1.12.2021

TUOMINEN, ILONA: Ja jollen sinua saa

Kustantaja: Bazar 2021

Turussa asuva kaksikymmentäyhdeksänvuotias Riia (oikealta nimeltään Aada Maria) on ainoana jäljellä Haapakorpien naisista. Muistisairaudesta kärsinyt Aada-mamma on juuri kuollut hoitokodissa epäselvissä olosuhteissa ja jo aiemmin ovat menehtyneet traagisesti Riian äiti ja Aada-mamman sisko. Riian perheen muodostavat isä, Arto-veli perheineen, pikkuveli Nikke ja paras ystävä Selleri eli miljonääriperijä Selene Rojas.

Pian mamman hautajaisten jälkeen Riia löytää puistosta ikäisensä naisen paloitellun ruumiin. Lisää ruumiinosia ja uusia ruumiita löytyy kohta eri puolilta kaupunkia ja jotain karmeaa murhaaja toimittaa tervehdyksenä Riiallekin. Naisen oma tulkinta on, että hän on herättänyt murhaajan huomiota löytäessään ensimmäisen ruumiin ja kyse on pelkästä sattumasta. Rikosylikonstaapeli Lauri Vilks ja rikoskomisario Leeni Poikela sen sijaan päättelevät Riian olevan koko tapahtumaketjun keskiössä.

Kassi oli auki, ja hän erotti hiuksia sen vetoketjussa. Yksi kassin muhkuroista oli terävä kuin kyynärpää. Riia pujotti kepin kassin reunan alle ja nosti kangasta. Sen alla naisen avonaiset silmät tuijottivat kauhistuneina kohti taivasta.

Koko suku asettuu määrätietoisesti suojelemaan Riiaa ja Selleri puolestaan asennuttaa nopsasti Riian asuntoon hälytyslaitteet ja hankkii ympärivuorokautiset vartijat. Murhaajan suunnitelma on kuitenkin tarkka ja monimutkainen ja joskus puhdas sattumakin voi muuttaa tilanteita. Jännitys kiristyy.

Riia on mielenkiintoinen sankaritar. Hän on toisaalta rohkea ja sisukas ja toisaalta kärsii valtavasta syyllisyydentunteesta, joka rajoittaa koko elämää. Jostain syystä Riia uskoo olevansa syyllinen kaikkiin kuolemiin, olipa kyseessä sitten äiti, mamma tai paloittelumurhien uhrit. Sellerinkin suhteen hän potee huonoa omaatuntoa. Vain tarkat rutiinit tuovat turvaa Riian elämään.

Hän kävi salilla maanantaisin, aina samaan kellonaikaan, samoin keskiviikkoisin ja lauantaisin. Torstaisin hän lenkkeili Arton kanssa ja kävi sunnuntaisin katsomassa isää. Tiistait hän oli aiemmin käyttänyt mamman hoitamiseen, nykyään ne oli varattu nyrkkeilylle. Hän meni aina töihin kahdeksaksi, vaikka oppilaat saapuisivat vasta yhdeksältä, ja sammutti illalla sängyssä valot puoli yhdeltätoista.

Kirjassa käsitellään ihmisen henkistä terveyttä monella tavalla. On ennen niin rohkean mamman minuuden hävittävä Alzheimer, Sellerin pelkotilat, Riian syyllisyydentunnot ja ennen kaikkea murhaajan sairas maailma. Nämä kaikki liittyvät tarinaan jollakin tapaa, mutta onneksi vastapainona on vahvaa rakkautta ja ystävyyttä.

Ilona Tuominen (s. 1985) työskentelee englannin ja ranskan kielen opettajana ja harrastaa potkunyrkkeilyä. Hän voitti Kouvolan dekkaripäivien novellikilpailun vuonna 2019 ja trilleri Ja jollen sinua saa on hänen esikoisteoksensa. Kirjan juoni on kaikessa synkkyydessään taidokas ja pitää yksityiskohdat hyvin hallinnassa.

29.11.2021

RAINIO, SARI & RAUTAHEIMO, JUHA: Vainajat eivät vaikene

Kustantaja: Siltala 2021

Sari Rainio (s. 1975) on toiminut Kustannusosakeyhtiö Siltalan kotimaisen kaunokirjallisuuden kustannustoimittajana vuodesta 2000 lähtien. Juha ”Hermo” Rautaheimo (s. 1952) puolestaan työskenteli ensin tutkijana ja sitten tutkinnanjohtajana väkivaltarikosyksikössä yhteensä 40 vuoden ajan. Eläkkeelle hän jäi vuonna 2015. Rainion ja Rautaheimon yhdessä kirjoittama rikosromaani Vainajat eivät vaikene aloittaa rikosylikonstaapeli Ville Karilan ja oikeuslääkäri Viola Kaarion murhatutkimuksista kertovan Mortui non silent -dekkarisarjan.

Eräänä sunnuntai-iltana juuri ennen joulua vuonna 2009 Helsingin poliisille tulee ilmoitus kerrostaloasunnosta kuolleena löytyneestä naisesta. Ensi näkemältä vaikuttaa siltä, että kuusikymppisen Hannele Laineen kohdalla on kyse ”normaalista kotikuolemasta”, mutta jokin häiritsee Karilaa. Viola Kaarion suorittama ruumiinavaus vahvistaa hänen epäilyksensä: kyseessä on henkirikos.

Naapurien kertoman mukaan Karhutalon rappukäytävässä on ajoittain nähty tumma komea mies ja toisinaan kuultu riitelyn ääniä Hannele Laineen asunnosta. Uhrin varakas isä puolestaan paljastaa, että tytär on säilyttänyt kotonaan hyvin arvokkaita koruja ja yleensä myös suuria määriä käteistä rahaa. Näistä ei prameasta asunnosta löydy jälkeäkään, mutta roskakorista löytyy Tauno Paloa esittävä postikortti viestillä: Hannelelle, olet aarteeni kallehin. Rakkaudella, oma salaparonisi.

