18.10.2021

KÄRKI, KATJA: Eeled

Kustantaja: Bazar 2021

Eeled oli metsänpentu, peikko ja piruemon vaihdokas, jonka vanha äkka otti kuolleen naisen rinnoilta mukaansa. Tyttö kasvoi saamelaisten parissa erilaisena ja erikoisia taitoja omaavana, rakastui sinisiin silmiin ja joutui naimisiin ruskeasilmäisen miehen kanssa. Rakkauden ja velvollisuuden välissä Eeledin oli parhaansa mukaan elettävä, hoidettava vaimon ja äidin tehtävät. Kaikkitietävä kertoja seuraa myötäeläen Eeledin elämää ja kuvailee samalla kiinnostavasti vanhoja saamelaisia tapoja ja uskomuksia.

Kirjan toinen päähenkilö on Kristiina, joka minämuodossa kertoo elämänsä eri vaiheista. Lapsuutensa hän – Kultastiina - viettää Itä-Lapissa yhdessä äitinsä ja isoisänsä eli Kainuun papan kanssa. Erityisesti tyttöä kiehtoo naapurissa asuva kala-Maija; vanha nainen, joka sanoo olevansa shamaani ja joka ei hämmästy yhtään, jos Kristiina kertoo kuuntelevansa kiviä. Papan mielestä sen paremmin Kristiinan kuin hänen äitinsäkään ei pitäisi olla tekemisissä alkoholisoituneen vanhuksen kanssa.

Nuori Kristiina lähtee opiskelemaan Tukholmaan ja tapaa siellä komean rastatukkaisen Torvaldin. Mies keskittyy capoeiran (brasilialaisen kamppailulajin) harjoitteluun ja elää köyhäillen kuin hippi, mutta saa tosiasiassa avokätistä avustusta varakkailta vanhemmiltaan. Myös Kristiina hyötyy rahoista: hän pääsee matkustamaan ruotsalaisten capoeiristojen kanssa Brasiliaan, missä tapaa kiehtovan luonnonlapsen Bambin. Tämä nuori nainen on vapaa sielu, jota kukaan ei voi omistaa ja joka itse ei pyri omistamaan ketään.

Bambi oli tulta ja valoa. Hän oli rakkauden jumalatar, joka kylvi ympärilleen onnea. Seurasin häntä, hänen askeliaan ja lantionsa ja käsiensä liikkeitä, hänen katsettaan ja ihmisiä, joita hän kohtasi ja tervehti suutelemalla poskelle, jonkun kaulaan hän heittäytyi pidemmäksi aikaa ja se tuntui liialta, ja minä kuvittelin, miltä tuntui rakastaa ja olla yhtä rakastettu kuin hän.

Ruotsiin palattuaan Torvald ja Kristiina asettuvat asumaan Tukholman lähellä sijaitsevaan Auringontaloon, josta suunnitellaan eräänlaista omavaraista kommuunia (jos edelleenkin unohdetaan vanhempien rahallinen tuki). Myöhemmin joukkoon liittyy myös Bambi. Ennen pitkää molemmat naiset ovat raskaina. Kristiina on mustasukkainen, mutta epäselvää on, kumpaa hän silloin oikeastaan ajattelee: Torvaldia vai Bambia. Torvald vakuuttelee, että nimenomaan Kristiina on hänen Luz de sol.

Sä olet mun aurinko, olet mun shakti… Sä olet Jumalatar. Sen energia. Mun virtalähde. Ilman sua mä en toimi.

Nuoret äidit hoitavat lapsiaan sopuisasti yhdessä: Bambi imettää ja Kristiina hoitaa kylvetyksiä ja vaipanvaihtoja. Pidättäytymään joutuva Torvald sen sijaan on turhautunut. Vähitellen tunteet alkavat kiristyä puolin ja toisin. Syttyy riitoja turhanaikaisista asioista. Loukkauksia heitellään. Alitajuisesti jokainen tietää olevansa valmis lähtemään, vaikka uhraustenkin hinnalla.

Eeled-romaanissa toistuvat mielenkiintoisesti tietyt kuviot sukupolvesta toiseen. Ensinnäkin kolmiodraamat erilaisine variaatioineen. Toiseksi naisten rohkeus etsiä ratkaisua musertavissakin tilanteissa verrattuna miesten itsekeskeisyyteen ja vastuunpakoiluun. Kolmanneksi äitiyden kaikki laidasta laitaan vaihtelevat tunteet ja kypsyys tehdä tarvittaessa se kaikkein riipaisevin ja epäitsekkäin ratkaisu: luopua omasta lapsesta.

Kirjassa ei missään vaiheessa kerrota suoraan, mikä yhteys Eeledillä ja Kristiinalla on, mutta joidenkin yksittäisten lauseiden perusteella voi ainakin arvuutella. Näiden kahden naisen tarinat kulkevat mielenkiintoisesti rinnakkain ja saavat lukijan jännittämään etenkin Kristiinan puolesta. Välillä tuntuu, että menneisyydestä kantautuu jonkinlainen kaiku: hiljainen itku, matala hyminä. Näin kirja saa viehättävästi mystistäkin ulottuvuutta. Naisten muodostama ketju jatkuu.

Minun pitäisi kertoa, että olemme saman veriolennon eri muotoja, alkumetsän sienirihmastoa, ja että katsoessamme itseämme ja toisiamme on silmien takana välähdys menneestä maailmasta, ikiaikaisista toiveista, haluista, peloista. Nälästä, naurusta, noituudesta. Me olemme äitiemme tyttäriä, emmekä saa valita, missä ja milloin synnymme, kenen tyttäriksi ja kenen kotiin. Me voimme pitää huolta toisistamme, niin meidän kaikkien pitää tehdä.

Eeled on ihastuttavan monikerroksinen romaani, jossa kaunis kieli, taidokas rakenne, oivaltava henkilökuvaus ja iättömyyden tuntu yhdistyvät. Vuoden merkkiteoksia!

13.10.2021

SUSILUOTO, SAILA: Kehrä

Kustantaja: Otava 2021

Saila Susiluoto (s. 1971) on palkittu runoilija, jolta 2021 ilmestyi ensimmäinen romaani nimeltä Kehrä. Tosin tämäkin teos muistuttaa enemmän proosarunoa kuin perinteistä romaania. Teksti on hienostunutta ja moniulotteista, mutta kiinnostavasti myös pikkuisen rosoista. Toistuvana symbolina on kehrä: antiikin maailman napa, aurinko, mehiläispesä, koko elämä.

