1.3.2021

ITURBE, ANTONIO: Auschwitzin kirjastonhoitaja

Kustantaja: Like 2021

Alkuteos: La bibliotekaria de Auschwitz (2012)

Suomennos: Einari Aaltonen

Vuonna 1944 Auschwitz-Birkenaun tuhoamisleirillä on yksi erikoisuus: sektorilla BIIb sijaitseva ”perheleiri”, jossa lapset saavat olla yhdessä vanhempiensa kanssa ja kokoontua aikuisten työskennellessä parakkiin numero 31 opiskelemaan. Lasten parakki on ihaillun juutalaisen urheilusankarin Fredy Hirschin ideoima, mutta natseilla lienee omat tarkoitusperänsä sen sallimiseen.

Lasten kuuluisi opetella saksankielisiä lauluja ja leikkejä – ei missään tapauksessa kouluaineita, mutta joukko aikuisia ammentaa silti lapsille salaa tietämystään matematiikasta, maantieteestä ja historiasta. Joku opettaja tietää kaiken intiaaneista ja Villistä lännestä ja joku toinen Israelin kansan esi-isistä. Joku muistaa ulkoa Peukaloisen retket villihanhien seurassa ja joku toinen Monte-Criston kreivin.

Kirjat ovat tietenkin ehdottomasti kiellettyjä, mutta parakissa numero 31 on kuin onkin piilossa pieni kirjasto: maailmankartasto, Geometrian alkeet, H. G. Wellsin Lyhyt maailmanhistoria. Venäjän kielioppi, ranskankielinen romaani, Sigmund Freudin Johdatus psykoanalyysiin ja Jaroslav Hašekin romaani Kunnon sotamies Švejkin seikkailut maailmansodassa.

Noilla esineillä, joiden hallussapito tietää hengenlähtöä, ei voi ampua eikä niitä voi käyttää teräaseena eikä nuijana. Reichin tylyt vartijat kavahtavat kirjoja: vanhoja, kuluneita ja risaisia niteitä, joista puuttuu sivuja… Kirjat ovat vaarallisia, ne kun saavat ajattelemaan.

Dita Adlerova on neljätoistavuotias rivakka ja hoksaavainen tyttö, jolle parakkipäällikkö Hirsch luovuttaa vastuun kirjastosta. Ditan kuuluu jakaa kirjoja tasapuolisesti kaikkien käyttöön, pitää niistä lukua ja piilottaa ne päivän päätyttyä taas huolellisesti kätköpaikkaansa. Hän ottaa tehtävänsä vakavasti, hellii ja huoltaa kirjoja parhaansa mukaan. Kirjat ovat muisto vapauden ajoista ja ylläpitävät toivoa paremmasta tulevaisuudesta.

Dita on ollut kirjastonhoitaja vasta pari päivää, mutta tuntuu kuin hän olisi hoitanut tehtävää jo monta viikkoa tai kuukautta. Auschwitzissa aika ei riennä, vaan matelee. Äärettömän paljon hitaammin kuin muualla maailmassa. Pari päivää Auschwitzissa tekee tulokkaasta konkarin. Samassa ajassa nuoresta voi tulla vanhus ja rotevasta heiveröinen.

Iturben romaani kertoo samoista asioista kuin keskitysleireistä kertovat kirjat yleensäkin. Ihmisten riutumisesta riittämättömän ravinnon ja raskaan työn seurauksena. Jatkuvasta pelosta. Mielivaltaisesta kohtelusta. Sairauksista ja kuolemasta. Sadistisista saksalaisista, joiden etunenässä klassista musiikkia viheltelevä kylmäsilmäinen tohtori Josef Mengele.

Siinä ei kuitenkaan ole kaikki. Auschwitzissakin lapset leikkivät ja keppostelevat. Tytöt juoruilevat. Nuoret katselevat toisiaan sillä silmällä, ja joskus käy niin, että rakastavaisista toinen on vanki ja toinen vartija. Ystävällisyyttä ja apua saattaa löytyä aivan epätodennäköiseltä taholta, vaikka vangeilla onkin oma hierarkiansa. On myös niitä, jotka valmistelevat kapinaa ja niitä, jotka pakenevat voidakseen kertoa maailmalle, mitä keskitysleirillä tosiasiassa tapahtuu, ja estääkseen näin muita joutumasta sinne.

Auschwitzin kirjastonhoitaja sisältää monia mieleenpainuvia yksityiskohtia ja kuvauksia, mutta ennen kaikkea se on kertomus urheasta nuoresta naisesta, joka on valmis ottamaan riskejä oikeiksi katsomiensa asioiden vuoksi ja jonka sisua ei keskitysleirikään voi taltuttaa. Lapsenuskonsa hän kyllä kaiken kauheuden keskellä auttamatta menettää.

Jumala on sallinut Auschwitzin olemassaolon, joten ehkä hän ei ole erehtymätön kelloseppä niin kuin Ditalle on kerrottu. Toisaalta on totta, että kaikkein löyhkäävimmässä lannassa kukkivat kaikkein kauneimmat kukat. Ehkä Jumala ei ole kelloseppä vaan puutarhuri. Jumala kylvää ja paholainen niittää tuhon viikatteella. Kuka voittaa tämän mielipuolten kamppailun? Dita pohtii.

Espanjalaisen Antonio Gonzáles Iturben (s. 1967) romaani perustuu pitkälti tositapahtumiin. Auschwitzin oikea kirjastonhoitaja oli Dita Kraus, joka asuu nykyisin Israelissa ja on yli yhdeksänkymmentävuotiaanakin oikea tarmonpesä. Hän haluaa keskittyä elämässään myönteisiin asioihin ja uskoa, että ihmiset oppivat vielä hyväksymään toistensa erilaisuuden ilman vihaa. Ja yhä hän rakastaa kirjoja.

22.2.2021

DUFVA, LOTTA: Limbodusa

Kustantaja: Otava 2020

Ollaan 2040-luvulla maailmassa, jossa kaikki on erilaista. Euroopan unioni on hajonnut ja vallan on kaapannut ylikansallinen Eurodef vanhojen asefirmojen ja palkka-armeijoiden tuella. Venäjä ja muut vanhat neuvostomaat ovat yhdistyneet Neogorodiksi, mutta tuhoutuneet Kiinan kanssa käydyssä sodassa. Etelä-Amerikan ja Afrikan maat ovat ohittaneet köyhtyneen vanhan mantereen.

Eurodefin hallitsemassa Euroopassa puhutaan yleiseuroa ja käytetään valuuttana renminbiä. Puolueet on lopetettu, rajat maiden välillä suljettu ja valvontaa kiristetty. Puolueaktivisteja pidätetään satamäärin, mutta myös siviilejä vangitaan, kuulustellaan ja hakataan systemaattisesti. Yhä useampi yrittää paeta pois totalitäärisestä Euroopasta Välimeren yli turvaan Afrikan kasvukeskuksiin.

