KÄHKÖNEN, SIRPA: Marius

Kustantaja: Siltala 2026

Kansi: Jenni Saari

Lili on kuusikymppinen runoilija, taiteilija ja puutarhuri, jolla on Helsingissä vuokrapalstalla puutarha ja pieni maja. Kumppaninaan hänellä on iäkäs koira nimeltään Rauha. Kahden viikon ajan Lilillä oli apurina puutarhan kasvien inventoinnissa nuori ranskalainen Marius, mutta eilisiltana tuo aika päättyi.

Tänä elokuisena aamuna Lili herää Mariusta kaivaten. Puutarhassa vallitsee kypsän kesän runsaus. Ruusut, hajuherneet ja apilat tuoksuvat. Omenia putoilee puusta. Nuori herra Kottarainen on oppinut matkimaan Mariuksen viheltelyä. Rauha löytää Mariuksen huivin eikä suostu luopumaan siitä.

Oli käynyt niin, että noiden kahden viikon aikana Lili rakastui Mariukseen. Tunsi seksuaalista poltetta, mutta olisi tyytynyt pelkkään nuoren miehen katseluunkin. Nämä tunteet tulivat puheeksi, kun Lili pelkäsi käyttäytyneensä epäasiallisesti, mutta Marius hoiti tilanteen hienotunteisesti. Lilin murhetta se ei silti vähennä.

Tietämättään hän vain oli ottanut vastaan toisen ihmisen koko energian, voiman, ilon – ja surunkin, jonkin sellaisen yksinäisyyden, jonka hän tunnisti ilman sanoja, välittömästi. Ja tahtomattaankin joutunut toisen fyysisen olemuksen vetovoiman piiriin, se oli tietenkin suuri onnettomuus.

Nyt Lilin on totuttava siihen, ettei Marius enää tule, ja täytettävä päivät jollakin muulla. Ensimmäiseksi hän pyöräilee Merihakaan saunomaan, uppoutumaan hetkeksi ajattomuuteen. Ja sitten Marius viestittää, että saattaa ehkä piipahtaa illalla hakemaan huivinsa takaisin!

 Lili valmistautuu tapaamiseen. Kerää iltapalaa varten satoa puutarhasta: kesäkurpitsoita, tomaatteja, perunoita, villiyrttejä.  Hän kastelee, kitkee ja karsii. Samalla hänen ajatuksensa vaeltelevat menneessä. Lapsuudessa viisaan ja monitaitoisen isoäidin ja yksinäisten tätien luona, nuoruuden kulkurielämässä, äitiydessä, ystävissä.

Kummallista kuinka vähän ylipäätään muisti. Kirkkaiden kohtien ympärillä oli paljon sameaa, ajat kuroutuivat yhteen, muisti teki synteesejä.

Kipein muisteltava on Shakespearen tuntija Peter Quince, joka Helsingissä vieraillessaan hurmasi ujon poninhäntätytön. Lili tapasi Quincen uudelleen matkallaan Ranskassa ja koki tämän kanssa huumaavan seksisuhteen, herra Silkkipään herättämän kyltymättömän himon. Rakastua Lili ei kuitenkaan olisi saanut, se ajoi miehen pakosalle.

Lopulta Lili omistautui täysillä taiteen tekemiseen. Se oli oikea ratkaisu: mitenkään muuten hän ei olisi saanut yhtä suurta vapautta kuin ankaran muusansa palveluksessa. Runoja syntyi ja suurimpana taideteoksena Ina-ystävän kanssa kartanon maille rakennettu tuoksujen ja elämysten Yön puutarha, joka oli omistettu sukupuolitautisairaalaan aikoinaan suljetuille naisille. Nyt Ina on vakavasti sairas eikä Lili yksinään pysty pitämään istutuksia kunnossa.

Ilta tummuu. Marius ei tule. Lili sytyttää puutarhan kynttilälyhdyt ja kohottaa Bachin sellomusiikin säestämänä maljan nuorelle itselleen. Hän tietää päiviensä määrän olevan jo rajallinen, mutta toivoo pystyvänsä kohtaamaan tulevaisuuden ilman pelkoa. Moni tärkeä ihminen on jo poissa ja nyt Lili heittää hyvästit myös vanhalle ystävälleen Paulille, jonka läsnäolon on ahdistuksen hetkinään yhä aika ajoin tuntenut.

Marius-romaani on ulkoasultaan silmiähivelevän kaunis. Tunnelmaltaan se on haikea ja mietiskelevä, mutta ei silti ilman huumoria. Lukija saa paljon enemmän kuin kirjan kokoon nähden odottaisikaan: kokonaisen elämäntarinan sekä pohdiskelua naiseuteen liittyvistä vaatimuksista, vanhenemisesta, rakkaudesta ja taiteesta. Aisteja puhutteleva herkkä ja tyylikäs teos!

PS. Ilkikurinen teko Kähköseltä nimetä kirjan Shakespeare-tutkija Peter Quinceksi Kesäyön unelma -näytelmässä esiintyvän amatöörikäsikirjoittajan mukaan.            

 

EIKA, JONAS: Korkea taivas

Kustantaja: Kosmos 2026

Alkuteos: Åben himmel (2024)

Suomennos: Kari Koski

Kansi: Nina Andelin

Liège vuonna 1233. Pyhän Katariinan talossa elää pieni joukko begiineiksi kutsuttuja naisia, joihin Kirkon edustajat ja monet kaupunkilaisista suhtautuvat epäluuloisesti tai vihaten. Nämä naiset eivät ole halunneet mennä naimisiin eivätkä luostariin – voivatko he todella olla niin siveitä ja hurskaita kuin esittävät? Ovatko he sittenkin kerettiläisiä tai vääriä profeettoja?

Emmekö me ole vain uskovia naisia, jotka elämme yhdessä nöyryydessä ja köyhyydessä, omasta sadostamme ja käsiemme työstä? Emmekö me ole vain maanviljelijöitä, lääkäreitä, opettajia, kutojattaria ja seppiä?... Emmekö me suorita tuntirukouksiamme aamulla, keskipäivällä ja illalla ja tee niiden välisestä ajasta keskeytymättömän rukouksen?

Naiset ovat lähtökohdiltaan hyvin erilaisia, mutta tavoitteena on kuitenkin elää yhdenvertaisina ja kaikki työt jakaen. Nyt yksi pitkäaikaisista begiininaisista, kuusikymmentäkaksivuotias Clarisse, on alkanut yhä enemmän eristäytyä muista. Hän saa jatkuvasti näkyjä ihmisiä kohtaavista kovista ajoista, mutta myös Kristuksesta johon haluaisi sulautua kokonaan.  

Ikävöin niin sitä, että haluni kantaisi hedelmää ja että voisin ymmärtää ja maistaa rakastettuni kokonaisuudessaan, jotta hän voisi kantaa hedelmää yhdessä kanssani ja me voisimme olla yhtä, erottamattomina.

Lopulta Clarisse lähtee omille teilleen voidakseen omistautua henkiselle hurmokselleen. Ryhmänvetäjän rooli annetaan Idalle, joka on Clarisselta saanut aikoinaan tehtäväkseen kirjata pergamentille talon ja kaupungin tapahtumia. Vähitellen Ida alkaa merkitä muistiin myös omia ajatuksiaan ja hiljalleen muotoutuvia uskonkäsityksiään.

Ida huomaa monen naisen tuntevan Neitsyt Marian läheisemmäksi ja saavutettavammaksi kuin Jumalan ja alkaa uskoa, että Neitsyt ja Kristus ovat yhtä. Eikö Kristus saanut oppia äidiltään kuten lapset yleensäkin? Halki teoksen polveileva ”Marian elämä” -tarina on riemastuttava, sillä se esittää Raamatun henkilöt enkeleitä myöten hyvin inhimillisinä.