Mazzano Romano on italialainen keskiaikainen pikkukaupunki, jota ympäröi ihmeellinen luonto. Trejan laakson vesiputoukset puskevat höyryä niin että edessä nouseva vuori on kuin elokuvasta Sumuisten vuorten gorillat, tämä on näkymä parvekkeen aitiolta. Ensimmäisenä yönä laakson yllä näkyvät tähdet, lehtipöllö laulaa, putouksen kuohu. On niin hiljaista että taivaalle miltei repeytyy linnunradan kumea ääni.

Suomalainen kirjailijapariskunta viettää neljä viikkoa Mazzanon kylän linnakkeessa eli borgossa sijaitsevassa taiteilijaresidenssissä. Asunto on kostea ja kylmä, mutta etenkin ensi päivinä sieltä avautuvat hurmaavat maisemat korvaavat epämukavuudet. Vähitellen kuitenkin jopa kauneuteen tottuu ja huomio kiinnittyy enemmän kylän rähjäisyyteen ja likaisuuteen.

… seinillä ryöpsähtelevät villiviinit, ruukuissa kasvaa milloin mitäkin mutta aina jotain, sinisiä kukkia, pieniä tomaatteja, vaaleanpunaisia pelargonioita, basilikaa, tunnistamattomia rönsyjä, kadun yllä roikkuu erivärisiä vaatteita tai räsyjä, pimeässä ja kosteassa, eivät ne siinä kuivu, tuolla on rikkinäisiä ämpäreitä, jalan edestä talon koloihin luikahtavia takkuisia kissoja…

Nainen kirjaa päivittäin muistiin kokemuksiaan, kun residenssin asukkaat tutkivat kylän ympäristöä, luontoa ja ikivanhoja muistomerkkejä tai matkustelevat suurempiin kaupunkeihin. Paikat, tapahtumat ja kokemukset löytävät yllättäviä yhtymäkohtia antiikin myyteihin, Egyptin jumaliin, satuihin ja naisen näkemiin mystisiin uniin.

Päiväkirjanomaisten merkintöjen lomaan nainen sirottelee eri suuntiin harhailevia mietteitään. Hän ajattelee esimerkiksi monin tavoin lahjakasta isäänsä, jonka elämää lukuisat pelot rajoittavat. Tytär puolestaan saa äidin miettimään asioiden tärkeysjärjestystä. Tyttö suree lajikatoa, luonnon kuormittumista ja saastumista eikä halua tehdä tai omistaa mitään turhaa. Hän ei usko, että sanat riittävät enää pelastamaan kaunista maailmaamme.

Miksi surra kirjoituksen katoamista, runojen, lauseiden ja tarinoiden häviämistä, merkityksen vähenemistä, oman ruumiin vanhenemista ja hajoamista, kun luonto, koko sen avara ja loistavan kukoistava elonkirjo on vähä vähältä katoamassa? Meidän maailmamme joka ei ole ihmiskunnan kaaren säkenöivä kulissi, silti se on ainut joka olemassaolomme kerran todisti, Maa.

Eniten nainen kuitenkin pohtii omaa kirjailijantyötään ja omaa luovuuttaan. Hän oli suunnitellut aloittavansa Italiassa seuraavaa teostaan ja kokeilevansa runojen jälkeen jotain ihan uutta. Mitään ei kuitenkaan tunnu syntyvän. Novelleihin olisi ideoita, mutta teksti ei lähde vetämään. Romaanimuoto taas ei tunnu omalta. Nainen haluaisi luoda taivaanrannan kultaisesta kehrästä siistin kerän, mutta tulos saattaakin olla sotku!

Tuntuu kuin olisin kävellyt runosta kauas, kuin olisin katkaissut taustalla alati jylläävän metaforakoneiston, ikään kuin metafora itsessään olisi liikaa tai ei riittäisi, kuin se olisi liian kaukana, ei enää tavoittaisi mitään. Vielä kauempana on romaanimuoto jota olen hakenut, johon olen kyllästynyt heti, muotoon tai omaan ääneeni muodon sisällä, olen lakannut kirjoittamasta ja vaiennut. Jokaisen hiljaisuuden jälkeen tuntuu että olen yhä vähemmän kirjailija, vähemmän minä, mitään. Muodonmuutoksessa tämä on kivuliainta. Jotain, jokin on muuttumassa mutta ei ole takeita mitä liikahduksen takana on, perhosen väreilevät, loistavat siivet tai pieni, tuhkaantunut kotelo josta elämä on lopullisesti kadonnut.

Kehrä on kaunis ja monikerroksinen teos, joka tarjoaa loputtomasti oivallettavaa ja nautiskeltavaa. Se on yhtä aikaa haikea hyvästijättö entiselle maailmallemme ja toiveikas katse tulevaisuuteen. Ehkäpä sanoissa sittenkin on voimaa.

11.10.2021

JÄRVELÄ, JARI: Aino A.

Kustantaja: Tammi 2021

Tumma, kookas nainen, jota Italiassa luultiin venäläiseksi aristokraatiksi. Lahjakas nainen, jonka ansiosta Alvar Aallosta tuli kuuluisa. Nainen, joka jäi vaille ansaitsemaansa arvostusta. Rouva Alvar Aalto. Aino A.

Ai kyllä kannatti saada syöpä ja kuolla, kun sai elää sellaisen miehen rinnalla. Tai jos ei rinnalla niin ainakin samassa talossa, siinä jonka minä suunnittelin… Anteeksi, nyt lipsahti. Talossa jonka Hän suunnitteli. Kaikki minkä minä suunnittelin, oli yhden nukutun yön jälkeen hänen suunnittelemaansa.

Aino Marsio (1894–19949) osoitti melkoista rohkeutta lähtiessään opiskelemaan arkkitehdiksi, sillä ammattia ei 1900-luvun alussa pidetty naiselle ollenkaan sopivana. Professorikin varoitti: miesarkkitehdit tulisivat saamaan useimmat merkittävät suunnittelutyöt, vaikka heidän suunnitelmansa olisivat kuinka epäkäytännöllisiä ja hengettömiä rumiluksia tahansa. Samaa sanoi myöhemmin Suomen ensimmäinen oman toimistonsa perustanut naisarkkitehti Wivi Lönn:

… mitä tahansa naisarkkitehtina teetkin, sinulle annetaan kunniaa vain sisustajana, koristelijana, ornamenttien tekijänä, lautasliinan taittelijana.

