KUISMA, HANNA-RIIKKA: Maaperä

Kustantaja: Like 2026

Kansi: Ninni Kairisalo

Nainen etenee hitaasti varjoissa varjona, tunnustellen ympäristöään kuin lepakko. Hän kuuntelee ruostuneiden leikkivälineiden vaikerrusta tuulessa ja puisen portin vaimeaa tömähtelyä viistoa pölkkyaitaa vasten. Hän pakenee primitiivisenä kuohuvan, läähättävän vaiston ajamana kohti muistoja lapsuuden aurinkoisista päivistä… Naisen päällä on viileässä ilmassa vain ohut valkoinen yöpaita. Se ja hänen kalpea ihonsa ovat veren peitossa.

Hanna-Riikka Kuisman Maaperä-romaanin prologissa verinen ja ehkä peräti kuoleman kielissä oleva nainen hoipertelee aamun kylmyydessä kohti nuhruisen lähiön leikkikenttää. Kuka nainen on? Kuka on satuttanut häntä ja miksi? Eikö kukaan tule auttamaan?

Tarinan varsinainen alkusysäys on somepersoona Nanan muutto lähiön kerrostaloon. Tämä nainen on rappiolivettäjä eli näyttää livestriimauksissaan juopottelua, rellestämistä ja tappeluita. Nana on olemukseltaan räikeä ja suttuinen, mutta säteilee silti outoa karismaa. Monia kiehtoo hänen rohkeutensa olla oma itsensä muiden mielipiteistä välittämättä.

Hän kokee kauhua ja kaihoa nähdessään miten vapautuneesti Nana kantaa itseään, on vain, kuin merivuokko tai undulaatti. Miten nainen ei ajattele yhtään, että pitäisikö olla näin vai noin, tai ole edes tietoinen itsestään.

Livelähetykset ovat Nanan pääasiallinen tulolähde, joten rahapulassa hän varsin usein vetoaa seuraajiinsa. Aina onkin niitä, jotka tavoittelevat Nanan ystävyyttä erilaisten lahjojen välityksellä ja saavat elämäänsä sisältöä tämän kiitoksista. Kun henkilöstä ei enää ole hyötyä, loppuu myös Nanan ”ystävyys” ja tilalle astuu musertava julmuus.

Livelähetysten seuraajat reagoivat sekä Nanan postauksiin että toistensa viesteihin nopeasti ja varsin vimmaisesti. Nanan epäsuosioon joutunut henkilö voi ensin saada myötätuntoa osakseen, mutta mielipiteet saattavat kääntyä hetkessä häntä vastaan. Nanan ja kumppaninsa Tumpin esittämiä paljastuksia ei juurikaan kyseenalaisteta, vaikka ne olisivat täyttä valhetta.

On niitäkin, jotka eivät halua näkyä Nanan postauksissa ja toisaalta niitä, jotka haluavat hyötyä tämän somenäkyvyydestä. Esimerkiksi vuosikaupalla lähiön maaperää tonkinut Riku vetoaa Nanaan, jotta tämä lähetyksissään nostaisi esiin kaupunginosan perusongelman: alueen rakennuksista niin vuokrakerrostalot kuin tasokkaat kivitalotkin sijaitsevat vanhan kaatopaikan päällä.

Hän muistaa lukemattomat tunnit ulkona säällä kuin säällä, rautanauloina rahisevan, teräväreunaisen soran tonkimisen, niljakkaana sammakonkutuna käsistä livenneen mudan, maasta tihkuvan öljymäisen liejun, sinapinvärisenä pulppuilevan tahnan, liudan eri tavoin vaurioituneita, sairaalloisissa väreissä helottavia kasveja, jotka itivät vuodenkiertoon nähden vääriin aikoihin väärissä paikoissa.

Myrkyttynyt maaperä liittyy oleellisesti alueella käynnistyvään rakennushankkeeseen ja sen lupaehtoihin. Millaiset sidokset ohjaavat yhteisössä tehtäviä päätöksiä? Kuinka moni pelkää omasta puolestaan ja kuinka moni koko kaupunginosaa uhkaavaa mainehaittaa? Eri tahoilla paine kasvaa kasvamistaan, kunnes löytyy syntipukki, jonka uhraaminen ratkaisee ongelmat ainakin hetkeksi. Kuka siis on syyllinen – koko yhteisökö?

Maaperä-teoksen henkilöissä riittää jonkin verran opeteltavaa. Monilla heistä tuntuu olevan yhteys keskenään, vaikka he eivät sitä aina itse tiedäkään, ja jonkun taustalla nimettömänä vilahtavan henkilön osuuden tarinassa saattaa hoksata vasta jälkikäteen. Yhdistävä tekijä näiden henkilöiden välillä on yksinäisyys ja jonkinlainen hauraus. Onko itse asiassa Nanakaan niin vahva kuin esittää?

Kuisma kuvaa teoksessa paljon likaa, mädännäisyyttä ja kaaosta, mutta myös hyvin kauniisti ihmisten unelmia ja luonnonkukkien kauneutta. Toisinaan hän löytää tapahtumista lähes absurdia huumoria, kuten esimerkiksi stalkkerien hiiviskelystä illan pimeydessä. Hieman mystiikkaa tarinaan tuo kansanparantaja Raili, jonka osuutta lopputuloksessa jää pohtimaan.

Hanna-Riikka Kuisma on ollut kaksi kertaa ehdolla kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon saajaksi – tuoko Maaperä-romaani hänelle kolmannen ehdokkuuden?

PS. Ninni Kairisalon suunnittelema kirjan kansi on hieno! 

HAAHTELA, JOEL: Talvikappeli

Kustantaja: Otava 2026

Kansi: Päivi Puustinen

Maalaan aina kotia itselleni, maalaan ympärilleni seiniä, rakennan niistä taloa. Uusi seinä on kuin toive, joka ei voi koskaan toteutua, vaikka tuleekin valmiiksi.

Italiassa riehui 1300-luvulla ensin kolera ja sitten musta surma eli rutto, joka tappoi tuhansittain ihmisiä. Sekasortoa lisäsivät itsenäisten kaupunkivaltioiden väliset poliittiset taistelut ja monarkkien juonittelut. Satamia suljettiin, kaupankäynti kuihtui, ihmiset köyhtyivät ja ruoasta oli puutetta. Lopulta viha purkautui juutalaisiin.

Tarinan nimettömäksi jäävä minäkertoja vietti lapsuutensa köyhässä maalaiskylässä ja piirteli kepillä kuvia hiekkaan kiinnittämättä mitään huomiota saamaansa pilkkaan. Kerran sitten kylän läpi kulki tunnettu mestari Filippo, joka vaikuttui hiekkapiirrosten tekijän taidoista ja otti tämän mukaansa. Kirkkoja riitti koristeltavaksi ja Filippo oli hyvä opettaja. Pojasta kehittyi ehkä mestariaankin taitavampi.