Matka Afrikkaan on etenkin pohjoisesta pitkä ja vaarallinen. Tienvarsipommit räjähtelevät ja rämpiminen Alppien yli jalkaisin ei keskivertopakenijalta hevin onnistu. Jos pääsee Välimerelle asti, edessä on matka vuotavilla veneillä. Moni päätyy Lampedusan saarelle.

Parempi heidän on tällä saarella kuin Libyan rannikolla Afrika Korpsin kuvattavana, tutkittavana ja kuulusteltavana. Lampedusalla he saavat pitää paperinsa tai valehdella nimensä, valita uuden elämän, yrittää Israel-Palestiinaan tai uudelleen Välimeren yli.

Lampedusalle on päätynyt myös suomalainen Ingrid. Hän oli kotimaassaan opiskelija, strippari ja pilleristi, joka jossain vaiheessa lähti Suomalaiseksi kutsutun miehen matkaan. Mies oli entinen Eurodefin sotilas, joka yhtäkkiä oivalsi totuuden kaikkien propagandapuheiden ja harhautusten takana ja alkoi unelmoida vallankumouksesta ja Eurodefin kaatamisesta. Ingridin populistisiksi muokkaamat palopuheet levisivät somekanavilla ympäri maailmaa ja lisäksi yleisötilaisuuksissa eri puolilla Eurooppaa.

Aktivistin työ on kuitenkin vaarallista, Suomalaisellekin. Lampedusalle rantautuu hyvin surullinen ja yksinäinen Ingrid, jonka elämänhalusta on vain rippeet jäljellä ja jota ei yhtään haittaa, vaikka muualla hänen luullaan kuolleen venepalossa. Pienen baarin pitäjänä hän seuraa pakolaisvirtaa, mutta saa lopulta todistaa myös sotilasdiktatuurin kaatumisen.

Hallitus on kaatunut, mutta minne me täältä lähtisimme? Takaisin Eurooppaanko, joka sylki meidät ulos, kun nousimme sitä vastaan? Tuleeko tämän myrskyn jälkeen tyven vai rantaan huuhtoutuvien ruumiiden hyökyaalto? Nimettömiksi jäävät svenit, johnit, christianit ja jánosit lasketaan nimettömiin hautoihinsa. Lampedusa, Limbodusa.

 Dufva pitää tarinan lujasti otteessaan. Limbodusa-teoksessa ei edetä kronologisessa järjestyksessä, vaan lukija saa tietoja pala kerrallaan ja jännitys säilyy. Kirjan alkupuolella kertoja on Ingrid. Hän näkee Suomalaisen karisman ja palavan innon, mutta jääkö häneltä jotain huomaamatta? Kirjan toisessa puoliskossa Suomalainen paljastaa, mitä oikeasti tapahtui. Kaoottisessa maailmassa ihmishengellä ei ole paljon arvoa, vaan kaikkia käytetään pelinappuloina – jopa omaa itseä.

Limbodusa on väännös italialaisen Lampedusan saaren nimestä. Sana ”limbo” tarkoittaa epävarmaa välitilaa eri vaihtoehtojen välillä ja sitähän saarelle henkihieverissä rantautuneiden pakolaisten elämä oikeasti onkin. Dufva on kuvitellut maailman, jossa moni asia on kääntynyt päälaelleen nykyhetkeen verrattuna ja tehnyt sen pelottavan todentuntuisella tavalla. Silti kirja on myös rakkaustarina. Kaaoksenkin keskellä elää läheisyydenkaipuu ja hellyys.

… jos rakkaudella ei ole väliä, niin mitä sitä sitten edes elämään…

Helsinkiläinen Lotta Dufva (s. 1987) tekee päivätyönsä kirjankustantamossa, mutta vapaa-aikanaan miettii mahdollisia ja mahdottomia maailmoita. Limbodusa on hänen esikoisteoksensa.


15.2.2021

TOKARCZUK, OLGA: Aja aurasi vainajain luitten yli

Kustantaja: Otava 2020

Alkuteos: Prowadź swój pług przez kości umarłych (2009)

Suomennos: Tapani Kärkkäinen

Nobel-kirjailija Olga Tokarczukin romaani Aja aurasi vainajain luitten yli sijoittuu Tšekin rajan lähellä sijaitsevaan pieneen puolalaiskylään. Taloja on seitsemän, mutta ympärivuotisia asukkaita enää kolme: Janina-rouva ja kaksi miestä, joille Janina on antanut nimet Isojalka ja Outolintu. Rouvan mielestä nimittäin jokaisella on oikeus kutsua toista ihmistä sellaisella nimellä, joka hänen mielestään tätä parhaiten kuvaa.

Janina Duszejeko on ammatiltaan sillanrakennusinsinööri, mutta toimii sairastumisensa jälkeen alakoulun opettajana. Lisätienestejä hän saa pitämällä huolta kesäasukkaiden taloista. Harrastuksinaan Janina-rouvalla on säätiedotusten kuuntelu ja englantilaisen William Blaken runojen kääntäminen puolaksi yhdessä entisen oppilaansa kanssa, velvollisuutenaan eläinten suojelu ja intohimonaan astrologia. Janina uskoo horoskoopin määrittävän yksiselitteisesti, millainen ihminen on ja mitä hänelle tapahtuu.

Luulen, että meistä jokainen tuntee olonsa melkoisen epävarmaksi katsellessaan omaa Horoskooppiaan. Toisaalta katsoja voi olla ylpeä siitä, että taivas on jättänyt jälkensä hänen elämäänsä vähän niin kuin posti lyö päiväysleiman kirjeeseen; hänet on merkitty, hän on ainutkertainen. Mutta samalla se merkitsee vankeutta, se on kuin ihoon tatuoitu vankinumero. Siitä ei pääse irti. En voi olla kukaan muu kuin se, joka olen.

Kertomus alkaa Isojalan kuolemasta. Tämä ilkeäkielinen koiransa rääkkääjä, varas ja salametsästäjä on tukehtunut pieneen luunsiruun, mikä Janinan mielestä on aivan oikein. Kuolemantapaukset eivät kuitenkaan lopu tähän, vaan tienoon merkkihenkilöitä alkaa oudosti menehtyä. Kaikki kuolleet liittyvät jotenkin metsästykseen tai ainakin eläinten tappamiseen, joten mitä selvimmin eläimet ovat ryhtyneet murhaamaan vainoajiaan. Todisteina käyvät murhapaikoilta löytyneet jäljet ja ennen kaikkea astrologiset selvitykset.

Teoriaansa Janina esittelee poliiseille niin suullisesti kuin kirjeissä, mutta virkavalta ei tunnu vanhan rouvan puheisiin paljon huomiota kiinnittävän. Ystävät yrittävät toppuutella Janinaa, jottei tämä joutuisi ihan hullun kirjoihin, mutta rouva on ristiretkellä eläinten oikeuksien puolesta!

