13.6.2021

OSMAN, RICHARD: Torstain murhakerho

Kustantaja: Otava 2021

Alkuteos: The Thursday Murder Club

Suomennos: Arto Schroderus

Coopers Chasen eläkeläiskylä sijaitsee Kentin vehreässä kreivikunnassa. Luksusluokan asuinalueen keskellä sijaitsee vanha luostarirakennus, josta löytyvät uima-allas, harrastetilat ja tasokas ravintola. Kylässä asuu noin kolmesataa yli kuusikymmentäviisivuotiasta asukasta ja reseptilääkkeiden lisäksi siellä käytetään silmiinpistävän paljon tasokkaita viinejä.

Yksi Coopers Chasen harrastajaryhmistä on Torstain murhakerho, joka tutkii vanhoja ratkaisematta jääneitä rikoksia. Ryhmän muodostavat salaperäisen vaikutusvaltainen Elizabeth, ammattiyhdistysjohtaja Ron, psykiatri Ibrahim ja uutena jäsenenä sairaanhoitaja Joyce. Elizabethin kanssa ryhmän perustanut komisario Penny on nykyisin koomassa hoitokodissa, mutta Elizabeth käy kuitenkin säännöllisesti selostamassa kerhon toimintaa ystävälleen.

Muutama lasi viiniä ja murhamysteeri. Hyvin sosiaalista mutta myös veristä. Onhan se hauskaa puuhaa. He tapasivat aina torstaisin (siitä myös nimi). Torstaisin, koska palapelihuoneessa oli kaksi tuntia vapaata Taidehistorian ja Ranskan kielen keskustelutaidot -ryhmien välissä. Koska huone oli aikoinaan varattu ja varataan yhä edelleen nimellä Japanilainen ooppera – vapaata keskustelua, he saivat aina olla rauhassa.

Yhtäkkiä eläkeläiskylän rauha on uhattuna. Alueen omistaja Ian Ventham aikoo rakennuttaa lisää asuntoja läheiselle kukkulalle, kaataa puita ja repiä luostarissa eläneiden nunnien hautausmaan auki. Luvat hautausmaan siirtämiseen hänellä jo on, mutta lisäksi hän yrittää saada vanhan lammasfarmarin myymään tiluksensa. Tässä yhteydessä Ventham aikoo myös päästä eroon pitkäaikaisesta rakennusurakoitsijastaan Tony Curranista, joka omistaa neljänneksen kaikesta Coopers Chaseen rakentamastaan.

Sitten käykin niin, että joku kalauttaa Tony Curranin kuoliaaksi ja murhakerho saa ensimmäistä kertaa aivan tuoreen tapauksen tutkittavakseen. Kovin moni vaikutusvaltainen henkilö tuntuu olevan Elizabethille ”palveluksen velkaa” ja niin hän onnistuu taktikoimaan nelikon rikosylikomisario Chris Hudsonin ja konstaapeli Donna De Freitasin murharyhmän epäviralliseksi taustavaikuttajaksi.

Ruumiit eivät lopu tähän ja tapahtumaketjun alkupää tuntuu ulottuvan peräti viidenkymmenen vuoden taakse. Amatöörietsiviä eivät muodollisuudet eivätkä lait pidättele – etenkin kun johdossa on Elizabethin kaltainen juonittelija. Välillä yleensä tasapainoinen Chris Hudson kimpaantuu murhakerhon sooloilusta ja vihjeiden jemmaamisesta, mutta uhkailu ei porukkaa hetkauta.

Teillä on neljä epäiltyä, jotka lähtevät mielihyvin oikeuskäsittelyyn hymyilemään iloisesti ja teeskentelemään, että muka luulevat tuomaria pojantyttärekseen, ja kysymään, miksi hän käy niin harvoin kylässä. Koko prosessi on vaikea, kallis ja aikaa vievä, eikä siitä ole mitään hyötyä. Kukaan ei joudu vankilaan, kukaan ei saa sakkorangaistusta, kukaan ei joudu edes keräämään roskia tienvarressa.

Torstain murhakerho on yleisilmeeltään hyväntuulinen, mutta kyllä mukaan mahtuu myös surua, kaipausta ja yksinäisyyttä. Henkilögalleria on värikäs pirteine eläkeläisineen ja heidän apuvoimineen. Miten tapahtumiin liittyvät esimerkiksi isä Mackie, Ronin poika Jason (entinen nyrkkeilijä, nykyinen tosi-tv-tähti) tai puolalainen monitaituri Bogdan? Juoni osoittautuu todella mutkikkaaksi ja kirjan loputtua pitääkin järjestellä ajatuksiaan: kuka oikeastaan murhasi kenet ja miksi?

12.6.2021

TURTON, STUART: Pimeitten vetten paholainen

Kustantaja: Otava 2021

Alkuteos: The Devil and the Dark Water

Suomennos: Jaakko Kankaanpää

On vuosi 1634. Bataviasta lähtee kahdeksan kuukauden matkalle kohti Amsterdamia kahdeksan laivaa, joista Saardamilla matkustaa kenraalikuvernööri Jan Haan vaimonsa Saran ja tyttärensä Lian kanssa. Muista matkustajista huomiota kiinnittää eniten Sammy Pipps, joka on maailmankuulu rikostutkija ja voronkoppaaja, mutta nyt vankina ja kahleissa. Ainoastaan kenraalikuvernööri ja hänen kamariherransa Cornelius Vos tietävät, mistä Sammya syytetään. Sammy itse vannoo syyttömyyttä ja hänen henkivartijansa ja ystävänsä Arent Hayes uskoo.

Saardam-laivaa on jo satamassa varoitettu tulevista vaaroista. Varoittaja on spitaalinen mies, joka puheensa jälkeen leimahtaa liekkeihin. Omituista asiassa on se, että spitaaliselta on jossain vaiheessa leikattu kieli, joten hänen ei mitenkään olisi pitänyt pystyä puhumaan. Ramman jalkansa takia ei myöskään kiipeämään laatikkopinon päälle.