Ainon avioliitto Jyväskylään toimistonsa perustaneen Alvar Aallon (1898–1976) kanssa tuskin perustui suureen rakkauteen. Ennemminkin taisi olla kyse yhteisen ammatin luomasta ymmärtämyksestä ja yhteistyön tarjoamista mahdollisuuksista. Alvar ideoi ja Aino piirsi hänen lennokkaat suunnitelmansa ymmärrettävään muotoon. Ainolla olivat etunaan epätavalliset taidot: kokemus puusepän ja muurarin töistä.

Järvelä ei Alvarin maineelle kumartele. Mies on äärettömän huomionhakuinen – aina esiintymässä kuin näyttelijä yleisölleen. Itsetunto on suunnaton. Toisaalta Alvar on kuin lapsi, jonka on aina voitettava kilpailut, joita muut eivät ehkä tiedä olevan käynnissäkään, ja joka siksi kieltäytyy nostamasta Ainoakaan tasavertaiseksi rinnalleen.

Alvarin päässä suunnitelmat sinkoilevat. Aino oppii pian, että vaikeneminen on viisautta toteutuskelvottomien ideoiden kohdalla – tällä tavalla ne unohtuvat Alvarilta nopeasti ja tekevät tilaa uusille suunnitelmille. Syntyneistä raakileista kehittyy sitten Ainon ansiosta uutta suomalaista arkkitehtuuria, kunhan Alvar vain ei pääse tekemään piirustuksiin muutoksia.

Alvar ei ole helppo työtoveri eikä myöskään helppo puoliso. Naissuhteita hänellä riittää, oonhan Alvaillar hurmaamisen lahja. Hurmaamistaidollaan hän onnistuu hankkimaan myös tukijoita, mutta tolkku rahankäytössä puuttuu kokonaan ja vie perheen välillä pahaan ahdinkoon. Kauniita lupauksia mies suoltaa keveästi, mutta unohtaa ne hetkessä.

Alvar on sinitiainen. Kaikille rintahöyheniään pörhistelevä ja ympäriinsä äkeilevä, reviiristään tietoinen. Tiainen, joka matkustaa lastulla soljuvan virtani päällä ja tiitittää jokaisen joenmutkan jälkeen, että tsii-tsii, minä voitin, olen ensimmäinen… Minä ole Aino. Minä olen tuli ja vesi ja maa ja ilma. Ja niiden kaikkien kultainen leikkaus. Ainakin olen kaikkea tuota enemmän kuin herra Tsii-tsii.

Aino on eittämättä luova ja lahjakas ja omaa myös pelisilmää. Yksi Ainon lempi-ideoista on tehdä kodista rajaton eli yhdistää sisätilat suurilla ikkunoilla ja liukuovilla ulkotilaan. Kaarevat muodot ovat toinen hänen kehittelemänsä oivallus: aaltoilevat sisäkatot, aaltoilevat seinät ja kaartuvajalkaiset tuolit. Kaikkea tätä palvotaan yhä Alvar Aallon nerokkuuden tuloksena.

Tätä on arkkitehtuuri. Toisten ideoiden varastamista ja uudelleen keksimistä ominaan. Jos haluaa olla suuri arkkitehti, pitää olla myös suuresti huonomuistinen, jotta voi vakuuttavasti kieltää napanneensa ideansa muilta.

Ilmeisesti Jari Järvelän tympeytyminen Alvar Aaltoa kohtaan on alkanut Jyväskylän yliopiston päärakennuksen käyttökelvottomista vessoista ja johtanut aiheeseen perehtymisen jälkeen lopulta Aino Aallon jäljille. Taustatyön määrä on jälkisanojen perusteella ollut suunnaton, mutta sen tuloksena on syntynyt teos, jossa yhdistyvät hyvä ajankuva ja hykerryttävän satiirinen henkilökuvaus.

Ainon jääminen miehensä varjoon ja vaille tunnustusta tuntuu pahalta. Toisaalta vaikuttaa siltä, ettei Aino tehnyt työtään maineen vuoksi, vaan ihmisläheisen arkkitehtuurin ja käytännöllisten tavaroiden luomiseksi. Järvelälle kiitos siitä, että tämä lahjakas, ahkera ja järkevä nainen pääsee nyt viimeinkin esiin!

6.10.2021

JÄRVIKALLAS, MARKO: Sano jotakin kaunista

Kustantaja: Siltala 2021

Kirjailija ja dramaturgi Mikko Järvikallaksen toinen novellikokoelma Sano jotakin kaunista sisältää kymmenen lyhyehköä novellia. Ne alkavat yleensä arkisesta tilanteesta, mutta rupeavat jossain vaiheessa viemään hyvinkin kummallisille ja ennalta arvaamattomille teille. Tunnelma on epätodellinen: mikä on totta ja mikä unta tai ylikiihottuneen mielikuvituksen tuotetta?  

Todellisuuteen voi luottaa. / Todellisuuteen täytyy voida luottaa. / Mitä järkeä tässä muuten on?  

Tapahtumiin saadaan yhden henkilön näkökulma, mutta muidenkin mielipiteet saattavat paljastua esimerkiksi käytyjen keskustelujen välityksellä. Kertojan sukupuoli vaihtelee, samoin ikä ja asema, mutta kertojan ääni pysyy melko samanlaisena novellista toiseen. Joissakin tapauksissa novellia joutuu lukemaan pitkälle ennen kuin selviää edes kertojan sukupuoli, mutta toisaalta Järvikallas onnistuu lyhyenkin tarinan puitteissa paljastamaan henkilöistään yllättävän paljon.

Ihmisten väliset suhteet ovat novelleissa aika outoja ja mutkikkaita. Suhde ei aina ole tasapainossa, vaan yksi osapuolista saattaa olla selvästi hallitseva ja toinen hänen varjoonsa jäävä. Silloin heikompi voi toimia eri tavoin: alistua osaansa, repiä itsensä irti suhteesta tai yrittää muuntautua esikuvansa kaltaiseksi. Nuori nainen alkaa novellissa Kaikki on taas hyvin esiintyä ulkomailla äkillisesti kuolleena kaksossiskonaan ja omia vähän kerrassaan tämän elämää itselleen. Menettääkö hän samalla jo ennestään hauraan identiteettinsä?

Olen repäissyt itseni irti. / Se joka olin, on käymässä vieraaksi, katoamassa. / Mutta kuka on tullut tilalle?  

