WOLFF, LINA: Ruumiit jotka hautasimme

Kustantaja: Otava 2026

Alkuteos: Liken vi begravde (2025)

Suomennos: Sirkka-Liisa Sjöblom

Kansi: Jenni Saari

Lina Wolffin seitsemäs teos Ruumiit jotka hautasimme sijoittuu skånelaiseen pikkukylään, jollaisessa kirjailija itsekin on varttunut. Seutu on luonnonkaunis, mutta sillä on synkkä maine. Hirmutöitä on tehty. On ollut murhia. On ollut itsemurhia, joista yksi seudulla 1800-luvulla eläneen kirjailijattaren. On ollut pervoja ja pedofiilejä. Ja vatipäitä ihan yli oman tarpeen.

Täältä löytyy uusi perhe sisaruksille, joiden pohjoisruotsalaiset vanhemmat olivat tulleet etelään töihin ja kuolleet liikenneonnettomuudessa, kun esikoistytär oli kolmevuotias ja pikkusisko vuotta nuorempi. Vanhemmat olivat antaneet tytöille nimet Ulrika ja Eleonora, mutta sijaisvanhemmat keksivät maalaiskylään sopivammat nimet: Peggy ja Jolly.

Sijaisperhe omistaa sikalan ja romuttamon ja sijaisäiti Jenni käy lisäksi muualla keinosiementämässä sikoja. Sijaisisä Leif on karkeapuheinen, juo pontikkaa, nauttii eläinten kiduttamisesta ja pettää vaimoaan. Sijaisäiti alistuu paljoon, koska suree mahouttaan, mutta voi alkoholia saatuaan yltyä riitaisaksi.

Peggy oppii jo varhain lukemaan ja on sekä kirjaston että antikvariaatin uskollinen asiakas. Hän keksii mielikuvituksellisia tarinoita, menestyy koulussa ja haluaa mennä Lundiin opiskelemaan. Hän unelmoi miehestä ja lapsista. Jolly puolestaan haluaisi vain asua tutussa paikassa tarvitsematta tehdä töitä elantonsa eteen.

Kirjan kertoja on kuitenkin Jolly, jota kylän pappi sijaisäidin hautajaisten jälkeen kehottaa kirjoittamaan seudusta ja ennen kaikkea sijaisäidistä. Papin mukaan Jenni todennäköisesti aisti asioita, joita muut eivät aistineet, ja osui siksi pedofiiliepäilyissään oikeaan. Pappi lupaa paljastaa salaisuuden, kunhan Jolly saa tekstinsä valmiiksi.

Ja kirjoita myös ruumiista, jotka te hautasitte. Sillä minä tiedän että ruumiita on, ja tiedän, ettei yksikään ruumis hautaa itseään.

Jolly kirjoittaa. Hän muistaa näkemiään asioita tarkasti, mutta ei hahmota esimerkiksi tapahtumaketjua, joka johti ensimmäiseen ruumiiseen. Ensin oli seitsemänvuotiaiden kaksosten hirveä kuolema kiduttajan kourissa, kun Jolly oli viisitoistavuotias. Sitten keski-ikäinen mies raiskasi Peggyn.

Sijaisäitiä nuo tapahtumat koskettavat niin, että hän alkaa nähdä pedofiilejä kaikkialla. Kun Peggyn hyvä ystävä, iäkäs antikvariaatin pitäjä Drago sattuu kulkemaan sopivasti kadun yli, painaa sijaisäiti kaiketikin vahingossa kaasua jarrun sijaan ja aiheuttaa miehen kuoleman. Ruumis kätketään sikalan varapakastimeen. Sijaisäidin mieli rauhoittuu ainakin hetkeksi.

Sisäinen rauha oli mittaamattoman arvokas, saavutettiinpa se millä tavalla hyvänsä, ja tämän hinnan sijaisäiti oli valmis maksamaan siitä, tiedosta, että kylillä kuljeskeli yksi pedofiili vähemmän.

Sijaisäidin elämässä tapahtuu merkittävä muutos, kun Leif menehtyy ajaessaan humalassa päin puuta, sillä hän löytää pian itselleen elämänsä rakkauden. Rakastetun kohdalla saattaa jonkin verran vaikuttaa se, että Jenni on melko varakas leski, mutta yhteiselosta tulee silti hyvää. Myös Peggyn unelma näyttää saavan tulta alleen.