Tietäkää, että isäntäni… purjehtii Saardamin matkassa. Hän on salaisuuksien herra, kaiken synkän ja epätoivoisen valtias. Hän antaa teille tämän varoituksen vanhojen lakien mukaan. Saardamin lastina on synti, ja kaikkia, jotka lähtevät sen mukaan, kohtaa armoton tuomio. Se ei pääse perille Amsterdamiin.

Matka kuitenkin alkaa ja uusia varoituksia satelee. Mastoon nostetussa purjeessa on merkki, jonka taikauskoisimmat tulkitsevat Vanha Tom -nimisen paholaisen merkiksi: silmä, joka vetää perässään häntää. Spitaalisen haamu nähdään laivan ikkunassa. Aavelaivan valo seuraa Saardamia. Ihmisiä katoaa ja kuolee. Aineeton ääni kuiskailee yössä tarjoten ihmisille sitä, mitä itse kukin palavimmin halajaa. Mutta paholainen ei anna mitään ilmaiseksi, kaikesta on jossain vaiheessa maksettava.

Vanha Tom on ylpeä. Se riivaa vain niitä, joilla on valtaa, tai sitten niitä, jotka ovat vahvoja. Tärkeitä ihmisiä. Sellaisia ihmisiä, jotka pääsevät kaikkialle, minne se haluaa mennä, ja ajan mittaan, kun Vanha Tom hallitsee heitä, heidän valtansa vain kasvaa. Turmelus ja tuho virtaavat ulos Vanhasta Tomista samalla tavalla kuin varjot seuraavat meitä ulkokannella…

Epäjärjestys valtaa laivan. Ihmisiä yllytetään kavalan suunnitelmallisesti toisiaan vastaan ja yhä useampi on valmis antautumaan Vanhan Tomin palvelijaksi. Merimiehet ja matruusit käyvät veriseksi muuttuvaa valtataistelua.  Kirjan loppuratkaisun jälkeen lukija voi kelailla tapahtumia mielessään ja pohtia, olisiko missään vaiheessa ollut mahdollista arvata asioiden todellista laitaa.

Turton rakentaa ovelia juonia – senhän todisti jo hänen esikoisromaaninsa Evelynin seitsemän kuolemaa. Pimeitten vetten paholainen -dekkarissa viehättää erityisesti kuvaus elämästä 1600-luvun purjelaivalla. Tilat ovat ahtaat ja haisevat. Kullakin ihmisryhmällä on oma tarkkaan rajattu tilansa, jolta poistuminen tietää vaaraa. Miehistöä hallitaan pelolla ja ankaralla kurilla. Pelätä pitää merirosvoja ja myrskyjä. Huonossa tapauksessa ruokakin loppuu.

Asiat, joita paholainen tarjoaa, eivät ole vain 1600-luvun ihmisille mieleen. Kyllä nykyaikanakin esiintyy vallan- ja rahanhimoa, pyrkimystä vapautua alentavista ihmissuhteista ja halua kostaa koettuja vääryyksiä

”Mitä ovat pimeät vedet?”

”Se on vanhojen merimiesten nimi ihmisen sielulle… Heidän mielestään ihmisen synnit ovat pinnan alla kuin vanhat hylyt valtameren pohjassa. Pimeät vedet ovat ihmisen sielu, ja niissä Vanha Tom ui.”

11.6.2021

EKBERG, ANNA & RYDAHL, THOMAS: Merenneidon kuolema

Kustantaja: Minerva 2021

Alkuteos: Mordet på en havfrue

Suomennos: Katarina Luoma

Tanskalaiset dekkaristit ovat yhdistäneet voimansa! Anna Ekberg on pseudonyymi, jonka takana ovat kirjailijat Anders Rønnow Klarlund ja Jacob Weinreich. Heiltä on suomennettu aiemmin dekkarit Salattu nainen, Uskottu nainen ja Kadotettu nainen. Thomas Rydahl puolestaan on julkaissut dekkaritrilogian Erakko, Paossa ja Myrskyn silmä, jonka aloitusosa voitti Tanskan parhaan rikosromaanin palkinnon ja Lasiavain-palkinnon vuoden parhaasta pohjoismaisesta dekkarista.

Merenneidon kuolema -dekkari sijoittuu Kööpenhaminaan vuonna 1834 ja sen päähenkilö on nuori Hans Christian Andersen, joka on vasta aloittelemassa kirjailijanuraansa. Sponsoreidensa pettymykseksi ei kylläkään kovin menestyksekkäästi.

Isonenäisenä, pitkänä ja laihana Andersen muistuttaa lähinnä haikaraa. Hänellä ei ole ollut menestystä naismaailmassa, mutta ei ehkä haluakaan. Hän vierailee kyllä kauniin Anna-nimisen prostituoidun luona, mutta vain leikatakseen värillisestä paperista siluettikuvia. Annan Molly-siskon mielestä tämä on luonnotonta ja epäilyttävää.

Sitten Anna löytyy kuolleena kanavan saastaisesta vedestä. Hän muistuttaa merenneitoa, kun köydet, vesikasvit ja repeytyneet vaatteet ovat kietoutuneet alaruumiin ja jalkojen ympärille ja aukinaisissa hiuksissa kimmeltävät näkinkengät. Molly syyttää Andersenia murhasta ja poliisit ovat taipuvaisia uskomaan häntä. Miehelle suodaan kuitenkin kolme päivää aikaa todistaa syyttömyytensä ja etsiä sitovat todisteet siitä, että murhaaja on joku toinen.