Suru, suuri suru ja murhe jokaisesta kuolleesta Eläimestä, suru, joka ei ikinä lopu. Yhtä seurasi toinen, ja niin olin jatkuvasti surun vallassa.

Tokarczukin kirja kuvailee varsinaisen juonen ohella myös seudun tapakulttuuria, perinteisiä uskomuksia ja ruokiakin. Hyvän mielen herättää hammaslääkäri, joka aina säiden salliessa nostaa tuolinsa ulkosalle, jotta asiakkaat saisivat nauttia raittiista ilmasta. Muutenhan aluetta tuntuu hallitsevan miesten ylläpitämä hyvä-veli-verkosto, johon kuuluvat niin virkamiehet kuin papitkin.

Aja aurasi vainajain luitten yli -romaani ei ole dekkari, vaikka siinä tehdään ja selvitellään murhia, vaan kertomus yksinäisyydestä, erilaisuudesta, vakaumuksen voimasta ja asenteista. Huumori on vinohkoa ja tyyli hauskan vanhahtavaa. Janina-rouva on mielenkiintoinen päähenkilö, mutta miten suhtautua hänen toimintaansa? Mitähän kirjailija on tahtonut hänen välityksellään meille sanoa?

PS. Kirjan nimi pohjautuu William Blaken (1757–1827) tekstiin. Teoksessa Taivaan ja helvetin avioliitto ja luvussa Helvetin sananlaskuja yksi sananlaskuista kuuluu näin: Aja kärrysi ja aurasi vainajain luitten yli. 

8.2.2021

KALDMAA, KÄTLIN & KALDMAA, HANNELEELE: Kaksi rakkaustarinaa

Kustantaja: Aviador 2020

Alkuteos: Kaks armastuslugu

Suomennos: Outi Hytönen

Vuonna 1970 syntynyt virolainen kirjailija Kätlin Kaldmaa kirjoittaa sekä runoa että proosaa viroksi, englanniksi ja hieman suomeksikin. Suomeksi häneltä ovat ilmestyneet runokokoelma Rakkauden aakkoset (Savukeidas 2015) ja romaani Islannissa ei ole perhosia (Fabriikki 2017).  Kätlinin tyttären Hanneleele Kaldmaan (s. 1992) esikoisteos, runokokoelma Oliver, ilmestyi 2018.

Kirjassa vuorotellaan kahdessa aikatasossa. Yhdessä tasossa Kätlin kertoo lapsuudestaan ja nuoruudestaan aina ensimmäisistä muistikuvista siihen asti, että on valmis lähtemään pois lapsuudenkodistaan. Toisessa aikatasossa kuvataan Kätlinin ja Annin (Hanneleelen) vuonna 2013 tekemää vaellusmatkaa Santiago de Compostelaan Pohjois-Espanjassa.

1970-luvun Neuvosto-Virossakaan kaikki ihmiset eivät ole samanarvoisia, sen Kätlin oppii jo koulussa. Kaikista parhaiten menestyvät vaaleahiuksiset ja sinisilmäiset ”hyvien” perheiden lapset, kun taas tummat ja huonotaustaiset koululaiset eivät lahjakkainakaan saa armoa opettajien silmissä. Kätlin menestyy tummista hiuksistaan huolimatta, koska isä kolhoosin pääkarjankasvattajana sijoittuu lähelle eliittiä.

Perheen pitää asemansa säilyttääkseen näyttää ulospäin siloista julkisivua, joten äitikin ottaa maireasti vastaan opettajien kehut Kätlinin lahjakkuudesta ja kiltteydestä. Kulissien takana on toisenlaista. Äiti mitätöi ivallisesti lastensa saavutukset, polttaa näiden piirustukset ja kirjoitelmat, tuhoaa kirjoja lukuun ottamatta kaikki rakkaat tavarat, pahoinpitelee lapset mustelmille ja haavoille.

Äiti on perheen ehdoton auktoriteetti, jota isäkään ei uskalla vastustaa. Äiti karjuu. Äiti heittelee ja rikkoo tavaroita. Äiti etsii pahiten loukkaavat asiat. Avioero ei ole yllätys, mutta äidin hoiviin jääneille lapsille koittaa niin ankeat ajat, että Kätlin yrittää itsemurhaa useampaan otteeseen. Vielä aikuisenakin hän näkee ahdistusunia, vaikka silloin jo ymmärtää jossain määrin sen, miksi äidistä tuli sellainen kuin tuli.

Kätlinin ja Annin välit ovat läheiset ja lämpimät, lähes toverilliset ilman auktoriteettiasetelmaa. Kumpikin huolehtii toisesta tilanteen mukaan; välillä Kätlin on kaksikosta voimakkaampi ja välillä Anni. He sallivat toisilleen myös rauhan olla välillä itsekseen.

Kiinnostava on tämän tien kosketus. Se menee jaloista päähän ja avaa kierteitä.

Kolmetoista päivää kestävästä vaelluksesta äiti ja tytär kertovat päiväkirjamerkintöjen muodossa, kumpikin aina oman näkemyksensä päivän tapahtumista. On huomioita ympäristöstä, yöpymispaikoista, säästä, vaelluksen vaivoista ja ennen kaikkea matkan aikana tavatuista ihmisistä. Joukko on kansainvälistä, mutta kielivaikeudetkaan eivät estä yhteishenkeä. Kullakin on ollut omat syynsä lähteä vaellukselle ja kukin saa siitä erilaisen annin.

Esipuheessaan Kätlin kertoo, ettei voinut olla kirjoittamatta Kaksi rakkaustarinaa -teosta, vaikka tiesi, mitä siitä saattaisi seurata. Hänen mukaansa kirja on ennen kaikkea seitsemänkymmenluvulla syntyneiden kirjoittamatonta historiaa, mutta samalla myös tarina ajastamme. Asiasisällöltään kirja on mielenkiintoinen ja nautintoa lisää runollinen kieli taitavasti käytettyine toistoineen.

Vanhempiemme eletyt ja elämättä jääneet elämät riippuvat kauloissamme kuin myllynkivet. Vaikka meillä ei ole mitään tekemistä niiden elämättömien elämien kanssa… Minä joka liitin yhteen ihmiset, joiden ei ehkä olisi pitänyt olla yhdessä. Minä joka olen syntymästäni lähtien elänyt jokaisen päiväni syyllisenä. Tapahtuipa kotona mitä hyvänsä, minä sain aina osani, olin syyllinen tai en… Minun ei tarvitse keksiä mitään. Riittää kun kerron tytöstä, joka kasvoi virolaisessa takapajulassa ja tahtoi kirjailijaksi. Tytöstä, joka rakasti niin, että siitä rakkaudesta syntyi pieni Peukalo-Liisa, jota on rakastettu aivan alusta asti, joka on aina ollut toivottu ja joka ei ole syyllinen mihinkään.