Sitten kaupungissa aletaan puuhata suurisuuntaista rakennushanketta: seudun begiineille tarkoitettua asuinaluetta taloineen, puistoineen, kutomoineen. Eikö olisikin mukavaa asua yhdessä satojen naisten kanssa tarvitsematta pelätä miehiä ja vainoa? Mutta toisaalta: naiset aidattaisiin sotilaiden valvomien muurien taakse…

Suurin osa naisista muuttaa uuteen asuinyhteisöön, mutta osa – Ida heidän joukossaan – asettuu muurien ulkopuolelle itsenäiseen Neitsyt Marian taloon. Ida yrittää viedä yhteisönsä uudelleen apostolien aikaan korostamalla yhteistä työntekoa, siunaamalla leivän aterialla ja julistamalla Sanaa. Se on vaarallista ja Ida itsekin tuntee kuin hän hautoisi hyvin suurta munaa, joka hyvin helposti voidaan tallata rikki, jos Kirkko saa siitä vihiä.

Vuoden 1234 keväällä tapahtumien vauhti kiihtyy pääsiäisen lähestyessä. Kristuksen toista tulemista odotellaan. Clarisse viettää hääjuhlia taivaallisen ylkänsä kanssa ja tulee kuolemansa jälkeen ehkä julistetuksi autuaaksi. Idaan kohdistuneet uhat olivat todellisia, mutta nyt hän ratsastaa Jeesuksen esimerkkiä mukaillen kaupunkiin, onneksi ei sentään kuolemaan.

Korkea taivas perustuu historiallisiin tosiasioihin. Begiiniyhteisöjä on todella ollut olemassa, samaten heihin kohdistuneita vainoja. Uskonto kuului 1200-luvun elämään oleellisena osana, joten kirjassa on paljon hengellistä pohdintaa – ja siihen liittyen politiikkaakin. Toisaalta Korkea taivas -romaanissa on spekulatiivisen fiktion piirteitä: naiset näkevät näkyjä ja kokevat miltei seksuaalista hurmiota Kristusta ajatellessaan.

Teoksen keskeisenä teemana on erilaisuuden pelko, joka voi purkautua väkivaltaisuutena totutuista normeista poikkeavia yksilöitä tai yhteisöjä kohtaan. Etenkin vaarassa ovat naiset, jotka rohkenevat ajatella omilla aivoillaan eivätkä kaipaa miehiä elämäänsä. Teoksen naiskirjo on runsas ja värikäs ja joidenkin kohdalla jää kyllä pohdiskelemaan heidän todellisia motiivejaan.

Korkea taivas käsittää yli 700 sivua, mutta Kari Kosken suomennos vie tarinaa hyvin eteenpäin.. Paikoin teos on raskassoutuinen, paikoin hieman etova ja paikoin mukaansa tempaava. Siinä on mielenkiintoista tietoa 1200-luvun kansantavoista ja -uskomuksista, kuvauksia luonnosta ja rakennuksista, pyhimystaruja ja kirkollisia riittejä. Hieman jännitystäkin. Herää myös ajatus: paljonko ihminen on muuttunut vuosisatojen aikana?

Tanskalainen kirjailija Jonas Eika (s. 1991) on tunnettu omaperäisestä ja kokeellisesta tyylistään. Hän nousi kansainväliseen tietoisuuteen vuonna 2019 voitettuaan Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon novellikokoelmallaan Auringon jälkeen (2023, Kosmos).

JALONEN, RIITTA: Henkivakuutus

Kustantaja: Tammi 2026

Kansi: Laura Lyytinen

Riitta Jalosen (s. 1954) viidestoista romaani Henkivakuutus alkaa tilanteesta, jossa Elisa-niminen nainen seuraa naapuripihan suuren kuusen kaatamista. Olo on levoton kuin joku olisi kuollut. Puoliso Johankin on matkoilla, mutta vähitellen sanat alkavat täyttää tyhjää tilaa. Käytettyjen kirjekuorien reunoille ja muistivihkojen sivuille alkaa ilmaantua lauseita.

On pakko ottaa kynä käteen ja aloittaa miettimättä aihetta tai yksittäisiä sanoja. Pitää taas uskoa, että tyhjä alkaa kirjoittaa kuin itsekseen minusta välittämättä.

Elisa päätti lopettaa kirjojen kirjoittamisen pari vuotta aikaisemmin. Tarkoitus oli vähentää elämästä stressiä ja lähteä ulos maailmaan ja ihmisten pariin sen sijaan, että olisi elänyt vain oman päänsä sisällä, mutta suunnitelma ei toimi. Kirjailija ei voi nipistää elämästään pois sanoja tai muistojaan.

Vain 139 sivua käsittävä teos jakaantuu kymmeneen osaan, joiden sisältämät lyhyet luvut ovat yhtä aikaa tiiviitä ja ilmavia. Kaikkea ei sanoiteta valmiiksi, vaan lukija voi itse hakea merkityksiä loppuun asti hiottujen, lähes aforismimaisten lauseiden sisältä. Tietyt sanat toistuvat: kynä, kärpäset, kello, lumi.

Imupaperin kaltaiseen mieleeni on tarttunut aineistoa sekä eläviltä että kuolleilta. Kynä, jota olen pidellyt, on siivilöinyt sanojen paljoudesta vain osan paperille. Harvat sanat erottuvat toisistaan ja antavat tilaa sille mitä ei sanota.

Kirjan nimi Henkivakuutus liittyy kelloon, jonka kertoja sai vanhempien hänelle ottaman henkivakuutuksen mukana. Pieni tyttö uskoi, että hän pysyy hengissä, kunhan kelloon syötetyt kolikot pitävät viisarit liikkeessä. Kun viisarit kerran pysähtyivät, tyttö säikähti: onko hän nyt siirtynyt toiseen aikaan ja paikkaan? Tässäpä sijaa tulkinnoille!

Yksi muistelluista on nuoruusajan saksalainen pianistipoikaystävä, joka palauttaa mieleen erään ikävän tapahtuman, vaikkei itse ollutkaan siihen syyllinen. Mies luonnehti Elisaa sanoilla ”unenomaisuus” ja ”herkkäuskoisuus”, jotka ovat kirjoittamisen kannalta hyviä ominaisuuksia. Etenkin unenomaisuus, joka tarjoaa mielelle lepopaikan koettelemusten hetkinä.

Muita pohdinnan kohteita ovat omaiset. Pitkään rinnalla kulkenut aviopuoliso, jossa Elisa rakastaa kahta miestä – sitä jonka tuntee ja sitä jota ei tunne. Ovat isovanhemmat, jotka näkymättöminä ovat pitäneet lapsenlasta sylissään. On äiti ja hänen neljä sodassa kaatunutta veljeään. Kun on äidin vuoro lähteä, hän jättää kauniin testamentin: Viekää tämä hellyys eteenpäin.

Ennen kaikkea minäkertoja pohtii omaa kirjailijantyötään. Hänellä pitää lähtökohtana olla aina jokin tosiasia, josta jatkaa fiktioon. Fiktio puolestaan estää jumittumasta alkuperäiseen kokemukseen ja auttaa avarampiin näkymiin. Kirjoittaminen on kertojalle tapa oppia tuntemaan itseään, mutta myös olla läsnä kirjoittamissaan ihmisissä.

Kirjoittaminen ja kirjallisuus ovat hyvänä apuna elämässä selviämiseen, mikä etenkin nykyaikana kannattaisi muistaa. Kertoja kutsuu kirjoittamista ja lukemista jopa parhaaksi henkivakuutuksekseen. Kirjoittamisen idut kasvavat hiljalleen ja vaikuttavat pelkällä olemassaolollaan myötätunnon ja toivon kokemuksiin.