Lukija tietää jo tässä vaiheessa enemmän kuin kirjan henkilöt, mutta on hänkin monista asioista tietämätön. Kuka on madame Krieger? Mikä syy madamella olisi murhata ja viillellä brutaalisti nuori nainen? Andersen on todella kiperässä paikassa, vaikka onnistuu lopulta vakuuttamaan Mollyn ja saamaan tämän apurikseen. Lähtökohtana heillä on vartijan taposta mestattavaksi tuomitun rankkurin toistelema värssy:

Voi minua kuninkaan virtsan uskollista palvelijaa. / Joudunko kirveen alle tekosesta, johon minulla ei ollut osaa? / Yksi neiti tynnyrissä, toinen paljussa. / Totta on, piilee piru yksityiskohdissa. / Kun punainen muuttuu valkoiseksi tunnelissa / olemme hävinneet Schneiderille ikuisessa kaksintaistelussa.

Kirjassa liikutaan Kööpenhaminan köyhillä, rähjäisillä ja saastaisilla alueilla, mutta myös kuninkaan hovissa. Onko kylmäverisellä ja samalla epätoivoisella murhaajalla yhteyksiä kuninkaallisiin? Siksikö Andersen ei saa koskaan kertoa totuutta tapahtuneesta? Tai kertoohan hän, mutta satujen muodossa. Pieni merenneito. Pieni tulitikkutyttö.

Tunnelmaltaan Merenneidon kuolema muistuttaa ruotsalaisen Niklas Natt och Dagin 1700-luvun loppuvuosien Tukholmaan sijoittuvaa dekkarisarjaa. Tummanpuhuvaa ja armotonta. Köyhien rimpuilua valtaapitävien armoilla. Satunnaisia inhimillisyyden pilkahduksia. Juoni on taiten rakennettu, vaikka onkin karmaiseva. Kirjailijoiden yhteistyö on tuottanut hyvän tuloksen.

10.6.2021

HARPER, JANE: Kadonnut mies

Kustantaja: Tammi 2021

Alkuteos: The Lost Man

Suomennos: Mari Hallivuori

Hautakivi heitti maahan pienen varjon. Musta laikku oli silmänkantamattomiin ainoa suoja auringolta, ja sen koko vuoroin suureni ja pieneni, kun varjo kiersi kiveä aurinkokellon viisarin lailla. Mies oli alkuun kontannut, sitten raahannut itseään varjon tahtiin. Hän oli yrittänyt mahtua siihen, väännellyt kehoaan epätoivon vallassa, potkinut ja kuopinut maata peloissaan ja janoissaan.

Australian sisäosissa maa on karua, suojatonta ja auringon kuivaksi paahtamaa. Satojen kilometrien autiudessa liikkuu harvoin ketään eikä kukaan ainakaan lähde sinne kävelylle ilman varusteita. Juuri niin Cameron Bright ilmeisesti on kuitenkin tehnyt. Hänet löydetään kuumuuteen ja nestehukkaan menehtyneenä seudun ainoan maamerkin eli karjamiehen hautakiven juurelta. Itsemurha tuntuu todennäköisimmältä vaihtoehdolta.

Camin vanhin veli Nathan epäilee silti, ettei kaikki ole ihan kohdallaan, ja alkaa penkoa asioita kuusitoistavuotiaan poikansa Xanderin kanssa. Mikä olisi ajanut iloisen ja suositun Camin itsemurhaan? Veljesten välit eivät ole nuoruuden jälkeen olleet erityisen läheiset, vaikka heidän laajat maatilansa sijaitsevatkin vieretysten, mutta riitaa ei ole ollut. Luultavimmin Cam on vain halunnut vältellä veljeä, joka kohtalokkaan virheen tehneenä on suljettu muun yhteisön ulkopuolelle.

Epäilyttävät asiat ovat pieniä, mutta silti käsitykset ihmisistä alkavat muuttua. Cam ei ehkä olekaan niin mukava kuin yleisesti luullaan. Pikkuveli Bub saattaa olla ovelampi kuin kukaan on uskonut. Camin Ilse-vaimolla tuntuu olevan jotain salattavaa, samoin tilan asiat täydellisesti hallitsevalla Harry-sedällä (joka oikeasti ei ole sukua, vaan palkattua työvoimaa) ja jopa kausityöläisillä. Lopulta päädytään tutkimaan aiemman sukupolven langettamaa varjoa – sadistista isää ja alistuvaa äitiä.

Kadonnut mies on rakenteelta hyvä dekkari, jossa tapahtumat kuitenkin varsinkin alussa etenevät miltei ärsyttävän hitaasti. Paljastusten myötä vauhti hieman kiihtyy, mutta ei Kadonnut mies ruuvia kiristä lopussakaan. Silti se pitää otteessaan. Lukijaa johdatetaan epäilemään henkilöä toisensa jälkeen. Mihin epätoivo ja pelko voi ihmisen ajaa? Mitä suhteita, toiveita ja tunteita pinnan alla piilee?

Ilmapiirin jännittyneisyys on käsinkosketeltavaa ja armottoman luonnon läheisyys vielä lisää vaaran tuntua. Yksi tehokeino on nostaa yhä uudelleen esiin Camin laajalti tunnettu ja kopioitu maalaus karjamiehen hautakivestä. Maalaus on kotona kunniapaikalla ja niin pyhä, että sitä tuskin saa koskettaa. Mitä siihen oikein liittyy?

9.6.2021

BRAITHWAITE, OYINKAN: Sisareni, sarjamurhaaja

Kustantaja: WSOY 2020

Alkuteos: My Sister, the Serial Killer

Suomennos: Kaisa Kattelus

Ayoola kutsuu minut luokseen näillä sanoilla: Korede, olen tappanut sen. Olin toivonut, etten koskaan enää kuulisi noita sanoja.