Rikostutkinta etenee hitaasti, todistajien lausunnot ovat ristiriitaisia jopa Hannele Laineen persoonallisuuden suhteen. Se on kuitenkin selvää, että rikas ja yksinäinen nainen on joutunut taitavan auervaaran kynsiin. Missä mies oikein piileskelee? Onko hän pakoilustaan huolimatta kuitenkaan syyllinen murhaan? Tai oikeastaan kahteen murhaan, koska Viola Kaario löytää iäkkään naisen ruumiista selviä yhtäläisyyksiä Laineen tapaukseen?

Varsinaiseen kertomukseen limittyy otteita Mustasta vihkosta, johon joku nainen on taltioinut elämäänsä auervaarahahmon varjossa. Mies pitää uhria tiukasti otteessaan vaihdellen laskelmoivasti uhkailuja ja hellittelyjä, mutta naisen henkilöllisyyttä joutuu arvuuttelemaan. Ehdokkaita tuntuisi tarinan perusteella olevan useitakin.

Onnellinen ihminen ei ole varuillaan, onnellinen ihminen on tyhjä kuin saapas, hidasjärkinen ja kovakalloinen. Hän ei halua minkään asian tekevän onneensa säröä, hän on valmis sulkemaan silmänsä kirkkailta ja täysin päivänselviltä tosiasioilta. Onnea ei pidä koskaan toivoa elämäänsä, sillä onni tekee varomattomaksi, saa astumaan vielä sen yhden askeleen, jonka jälkeen kaikki on myöhäistä.

Kirjassa on mukavan vanhanaikainen tunnelma. Jos heti alussa ei mainittaisi vuosilukua 2009, voisi tapahtumat hyvin sijoittaa edelliselle vuosisadalle. Poliisien välillä vallitsee toveruus ja yhteishenki. Perinteisiin kuuluvat tikkakisat, kahvihuoneen vuoden kierron mukana vaihtelevat sisustukset ja railakas joululounas tiernapoikaesityksineen. Kaikesta huolehtii superlahjat omaava tutkintasihteeri Felicia.

Sanailu on äijämäistä, mutta kukaan ei heitoista juuri ota itseensä – eivät esimiehetkään, jos pisto on osuva ja aiheellinen. Toisten omalaatuisuudet hyväksytään. Karilalla on taipumus harhautua omiin mietteisiinsä, puhjeta luennoimaan ja siteerata Tuntematonta. Rikosylikomisario Honkaniemellä taas puhua saunasta tai siteerata komisario Palmua. Värikkäin hahmo on yksityisyyttään tiukasti varjeleva Viola Kaario, joka pystyy pelottamaan muut sanattomiksi pelkällä mustalla katseellaan. Salaisuuksia on kuitenkin hänelläkin.

Vainajat eivät vaikene -dekkari on leppoisaa ja hauskaa luettavaa, joten se on hyvä cozy crime -lajityypin edustaja. Murhat eivät ole liian verisiä eikä jännitys liiaksi hermoja raastavaa.

24.11.2021

ISHIGURO, KAZUO: Klara ja aurinko

Kustantaja: Tammi 2021

Alkuteos: Klara and the Sun

Suomennos: Helene Bützow

Klara ja aurinko -teoksessa eletään tulevaisuudessa, jossa robottien kehittymisen myötä yhä harvemmalle ihmiselle löytyy töitä. Siksi vähistä työpaikoista aikanaan kilpailevien nuorten on käytävä huippukouluja ja kouluihin päästäkseen heidän on oltava huippulahjakkaita. Tästä syystä monet varakkaat vanhemmat ”muuntavat” lapsiaan geenimanipulaation avulla.

Muuntaminen ei suinkaan ole vaaratonta, vaan lapsi saattaa sen seurauksena sairastua ja pahimmassa tapauksessa kuolla. Perusopinnot suoritetaankin varmuuden vuoksi etänä ja vasta collegessa nuoret pääsevät varsinaiseen kouluopiskeluun. Etäopetuksessa olevien lasten yksinäisyyttä lievitetään vertaisryhmien tapaamisilla ja keinoystävillä eli nimenomaan lapsen seuralaiseksi kehitellyillä roboteilla.

Klara on robotti mallia B2-nelonen. Muista keinoystävistä poiketen se havainnoi kaikkea ympärillään, oppii nopeasti ja pystyy myös yhdistelemään asioita poikkeuksellisen hyvin, mikä nostaa sen jopa uusimpien mallien edelle soveltuvuudessa KY:ksi. Jokin Klarassa viehättää neljätoistavuotiasta Josieta, joka jatkuvan sairastelun vuoksi on hyvin yksinäinen. Tytöllä on myös henkistä painolastia, sillä hänen isosiskonsa on kuollut geneettisen manipuloinnin seurauksena.

Tyttö oli kalpea ja laiha, ja kun hän tuli lähemmäksi, näin että hän ei kävellyt samalla tavalla kuin muut jalankulkijat. Tytön käynti ei ollut varsinaisesti hidasta, mutta hän näytti pysähtyvän jokaisen askelen jälkeen varmistaakseen, että oli yhä turvassa eikä kaatuisi.

Klaran näkökulma on viileä ja järkevä. Se havaitsee kaikkialla pieniä yksityiskohtia, jotka muilta jäävät huomiotta, mutta ihmisten tunteiden vivahteita se ei pysty tajuamaan. Miksi Josie suhtautuu välillä niin ilkeästi lapsuudesta asti tuntemaansa naapurinpoikaan Rickiin, joka muuntamattomuudestaan huolimatta on todella älykäs? Miksi Äiti koettelee toistuvasti Klaran kykyä matkia Josieta? Tunteiden sekavuus saa Klaran näkökentänkin välillä pikselöitymään sekavaksi.

Klara itse saa kaiken energiansa auringosta ja uskoo siksi Josienkin parantuvan, jos tämä pääsee nauttimaan Auringon valamasta erityisravinnosta. Saadakseen jumalankaltaisen Auringon kiinnostumaan Josiesta Klaran on siis keksittävä jotain, millä käydä kauppaa – ja Klarahan kyllä tietää Auringon vihan kohteen! On vain onnistuttava tuhoamaan se.

