XANDER, ILIANA: Rakkaudella, äiti

Kustantaja: WSOY 2026

Alkuteos: Love, Mom (2024)

Suomennos: Heidi Nieminen

Kansi: Julie Schrader

Mackenzie Casper on kaksikymmentäyksivuotias, kun hänen äitinsä kuolee liukastuttuaan joka-aamuisella kävelylenkillään ja lyötyään päänsä kiveen. Äiti on Elizabeth Casper, joka on rikas ja kuuluisa E. V. Rengen nimellä kirjoittamiensa synkkien ja väkivaltaisten tarinoiden ansiosta. Fanijoukot surevat hänen kuolemaansa, mutta läheisten silmät eivät juuri kyynelly.

Elizabeth oli itsevarma ja säihkyvä seurueiden keskipiste, mutta kirjailijanuraa aloittelevaa tytärtään kohtaan kylmä ja mitätöivä. Mackenzien mielestä hänen perheensä oli kuin mustasta komediasta, missä vanhemmat eivät oikeastaan edes olisi halunneet olla yhdessä. Komeassa 650 neliön kartanossa tytöllä on vain yksi läheinen ihminen, palvelija Minna.

Äiti oli 1) isänpuoleisten sukulaisten mielestä ”narttu”, 2) isän mielestä ”hankala”, 3) kirjallisuuspiirien mielestä ””nerokas lahjakkuus” ja 4) fanien mielestä ”kuningatar”.

Elizabeth Casperin muistoksi järjestetään pramea muistotilaisuus, mutta Mackenzie ei siellä kauan viihdy. Hän sopii tapaamisesta parhaan ystävänsä EJ:n kanssa, mutta avatessaan autonsa oven löytääkin etupenkiltä kirjekuoren merkinnällä Ykkösfanilta. XOXO. Kuoressa on kolme sivua pitkä käsin kirjoitettu kirje, ehkä muistikirjasta repäisty. Ensimmäisellä sivulla on vain pari riviä:

Haluatko kuulla salaisuuden?

Rakkaudella, äiti.

Käsialanäyte varmistaa sen, että kirjeen teksti on Mackenzien äidin kirjoittama, mutta milloin se on kirjoitettu? Lisää kirjeitä putkahtelee. Ne kertovat siitä, miten nuori opiskelijatyttö tapasi tulevan puolisonsa ja tuli yllättäen raskaaksi, mutta viittailevat myös varhaisempaan aikaan, jolloin Elizabeth asui koulukodissa. Kuka näitä kirjeitä jakelee ja miksi? Oliko äidin kuolemakaan pelkkä onnettomuus?

IT-nero EJ alkaa tutkia asioita ja onnistuu selvittämään, että koulukodissa todellakin tapahtui 1990-luvun puolivälissä kamalia: kolme poikaa kuoli tulipalossa. Tekivätkö he viisitoistavuotiaalle Elizabethille jotain, minkä tämä kosti? Eivätkö äidin makaaberit romaanit olleetkaan pelkästään mielikuvituksen tuotteita? Oliko äiti murhaaja? Vai mielisairas?

Kuinkahan moni sairaista fiktiivisistä tarinoista perustuu tositapahtumiin? Monikohan niistä on salaisia tunnustuksia, kirjoitettu jonkinlaisena terapiana, eikä lukijoilla ole siitä aavistustakaan?

Vaikka etenkin isoäiti yrittää lyödä kapuloita rattaisiin, edistyvät Mackenzien ja EJ:n tutkimukset vähän kerrassaan, kun he alkavat vertailla äidin teoksia ja kirjeitä keskenään. Kuka on kirjeiden inhottava se nainen? Keillä kirjojen henkilöillä on vastineensa tosielämässä? Yllätyksiä koetaan, ennen kuin lopullinen totuus selviää.

Rakkaudella, äiti -dekkari on melko leppoisaa luettavaa. Ei ole kuvauksia raakuuksista, vaan väkivalta on enneminkin pyykkistä kuin fyysistä. Juoni on näppärä, vaikkei varsinaisesti mitään uutta tarjoakaan. Tämä teos sopii vaikka kesäisen päivän ajanvietteeksi. 

HOLLOW, MIKE: West Hamin murha

Kustantaja: Bazar 2026

Alkuteos: The Blitz Detective (2015)

Suomennos: Hanna Arvonen

Kansi: Christina Griffiths

Salamaa tarkoittavaa saksankielistä sanaa Blitz käytetään Saksan Britanniaan kohdistamista ilmapommituksista ajanjaksona 7.9.1940-11.5.1941. Tuota aikaa käsittelee myös englantilaisen Mike Hollow’n Blitz-dekkarisarja, jonka ensimmäinen osa West Hamin murha ajoittuu pommitusten alkuvaiheisiin syyskuussa 1940. Mike Hollow’lta (s.1953) ilmestyy vuoden 2026 aikana sarjasta kaikkiaan kuusi osaa.

 Britanniassa ihmiset ovat jo tuudittautuneet ajatukseen, etteivät Saksan ilmahyökkäykset olekaan niin pahoja kuin on ennustettu, mutta jo ensimmäiset massiiviset pommitukset aiheuttavat suurta tuhoa Lontoon satamassa ja sen lähialueilla. Pommitusten välisen tauon aikana tulipalojen ja raunioiden keskeltä löytyy täysin vahingoittumaton pakettiauto ja auton sisältä kuollut mies.

Rikoskomisario Jago ja hänen aloitteleva rikoskonstaapelinsa Cradock hälytetään paikalle. Vainajan kuolema vaikuttaa itsemurhalta, mutta taitaa sittenkin olla murha. Jago myös tunnistaa miehen: hän on paikallinen rauhantuomari Charles Villiers. Uusi ilmahyökkäys ajaa poliisit etsimään suojaa ja sinä aikana saksalaisten pommi tuhoaa rikospaikan. Mutta rikos on rikos sota-aikanakin ja syyllinen löydettävä!

”Loistavaa”, komisario sanoi. ”Nyt meillä on siis murhaepäily, mutta ei ruumista, ei todistusaineistoa eikä edes rikospaikkaa. Vain kuoppa tiessä.”

Villiersin kuolema ei tunnu erityisemmin surettavan hänen vaimoaan tai poikaansa. Jotain mätää on tekeillä myös rauhantuomarin omistamassa kirjapainossa, vaikka sen erinomaisen menestyksen sanotaankin johtuvan vain hallituksen toimeksiannoista. Eikä naispuolisten työntekijöiden kohtelu ole ilmeisestikään ollut firmassa täysin asiallista.

 Varsin moni poliisien haastattelemista henkilöistä jää jossain vaiheessa kiinni suuremmista tai pienemmistä valheista, mikä auttaa poliisia aina jonkin verran eteenpäin. Sitten tapahtuu toinen murha, minkä jälkeen paljastuvat törkeä keinottelu, yllättävät yhteydet ihmisten välillä ja murhaajan surulliseksi osoittautuva tietämättömyys kaikista tosiasioista.

Miestä oli kohdeltu hirvittävän epäoikeudenmukaisesti, ja hän halusi oikeutta, mutta ongelma oli, ettei hän tiennyt koko totuutta, joten lopputulos oli yhtä epäoikeudenmukainen, ellei pahempikin.