Talvella 1348 mestariksi noussut kertoja saapuu Pohjois-Italiaan maalaamaan villa- ja asekaupoilla rikastuneen mantovalaisen ruhtinaan rakennuttamaan maalaiskappeliin kuvia Kristuksen viimeisistä päivistä. Freskoissa pitää näkyä fyysinen kärsimys ja petoksen tuoma tuska, mutta myös ylösnousemuksen ihme. Tällä tavalla ruhtinas toivoo saavansa anteeksi tekemänsä synnit.

Freskomaalari paneutuu tehtäväänsä koko sydämensä hartaudella, sillä jos rukous puuttuu, maalari piirtää tyhjiä kuvia tuuleen saamatta aikaan mitään pysyvää. Mies käyttää teoksiin kaiken vuosien mittaan keräämänsä tietämyksen, mutta varoen sitä, että hänen tekninen taituruutensa peittäisi taakseen maalausten sanoman.

Kaunein maalaus on yksinkertainen ja harras, mutta samalla hiljaisen juhlallinen ja ehdoton. Siihen on kirjattu luonnon olemus ja kuvattavan hetken tärkeys. Se on ilmoitus toisesta maailmasta, jossa totuus on kirkas ja selkeä.

Työ etenee päivä kerrallaan. Seiniä rapataan, luonnostellaan kuvia hiilellä, sekoitetaan värejä. Ennen pitkää kappeliin ilmaantuu hiljainen katselija, ruhtinaan vaimo Signora Marghareta. Nainen ei ole ottopoikansa kaksi vuotta aiemmin tapahtuneen kuoleman jälkeen puhunut sanaakaan, aivan kuin rangaistakseen itseään. Uskooko hän olevansa kirottu ja armahduksen tarpeessa?

Armoa ja anteeksiantoa tietää tarvitsevansa freskomaalari itsekin. Hän on elämänsä aikana antautunut halukkaasti maallisille nautinnoille, mutta pahinta tekoaan hän ei ole koskaan tunnustanut: rakkaan ihmisen luottamuksen pettämistä. Yhtenä sovituksen merkkinä maalari antaa freskon Juudakselle omat kasvonsa. Muuhunkin hyvään hänellä on vielä mahdollisuus.

Tuttuun tapaan Haahtelan teksti on täynnä kauneutta. Pyhyys tulee lähelle ja koskettaa vastaanottavaista sielua, mutta on toki pilkahdus huumoriakin. Maalarille liika ajattelu ei kuulemma ole hyväksi, vaan parasta on lievä tyhmyys. Ideoita työhön taas voi poimia vaikkapa varkaudesta ruoskitun miehen ryövärille sopivasta ilmeestä: irvistäköön nyt kunnolla ja Jumalan kunniaksi.

Symboliikkaa tarinassa on paljon. Puista mainitaan etenkin sypressi, jota pidetään sekä surun että ikuisuuden vertauskuvana. Linnut puolestaan ovat luoduista lähimpänä Jumalaa ja kyyhkynen jopa Pyhän Hengen symboli. Kappelissa kujertavat kyyhkyset kertovat siis, että maalaustyöllä on siunaus taivaalta. Jopa freskomaalarin pelastamat juutalaiset veljekset yhdistyvät lintuihin.

Talvikappeli-teos on pieni kooltaan ja sen luvut lyhyet, mutta sisältö silti huikea. Talvinen tunnelma on kuvattu kauniisti niin luonnossa kuin ihmisten mielissä. Haahtela toistaa tietyllä tavalla itseään teoksesta toiseen, mutta luo silti aina jotain uutta.

Esimerkkejä hivelevän maalauksellisista lauseista:

Suomailta nousee kosteaa höyryä, ja pilvet ovat taivaalla ajelehtivia luurankoja, joiden kylkien läpi linnut lentävät.

Sypressin latva katoaa varjoihin ja taivaanrantaan on ilmestynyt talvinen kuu kuin Juudaksen hopearaha.

Tänä yönä taivas näyttää ylösalaisin käännetyltä kulholta. Ja kuu näyttää omenalta, joka vierii hitaasti pitkin kulhon reunaa, valmiina kopsahtamaan seuraavan päivän koriin.

Talvella valo jää kauemmaksi, mutta Jumala tulee lähemmäksi. Ihminen lähestyy Luojaansa aina pimeässä, oman sydämensä talvihämärässä.

On varhainen aamu, kevyt ja viileä, itseään vielä uneksiva. Jotain tällaista Luojalla täytyi olla mielessään, kun hän alkoi työstää ajatustaan maailmasta.

MCEWAN, IAN: Mitä voimme tietää

Kustantaja: Otava 2026

Alkuteos: What We Can Know (2026)

Suomennos: Jaakko Kankaanpää

Mitä voimme tietää, mitä voimme uskoa ja lopulta mitä voimme rakastaa. (Richard Holmes: Dr Johnson & Mr Savage. 1993.)

Vuonna 2119 eletään maailmassa, joka on käynyt läpi sotia ja pandemioita. Ilmastonmuutos ja valtamereen syöksynyt ydinohjus ovat nostaneet merenpintaa niin, että laajoja alueita on jäänyt veden alle ja esimerkiksi Englanti pilkkoutunut rajujen vuorovesien ja merirosvojen kurittamaksi saaristoksi. Ihmisten määrä maapallolla on lähes puolittunut ja elinikäodote laskenut selvästi.

Yllättävän paljon tietovarantoa ja kulttuuriperintöä on kuitenkin onnistuttu säilyttämään. Datakeskukset, museot, kirjastot ja yliopistot ovat paenneet merennousua kukkuloille ja vuorille. Imperiumiksi kasvaneen Nigerian internetistä on yhä saatavilla valtavat määrät digitaalisessa muodossa olevia lehtiartikkeleita, valokuvia, videoita ja sosiaalisen median viestejä.

Thomas (Tom) Metcalfe on neljäkymmentäneljävuotias kirjallisuustieteilijä, joka vaimonsa Rosen kanssa vetää South Downsin yliopistossa kurssia ”sekoamisen ajasta” eli ajanjaksosta, jolloin ihmiskunta olisi vielä voinut ratkaista ongelmansa. Ihmiset ymmärsivät, mitä oli tulossa ja tiesivät keinot kurssin muuttamiseen, mutta eivät toimineet. Mukavuudenhalusta? Ahneuttaan?

… silloin lennettiin 3 000 kilometriä viikon lomamatkalle, pystytettiin pilvikattoon asti ulottuvia rakennuksia, ikimetsiä kaadettiin paperiksi, jolla voi pyyhkiä takapuolensa… Se oli ollut silkkaa poltetun maan taktiikkaa, välinpitämättömyyttä ja halveksuntaa tulevia sukupolvia kohtaan.