Ymmärsin, että vaikka Aurinko oli lempeä, hänellä oli paljon tekemistä; että moni muukin kuin Josie tarvitsi hänen huomiotaan; että Aurinkokin saattoi sivuuttaa Josein kaltaiset yksittäistapaukset, varsinkin kun vaikutti siltä, että Äiti, taloudenhoitaja ja KY pitivät hänestä hyvää huolta. Tulin ajatelleeksi, että Auringon erityisen avun saamiseksi olisi ehkä välttämätöntä kiinnittää hänen huomionsa Josien tilanteeseen jollakin epätavallisella ja erottuvalla tavalla.

Klara ja aurinko -romaani kertoo rakkaudesta. Rakkaudesta, joka voi ilmetä niin monin eri tavoin lapsen ja vanhemman, miehen ja naisen tai ystävien välillä. Ehkä eniten jää mietityttämään Josien äiti, joka esikoisensa kuolemasta huolimatta haluaa muuntaa myös kuopuksensa. Ja ennen kaikkea äidin omalaatuinen varautuminen siihen, että Josiekin lopulta menehtyisi. Silti rakkaudesta siinäkin pohjimmiltaan on kyse.

Ishiguron romaani on lempeän surumielinen dystopia, jonka keskeisin hahmo on robotti Klara. Suora ja rehellinen Klara lausuu julki arkojakin asioita, mutta yllättäen se on myös myötätuntoisempi ja epäitsekkäämpi kuin monet sitä ympäröivät ihmiset. Kovin monet kirjan henkilöistä pelkäävät tulevansa hylätyiksi ja jäävänsä yksin, vaikka heidän ympärillään on rakastavia ihmisiä, joiden ansiosta he ovat oikeastaan hyvin erityisiä.

22.11.2021

OGAWA, YOKO: Muistipoliisi

 Kustantaja: Tammi 2021

Alkuteos: Hisoyaka na Kessho (1994)

Suomennos: Markus Juslin

Muistipoliisi-teoksen tapahtumapaikkana on saari, jossa on jo vuosien ajan tapahtunut erilaisten asioiden ja tavaroiden vähittäistä katoamista. Enää ei ole olemassa esimerkiksi hajuvettä eivätkä ihmiset muista sellaista koskaan olleenkaan. Sana hajuvesi ei merkitse mitään eivätkä ihmiset tunne hajuveden tuoksua, vaikka saisivat sitä haistellakseen. Pullossa voisi yhtä hyvin olla tavallista vettä.

Jonkin aikaa katoamisen jälkeen saarella kuohuu. Kaikki kokoontuvat sinne tänne kaduille ja kertovat toisilleen muistojaan siitä, mitä ovat menettäneet. Jotkut kaihoten, jotkut murheissaan, jotkut toisiaan lohduttaen. Jos kadonnut asia on konkreettinen, ihmiset ottavat sen mukaansa, ja se poltetaan tai haudataan maahan, tai jopa viskataan jokeen. Mutta muutamassa päivässä kuohunta laantuu. Kaikki palaavat taas nopeasti entiseen arkeensa. Eivätkä he pysty enää edes muistamaan, mitä ovat menettäneet.

Katoamisia tapahtuu epäsäännöllisin väliajoin: ensin ihminen tuntee ilmassa karhean jännitteen ja sitten aikansa ympäristöään tutkailtuaan havaitsee, mikä sillä kertaa on kadonnut. Joskus kadonnut asia on niin pieni tai tavara niin harvoin käytetty, että huomaaminen vie aikaa.

Ihmiset pystyvät elämään melko hyvin ilman esimerkiksi lintuja ja ruusuja, mutta tilanne muuttuu, kun kalenterit katoavat ja saari jää loputtoman talven kouriin. Elintarvikkeita on yhä vähemmän ja ihmiset alkavat kärsiä nälkää etenkin sitten, kun puiden hedelmät liittyvät kadonneiden joukkoon. Viimeinen isku saattaa olla saarta koetteleva maanjäristys ja tsunami, mutta pakoonpääsyä ei ole.

On kuitenkin olemassa henkilöitä, joiden sydämestä mikään ei katoa. He ovat ”erityislaatuisen tajunnan omaavia ihmisiä”, joita salainen poliisi metsästää ja tuhoaa. Yksi näistä poikkeavista oli tarinaa kertovan nuoren naiskirjailijan äiti, joka onnistui jotenkin säästämään ja piilottamaan melkoisen joukon muualta kadonneita tavaroita. Kun kustannustoimittaja R paljastuu muistajaksi, nainen tarjoaa hänelle turvapaikan talon salahuoneesta. Kiitoksena avusta R yrittää palauttaa neidin kadonneita muistoja äidin säilyttämien tavaroiden avulla.

Luulet ehkä, että muistosi häviävät aina katoamisen myötä, mutta se ei ole totta. Ne vain ajelehtivat veden pohjassa, valon ulottumattomissa. Siksi olen varma, että pystyt koskettamaan jotakin, kunhan työnnät kätesi epäröimättä syvälle. Ne pitää kauhoa sieltä paikkaan, jota valo koskettaa.

Missään vaiheessa ei kerrota, mikä aiheuttaa kaikki katoamiset. Onko olemassa jokin totalitaarista valtaa käyttävä taho, joka ohjeistaa salaista poliisia? Muistonsa säilyttävien ihmisten järjestelmällinen tuhoaminen tuntuu järjettömältä, mutta erilaisuus ilmeisesti riittää syyksi. Väistämättä mieleen tulevat juutalaisten tuho natsiaikana ja natsien kirjaroviot, mutta myös vainottujen urheat auttajat.