Rikostutkimusten ohella Jago on valjastettu toimimaan amerikkalaisen toimittajan oppaana ja suojelijana. Jagon asenne on ensin hieman alentuva, kun toimittaja osoittautuukin naiseksi, mutta Dorothy Appleton häivyttää pian ennakkoluulot. Hän on ollut sotakirjeenvaihtajana niin Espanjassa ja Ranskassa kuin Suomessakin ja nähnyt sodan raaimmillaan. Nyt hän haluaa saada amerikkalaiset tietoisiksi kansalaisten elämästä salamasodan ahdistamassa Britanniassa.

Tavallisten ihmisten keskuudessa maan yläluokkainen hallitus ei kerää suurtakaan kiitosta. Vähävaraisille tarjotaan pommeja vastaan takapihalle aaltopeltiset Anderson-suojat, kunnes osa metroasemista lopulta sallii alueen ihmisten yöpyä tunneleissa. Pommitetuilta asuinalueilta evakuoiduille ihmisille pyritään järjestämään hätämajoitusta, mutta tuhoisia sekaannuksia sattuu. Kuka uskoo tiedottajien optimistisia lausuntoja?

Mikä on totuus siitä, mitä täällä East Endissä tapahtuu? Jos lukee sanomalehtiä tai katsoo uutisfilmejä, niissä lukuisat hilpeät cockneyt astuvat Anderson-suojistaan peukaloita kohotellen juomaan maittavan kupposen teetä. Onko se totta vai vain sitä, minkä hallitus haluaa ihmisten näkevän?

West Hamin murhat -dekkari kuvaa salamasodan alkua tehokkain yksityiskohdin eikä peittele tapahtumien kauheutta. Tilanteiden ajoittainen absurdius ja keskusteluissa esiintyvä ystävällishenkinen naljailu tai peribrittiläinen kuiva huumori keventävät kuitenkin tunnelmaa. Tässä on oikein miellyttävä uusi tuttavuus brittidekkareiden ystäville!

GAZAN, SISSEL-JO: Yksi pisara

Kustantaja: Docendo 2026

Alkuteos: I en dråbe (2024)

Suomennos: Katariina Luoma

Kansi: Mika Tuominen

Pisaran ihmeellinen maailma… Jotta sen maailman näkee, pitää säätöjen olla kohdillaan.

Sissel-Jo Gazan (s. 1973) on valmistunut biologiksi Kööpenhaminan yliopistosta ja asiantuntemus näkyy kyllä hänen teoksissaan. Yksi pisara on ensimmäinen osa Mia Thiel-Jensen -dekkaritrilogiasta ja myös ensimmäinen Gazanilta suomennettu teos. Tapahtumat ajoittuvat 1980-luvulta 2000-luvun alkuun ja sijoittuvat osin Själlannin saarelle ja osin Kööpenhaminaan.

Næstvediläiset Finn ja Merethe Thiel-Jensen ovat ensimmäisten tanskalaisten joukossa, jotka kesällä 1968 saavat adoptiolapsen Koreasta. Yhdeksänkuukautinen Mia Jinju on helmisilmineen ja tummine hiuksineen heille oikea toivelapsi. Kuusi vuotta myöhemmin 39-vuotias Merethe tulee yllättäen raskaaksi ja Miasta tulee Lean huolehtiva isosisko.

Mian tulinen luonne huolettaa Meretheä, joka ei haluaisi tytön erottuvan joukosta eikä tekevän mitään, mikä muistuttaisi hänen korealaisesta taustastaan. Hiljainen ja vaatimaton Lea on Merethen mieleen, kun taas Finn ja Mia tuntuvat olevan samasta puusta veistettyjä. Finn on kaiken kaikkiaankin vanhempana joustavampi kuin asioihin tiukan periaatteellisesti suhtautuva Merethe.

Elokuun 25. päivä vuonna 1984 kuusitoistavuotias Mia riitelee äitinsä kanssa siitä, voiko hän lukiobileiden jälkeen mennä kavereidensa kanssa diskoon. Merethe kieltää sen ehdottomasti, koska diskon ympäristö on levotonta aluetta. Kiivaita sanoja vaihdetaan. Raivosta kiehuva Merethe lähtee kävelylle eikä enää palaa.

Poliisit epäilevät alusta alkaen Finniä, joka vielä pahentaa tilannetta valehtelemalla joistakin henkilökohtaisista asioistaan. Kun Merethen ruumis löytyy pari kuukautta myöhemmin suosta, Finn pidätetään ja oikeus tuomitsee hänet vaimonsa murhasta kymmeneksi vuodeksi vankilaan. Murrosikäinen Lea kohdistaa vihansa Finniin, mutta Mia syyttää poliisia huonosti tehdystä tutkinnasta.

Vuonna 1989 Mia on kouluttautumassa rikospoliisiksi Kööpenhaminassa. Ensimmäiset tapaukset, joiden tutkintaan hän pääsee osallistumaan, ovat kahden naisen katoamiset. Kun naisten ruumiit aikanaan löydetään ja tutkitaan, on tulos Miian kannalta hyytävä. Moni asia yhdistää näitä tapauksia toisiinsa, mutta myös Mian äidin katoamiseen.

Mialla on nyt oivallinen mahdollisuus tutustua uusiin tutkimusmenetelmiin: oikeusbotaniikkaan ja DNA-profilointiin. Kadonneiden naisten tapauksissa heistä löytyneet piilevät, siitepöly ja kasvien jäännökset ovat ratkaisevassa asemassa, ja DNA-menetelmä puolestaan saa Mian pohtimaan sen hyödyntämistä oman taustansa selvittämisessä.

… uusi DNA-menetelmä merkitsi sitä, että jopa pienen pieni veripisara voisi kertoa, keitä hänen biologiset vanhempansa olivat.

Poliisintyön ohella Mia alkaa tutkia tarkemmin adoptioonsa liittyviä asioita. Papereiden mukaan hänet oli hylätty kadulle, mutta Mialla on vahva mielikuva äidistä, joka piti hänestä lujasti kiinni. Hän ottaa yhteyttä adoptiota aikoinaan järjestelleihin tahoihin ja tutustuu myös muihin tuona aikana adoptoituihin lapsiin. Paljastuu skandaalimaisia väärinkäytöksiä ja rahanahneutta.

Yksi pisara on melko leppoisaa luettavaa. Raakoja ja verisiä kohtauksia ei ole, vaan teos keskittyy ihmisten elämään ja heidän välisiinsä suhteisiin. Rikostapausten ja adoptioselvittelyjen lisäksi Mian ja hänen lähipiirinsä elämää mutkistaa yhteys huumekauppaa pyörittävään joukkioon. Kuka on Næstvedin Kuningas, joka tuntuu liikkuvan seinienkin läpi?

Yksi pisara on niin tasokas ja mielenkiintoinen dekkari, että jatkoa odottelee todella kiinnostuneena!