Sisareni, sarjamurhaaja -teos sijoittuu Lagosiin, Nigeriaan. Korede on tunnollinen ja pätevä sairaanhoitaja, joka pitää osastolla järjestyksessä niin vastaanottovirkailijat ja siivoojat kuin muut sairaanhoitajat. Ayoola on hänen pikkusiskonsa, jolla tuntuu olevan taipumusta tappaa seurustelukumppaninsa. Aina tekonsa jälkeen Ayoola hälyttää paikalle sisarensa, joka hävittää ruumiit ja jäljet. Miten tällaiseen on päädytty?

Yhtenä syynä on Ayoolan häikäisevä kauneus, kutkuttava enkelinkasvojen ja vampin vartalon yhdistelmä. Jo pienestä pitäen hän on tottunut saamaan kaiken haluamansa viehätysvoimansa avulla, ilman työntekoa. Aikaa myöten hänestä on sitten kehittynyt itsekeskeinen, ajattelematon ja häikäilemätön nainen, joka näkee muut pelkkinä pelinappuloina ja on valmis uhraamaan kenet tahansa suojellakseen itseään. Koreden hän saa avukseen vetoamalla sisarrakkauteen.

Hän elää maailmassa, jossa asiat menevät aina hänen toiveittensa mukaisesti. Se on hänelle samanlainen luonnonlaki kuin painovoima.

Asiassa on toki toinenkin puoli. Pikkutytöstä asti Ayoola on kauneutensa vuoksi joutunut miesten pakkomielteiden ja omistuksenhalun kohteeksi, mistä laskelmoiva ja väkivaltainen isä on pyrkinyt hyötymään. Ehkäpä tästä on lähtöisin Ayoolan kammo uhkailua ja niljakasta lähentelyä kohtaan? Tai sitten hän vain koki ensimmäisen tekemänsä tapon niin helpoksi ja jännittäväksi, että jatkossa veitseen tarttuminen ei vaadi enää paljoakaan.

Sisarensa varjoon jäämään tottunut Korede alkaa pohtia omaa asemaansa vakavasti vasta siinä vaiheessa, kun Ayoola päättää vampata Koreden ihaileman lääkärin, Taden. Tekeekö Ayoola pelkästään kiusaa siskolleen vai haluaako näyttää, ettei Tade ole sen kummempi kuin miehet yleensäkään? Ainakin Korede joutuu nyt käyttämään kaiken nokkeluutensa suojellakseen sisareltaan miestä, joka luulee Koreden toimivan pelkästä kateudesta.

Hän on minun sisareni. En halua, että hän joutuu vankilaan, ja sitä paitsi hän luultavasti saisi valamiehistön vakuuttuneeksi syyttömyydestään – hänhän on Ayoola. Hänen tekonsa ovat uhrien vika, ja hän itse toimi kuten kuka tahansa järkevä, häikäisevän kaunis ihminen toimisi sellaisessa tilanteessa.

Kirja on helppolukuinen, mitä lyhyet luvut vielä edesauttavat. Kepeä tarina ei juuri panosta henkilöiden motiivien selvittelyyn eikä kovin syvälliseen henkilökuvaukseenkaan, mutta ironinen ote kannattelee tarinaa. Sisarkateus ja toisaalta sisarrakkaus ovat kirjan keskeisiä teemoja. Mielenkiintoisinta kirjassa on nigerialaisen kulttuurin ja yhteiskunnan esittely, esimerkiksi kaikkialla esiintyvä lahjonta ja naisen heikko asema yhteiskunnassa.

Oyinkan Braithwaite syntyi vuonna 1988 Lagosissa ja vietti lapsuutensa vuoroin Englannissa ja Nigeriassa. Esikoisteos Sisareni, sarjamurhaaja oli vuonna 2019 ehdolla Booker-palkintoon.

8.6.2021

UNGE, CHRISTIAN: Läpi veden, läpi tulen

Kustantaja: Tammi 2021

Alkuteos: Går genom vatten, går genom eld

Suomennos: Anu Heino

Hajota ja hallitse. Ei mitenkään epätavallista miespuolisten ylilääkäreiden keskuudessa. Ei auttanut kuin kestää. Purra hammasta.

Tukholman Nobelsairaalan akuuttilääkärin Tekla Bergin päivystysvuorolla tilanne on kaoottinen, kun samaan aikaan pitäisi elvyttää Gaucherin taudista kärsivää pientä poikaa ja hoitaa pahasti puukotettua nuorta miestä. Työrauhaa ei ole nimeksikään, kun ympärillä pyörivät pikkupojan ärhäkkä isä, puukotuksen uhrin jengitoverit ja Teklan virheitä vaaniva ylilääkäri. Onnistuakseen Teklan on turvauduttava uskomattomaan valokuvamuistiinsa ja huulipunahylsyssä säilyttämiinsä amfetamiinipommeihin.

Seuraavaksi Tekla onkin jo auttamassa läheisen tornitalon räjähdysmäisessä tulipalossa loukkaantuneita potilaita. Yksi potilas on pahasti palanut, mutta juuri ja juuri hengissä. Jostain syystä Tekla alkaa epäillä, että tämä mies saattaisi olla hänen kateissa oleva veljensä Simon. Veli on ollut nuoresta asti huumekoukussa ja syyllistynyt monenlaisiin typeryyksiin, joista isosisko on hänet aina pelastanut. Huolestunut Tekla päättää seurata tämän miehen tilannetta erityisen tarkasti.

Teklan henkiset voimavarat asetetaan yhä suuremmalle koetukselle, kun hänet vedetään mukaan Nobelsairaalan johtajan Monica Carlssonin kunnianhimoisiin suunnitelmiin. Monica on häikäilemätön nainen, jonka jokaisella sanalla ja teolla on tarkoitus, ja joka ei kaihda kieroja temppuja tai kiristystä nostaakseen rapistumaan päässeen ja vanhanaikaisen sairaalansa taas huipulle.