1.2.2021

OBREHT, TÉA: Vedetön maa

Kustantaja: WSOY 2020

Alkuteos: Inland

Suomennos: Irmeli Ruuska

Téa Obreht (s. 1985) herätti kansainvälistä huomiota Balkanille sijoittuvalla järjen ja magian välillä häilyvällä esikoisteoksellaan Tiikerin vaimo. Hänen toinen romaaninsa Vedetön maa sijoittuu 1800-luvun lopun Amerikkaan. Kertojina vuorottelee kaksi henkilöä, jotka elävät omaa elämäänsä ilman mitään selkeää yhtymäkohtaa, mutta joiden silti olettaa liittyvän jollakin lailla toisiinsa.

Lurie on turkkilaistaustainen nuori mies, joka on saapunut Amerikkaan isänsä kanssa ja jäänyt hyvin pian orvoksi. Hän löytää paikkansa pikkurikollisten joukosta, mutta joutuu erään ryöstön jälkeen kuolemantuottamuksesta etsintäkuulutetuksi ja seriffi Bergerin vainoamaksi. Pakoilu alkaa.

Oikukkaan kohtalon ansiosta Lurie osuu paikalle juuri, kun USA:n armeijan kameliosasto on lähdössä kohti sisämaata. Armeija nimittäin haluaa kokeilla kameleiden käyttökelpoisuutta tutkimusmatkalla maan kuivimmille seuduille, koska ne selviävät varsin pitkiä aikoja ilman vettä. Lurie pääsee kamelinajajaksi ja tutustuu elämänsä tärkeimpään elävään olentoon eli Burke-nimiseen kameliin. Burke on ”sinä”, jolle Lurie kertoilee kokemuksistaan ja tapaamistaan ihmisistä.

Matkassa on monta käännettä, mutta loppujen lopuksi Lurie ja Burke ovat omillaan. He nappaavat onnea, sieltä, mistä sitä on saatavissa, ja ansaitsevat elantonsa tavoilla, joita tielle osuu. Koko ajan Lurieta ympäröivät tuttujen ja tuntemattomien haamut: tavaroita kuolemansakin jälkeen himoitseva toveri, susien surmaamat ihmiset, intiaanien tappamat perheet, nälkään ja janoon kuolleet uudisraivaajat.

…vaikka olin nähnyt kuolleita koko ikäni, en ollut vielä koskaan nähnyt kuin yhden kerrallaan enkä ollut oivaltanut, etteivät he tienneet toistensa läsnäolosta. Yhtäkkiä kaikkein murheellisinta tuossa paikassa ei ollutkaan se, miten kammottavalla tavalla ne ihmiset olivat kuolleet, kaukana siitä. He näkivät elävät, mutta eivät toisiaan. Nimettöminä ja hautaamattomina, yhtäkkiä hämmentävään pimeyteen joutuneina, he nousivat ja huomasivat olevansa ypöyksin.

Nora Lark puolestaan on hyvästä kodista lähtöisin, mutta avioliitto haihattelijan kanssa on tuonut hänet kauas Arizonan syrjämaille. Huonosti käy Emmetin tämänkin projektin: omavaraiseksi suunniteltu elämä muuttuu taisteluksi kuivuutta ja nälkää vastaan.

… tässä laaksossa, joka oli joskus vihertänyt niin, että oli narrannut maanviljelijät tulemaan tänne, elettiin nyt vuosi vuoden perään toivossa, joka perustui talviseen lumisateeseen jossain sadan mailin päässä, vaikka niistä lumista ei ollut kahtena edellisenä kesänä hellinnyt edes pientä, kirkasta vesinoroa yhteenkään jokeen, jonka varteen laakson väki oli valtauksensa paaluttanut.

Nyt Nora odottelee kaupungista vettä hakemaan lähtenyttä Emmettiä takaisin kotiin. Mies on viipynyt matkalla odotettua pitempään ja kaksi vanhempaa poikaakin on teillä tietymättömillä, mutta Nora ei ole kovin huolestunut. Eniten häntä harmittavat palvelustyttö Josien dramaattiset kuvailut yöllä pihapiirissä liikuskelleesta siipiniekasta Pedosta, johon kovapintainen ja kyyninen Nora ei usko, mutta joka on pelottanut hänen herkän kuopuspoikansa suunniltaan.

Onhan Norallakin toki kummituksensa. Perheen Evelyn-tytär kuoli muutaman kuukauden ikäisenä epämääräisissä olosuhteissa, mutta on jatkanut Noran mielessä varttumistaan ja kasvanut jo nuoreksi neidoksi, joka neuvoo ja toruu äitiään. Onko Noralla siis oikeutta epäillä Josieta, joka on jo saanut laajalti mainetta välittäjänä elävien ja kuolleiden välillä?

… jos maailman riesana oli määrättömästi pieniä otuksia, joita ei erottanut paljaalla silmällä mutta jotka olivat niin häijyjä että pystyivät tuhoamaan kokonaisia kaupunkeja -, eikö myös ollut mahdollista, että Josien väitteissä, niin hyödynhakuisia ja ennenkuulumattomia kuin ne olivatkin, voisi piillä totuuden siemen? Voisivatko kuolleet tosiaan asua elävien rinnalla maailmassa: nauraa, kukoistaa, kasvaa ja puuhailla lukemattomien tuonpuoleisten toimiensa parissa, jotka olivat näkymättömiä vain siksi, että niiden näkemisen mekanismia ei ollut vielä keksitty?

Päivän edetessä talon asukkaiden jano yltyy yltymistään, mutta Nora kärsii myös sisäisestä piinasta. Näyttää siltä, että hänen kauan varjelemansa salaisuudet eivät olekaan niin kovin salaisia, vaan ehkä käytettävissä häntä vastaan. Onko hän aiheuttanut perheelleen ja ystävilleen korvaamatonta vahinkoa puuttuessaan vastoin Emmetin varoituksia peliin, jossa päätetään, mikä asutuskeskittymä nousee piirikunnan hallintokeskukseksi ja kuka suurmaanomistajista saavuttaa seudulla valta-aseman?

Vedetön maa -romaanissa on maagista imua, kohtalokkuutta, verevyyttä ja haurasta kauneutta. Silmissään miltei näkee laajalle aukeavat maisemat, ja tuntee ihollaan auringon polttavuuden, sieraimissa rutikuivasta maasta nousevan pölyn ja suussa viileän veden kaipuun. Sitkeä, teräväsanainen, jääräpäinen ja itsevarma Nora on kiinnostava hahmo, mutta askarruttamaan jääkin palvelustyttö Josie. Hieman yksinkertainen vai tavattoman ovela?

Senhän länsi saa aikaan. Toisin kuin mikään muu paikka. Se vaikuttaa samoin jokaiseen mieheen, naiseen ja lapseen. On kohtalon määräys, että näillä tasangoilla on ollut sellainen vaikutus heti siitä hetkestä asti, kun ensimmäinen tulija raahautui kunnon mäelle, vilkaisi joka suuntaan avautuvaa maisemaa, imi sitä itseensä ja sanoi, että se kaikki oli tarkoitettu vain hänen yksinäiselle sielulleen. Kun hän tuumi itsekseen: täällä asuu ylevyys, ja minä olen ainoa, joka sen näkee.