ARAMBURU, FERNANDO: Poika

Kustantaja: WSOY 2026

Alkuteos: El niño (2024)

Suomennos: Sari Selander

Kansi: Ville Laihonen

Fernando Aramburu (s. 1959) syntyi Baskimaassa, mutta on jo pitkään asunut Saksassa. Kansainväliseen tietoisuuteen hän nousi vuonna 2016 teoksellaan Äidinmaa (WSOY 2020). Pienoisromaani Poika kertoo todellisesta tapahtumasta, alakoulun tuhoisasta kaasuräjähdyksestä Espanjan Ortuellassa torstaina lokakuun 23. päivänä vuonna1980. Onnettomuudessa menetti henkensä viisikymmentä viisi- tai kuusivuotiasta lasta sekä kolme aikuista.

Jos tarina olisi fiktiota, kirjoittajani kuumeisen mielen synnyttämää sepitettä – vaikka mukana ehkä olisikin omakohtaista aineistoa – voisin palvella sitä ilman pienempiäkään tunnontuskia. Asia on kuitenkin niin, että joudun jatkuvasti antamaan tilaa lausunnoille, joihin sisältyy erittäin vahva tunnelataus, koska suurin osa tästä välitettäväkseni sälytetystä tarinasta pohjautuu tositapahtumiin, minkä vuoksi on aina olemassa riski sortua ylisentimentaalisuuteen tai tärkeilevään osoittelevuuteen.

Onnettomuudesta ja sen vaikutuksista yhteisön elämään kerrotaan erään perheen ja sen jäsenten välityksellä. Perheeseen kuuluvat kahdeksankymmentävuotias Nicasio-ukki sekä hänen kolmekymppinen tyttärensä Mariaje ja tämän puoliso José Miguel. Räjähdyksessä kuollut kuusivuotias Nuca-poika oli Mariajen ja José Miguelin ainoa lapsi.

Pamahdus saa kyläläiset valpastumaan jo ennen hälytysajoneuvojen saapumista. Räjähtikö kivilouhimossa? Tekikö baskijärjestö ETA pommi-iskun? Levottomuus kasvaa hitaasti, kunnes selviää, että koulu on räjähtänyt. Paikalle rientäneiden edessä on kauhistuttava näkymä: isoja betonimöhkäleitä lojuu raunioiden keskellä ja siellä täällä on lasten verisiä ja kolhiintuneita ruumiita.

Välittömästi silmieni edessä avautui kaikki tuho ja hävitys. Näin ihmisiä raunioiden keskellä lapioimassa rakennusjätettä käsillään… Koulurakennuksessa ei ollut enää ulkoseiniä. Lattia oli romahtanut. Rojun seassa lojui muutama vääntynyt tuoli ja pulpetti.

Mariaje ja José Miguel ovat murheen lamaannuttamia, mutta Nicasio tuntuu olevan vailla huolen häivää. Seuraavana aamuna hän saapuu entiseen tapaansa lämmin patonki mukanaan Mariajen kotiin saattaakseen tyttärenpoikansa kouluun. Hän pitää pojan pientä kättä kädessään ja käy keskustelua tämän kanssa. Neuvoo, mitä tehdä, kun koululla räjähtää.

Vanhojen tuttujen osanottavaan asenteeseen ja avuntarjouksiin Nicasio ei suhtaudu ollenkaan suopeasti, vaan vastaa niihin äyskimällä. Hänellä on tapana vierailla hautausmaalla vähintäänkin torstaisin, mutta nyt hän alkaa ajoittaa vierailunsa aamu- tai iltahämärään, koska paikalla ei ole silloin juurikaan muita. Ei ketään kuuntelemassa, kun ukki kuiskailee tyttärenpojalleen.

Kun käytännönläheinen Mariaje haluaa tyhjentää Nucan huoneen, kuljetuttaa Nicasio kaikki tavarat omaan kotiinsa ja rakentaa niistä muistohuoneen. Tokihan Nuca haluaa olla siellä mieluummin kuin hautalokerossa ja Nicasio puolestaan voi olla tyttärenpoikansa luona kotoa poistumatta, säällä kuin säällä.

Koko kylä suree. Joistakin perheistä on kuollut useampikin lapsi, mutta sureminen tapahtuu hiljaisuudessa suljettujen ovien takana. Nicasion käytös on eriskummallista, mutta lopulta hänet jätetään rauhaan ja irvailuun taipuvaiset nuoretkin hiljennetään. Ihmiset uskovat, että Nicasion mielenterveys on järkkynyt lapsenlapsen menetyksen jälkeen, mutta Mariaje näkee asian toisin.

Joka tapauksessa Mariaje on kahdesta asiasta varma: siitä, ettei hänen isänsä järki ole sumentunut, ja siitä, että isän lohtuna on, että hän kieltää tietoisesti pojan kuoleman nimenomaan tästä syystä, järjissä pysyäkseen, mikä on Mariajelle täysin ok.

Mariajen ja José Miguelin avioliitto ei ole ainakaan vaimon puolelta ollut koskaan suuri rakkaustarina. Mies on aivan mahtava isä ja puolisonakin kiltti, mutta Mariajen mielestä myös tylsä vätys. Kun José Miguel alkaa ehdotella toisen lapsen yrittämistä, riittää Mariajella syitä uuden raskauden lykkäämiseen. Mikä lienee todellinen syy?

Kahden vuoden kuluttua räjähdyksestä Mariajen tilanne muuttuu ratkaisevasti. Hän jää leskeksi (kuten jo kirjan alussa on mainittu) ja todennäköisesti pian orvoksikin eikä joudu enää kannattelemaan ketään. Uusi alku on Mariajella jo valmiiksi suunniteltu, mutta lähteekö hän sittenkään sille tielle? Loppu jää kutkuttavasti auki.

Aramburu kuvaa koskettavasti sitä, miten eri tavoin ihmiset käsittelevät menetyksiään. Tapahtumia ja tunnelmia kuvataan kolmannessa persoonassa, mutta Mariaje saa välillä puhua minämuodossa. Hän on se henkilö, jonka haastatteluun kirjailija on paljolti perustanut romaaninsa ja jonka pyynnöstä Nicasiota ja José Miguelia on kuvattu myönteiseen sävyyn.

Yllättävästi romaani itsekin on eräänlainen henkilö, joka kommentoi itseään ja erityisesti kirjoittajansa onnistumisia ja epäonnistumisia. Nämä kommentit on kirjoitettu kursiivilla ja sisältävät paljon tietoa, jotka kertoja jostain syystä on jättänyt huomioimatta. Kirjan toive on nöyrä: haluan ainoastaan olla merkityksellinen jollekulle, jättää jonkinlaisen jäljen, edes pienen raapaisun tämän tai tuon henkilön tietoisuuteen.

 

KETTU, KATJA: Brita-Kajsa

Kustantaja: Otava 2026

Kansi: Piia Aho

Kirkonkirjoissa mie olen Brita Catarina Alstadius, syntynyt vuonna 1805 Peurauressa nybyggaren talohon. Vaan sehän ei koko tottuus ole. Nimiltäni mie olen ollu ainaki Brita-Kajsa, Riitu, Lassin-Riitta, Peuratyttö, lapinlortto, saunanoita, sikiönpäästäjä, pallinpurija.