Yksi kirjassa esiin nouseva asia on ääni, äänen katoaminen, säilyminen tai kuuleminen. Naisella on varsinaisen kertomuksen edetessä työn alla käsikirjoitus konekirjoittajattaresta, joka salaperäisesti menettää äänensä rakastuttuaan tunteettomaksi sadistiksi paljastuvaan opettajaansa. Kuulonsa onnettomuudessa menettänyt ei kuule, mitä ympärillä tapahtuu. Entäpä, jos kaikki muu häviää ja vain ääni jää jäljelle? Tämän symboliikkaa voi mietiskellä.

Muistipoliisin surumielinen ja epätodellinen tunnelma muistuttaa Haruki Murakamin ja Kazuo Ishiguron teosten ilmapiiriä. Maailmassa mikään ei ole pysyvää ja myös muistot katoavat aikanaan. Silti teoksessa jää jotakin auki. Pystyvätkö muistonsa säilyttäneet ja muistipoliisin metsästykseltä välttyneet ihmiset vielä jatkamaan elämää?

17.11.2021

KÖNGÄS, HEIDI: Siivet kantapäissä

Kustantaja: Otava 2021

Sanooko nimi Marja Rankkala mitään? Tiedätkö hänen sanoittaneen laulut Tuli mies ja Joka pojalla on siivet? Heidi Köngäs esittelee teoksessaan Siivet kantapäissä tämän naisen, joka uskalsi heittäytyä ja elää rohkeasti omaa elämäänsä aikana, jolloin se ei ollut mitenkään itsestään selvää.

Kulutan omaa vapauttani, omaa elämääni ihan miten haluan, pistän kaikki ylimääräiset rahat matkusteluun. Haluan tanssia, nauraa, rakastella ja olla jatkossakin kesyjen ihmisten silmissä pelottava, se maailmallinen, vähän vaarallisen villi nainen.

Köngäksen teos kertoo päiväkirjamaisesti Marja Rankkalan (1918–2002) tarinan. Tytön kasvualusta on Konnunsuon vankila, jossa hänen isänsä työskentelee tilanhoitajana, mutta todellinen koetinkivi nuoren Marjan elämässä on sota-aika. Hän toimii lottana kotiseudullaan, jota vihollinen pommittaa ankarasti läheisen lentokentän ja vankilarakennusten vuoksi. Pelkästään jatkuva hälytysten ja räjähdysten melu syö ihmisten voimia, mutta Marjaa kalvaa myös huoli rintamalla sotivasta parikymppisestä pikkuveljestä.

Välirauhan aikana Marja jättää kieltenopinnot Helsingin yliopistossa ja suorittaa Eino Salmelaisen näyttelijäkurssin. Sodan jälkeen pätkätöitä löytyykin teattereista eri puolilta Suomea, sillä Marjaa ei haittaa teatterin poliittinen maine, jos ohjelma ja ohjaaja vain ovat kiinnostavia. Stipendiaattimatkoilla Pariisiin Marja tutustuu ranskalaisiin teattereihin ja alkaa suomentaa kiinnostavimpia näytelmiä.

Sitten toteutuu suuri haave ja Marja pääsee Radioteatteriin. Hän sovittaa näytelmiä kuunnelmiksi, ohjaa ja välillä myös näyttelee. Tahti on hektinen, sillä joka viikko on harjoiteltava ja esitettävä uusi kuunnelma ja keksittävä, miten välittää radion kuuntelijoille tunteita ja tunnelmia pelkän äänen avulla. Tämä kuunnelmantekoprosessin kuvaus onkin varsin mielenkiintoista luettavaa.

Radion teatteriosaston henkilökunta alkaa vähitellen tarkkailla sitä, miten usein itse johtaja Olavi Paavolainen (1903–1964) tulee harjoituksia seuraamaan. Ei ole epäilystäkään siitä, etteikö nuori Marja olisi herättänyt tunnetun naistenmiehen huomiota, mutta Marja yrittää pitää pintansa Janukseksi kutsumansa Paavolaisen viehätysvoimaa vastaan ja vakuutella itselleen, että mies on jo sammunut tähti.

Hän on kova suustaan, kovempi kuin kukaan, halutessaan rivo, irstas ja härski. Ne ovat yllättäviä adjektiiveja miehestä, johon liitetään myös määreitä: säkenöivä, hehkuva ja visionääri.

Janus on kuitenkin hallitsee viettelyn taidon ja niin syttyy lopulta kiihkeä suhde, jonka Marja realistisimpina hetkinään tietää olevan tie hunningolle, mutta jota ei silti pysty lopettamaan. Ei siitäkään huolimatta, että mies dominoi ja nöyryyttää häntä. Toisaalta Januksen ja Marjan välillä vallitsee kyllä aito sielujen sympatia ja ymmärrys.

Lopultakin meitä yhdistää eniten jaettu suru, vaikeus olla siinä muotissa, joka ihmiselle annetaan, kun hänet määritellään tiettyyn johonkin: sukupuoleen, asemaan, rotuun ja ties mihin ruotuun. Me olimme samalla tavalla vaurioituneita, rohkeita ja epävarmoja, jotenkin tietoisia toisenlaisuudestamme… Myös minä olen Janus, kaksikasvoinen.

Marjan ja Januksen suhde loppuu lyhyeen, mutta uusia miehiä on jo valmiina lohduttamaan erilaisuudessaan kiehtovaa naista - viimeisimpänä heistä kaunis Josef, jonka vanheneva Marja pitää seuralaisenaan lahjojen ja lomamatkojen avulla. Marjasta on tosiaan tullut Janus; nainen, joka toimii ihmissuhteissaan miehen tavoin.

Köngäksen kerronta on sopivan väljää jättäen lukijan mielikuvitukselle tilaa. Hän ei kuvaa niinkään tunteita, vaan tapahtumia ja niiden vaikutuksia ihmisen elämään. Minäkertoja Marjan ajatukset tulevat tietenkin tutuiksi, mutta ihmeen eläväksi käy myös Olavi Paavolainen.

Joka tytöllä on siivet olkapäissä,
joka tytöllä on siivet kantapäissä
nuhruisten baarien sauhussa
kaupungin liikenteen pauhussa
siivet kasvaa mustasulkaiset,
siivet kasvaa mustasulkaiset,
siivet.
Älä katko ihmisen siipiä, poika.