25.1.2021

LEMAITRE, PIERRE: Tuhon lapset

Kustantaja: Minerva 2020

Alkuteos: Miroir de nos peines

Suomennos: Susanna Hirvikorpi

Ranskalaisen Pierre Lemaitren sotatrilogian ensimmäinen osa Näkemiin taivaassa (suomeksi 2014) kertoi ensimmäisen maailmansodan jälkeistä sekavaa tilannetta hyödyntävistä onnenonkijoista. Toinen osa Tulen varjot (suomeksi 2018) puolestaan kuvasi naisen selviytymistä häntä puijaavista miehistä maailmansotien välissä. Trilogian viimeinen osa Tuhon lapset ajoittuu kevätkesään 1940.

Ne, jotka luulivat sodan alkavan pian, olivat menettäneet uskonsa siihen jo kauan sitten…Miehiä oli toki kaatunut siellä täällä, ”taatusti enemmän kuin meille kerrotaan”, esimerkiksi Saarinmaan syyskuisessa hyökkäyksessä, joka oli maksanut kahden- tai kolmensadan miehen hengen, mutta ”ei se sellainen mitään sotaa ole”…

Saksan hyökkäystä odotellaan Ranskassa levollisin mielin. Yksi päähenkilöistä, kolmekymppinen matematiikanopettaja Gabriel, on ylikersanttina voittamattomaksi kehutulla Maginot-linjalla. Gabriel on tunnollinen ja rehellinen mies, mutta ajautuu tahtomattaan juonikkaan joukkuetoverinsa Raoul Landraden pelinappulaksi. Suurisuuntaista mustanpörssinkauppaa harjoittava Raoul uhkailee ja jopa pahoinpitelee Gabrielia, jotta tämä pitäisi suunsa kiinni.

Kun Saksan massiivinen hyökkäys lopulta käynnistyy, paljastuu Ranskan puolustuksen heikkous. Tankkien vyöryssä Maginot-linja murtuu hetkessä ja kaikki kynnelle kykenevät pakenevat. Silti kansalaisia rauhoitellaan vielä pitkään valheellisilla tilannekatsauksilla.

Joukkomme osoittavat kaikkialla päättäväisyyttä, rohkeutta, luottamusta ja varmuutta. Sotilaamme puolustavat uutterasti isänmaata yksimielisen innostuksen ajamina. Ranskan sodanjohto noudattaa tyynesti ja päättäväisesti huolella laadittua pitkän tähtäimen suunnitelmaansa. Mallikelpoisesti järjestäytynyt armeijamme on sekä tehokkaasti aseistautunut että äärimmäisen ammattitaitoinen.

Outoa kyllä – juuri Raoul vie Gabrielin turvaan rintamalta, Tosin lopulta myös rintamakarkuruudesta syytettynä ensin vankilaan ja sitten vaaralliselle marssille kohti etelää, kun saksalaisten suorittamien ilmaiskujen lisäksi vankeja uhkaavat kiihkomieliset vartijat. Onneksi kansalliskaartin ylivääpelilla Fernandilla on malttia ja auktoriteettia sekä ihmeen paljon rahaa. 

Samaan aikaan Pariisissa kolmekymppisen Louisen elämä on mennyt aivan sekaisin. Hänellä on ollut tapana auttaa opettajantyön ohella tarjoilijana lapsuusajoista asti tuntemassaan ravintolassa. Lapsesta asti hän on tuntenut myös tohtorin, kunnioitetun kanta-asiakkaan, joka nyt vetää pahaa-aavistamattoman Louisen mukanaan skandaaliin. Seuraava järkytys: Louise ei olekaan äitinsä ainoa lapsi, vaan hänellä on muutaman vuoden vanhempi velipuoli.

Louisen sydämen täyttää sääli tuntematonta veljeä kohtaan, joka on kasvanut aikuiseksi tietämättä, että häntä monin tavoin piinannut nainen ei olekaan hänen oikea äitinsä. Mies on hulttio ja pikkurikollinen ja parastaikaakin vangittuna, mutta Louise haluaa kertoa hänelle totuuden. Hän lähtee pakolaisvirran mukana kohti etelää.

Pakolaisvirta oli sekoitus autoja, rattaita, härkien vetämiä kärryjä ja eksyneen näköisiä vanhuksia. Tuossa joku rampa nilkutti kainalosauvojen varassa kaikkia muita nopeammin, tuolla kulki lapsijoukko, varmaan koululuokka, vaikka lapset olivatkin eri-ikäisiä, vai mahtoiko siinä olla kokonainen koulu?... Ihmislauma eteni aaltoina, jotka törmäsivät välistä toisiinsa sättimisen säestyksellä. Välillä ihmiset auttoivat toisiaan mutta vain hetken, sillä oma ahdinko muistui mieleen ja tuuppiminen alkoi taas.

Tarina päättyy Ranskan antautumisen jälkeen joukkotapaamiseen Béraultin kappelilla, missä intomielinen isä Désiré on kerännyt suojiinsa kaikki sotaa pakenevat kansallisuuteen katsomatta ja hankkii heille ruokaa ja lääkkeitä taitavasti viranomaisia uskon avulla kiristäen. Monilahjakas isä Désiré on kirjan värikkäin hahmo, tutustumisen arvoinen!

Näkemiin taivaassa -teokseen verrattuna Tuhon lapset on viihteellisempi, mutta sisältää toki teräviä viittauksia sodanaikaiseen huonoon johtamiseen ja leväperäiseen suunnitteluun Ranskassa. Jälleen kerran Lemaitre osoittaa tarinankertojan taitonsa ja luo juoneltaan saumattoman kokonaisuuden sekä henkilögallerian, joka osoittaa, että ihminen voi olla paljon muutakin kuin mitä ensivaikutelman perusteella luulisi.

18.1.2021

WYLD, EVIE: Me olemme susia

Kustantaja: Tammi 2020

Alkuteos: The Bass Rock

Suomennos: Aleksi Milonoff

Me olemme susia -romaanissa tapahtumat ajoittuvat kolmelle eri vuosisadalle, mutta tarkastelun kohteena on kuitenkin aina miesten naisiin ja tyttöihin kohdistama väkivalta ja alistaminen. Onko naisen asemassa ja miesten asenteissa tapahtunut vuosisatojen aikana juurikaan muutosta?

Viime kädessä mies haluaa panna naista, eikö niin? Ja joskus panemisen jälkeen mies tappaa naisen, koska on pannut naista luvatta eikä halua joutua ongelmiin. Ja kyse on aina omaisuudesta, että tämä on jumalauta minun tomaattini ja minä olen sen kovalla työllä ansainnut, sen pitää olla just sellainen kuin minä haluan ja odottaa lautasella, kunnes leikkaan sen veitsellä ja ripottelen päälle suolaa.

