lokakuussa paniikki iskee häneen täydellä voimalla kesken matematiikantunnin. Kädet tärisevät, numerot pomppivat silmissä, sydän hakkaa ja oksettaa. Lopulta Riina pakenee luvatta kotiin. Isä on huolissaan ja äiti raivoaa ”temppuilusta”.  Riinaa ei ole koulussa kiusattu, joten mistä on kyse?

En osaa sanoa mitään, kaikki selitykset mitä keksin katoavat päästäni yksi kerrallaan. En osaa kertoa mitä tapahtui. En oikeastaan enää itsekään muista. Tiedän vain, että koulusta tuli pelottava paikka, josta halusin pois.

Äidin yritykset viedä Riina kouluun kilpistyvät tytön saamiin hysteerisiin kohtauksiin. Lopulta vanhemmat etsivät apua sairaalan lastenpsykiatrian osastolta. Aikuiset puhuvat Riinan ylitse hänen ongelmastaan, mutta tyttö itse ei ymmärrä, mikä hänessä oikein vaatii korjaamista. Keskustelun päätteeksi Riina viedään väkivalloin osastolle ja vanhemmat lähtevät kotiin.

Lyhyen osastokokeilun jälkeen etsitään vielä muita keinoja, mutta loppujen lopuksi Riina ei palaa kouluun puoleentoista vuoteen, vaan opiskelee kotona opettajaisänsä ohjaamana. Pelkoonsa hän ei saa apua sen paremmin koulun taholta kuin vanhemmiltaankaan, vaan päinvastoin pahaan oloon lisätään vielä syyllisyydentunne. Lopulta Riina päättää salata ahdistuksensa ja esittää reipasta.

Kirjan toisessa aikatasossa ollaan vuodessa 2018. Riina on kolmetoistavuotiaan Maisan äiti ja menestynyt tv-ohjelmien tuottaja. Luulisi hänen omien kokemustensa pohjalta osaavan hoitaa tilanteen, kun tytär huutaa hysteerisenä osaamatta kertoa syytä kohtaukseensa, vaan ei! Riina yrittää selvitä puhumalla, vaikka lapsi kaipaisi vain pääsyä syliin.

Myös äitiin Riinan suhde on hankala. Riina haluaisi tietää juuristaan, mutta äiti ei suostu puhumaan omasta äidistään mitään. Liittyykö Alma-mummiin jokin häpeällinen salaisuus? Riinan asioihin äiti kyllä puuttuu sumeilematta ikään kuin tämä olisi yhä taitamaton lapsi. Jos Riina uskaltaa sanoa haluavansa elää omassa kodissaan omalla tavallaan, seurauksena on marttyyrimäinen vuodatus.

Käsität kaiken väärin ja kuulet ihan väärin. Ihan kuin jollekin vajakille puhuisi. Ihme, että oot ylipäätään tässä yhteiskunnassa mukana. Vaikka et sä kyllä ihan ookkaan. En mä ihmettele, ettei sun parisuhteetkaan ikinä kestä.

Kotielämän lisäksi Riinaa on alkanut ahdistaa työkin. Hän on tottunut hoitamaan samanaikaisesti kymmeniä asioita, tekemään nopeita ratkaisuja, aikatauluttamaan ja järjestämään projekteja, mutta nyt ajatukset ovat yhtä puuroa. Työtovereiden huolestuneet kysymykset Riinan voinnista ja jaksamisesta tämä kokee epäluottamuksen osoituksena ja arvosteluna. Uhkaavatko potkut?

Joskus tuntuu, että ympärillä ei ole mitään eikä ketään. Pelkkää harmaata autiota tilaa, johon valo ei pääse.

Riina pinnistelee, mutta lopulta hektinen työtahti johtaa romahdukseen kesken kuvausmatkan. Yllättäen häntä tuetaan ja ymmärretään jopa työnantajan taholta, mitä raa’assa tosielämässä ei ehkä tapahtuisi. Uusi tieto suvussa esiintyneestä mielen oireilusta kasvattaa Riinan ymmärrytä niin omaa itseä kuin tytärtä ja edellisiä sukupolvia kohtaan. On lupa olla rikkinäinen.

Freelancetoimittajana, käsikirjoittajana ja tuottajana työskentelevä Lotta Stenroos (s. 1984) kirjoittaa esikoisteoksessaan Jossain on aina päivä asioista, jollaisia on itsekin kokenut: lapsuuden selittämättömästä koulupelosta ja aikuisena työelämän hurjien vaatimusten laukaisemasta loppuunpalamisesta. Samankaltaisten ongelmien kanssa taisteleville tästä asialliseen sävyyn kirjoitetusta teoksesta saattaisi löytyä hyvää vertaistukea.

RAMQVIST, KAROLINA: Leipää ja maitoa

Kustantaja: Gummerus 2024

Alkuteos: Bröd och mjölk (2022)

Suomennos: Laura Kulmala

Ruotsalainen Karolina Ramqvist (s. 1976) on kirjoittanut romaaneja, novelleja, esseitä, kritiikkejä ja elokuvakäsikirjoituksia sekä työskennellyt toimittajana ja kolumnistina. Dagens Nyheter -lehti valitsi hänen autofiktiivisen romaaninsa Leipää ja maitoa vuoden 2022 parhaaksi kirjaksi.