Monet Henkivakuutus-teoksessa Elisalle tapahtuvat asiat ovat tapahtuneet myös Riitta Jaloselle, joten kirja voidaan kyllä luokittaa autofiktioksi. Jotkut henkilöt tai tapahtumat tuntuvat hieman irrallisilta, mutta kirjailijan elämässä ne varmastikin ovat tärkeä osa kokonaisuutta. Kirja on intiimi ja henkevä, rauhoittava.

Tässä lisää Jalosen kirkkaita lauseita mietittäväksi:

Ruumis on kuin koti, jossa on tavaroita mutta myös näkymätön kodin henki. Ruumis imee ja hautaa itseensä kokemuksia kyselemättä ovatko ne hyviä vai pahoja. Mielen osa on unohtaa, muistaa ja muuttaa.

Ilmiselvät asiat ovat nimensä veroisia, ilmiselviä. Ne eivät kaipaa ympärilleen ymmärtävän puheen tulvaa. Ilmiselvillä asioilla pitää olla ympärillään ilmaa.

Ajan yksi tehtävä on muuttaa meitä ja luoda ymmärrystä omaan ja toisten olemiseen. Se ei tarkoita ominaisuuksien hylkäämistä, vaan niiden kirkastamista. Mitä enemmän ymmärrystä kertyy, sitä enemmän oppii antamaan arvoa sille mikä ihmisessä on.

Kun vanhenen, ajasta tulee jonakin päivänä niin tiivis, että lopulta sitä ei enää ole. Kuolleesta sanotaan, että hänen aikansa loppui, niin kuin ruumis olisi luonut ajan.

KRASZNAHORKAI, LÁSZLÓ: Seiobo tuolla alhaalla

Kustantaja: Teos 2026

Alkuteos: Seiobo járt odalent (2008)

Suomennos: Minnamari Sinisalo

Vuonna 2025 Nobelin kirjallisuuspalkinnon voittaneen unkarilaisen László Krasznahorkain (s. 1954) teoksista on aiemmin suomennettu esikoisromaani Saatanatango (2019, alkuteos 1985) ja Vastarinnan melankolia (2022, alkuteos 1989). Uusin suomennos Seiobo tuolla alhaalla koostuu seitsemästätoista novellista, joiden yhdistävänä teemana on jokin voimakas kokemus. Luvut on numeroitu Fibonaccin lukujonon mukaan, jossa jokaisen novellin numero on kahden edellisen novellin numeroiden summa: 0, 1, 2, 3, 5, 8, 13, 21, 34…

Novellit sijoittuvat eri puolille Eurooppaa ja Aasiaa. Ajassa liikutaan antiikista renessanssiin ja hieman nykyaikaankin. Monesti näissä kertomuksissa lähtökohtana on jokin yksittäinen hetki, mutta tarina laajentuu siitä pian historian oppitunniksi tai äärimmäisen pikkutarkaksi kuvaukseksi tapaukseen liittyvistä seremonioista tai töiden vaiheista.

Kokoelman ensimmäinen novelli Kamon saalistaja sijoittuu Kiotoon. Sen keskeinen hahmo on Ōshirosagi – suurikokoinen, lumenvalkoinen haikara, joka seisoo Kamojoen matalassa vedessä hievahtamatta saalista tarkkaillen. Näky on maalauksellinen, mutta rantatiellä kulkeville kiotolaisille niin arkipäiväinen, etteivät he enää huomaa sitä.

Krasznahorkai pohtii teksteissään sitä, ovatko ihmiset nykyään menettäneet kyvyn haltioitua kauneuden edessä. Eikö taide enää saa ihmettelemään tai etsimään pyhän kosketusta? Onko puhuttelevimmat taideteokset niin kuvaamataiteen kuin musiikinkin alalla tehty jo aikaa sitten ja uusi on vain vanhan kaikua?

Toki joidenkin elämään tietty taideteos voi vaikuttaa voimakkaastikin. Museon vartijalle Milon Venus on rakas, koska veistos osui suoraan hänen sydämeensä. Eräs mies palaa vuosien päästä katsomaan uudestaan kuvaa Kristuksesta, koska uskoi tuolloin näkevänsä tämän silmäluomien liikahtavan. Haluaisiko Kristus avata silmänsä nähdäkseen ihmiskunnan, joka on hylännyt hänet?

HÄN TOSIAAN AVAA SILMÄNSÄ, hän totesi mielessään, kun oli kerännyt jälleen riittävästi rohkeutta ja katsonut Kristusta silmiin, MUTTA KUINKA SYNKÄT nuo silmät ovatkaan, selkäpiitä karmi ajatus siitä, että vaikka HÄN AVASI SILMÄNSÄ TOSIAAN MELKEIN KOKONAAN, pupilleja näkyi tuskin ollenkaan, valkuaista ei sitäkään vähää, nuo silmät olivat täysin sameat…

Tappaja syntyy -novellissa kotimaansa jättänyt mies osuu sattumalta venäläisten ikonien näyttelyyn, missä Andrei Rublevin ”Pyhä Kolminaisuus” -teoksen kopio saa hänet kauhistumaan, sillä hän katsoi enkeleihin ja musertui näyn voimasta välittömästi, koska tiesi heti, että nämä enkelit ovat todellisia. Miksi mies hankkii seuraavaksi veitsen? Novellin otsikko on pahaenteinen.

Katseen vaikutusta kuvataan myös novellissa Erään Buddhan säilyttäminen. Honshūn saarella sijaitsevan zen-luostarin Buddha-patsaalle järjestetään konservoinnin jälkeen suuri Paluujuhla ja silmänsä taas saanut Buddha pyyhkii omalla sanoinkuvaamattoman vaikuttavalla, laveana viistävällä katsellaan kuin myrskytuuli yli henkilökunnan, jolloin edes konservoija ei ole hetkeen sietää sitä valtavaa, painavaa, pelottavaa ja salaperäistä rauhaa…

Paluujuhlan seremonioista vastaava apotti on ihastuttavan inhimillinen hahmo, joka luostarialueen lopulta hiljennyttyä kuljeskelee rauhattomana ympäriinsä harmittelemassa tehtyjä virheitä, mutta istahtaa lopulta pyhäkön portaalle ja jää seuraamaan pienen muurahaisen touhuja.

Lisää kiinnostavia henkilöhahmoja. Kiotolainen nō-naamioiden tekijä, joka ei pyri työssään suurenmoisuuteen, koska silloin lopputulos olisi vääjäämättä ja väistämättä se kaikkein rujoin mahdollinen. Seiobo-jumalattaren hahmoon sulautunut nō-teatterin mestari. Näyttelijä ja näytelmäkirjailija Zeami Motokiyo (1363–1443), joka karkotetaan seitsemänkymmentäkaksivuotiaana Sadon saarelle ja joka kirjoittaa siellä mestariteoksensa.

Entäpä Edessä jokin palaa –novellissa esiintyvä Ion Grigorescu (s. 1945), romanialainen käsitetaiteilija! Leirikeskuksessa päivisin ainoana toimettomana kuljeskeleva mies löytyy lopulta aamuhämärissä valtavasta kuopasta, jonka pohjalla maa-aineksesta veistetty luonnollisen kokoinen hevonen laukkaa hirvittävää vauhtia. Taiteilija piirtää maiseman ylle lavean kaaren: Niitä on vielä vaikka kuinka paljon. Ideoitako?

Kraszahorain teksti kieppuu pyörteenä ja poukkoilee assosiaatioiden perässä. On yksityiskohtia. On tarkennuksia. Pilkuin jaksotettua tekstiä saattaa riittää sivukaupalla, ennen kuin päästään lopulta pisteeseen asti. Parhaimmillaan kokemus on miltei hypnoottinen ja kannustaa jatkamaan, mutta kyllä joissakin novelleissa sisältö hukkuu kielellisen taituroinnin taakse.