Katja Ketun romaani Brita-Kajsa kertoo Lapin profeetan Lars Levi Laestadiuksen (1800–1861) ja hänen vaimonsa Brita-Kajsan (1805–1888) tarinan. Brita-Kajsa on kirjan minäkertoja, joka verevällä pohjoisen murteella kertoo avioliittonsa ylä- ja alamäistä sekä aviopuolisonsa kaksijakoisesta luonteesta. Tarina etenee suurimmalta osin kronologisesti ja aika ja paikka näkyvät luvun otsikossa.

Romaanin alussa ollaan Lars Levi Laestadiuksen kuolinvuoteen ääressä Pajalassa vuonna 1861. Ruumiilliset kivut raastavat miestä, mutta suuri on myös hänen henkinen tuskansa. Synnintunto kalvaa eikä Brita-Kajsa pysty estämään mielessään häivähtävää katkeraa ajatusta: on kyllä syytäkin!

Brita-Kajsa lohdutti jo pienenä naapurin Leeviä, väkivaltaista isää pelkäävää poikaa – joskin tämä luuli auttajaansa tytön hahmossa esiintyväksi neitsyt Mariaksi. Parikymmentä vuotta myöhemmin Karesuandon papiksi valittu Lars Levi esiintyykin jo kosijana ja Brita-Kajsa lähtee luottavaisena kotoaan tämän matkaan.

Eipä vie mies neitoa pappilaan, vaan jättää piiaksi Jokkmokkiin luvaten toki kirjeessään tulla tätä pian hakemaan. Kun miestä ei ala kuulua, hiihtää kuudennella kuulla raskaana oleva Brita-Kajsa yksinään Karesuandoon. Nuoren naisen määrätietoisuus on Lars Leville yllätys, mutta kirjallisesta lupauksestaan hän ei pysty rimpuilemaan irti. Pariskunta vihitään avioliittoon Enontekiön Markkinassa vuonna 1827.

Syntyy ensimmäinen lapsi ja pian ollaan jo tekemässä seuraavaa. Niin kulkee Brita-Kajsan elämä vuoteen 1851 asti, jolloin syntyy perheen viidestoista lapsi. Joku lapsista kuolee pienenä ja joku vähän suurempana, mutta moni sentään saavuttaa aikuisiänkin. Fyysinen vetovoima ei pariskunnan välillä häviä koskaan kokonaan, vaikka vaikeitakin aikoja on ollut.

Olet sie minua rakastanut, ja mie sinua, kumpikin omalla vajavaisella tavallaan olemme elänhet tämän kaunihin ja kiihkiän ajan, Lapinmaan suuressa sylissä teuteroinhet, koittanhet muuttua ja se on meät murtanu, kummatki. Nyt mie ymmärrän senki, kuinka met oleme joutunhet noyrtymään kumpiki tahoillamme. Et sie ole helppo ollu. Välillä sie olet ollu ko märkivä haava minussa. Ja kuitenki mie olen sinua rakastanu. Jyrkkyyttä. Typeryyttä. Silkkaa kiivasta älyä.

Brita-Kajsa hoitaa lapset ja talouden, lääkitsee sairaita ja pitää puolisoaan koossa tämän ahdistuksen hetkinä. Lars Levi kiertelee saarnamatkoillaan ja yrittää kiihkeästi saavuttaa mainetta ja kunniaa, ensin luonnontieteilijänä ja myöhemmin myös saamelaisen muinaisuskon tuntijana toimiessaan ranskalaisen tutkimusretkikunnan oppaana.

Tullaan 1840-luvulle ja Lars Levi kokee poikansa kuoleman ja oman vakavan sairautensa ravistelemana hengellisen herätyksen. Nyt miehen saarnoihin tulee uutta syvyyttä ja sydämen paloa, kun hän puhuu kansan kielellä. Viina pois! Synnit julki ja kaikki anteeksi! Väkeä tulee kauempaakin saarnoja kuuntelemaan ja kokoukset muuttuvat hihhuloinniksi. Britaa-Kajsa seuraa vierestä surren naisten alistettua asemaa.

Ja päästyään synnintuskista ja helevetin kauhuista, kaikki tuli liikutuksiin, hihku ja hyppi ilosta ko meäät, tunturin lapset, oli toistettu Taivahan Jumalan kläpeiksi ja Kristuksen veljiksi, sisariksi ja morsiamiksi. Ja oli siinä jotaki aistia kiihottavaaki. Kovasti sillon naitiin ja kosketeltiin ja suueltiin sinuaki suulle, etkä sie kethän poies kääntäny…

Lars Levin tärkeä sanoma on: ei pidä paikkaansa, että Jumala rakastaisi enemmän lantalaista kun lappalaista! Nimenomaan Lapin lapset ovat Jumalan valittua kansaa ja vastuussa valkeuden levittämisestä pohjoisen kairoille ja tuntureille. Eivät pysty Norjan tai Ruotsin kruunu eikä Venäjän tsaari alistamaan niitä, jotka elävät todellisen uskon ja Jumalan vallassa.

Lars Levin saarnoista valitetaan ja hänet siirretään Pajalaan, mutta sielläkin hän lataa korkeiden herrojen päälle tulta ja tulikiveä. Samaan aikaan tunturien kansa nousee kapinaan valtaapitävien  epäoikeudenmukaisuutta vastaan. He odottavat apua Lars Leviltä, mutta tämä vaikenee. Monelta Brita-Kajsan läheiseltä menee elanto, joiltakin myös henki.

Aina välillä tarinassa on poikettu vuodessa 1861 tarkistamassa tilanne herätysliikkeen perustajan kuolinvuoteen äärellä ja Brita-Kajsan muisteluiden loputtua sinne palataan taas. Lars Levi oli valo Brita-Kajsan elämässä, mutta ei miehen tuikkeen sammumisen tarvitse silti tarkoittaa, että koko maailman pimenisi. Brita-Kajsalla on nyt mahdollisuus itsenäisiin ratkaisuihin.

Sinun rinnalla mie elin sen seitsemän elämää. Nyt mie elän vielä yhen. Ja se on minun oma.

Brita-Kajsa-romaanin tarjoama ajankuva sekä henkilöiden, tapahtumien ja luonnon kuvaus on niin uskottavaa ja eloisaa, että tuntuu kuin olisi itsekin Brita-Kajsan vierellä tätä näytelmää katselemassa. Kaiken kruunaa pakottomasti ronskista lyyriseen liukuva kieli, jonka poljento miltei hypnotisoi lukijan.

Viime aikoina on ilmestynyt useita suurmiesten vaimoista kertovia romaaneja. Brita-Kajsan tarinaan rinnastuu ehkä parhaiten Laura Lähteenmäen romaaniin Marian kirja, joka kertoo Elias Lönnrotin vaimosta Mariasta. Sekä Maria että Brita-Kajsa olivat vahvoja, itsenäisiä ja älykkäitä naisia, jotka lapsikatraan ja talouden ohella saivat hoidettavakseen epäkäytännöllisen, suurista asioista haaveksivan puolison. Ja selvisivät. 