Eikä tässä kaikki, vaan Tekla joutuu Simonin asioita selvitellessään napit vastakkain alamaailman kanssa. Venäjän turvallisuuspalvelun FSN:n kanssa yhteistyötä tekevällä uzbekistanilaisen Victor Umarovin johtamalla järjestöllä on omat suunnitelmansa palovammapotilaan ja Simonin suhteen.

Läpi veden, läpi tulen -teos sisältää vähän kaikkea: toisaalta jengisotaa, huumekauppaa, korruptoituneita poliiseja ja juonittelua ja toisaalta sairaalan sisäistä valtataistelua ja hierarkiaa, naisen asemaa lääkäripiireissä, perheongelmia ja ihmissuhdevaikeuksia. Vyyhti on melkoinen, mutta pysyy kiitettävästi kasassa.

Tekla Berg on epätavallinen sankaritar. Huumekoukkuun jäänyt lääkäri, joka uskaltaa tehdä epäsovinnaisia ja riskialttiita ratkaisuja. Lääkäri, joka ei rohkene paljastaa erikoislaatuista muistiaan, koska naisen ei sovi näyttää fiksummalta kuin mieskollegat. Veljeään ehdottomasti rakastava sisko, joka ei tätä suojellessaan pelkää oman henkensä vaarantamista. Väsynyt. Ulkonäöstään piittaamaton.

Ruotsalainen Christian Unge (s. 1972) on työskennellyt Lääkärit ilman rajoja -järjestössä ja toimii nyt sisätautien ylilääkärinä Karoliinisessa yliopistosairaalassa. Hän on kirjoittanut lukuisia teoksia, esimerkiksi muistelmansa Har jag en dålig dag kanske någon dör. Dekkari Läpi veden, läpi tulen on ensimmäinen osa Tekla-sarjasta ja ensimmäinen Ungelta suomennettu teos. Kirja on asiantunteva, viihdyttävä, nopealukuinen ja vauhdikas, joten jatkoa jää odottamaan kiinnostuneena.

7.6.2021

VIHINEN, ANTTI: Punainen prinsessa

Kustantaja: Into 2021

Tampereen läheltä löytyy Pyhäjärvestä juhannusaattona 2018 iäkkään naisen ruumis. Kuolema vaikuttaa ensin tavanomaiselta hukkumisonnettomuudelta, mutta osoittautuukin murhaksi. Lisäksi keskusrikospoliisin komisariot Markus Berglund ja Jari Ruokosalmi tunnistavat vainajan entiseksi saksanopettajakseen Helga Conradiksi, joka sai koulun jokaisen pojan sydämen väpättämään.

Helgasta löytyy kummallisen vähän tietoja - on kuin hänellä ei olisi ollut lainkaan menneisyyttä ennen muuttoa Saksasta Suomeen. Tutustuminen hänen mökkiinsä lähisaaressa lisää ihmetystä, sillä seinäpaneelin takaa löytyy huomattava asevarasto. Interpolin tietokantaan ladatut dna-näytteet tuottavat tulosta: kaunis punatukkainen Helga onkin tosiasiassa yksi Euroopan etsityimmistä rikollisista. Hän on Alina Herzog eli Punainen prinsessa, Baader-Meinhof-terroristi ja yksi äärivasemmistolaisen Punaisen armeijakunnan johtajista.

”Onko todellakin niin, että vuosien ajan satojen suomalaislasten saksan kielen opettajana on toiminut Punaisen armeijakunnan etsityin terroristi? Ja että tuo vallankumousprinsessa on kaiken kukkuraksi opettanut Suomen krp:n komisariota, joka nyt tutkii hänen murhaansa…”

…Sisäministeri Loikkanen manasi toimittajan kysymystä hiljaa itsekseen mutisten. Hän oivalsi, että Baader-Meinhof-terroristin löytyminen Pyhäjärvestä merkitsi mahdollista poliittista kriisiä, joka saattaisi viedä hallitukselta uskottavuutta, Alina Herzog oli poliittinen pommi.

Tieto Punaisen prinsessan löytymisestä saa Saksan tiedustelupalvelun kenttäjohtajan Sandra Klingerin lentämään seurueineen Tampereelle. Saksalaiset haluaisivat tietoa siitä, miten Punainen prinsessa on onnistunut pääsemään Suomeen vuonna 1981 ja toimimaan paljastumatta opettajana lähes kolmekymmentä vuotta. Jonkun on täytynyt auttaa häntä, mutta kuka auttaja on?

Punaisessa prinsessassa on kohtalokkaita ja yllättäviä käänteitä, joten se on dekkarinakin ihan varteenotettava. Huumoria tarinaan tuovat Jari Ruokosalmen eli Ruokottoman epäkorrektit letkautukset, jos kohta myös yllättävät sankaruuden hetket. Kiinnostavinta teoksessa ovat kuitenkin tiedot Punaisen armeijakunnan toiminnasta, vaan miten siihen liittyvät sellaiset asiat kuin Melvillen romaani Moby Dick ja Tiitisen lista?

Loppusanoissa Antti Vihinen paljastaa olleensa vuonna 1988 Hampurin yliopistossa samalla luennolla Ulrike Meinhofin tyttären kanssa ja alkaneensa sen jälkeen ottaa selvää Baader-Meinhof-tapauksesta. Kirjassa on paljon historiallisesti todennettua faktaa, mutta nokkelasti Vihinen on kutonut tarinaan myös sellaisia tapahtumia, joiden todenperäisyys on edelleen spekulaation asteella. Välillä mennään luennoinnin puolelle, mutta kaikkinensa kirja kyllä onnistuu viihdyttämään oikein mukavasti.

Antti Vihisen (s. 1961) esikoisdekkari Punainen prinsessa aloittaa Vaaran värit -sarjan.