Vanhempien ja lasten välinen suhde pulpahtaa novelleissa usein esiin. Lapsuus muistetaan harvoin turvallisena ja välit vanhempiin hyvinä, vaan pikemminkin muistetaan pelot, riidat ja ilkeät sanat. Etenkin pojat saattavat tuntea olevansa vanhempien mielestä liian herkkiä ja epämiehekkäitä eivätkä pääse sinuiksi itsensä kanssa aikuisinakaan. Esimerkiksi novellissa Eksyneet nuori poika oivaltaa yhtäkkiä, että hänen kaikkitietävä isänsä onkin pohjimmiltaan heikko ja tarvitsee huolenpitoa.

Kirjan tyyli on näennäisen asiallinen, mutta pinnan alla aistii salaperäistä imua, mitä vaihtelevan pituiset lauseetkin vahvistavat. Ihmisissä tapahtuvaa kehitystä ja muutosta Järvikallas kuvaa milloin lempeän humoristisesti, milloin dramaattista symboliikkaa viljellen. Mitä tarkoittaa peuranpää? Mitä Hindenburg-ilmalaivan tuho? Onko muutos hyvä vai ollaanko lähellä romahdusta?

Huuhtelen kasvot. / En päästä irti. / En ole vajoamassa mihinkään. / Olen tukevasti tässä, seison jaloillani kuin kuka tahansa ihminen. Raajat, rintakehä, selkäranka ja niska, sisäelimet, iho, kaikki minun käytössäni. Olen vahva.

4.10.2021

MYLLYMÄKI, MAISKU: Holly

Kustantaja: WSOY 2021

Ihmisen luonto -lehti saa yhteydenoton kuuluisalta näyttelijältä Holly Öltä. Nainen on nähnyt saarellaan linnun, joka saattaa olla Suomessa harvoin nähty vihermehiläissyöjä. Päätoimittaja Helene Greve päättää lähettää linnuista kiinnostuneen tyttärensä Evan haastattelemaan näyttelijää; tietenkin hieman vihermehiläissyöjästäkin, mutta ennen kaikkea siitä, miksi upea näyttelijä on jättänyt työnsä ja eristäytynyt mökilleen.

Tapahtumat saarella nähdään Evan silmin. Ensi alkuun hän suhtautuu kuuluisaan näyttelijään ujosti, mutta vähän kerrassaan yhä kriittisemmin. Viisikymppinen Holly on hänen mielestään epäsiisti ja räävitön nainen, joka iltaisin viiniä juotuaan jutustelee loputtomiin menneistä saavutuksistaan ja miehistään. Evalle Hollyn vanheneminen ja kauneuden katoaminen tuottaa tyydytystä, mutta monet asiat herättävät myös kateutta.

Eva itse on siisti ja järjestelmällinen nuorehko nainen, joka on elänyt siistiä ja tapauksetonta elämään hallitsevan äitinsä kanssa. Evalla on traumansa, jotka vähitellen hienovaraisesti paljastuvat, mutta Hollyn kanssa viettämänsä viikon aikana hän muuttuu yhä voimakkaammaksi ja uhmakkaammaksi, valmiiksi irtiottoon ja päätöksentekoon jopa ”pirteän kohtunsa” suhteen.

Eva hätkähtää. Hän tuntee, miten yhtäkkiä jokin uusi alkaa herätä hänessä. Se ei ole vihaa, ei varsinaisesti, se on kihelmöivämpää, aivan kuin vihaan sekoittuisi jotain muuta, jotain ihanaa, sellaista mikä saa ihmisen tekemään asioita harkitsemattomasti, pelkän voimakkaan tunteen vallassa. Eva tekee harvoin mitään tunteen vallassa, hän on järki-ihminen ja taitava pitämään tunteet toimintansa ulkopuolella.

Linnut ovat tarinassa suuressa roolissa. Vihermehiläissyöjää Eva ei viikon aikana näe eikä oikeastaan sen olemassaoloon saarella uskokaan, mutta muuten saaristoluonto kuhisee siivekkäistä asujista. Evan silmissä myös ihmiset kävisivät linnuista: laiha ja pitkäkaulainen Holly lumihaikarasta, vierailulla käyvä keikarimainen Robert(o) tilhestä ja Eva itse sihteerilinnusta. Sen lisäksi lintuja näkyy tauluissa ja kaftaanien kankaissa. Myös täytettyinä, mutta sitä Eva ei suvaitse: lintuja ei saa vangita eikä tappaa. Hän suree jopa merimetsojen pesien hävittämistä.

Sitä paitsi: maailma ja maailman linnut pärjäävät todennäköisesti paremmin ilman uutta ihmistä. Suokukot, haahkat, hömötiaiset, kuukkelit, lusikkasirrit ja tukkasotkat. Ihminen valtaa lintujen elintilan, kaataa metsät, ryöstökalastaa meret, ampuu uhanalaisen linnun omaksi huvikseen. Voi olla, että sellaisia lintulajeja katoaa, joita ei ole vielä edes löydetty.

Kirja kuvaa oivaltavasti ja hieman ironisesti kahden eri-ikäisen ja luonteeltaan erilaisen naisen välistä osittain tiedostamatonta kilpailuasetelmaa ja muusta maailmasta erillään olevan saaren jännittävää tunnelmaa. Kirjassa kursiivilla kirjoitetut tekstit antavat viitteitä siitä, mitä tulee tapahtumaan, mutta silti loppu on hieman yllättävä. Miksi näin kävi?

Maisku Myllymäen teos on saanut inspiraatiota Iris Murdochin romaanista Meri, meri, jossa teatterimies Charles Arrowby vetäytyy merenrantataloonsa kirjoittamaan muistelmiaan. Holly ei kuitenkaan ole päivitetty versio klassikosta, vaan omaleimainen ja omilla avuillaan puhutteleva teos. Tyyli vaihtelee koko ajan mielenkiintoisesti ja kielikuvat ovat kerrassaan hykerryttäviä.

Ajatelkaamme elämää maatuskanukkena: joskus syntyy se viimeinen yksilö, joka ei enää halkea, joka riittää itsenään, jonka jälkeen ei tule enää ketään toista.

Naisten reidet: kuin veneeseen sievästi vierekkäin asetellut puuairot. Miehen reidet: kuin airot, jotka on heitetty rehvakkaasti veneen laitojen yli.