ESPACH, ALISON: Hääväkeä

Kustantaja: Bazar 2026

Alkuteos: The Wedding People (2024)

Suomennos: Tuulia Tipa

Kansi: Nicolette Seeback Ruggiero

Nelikymppinen Phoebe Stone jättää taakseen karille ajautuneen avioliiton, tuloksettomat lapsettomuushoidot, työn yliopiston tuntiopettajana, talon ja kuolleen lemmikin ja matkustaa Rhode Islandin luksushotelliin, minne oli kerran unelmoinut tulevansa yhdessä miehensä kanssa nauttimaan samppanjasta ja ostereista.

Juhlavasti vihreään silkkimekkoon ja kultakenkiin pukeutuneella Phoebella ei ole mukanaan matkatavaroita, sillä hän aikoo viettää sviitissään dekadentin illan ja sitten tappaa itsensä. Hotellin muut huoneet ovat kuuden päivän mittaisiin hääjuhliin valmistautuvan seurueen käytössä, eikä viikon ohjelman suunnitellut morsian hyväksy Phoeben aikeita.

”Usko tai älä, täällä ei ole mitään tekemistä sinun kanssasi”, Phoebe sanoo.

”Totta kai on!” morsian kivahtaa. ”Nämä ovat minun hääni! Olen suunnitellut tätä koko elämäni!”

Tämän jälkeen Phoebe ei enää haluakaan tehdä itsemurhaa, vaan olla tarkkailemassa viikon tapahtumia. Morsian, 28-vuotias Lila, on rikas perijätär, joka on aina saanut haluamansa ilman ponnisteluja ja jättänyt ongelmansa jonkun toisen hoidettaviksi. Ilmeisesti ongelmanratkaisija on jatkossa kiltti ja turvallinen sulhanen, nelikymppinen Gary.

Gary ja Lila ovat klassinen esimerkki kypsän miehen ja nuoremman naisen yhdistelmästä. Gary on lava ja Lila sillä kajahteleva laulu. Tai ehkä pikemminkin: Gary on talo ja Lila sen kristallikruunu.

Lila vierailee jatkuvasti Phoeben luona purkamassa tunteitaan. Nolasiko äiti hänet taas? Mitä Garyn sisar Marla tarkoitti piikittelyllään? Miksi Garyn yksitoistavuotias tytär Melanie (Juice) vihaa Lilaa niin kovasti? Kukaan ei tunnu ymmärtävän, että Juice yhä suree syöpään kuollutta äitiään. Vaikka Lila onkin varsin itsekeskeinen, Phoebea miellyttää hänen suoruutensa.

 Ennen pitkää ihmiset alkavat uskoutua Phoebelle – onhan hän ulkopuolisena jotenkin vaaraton. Moni seurueen jäsenistä kärsii masennuksesta, mihin etsii lievitystä terapian, mietiskelyn, alkoholin tai syrjähyppyjen avulla. Monen elämä on sotkussa ja toiveet toteutumatta. Phoebe ymmärtää, ettei kevyt rupattelu tällaisessa tilanteessa onnistu:

Hänestä alkaa tuntua, että se hänen tarkoituksensa ehkä täällä onkin: täyttää hiljaisuudet, joita hääväki itse ei osaa täyttää, esittää kysymykset joita kukaan ei saa kysyttyä. Phoebella ei ole mitään menetettävää. Hän ei kuulu tähän sukuun. Hän ei kuulu enää mihinkään. Hän on vapaampi kuin heistä kukaan…

Phoebe on kirjan henkilöistä todentuntuisin. Pitkin takaumin valotetaan hänen menneisyyttään ja sitä, miten hän kadotti elämänhalunsa jo ennen puolisonsa uskottomuuden paljastumista. Hääviikko muuttaa kaiken, sillä sen päättyessä Phoebella on mielenkiintoinen työpaikka, haudatuksi luultu haave kaivettuna esiin ja koira.

…kasvaminen siksi, joka haluaa olla, on samanlaista kuin kaikki muukin. Se vaatii harjoittelua. Ja uskoa, että jonain päivänä herää vielä mestarina.

Hääväkeä-romaani etenee sujuvasti ja kevyen sanailun siivittämänä, mutta sisältää myös yllätyksiä ja tummia sävyjä. Kyseessä on kasvutarina, sillä monen osallistujan kohdalla hääviikko päättyy yllättävään irtiottoon ja vanhoista kuvioista luopumiseen. Viihdyttävää luettavaa!

  

MENON, TARA: Upoksissa

Kustantaja: Siltala 2026

Alkuteos: Under Water (2026)

Suomennos: Kaisa Kattelus

Lapsena Marissa asui aina isovanhempiensa luona New Yorkissa, kun hänen meribiologivanhempansa olivat tutkimusmatkoillaan. Kun Marissa oli kuusivuotias, hänen äitinsä kuoli liikenneonnettomuudessa ja surun murtama isä päätti muuttaa tyttärensä kanssa Phuketiin, jossa oli käynnistynyt paholaisrauskujen lisääntymiseen liittyvä projekti.

Jo ensimmäisellä kouluviikolla Phuketissa Marissa ystävystyi Ariellen kanssa. Kouluvuoden aikana tytöt asuivat Ariellen vanhempien omistamassa hotellissa mantereella, mutta viettivät viikonloput ja suurimman osan lomista läheisellä saarella, jossa sijaitsivat meribiologiseen tutkimukseen liittyvät tilat ja jonne turisteilla ei ollut asiaa.

Ystävykset oppivat hallitsemaan sukeltamisen taidot ja sen, miten vaaratilanteissa pitää mukautua meren liikkeisiin. He oppivat tuntemaan meren asukit, mutta rakastivat eniten tyylikkäitä ja leikkisiä paholaisrauskuja. Jokaisella näistä majesteettisista jättiläisistä oli toisistaan erottuva kuviointi vatsassa ja jokaisella oli nimi. Andromakhe. Lizzie. Flo-Jo.

Riutta kuhisee värejä: tulipunaisia skorpionisimppuja, keltaisia antennikrotteja, punaisia napsijoita, valko-oransseja vuokkokaloja, parvi sähkönsinisiä keisarikaloja, paksuja mustia merimakkaroita, puuterinsinisiä välskärikaloja.

Lauantaina 25.12.2004 Marissalla ja Ariellella on riitaa. Marissa tahtoo viettää illan mantereella muiden nuorten kanssa ja palata saarelle vasta seuraavan päivän iltapäiväsukellukselle. Arielle puolestaan haluaisi pysyä saarella ja osallistua sunnuntaina aamusukellukseen, jolla on tarkoitus merkitä tiineet paholaisrauskut. Marissa saa tahtonsa läpi, mutta ilta ei ole mukava.

Seuraavana aamuna eläinten käyttäytyminen kertoo, että jotain on hullusti, mutta mikä? Sitten onkin myöhäistä toimia, kun hyökyaalto saavuttaa rannan. Marissa seuraa saamiaan oppeja ja selviää hengissä. Isä seurueineen selviää, koska kokenut venemies ohjaa veneen ulapalle. Arielle katoaa. Kunpa Marissa olisi suostunut hänen toiveeseensa!

Tsunamin jälkeisiin selvitystöihin Marissa osallistuu parhaansa mukaan, mutta sitten hän pakenee aavekaupungiksi muuttuneesta Phuketista New Yorkiin. Suru Ariellen menettämisestä ei ota laantuakseen, ja Marissa tuntee olevansa kuin upoksissa pääsemättä takaisin pintaan. Vaan onko hyväksyttävää surra loputtomasti ”pelkkää” ystävää?