2.6.2021

ITÄRANTA, EMMI: Kuupäivän kirjeet

Kustantaja: Teos 2020

On vuosi 2168 Maan tai vuosi 68 Marsin ajanlaskun mukaan. Marsia kohti matkustavat Lumi Salo Jupiterin Europa-kuulta ja Lumin puoliso Sol Uriarte Maasta päin. Sol ei kuitenkaan saavu Harmonian siirtokuntaan lupauksensa mukaan, vaan lähettää viestejä: tule Datongiin, tuo puinen rasia työhuoneen kirjoituspöydän laatikosta, katso kanavaa 12, palaa kotiin. Ikävissään Lumi alkaa kirjoittaa kirjeitä puolisolleen.

Olen tallentanut itseeni hetkiä vuosien aikana, tehnyt niistä tarinaa: meidän tarinaamme, Sol. Minulla on muisto hetkestä, jolloin ensimmäistä kertaa taivut puoleeni ja kosketat minua kuin rakastettua kosketetaan. Jos vertaisin sitä hetkeen, joka ajassa todella tapahtui, ne eivät enää olisi yhtäläiset… Mutta miten mieleni säilyttämät kirkkaat kokemukset poikkeavatkin todesta, niille rakentuu se kertomus, jonka olen itselleni kertonut. Sol, kun katson noita kuvia, ne halkeavat ja monistuvat, sirpaloituvat aaveiksi limittäin toistensa päälle. Nekin asiat, joiden tiedän jääneen tapahtumatta, tulevat tosiksi. Katson aikaa ja avaruutta, ja kaikki tapahtuu kerralla, jokainen tarina, jonka olisimme voineet elää tai jättää elämättä.

Maasyntyinen Lumi oli kuusitoistavuotias muuttaessaan pois Talvimaasta. Silloin Lumi nimittäin sai kutsun parantajan työhön sielueläimeltään ilvekseltä ja osoitti myös kokeissa olevansa hengeltään riittävän vahva kulkeakseen Maailmanpuuta pitkin paikasta toiseen. Solia etsiessään Lumi käyttää taitoa hyväkseen, mutta käyttääkö hän sitä sallitulla tavalla?

Etnobotanisti Sol (jonka sukupuoli jätetään arvoitukseksi) puolestaan on intohimoisesti keskittynyt etsimään keinoja maapallon vesien puhdistamiseen sieniä, leviä tai jäkälää käyttämällä. Maa on suurelta osin asuinkelvoton tulvien, saasteiden ja sotien vuoksi. Silti kaipuu sinne tuntuu siirtyvän sukupolvelta toiselle, niillekin, jotka eivät ole koskaan Maassa käyneet.

Marsissa syntyneet ja kasvaneet ihmiset kaipaavat Maata. Horisonttia, avomerta, taivasta ja aurinkoa. Tiede uskoo sen johtuvan siitä, että evoluutio ei ole ehtinyt muutosten tasalle. Kehityimme lajina Maan oloissa ja oloihin, emme maanalaiseen keinovaloon. Sellainen ikävä voi lukita itsensä ihon alle ja syödä ihmistä sisältäpäin. Parantajat uskovat, että se on yksi sielunsairauden syistä. Sielu pyrkii vaeltamaan kohti kotia, josta se on raastettu pois, ja repeää.

Marsissa on alettu kuitenkin suhtautua yhä torjuvammin Maasta saapuviin pakolaisiin. Kapinallisena tunnettu Sol yrittää julkisesti kannustaa Marsin asukkaita lisäämään humanitääristä apua alkukodilleen, jonka luonnonvaroja riistämällä planeetan vauraus on sentään aikoinaan saavutettu. Solin mukaan siirtokunta kyllä pystyy ottamaan vastaan enemmän pakolaisia elintason siitä kärsimättä.

Kuinka pitkälle Sol on valmis menemään puolustaakseen asiaansa? Kuuluuko hän Kivenkääntäjät-ympäristöjärjestöön, joka näyttää mielenosoitusten sijasta ruvenneen harrastamaan ekoterrorismia? Mitä tarkoittaa tunnuslause: Maa herää ja kivet puhuvat, ja pimeä väistyy vetten päältä?

Ajattelen elämää, joka minun on sovitettava ylleni kuin vieras vaate: jossain minun on osattava olla muutakin kuin aave menneissä huoneissa. Jossa en voi palata siihen, mitä oli, vaan minun on rakennettava uusi maailma siitä, mitä on nyt.

Itärannan kieli on runollisen kaunista, mutta paikoin niin henkevää, että se alkaa tuntua jo itsetarkoitukselliselta. Kirjan herkkä henkisyys ei kuitenkaan kätke sitä, että puhe on nykyhetkeen liittyvistä polttavista aiheista kuten pakolaisuus, ilmatonmuutos, luonnonvarojen riisto ja ekoterrorismi. Mihin asti hyvät tarkoitusperät oikeuttavat menemään?

31.5.2021

SWEENEY-BAIRD, CHRISTINA: Viimeiset miehet

Kustantaja: Like 2021

Alkuteos: The End of Men

Suomennos: Kirsi Luoma

Lontoolainen yritysjuristi Cristina Sweeney-Baird (s. 1993) alkoi kirjoittaa esikoisromaaniaan Viimeiset miehet syyskuussa 2018. Kyse oli ajatuskokeesta: millä tavoin lukemattomia kuolemanuhreja vaativa globaali pandemia muuttaisi maailmaa - etenkin, jos kaikki uhrit olisivat miehiä? Kun kirjailija viimeisteli teostaan julkaisukuntoon huhtikuussa 2020, oli koronapandemia jo sulkenut ihmiset koteihinsa. Yhtymäkohta tuntuu pelottavalta, mutta Viimeiset miehet on kuitenkin fiktiota eikä tulevaisuusennuste.