Ympäristön ja tilojen kuvaukset ovat luku sinänsä. Kamon vesien lempeä viileys. Akropoliin laella helteessä hehkuva vihlova valkeus. Luostarin puutarhan elvyttävä kevät. Naamiontekijän verstas. Isen pyhä metsä tuoksuineen. Maisemamaalarin houreinen näky:

…vielä joskus alhaalla roihuaa keltaisen sijaan jokin mattapintainen sinivihreä metalli, veden voisi puolestaan upottaa HIRVITTÄVÄÄN määrään okraa ja ruskeaa ja punaista ja taivaan myös, jotta sekin liekehtisi okrana ja kuolleen punaruskeana, vain ylhäälle jäisi jonkin verran harmahtavan, pahaenteisen sinistä, ja vastarannan vuorijono hehkuisi tumman, kuolettavan, lopullisen sinisenä…

Seiobo tuolla alhaalla ei ole lukemisen kannalta helpoimmasta päästä, mutta ei ylivoimaisen vaikeakaan. Jokainen voi löytää siitä omat suosikkinsa ja tehdä omat tulkintansa - näkökulmia kyllä riittää.

PS. Kirjan kannessa oleva Filippino Lippin maalaus liittyy novelliin Karkotettu kuningatar, jossa toisaalta tehdään kapioarkkuja 1400-luvun Firenzessä ja toisaalta seurataan tapahtumia Persian hovissa 400-luvulla eaa.

 

WOLFF, LINA: Ruumiit jotka hautasimme

Kustantaja: Otava 2026

Alkuteos: Liken vi begravde (2025)

Suomennos: Sirkka-Liisa Sjöblom

Kansi: Jenni Saari

Lina Wolffin seitsemäs teos Ruumiit jotka hautasimme sijoittuu skånelaiseen pikkukylään, jollaisessa kirjailija itsekin on varttunut. Seutu on luonnonkaunis, mutta sillä on synkkä maine. Hirmutöitä on tehty. On ollut murhia. On ollut itsemurhia, joista yksi seudulla 1800-luvulla eläneen kirjailijattaren. On ollut pervoja ja pedofiilejä. Ja vatipäitä ihan yli oman tarpeen.

Täältä löytyy uusi perhe sisaruksille, joiden pohjoisruotsalaiset vanhemmat olivat tulleet etelään töihin ja kuolleet liikenneonnettomuudessa, kun esikoistytär oli kolmevuotias ja pikkusisko vuotta nuorempi. Vanhemmat olivat antaneet tytöille nimet Ulrika ja Eleonora, mutta sijaisvanhemmat keksivät maalaiskylään sopivammat nimet: Peggy ja Jolly.

Sijaisperhe omistaa sikalan ja romuttamon ja sijaisäiti Jenni käy lisäksi muualla keinosiementämässä sikoja. Sijaisisä Leif on karkeapuheinen, juo pontikkaa, nauttii eläinten kiduttamisesta ja pettää vaimoaan. Sijaisäiti alistuu paljoon, koska suree mahouttaan, mutta voi alkoholia saatuaan yltyä riitaisaksi.

Peggy oppii jo varhain lukemaan ja on sekä kirjaston että antikvariaatin uskollinen asiakas. Hän keksii mielikuvituksellisia tarinoita, menestyy koulussa ja haluaa mennä Lundiin opiskelemaan. Hän unelmoi miehestä ja lapsista. Jolly puolestaan haluaisi vain asua tutussa paikassa tarvitsematta tehdä töitä elantonsa eteen.

Kirjan kertoja on kuitenkin Jolly, jota kylän pappi sijaisäidin hautajaisten jälkeen kehottaa kirjoittamaan seudusta ja ennen kaikkea sijaisäidistä. Papin mukaan Jenni todennäköisesti aisti asioita, joita muut eivät aistineet, ja osui siksi pedofiiliepäilyissään oikeaan. Pappi lupaa paljastaa salaisuuden, kunhan Jolly saa tekstinsä valmiiksi.

Ja kirjoita myös ruumiista, jotka te hautasitte. Sillä minä tiedän että ruumiita on, ja tiedän, ettei yksikään ruumis hautaa itseään.

Jolly kirjoittaa. Hän muistaa näkemiään asioita tarkasti, mutta ei hahmota esimerkiksi tapahtumaketjua, joka johti ensimmäiseen ruumiiseen. Ensin oli seitsemänvuotiaiden kaksosten hirveä kuolema kiduttajan kourissa, kun Jolly oli viisitoistavuotias. Sitten keski-ikäinen mies raiskasi Peggyn.

Sijaisäitiä nuo tapahtumat koskettavat niin, että hän alkaa nähdä pedofiilejä kaikkialla. Kun Peggyn hyvä ystävä, iäkäs antikvariaatin pitäjä Drago sattuu kulkemaan sopivasti kadun yli, painaa sijaisäiti kaiketikin vahingossa kaasua jarrun sijaan ja aiheuttaa miehen kuoleman. Ruumis kätketään sikalan varapakastimeen. Sijaisäidin mieli rauhoittuu ainakin hetkeksi.

Sisäinen rauha oli mittaamattoman arvokas, saavutettiinpa se millä tavalla hyvänsä, ja tämän hinnan sijaisäiti oli valmis maksamaan siitä, tiedosta, että kylillä kuljeskeli yksi pedofiili vähemmän.

Sijaisäidin elämässä tapahtuu merkittävä muutos, kun Leif menehtyy ajaessaan humalassa päin puuta, sillä hän löytää pian itselleen elämänsä rakkauden. Rakastetun kohdalla saattaa jonkin verran vaikuttaa se, että Jenni on melko varakas leski, mutta yhteiselosta tulee silti hyvää. Myös Peggyn unelma näyttää saavan tulta alleen.

Myöhemmin talouteen liittyy vielä kaksi paperitonta pakolaismiestä, joista toinen on poliisi ja toinen oikeuslääkäri. Heidän ammattitaitoaan tarvitaan, kun puutarhan omenapuiden alle haudataan pakastinarkussa oleva ruumis ja hoidellaan muita sijaisäidin löytämiä pedofiilejä. Näistä yksi saattaa olla kaksosten murhaaja, mutta Jenni kuolee ennen kuin asia varmistuu.

Lopulta Jollyn kirjoittama tarina on valmis, mutta siinä vaiheessa pappi on jo poissa. Vaikka näin jääkin vahvistamatta se, näkikö sijaisäiti oikeasti totuuden, katsoo Jolly täyttäneensä hänelle annetun tehtävän. Hän on nyt valmis menemään elämässään eteenpäin ja jopa lähtemään pois tutusta kylästään.

Ruumiit jotka hautasimme -romaani herättää monenlaisia tunteita. Paljon on yllättäviä käänteitä ja yhteensattumia. On raakoja ja vastenmielisiä kohtia. On myös hauskuutta niin absurdeissa tapahtumissa kuin yksittäisissä lauseissa. Kirjan henkilötkin ovat melkoisia persoonia. Kyllä tähän omalaatuiseen kirjaan kannattaa tutustua!

Lina Wolff (s. 1973) voitti Ruumiit jotka hautasimme -romaanillaan jo toisen kerran kaunokirjallisuuden August-palkinnon. Ensimmäisen August-palkintonsa hän sai vuonna 2016 teoksestaan Rakastajat.  Wolffilta on suomennettu myös teokset Riivaus ja Lihan aika.