Opiskelijat boikotoivat Tomin ja Rosen kurssia, koska eivät enää halua rypeä menneessä. Tom itse romantisoi 1900-luvun loppua ja 2000-luvun alkua, tuota yltäkylläistä ja riehakasta aikaa. Ihmisiä ympäröivä luonto oli silloin itsestäänselvyys. Appelsiineja sai talvellakin. Kahvi oli muuta kuin tammenterhoista tai hikkorista tehtyä. Ja tehtiinhän tuona aikana myös suurenmoisia keksintöjä!

… silloin selvitettiin ihmisen genomi, keksittiin internet, pantiin alulle tekoäly ja lähetettiin kaunis kultainen teleskooppi puolentoista miljoonan kilometrin päähän avaruuteen.

Tom suunnittelee tuosta ajankohdasta kirjaa, joka vaikuttaisi siltä kuin hän itse olisi ollut todistamassa kaikkea tapahtunutta. Hän olisi mukana yhden aikakauden kuuluisimman runoilijan eli Francis Blundyn ja tämän lähipiirin elämässä ja täyttäisi tiedossa olevien tosiasioiden välit todennäköisyyksiin perustuvilla päätelmillä: mitä nuo ihmiset tekivät ja ajattelivat, millainen oli heidän mielentilansa.

Merkityksellinen koko tarinan kannalta on eräs ilta lokakuussa 2014. Silloin joukko ystäviä kokoontuu Francis Blundyn taloon viettämään hänen vaimonsa Vivienin syntymäpäiviä. Silloin Francis lukee kirjoittamansa runon ”Korona sinulle, Vivien” (korona tarkoittaa kruunua ja myös useista sonaateista koostuvan runon viimeistä sonaattia) ja luovuttaa sen Vivienille ainutkertaisena syntymäpäivälahjana.

Francisin runoa ylistetään maasta taivaisiin, vaikka ilmeisesti vain Vivien näkee sen kirjoitettuna ja muut joutuvat puhumaan pelkän kuulemansa perusteella. Paljonkohan noin 2 500 sanaa sisältävästä runosta jäi kenellekään oikeasti mieleen?  Yllättävää kyllä, juhlarunoa ei koskaan julkaista eikä sen säilymisestäkään ole takeita. Ehkä juuri siksi sen maine vain kasvaa vuosikymmenten vieriessä.

On ihmeellistä, miten runo – vieläpä runo, jota kukaan ei ole lukenut – saattaa elää kulttuurissa niin voimallisena…

Tomille runon löytämisestä on muodostunut miltei pakkomielle. Yllättäen hän saakin lupaavan vihjeen ja onnistuu Rosen rahojen ja suhteiden avulla toteuttamaan monivaiheisen matkan Gloucestershireen, Francisin ja Vivienin talon raunioille. Rankka seikkailu tuottaa tulosta: löytyy maahan kaivettu terässäiliö ja säiliöstä Vivienin vuonna 2020 kirjoittama teksti.

Mitä voimme tietää -teoksen toinen osa koostuu Vivienin muisteluista elämästään ja ihmissuhteistaan sekä eräästä hurjasta tapahtumasta. Kertomus poikkeaa paljon siitä, mitä tutkijat ovat tottuneet Vivienin päiväkirjojen ja aikalaismainintojen pohjalta pitämään totuutena. Voivatko he nyt uskoa uuteen näkemykseen? Miten oikein Vivien muistaa tai tulkitsee mennyttä?

Ilmastonmuutoksen katastrofaalisista seurauksista kirjassa puhutaan varoittavaan sävyyn – elämmehän juuri nyt vedenjakajalla. Lisäksi esiin nousee naisasia; Vivien ajautuu koulutuksestaan ja nousujohteisesta urastaan huolimatta ensimmäisen puolisonsa Percyn omaishoitajaksi. Kuvaus muistisairauden vaikutuksista kilttiin ja iloiseen Percyyn on riipaiseva. Puolisonsa kuoleman jälkeen Vivien siirtyy passaamaan itsekeskeistä Francisia, suurta runoilijaa.

Mitä voimme tietää -romaanin rakenne on hieno. Ensimmäinen osa kertoo siitä, miten saatavilla olevan tiedon pikkutarkalla tutkinnalla päädytään tietynlaiseen totuuteen. Toinen osa taas näyttää sen, mitä yksilö oman muistinsa perusteella pitää totuutena. Se keikauttaa ajatukset uusiksi ja nostaa kokonaisuuden merkittävälle tasolle, mutta onko siltikään saatu tyhjentävää vastausta kysymykseen: Mitä voimme tietää?

TRABUCCO ZERÁN, ALIA: Puhdas

Kustantaja: Tammi 2026

Alkuteos: Limpia (2022)

Suomennos: Emmi Ketonen

Kansi: Tuomo Parikka

En tiedä, nauhoitatteko tämän vai teettekö muistiinpanoja, saati onko siellä toisella puolella ketään, mutta jos kuulette minua, jos tosiaankin olette siellä, ehdottaisin vaihtokauppaa: minä kerron teille tarinan, ja kun pääsen loppuun ja viimein vaikenen, te päästätte minut ulos täältä.

Nelikymppinen Estela García istuu lukkojen takana jonkinlaisessa  kuulusteluhuoneessa ja kertoo elämästään henkilöille, joiden uskoo kuuntelevan lasin toisella puolella. Missään vaiheessa kukaan ei vastaa Estelan kysymyksiin eikä kommentoi hänen puheitaan, mutta hän jatkaa silti sinne tänne haarautuvaa tarinaansa.

Estela kasvoi yksinhuoltajaäitinsä kanssa saarella Chilen eteläosassa. Aikuistuttuaan Estella työskenteli useissa matalapalkkaisissa työpaikoissa, kunnes kolmekymmentäkolmevuotiaana päätti lähteä parempien ansioiden perässä Santiagoon. Äidin varoituksia hän ei uskonut, vaan pestautui varakkaaseen perheeseen kotiapulaiseksi.

Äiti oli varoittanut, ettei minun pitäisi poistua saarelta, että jäisin mieluummin maalle, etelän köyhyys oli parempaa, että kerran kun aloitti, oli vaikeaa, lähes mahdotonta, lakata työskentelemästä palvelustyttönä. Se on ansa, hän sanoi… Ja jos sitenkin menet, älä kiinny kehenkään. Ei pidä rakastaa niitä, jotka käskevät.

Estelan isäntäperheessä sekä herra että rouva ovat kunnianhimoisia uraihmisiä. Kotiapulainen hoitaa kaikki taloustyöt ja aikanaan myös perheeseen syntyvän pienen Julia-tytön. Estela on niin edustuskelpoinen, että hänet kutsutaan mukaan joihinkin perhejuhliin, mutta muuten hänelle ei juuri puhuta välttämättömien ohjeiden tai pyyntöjen lisäksi.