Kun syön tai juon tai kävelen tai olen ostoksilla tai katson televisiota, hän on vierelläni. Nyt hän hypähtelee vieraiden ihmisten ohi kadulla, jolla ei ole koskaan astellut. Yksin ollessani puhun hänelle. Pystyn jatkamaan keskustelua pitkäänkin, koska tiedän, mitä hän sanoisi. Osasin aina lopettaa lauseet hänen puolestaan.

New Yorkissa Marissa opiskelee yliopistossa, harrastaa irtosuhteita, varastelee kaupoista ja työskentelee huippuvarakkaille suunnatussa matkailulehdessä. Hänen tehtävänään on kirjoittaa houkuttelevia tekstejä toimiston valitsemiin kohteisiin Viisi parasta -sarjassa. Esimerkiksi Viisi parasta rantaa Afrikassa. Näyt, äänet, tuoksut, maut, tuntu. Kolme sattumanvaraisesti poimittua adjektiivia.

Viime kuussa kirjoitin jutun nimeltä Viisi parasta saarilomaa (parin tunnin päässä New Yorkista) ja vaihdoin merta kuvaavat sanat juuri ennen kuin lehti meni painoon. Muutin safiirinsinisen välimerensiniseksi, sinivihreän indigonsiniseksi, vihertävän sinertäväksi. Kukaan ei huomannut mitään.

Sunnuntaina 28.10.2012 amerikkalaiset säätiedotukset täyttyvät varoituksista: Sandy-niminen hurrikaani on lähestymässä New Yorkia. Ihmisiä kehotetaan hankkimaan myrskyn varalle ruokaa, vettä ja kynttilöitä ja pysyttelemään sisätiloissa. Marissa alkaa nähdä painajaisia. Kahdeksan vuoden takaiset muistot nousevat pintaan.

Sandyn vyöryessä New Yorkin päälle Marissa kuljeskelee kieltoja uhmaten kaupungin autioilla kaduilla ja miltei toivoo, että nytkin maa tärähtelisi ja vedet vyöryisivät. Jotakin yllättävää tuona yönä kuitenkin tapahtuu hänen sisimmässään, sillä aamulla hän tietää pystyvänsä vihdoin viimein palaamaan takaisin Phuketiin, isän luo.

Upoksissa-romaani on koskettava kuvaus syvästä surusta, joka vaikuttaa elämään vielä vuosia myöhemminkin. Marissan isä suree vaimoaan eikä kestä New Yorkiin palaamista. Marisssan murheeseen taas sekoittuu hirvittävä syyllisyydentunne. Ihmiskohtaloiden lisäksi kirjassa surraan myös luonnon puolesta: ilmastonmuutosta, sukupuuttoon kuolevia lajeja, ympäristön saastumista, ihmisten lyhytnäköistä toimintaa.

Erityisen vaikuttava on Tara Menonin kuvaus Intian valtameren tsunamin eri vaiheista. Nuo välähdykset heittävät lukijan keskelle tapahtumia, kokemaan sen kaikki kauhut, tuntemukset, hajut ja näyt. Kirjailijan kiitokset teoksen lopussa kertovat uskottavuuden perustuvan perusteelliseen ja monipuoliseen tutkimustyöhön.

Tara Menon on syntynyt Intiassa, kasvanut Singaporessa, suorittanut tohtorintutkinnon New Yorkin yliopistossa ja asuu nyt Cambridgessa, Massachusettsissa, missä toimii Harvardin yliopistossa englannin kielen apulaisprofessorina. Upoksissa on hänen esikoisromaaninsa.

  

TEIGE, TRUDE: Isoisä hengitti aaltojen tahtiin

Kustantaja: WSOY 2026

Alkuteos: Morfar pustet med havet (2021)

Suomennos: Saara Kurkela

Kansi: Ville Laihonen

- Olipa tyyntä tai myrskyistä, aallot lyövät aina samassa rytmissä, hän sanoi.  – Jos sinua pelottaa tai surettaa, hengitä meren tahtiin.

Huhtikuussa vuonna 1943 japanilainen sukellusvene torpedoi Intian valtamerellä norjalaisen Anitra-laivan, joka on kuljettamassa dieselöljyä Australiaan. Sukellusveneeseen pakotetaan nousemaan Anitran kapteenin lisäksi neljä muuta miestä, joiden joukossa sähköttäjä Sverre Bjerke. Pelastusveneisiin jääneet merimiehet ammutaan.

 Sverren pikkuveli, kaksikymmentäkolmevuotias Konrad, pelastuu loistavan uimataitonsa ansiosta ja japanilaisten poistuttua palaa pelastusveneelle, missä kaksi osumaa saanut nuori Jakob on yhä hengissä. Kuluu yhdeksäntoista vuorokautta auringon ja tuulten armoilla ennen kuin vene ajautuu Jaavan rannikolle. Silloin Jakob on jo kuollut ja Konradkin melkein.

Konrad viedään paikalliseen sairaalaan, missä hänen hoidostaan ottaa vastuun kaksikymppinen Sigrid Greve, itsekin norjalainen. Sigrid on varakkaan perheen tytär, joka mieluummin elää itsenäisenä ja ihmisiä auttaen kuin etsii aviomiestä seurapiiritapahtumista. Konradin vähitellen toipuessa nuorten välille syntyy läheinen suhde.

   - Mitä sinä toivot, Konrad? Sigrid kysyi.

   - Että Sverre olisi elossa ja että sota pian loppuisi.

   - Entä viimeinen toive?

   Konrad sai rohkeutta siitä, että hänellä oli Sigridin käsi kädessään. – Toivon sinua omakseni, hän sanoi.

Japanilaiset siirtävät länsimaalaisia vankileireille vaihe kerrallaan. Ensin siirtomaavaltoja edustavat miehet ja sitten myös naiset ja lapset. Lopulta myös friendly enemy - luokitellut, joiden joukossa norjalaiset. Konrad viedään miesten leirille ja Sigrid naisten leirille yhdessä äitinsä ja pikkusiskonsa Ingeridin kanssa eivätkä he pitkään aikaan tiedä edes sitä, onko toinen elossa.

Kuri leireillä on tiukkaa. Jo kättelyssä tulevat tutuiksi läsnäolotarkistukset (tenko) ja kunnioittavat kumarrukset (keeree). Rangaistuksia jaetaan milloin mistäkin: huolimattomista kumarruksista, tupakan poltosta, ruoan varastamisesta tai ostamisesta paikallisilta asukkailta, hidastelusta työnteossa. Rankaisutavat vaihtelevat vartijoiden mielikuvituksen mukaan. Joillekin ne koituvat kuolemaksi.

Vankeja siirrellään leiriltä toiselle ja vuosi Anitran uppoamisen jälkeen koittaa harvinainen ilon hetki: Konrad ja Sverre tapaavat taas toisensa. Olot leireillä ovat kuitenkin huononemassa. Vankeja kuolee enenevässä määrin aliravitsemukseen ja tauteihin, koska japanilaiset pitävät Punaisen Ristin toimittamat avustukset itsellään. Ehkä tarkoituksena onkin tappaa vihatut länsimaalaiset hitaasti ja tuskallisesti?