Sarah on 1700-luvulla elävä nuori tyttö, jota syytetään noituudesta. Kylän pappi pelastaa hänet, mutta joutuu itse pakenemaan kyläläisten vihaa pienen seurueensa kanssa. Taivallus metsien halki kohti rannikkoa kestää viikkoja ja Sarahin vaikutus seuralaisiin kasvaa yhä suuremmaksi. Liian suureksi ollakseen hyväksi hänelle itselleen?

Kirjan toisessa aikatasossa ollaan 1950-luvulla. Liikemies Peter Hamilton muuttaa perheineen Bass Rock -saaren vartioimaan skotlantilaiseen rannikkokylään. Peterin ensimmäinen vaimo kuoli sodan aikana ja uusi vaimo Ruth on naitu lähinnä pitämään huolta Peterin lapsista ja hänen ostamastaan talosta. Ruth yrittää tosissaan olla hyvä vaimo Peterille, hyvä äitipuoli Christopherille ja Michaelille ja hyvä kartanonrouva perinteistä kiinni pitäville kyläläisille.

Ruth tuntee olonsa kovin yksinäiseksi. Vanha talo on liian suuri ja aavemainen. Peter on jatkuvasti poissa työkiireisiin vedoten, mutta Ruthin kasvavan epäilyksen mukaan ihan muista syistä. Kyläläisten kovasti odottamat talvijuhlat jättävät pahan maun suuhun ja pastori Jon Brown herättää suorastaan pelkoa. Ainoastaan taloudenhoitaja Betty asettuu tukemaan Ruthia. Ja tietenkin Booey-koira.

2000-luvulla talo laitetaan myyntiin ja sitä palkataan väliaikaisesti hoitamaan nuori Vivian, jonka isä on Ruthin poikapuoli Michael ja äiti Bettyn siskontytär Bernadette. Vivianin elämä on yhtä sekasotkua alkoholin, työttömyyden ja lyhytkestoisten miessuhteiden vuoksi, mutta tapaaminen osa-aikaisen seksityöläisen ja noidaksi tunnustautuvan Maggien kanssa saattaa muuttaa kaiken.

Maggien puheet miesten pahoinpitelemistä, raiskaamista ja tappamista lapsista ja naisista raastavat sielua. Jokainen tällainen tapaus pitäisi muistaa. Metsään tapettu tyttö. Isäntäänsä komerossa pelkäävä palvelijatar. Tyttö, jonka oma perhe luovuttaa herrasväen käytettäväksi, koska hän on jo valmiiksi särkynyt. Golfmailalla tapettu nainen. Rannalta suuresta matkalaukusta löytynyt kuollut nainen.

tunnen myös suurta iloa, on vain punertava pimeys silmäluomien takana ja äänet, jotka värähtelevät hampaissa, ja se tuntuu hyvältä, olen vain kädet, jotka kytkeytyvät siskojeni käsiin, silmämunat, jotka ovat turvassa kuopissaan, kieli ja selkäranka, jotka yhdistyvät ytimeeni saakka. En tiedä, kauanko veisaamme, mutta olen kuin lepakko tai valas ja näen keittiössä muitakin ihmisiä, naisia ja lapsia, jotka ovat käsikkäin niin kuin me, ja mietin, onko tässä nyt se kummitus jonka kaikki näkevät, onko se itse asiassa satatuhatta eri kummitusta, joista vain yhteen voi keskittyä kerrallaan. Hahmot lipuvat huoneen ovesta ulos, ja näen seinän läpi, että he täyttävät koko talon ylhäältä alas, heitä on komeroissa, heitä on lattialautojen alla, heitä virtaa takaovesta puutarhaan, heitä on golfkentällä ja rannalla ja heitä kelluu meressä, ja kun me kävelemme, kävelemme suoraan heidän lävitseen.

Kaikki kertomuksen naiset ovat kokeneet aivan tavallisten ja mukavien miesten taholta eriasteista ahdistelua. Nöyryyttävää kähmintää leikin varjolla. Vähättelyä. Vihjailuja mielenterveysongelmista. Tunteilla kiristämistä. Uhkailuja ja fyysistä väkivaltaa. Raiskauksia. Mutta kyllä naisetkin tarpeeksi ärsytettyinä pystyvät jopa tappamaan eli ketkä ovatkaan susia ja miksi?

Oletko ikinä katsonut peiliin ja irvistänyt tahallaan, paljastanut hampaat, ärissyt ja murissut ja tajunnut yhtäkkiä, että sisälläsi on joku toinen jota et päästä ulos? Että me olemme susia ja sen takia meitä jahdataan.

Englantilais-australialaisen Evie Wyldin (s. 1980) vaikuttavassa romaanissa on goottilaisen kauhun tuntua ja hämäryyttä. Mieltä jää kuitenkin askarruttamaan 1700-luvun osuus – onko naisten kokeman väkivallan lisäksi yhdistävänä tekijänä myös muistoja ja aaveita sisältävä vanha talo? Jonkinlaista sekavuutta kertomuksessa on, mutta onneksi eri aikatasot on numeroitu, joten aina tietää, kuka kertojista kulloinkin on äänessä. Järkyttävintä luettavaa ovat nimettömiksi jäävien uhrien tarinat, jotka on merkitty pois lennähtävällä linnulla.

11.1.2021

WÄHÄ, NINA: Perintö

Kustantaja: WSOY 2020

Alkuteos: Testamente

Suomennos: Sanna Manninen

Mistä koostuu perintö, jonka ihminen jättää jälkeensä? Aineellisesti se koostuu tavarasta. Toisaalta se koostuu verestä, jota ihminen on levittänyt ja joka virtaa muiden suonissa alenevassa polvessa, aina paikalla, hiljaa läsnä. Mutta mistä muusta? Kolmas osatekijä on se perintö, jonka vuoksi ihmisen kunniaksi pystytetään patsaita ja kirjastoja, jonka vuoksi hänen mukaansa nimetään katuja. Se pääoma, jota ihminen kerää koko elämänsä ajan ja joka summataan, kun hän on päättänyt maisen vaelluksensa.

Ollaan vuoden 1981 lopussa. Raskaana oleva Anni Toimi lähtee vastahakoisesti Tukholmasta Suomen meänkieliselle alueelle Tornionjokilaaksoon viettääkseen joulua lapsuudenkodissaan. Toimin perhe on suuri: kaksitoista elossa olevaa lasta, joista 27-vuotias Anni on toiseksi vanhin ja nuorimmat vielä alle kouluiän. Kaksi lasta on kuollut jo pienenä.