Maisku Myllymäki (s. 1982) työskentelee kirjastonhoitajana Lahdessa, suhtautuu intohimoisesti kieleen ja kirjallisuuteen ja harrastaa juoksemista ja lintujen tarkkailua. Holly on hänen esikoisteoksensa. Toivottavasti seuraava romaani on jo suunnitteilla.

29.9.2021

SAMSON, POLLY: Haaveilijoiden saari

Kustantaja: Docendo 2021

Alkuteos: A Theatre of Dreamers

Suomennos: Laura Jänisniemi

Englantilainen Erica on 17-vuotias, kun hänen äitinsä kuolee jättäen tyttärelle perintönä tuhat puntaa. Erica on keskeyttänyt koulunkäynnin pystyäkseen hoitamaan sairastunutta äitiään eikä viihdy kotona tyrannimaisen isänsä luona. Ratkaisun tarjoaa äidin hyvän ystävän, kirjailija Charmian Cliftin, lähettämä kirje, joka sisältää vierailukutsun Hydran saarelle Kreikkaan.

Äidiltä saadun rahasumman turvin Erica suuntaa Kreikkaan mukanaan hurmaava poikaystävänsä Jimmy, joka haaveilee kirjailijan urasta, ja äkeä isoveljensä Bobby, joka puolestaan haluaa taiteilijaksi. Monen muun toivorikkaan kanssa he rantautuvat Hydralle pääsiäisenä vuonna 1960.

Emme pyytäneet tältä saarelta juuri muuta kuin päiviä, jotka olivat niin pitkiä ja aurinkoisia, ettei kylmä sota yltänyt puremaan, gallonin viiniä kuudella drakmalla ja vankan valkoisen talon, jonka vuokra oli kaksi puntaa kymmenen šillinkiä kuukaudessa.

Erica solahtaa nopeasti saaren taiteilijayhteisöön Charmianin äidillisen opastuksen ansiosta. Vaikka asumisolot ovat karuja, sähkö puuttuu ja juomavesi joudutaan hakemaan, elämä vaikuttaa silti kepeältä ja täyteläiseltä. Tiettyinä aikoina päivästä kaikki kokoontuvat yhteen syömään ja juomaan, juoruilemaan ja pohtimaan asioita. Suunnitellaan yhteisiä juhlia, tehdään yhteisiä retkiä luontoon.

Rakastan tätä aikaa päivästä, kun kaikki ovat täällä, kahvikuppien kilinää ja naurunremahduksia, tuttuja kissoja, aasitkin tuntuvat juoruilevan keskellä työmiesten touhuja, marmorilaatoilla jyriseviä kärryjä, kalakojuja ja hedelmäkekoja, naisia koreineen. Keskipäivän auringon alla tunnelma on kepeä, toiveikas, hilpeä; kaikki odottavat hyväntuulisina, keitä tai mitä lautta tuo tullessaan.

Kesän mittaan ihmisten väliset suhteet muuttuvat mutkikkaammiksi, kun kauniit ja vapaamieliset neitoset ja nuorukaiset aiheuttavat kitkaa vakiintuneiden kumppanusten välille. Suurimman huomion kohteena on norjalaisen kirjailijan Alex Jensenin petollisuus ja ilkeys suloista Marianne-vaimoa kohtaan ja Mariannen lohduttautuminen kanadalaisen Leonard Cohenin avulla. Juorut käyvät yhä ilkeämielisemmiksi, kun hellejakso kiristää ihmisten hermoja.

Aurinko loimuaa joka ikisestä valkoisesta seinästä, korvamme täyttyvät hyönteisten surinasta, kaskaat sirittävät lakkaamatta, kaikki pistää ja kirvelee, eikä edes jasmiinien makea tuoksu kykene peittämään roskaisten katujen löyhkää…

Kaikkein kurinalaisimmatkin meistä ovat lakanneet teeskentelemästä, että tekevät töitä. Vallankumoukselliset runot jäävät puolitiehen, siveltimet kovettuvat vernissapurkkeihin, muistikirjani käy epämääräiseksi ja täyttyy töherryksistä.

Nuori Erica noudattaa perinteistä naisen roolia: hoitaa lähes yksinään talouden, kuuntelee muiden ongelmia ja pyrkii auttamaan. Syrjästäkatsojana hän pääsee perille monista salaisuuksista, mutta kiven takana tuntuu olevan saada Charmian paljastamaan se ainoa asia, joka kiinnostaa: onko Erican äidillä ollut suhde, josta muu perhe ei ole tiennyt mitään?

Syksyllä ulkomaalaiset poistuvat Hydralta ja lähtevät kukin omille teilleen. Ericaa ei saari kuitenkaan jätä rauhaan, vaan hän vierailee siellä ensin sotilasjuntan aikaan ja toistamiseen vielä 2020-luvulla. Saarella moni asia on ennallaan, mutta ensimmäisenä kesänä tutuiksi tulleet ihmiset ovat läsnä vain haikeissa muistoissa. Ja nykyhetken pinnan alta kuultava kahdeksantoistavuotias tyttö: Minä muutun. Olen sama.

Haaveilijoiden saari tempaa heti mukaansa. Tarina etenee rauhallisesti ja uskottavasti eikä kohuttu kolmiodraamakaan vie kovin suurta tilaa kokonaisuudesta. Samsonin kerronta on hyvin aistivoimaista ja saa lukijankin tuntemaan auringon lämmön, näkemään meren kimalluksen ja yltäkylläisenä pursuavan kasvillisuuden, haistamaan tuoksut ja hajut, kuulemaan kellojen kilkatuksen ja eläinten huudot. Hyvää viihdettä!

Minua tervehtii aamun kauneus. Meri odottaa, satama lupailee draamaa, kalliot kaikuvat saaren lukuisten kirkkojen kellojen kalkkeesta… Kaariovea koristaa kypsyvien aprikoosien köynnös, jokaisen romahtaneen muurin ja raunion helkeamista pursuu luonnonkukkia.

27.9.2021

LIKSOM, ROSA: Väylä

Kustantaja: Like 2021

Ollaan Tornionjokilaaksossa syyskuussa 1944. Isä on päässyt sotimisen lomassa kotiin patistaakseen perhettään pakenemaan rajajoen eli Väylän yli länteen: odotettavissa on venäläisten hyökkäys ja luultavasti myös taistelu saksalaisia vastaan, Ensin lähtevät Setä ja raskaana oleva äiti, jotka lupaavat odotella lauttarannassa. Vastuu lehmikarjan ajamisesta turvaan jää tapahtumista kertovalle kolmetoistavuotiaalle tyttärelle ja hänen ikätovereilleen.