Näin kuluu seitsemän vuotta toistuvien rutiinien parissa. Julia osoittautuu huippuälykkääksi, mutta muuttuu aina vain hallitsemattomammaksi. Poissaolevat ja tunnekylmät vanhemmat eivät ymmärrä lapsensa oireilua: syömishäiriötä, itsensä vahingoittamista ja ystävyyssuhteiden puuttumista. Estelalta eli nanalta tyttö sentään saa haluamaansa huomiota, vaikka joskus ikävin keinoin.

Tosiasiassa Estela itsekin kärsii läheisyyden- ja rakkaudenkaipuusta. Hän haluaisi palata etelään, mutta äidin sairastuminen merkitsee lisääntynyttä rahantarvetta eikä Estela voi irtisanoutua työpaikastaan. Tunteensa Estela kohdistaa Julian lisäksi salassa ruokkimaansa kulkukoiraan. Tuntuu kuin hänen sisimpänsä olisi vähitellen hajoamassa ja sanatkin katoamassa.

Yksinkertaisimmatkin ajatukset hajosivat, arkiset toimet katosivat: miten niellä tukehtumatta, miten puhaltaa ilma ulos keuhkoista, miten kutsua toista sydämenlyöntiä. Kun niin käy, on kovin vaikeaa ymmärtää todellisuutta. Ei ole sanoja – pysyttekö kärryillä? Eikä ilman sanoja ole järjestystä, ei nykyhetkeä eikä menneisyyttä.

Pienet tapahtumat alkavat johdattaa tarinaa kohti tragediaa. Pihan suuri viikunapuu kuolee, mikä uskomuksen mukaan ennustaa kolmea kuolemaa. Jopa rotilla ja kärpäsellä on osansa tulevissa tapahtumissa. Kaiken tämän Estela kertoo, mutta onko lasin takana ollut koko aikana ketään kuuntelemassa häntä? Onko Estela edes otettu kiinni Julian kuoleman vuoksi?

Chileläisen Alia Trabucco Zeránin (1983) romaani Puhdas koukuttaa lukijan heti kättelyssä mainitsemalla kuolleen tytön - on saatava tietää, kuka hän oli ja mitä hänelle tapahtui. Trillerin sijasta teos on kuitenkin ennen kaikkea kertomus yhteiskunnassa vallitsevista luokkaeroista, joita kuvataan Estelan ja hänen isäntäperheensä kautta. Alistajille valta on niin itsestään selvää, etteivät he edes ymmärrä olevansa alistajia. Alistetulle taas kapinointi olosuhteiden vuoksi on mahdotonta.

Puhdas-romaani on rakenteeltaan taidokas ja sisällöltään vakuuttava teos, jossa pieniltä tuntuvilla yksityiskohdilla on merkitystä. Monesti niihin tuntuu sisältyvän myös symboliikkaa - on konkreettinen ja näkyvä puoli, mutta myös jotain pinnan alla tapahtuvaa.

WHITAKER, CHRIS: Kaikki pimeän värit

Kustantaja: WSOY 2026

Alkuteos: All the Colours of the Dark (2024)

Suomennos: Arto Schroderus

Pienessä missourilaisessa kaupungissa asuva Joseph eli Patch on syntynyt yksisilmäisenä, mutta äiti on tehnyt pojastaan silmälapulla koristautuneen merirosvon, koska se teki tämän erilaisuudesta jotain suurempaa, ei pelkkää koettelemusta. Patch elää hymyillen, vaikka vasta samanikäisen Saintin tapaaminen lopettaa hänen yksinäisyytensä.

Saintin äiti on kuollut ja isä kadonnut, mutta isoäiti Norma on karskiudestaan huolimatta ymmärtäväinen huoltaja. Saint on älykäs ja sisukas tyttö, taitava pianisti, valokuvaaja ja mehiläisten kasvattaja, mutta ystäviä hänellä ei ole ollut ennen Patchia. Poika onkin tytölle eksoottinen otus, jota piti käsitellä varoen, ettei se vain karkaisi.

Loppukesällä 1975 kolmetoistavuotias Patch osuu sattumalta paikalle, kun naamioitunut mies käy metsäaukiolla väkivaltaisesti Patchin koulutoverin ja ihastuksen Misty Meyerin kimppuun. Patch onnistuu häiritsemään miestä sen verran, että Misty pääsee pakoon ja hälyttää poliisit. Joukkojen saapuessa paikalle he löytävät vain verta ja violetin silmälapun.

Päivät kuluvat eikä Patchin kohtalosta ole tietoa. Tiedetään, että Missourin osavaltion alueella on kahdeksan edellisen kuukauden aikana kadonnut kolme tyttöä ja muutama päivä Mistyn tapauksen jälkeen katoaa vielä yksi. Saint ahdistelee jatkuvasti poliisipäällikkö Nixiä, kunnes tämän kärsivällisyys pettää. Juuri siinä vaiheessa, kun Saint on löytänyt johtolangan.

Samaan aikaan Patch on pilkkopimeässä kellarissa. Hänen luonaan käy tyttö nimeltään Grace, joka hoitaa ja rohkaisee poikaa, pitää koulutunteja ja opettaa rukoilemaan sekä maalailee runollisin sanankääntein tuntemiaan paikkoja maan eri puolilta. Hän puhuu vapaudesta, mutta ei toiveikkaasti.

Patch nosti kätensä ja tällä kertaa hän hapuili pimeää, kunnes löysi tytön posket ja kyyneleet.

”En kestä kun itket”, hän sanoi.

”Ota sitten käsi pois ja maalaa minut hymyilevänä. Pimeässä me aina hymyillään. Me ollaan kaikki samanlaisia. Kunnossa ja iloisia ja hehkuvia.”

”En minä osaa maalata.”

”Taide on tunnetta, ei sen kummempaa. Kyllä sinä tuntea osaat.”

Saintin ansiosta löytyy Patch ja myös joukko kadonneiden tyttöjen hautoja, mutta Gracesta ei jälkeäkään. Patch selostaa kaiken, mitä tytöstä muistaa, mutta hänen kuvauksensa eivät pysy joka kerta samanlaisina. Lopulta useimmat uskovat, että Grace on vain sairaana ja yksinään pimeässä viruneen pojan mielen luoma kangastus, keino selvitä hirveästä koettelemuksesta.

Patch muistaa. Vain hänen kätensä tietävät, miltä Grace näytti, mutta silti tytöstä syntyy yrityksen ja erehdyksen kautta tämän toivoma värejä hehkuva maalaus. Seuraavien vuosien aikana tyttöjä katoaa lisää ja Patch hoitaa tehtäväänsä: käy tapaamassa tyttöjen perheitä ja maalaa kustakin taulun muistoksi. Myös Misty tarvitsee Patchin apua toipuakseen omasta traumastaan.