15.11.2021

VIIKILÄ, JUKKA: Taivaallinen vastaanotto

Kustantaja: Otava 2021

Jukka Viikilä (s. 1973) voitti vuonna 2016 kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon runollisen tyylikkäällä ja muodoltaan hallitulla teoksellaan Akvarelleja Engelin kaupungista. Vuoden 2021 Finlandia-ehdokkaaksi valittu Taivaallinen vastaanotto puolestaan koostuu lukemattomista lyhyistä fragmenteista, joista lukijan ryhtyy rakentelemaan kokonaisuutta.

Paksua taideproosaa ihailevat kaikki, mutta ei lue kukaan. Sen takia se saa varmuuden vuoksi taivaallisen vastaanoton. Lukemattoman kirjan uskoo paremmaksi kuin se onkaan. Järkevät taideprosaistit jättävät viimeiset kaksisataa sivua viimeistelemättä. Kukaan ei tulisi selviämään sinne asti.

Tarinan taustana on yllätyskäänne kirjailija Jan Holmin elämässä, kun hän hakeutuu rasitusuupumuksen vuoksi terveysasemalle ja joutuukin avosydänleikkaukseen: veri on kiertänyt Holmin sydämessä läppävian takia jo pitkään väärään suuntaan. Leikkausta puolestaan seuraa kivulias ja pitkällinen toipuminen. Tästä elämänsä vaiheesta Jan Holm kirjoittaa teoksen Taivaallinen vastaanotto, josta kirjailija Jukka Viikilä sitten poimii sitaatteja omaan teokseensa.

Kirjailijan erottaa ammattikirjoittajasta se, että hän kirjoittaa vasta kun on aivan pakko.

Monet kirjan fragmenteista liittyvät Holmin Taivaallinen vastaanotto -teokseen. Lukijat kommentoivat sitä tavalla, joka on tuttua todellisuudessakin: osa asiallisesti ja innostuneesti, osa moittien mitä erilaisimpia asioita ja osa ihan asian vierestä. Tämä kertonee siitä, miten eri tavoin lukijat voivat tulkita lukemaansa ja millaisia mielikuvia teksti heissä herättää. Ja siitä, että nykyään tärkeintä on ylipäätään kommentoida.

Joiltakin henkilöiltä löytyy useampikin kommentti ja vähitellen alkaa saada jonkinlaisen käsityksen heistä itsestäänkin. Tutuksi tulee etenkin Rauno-niminen Uber-kuski, joka ajelee rauhallisesti ympäri Helsinkiä kyydissään henkilö, joka saa nukutuksi vain liikkeellä olevassa autossa. Ajellessaan Rauno mietiskelee Taivaallinen vastaanotto -teosta, johon pystyy hyvin samaistumaan – sureehan hän hiljattain kuollutta vaimoaan.

Eikö hyväosaisuus ole sitä, että saa kokea kevytversiona samat tunteet mistä huono-osainen menettää toimintakyynsä?

Osa teksteistä liittyy Jan Holmiin itseensä, jonka muutamat kommentoijat tuntevat hyvinkin läheisesti. Puhutaan aviokriisistä ja salasuhteista, väkivallasta ja alkoholismista, syyllisyydestä ja anteeksiannosta. Yksi kommentoijista on Lennu-koiraa taluttava Sauli, joka havaitsee kauempana omaa koiraansa ulkoiluttavan kirjailijan.

Kirjassa on kuitenkin paljon fragmentteja, jotka eivät liity suoranaisesti Holmiin tai hänen teokseensa. Keskustelunaiheita on lukuisia, vaikkei sentään ihan kirjan liepeessä mainostettua tuhatta. Ymmärrettävästi puhutaan paljon sairauksista ja kuolemasta, mutta myös elämän monimuotoisuudesta. Mainitaan luonto ja eläimet. Mainitaan yllättävän usein muoti ja etenkin kellot, mihin saattaa sisältyä jonkinlaista symboliikkaakin. Sitten on tekstejä, jotka menevät täysin absurdin puolelle.

Eniten teoksessa puhutaan tietenkin kirjallisuudesta ja sen eri muodoista. Puhutaan tunnetuista kirjailijoista ja niistä, jotka aivan ansiotta ovat jääneet tuntemattomiksi. Kriitikot ja heidän jakamansa kritiikki kirvoittavat tunteikkaita lauseita, sillä moni kommentoijista on itsekin kirjailija tai ainakin toivoo saavansa jotain julkaistuksi. Yksi tällainen wannabe-kirjailija on Minttu, joka joutuu todistamaan ystävänsä yllättävää läpimurtoa ja kuuluisuutta eikä voi välttyä sekalaisilta tunteilta: kateudelta, masennukselta ja alemmuudentunteelta.

Kirjailijaksi tuleminen on lopulta vain suostumista tyhmyyteen.

Taivaallinen vastaanotto sisältää myös valtava määrä sirpaleita tietoa musiikista ja muusikoista, äänilevyistä ja musiikkikappaleista, elokuvista. On erilaisia listoja. On kysymyksiä. On määritelmiä. Miltei joka sivulta löytyy lause, joka kävisi sellaisenaan aforismiksi. Kyseessä on teos, josta ei saa todellakaan rakennettua totutunlaista kokonaisuutta, mutta ehkä himmelin?

Romaanini muoto on himmeli. Se on yhtäläinen joka suunnasta. Olen koonnut sen oljista. Pienimmätkin lämpötilavaihtelut saavat sen liikkeeseen. Jos sen ohi yrittää hiipiä, se alkaa pyöriä. Yhdestä tikunraapaisusta se roihahtaa liekkeihin.

8.11.2021

SAISIO, PIRKKO: Passio

Kustantaja: Siltala 2021

Pirkko Saision romaani Passio on huima seikkailu Sakari Topeliuksen Välskärin kertomusten hengessä. Topeliuksen teoksessa sukupolvelta toiselle siirtyy kuningas Kustaa II Adolfin lahjoittama kuparisormus ja Saision romaanissa puolestaan eräs kultaesine yhdistää eri vuosisatojen ja eri maiden ihmisiä. Sivuja Passiossa on peräti 732, mutta teksti vetää ja lukeminen etenee joutuisasti.