Matka on vaikea. Maanteillä lehmät säikkyvät liikennettä, mutta pelottavia ovat myös kinttupolut ja jäähileiset suot. Sataa räntää. Kylmä ja nälkä verottavat voimia niin ihmisiltä kuin eläimiltä. Lehmät laihtuvat ja niiden pitkiin kävelymatkoihin soveltumattomat sorkat kärsivät. Lauman johtaja, lapinlehmä Ilona, kulkee kuitenkin eteenpäin ylväänä kuin tsaaritar ja muut seuraavat nöyrinä.

Ravan seassa hoiperteleva karja oli näännyksissä. Lehmät näytit luottavan vielä tulehvaan, mutta hiehot huojuit ko olisit justhiinsa tuupertumassa maahan. Ilona yritti pittää mieliallaa yllä. Se katteli välilä taaksepäin ja heihlautti päätänsä, että ei auta: etheenpäin… Aattelin, että emmä selviä Väylän ranthaan. Nälkä kurni mahassa ja jano kuristi kurkkua. Jalat olit ko tulessa ja käetki olit kipeät lypsämisestä.

Väylän kummallakin rannalla vallitsee täysi kaaos. Äitiä ja Setää ei näy, mutta tyttö ei voi jäädä heitä etsiskelemään, koska hänen tehtävänään on huolehtia lehmistä. Nämä tulevatkin kaikkine inhimillisine piirteineen ja tunteineen, kipuineen ja mielihaluineen lukijalle tutummiksi kuin tytön kanssa kulkevat ihmiset konsanaan. Lehmiin suorastaan kiintyy.

 Pakolaiset otetaan lännen puolella yleensä ystävällisesti ja avuliaasti vastaan, mutta on niitäkin, jotka pelkäävät pakolaisten jäävän sodan päätyttyäkin heidän niskoilleen. Joidenkin on vaikea ymmärtää, että todellinen hätä on ajanut ihmiset pois kotiseuduiltaan, vaikka näkevätkin joen vastarannalla saksalaisten sytyttämät tulipalot.

Joku tuli kysyhmään hyyr haar nii kommit hiit. Siihen se mummo sano, että saksalaiset on ottahneet meän maat, polttahneet meän koit ja viehneet tyttäremmä, venäläiset on tappahneet meän miehet ja pojat, te otitta ja lapuksi varastitta meiltä pikkukläpit jo ennen ko sota kunnola alko, saatta ottaa nyh vaivojenna palkaksi meät raihnaset ja lophuunkäytetyt ukot ja akat.

Pakolaisleirien kurjuus puolestaan paljastuu, kun tyttö joutuu niille äitiä etsiessään. Parakit ovat niin kylmiä ja kosteita, ettei niihin olis saanu laittaa etes keritsemättömiä lamphaita. Taudit leviävät. Ei ole lupa lähteä mihinkään, ei lupaa tehdä mitään. Talvi on tuskainen, mutta keväällä sota on ohi ja kesällä pakolaiset pääsevät kotimaahan. Tytölle paluu kuitenkin merkitsee suurta surua ja pettymystä.

Liksom kuvaa päähenkilönsä taivallusta ja ajatuksia pienintäkin yksityiskohtaa myöten, mutta niin mielenkiintoisesti, että tekstiä miltei ahmii. Meänkieli on värikästä ja ilmeikästä – tuntuu, että sen ansiosta kerronnan vauhdikkuus ja huumori moninkertaistuvat eikä haittaa, vaikka kaikkia sanoja ei täysin ymmärtäisikään.

Kirjan nimettömäksi jäävän päähenkilön kautta lukija saa kokea, millaista evakkomatka on nuoren naisen näkökulmasta, miten pelottavaa, turvatonta ja raskasta. Silti tyttö jaksaa ja ennättää mietiskellä vaikkapa luomakunnan syntyä ja nykytilaa, avaruutta ja ihmisten historiaa. Miten kaunis onkaan hänen tulevaisuudenunelmansa! Ja miten epärealistinen…

Aattelin hetken, että elettäis aikaa, joka olis sata vuotta eessäpäin, ja uuen aja ihmiset olis niin viisaita, että tietäisit paikkansa maapallola ja ossaisit ellää sovussa ittensä, toisten ihmisten ja koko luomakunnan kanssa. Kukhaan ei pitäs toista ihmistä tai elläintä orjana, kaikki lähtis liikheele samoista lähtökohista eikä niin, että toinen syntyy rikhautheen ja toinen köyhyytheen, ja kaikki ossais punnita mennyttä ja tulevaa eikä vain höökyilis porkkanan perässä.

 

22.9.2021

LATVALA, TAINA: Torinon enkeli

Kustantaja: Otava 2021

Torinon enkeli -teoksen kertoja on nimettömäksi jäävä nelikymppinen suomalainen naiskirjailija, joka on eronnut miehestään eikä halua viettää joulua yksinään kotona. Netistä löytyvistä kirjailija- ja taiteilijaresidensseistä Torinon Via Montanalla sijaitseva asunto vaikuttaa lupaavimmalta, on edullinen ja jopa vapaana joulun aikaan. Siellä varmaan alkaisi uuden teoksen kirjoittaminenkin sujua!

Saavuttuaan asuntoon tämä erityisherkäksi tunnustautuva nainen vaistoaa oitis, että siellä on tapahtunut jotain outoa. Vieraskirjan perusteella moni aiemmista asukkaista – esimerkiksi suomalainen kirjailija Taina Latvala – on aistinut epätavallisia asioita ja joku on pelästynyt lähes järjiltään. Vähän kerrassaan nainen saa kuulla säätiön sihteeriltä Lorenzo Moravialta Torinon mystisestä puolesta ja etenkin residenssin traagisesta historiasta.

… tässä kaupungissa hyvä ja paha elävät rinnakkain kuin raivoisat rakastavaiset, villissä tasapainossa. Ne ovat energiavirtoja, joita ei voi nähdä, mutta ne ovat olemassa, rauhallisilla aukioilla, kirkkojen holveissa, patsaiden katseissa, tehtaiden piipuissa. (Lorenzo Moravia: Hyvän ja pahan voiman kaupunki)

Jouluyönä nainen on kiertelemässä Torinon keskustan autioita katuja, kun hän yhtäkkiä kohtaa yksinään kylmässä värjöttelevän pienen tytön. Noin viisivuotiaan lapsen vanhemmista ei näy jälkeäkään eikä kovin heppoisesti pukeutunut tyttö näytä tuntevan tietä kotiin. Naisen ominaispiirteisiin kuuluu lähes pakkomielteinen muiden hyvinvoinnista huolehtiminen, olipa kyseessä sitten vanhus, nuori, juoppo tai romanikerjäläinen, joten hän ottaa tytön yön ajaksi hoiviinsa.