LABBA, ELIN ANNA: Älä mene mereen

Kustantaja: Tammi 2026

Alkuteos: Far inte till havet (2024)

Suomennos: Outi Menna

Kansi: Sara R. Acedo

Olin seitsemän toisiinsa yhdistynyttä järveä, kun mustapukuiset saapuivat minua pitkin. He täyttivät ja tyhjensivät minut, tyhjensivät ja täyttivät. Ottivat minut, enkä voinut kuin kuiskia. Antakaa minun olla, olkaa niin kilttejä, minä pyydän. Tunturipurot umpeutuivat. Minusta tehtiin väkisin syvä, minusta tehtiin meri, eikä koskien kuohua enää kuulunut…

Elin Anna Labba (s. 1980) on saamelainen kirjailija ja toimittaja, joka voitti August-palkinnon vuonna 2020 saamelaisten pakkomuuttoja käsitelleellä esikoisteoksellaan. Hänen esikoisromaaninsa Älä mene mereen kertoo pohjoisruotsalaisesta Rávdnásta ja hänen tyttärestään Iƞgásta sekä Rávdnán pikkusiskosta Ánnesta, joiden kesäkoti jää kerta toisensa jälkeen tulvavesien alle, kun joen patoa vaiheittain korotetaan.

Älä mene mereen -romaani koostuu kahdesta osasta, joista ensimmäinen ajoittuu 1940-luvun alkupuolelle. On kevät ja saamelaiset ovat tapansa mukaan siirtymässä talvikylästä joen varrella sijaitsevaan kesäkylään. Leskeksi jäänyt Rávdná on mukana tyttärensä ja siskonsa kanssa, vaikka omistaakin vain muutaman poron.

Joukko saapuu perille oletettua myöhemmin ja kohtaa lohduttoman näyn. Sähköyhtiö on ottanut uuden padon käyttöön ilman ennakkovaroitusta ja nyt tulvavesi ympäröi jo kotarakennuksia. Kyläläiset pelastavat omaisuudestaan minkä voivat ja pystyttävät telttakotansa ylemmäksi rinteelle. Vanhat rakennukset ja yhä vehreät puut näkyvät pinnan alta.

Rávdná olisi voinut soutaa suoraan niityn ja veden valtaamien kotien yli, mutta hän selvästi varoi niitä. Kylästä oli tullut vähän kuin hautausmaa, eikä haudoilla saanut kävellä, ja vedessä oli ikään kuin polkuja, joita seurata.

Rávdná on anonut valtion takaamaa lainaa rakentaakseen kesäkylään perheelleen vakinaisen asumuksen, mikä närkästyttää kyläläisiä: saamelaisen ei kuulu nostaa itseään toisten yläpuolelle eikä haastaa riitaa. He hyväksyvät mukisematta viranomaisten kannan, ettei paimentolaisten kuulu asua talossa.

Seurauksena syntyvät houkutukset hämmentävät ja veltostuvat lappalaisia. Valtion kanta on, että he voivat parhaiten toteuttaessaan perinteistä elämäntapaa ja vaeltaessaan porojen kanssa. Lappalaisten rotuominaisuudet eivät sovellu pysyvään asumiseen.

Kiellosta huolimatta Rávdná rakentaa kesäkylään omin käsin talonsa, joka on nelinurkkainen ja värikäs ja jossa on lattia, ikkunoita ja hella. Rakennustyö vie Rávdnán ajan ja huomion niin täysin, ettei hän tajua jo lapsesta asti hauraan ja surun kuormittaman pikkusiskonsa tilannetta ennen kuin on liian myöhäistä. Antoiko Ánne itsensä uhriksi järvelle?

Älä mene mereen -romaanin toinen osa ajoittuu 1970-luvulle. Sähköyhtiö suunnittelee uutta, entistä korkeampaa patoa, joka tekisi säännöstelyaltaasta Ruotsin suurimman ja samalla koko maailmalle arvokkaan esimerkin alkuperäiskansan asuinalueelle rakennetusta vesivoimalasta. Laaksossa ei nyt säästyisi mitään.

Seudun väestölle järjestetään tiedotustilaisuus, jossa Yhtiön edustajat lupaavat puolustaa luonto- ja kulttuuriarvoja ja hehkuttavat hankkeen yhteiskunnallista hyötyä. Saamelaisille ilmoitetaan suoraan, ettei heillä ole asiaan mitään sanomista, koska he ovat harjoittaneet elinkeinoaan Valtion omistamilla mailla.

Tällä kertaa saamelaiset kuitenkin osoittavat mieltään patoa vastaan, Rávdná muiden mukana. Äitinsä protestimielialaan kyllästynyt Iƞgá sen sijaan mieluummin myötäilee voittajia ja menee Yhtiölle töihin. Pato valmistuu ja järvi kasvaa, kunnes sen laajaa ja syvää selkää aletaan kutsua Mereksi. Rávdnán on lopulta jätettävä rakas talonsa, kun vesi alkaa virrata sisään.

Rávdná on vasta seitsemänkymppinen, mutta nyt jonkin hänen sisimmässään on murtunut. Muisti pettää aina vain pahemmin. Talvikylän sähkötön ja homeinen parakki tuntuu vankilalta, josta Rávdná turhaan yrittää paeta muistamiinsa avariin maisemiin. Onneksi pikkusisko Ánne tulee lopulta hänet noutamaan.

Kävely tutuilla lakeuksilla poskia hyväilevässä tuulessa, silmien edessä järvi, joka muuttaa muotoaan, vaalenee, sinertyy…Ihminen, joka näki ikkunastaan muiden talojen kattoja, kuoli vähän joka päivä.

Älä mene mereen on monikerroksinen ja tunteita herättävä romaani. Saamelaisten oikeuksia on häikäilemättä loukattu kautta historian tähän päivään saakka ja kirja valaiseekin hyvin sitä, mihin kaikkeen padon rakentaminen lopulta vaikutti: elinkeinoihin ja asumiseen, perinteisiin tapoihin ja uskomuksiin, kieleen ja kulttuuriin sekä ennen kaikkea luonnon monimuotoisuuteen.

Romaani kuvaa vivahteikkaasti myös erilaisia ihmissuhteita ja eri sukupolvien välille kasvavia eroja. Tässä tarinassa naiset ovat yhteisöä koossapitäviä voimia, etunenässä kiihkeä ja rajoituksia tunnustamaton Rávdná. Symboliikkaa on varmasti paljon ja ehkä mystiikkaakin. Esimerkiksi punapukuisen tytön järven rannalla näkevät vain ne, joiden elämää suru ja kuolema on koskettanut.

Älä mene mereen on upea myös kieleltään. Kertoja selostaa yleensä tapahtumia hyvin asiallisesti, mutta luontoa hän kuvaa herkästi ja tunteikkaasti. Erityisen runollisia ovat kursiivilla kirjoitetut pätkät, joissa järvi itse anelee, kaipaa, suree ja lopulta luopuu toivosta. Autenttisuutta lisäävät saamenkieliset sanat ja sanonnat, joista useimmat kyllä ymmärtää asiayhteydestä. Outi Mennan suomennosta on nautinto lukea!

SCHLINK, BERNHARD: Jälkeläinen

Kustantaja: WSOY 2026

Alkuteos: Die Enkelin (2021)

Suomennos: Pirkko Roinila

Kansi: Martti Ruokonen

Seitsemänkymppinen kirjakauppias Kaspar Wettner saapuu iltakymmeneltä töistä kotiin ja ymmärtää alakerran kaaoksesta, että Birgit-vaimo on jälleen juopotellut. Kaspar siivoaa paikat, mutta löytää yläkertaan ehdittyään Birgitin kylpyammeesta kuolleena. Humalatilasta johtuva onnettomuus vai itsemurha?

Kaspar on koko pitkän avioliittonsa ajan tuntenut, ettei Birgit ole ollut hänelle täysin avoin. Vaimo on ollut levoton ja etsinyt koko ajan jotain uutta: henkisyyttä Intiasta tai taitoja kultasepäntyössä, kokkauksessa ja kirjoittamisessa. Salaisuuksien laatu paljastuu vasta, kun Kaspar löytää Birgitin käsikirjoituksen ”Ankara Jumala”.

Mutta Birgitillä oli oma elämänsä, sekin oli omalla tavallaan kokonainen ja täydellinen, hän ei vain tuntenut sitä eikä tiennyt, mikä siinä oli hyvää ja mikä huonoa.