Lammas halusi ruohoa, vettä, parittelua, etsi toisista lampaista turvaa. Ihminen halusi kaikkea samaa, sen lisäksi kultaa. Jumala ja Girolamo Savonarola eivät ymmärtäneet, mistä kullanhimo oli peräisin. Tietenkin se liittyi omenoihin, naiseen ja käärmeeseen. Se liittyi puuhun, jonka asiat eivät kuuluneet ihmiselle.

Aluksi ollaan 1400-luvun viimeisissä vuosissa Italiassa, kun firenzeläinen ruhtinatar Vasari uhraa dominikaanimunkki Savonarolan sytyttämällä turhuuksien roviolla itselleen toisarvoista tavaraa ja heti Savonarolan kuoltua vuonna 1498 kaivaa esiin kalleimman aarteensa: kullasta ja jalokivistä tehdyn työmiehen kämmenen kokoisen kaulakorun, joka esittää hyvän ja pahan tiedon puuta käärmeineen kaikkineen.

Myöhemmin koru muuttaa moneen kertaan muotoaan siirtyessään ihmiseltä toiselle. Sen matka vie Venetsian kautta Keski-Eurooppaan ja Venäjälle, Suomen kautta Solovetskin luostarisaaren vankileirille Neuvostoliittoon ja lopulta 1950-luvun Helsinkiin. Joskus se vaihtaa omistajaa varkauden seurauksena, joskus myytynä, joskus lahjana, joskus sattumalta löydettynä.

Sillä on merkitystä, että koru on alun perin esittänyt hyvän ja pahan tiedon puuta. Huolimatta ajasta, paikasta, uskonnosta, aatteesta, yhteiskunnallisesta asemasta, sukupuolesta tai seksuaalisesta suuntautumisesta ihmiset nimittäin ainakin jossakin vaiheessa miettivät sitä, millaista tietä heidän pitäisi elämässään kulkea ja millaisia syntejä katua. Miksi ylipäätään elää?

Henkilöitä on paljon ja erilaisia, mutta Saisio kuvaa kaikkien vaiheita yhtä tasapuolisesti ja tuomitsematta. Kukaan ei ole pelkästään hyvä tai paha, vaan olosuhteet ja muut ihmiset vaikuttavat heihin ja muovaavat uusia rooleja entisen minuuden päälle. Historia myös toistaa itseään ja esimerkiksi 1500-luvun juutalaisen Leeahin ja 1900-luvun helsinkiläisen Lindan kohtalot ovat hyvin samankaltaiset.

Veri yhdisti tuntemattomat ihmiset samaan kuohuntaan, vaikka he elivät tuhansien kilometrien päässä toisistaan, eri mantereillakin…

Passio on tapahtumarikas ja yllättävä: hetken tuntee elävänsä Leo Tolstoin maailmassa ja seuraavaksi jo saippuaoopperassa. On häivähdys mystiikkaa ja symboliikkaakin on varmasti paljon enemmän kuin pystyy huomaamaan. On ikäviä tapahtumia, mutta myös lämpöä ja huumoria. Pirkko Saisio on tainnut kirjoittaa teostaan aika lailla kieli poskessa ja omasta taituruudestaan ja tietämyksestään nautiskellen. Ehdottomasti lukemisen arvoinen – seikkailu odottaa!

4.11.2021

WALLIN, KRISTIINA: Vaikeampaa on olla näkemättä unia

Kustantaja: S & S 2021

Unohtaminen on helppoa, kyllä minä sen tiedän. Vaikeampaa on olla näkemättä unia.

Oli Johannes-isä. Oli Ursula-äiti. Oli pieni tytär Veera. Oli onnen ja naurun aikoja, mutta yhä harvemmin. Alkoi olla päiviä, jolloin Ursula vajosi horteeseen ja päiviä, jolloin hänen kuumeisella kiihkollaan ei ollut rajaa.  Oli aikoja, jolloin vastustamaton voima pakotti Ursulan juoksemaan lähikuusikkoon pitämään vahtia ja odottamaan, milloin meri nousisi ja upottaisi kaiken. Meri, jossa äiti ja tytär sukeltelisivat puhaltamassa kuplia toistensa suuhun.

Vuonna 1975 Ursula lähti. Pakatessaan hän puheli Veeralle palmupuista ja hotelliaamiaisista, kuvaili hiekkarantoja ja merta, toisteli opettelemiaan englanninkielisiä fraaseja. Määränpäänä oli tosiasiassa psykiatrinen hoitolaitos, josta Ursula jossain vaiheessa onnistui karkaamaan ja katoamaan jäljettömiin. Johannes riippui vuosikymmeniä kiinni toivossa, että vaimo palaisi kotiin takaisin.

Kun Johannes joutuu hoivakotiin vuonna 2015 masennuksen vuoksi, lähtee Veera meren yli vieraaseen kaupunkiin kirjoittamaan äidilleen ja äidistään. Hän kaipaa yhä Ursulaa ja on usein näkevinään tämän hahmon ihmisten joukossa, mutta toisaalta Veera on myös vihainen: äiti on pettänyt miehensä ja lapsensa.

Kirjoittamalla Veera yrittää tavoittaa muistojaan; häilyviä ja epämääräisiä, ehkä jopa vääriä. Pystyvätkö sanat kuitenkaan asettamaan mennyttä järjestykseen? Löytyvätkö sanojen avulla vastaukset kysymyksiin, joita ei oikein osaa edes kysyä? Onko mikään tarinan variaatio oikea vai ainoastaan unien, muistojen ja jääräpäisten kuvitelmien pirstaleista rakentuva kudelma?

Muistot pirstoutuvat fragmenteiksi ja lapsuudenmaiseman voi kirjoittaa vain epätarkoiksi ja ikuisesti keskeneräisiksi virkkeiksi. Ehkä mikään tärkeä ei suostukaan kieliopin lainalaisuuksiin: ei sinun kuvasi, ei meidän kuvamme, ei perhekuva.