Pieni tyttö seisoi katulyhdyn alla liikkumatta. Jos minun pitäisi kuvailla häntä vaikkapa poliisikuulustelussa tai oikeussalissa (mitä minun ei toivottavasti tarvitse tehdä!), sanoisin, että hänellä oli yllään valkoinen, pitkähihainen mekko, jossa oli pitsirimpsuja. Hän seisoi jalat hieman harallaan ja kädet riipuksissa sivulla, kuin joku olisi pudottanut hänet helikopterista.… Tyttö katsoi minua pitkään. Hämärässä hänen ihonsa näytti kalpealta.

Kirjan tunnelma on tässä vaiheessa jo varsin salaperäinen (ja on puhuttu Stephen Kingin teoksesta Uinu, uinu lemmikkini), joten jotain yliluonnollista olettaa liittyvän myös tyttöön. Tämä on aluksi mykkä ja poissaoleva, mutta osoittaa pian omaa tahtoa ainakin yhdessä asiassa: kylpeminen ei tule kuuloonkaan. Vähitellen tyttö näyttää alkavan luottaa naiseen ja haluavan pysyä tämän luona, mikä puolestaan saa naisen äidinvaistot heräämään. Mitä hän voisi tehdä? Löytyisikö vastaus Uudesta testamentista, josta nainen on tottunut etsimään ongelmiinsa ratkaisua?

Kirjan joka toinen luku kuvaa kirjailijan oleskelua Torinossa ja joka toinen hänen taustaansa: ei-aina-niin-turvallista lapsuutta Pohjanmaalla ja ei-aina-niin-ongelmatonta pitkää parisuhdetta. Ero puolisosta koskee naiseen yhä, mutta olisiko hänen pitänyt vastoin vakaumustaan taipua miehensä, ystäviensä ja jopa terapeuttinsa suostutteluun ja yrittää tulla raskaaksi? Entäpä, jos lapsen synnyttyä olisikin osoittautunut, ettei naisesta ole äidiksi?

Yksi kirjan teemoista on naisen seksuaalisuus. Kirjan kertoja rakastaa puolisoaan eikä ole liiton kestäessä koskaan fyysisesti uskoton, mutta muihin miehiin liittyviä eroottisia fantasioita hänellä on jatkuvasti. Erityisesti häntä kiihottaa eräs Subaru-mies, vaikka tämä on selvästikin narsisti eikä edes kulttuurista kiinnostunut.

Latvala on taitava rakentamaan tunnelmaa tarkkaan valittujen ja osuvien yksityiskohtien ja kielikuvien avulla. Tekstin imuun on helppo heittäytyä, kokea ripaus kauhua, pohtia suuria kysymyksiä ja nauttia hieman ironisesta henkilökuvauksesta. Taina Latvalan ja Torinon enkeli -teoksen kirjailijan välillä lienee joitakin yhtäläisyyksiä, mutta autofiktiosta ei ole kyse. Onhan ilmaan heitetty jo kysymys siitä, onko naisen kirjoittama autofiktio koskaan yhtä kiinnostavaa kuin miehen...

PS. Emma Virtasalon suunnittelema kansi on hyvin kaunis.

20.9.2021

FREITAS, DONNA: Rose Napolitanon yhdeksän elämää

Kustantaja: Otava 2021

Alkuteos: The Nine Lives of Rose Napolitano

Suomennos: Riie Heikkilä

Mietin niitä kaikkia muita mahdollisia elämiä, joita minä olisin voinut elää. Mietin elämiä, joissa olisin päättänyt olla hankkimatta lasta, mietin elämiä, joissa minulla olisi lapsi tai olisin yrittänyt sitä. Olenko minä se Rose, joka sanoi kyllä vai se, joka sanoi ehkä? Vai kenties se Rose, joka sanoi ei, tai ei milloinkaan, ei missään tapauksessa? Vai olenko jonkinlainen yhdistelmä näistä kaikista Roseista?

Rose Napolitano on keskiluokkaisesta perheestä, jossa isä tienaa elannon ja äiti jättäytyy tyttären syntymän jälkeen kotirouvaksi. Rose itse väittelee tohtoriksi sosiologian alalla ja aikoo jatkossakin omistautua täysin tutkimustyölle ja yliopistossa opettamiselle. Jo varhain hän on päättänyt, ettei tule koskaan hankkimaan lasta, ja riemastuu löytäessään samanmielisen Luken.

Parin avioliittovuoden jälkeen Luken mieli muuttuu, ehkä vanhempien häikäilemättömän painostuksen vuoksi tai ehkä siksi, että ystäväperheisiin alkaa ilmaantua pienokaisia. Rose suostuu Luken mieliksi syömään raskausvitamiineja, mutta 15. elokuuta 2006 mies löytää pilleripurkin lähes koskemattomana. Käydään keskustelu, jonka seurauksena Rosen on tehtävä koko loppuelämään vaikuttava päätös.

Freitas esittelee yhdeksän erilaista vaihtoehtoa. Jos Rosen päätös lapsettomuudesta on järkkymätön, mitä siitä seuraa? Jos Rose tulee raskaaksi, seuraako siitäkään kestävää avio-onnea tai idyllistä perhe-elämää? Tietyt asiat kyllä toistuvat jokaisessa elämässä: lapsi Rosen elämässä on aina Addie-niminen tyttö ja Thomas on mies, johon Rosie tutustuu milloin missäkin yhteydessä ja jonka merkitys vaihtelee eri elämissä.

Rose Napolitanon yhdeksän elämää -teoksen keskeisin kysymys on: eikö naisella ole oikeus itse päättää siitä, synnyttääkö lapsia vai ei?  Voiko muka olettaa, että kaikki naiset nauttivat äitiydestä? Syttyykö äidinrakkaus automaattisesti, kun vauva syntyy? Etukäteen kukaan ei sitä tiedä. Ratkaisu on suuri.