Pikku Birgitille isä oli sankari, mutta SS-joukkoihin kuulunut mies piti sodan jälkeen unohtaa. Nuori Birgit ponnisteli ihanteellisen DDR:n rakentamiseksi ja ”uuden ihmisen” hyväksi, mutta tulos osoittautui pettymykseksi. Vuonna 1964 hän osallistui Saksan opiskelijanuorison helluntaitapaamiseen Itä-Berliinissä ja tutustui länsiberliiniläiseen Kaspariin.

Kasparia viehätti Birgitin kauneus ja poliittinen kiihkottomuus ja Birgitiä etenkin Kasparin luotettavuus. Yhteinen tulevaisuus oli Birgitin mielestä mahdollista vain lännessä, joten Kaspar salakuljetti rakastetulleen pakomatkaa varten tarvittavat rahat ja matkustusasiakirjat. Hanke onnistui ja 16. tammikuuta 1965 Birgit saapui Tempelhofin lentokentälle.

Uusi elämä ei kuitenkaan vastannut Birgit odotuksia. Idästä paenneeseen suhtauduttiin uteliaasti, mutta toisaalta myös alentuvasti. Hänen odotettiin hylkäävän kaiken itään liittyvän ja osoittavan syvää kiitollisuutta siitä, että hänet oli otettu vastaan onnelliseen länteen. ”Ankara Jumala” -teksti kertoo Birgitin juurettomuudentunteesta:

DDR:stä ei koskaan voi tulla maata, josta uneksittiin. Sitä ei ole enää olemassa. Ne, jotka jäivät, eivät voi iloita omasta maastaan. Ne, jotka lähtivät, eivät voi palata; heidän maanpakonsa ei lopu koskaan. Siitä johtuu tyhjyys. Maa ja unelma ovat peruuttamattomasti kadonneet. En minä peruuttamatonta katoamista sure. Mutta tyhjyyttä suren. Tyhjyys. Tyhjyyden tuska. Tuska.

”Ankara Jumala” paljastaa sen, mitä Birgit ei pystynyt kertomaan: hän oli jo ensitapaamisen aikaan raskaana. Hän oli rakastunut puoluevirkailijaan, joka loppujen lopuksi halusikin suhteesta vain siittämänsä lapsen. Paula-ystävä auttoi Birgitiä synnytyksessä ja sai tehtäväkseen viedä tyttövauvan sairaalan tai orpokodin kynnykselle – ei missään tapauksessa lapsen isälle!

Ilmeisesti Birgit harkitsi ennen kuolemaansa tyttärensä etsimistä. Hän oli jo selvittänyt Paulan osoitteen, mutta viivytellyt yhteydenotossa. Ehkä häntä pelotti, ettei tytär olisikaan Birgitin kuvittelema voimakas, elämäniloinen ja onnellinen nainen? Että tyttärellä olikin mennyt huonosti ja hän syyttäisi siitä Birgitiä?

Paula kertoo Kasparille seuraavaa: hän vei vauvan Birgitin tahtoa uhmaten sen isälle. Svenjaksi nimetty tyttö oli oikea unelmalapsi, mutta muuttui teini-iässä holtittomaksi ja joutui sijaisisänsä passittaman nuorisokotiin. Se oli hirvittävä paikka, josta vapauduttuaan Svenja ei enää koskaan ottanut yhteyttä sijaisvanhempiinsa.

Lopulta Kaspar löytää Svenjan Itä-Saksan Mecklenburgista, missä tämä asuu puolisonsa ja neljätoistavuotiaan Sigrun-tyttärensä kanssa völkisch-yhteisössä. Liikkeen päämääränä on kohottaa Saksa kolmannen valtakunnan aikaiseen suuruuteen juurimalla pois maahanmuuttajat, muslimit, juutalaiset ja homot.

Tieto Svenjan oikeasta taustasta on perheelle yllätys, mutta kysymys perinnöstä nousee silti heti esiin. Kaspar satuilee testamentista, jonka mukaan perheelle maksettaisiin vuosittain määräsumma, mutta yhdellä ehdolla: Sigrunin pitäisi viettää lomansa Kasparin luona. Lomien aikana Kaspar aikoo tarjota tytölle näkymän toisenlaiseen maailmaan, vaikka Svenja varoitteleekin:

Jos yrität kääntää hänet sitä vastaan, mihin me uskomme, niin peli on pelattu. Riippumatta siitä pidätkö sinä hänestä tai hän sinusta tai saammeko sinulta lisää rahaa vai emme. Kyse ei ole meistä. Sigrun kuuluu Saksalle, enkä minä aio sallia, että sinä otat hänet pois omalta maaltaan.

Sigrunin suuri ihanne on keskitysleireillä vartijana työskennellyt Irma Grese, jota pitää rohkeana marttyyrinä. Jos Gresen työn seurauksena kuolikin jokunen juutalainen, niin nämä olivat rikollisia, jotka ansaitsivat kohtalonsa. Kasparin opetukset historian tosiasioista saavat Sigrunin toisinaan mietteliääksi, mutta kotona vanha vakaumus lujittuu taas.

On kuitenkin yksi isoisää ja lapsenlasta yhdistävä asia: klassinen musiikki. Sigrunilla on synnynnäinen kyky ymmärtää musiikkia, joten hän lumoutuu myös muiden kuin saksalaisten säveltäjien tuotannosta ja edistyy Kasparin hankkiman opettajan avulla pianonsoitossa suurin harppauksin. Ehkä musiikki osoittautuu Sigruniin voimavaraksi, kun myrskyisät ajat koittavat.

Kirja kuvaa kauniisti Kasparin ja Sigrunin välille vähän kerrassaan kehittyvää luottamusta ja kiintymystä. Siinä on side, jonka uskoisi kestävän! Sigrun on kirjan henkilöistä kiinnostavin ja vivahteikkain, mutta rauhaa rakastava Kaspar on tosi sympaattinen. Osa henkilöhahmoista on ehkä tarkoituksella jätetty melko stereotyyppisiksi.

Jälkeläinen-romaanin kerronta etenee rauhallisesti ja kiihkottomasti, mutta antaa lukijalle hieman jännitettävääkin. Näkökulma on Kasparin, jonka hämmennys kuvastuu pohdiskeluissa ja poukkoilevissa ajatuksissa. Tarkkanäköiset ja joskus humoristiset huomiot kuvaavat osuvasti niin ihmisiä kuin tapahtumia ja ympäristöäkin.

Jälkeläinen on kiinnostava teos. Se kertoo tavallisten ihmisten näkökulmasta Saksan jakaantumisen ajasta ja siitä, millaisia vaikeuksia kahden ideologialtaan ja historialtaan eri suuntiin kehittyneen maan yhdistäminen on tuottanut ja tuottaa yhä. Se kertoo myös siitä, miten helposti hyväksyntää ja tukea kaipaava nuori voi ajautua ääriliikkeen jäseneksi.

Bernard Schlink (s. 1944) opiskeli oikeustiedettä Länsi-Berliinissä, missä osallistui Kasparin tavoin helluntaikokoontumisen vuonna 1964, ja toimi uransa aikana juristina ja oikeustieteen professorina. Kirjailijana hän tuli kansainvälisesti tunnetuksi vuonna 1995 romaanillaan Lukija. Suomeksi Schlinkiltä on käännetty Lukijan ja Jälkeläisen lisäksi myös novellikokoelma Jäähyväisvärit.

On olemassa vain yksi totuus. Se ei ole minun eikä sinun, se vain on. Kuin aurinko ja kuu. Ja kuten kuu, se on toisinaan vain puoliksi näkyvissä ja silti kaunis ja pyöreä.