Naiset ja lapset olivat niin nääntyneitä, että sairastuessaan monet kuolivat muutamassa tunnissa. Kaikki olivat luurangonlaihoja, ja heidän ruumiinsa olivat tulehtuneiden hyönteistenpistojen peitossa.

Myös Konrad ja Sigrid tapaavat vihdoinkin taas toisensa. Yhteinen tulevaisuus on suunnitteilla, mutta edes Japanin antautuminen elokuussa 1945 ei takaa nopeaa ja turvallista pääsyä kotimaahan. Itsenäisyyttä ajavien jaavalaisten aseellinen nousu eurooppalaisia vastaan voi käydä vielä kohtalokkaaksi.

Isoisä hengitti aaltojen tahtiin on rinnakkaisteos suuren suosion saavuttaneelle Isoäiti tanssi sateessa -romaanille ja lopussa nämä kaksi tarinaa yhdistyvätkin toisiinsa. Tarinassa on useita mielenkiintoisia henkilöitä, mikä antaa sille syvyyttä ja uskottavuutta, mutta etualalle nousevat kyllä rohkea ja vastuuntuntoinen Sigrid ja puutteistaankin huolimatta hellyttävä Konrad.

Toisen maailmansodan aikana Japani miehitti laajoja alueita Itä- ja Kaakkois-Aasiasta. Paikalliset asukkaat joutuivat kärsimään uuden imperiumin kourissa ja luhistuneiden imperiumien edustajat puolestaan päätyivät vankileireille. Kirjan kuvaukset leirien oloista ovat tyyliltään asiallisia, mutta silti sydäntä kouraisevia. Ei ihme, että niiltä selvinneillä oli suuria psyykkisiä ja fyysisiä ongelmia – vaikenihan Konradkin kokemuksistaan koko loppuelämänsä.

Isoisä hengitti meren tahtiin -teoksessa Teige tarttuu jälleen Norjan historian häpeätahraan. Sadat norjalaiset miehet, naiset ja lapset jäivät vaille hyvitystä rikoksista, joita japanilaiset olivat tehneet heitä vastaan toisen maailmansodan aikana. Vasta vuonna 2001 eli 56 vuotta tapahtumien jälkeen suurkäräjät päätti heille maksettavista erityisistä korvauksista, mutta monen kohdalla se oli jo myöhäistä.

Ahdistavasta aiheestaan huolimatta vetävä ja jännittävä Isoisä hengitti aaltojen tahtiin -romaani lisää myös tietoutta toisen maailmansodan aikaisista tapahtumista hieman uudesta näkökulmasta. Isoäiti tanssi sateessa -teoksen kanssa se muodostaa jo hienon kokonaisuuden, mutta sarjaan on tulossa vielä kolmaskin osa. 

JALONEN, OLLI: Puhdas viiruinen elämä

Kustantaja: Otava 2026

Kansi: Anna Lehtonen

Olli Jalosen teos Puhdas viiruinen elämä kuvaa Hämeenlinnan kupeessa olevaa Rinkelinmäkeä ajanjaksona 16.6.1914-18.8.1929. Prologissa kirjailija luettelee teoksen kaksitoista keskeisintä hahmoa eli kaksitoista ”minua”, joista iso osa on aivan oikeasti eläneitä henkilöitä. Lukujen alussa ei mainita, kuka heistä kulloinkin on äänessä, mutta yleensä tekstissä on pieniä viitteitä lukijaa auttamassa.

Niin syntynyt teos ei ole enää faktoihin ankkuroitu. Jotain kohti olen kulkenut, ei todeksi todistettavaa vaan sanoja paperilla, eivätkä ne ole sen enempää mutta eivät vähempääkään totta kuin toiset sanat.

Tarinan alussa kylässä eletään vielä sovussa. Musu-Pekka pitää pojille partiotoiminnan korviketta, opettaa englanninkielisiä sanoja ja lukee Amerikan preerialle sijoittuvaa seikkailukertomusta. Sen jälkeen santakuopan tasaisella pohjalla opetellaan pelaamaan kuningaspalloa ja peliin mukaan pääsevät poikien lisäksi myös tytöt.

Monet kyläläisistä ovat mukana raittiusseuran toiminnassa poliittisista näkemyksistään riippumatta, mutta levottomuus alkaa kasvaa sotauutisten kantautuessa maailmalta. Agitaattoreita kiertelee perustamassa suojeluskuntia ja punakaarteja omien ryhmiensä oikeuksia puolustamaan ja kiusanhenkiä löytyy kummaltakin puolelta.

Inho ja suuttumus täyttää mielen lukiessa punaisten murhakaartien hirmutöistä, joista maa on tulvillaan.

Kauheinta ja järkyttävintä mitä koskaan olen nähnyt ja tuntenut kun jouduin lahtarien teurastamia uhreja katsomaan. En uskonut, että kunniallisuudellaan kerskuva porvaristo olisi niin raakaa ja petomaista.

Kaikki eivät aatteellisesta myötämielisyydestään huolimatta halua kantaa asetta minkään ryhmittymän jäsenenä. Kyläläiset tuntevat niin Musu-Pekan kuin kunnallispolitiikkaan ansiokkaasti osallistuneen Kustin ja antavat heidän olla rauhassa, mutta muualta saapuvat häiriköt eivät säästä ketään. Humaani ihminen säilyy silti humaanina väkivaltaakin koettuaan.

Kirjan keskeisimmistä henkilöistä lyseota käyvä Kaarlo (Kalle) ja hanttihommilla siskoaan elättävä orpotyttö Kerttu joutuvat pelkän yhteiskunnallisen asemansa perusteella johonkin ryhmään, vaikka kumpikaan ei ole minkään vakaumuksen kannattaja. Kumpikin kokee hirveitä, mutta ei kerro kaikesta edes läheisimmilleen.

Sisällissota jättää ihmisiin arvet puolin ja toisin eikä luottamus osapuolten välille tule helpolla palautumaan. Yhdeksi kiistakapulaksi nousee työväenyhdistyksen hautausmaalle pystyttämä muistokivi, jonka tarkoitus on muistuttaa ihmisiä ilman hautausta jääneistä teloitetuista ja vankileirillä nälkään ja tauteihin menehtyneistä työläisvainajista.

Meillä lyödään nykyään rivi aidanseipäitä ihmisten väliin ja korotetaan este aidaksilla ylemmäs, sieltä takaa sitten mulkoillaan muita ja kylvetään epäsopua ja riitaa.

Muitakin skandaaleja on. Löytyy suuri pirtukätkö, johon liittyy myös paremman väen edustajia. On lakkorikkureita, jotka joutuvat pyytämään julkisesti tekojaan anteeksi. On kyyditysyrityksiä ja kielitaisteluja. Toisaalta ihmisessä saattaa olla erilaisia puolia: yhdessä tilanteessa häirikkö ja jossakin toisessa sankari.

Kalle ja Kerttu eivät anna ulkopuolisten mielipiteiden vaikuttaa väleihinsä. Toisiaan tukien ja rohkaisten he selviävät henkisistä ja fyysisistä vaikeuksistaan, omaisten vihamielisyydestä ja ympäristön pahoista puheista. Lopussa tunnelma on jo aika toiveikas, elämä on menossa eteenpäin.