Toinen puoli asiassa on miehen oikeus saada lapsia. Tekeekö nainen oikein kieltäessään mieheltä isyyden? Onko silti takeita siitä, että kumppaniaan lapsentekoon painostanut mies kuitenkaan osallistuisi jälkeläisensä hoitoon tai kantaisi vastuutaan? Rosen tavoin myös Luken eri elämissä on vaihtelua.

Kirjassa on kuvattu kauniisti se, miten vaihtoehdosta riippumatta Rosen välit omaan äitiin kokemusten myötä lähentyvät. Äiti voi toden teolla taivutella tytärtään, jotta saisi lapsenlapsia ja tuntisi itsensä taas tarpeelliseksi, mutta tärkeintä hänelle on kuitenkin aina oman lapsen mielenrauha ja onni.

Äiti parantaa haavat: hän tasoittaa epäonnistumiset, pettymykset ja elämän suuret haasteet ja tekee kaikkensa työntääkseen lastaan eteenpäin. Toisinaan, varsin useinkin, hän liioittelee, mutta toisaalta se saa ihmisen toden teolla ymmärtämään, ettei tämä ole yksin.

Rosen kokemat elämät alkavat parista toisiinsa limittyvästä vaihtoehdosta ja lisääntyvät siitä vähän kerrassaan. Kärryillä pysyy kyllä, sillä kunkin luvun otsakkeeseen on merkitty selkeästi päiväys ja se, mistä Rosen elämästä kulloinkin on kyse. Kaikki elämät sujuvat hieman eri ratoja, mutta jotkut elämät menevät ajoittain päällekkäin ja yksi tapahtuma on sellainen, että se liittyy Rosen kaikkiin elämiin. Ei välttämättä kannata lukiessa koko ajan muistella kunkin elämän yksityiskohtia, vaan vain nauttia ajatusleikistä.

15.9.2021

LIPASTI, ROOPE: Mikaelin kirja

Kustantaja: Atena 2021

Humoristina tunnettu sanataituri Roope Lipasti on nyt kirjoittanut Suomen kirjakielen isää Mikael Agricolaa (n. 1510–1557) käsittelevän historiallisen romaanin. Agricolan elämänvaiheista ei ole paljon tietoa ja vielä vähemmän hänen persoonastaan, mutta Lipastin luoma kuva työstään innostuneesta miehestä on kuitenkin ihan uskottava.

… kirjan kirjoittamisen piti olla pelkkää iloa ja uuden löytämistä. Sikäli kuin sellainen edes oli mahdollista, sillä tyhjä sivu oli kuin meri, josta ei tiedä missä se loppuu, ja hukkuuko ajatus matkalla. Jos hyvin käy, niin tyhjää sivua musteella eteenpäin halkoessa löytyy uusi maa, josta on mielessä vasta aavistus.

25. marraskuuta 1556 Turusta lähtee arvovaltainen valtuuskunta kohti Moskovaa hieromaan sopua Pähkinäsaaren rauhassa sovitun rajan tiimoilla ilmenneiden levottomuuksien vuoksi. Mukana ovat kuningatar Margareetan veli Steen Eerikinpoika Leijonanpää, kuninkaallisen kanslian johtaja Olavi Larsinpoika, Upsalan arkkipiispa Laurentius Petri ja Turun piispa Mikael Agricola sekä toistasataa henkilöä saattoväkenä.

Mikael aikoo matkan aikana kirjoittaa uutta kirjaansa ja tilaisuuden tullen kerätä lisää aineistoa sitä varten. Hän on kiinnostunut kansanparannustaidoista, lääkekasveista ja vanhoista loitsuista, joita ei koe Pyhän sanan vastaisiksi, vaan hyödyntämisen arvoisiksi viisauksiksi. Onhan hän jo julkaissut selittävän luettelon Suomen kansan vanhoista jumalistakin.

Ei riittänyt, että hän oli luonut kirjoitetun kielen, sillä kieli oli vasta lähtökohta. Se, mitä kielellä taottiin, oli päämäärä. Nyt kielellä oli taottu jo Pyhä sana, mutta vaikka tärkein oli saatu valmiiksi, ei se tarkoittanut, että siihen pysähdyttäisiin.

Matkaa taitetaan ankarassa talvisäässä ja tilanne muuttuu sitä epämukavammaksi, mitä pidemmälle Venäjällä edetään. Venäläiset nöyryyttävät mailleen saapuneita ruotsalaisia eivätkä aina tarjoa kunnon majoitusta tai edes ruokaa. Mikael alkaa sairastella, mutta juuri hänen diplomatiantajunsa ja sanataituruutensa ansiosta rauhansopimuksesta tulee lopulta siedettävä. Paluumatkalla Mikael Agricola menehtyy ankaraan sairauskohtaukseen 9. huhtikuuta 1557.

Rinnakkain Mikaelin matkan kanssa kerrotaan Birgitta-vaimon elämästä Turussa. Birgitta on Mikaelin toinen vaimo, miestään parikymmentä vuotta nuorempi ja ehkä hieman epävarma piispan rouvan mahtavassa asemassa. Mikaelin ollessa poissa kaikki piispan talouteen liittyvät asiat kaatuvat hänen niskaansa, lampuotien toimien valvonta mukaan luettuna.

Huolta Birgitalle aiheuttaa myös äidin sairastuminen. Vanha rouva on loukkaantunut pahasti pudottuaan tikkailta omistamassaan kauppahuoneessa eikä palaa tajuihinsa. Viimeisenä keinonaan tytär turvautuu Mikaelin käsikirjoituksesta löytämäänsä loitsuun, mutta tapauksella on valitettavasti silminnäkijä. Birgitta joutuu oikeuteen noituudesta epäiltynä onnistuen kuitenkin nokkelasti kääntämään tilanteen edukseen. Silti hänen tulevaisuutensa leskenä ja viisivuotiaan Kristian-pojan yksinhuoltajana voi olla vaikea.

Se, että kertomus vuorottelee Mikael Agricolan ja Birgitan välillä, tarjoaa lukijalle laajan näkymän 1500-lvun tapoihin ja ajatusmaailmaan. Sekä Mikael että Birgitta törmäävät ihmisten pikkumaisuuteen, kateuteen ja ahneuteen ja joutuvat puolustautumaan uhkia vastaan. Toisaalta tarinaa keventää monimuotoinen huumori, jota löytää niin hauskoista lauseenkäänteistä kuin keskenään kilpailevien herrojen välisistä piikikkäistä keskusteluista. Mikaelin kirja on mukaansa tempaava ja tunnelmaltaan kiehtova romaani.