LOMBARDO, CLAIRE: Onnen päiviä

Kustantaja: Tammi 2026

Alkuteos: The Most Fun We Ever Had (2019)

Suomennos: Terhi Vartia

Kansi: Tuomo Parikka

Claire Lombardon esikoisromaani Onnen päiviä sijoittuu pääasiassa Chicagoon, mutta Iowassa ja Oregonissakin käväistään. Tarinan nykyhetki ajoittuu vuosiin 2016–2017 ja menneisyys limittyy siihen kronologisesti edeten vuodesta 1975 vuoteen 2014. Menneisyyden osalta vuosiluvut näkyvät lukujen otsikoissa.

Sorensonin perheeseen kuuluvat eläkkeelle jäänyt lääkäri-isä David ja rautakauppaa pitävä Marilyn-äiti sekä heidän tyttärensä Wendy, Violet, Liza ja Grace. Lähes neljänkymmenen avioliittovuoden jälkeenkin Marilynin ja Davidin välillä säteilee sellainen yhteenkuuluvuus, etteivät heidän tyttärensä usko koskaan sellaista saavuttavansa.

Jokainen neljästä tyttärestä pysähtyi katselemaan noita kahta ihmistä ympäröivää loistavaa, käsittämätöntä kehää, joka huokui enemmän rakkautta kuin luulisi tässä maailmankaikkeudessa olevan sallittua.

Tietenkään kaikki ei ole Marilynin ja Davidin avioliitossa ollut niin auvoista kuin tyttäret uskovat. Lapsiperhearki uuvutti Marilynin välillä täysin ja jossain vaiheessa David hieman harhaantui. Tyttäriään he ovat silti aina tukeneet ja heistä huolta kantaneet, Marilyn hieman hössöttävänä keskustelijana ja David ymmärtäväisenä sivustatarkkailijana.

Esikoinen Wendy oli kiukkuinen lapsi ja ongelmanuori. Hän sai kyllä kokea suuren rakkauden, mutta myös suunnatonta surua. Nyt lähes nelikymppisenä Wendy on rikas leski, joka etsii sisältöä päiviinsä irtosuhteista ja viininjuonnista ja on tunnettu satiirisista (ja sopimattomista) letkautuksistaan.

Violet on vain vajaan vuoden Wendyä nuorempi. Hän oli lapsena rauhanhieroja eikä aikuisenakaan halua elämäänsä mitään häiriötekijöitä. Tällä hetkellä kaikki on näennäisesti järjestyksessä: juristin tutkinto, hyvä mies ja kaksi pientä poikaa sekä upea koti, mutta avioliitossa hiertää jokin.

Kolmas tytär Liza on muutaman vuoden siskojaan nuorempi ja jäänyt ehkä näiden varjoon. Järjestelmällisen ja käytännöllisen, tohtoriksi väitelleen Lizan avopuoliso on taitava ohjelmistontuottaja, mutta vajonnut syyvään masennukseen. Liitto rakoilee juuri, kun Liza huomaa olevansa raskaana.

Muita tyttäriä huomattavasti nuorempi Grace oli toivottu lapsi, jota hemmoteltiin niin paljon, ettei hän oppinut ponnistelemaan asioiden eteen. Nyt kaksikymmentäkolmevuotiaana hän ei kehtaa tunnustaa kenellekään täydellistä epäonnistumistaan: ei opiskelupaikkaa, ei työtä, ei poikaystävää.

Tähän tilanteeseen tupsahtaa viisitoistavuotias Jonah, jonka Violet synnytti parikymppisenä ja antoi heti adoptoitavaksi. Wendyn avulla asia on pysynyt salassa muulta suvulta, mutta nyt kaikki paljastuu. Kovia elämässään kokenut Jonah otetaan toki perheeseen, mutta tilanne vaatii sopeutumista puolin ja toisin ja pari ikävää tapahtumaakin koetaan.

Onnen päiviä -romaanissa ei ulkopuolista maailmaa juuri kuvata, vaan keskitytään Sorensonin perheen elämään ja sen jäsenten välisiin suhteisiin. Perhe on hyväosainen, joten murheet ovat enimmäkseen henkistä laatua. Lähes absurdeja tilanteita syntyy, kun yritetään pitää julkisivua yllä ja valheet johtavat uusiin valheisiin.

Maailmasta ei koskaan tule sellaista kuin haluaa, mutta kaiken hajaannuksen keskellä voi löytyä oma paikka.

Claire Lombardon sujuvasti kirjoitettu romaani sisältää roppakaupalla tunteita, vauhtia, huumoria ja seksiä. Sen henkilöt eivät ole pohjimmiltaan ilkeitä, mutta joskus heihin iskee kateus, kauna ja näyttämisen halu. Joskus taas väärä ajoitus pilaa hyvät aikeet. Sympaattisin hahmo on huumorintajuinen ja ikäisekseen kypsä Jonah.

Onnen päiviä -teoksen voisi varmaan määritellä lukuromaaniksi: mukavaa ajanvietettä esimerkiksi kesäpäiviin. Tosin lähes 600-sivuisena aika tuhti pideltäväksi.

KAWAKAMI, MIEKO: Kaikki rakastavaiset yössä

Kustantaja: Otava 2025

Alkuteos: Subete mayonaka no koibitotachi (2011)

Suomennos: Markus Juslin

Tokiossa asuva kolmekymmentäneljävuotias Irie Fuyuko on aina ollut yksinäinen. Lukiossa ystäviltä tuntuivat tyttö, jonka kanssa Fuyuko jutteli koulumatkoilla junassa, ja nuorukainen, jonka kanssa hän puhui puhelimessa kerran viikossa. Fuyukoa varmasti satutti se, että toiset näkivät hänet tahdottomana ajelehtijana, joka ei osannut tehdä itse mitään valintoja elämänsä suhteen.

 Elät aivottomasti vailla mitään omia ajatuksia ja sanoja. En tiedä yhtään, mitä sinun päässäsi liikkuu, en koulussa enkä puhelimessakaan. Vaikka ethän sinä varmaan ajattele mitään. Päässäsi vain lyö tyhjää.

Yliopiston jälkeen Fuyuko sai työpaikan kustantamossa oikolukijana, missä olikin tarkka ja täsmällinen. Työtovereiden naisporukoihin hän ei osannut liittyä, joten hänen läsnäolonsa lähes unohdettiin, kunnes  jokin - kenties Fuyukon tunnollisuus - laukaisi naisissa yllättävää ilkeyttä. Hänelle alettiin esittää pilkallisia ja ylen henkilökohtaisia kysymyksiä. Takanapäin naurettiin. Fuyuko vaikeni.

Lopulta Fuyuko päättää tehdä töitä kotoa käsin – oikoluettavaa kyllä riittäisi ja elanto olisi turvattu. Samalla hän tutustuu freelance-oikolukijoiden ja ulkopuolisten tuotantoyhtiöiden yhteyshenkilönä toimivaan Ishikawa Hijiriin, ikätoveriinsa. Hijiri ja Fuyuko alkavat tapailla muutenkin kuin työasioissa, mutta onko Hijiristä ystäväksi?

Työskentely yksin kotona ei loppujen lopuksi ole hyvä ratkaisu. Fuyuko ahdistuu ja masentuu. Oikoluku tökkii ja ensimmäistä kertaa työuransa aikana Fuyukon on pyydettävä muutama päivä lisäaikaa. Lääkkeeksi pahaan oloonsa hän löytää alkoholin, sillä jo tölkki olutta tai kuppi riisiviiniä irrottaa hänet tavanomaisesta itsestään.

Raajat muuttuivat raskaammiksi, mutta toiset kohdat siellä täällä tuntuivat kevyemmiltä, ja oli kuin mieli olisi vähän laajentunut. Tunteet loittonivat mutteivät niin kauas, että ne olisi unohtanut, jännitys laukesi ja olo tuntui poissaolevalta ja siltä, että minun ja muun maailman väliin tuli lasilevy. Ääriviivani ohenivat nopeasti ja kaikki, mikä koski minua, alkoi tuntua siltä kuin se olisikin koskenut jotakuta toista. Pää suoristui kumarasta. Ja tuli jotenkin miellyttävä olo.