Marraskuun kolmannesta päivästä vuonna 2025 alkaa synkkä ajanjakso, joka kestää 1745 päivää. Glasgowilaiseen sairaalaan saapuu flunssan oireista kärsivä mies. Kolmen tunnin kuluttua hän on kuollut. Vain pari päivää aikaisemmin oli sairaalan ensiapupoliklinikalla aivan vastaavanlainen tapaus, kun Buten saarelta lennätetty kuumeinen mies kuoli vain vartin päästä saapumisestaan. Myöhemmin tätä Buten miestä aletaan kutsua nollapotilaaksi, tuntemattoman viruksen ensimmäiseksi levittäjäksi.

Ensiapupoliklinikan lääkäri Amanda Maclean ottaa välittömästi yhteyttä Skotlannin kansanterveyslaitokseen, mutta kukaan ei edes vastaa hänen viesteihinsä. Parinkymmenen ihmisen äkillinen kuolema ei kansanterveyslaitoksen johdon mukaan vaadi toimenpiteitä, ei ihmisten varoittamista, ei karanteenia. Suhtauduttaisiinkohan asiaan tosin, jos tapauksista raportoisi mieslääkäri?

Olemme tottuneet pelottaviin sairauksiin, jotka saavat alkunsa jossain maailman äärissä ja löytävät tiensä tänne. Ehkäpä siksi emme ottaneet uutista niin tosissamme. Skotlannissa? me kaikki ajattelimme. Ei kai mikään vaarallinen tauti voi tulla sieltä.

Lopulta ihmisten ympäri maailmaa on pakko uskoa, että uusi virus on tappava ja äärettömän helposti leviävä. Kuolleita on hetkessä satoja, sitten tuhansia ja kymmeniä tuhansia. Tautia kantavat sekä miehet että naiset, mutta vain miehet sairastuvat. Joku miehistä saattaa parantua, mutta suurin osa kuolee. Noin kymmenen prosenttia maailman miehistä on immuuneja. Miksi näin?

Jokainen minuutti, jonka odotan turhaan vastausta sähköposteihini, viivyttää minuutilla rokotteen kehittämistä. Tämä tauti ei haihdu olemattomiin itsestään. Se vain pahenee, ja kaikki haaskaavat aikaa. Olen lääkäri, en patologi. Minulla ei ole ratkaisua tähän ongelmaan, mutta jos kukaan ei kuuntele minua, miten ihmeessä ratkaisu voisi ikinä löytyä?

Rokote on ainoa keino virusta vastaan, mutta läpilyöntiä saadaan odottaa tuskastuttavan pitkään. Tutkijat eri puolilla maailmaa tekevät kuumeisesti töitä, useimmat heistä haluten pelastaa ihmishenkiä, mutta jotkut tavoitellen mainetta ja rahaa. Amanda on ainoa, jonka mielestä tulevaisuuden kannalta olisi tärkeää tutkia myös sitä, mistä virus oikein tuli. Miksi Buten mies sairastui?

Tutkiva toimittaja Catherine Lawrence puolestaan uskoo, että pandemian vaiheiden tallentaminen auttaa ihmisiä tulevaisuudessa, kun uudet virukset lähtevät liikkeelle. Oman perheen tragediaan liittyvien muistiinpanojen lisäksi Catherine haastattelee ihmisiä eri puolilla maailmaa. Osa tarinoista kertoo sankaruudesta ja epäitsekkyydestä, mutta osa ihmisluonteen nurjimmista puolista: ennakkoluuloista, itsekkyydestä ja ahneudesta.

Kirja ei pääty rokotteen keksimiseen, vaan suunnitelmiin siitä, miten elvytetään ihmiskunta, joka koostuu pääosin naisista. Miten kaikki elintärkeät työt saadaan hoidettua puolta pienemmällä työntekijämäärällä? Kaikkein tärkeintä on tietenkin taata se, että maapallolla on ihmisiä jatkossakin, vaikka ratkaisut olisivat kuinka kipeitä. Kenen terveyden hoitaminen on tärkeää tulevaisuuden kannalta ja kenen ei? Millaiset ominaisuudet asetetaan etusijalle hedelmöityshoidoissa? Otetaanko vastasyntyneet äideiltään ja pidetään karanteenissa?

Meidän on varjeltava sitä suunnilleen kymmenesosaa miehistä, joka vielä on elossa. Ihmiskunnan tulevaisuus on heidän varassaan. Ja totta kai naiset on pidettävä hengissä, jotta maa pyörisi edes jotenkin eikä suistuisi täyteen sekasortoon.

Miten Viimeiset miehet -trilleriin mahtaisi reagoida, jollei olisi kokenut koronapandemiaa? Sweeney-Bairdin teoksessa on nyt monia tuttuja asioita, vaikka siinä riehuva virus onkin paljon tuhoisampi kuin covid-19 on ollut. Kirja on jännittävä ja viihdyttävä, mutta kuvaa koskettavasti myös ihmisten tunteita: suurta surua ja katkeruutta, suurta rakkautta ja rohkeutta, sitkeyttä ja tulevaisuudenuskoa.

26.5.2021

SLIMANI, LEÏLA: Toisten maa. Ensimmäinen osa, Sotaa, sotaa, sotaa

Kustantaja: WSOY 2021

Alkuteos: Le pays des autres. 1, La guerre, la guerre, la guerre

Suomennos: Lotta Toivanen

Leïla Slimani syntyi 1981 Marokon Rabatissa, mutta muutti seitsemäntoistavuotiaana Pariisiin opiskelemaan. Hän voitti vuonna 2015 ensimmäisenä naisena Marokon suurimman kirjallisuuspalkinnon La Mamounian esikoisteoksellaan Adèle ja vuonna 2016 arvostetun ranskalaisen Goncourt-palkinnon toisella romaanillaan Kehtolaulu. Sotaa, sotaa, sotaa on ensimmäinen osa trilogiaksi suunnitellusta Toisten maa -sarjasta ja pohjautuu Leïla Slimanin isoäidin elämään.