Ensin on lapsen ja nuoren vuoro, sitten lopussa vanhan. Välissä on jotain josta pystyy vähän itse valitsemaan. Sillä lailla että voi vain jatkaa niin kuin on jatkunut eikä sitä kummemmin surra. Tai sitten että ottaa välillä ajalta ohjat ja tekee mitä oikeasti haluaa.

Jalosen käyttämä kieli on pohdiskelevaa ja kuvaamaansa aikakauteen sopivan vanhahtavaa. Romaani rakentuu paljolti vuoropuheluista, jotka kertovat puhujien luonteista ja ajatusmaailmoista. Lisäksi teoksessa on näköiskuvia sanomalehtiartikkeleista – ja aina huomioiden tasapuolisesti eri osapuolten näkökantoja samoista tapahtumista.

Puhdas viiruinen elämä -romaani on hieman arvoituksellinen jo nimensäkin puolesta ja hieman vaivaa ja miettimistä vaatii itse tarinakin, mutta ainakin Olli Jalosen teoksiin ihastuneet nauttivat varmasti. Uusi aihe ja hieman uusi tyyli, mutta tuttu taituruus! 

AVALLONE, SILVIA: Musta sydän

Kustantaja: Aula & Co 2026

Alkuteos: Cuore nero (2024)

Suomennos: Laura Lahdensuu

Marraskuussa 2015 kiipeää kolmekymppinen Emilia ylös jyrkkää rinnettä kohti Italian Piemontessa sijaitsevaa Sassaian vuoristokylää yhdessä isänsä Riccardon kanssa. Siellä Emilia vietti lapsuutensa kesät isoäitinsä luona ja sinne hän haluaa nyt asettua isän vastustuksesta huolimatta. Emilia on juuri vapautunut vankilasta eikä Riccardo pidä syrjäistä pikkukylää hänelle parhaana mahdollisena ympäristönä.

Jo ensimmäisenä yönä Emilia katuu päätöstään. Nukkuminen yksinään pimeässä ja äänettömässä ympäristössä ei kerta kaikkiaan onnistu, mutta onneksi avuksi suostuu toinen Sassaian vakinaisista asukkaista. Kirjallisuutta rakastava kolmekymmentäseitsemänvuotias Bruno toimii italian kielen opettajana rinteen alapäässä sijaitsevan Alman kylän alakoulussa.

Emilian ja Brunon välille syntyy suhde. Kumpikin on yksinäinen ja syrjään vetäytynyt ihminen. Kumpikin on kokenut hyvin nuorena suuren menetyksen, josta ei ole vieläkään toipunut. Vähitellen Brunoa alkaa kuitenkin vaivata se, ettei Emilia suostu kertomaan mitään taustastaan, vaan reagoi viattomiinkin kysymyksiin sulkeutumalla täysin tai raivostumalla.

Yhtenä hetkenä hän oli iloinen, hellä, aistillinen ja kujeileva, hetkeä myöhemmin kuin haluaisi repiä maan tasalle koko planeetan, niin valtava viha hänessä nousi.

Sassaian vakinaisista asukkaista toinen, iäkäs maalari Basilio, puolestaan tunnistaa Emilian välittömästi, mutta tarjoaa tälle silti töitä. Taiteellisesti lahjakas ja yliopistossa taideaineita opiskellut Emilia on elementissään päästessään restauroimaan Alman vanhaa kirkkoa, mutta hyvää hänelle tekee ennen kaikkea tulla jonkun hyväksymäksi taustastaan huolimatta.

Almassa vieras ihminen tietenkin herättää huomiota. Huomaamatta ei jää punatukkaisen naisen ja alakoulun opettajan välille kehittynyt yhteys ja jotakuta se häiritsee niin paljon, että hän alkaa vaivojaan säästelemättä selvitellä Emilian taustoja. Selviää, että tässä on ”Ravennan hirviö”! Järkyttynyt Bruno ei osaa käsitellä tilannetta ja Emilia pakenee kylästä.

Mikset kykene näkemään minussa kaikkea muuta? Rakastamaan minua, vaikka ja kaikesta huolimatta?

Tarinassa on pitkin matkaa viitattu Emilian aikaan nuorisovankilassa. Nuoret naisvangit muodostivat yhteisön, missä saatettiin ajoittain tapella raivoisasti, mutta missä ketään ei suljettu joukon ulkopuolelle. Emilialle läheisimmäksi muodostui älykäs ja ärhäkkä Marta, joka halusi opiskella ja raahasi lukihäiriöstä ja luultavasti muistakin ongelmista kärsivän Emilian aina yliopistoon saakka.

Martan luota Emilia löytää nytkin turvapaikan Sassaiasta lähdettyään. Viimeinkin hän uskaltaa kohdata elämänsä kipeimpiä asioita ja paikkoja – tietämättä, että Bruno tekee samaa omalla tahollaan. On aika mennä eteenpäin ja jättää mennyt taakseen, vaikka kaikkea tapahtunutta ei pystykään korjaamaan. Enää Emilia ei aio piilotella.

En tiedä kuka olen, kuka haluan olla. Päätän sen askel kerrallaan, kuunnellen, mitä elämä minulle kertoo.

Musta sydän -teoksessa puhuu toisaalta kaikkitietävä kertoja ja toisaalta Brunon edustama minäkertoja. Kirjassa on henkilöitä, jotka tuntevat sydämensä muuttuneen koetun trauman myötä mustaksi ja pimeäksi ja ovat lähes lakanneet elämästä. Joillekin lohtua tuo kirjallisuus, joillekin musiikki tai kuvaamataide. Opiskelun tärkeyttä kirjassa korostetaan kiitettävän usein.

Kirjassa pohditaan paljon myös sitä, mitä paha oikein on. Onko se valinta? Onko se ihmisessä piilevä virhe? Tyhjä kohta tai puute? Lopulta päädytään tähän: paha on sitä, ettei osaa antaa anteeksi, ei itselleen eikä toisille. Pystyvätkö Emilia ja Bruno siihen? Kestääkö rakkaus?

Tarinan rakenne on hyvä. Jännitys pysyy yllä, koska vasta lopussa paljastuu syy Emilian pitkään vankilatuomioon. Henkilöiden tunteita ja tekemisiä kirjailija kuvailee oivaltavasti, vaikka välillä alkoi turhautua sekä Emiliaan että Brunoon. Kaikista sympaattisimmilta tuntuivat Emilian isä Riccardo, Marta-ystävä ja maalari Basilio.

Erityisesti kirjassa ilahduttaa ympäristön kuvailu. Pieni vuoristokylä elää omalla tavallaan niin talvisessa kylmyydessä lumikinoksineen kuin kesän kukoistuksessa maisemien avautuessa kauas taivaanrantaan, mutta tutuksi tulee myös suurkaupungin vilinä. Mielenkiintoinen on suljettu vankilayhteisökin, jossa kurin ohella pilkahtaa ystävällisyys.

Musta sydän on mielenkiintoinen romaani monikerroksisuudessaan, kannattaa lukea!