Veeran tarinan lomassa käydään Ursulan luona sairaalassa vuonna 1975. Ursula tuntee usein elävänsä toisessa todellisuudessa, jossa näkee ja kuulee asioita, jotka muiden mielestä ovat pelkkää harhaa. Siellä on ymmärtäväinen vanhus, salaperäinen huvila ja ennen kaikkea kutsuva meri. Joskus myös väkivaltaa, pelottavia lintuja, kuolleita lintuja, tapettavia lintuja.

Ajatellessaan Veeraa Ursula tuntee häpeää. Hänellä oli kiltti tytär, joka joutui liian pienenä seurailemaan ja hoivaamaan kuvitelmiin kadonnutta äitiään. Tyttö, jota koulussa nimiteltiin hullun naisen – ehkä peräti sudenmorsiamen – tyttäreksi. Sairaalassa Ursula ei tahdo tavata Veeraa, vaan lähettää vain kortteja odotellen aikaa, jolloin paluu kotiin olisi mahdollista. Rak. terv. Äiti.

Nyt mietin, kuinka kauas taaksepäin pitää kurottaa, jotta mennyttä voi kutsua muistoksi? Onko tytär muisto? Koti? Voiko kuvitteellinen tapahtuma tai paikka olla muisto? Entä meri, joka on vasta syntymässä, tulevaisuudessa?

Vaikeampaa on olla näkemättä unia on runoilijana tunnetun Kristiina Wallin (s. 1971) ensimmäinen romaani; kaipauksen ja etsinnän täyttämä runollinen ja monikerroksinen teos. Ursulan kohdalla toistuu ajatus merestä yhä uudestaan symboloiden vapautta ja unohdusta. Veeralle puolestaan jäkäläkasvustot näyttäytyvät äidin ja tyttären välisen läheisyyden ihanteellisena ja konkreettisena esikuvana. Entä keltaista villalankaa neulova kuiskaaja – alitajunta vai äidin ääni?

Vaikka kirjaimet lipsuvat otteesta, menen puiden alle seisomaan. Tarraan kiinni mihin tahansa muistoon; villapipoon ja sadevesisaaviin. Tarraan kiinni käpyyn, potkukelkkaan ja räsymattoihin. Nielen kettukarkkeja, daalianjuurakoita ja vanhoja aikakauslehtiä. Muste valuu suupielistä, painoväri.

  Silti käy niin kuin aina: Tarttumapinta katoaa. Taivas katoaa, pelto katoaa, tie katoaa.

  Pelkään, että minäkin katoan.

1.11.2021

VALKAMA, MERI: Sinun, Margot

Kustantaja: WSOY 2021

Toimittaja, kirjailija ja varavaltuutettu Meri Valkama (s. 1980) asui lapsuudessaan vuosia Itä-Berliinissä ja opiskeli aikuisena politiikan tutkimusta ja journalismia Berliinin Freie-yliopistossa, jossa perehtyi erityisesti DDR:n aikaiseen journalismiin. Sinun, Margot on hänen esikoisteoksensa, jossa Itä-Saksan tuntemusta on voitu oivallisesti hyödyntää.

Kirjassa liikutaan kahdessa aikatasossa. Vuodesta 1983 alkaa jakso, jolloin suomalainen Markus Siltanen toimii Kansan Voima -lehden ulkomaankirjeenvaihtajana Itä-Berliinissä. Hän kirjoittaa ihaillen ilmaisesta ja pätevästä terveydenhoidosta ja päivähoidosta, sukupuolten tasa-arvosta ja jopa suuresta ruskohiilivoimalasta, vaikka poikansa Matiaksen sairastuttua saakin tietää hengitystiesairauksien suuresta määrästä DDR:ssä.

Markuksen vaimo Rosa ei ole ihan yhtä vakaumuksellinen kuin miehensä, vaan lankeaa välillä lännen houkutuksiin. Hän unelmoi pääsevänsä kirjoittamaan omia tekstejään, mutta taloudenhoito ja lapset vievät kaiken ajan. Kiivasluonteinen Rosa alkaa olla räjähdyspisteessä väsymyksen ja turhautumisen vuoksi, kun Markuksen työ tuntuu aina olevan etusijalla niin ajankäytössä kuin suhteessa perhe-elämään.

Lapsista rauhallinen isoveli Matias on läheinen Rosalle, kun pippurinen Vilja taas on oikea isän tyttö. Nimensä Itä-Saksan vaakunan tähkäkuvion mukaan saanut Vilja onnistuu jo parivuotiaana kiihdyttämään äitinsä raivoon ja kalastelemaan myötätuntoa isältään. Siltasen perheessä on siis valmiiksi ristiriitoja, kun sen kestävyys laitetaan koetukselle vuonna 1987.

Toinen aikataso sijoittuu vuoteen 2011. Markus on äkillisesti kuollut ja Vilja on asuntoa siivotessaan löytänyt joukon Berliinistä vuonna 1989 lähetettyjä kirjeitä, joissa kaikissa on allekirjoituksena ”Sinun, Margot”. Kuka Margot on? Rosa-äiti paljastaa vastahakoisesti, että Erich jolle nainen kirjoittaa, on Viljan isä. Ja Kastanja, josta Margot puhuu kuin omasta tyttärestään, on Vilja itse. Naisen henkilöllisyyttä Rosa ei tiedä.

Kuka oli Margot? Kuka oli rakastanut isää ja häntä niin, että oli odottanut heidän paluutaan kaksi vuotta – odottanut ja kuitenkin päätynyt elämään ilman heitä?

Miksi Vilja ei muista tätä naista, jolta on saanut niin paljon rakkautta? Miksi hän ei muista ylipäätään mitään Itä-Saksassa viettämistään vuosista?  Asia kiusaa Viljaa niin paljon, että hän matkustaa Berliiniin toivoen löytävänsä sieltä vastauksia kysymyksiinsä.