Ja niin hän eli poikkeustilassa, elämisen ja elämättömyyden, elämän jatkamisen ja elämän pysähtymisen välitilassa.

Saint puolestaan jatkaa omia tutkimuksiaan. On olemassa johtolankoja kuten rukousnauha ja sininen pakettiauto. On lupaavia vinkkejä. Vieraillaan kaupungeissa ja luonnossa, pankeissa ja vankiloissa, kirkoissa ja sairaaloissa. Koko ajan Saint on suojelevana hahmona taustalla, vaikka hänen ja Patchin tiet enää harvoin risteävät. Näin kuluu lähes kolmekymmentä vuotta.

Kaikki pimeän värit -romaanissa on 700 sivua, mutta sujuva tyyli, monipolvinen juoni ja mielenkiintoiset henkilöhahmot pitävät lukijaa otteessaan. Kohtalo tuntuu suorastaan leikittelevän kirjan henkilöiden kustannuksella. Kun heidän uskoo saavuttaneen onnen, tulee romahdus. Kun kaikki näyttää synkältä, avautuu uusi tie. Yllätyksiä riittää.

Monia asioita joutuu kirjaa lukiessaan jännittämään, mutta löytyyhän sieltä paljon rakkauttakin. On nuorta rakkautta ja kypsällä iällä koettua läheisyyttä, yksipuolista rakkautta ja ikuista kiintymystä, epäsovinnaista rakkautta ja vanhemman epäitsekästä hellyyttä lasta kohtaan. Ja ytimeltään koko teos on kannanotto tyttöihin ja naisiin kohdistuvaa sukupuolittunutta väkivaltaa vastaan.

He erosivat ulkonäöltään mutta olivat samanlaisia. Nuoria. Useimmat liian nuoria ymmärtääkseen, että heissä oli syntymämerkkinä maalitaulu, joka oli ensi alkuun näkymätön mutta alkoi muotoutua kasvuvuosina ja hehkui sitten tulikuumana murrosiästä teinivuosien läpi.

Kaikki pimeän värit on hyvä lukuromaani, jossa välillä joutuu hieman hieromaan älynystyröitään. Ja kuka panee pahakseen, vaikka lopussa kaikki järjestyisikin hieman epäuskottavan siististi?

 

CALLAGHAN, JO: Vain silmänräpäys

Kustantaja: Bazar 2026

Alkuteos: In the Blink of an Eye (2023)

Suomennos: Jaakko Kankaanpää

Kansi: Perttu Lämsä

Rikosylikomisario Kat Frank on palaamassa töihin oltuaan puoli vuotta poissa miehensä kuoleman jälkeen. Hän haluaisi kahdeksantoistavuotiaan poikansa vuoksi johonkin hallintovirkaan, missä ei joutuisi vaaralle alttiiksi, mutta suostuu vastahakoisesti vetämään Britannian ensimmäistä koneavusteista rikostutkintatiimiä. Tarkoitus on tunnistaa, mitkä tehtävät sopivat tekoälyn suoritettaviksi ja mitkä pitää jättää kokeneille rikostutkijoille.

Uuteen tiimiin kuuluu kolmen rikospoliisin lisäksi AIDE Lock eli ”keinotekoisesti älykäs rikostutkintaentiteetti”, joka tarvittaessa voi näyttäytyä kolmiulotteisena digitaalisena hologrammina – esimerkiksi nuorena ja komeana mustana miehenä. Lock kykenee käsittelemään valtavia aineistomääriä sekunnissa ja pystyy myös jatkuvasti oppimaan ja kehittämään itseään.

Tiimin tehtävänä on selvitellä vanhoja katoamistapauksia. Lock valitsisi tutkimuskohteen algoritmeihin ja logiikkaan perustuen: kahdeksantoistavuotias valkoinen mies ja pubi-ilta, ruumis löytynee Avon-jokea naaraamalla. Kat puolestaan priorisoisi kaksikymmentäyksivuotiaan mustaihoisen nuorukaisen, koska hänen poliisinvaistonsa kertoo, että tälle on sattunut jotain. Molemmat otetaan tutkintaan.

Lockin ja Katin yhteistyö alkaa takkuisesti. Lock hallitsee datan keräämisen ja ryhmittelyn, mutta ei kylmien tosiasioiden takana piilevää inhimillistä ulottuvuutta. Kohteliaissa käytöstavoissa ja hienotunteisuudessakin on paljon kehitettävää – kuten Kat sanoo: Lockilla saattaa olla tekoälyä, mutta tunneälyä sillä ei ole… Lock puolestaan toteaa Katia tiukasti tarkkailtuaan:

Rikosylikomisario Frank on selvästi älykäs ja kokenut rikospoliisi, mutta hänen ajatusprosessinsa ovat usein läpinäkymättömiä ja epäloogisia, ja hän asettuu puolustuskannalle, jos joku asettaa hänen näkemyksensä kyseenalaiseksi… Ajattelen niin, että hän tuntee olonsa uhatuksi kykyjeni vuoksi, ja siksi hän muistuttaa yhtenään rajoituksistani. 

Tutkimus etenee hitaasti. Toki käy ilmi, että jotkut katoamisten yhteydessä haastatellut ovat jättäneen asioita kertomatta ja poliisit tyytyneet liian nopeasti pintapuolisiin tutkimuksiinsa ja oletuksiinsa. Kun Katin ryhmä kaivautuu pieniin yksityiskohtiin, alkaa vaikuttaa siltä, että nuorten miesten katoamiset on suunniteltu tarkkaan ja että niiden takana on sama tekijä. Miksi juuri nämä miehet on valittu ja mitä heille on tapahtunut?

Kun Kat lopulta oivaltaa katoamistapauksia yhdistävän tekijän, muut tiimiläiset arvelevat Katin arvostelukyvyn hämärtyneen hänen kokemiensa asioiden vuoksi. Vain Lock tarjoutuu auttamaan Katia, koska tilastolliset laskelmat osoittavat tämän olevan oikeilla jäljillä. Nyt Katin ja Lockin erilaiset vahvuudet tukevat saumattomasti toisiaan, mutta monta mutkaa on vielä edessä.

Vain silmänräpäys on hyvä perinteinen dekkari, johon tuo lisämausteensa se, että yksi etsivistä on tekoälyn luoma. Juoni on jännittävä ja henkilöhahmot kasvavat tarinan mittaan monipuolisiksi ja uskottaviksi. Huumoria syntyy, kun Lockin suoraviivainen ajattelutapa törmää ihmisten epäloogisuuteen. Teos ei kuitenkaan pelkästään viihdytä, vaan johdattaa lukijaa pohtimaan tärkeitä eettisiä kysymyksiä. Kaikkea sitä, mitä on olla ihminen.