Perheen äiti Siiri on karjalaisen verenperintönsä ansiosta yleensä iloluontoinen, laulavainen ja asioihin optimistisesti suhtautuva, mutta nyt oudon hiljainen ja vaisu. Pentti-isä taas tuntuu entistäkin arvaamattomammalta ja vihaisemmalta ja suorastaan säteilee pimeyttä ympärilleen. Tilanne on kestämätön.

Lapset ryhtyvät taivuttamaan äitiä avioeroon, mutta Siiri ei helposti omaksu ajatusta itsenäisestä ja vapaasta elämästä. Hänkö saisi viisikymmentäviisivuotiaana oman kodin, jota huonot muistot eivät tahraisi! Ehkä jopa uuden ja turvallisen parisuhteen?

Pentin kuolemaa tulipalossa ei monikaan sure. Annilla on kuitenkin hyviä lapsuudenmuistoja ja siksi kova halu selvittää, oliko tulipalo kenties tahallaan sytytetty ja kenen toimesta. Muita tuntuu kiinnostavan ainoastaan Pentin yllättävä testamentti. Sisarukset ovat tähän asti pitäneet yhtä, mutta epäoikeudenmukaiseksi koettu perinnönjako herättää kaunaa ja kateutta. Siihen Pentti lienee pyrkinytkin.

Kirjan nykyhetkeen limittyy kuvaus Siirin köyhästä ja turvattomasta lapsuudesta nykyisen rajan takaisessa Karjalassa ja toisaalta Pentin elämästä Meänmaassa ankarassa lestadiolaisessa uusperheessä. Tavatessaan talvisodan aikana nuoret hakevat toisistaan pikemminkin turvaa kuin rakkautta, mutta ensimmäiset yhteiset vuodet eivät ole huonoja. Vasta kahden lapsen kuolema sulkee kummankin omaan suruunsa eivätkä seuraavat lapset enää palauta läheisyyttä.

Aika kulkee kummallisella tavalla meidän ihmisten lävitse. Toisaalta se on täysin läpinäkyvää ja kevyttä kuin soliseva puro, se kulkee pehmeästi ja hyväntahtoisesti, ja ihminen uskoo että aika on vain tämä nykyhetki, liikkumaton ja höyhenenkevyt. Mutta aika ei ole vain se puro. Aika kulkee kaikkialla, kaikissa paikoissa, kaikissa ikäkausissa, ja siellä missä me emme ole, aika on säälimätön ja kova.

Kertomuksen lomaan kirjailija ujuttaa myös lyhyet kuvaukset perheen kustakin lapsesta. Joukko on varsin sekalainen niin ulkonäöltään kuin taipumuksiltaan, luonteeltaan ja seksuaaliselta suuntautumiseltaan. Joillakin on iloinen, huoleton ja lauhkea luonto, joillakin synkkä ja vaarallinen. Siiri-äitikin jaottelee lapsiaan aika ronskisti epänormaaleihin ja melko normaaleihin.

On selvää, etteivät suuresta lapsijoukosta kaikki saa tasapuolisesti rakkautta osakseen. Lapset itsekin tietävät, kuka on äidin kultapoika ja kuka isän suosikki, mutta mitä se vaikuttaa itsetuntoon ja elämänasenteeseen? Myös sukupuoli asettaa lapsia eriarvoiseen asemaan: tytöt eivät lahjakkuudestaan huolimatta pääse opiskelemaan. Katkeruuden siemeniä on siis ollut olemassa jo ennen isän testamenttia.

Wähän teksti on vetävää ja mustahkon huumorin värittämää. Trilleri se ei ole, vaikka jo kirjan alussa puhutaan murhasta, mutta jännittävä kylläkin. Kirjan henkilöt tekevät itsekkäitä, vastuuttomia ja jopa vastenmielisiä tekoja, mutta päällimmäiseksi jää kuitenkin toive paremmasta. Kirjan lopussa Annin lapsi syntyy ja samalla Anni tuntee vapautuneensa menneisyyden painolastista.

Hän ei ollut enää sidoksissa menneisyyteensä vaan kytköksissä nykyhetkeen, tulevaisuuteen ja perintöön, ei siihen joka oli mukana kuljetettava taakka, vaan siihen, jota hän välittäisi aktiivisesti minulle ja minun lapsilleni ja lastenlapsilleni ja niin edelleen sukupolvesta toiseen. Sillä me emme ole menneisyydelle mitään muuta velkaa kuin sen, että todistamme siitä emmekä koskaan unohda mitä on tapahtunut ja mitä tiedämme, ja että kerromme siitä eteenpäin jotta lapset, syntymättömät lapset ja ne lapset jotka elävät kauan sen jälkeen kun me olemme poissa, saavat osansa meidän perinnöstämme

Nina Wähä (s. 1979) asuu Ruotsissa ja kirjoittaa ruotsiksi, mutta äitinsä kautta hänellä on yhteys Tornionjokilaaksoon. Siellä tuleva kirjailija vietti lapsuuskesänsä ja oppi meänkielen. Ehkä hän sai sieltä myös aineksia romaaniinsa Perintö, joka oli vuonna 2019 ehdolla Ruotsin tärkeimpään kirjallisuuspalkintoon eli August-palkintoon.

6.1.2021

MURAKAMI, HARUKI: Pimeän jälkeen

Kustantaja: Tammi 2020

Alkuteos: Afuta Daku (2004)

Suomennos: Antti Valkama

Pimeän jälkeen -teoksessa eletään erään yön hetkiä puoliyöstä aamunkoittoon. Tapaamamme ihmisiä vuorokaudet läpeensä palvelevissa ravintoloissa, kahviloissa ja hotelleissa, joissa he kohtaavat hetkeksi ja eroavat taas. Pimeän tunteina mitä tahansa voi tapahtua ja todellisuus nyrjähtää pois paikaltaan.

Öisin aika virtaa öistä uomaansa… Turha sitä vastaan on pyristellä.

Yhdeksäntoistavuotias Mari istuu ravintolassa, lukee kirjaa, juo kahvia ja tupakoi. Häntä pelkää paluuta kotiin ja isosiskonsa Asai Erin luo, sillä Eri on lyhyitä valveillaolon hetkiä lukuun ottamatta ollut syvässä unitilassa jo kaksi kuukautta. Syytä tai parannuskeinoa ei ole keksitty.

Aamuyön tuntien aikana Marin tapaamista henkilöistä vetopasuunan soittaja Takahashi saattaa osoittautua tulevaisuudessa hyvinkin merkitykselliseksi. Mielenkiintoisia ovat Marin mielestä myös erään tuntihotellin työntekijät, joiden kanssa hän ryhtyy ratkaisemaan asiakkaansa mukiloiman ja ryöstämän nuoren kiinalaisnaisen tapausta.

Samaan aikaan itseään pronominilla ”me” kutsuva taho tarkkailee nukkuvaa Eriä kuin kameran linssin läpi. Huoneen seinällä olevasta televisiosta naista katselee naamioitunut hahmo. Ja hups! yhtäkkiä Eri onkin televisiossa olevassa huoneessa, valveilla, pääsemättä pois!