Sinun, Margot kertoo ajasta, jolloin maailmanhistoriassa tapahtui suuria käänteitä. Neuvostoliitossa Gorbatšov aloitti perestroikan, Kiinassa Tiananmenin aukiolla tapahtui verilöyly, Ukrainassa Tšernobylin ydinvoimala räjähti ja Itä-Saksa lakkasi olemasta Berliinin muurin murtumisen jälkeen.

Ennen kaikkea kirja on kuitenkin surumielinen tarina ihmisiä ohjailevista ristiriitaisista tunteista. Se on tarina rakkaudesta toiseen aikuiseen. Se on tarina rakkaudesta lapseen. Se on tarina rakkaudesta aatteeseen. Se on tarina petoksesta. Se on tarina maasta, jossa oli paljon hyvää, mutta josta nyttemmin muistetaan vain pelko ja kontrolli.

Sinun, Margot -romaani liikkuu taidokkaasti eri aikatasojen välillä ja pitää mielenkiinnon yllä loppuun saakka. Henkilöt ovat uskottavia, etenkin sinnikäs Vilja, joka aikuisena seuraa toisaalta isänsä jalanjälkiä toimittajana ja toisaalta Margotin ihmissuhdekuviota rakkaudessa erääseen lapseen. Ehdottomasti lukemisen arvoinen teos!

25.10.2021

KEKKONEN, HELMI: Tämän naisen elämä

Kustantaja: Siltala 2021

Viisitoistavuotias Helena pukee äitinsä hautajaisiin ylleen punaisen mekon, koska tietää tämän pitäneen siitä aivan erityisesti. Ja ajattelee kulmakarvoja, tissejä ja poikaystäväänsä Johannesta, koska äidin ajatteleminen tekee liian kipeää. Äiti on tehnyt itsemurhan ja Helena tuntee syyllisyyttä: hän olisi ehkä voinut estää äidin kuoleman, jos olisi tehnyt erilaisia valintoja.

Kotona Helena ja isä keskittyvät arkisiin asioihin. Äidistä, äidin kuolemasta ja sen syistä ei puhuta, koska isä ajattelee niin vaimentavansa tyttären surua, mutta vaikutus on juuri päinvastainen: purkautumatta jäävät tunteet pakkautuvat Helenan mielen pohjalle ja pitävät surun elossa. Tytär puolestaan vaikenaa, koska haluaa olla isälle mieliksi.

Isällä ja minulla menee ihan hyvin ja silti me elämme puristuksissa näiden menneisyydestä kantautuvien äänien, kuvien ja tuoksujen alla vaikka kuinka yrittäisimme jotain muuta, olla jotenkin toisin. Olemme yhä aavistuksen kaikelta piilossa, emme vieläkään tiedä mikä on normaalia ja mikä ei, ei ole mitään mihin verrata, ainakaan minulla ei ole, emmekä me pysty puhumaan tapahtuneesta, palaamaan siihen päivään, emme sitä edeltäviin viikkoihin ja kuukausiin, emme äitiin ollenkaan, emme ikinä.

Kronologisesti etenevään nykyhetkeen limittyy kursiivilla kirjoitettua tekstiä, joka kertoo ajasta, jolloin äiti oli vielä elossa. Pieni Helena ei ymmärrä, mikä äidin sairaus oikein on, mutta huomaa tämän kyllä poikkeavan muista äideistä. Naapurit puhuvat saamattomuudesta, koulutoverit nimittelevät hulluksi ja isäkin vaatii äitiä yrittämään enemmän. Äiti on arvaamaton: välillä riehakas ja sitten taas lamaannuttavan väsymyksen kourissa.

Aikuisena Helena ihmettelee, miksei äiti mennyt hoitoon aikaisemmin. Yksi syy saattoi olla se, että äiti halusi olla läsnä tyttärensä elämässä, vaikka ei sitten jaksanutkaan tarjota tälle lämpöä ja hoivaa. Todennäköisempi syy oli kuitenkin häpeä. Menneillä vuosikymmenillä mielenterveyden ongelmat pidettiin salassa eikä niistä puhuttu edes kotona. Isäkin vain kuiskutti, että äiti on väsynyt; ei häiritä häntä, ollaan hissuksiin.

Aivan kuin olisi olemassa jokin sopimus. Aivan kuin me kaikki kolme olisimme jossain vaiheessa yhdessä päättäneet, että tämä tämmöinen on ihan normaalia ja sopivaa. Niin kuin me olisimme ihan tavallinen perhe.

Vuodet vierivät. Helena työskentelee lastensuojelussa, mutta kokee huostaanottotilanteet liian läheisiksi ja alkaa uupua. Yhä useammat asiat rupeavat ärsyttämään: isän kömpelöt yritykset puhella menneestä, aviopuolison huolestuneisuus, oma pohdiskelu lapsen hankkimisesta. Äiti tuntuu olevan läsnä kaikkialla. Järjellä Helena tietää äidin tehneen itse ratkaisunsa, mutta silti voimalla pintaan nousseet suru ja syyllisyydentunne väsyttävät hänet täysin. Toistuuko äidin kohtalo?

Minä en ymmärrä, mikä minulla on. Mikä minulla on? Olen vihainen koko ajan, ihan joka hetki, silloinkin kun olen niin väsynyt että pystyn vain makaamaan, kuin olisi jotain paksua liejua rinnan alla eikä se kuitenkaan tunnu olevan minussa tai tulevan minusta, se on jotain ympärilläni ja ylläni, kaikkialla, minä hautaudun sen alle.

Luulisi, että näin musertavasta surusta ja syyllisyydestä kertova kirja olisi raskasta luettavaa, mutta niin ei ole. Kekkonen kuvaa Helenan kasvavaa ahdistusta hienovireisesti, lempeästi ja välillä jopa huumorilla, joten lukija ei imeydy mihinkään synkkään kurimukseen. Ymmärrystä psyykkisestä sairaudesta kärsivää ihmistä kohtaan kirja kuitenkin kasvattaa. Siksi se on tärkeä.