Ruoka on rakkautta. Sitä hoetaan jatkuvasti; kuulen niin sanottavan yhä useammin ja tiedän sen olevan totta. Minulle se tarkoitti kuitenkin myös, että rakkaus on ruokaa.

Kertojan ongelmallinen suhde ruokaan näkyy jo hänen varhaisimmassa ruokamuistossaan. Yksinhuoltajaäiti oli ostanut viikonlopuksi pussillisen mandariineja - ehkä kolmetoista kappaletta - ja ne käsiinsä saanut kolmevuotias tytär ahmi kaikki kerralla kirpeänraikkaan maun lumoamana äidin tehdessä töitä naapurihuoneessa.

Äidiltään tyttö oppii inhoamaan kermaa, voita, lihaa ja rasvaista maitoa. Äitiin yhdistyy tytön ruokamuistoissa myös hylkäämisen ja pelon tunteita. Kun kotona alkaa leijua lettujen tuoksu, kertoja tietää joutuvansa olemaan kotona yksinään yömyöhäiseen, kenties koko yönkin. Mikroaaltouunin ostettuaan äiti alkaa jättää tyttärelle jääkaappiin valmisaterioita lämmitettäväksi.

Kaikki joulu- ja kesälomat tyttö viettää äidin vanhempien luona. Mummun ja vaarin lapsuus on ollut köyhä ja nälkääkin he ovat nähneet, mutta nyt he nauttivat tuhdista kotiruoasta. Mummu ei kylläkään syö lihaa, vaan tyytyy pöydässä kasviksiin ja kastikkeeseen, mutta vaarin vuoksi liharuokia on aina tarjolla. Eikä mummukaan pelkillä kasviksilla elä, vaan napostelee pitkin päivää jotakin hyvää.

Ruoan tuputtaminen on mummun tapa osoittaa rakkautta. Mummun ja vaarin mielestä ruoista parhain on riisivanukas, mutta vuodet kuluvat eikä lapsenlapsi maanittelusta huolimatta uskalla maistaa vanukasta – kunnes eräänä päivänä aika on otollinen ja tyttö alkaa isovanhempien iloksi suorastaan ahmia samettista herkkua.

Uusi vaihe kertojan ruokakokemuksissa alkaa, kun hänen äitinsä uuden miesystävän myötä pääsee taloudellisesti parempaan asemaan ja pystyy tavallisinakin arki-iltoina nauttimaan hummerista ja muista luksustuotteista. Ulkomailla asuvaan isään tutustuttuaan tyttö pääsee kansainvälisten herkkujen pariin ja huippuravintoloihin.

Oman asunnon saatuaan kertoja haluaa hemmotella läheisiään ruoilla. Päiväkoti-ikäisen tyttären kohdalla yksi yritys menee kuitenkin mönkään, sillä McDonald'sin tuotteita rakastava tytär ei suostu edes maistamaan riisivanukasta, jota nainen tarjoaa kertoakseen suvun juurista. Kertoja menettää malttinsa täysin – ei taida muistaa itseään lapsena vastaavassa tilanteessa.

Ystävät puolestaan saavat nauttia kasvisaterioista, joita nainen valmistaa vaivojaan säästelemättä. Hyödyllistä työtä tehdessään hän pystyy unohtamaan omaan persoonaansa liittyvät epävarmuudet, vaikka toisaalta hieman häpeääkin emännän rooliaan, jota pitää vanhanaikaisena. On kuitenkin nautinto vaikuttaa ruoan avulla ihmisten tunteisiin!

Lopulta kertoja ymmärtää, että hänen on saatava apua syömishäiriön voittamiseksi. Hän ei enää nauti ruoasta, vaan syöminen on tehtävän suorittamista: kaiken käsillä olevan ruoan hamuamista, pureskelua, nielemistä ja joskus oksentamistakin. Hän on ruoan vanki.

Ruoka merkitsi minulle lukemattomia asioita. Fyysisellä nälällä oli osansa, mutta jonkin muun nälkä ja tarve oli sitäkin suurempi. Olin tottunut täyttämään kaikki tarpeeni ruoalla, ja syömisen vaikutukset olivat tunkeutuneet jo niin syvälle, etten enää hahmottanut mistä oikeastaan oli kyse.

Ehkä äidillä ja mummullakin oli ongelmia suhteessa ruokaan? Ehkä heillä oli ihannekuva oman aikansa naisesta, naisen tavasta syödä ja naiselle oikeasta ulkonäöstä? Omaan syömishäiriöönsä syitä etsiessään kertoja arvelee ruoan ja syömisen tuoneen hänen elämäänsä turvallisuuden tunnetta. Ruoka on täyttänyt sisimmässä piilevän tyhjän tilan.

Ramqvistin teos on avoin ja rohkea henkilökohtainen tilitys, mutta myös mielenkiintoinen katsaus siihen miten ruokatottumukset ovat muuttuneet neljän sukupolven aikana. Sujuvan tyylinsä ansiosta kirja on myös kerrassaan vetävä. Lukiessa voi mietiskellä omia ruokamuistojaan; herkkuja ja inhokkeja, ruokakokemuksiin liittyviä paikkoja ja ihmisiä.