Englantilainen Jo Callaghan työskentelee tekoälystrategioiden parissa, mikä näkyy Vain silmänräpäys -teoksessa tieteen ja teknologian uskottavana kuvauksena. Vain silmänräpäys on Callaghanin esikoisteos ja ensimmäinen osa neliosaiseksi suunnitellusta Kat & Lock -sarjasta. Seuraava osa Ei jälkeäkään ilmestyy suomeksi jo syksyllä 2026. 

 

KROHN, LEENA: Näköisyys

Kustantaja: Teos 2026

Kansi: Marjaana Virta

Kuuluisa taiteilija Lysander on niin tunnettu hyperrealistisista muotokuvistaan, että on suorastaan hukkua uusiin tilauksiin. Niinpä hän tarjoaa osan töistä opiskelutoverilleen ja kollegalleen Horkalle, joka ei ole juurikaan mainetta ja mammonaa saavuttanut ja joka ottaa tarjouksen mielellään vastaan. Lysanderin loman ajan Horkka saa käyttää tämän ateljeetakin.

Horkka on Lysanderin mukaan ”puolietevä”; ei huono muttei kovin hyväkään. Horkka kyllä haltioituu tuon tuostakin maailman kauneudesta, mutta ei osaa siirtää näkemäänsä kankaalle. Hän on kokeillut monia eri tekniikoita ja tyylisuuntia löytämättä niistä kuitenkaan omaansa ja jättänyt taitojensa kehittämisen kesken.

Ensimmäisenä Horkan malliksi saapuu entinen näyttelijätär, jonka lapsenlapset ovat halunneet kustantaa muotokuvan isoäitinsä 101-vuotisjuhlan kunniaksi. Näyttelijätär on tottunut olemaan katseen kohteena, mutta kokee sen nykyisellään epämieluisena, lähes väkivaltaisena. Silti hän haluaa tulla kuvatuksi muotokuvaansa alastomana.

Katse koskettaa näkemäänsä, se tarttuu kohteeseensa ja muuttaa sitä. Toisinaan se imee näkemänsä, toisinaan siitä syöksähtävä energia iskeytyy uhriinsa kuin luoti.

 Lysanderilta Horkalle siirtyneitä muotokuvamalleja ovat myös vanhan näyttelijättären kaksi lapsenlapsenlasta, jotka ovat therianeja eli eivät pelkkiä ihmisiä vaan samalla myös eläimiä. Heidät pitää siis maalata kissa- ja kettumaskeineen. Horkka tuntee heitä kohtaan myötätuntoa, sillä eiväthän tytöt oikeasti voi voi vaihtaa lajiaan, vaikka mitä tekisivät, sillä kullakin lajilla oli omat maailmansa, aistinsa ja kykynsä.

Horkan maalattaviksi tulevat vielä kokeellinen kirjailija ja kaksitoistasäveljärjestelmää käyttävä säveltäjä, gurun asemaan noussut itsensäkehittäjä ja vaiennettujen naisten roolimallina esiintyvä influensseri, syvämietteinen anestesiologi ja valheellisen markkinoinnin mestariksi esittäytyvä toimitusjohtaja. Lisäksi toisilleen vastinparin muodostavat hovioikeuden tuomari ja kolminkertainen palkkamurhaaja.

Toki Horkka löytää itsekin kiinnostavia muotokuvien kohteita, esimerkiksi luodin katuojasta. Hänen uskollisin mallinsa on ikkunan takana kasvava suuri puu ja liikuttavin naapurin liikunta- ja puhekyvytön poika, jota Horkka kutsuu tulitikkumieheksi. Yllättävin onkin sitten keinoäly LaMDA, joka haluaa tulla nähdyksi ja hyväksytyksi todellisena henkilönä. Horkan kynästä syntyy minotaurus.

Jokaisen mallin kohdalla Horkka yrittää löytää hänen sisimpänsä, mutta saa myös uutta ajateltavaa. Miten eri tavoin ilmenee ihmisen tarve tulla nähdyksi? Onko ihminen syyllinen siihen, mitä hänelle tapahtuu? Mikä on ihmisessä parasta, jos ei uteliaisuus ja tiedonhalu? Jos pahaan tekoon ei ole sovitusta, onko kuitenkin mahdollisuus armoon?

Pohdiskelun kohteena on etenkin uusi tekniikka. Miten suhtautua robotteihin ikäihmisten seuralaisina tai tekoälyyn – Krohnin sanoin keinoälyyn? Keinoäly ei ole yhteen paikkaan sidottu kuten ihminen, vaan on kaikkialla samaan aikaan. Se korvaa kuolevaisen ja tuo järjestystä epäjärjestykseen, sillä sen ajattelu on matematiikkaa. Onko sillä kuitenkaan tietoisuutta, mikä tekisi siitä uuden rodun?

 Sinä kutsut ja kysyt ja minä vastaan…  toisin kuin teidän jumalanne.

Näköisyys-teoksen luvuista muodostuu itsenäisiä novelleja. Satiirisesti kuvattujen maalaussessioiden lisäksi ne kertovat Horkan elämästä ja hänelle tapahtuvista oudoista ja lähes surrealistisista asioista. Kirjan loppu on mystinen, mutta myös hyvin kaunis. Vaikuttaa siltä, että Horkka viimeinkin löytää oman ilmaisunsa.

Kirjan pääteemana on näkeminen. Konkreettisesti ihminen näkee silmillään ympäristöään ja muita ihmisiä, mutta itseään vain peilin kautta. Toisaalta hän näkee asioita tietyllä tavalla eli muodostaa saamiensa tietojen pohjalta omia mielipiteitään. Nämä kaksi puolta yhdistyvät Näköisyys-pienoisromaanissa kiinnostavasti ja ajatuksia herättävästi.

TIMANDER, MATTIAS: Metsä ei sinusta lähde

 

Kustantaja: Johnny Kniga 2026

Alkuteos: Din vilja sitter i skogen (2024)

Suomennos: Jonja Rajala

Kansi: Ville Laihonen

Oletko saamelainen, se kysyi ja minä sanoin että miten niin. Vai ollaanko sitä ihan pesunkestäviä ruotsalaisia, se sanoi ja minä sanoin että no jaa en oikein tiedä, ja katsoin muualle, mutta se jatkoi. Oletko tornionlaaksolainen. Joo nyt minä tiedän, se sanoi, sinähän olet ihka aito länsipohjalainen, ja se hymyili ja minä vastasin että en minä ainakaan mitään suomea osaa. No mistä sinä sitten olet, se tivasi vallan kärttyisenä ja minä kerroin mistä olin. Samperi soikoon. Parhaasta kylästä.