Vuonna 1944 itärintamalle suuntaava rykmentti leiriytyy Elsassissa lähellä Mulhousea. Sotilaiden joukossa on marokkolainen Amine, johon nuori Mathilde iskee silmänsä. Mathilde on kyllästynyt elämäänsä ja uskoo, että komea, joskin lyhyenläntä, Amine voisi tarjota mahdollisuuden eksoottiseen irtiottoon.

… Mathilde istuutui Aminea vastapäätä ja katsoi häntä ahnaasti. Hänestä tuntui, että taivas oli lähettänyt tuon upseerin hänelle. Että mies oli vastaus hänen rukouksiinsa. Mathilde näet kirosi vähemmän sotaa kuin seikkailunpuutetta. Hän oli elänyt piilossa jo neljä vuotta ilman mitään päälle pantavaa, ilman uusia kirjoja. Hän oli yhdeksäntoistavuotias ja janosi kaikkea, ja sota oli vienyt häneltä kaiken.

Sodan loputtua avioituneet Mathilde ja Amine suuntaavat Marokkoon. Ranskalainen miniä otetaan perheessä hyvin vastaan, mutta muuten elämä uudessa kotimaassa ei vastaa Mathilden suuria odotuksia. Aminen perimä tila on syrjässä ja sen maaperä köyhää. Amine kyllä ahertaa sitkeästi ja etsii ennakkoluulottomasti uusia ratkaisuja, mutta maatila ei ole tuottoisa moneen vuoteen.

Mathilde joutuu toteamaan, että pariskunnan erilaiset kulttuuritaustat mutkistavat elämää hyvästä tahdosta ja kiintymyksestä huolimatta. Marokossa miehet päättävät ja naiset hoitavat kotia – juhliminen kauniisti puettuna tai keskustelu kirjallisuudesta jää nuorelta rouvalta pelkäksi haaveeksi. Mathilde kiukuttelee ja murjottaa niin, että tasainen Aminekin välillä ärsyyntyy ja käyttää voimakeinoja.

Hän olisi halunnut äitinsä kaltaisen vaimon, joka olisi ymmärtänyt häntä puolesta sanasta, sellaisella vaimolla olisi ollut hänen kansansa kärsivällisyys ja kieltäymys, sellainen vaimo olisi puhunut vähän ja ahertanut paljon. Sellainen vaimo olisi odottanut häntä illalla hiljaisena ja omistautuneena ja katsellut hänen syömistään ja saanut siitä onnen ja täyttymyksen. Mathilde teki hänestä petturin ja vääräuskoisen.

Elämä kuitenkin jatkuu. Syntyy tytär Aicha, joka pelkää vähän kaikkea, mutta osoittautuu koulussa tavallista lahjakkaammaksi. Syntyy terhakka ja iloluontoinen Selim-poika. Lapset sitovat Mathilden niin puolisoon kuin maahan, johon hän kaikesta huolimatta on kiintynyt. Hän alkaa yllättäen saada mainetta parantajana ja pyörittää pian vilkasta sairastupaa Aminen hyväksymänä ja unkarinjuutalaisen gynekologin herra Palosin auttamana.

Isän kuolema tuo Mathilden pitkästä aikaa Ranskaan asioita hoitamaan. Vapauden tunne on huumaava. Entäpä, jos hän ei palaisikaan Marokkoon, vaan loisi uuden elämän Ranskassa? Ajatus jää vain haaveeksi. Mathilde on aikoinaan osansa valinnut, nyt hänen on vastattava seuraamuksista.

Hän oli Elsassin-reissulla luopunut omasta lapsuudestaan, hiljentänyt sen, sitonut sen mytyksi ja sujauttanut lipastonlaatikkoon. Enää ei ollut kyse hänen lapsuudestaan, naiiveista unelmistaan, oikuistaan.

Marokossa voimistuu 1950-luvun alussa kansalliskiihko ja halu irtaantua Ranskasta. Aminen veli Omar on yksi kiihkeimmistä nationalisteista, murhaiskujen suunnittelija ja toimeenpanija. Kapinallisten verisiä hyökkäyksiä seuraavat viranomaisten yhtä veriset kurinpitotoimet ja Amine ja Mathilde ymmärtävät olevansa vaarassa kummankin osapuolen taholta.

 … tuolla hetkellä he molemmat kuuluivat leiriin, jota ei ollut olemassa, leiriin jossa sekoittuivat samassa mitassa ja merkillisellä tavalla ymmärrys väkivaltaa kohtaan ja myötätunto molempia, sekä murhaajia että murhattuja, kohtaan… He olivat sekä uhreja että pyöveleitä, toistensa kumppaneita ja vastustajia, sekasikiöitä jotka eivät kyenneet sanomaan kenen joukoissa seisoivat.

Slimanin kieli on tarkkaa ja kaunista. Hän kuvaa henkilöitään tasapuolisesti ymmärtäen ja pienemmässäkin roolissa olevat tuovat tarinaan jotain tarpeellista. Etusijalla ovat naiset ja heidän selviytymisensä miesten ja islaminuskon hallitsemassa yhteiskunnassa, jossa kauneus saattaa osoittautua naiselle painolastiksi.

Trilogian seuraavia osia joutuu vielä odottelemaan, mutta Mathilden ja hänen perheensä selviäminen Marokon itsenäisyystaistelusta, itsenäistymisestä vuonna 1956 ja sen jälkeisestä ajasta kyllä kiinnostaa. Mielessä on toisen ranskalaisen kirjailijan, Alice Zeniterin, teos Unohtamisen taito, jossa kuvataan Ranskaan kuuluneen Algerian itsenäistymistä ja sieltä paenneiden algerialaisten asemaa Ranskassa kolmen sukupolven ajalta.