Terhakoitunut Fuyuko päättää osallistua jollekin kaupungin kulttuurikeskuksen järjestämistä kursseista. Valitettavasti ilmoittautumistilaisuus muuttuu hänen kohdallaan tragikoomiseksi toilailuksi, mutta se hyvä puoli asiassa on, että Fuyuko tapaa herra Mitsutsukan. Yli kaksikymmentä vuotta Fuyukoa vanhempi herrasmies pitää asiasta numeroa tekemättä huolen siitä, että tämä pääsee turvallisesti kotiin.

Fuyuko ja Mitsutsuka tuntuvat tulevan hyvin toimeen keskenään, joten lukijan mielessä herää toive romanssista. Elämä kuitenkin vie Fuyukoa ihan uusille vesille ja vaikka ilmassa on haikeutta, on siinä myös varovaista toiveikkuutta. Ehkäpä Fuyuko on nyt löytänyt itsensä ja uskaltaa jatkossa itse valita elämänsä suunnan! Ehkäpä hän löytää omat sanatkin!

Olin pelännyt epäonnistumista ja haavoittumista enkä siksi ollut valinnut tai tehnyt yhtikäs mitään.

Kaikki rakastavaiset yössä -teoksen raskaus tulee siitä, miten kylmäävän asiallisesti Fuyuko puhuu kokemistaan asioista ja paljastaa samalla naisen aseman japanilaisessa yhteiskunnassa. Perhe-elämää pyörittävä kotiäiti on täysin miehensä armoilla. Johtotason nainen käyttää hyväkseen niin miehiä kuin naisia. Toisiaan satuttavat nekin, jotka ovat tasavertaisessa asemassa ja nuorten naisten asenteet muodostuvat pinkinväristen elämäntaito-oppaiden pohjalta.

Kaikki rakastavaiset yössä -romaani on ensimmäinen suomennos Japanin nykykirjallisuuden feministisenä ikonina pidetyltä Mieko Kawakamilta. Varmasti hänkin on saanut vaikutteita sata vuotta aikaisemmin eläneeltä klassikkokirjailija Fumiko Hayashilta, joten ihan vertailumielessä kannattaisi lukea kumpikin!

 

HAYASHI, FUMIKO: Kiertolainen

Kustantaja: Imo 2026

Alkuteos: Hōrōki (1930)

Suomennos: Antti Valkama

Ulkoasu: Eeva Värtö

Kohtalo on määrännyt minut kiertolaiseksi.

Japanilaisen Fumiko Hayashin (1903–1951) päiväkirjamaiset tekstit ilmestyivät jatkosarjana naistenlehdessä 1920-luvun lopulla ja kirjamuodossa vuonna 1930. Kirjailija muokkasi tekstejään myöhemmin uusiksi pariinkin otteeseen, joten ihan varmaa ei ole, mikä teoksessa kertoo oikeasti hänen elämästään ja mikä on fiktiota.

Lapsuusajat ohitetaan lyhyesti. Kertoja oli kahdeksanvuotias, kun hänen äitinsä jätti kotinsa tytär mukanaan. Ottoisä oli kulkukauppias ja perheen kierrellessä paikkakunnalta toiselle tyttö joutui jatkuvasti vaihtamaan koulua. Hän jättikin kaksitoistavuotiaana koulun kesken, ryhtyi kaupustelijaksi ja luki kirjallisuutta: romantiikkaa, mutta myös esimerkiksi Anton Tšehovia.

Sitten siirrytään yli kymmenen vuotta eteenpäin. Kertoja – joka välillä käyttää nimeä Yumi – harhailee yhä kiertolaisena. Hän asuu lähinnä Tokiossa edullisissa majataloissa tai parin tatamin vuokra-asunnoissa ja työskentelee huonosti palkatuissa töissä tehtaissa, konttoreissa, baareissa ja ravintoloissa. Hän suree, kun vanhemmille lähetettäväksi jää kovin vähän rahaa.

Kyllä terveellä ruumiilla varustettu nainen itsestään huolen pitää. Ulkona tuuli ujelsi äänekkäästi sähkölangoissa. Minä, pieni nainen halvassa majatalossa, makasin tahriintuneella patjalla katsellen seinälle liimattua onnen ja vaurauden jumala Daikokun kuvaa. Samalla mielikuvitukseni liiti taivaan korkeuksissa pilvilinnoja rakennellen.

Aina naispololla ei ole rahaa edes ruokaan. Hän masentuu ja oikein toivottomalla hetkellä luonnehtii itseään ”tupakantumppia turhemmaksi naiseksi”. Avioliitto voisi olla ratkaisu, mutta kiertolainen on haluton luopumaan vapaudestaan. Yksi vaihtoehto olisi prostituutio, mutta: löytyisikö ketään, joka tahtoisi ostaa minunlaistani naista.

Hayashi kuvaa aikaan ja kulttuuritaustaan nähden yllättävän avoimesti naisen seksuaalisia haluja. Kertojalla on useita miessuhteita, mutta vain yhtä miestä hän muistelee kaivaten vielä kauan senkin jälkeen, kun tiet ovat lopullisesti eronneet. Tämä mies oli näyttelijä, jolla oli vaimo ja toinenkin rakastajatar, minkä takia suhde olikin katkolla useampaan otteeseen. 

Miehet! Heidät kaikki voisi polttaa roviolla. Minulle riitti lempeni kohteeksi Buddha. Armollinen Buddha, jolla oli kovin aistillinen katse, oli viime aikoina livahdellut uniini.

Toisaalta kertojan elämässä ovat rakkaat vanhemmat. Ovat avuliaat työtoverit. Ovat vasemmistolaiset taidepiirit, joihin kertoja pääsee sisälle ja joissa eletään keskusteluiden, ruoan ja juoman värittämää boheemielämää. Jos ei muuten löydy rahaa viinaan, niin myydään patja! Kertoja saa myös silloin tällöin myytyä lehtiin satuja, tarinoita ja runoja ja tällaiseen riemastuttavaan hetkeen kirja yhtäkkiä päättyykin.

Kiertolainen muodostuu lyhyehköistä päiväkirjamaisista merkinnöistä. Vuotta niihin ei ole kirjattu, vain kuukaudet, mutta ne kattavat noin kolme vuotta. Asiallista, lähes lakonista tekstiä ryydittävät kuivan ironiset tokaisut. Mukaan on liitetty myös kertojan mielialoja kuvastavia runoja, joista osa hänen itsensä kirjoittamia ja osa muiden tuotantoa.

Tarinassa on runsaasti alaviitteitä, mikä onkin länsimaisen nykylukijan kannalta paikallaan. Teoksen lopussa suomentaja Antti Valkama selittää ratkaisujaan ja kustantaja Heikki Valkama kertoo Hayashin elämästä sekä Kiertolainen-romaanin taustasta, tulkinnasta, historiallisesta kontekstista ja asemasta Japanin kirjallisuudessa.

Hayashin teos on mielenkiintoinen, koska se kuvaa köyhälistön arkista elämää Japanissa sata vuotta sitten – ja ennen kaikkea köyhiä naisia ja heidän heikkoa asemaansa yhteiskunnassa. Silti tunnelma on vain harvoin todella ankea, sillä koditonkin voi liikuttua ystävällisestä eleestä tai vaikuttua maiseman ja taiteen kauneudesta.

Kiertolainen on Japanin modernin kirjallisuuden klassikko ja myös feministinen klassikko, joka on raikkaudessaan ja rohkeudessaan ollut esikuvana monille japanilaisille naiskirjailijoille. Kannattaa lukea!

Japanilaisia postikortteja 1920-luvulta. Tokion maanjäristyksen jälkiä vuonna 1923.