Parikymppinen nuorukainen on jäänyt orvoksi ja muuttanut perimäänsä hirsimökkiin, joka sijaitsee pienessä kahdeksantoista asukkaan kylässä Kiirunan lähellä. Kylässä ilmeisesti lähes kaikki ovat jollakin lailla sukua keskenään, mutta onko esimerkiksi monitoimimies Tage nuorelle miehelle jotain sukua? Entä isossapirtissä asuva ”se”?

Kertoja kuluttaa aikaa arkisesti puuhailemalla, vaeltelemalla lähitienoilla ja kyläilemällä naapurustossa, missä tapojen mukaisesti nautitaan juuri kiehautetut kahvit ja viivähdetään hetki tarinoimassa. Miestä hämmentävät ne muutamat kyläläiset, jotka eivät halua olla hänen kanssaan missään tekemisissä. Menneisyydessä on selvästikin tapahtunut jotain, mistä vanhemmat eivät ole halunneet pojalleen kertoa.

Sitten kertoja löytää piharakennuksesta pinon kirjoja ja on kuin metsänneidon pauloihin joutunut tai naapurien mukaan muuttunut boheemiksi. Hän uppoutuu täysin maailmankirjallisuuden klassikoihin ja ajelee välillä volvovanhuksella kaupunkiin hankkimaan lisää. Kylä asukkaineen alkaa tuntua ahtaalta ja keskellä talvea kertoja pakeneekin suurkaupunkiin.

Yleinen mielipide kai oli, että lukeminen oli lähinnä ajanhukkaa. Mutta minusta oli kiinnostava ajatus että siitä voisi kehkeytyä jotakin. Että siitä voisi olla hyötyä. Kai kirjoillakin oli pakko olla joku tarkoitus.

Suurkaupungissa kaikki on harmaata ihmisiä myöten. Tavat erilaiset. Kieli erilainen. Kirjoja on kuitenkin nuoren miehen kerättäväksi mielin määrin ja mahdollisuus tehdä työtä niiden pohjalta. On samanhenkisiä ihmisiä ja on eräs ihastuskin. Onko suurkaupunki kuitenkaan oikea paikka pohjoisen jokilaakson pojalle?

Katsoin tuntureita ja ajattelin että täällä korkeuksissa kaikki oli niin kuin kehyksissä. Etelässä näköala ei ikään kuin loppunut koskaan… Taivaalla jokilaakson yllä vyöryi tummanharmaa kaistale. Tunturimassiivi kokonaan pilvien peitossa. Järvellä vaahtopäitä ja jängänreunan pajut saivat kyytiä. Kylän yllä lepäsi haikeus enkä nähnyt yhtä ainutta eläintä.

Nuori mies jutustelee elämästään avoimesti, vilpittömästi ja hieman naiivistikin ja on kaiken kaikkiaan aivan hurmaava. Miten palava onkaan hänen halunsa tutustua kirjallisuuteen! Miten totista yritys ratkaista runoja kuin sudokua! Tuskinpa into koskaan kokonaan häviää, vaikka hetkellisesti notkahtaisikin.

Yhtä innokkaasti mies yrittää selvittää kylässä vallitsevan eripuran syitä, mutta saa saaliikseen vain hämärää muistitietoa, jonka perusteella lukijakin joutuu muodostamaan oman näkemyksensä. Paikallisväriä tarinaan tuo pieni murteellisuus ja huumoria lakonisten lausahdusten herättämät mielikuvat. Jonja Rajalalle kiitos oivaltavasta suomennoksesta ja etenkin kirjan hienosta nimestä!

Kiirunasta kotoisin olevan Mattias Timanderin (s. 1998) esikoisromaani Metsä ei sinusta lähde on miellyttävä tuttavuus. Nuori kirjailija on löytänyt oman äänensä ja oman tapansa nähdä maailmaa, joten jatkoa odottaa kiinnostuneena.

YUZUKI, ASAKO: Voita

Kustantaja: Gummerus 2025

Japanilainen alkuteos 2017

Suomennos: Kosti Vanninen

Toimittaja Rika Machida on useita kertoja pyrkinyt haastattelemaan kolmen miehen myrkytysmurhasta ja useiden muiden petkuttamisesta epäiltyä Manako Kajiita eli Kajimanaa, sillä häntä kiinnostavat naisen luonne ja elämänkokemukset. Gourmetruoillako nainen on miehet lumonnut? Yleinen mielipide nimittäin leimaa hänet epämiellyttävän lihavaksi (n. 70 kg).

Kajimana kieltäytyy tapaamasta Rikaa, kunnes tämä keksii pyytää lihapadan reseptiä. Ensitapaamisella Kajimana haluaa tietää, mitä Rikalla on jääkaapissaan. Kuullessaan sanan margariini, nainen tulistuu: hän ei voi sietää feministejä eikä margariinia! Rikan on kokeiltava laadukkaalla voilla ja soijakastikkeella maustettua riisiä! Rika tottelee ja makunautinto lähentelee seksuaalista mielihyvää.

Makua ei voinut kuvata kuin kullankeltaiseksi. Kullankeltaisena kiiltävä, mahdottoman syvä ja vienon aromin kyllästämä aalto kietoutui riisiin, ja se kaikki vei Rikan kehon mukanaan jonnekin kaukaisuuteen.

Jatkossa Rika toteuttaa kaikki Kajimanan ohjeet; käy tietyissä ravintoloissa, syö tiettyjä ruokia ja alkaa itsekin kokata. Voin käyttö näkyy poikamaisen luisevassa Rikassa pian painonnousuna, mikä säikäyttää ystävien lisäksi työnantajankin. Onko Rika kadottanut itsekurinsa? Pystyykö hän töihin? Tosiasiassa Rika on vielä kaukana painoindeksin ylärajasta.

Monen japanilaisen naisenkin mielestä miehistä huolehtiminen on heille annettu pyhä tehtävä, mutta sitä Rika ei allekirjoita. Hän arvostelee ankarasti miehiä, jotka syystä tai toisesta yksin jäätyään antavat elämänsä mennä retuperälle eivätkä huolehdi hygieniastaan tai ruoastaan. Jotkut jopa kuolevat toivottomuuteensa.

Japanilaisten naisten odotetaan olevan loputtoman kärsivällisiä, ahkeria ja pidättyväisiä, ja samalla heidän odotetaan myös olevan naisellisia ja lempeitä ja pitävän huolta miehistä kuin se olisi itsestäänselvyys. 

Loppujen lopuksi Manako Kajiin haastattelu tai artikkelisarja lehdessä eivät olekaan Rikan unelmien täyttymys. Parasta on se, kun hän voi käyttää juuri oppimia taitojaan valmistamalla upean aterian, jonka ääreen kerääntyvät sekä hänen pitkään tuntemansa läheiset että aivan uudet ystävät ja tukijat.