Ehkäpä sitä maailmoja erottavaa muuria ei ole oikeasti olemassa. Ja vaikka olisikin, niin se saattaa olla hutaisten kyhätty, pahvinohut tekele. Sellainen, johon ei tarvitse kuin vähän nojautua niin heti rysähtää läpi ja putoaa toiselle puolelle. Tai ehkä jopa niin, että se toinen puoli on jo livahtanut itse kunkin sisään ja väijyy siellä, emmekä me vain ole huomanneet.

Lukijalle on jo paljastettu, kuka kiinalaisen ilotytön mukiloija on. Nyt vaikuttaa siltä, että Eri on nimenomaan hänen työhuoneessaan. Vaihtoivatko huoneet paikkaa vai liukuivatko ne toisiinsa? Ovatko ne ihan eri todellisuuksissa toisiinsa nähden? Mystistä ja vaikeasti miellettävää, kuten sekin, että ihmisen peilikuva jää vielä hetkeksi peiliin ihmisen itsensä jo poistuttua. Putoaako ihminen yön tunteina johonkin pimeään aukkoon?

Kaikki on loppujen lopuksi tapahtunut kaukana otteen ulottumattomissa, jonkin syvän halkeaman pohjalla. Sydänyön ja aamunkoiton välisenä aikana sen paikan sysimusta sisäänkäynti avautuu jossakin. Paikan, jossa kaikki meidän perustotuutemme menettävät tehonsa. Eikä kukaan osaa ennakoida, missä ja milloin tuo syvyys nielaisee jonkun, tai missä ja milloin sylkäisee ulos.

Kirjassa on jotain pelottavaa, vaikka mystisten tapahtumien rinnalla eletään ihan normaalia elämää. Mukiloijaksi paljastunut mieskin työskentelee kaikessa rauhassa tietokoneellaan, keskustelee puhelimessa vaimonsa kanssa arkipäiväisistä asioista ja joogaa klassisen musiikin soidessa. On helpottavaa, kun aamu alkaa sarastaa ja elämä palaa normaaliin uomaansa.

Pimeän jälkeen on ohuempi kuin Murakamin teokset yleensä, mutta kyllä siitäkin löytyvät kirjailijalle ominaiset teemat: yksinäisyys ja pyrkimys toisen ihmisen luo, kohtalonomaisuus ja selittämättömyys, muistojen ja muistamisen merkitys, musiikki klassisesta iskelmään. Ei ehkä mieleenpainuvinta Murakamia, mutta silti lukemisen arvoinen.

4.1.2021

HAIG, MATT: Keskiyön kirjasto

Kustantaja: Aula & Co 2020

Alkuteos: The Midnight Library

Suomennos: Sarianna Silvonen

Nora miettii kuluneita vuosia. Hänellä on ollut monta mahdollisuutta saada elämässään jotain aikaiseksi, mutta kaikki saamansa tilaisuudet hän on hukannut. Harrastuksissa, opiskelussa, työelämässä, seurustelussa, ystävyydessä ja sukulaisuussuhteissa. Hän ei ole onnistunut pitämään hengissä edes kissaansa Voltairea. Niinpä Nora päättää kuolla.

Kello on 00:00:00, kun Nora havahtuu taas tietoisuuteen. Hän on valtavassa kirjastossa, jonka hoitajana näyttää olevan Noralle kouluaikoina tärkeä rouva Elm. Nora on nyt elämän ja kuoleman välisessä tilassa, jossa hänellä on vielä mahdollisuus nähdä, miten hänen elämänsä olisi toisenlaisilla valinnoilla voinut mennä.

Sinulla on yhtä monta elämää kuin mahdollisuuttakin. On elämiä, joissa teet erilaisia valintoja. Ja ne valinnat johtavat erilaisiin lopputuloksiin. Jos olisit tehnyt yhdenkin asian toisin, elämäntarinasi olisi erilainen. Kaikki ne elämät ovat olemassa Keskiyön kirjastossa. Ne ovat yhtä todellisia kuin tämä elämä.

Avuksi otetaan ”Katumuksen kirja”, johon Noran koko elämän ajalta on kirjattu kaikki hänen katumansa asiat. Minkä valinnan hän haluaisi perua? Minkälaisessa elämässä hän voisi olla onnellisempi ja menestyksekkäämpi? Jos kokeiltava elämä osoittautuu pettymykseksi, voi aina palata takaisin Keskiyön kirjastoon ja valita uuden vaihtoehdon. Ainakin niin kauan kuin kello näyttää keskiyötä…

Nora kokeilee elämää toisensa jälkeen, mutta mikään niistä ei tunnu täysin oikealta. Jossain vaiheessa hän ymmärtää yrittäneensä koko ajan täyttää jonkun muun häneen kohdistamia odotuksia, kuten esimerkiksi isänsä unelmaa tyttärestään olympiatason kilpauimarina. Eikö Noralla ole mitään ikiomaa unelmaa? Tai jotain aivan uutta ja vallatonta ideaa?

Joissakin elämissä Nora herätti paljon huomiota, toisissa ei lainkaan. Joissakin elämissä hän oli rikas, toisissa köyhä. Joissakin elämissä hän oli terve, toisissa ei kyennyt kiipeämään portaita hengästymättä. Joissakin elämissä hänellä oli parisuhde, toisissa hän oli yksin, ja monissa hän oli jossain välimaastossa. Joissakin elämissä hän oli äiti, mutta useimmissa ei. 

Matkatessaan elämästä toiseen Nora tapaa kaltaisiaan vaeltajia. Heistä osa nauttii saadessaan kokeilla aina uusia vaihtoehtoja, mutta on niitäkin, jotka haluaisivat vain löytää itselleen sopivan elämän ja juurtua siihen. Nora kuuluu näihin jälkimmäisiin. Vähitellen hänelle valkenee seuraava totuus: ilman rakkautta elämä ei voi olla tyydyttävää. Ihmisen on saatava osakseen rakkautta, mutta hänen on myös löydettävä itsestään kyky rakastaa.

Keskiyön kirjasto -teoksen johtopäätökset ovat hieman naiiveja itsestäänselvyyksiä, mutta silti ne voivat herättää rakentavia ajatuksia Viimeisin oivallus on se, että eletyn elämän katuminen se vasta turhaa on!

Mutta todellinen ongelma eivät ole ne elämät, joiden elämättä jättämistä kadumme. Ongelma on itse katuminen. Katuminen saa meidät kuihtumaan ja näivettymään ja uskomaan, että olemme oman itsemme ja muiden ihmisten pahin vihollinen… Onko elämäni tästedes kuin ihmeen kautta vailla tuskaa, epätoivoa, murheita, sydänsuruja, vaikeuksia, yksinäisyyttä ja masennusta? Ei. Mutta haluanko elää? Kyllä. Kyllä. Tuhat kertaa kyllä.