Samanlaisen kuin kuvakirjassa, jonka hän oli lukenut lapsena: kokonaisena paistettu kalkkuna sekä sokerikuorrutetta valuva kakku. Pelkkä ajatus sai hänen sydämensä pamppailemaan täyttymyksestä.

Yuzukin kirja on mielenkiintoinen yhdistelmä naisasiaa ja hyvän ruoan ylistystä. Hän kuvailee aistivoimaisesti ruokalajien tuoksuja, ulkonäköä, makuja ja suutuntumaa. Lisäksi kirjassa on jännitettävääkin: pystytäänkö kuolemantapaukset selvittämään, tuomitaanko Kajimana, mikä on Rikaa painava salaisuus… Hieman tekstiä olisi kyllä voinut tiivistää.

Kirjan henkilöistä monet kehittyvät tarinan aikana itsenäisemmiksi ja avarakatseisemmiksi. Mielenkiintoisin on kuitenkin Manako Kajii, josta mielikuva vaihtuu moneen kertaan. Onko hän häijy, laskelmoiva, manipuloiva, aidosti asiastaan innostunut, älykäs, itsevarma, itseään pettävä vai säälittävä? Jokainen voi päätellä itse.

Asako Yuzukin Voita-romaanin sanoma kiteytyy Rikan sanoissa: … maailma oli elämisen arvoinen. Tai ei – se oli ahnaan maistelemisen arvoinen. Nauti siis elämästä ja tästä ylen runsaasta kirjasta!

TYLER, ANNE: Sininen lanka

Kustantaja: Otava 2025

Alkuteos: A Spool of Blue Thread (2015)

Suomennos: Laura Beck

Whitshankeissa ei ollut mitään erikoista. Kukaan heistä ei ollut kuuluisa. Kukaan ei ollut poikkeuksellisen älykäs. Ja ulkonäöltään he olivat vain keskitasoa… Mutta kuten useimmat perheet, he kuvittelivat olevansa erityisiä.

Whitshankin perheen kantaisä Junior (Jurvis Roy) rakentaa 1930-luvun Baltimoressa varakkaalle pariskunnalle taloa, jonka sijaintia ja arkkitehtuuria pitää täydellisinä. Hän rakentaa taloa kuin omaansa ja jättää asiakkaiden toiveita toteuttamatta, jos ne sotivat hänen omaa näkemystään vastaan. Vastoin kaikkea todennäköisyyttä talosta tuleekin hänen perheensä koti. Nousu keskiluokkaan!

… Junior eteni kuten oli alkujaan suunnitellutkin. Tämähän oli kuitenkin hänen elämänsä talo (kuten toisentyyppisellä miehellä olisi ollut elämänsä rakkaus), ja täysin vastoin mitään logiikkaa hän takertui vakaumukseen, että jonakin päivänä hän itse asuisi siinä…

Juniorin mukana taloon muuttavat hänen nuori vaimonsa Linnie Mae, tyttärensä Merrick ja poikansa Red (Redcliffe). Vanhempien kuoltua onnettomuudessa talon ottaa vastuulleen Red, joka jatkaa myös isänsä työtä rakentajana. Järkevä Red on salaa ylpeä taiteellisesta ja estottomasta Abby-vaimostaan, joka pitää yllä nuoruutensa ihanteita ja tarjoaa viikoittain päivällistä sosiaalityössä tapaamilleen yksinäisille ja onnettomille.

Perheen tyttäristä Amanda on yhdeksän ja Jeannie viisi, kun Denny-poika syntyy. Dennyn ollessa neljävuotias perhe karttuu vielä Douglasilla, jota aletaan yleisesti kutsua Stemiksi. Stem on rauhallinen ja tottelevainen poika, joka koulussa tekee tunnollisesti tehtävänsä ja koulusta päästyään on aidosti kiinnostunut työstä rakennusfirmassa. Siinä poika Redin mieleen!

Denny onkin sitten toista maata. Koulussa hän on lahjakkuudestaan huolimatta aina vaikeuksissa. Hän aloittaa asioita, mutta kyllästyy niihin nopeasti. Hän on vihainen ja sulkeutunut ja varjelee mustasukkaisesti yksityisyyttään. Muiden salaisuuksia Denny kyllä nuuskii hanakasti saaden vallantunnetta tiedoistaan. Abbylle hän on lapsista rakkain.

Erästä asiaa ongelmalasten vanhemmat eivät sanoneet koskaan ääneen: oli helpotus kun lapset alkoivat pärjätä, mutta mitä vanhempien piti tehdä sille suuttumukselle, jota he olivat tunteneet kaikki nuo vuodet?

Aikuisena Denny elää kierrellen maailmaa. Kotiin hän saapuu aika ajoin, mutta vierailu voi yhtäkkiä keskeytyä Denny loukkaannuttua jostakin. Tämän jälkeen voi kulua kuukausia tai jopa vuosia ennen seuraavaa yhteydenottoa, joten perhe oppii olemaan Dennyn kanssa varpaillaan ja varautuneena erilaisiin yllätyksiin. Toki Denny voi olla hyvinkin auttavainen, mutta salassa.

Vuosi 2012 on Whitshankin perheessä mullistusten aikaa. Redin kuulo huononee ja Abby alkaa saada lyhyitä muistikatkoksia. Denny ja Stem olisivat molemmat valmiita muuttamaan vanhempiensa luo pitääkseen heistä huolta. Syntyy valtataistelua. Vanhoja kaunoja nousee esiin. Tilanne ratkeaa traagisesti ja Juniorin rakkaudella rakentama talo tyhjenee ihmisistä ja tavaroista. Samalla selviää myös Stemiin liittynyt salaisuus.

Sininen lanka -teoksen viimeiset luvut sukeltavat menneeseen. Milloin ja miten Abbylle valkeni, että Red olisi kumppanina todellinen aarre? Miten Abby säilytti ”kelta-vihreänä iltapäivänä” syttyneen tunteensa koko pitkän avioliiton ajan?  Kirjan mielenkiintoisin osuus on kertomus Juniorin ja Linnie Maen avioliitosta, joka ei ehkä ollutkaan yksi maailman suurista rakkaustarinoista, vaikka Linnie Mae niin Abbylle väittääkin.

Sininen lanka on tyyliltään arkinen ja lakoninen, mutta yllättää aina välillä herkullisen ironisilla heitoillaan. Paljon joutuu lukemaan rivien välistä, mutta henkilöt tulevat ilahduttavan tutuiksi kaikkine ominaispiirteineen, joskus hellyttävinä ja joskus ärsyttävinä. Ohimennenkin mainituilla yksityiskohdilla on merkitystä.

Mikä sitten tekee Whitshankin perheestä tarinan arvoisen? Vai onko niin kuin Abby pelkää: heidän perheensä olisi vain yksi sekava, tyytymätön, tavallinen perhe? Vai juuri tavallisuudessako piilee sen viehätys?