Myöhemmin talouteen liittyy vielä kaksi paperitonta pakolaismiestä, joista toinen on poliisi ja toinen oikeuslääkäri. Heidän ammattitaitoaan tarvitaan, kun puutarhan omenapuiden alle haudataan pakastinarkussa oleva ruumis ja hoidellaan muita sijaisäidin löytämiä pedofiilejä. Näistä yksi saattaa olla kaksosten murhaaja, mutta Jenni kuolee ennen kuin asia varmistuu.

Lopulta Jollyn kirjoittama tarina on valmis, mutta siinä vaiheessa pappi on jo poissa. Vaikka näin jääkin vahvistamatta se, näkikö sijaisäiti oikeasti totuuden, katsoo Jolly täyttäneensä hänelle annetun tehtävän. Hän on nyt valmis menemään elämässään eteenpäin ja jopa lähtemään pois tutusta kylästään.

Ruumiit jotka hautasimme -romaani herättää monenlaisia tunteita. Paljon on yllättäviä käänteitä ja yhteensattumia. On raakoja ja vastenmielisiä kohtia. On myös hauskuutta niin absurdeissa tapahtumissa kuin yksittäisissä lauseissa. Kirjan henkilötkin ovat melkoisia persoonia. Kyllä tähän omalaatuiseen kirjaan kannattaa tutustua!

Lina Wolff (s. 1973) voitti Ruumiit jotka hautasimme -romaanillaan jo toisen kerran kaunokirjallisuuden August-palkinnon. Ensimmäisen August-palkintonsa hän sai vuonna 2016 teoksestaan Rakastajat.  Wolffilta on suomennettu myös teokset Riivaus ja Lihan aika.

LABBA, ELIN ANNA: Älä mene mereen

Kustantaja: Tammi 2026

Alkuteos: Far inte till havet (2024)

Suomennos: Outi Menna

Kansi: Sara R. Acedo

Olin seitsemän toisiinsa yhdistynyttä järveä, kun mustapukuiset saapuivat minua pitkin. He täyttivät ja tyhjensivät minut, tyhjensivät ja täyttivät. Ottivat minut, enkä voinut kuin kuiskia. Antakaa minun olla, olkaa niin kilttejä, minä pyydän. Tunturipurot umpeutuivat. Minusta tehtiin väkisin syvä, minusta tehtiin meri, eikä koskien kuohua enää kuulunut…

Elin Anna Labba (s. 1980) on saamelainen kirjailija ja toimittaja, joka voitti August-palkinnon vuonna 2020 saamelaisten pakkomuuttoja käsitelleellä esikoisteoksellaan. Hänen esikoisromaaninsa Älä mene mereen kertoo pohjoisruotsalaisesta Rávdnásta ja hänen tyttärestään Iƞgásta sekä Rávdnán pikkusiskosta Ánnesta, joiden kesäkoti jää kerta toisensa jälkeen tulvavesien alle, kun joen patoa vaiheittain korotetaan.

Älä mene mereen -romaani koostuu kahdesta osasta, joista ensimmäinen ajoittuu 1940-luvun alkupuolelle. On kevät ja saamelaiset ovat tapansa mukaan siirtymässä talvikylästä joen varrella sijaitsevaan kesäkylään. Leskeksi jäänyt Rávdná on mukana tyttärensä ja siskonsa kanssa, vaikka omistaakin vain muutaman poron.

Joukko saapuu perille oletettua myöhemmin ja kohtaa lohduttoman näyn. Sähköyhtiö on ottanut uuden padon käyttöön ilman ennakkovaroitusta ja nyt tulvavesi ympäröi jo kotarakennuksia. Kyläläiset pelastavat omaisuudestaan minkä voivat ja pystyttävät telttakotansa ylemmäksi rinteelle. Vanhat rakennukset ja yhä vehreät puut näkyvät pinnan alta.

Rávdná olisi voinut soutaa suoraan niityn ja veden valtaamien kotien yli, mutta hän selvästi varoi niitä. Kylästä oli tullut vähän kuin hautausmaa, eikä haudoilla saanut kävellä, ja vedessä oli ikään kuin polkuja, joita seurata.

Rávdná on anonut valtion takaamaa lainaa rakentaakseen kesäkylään perheelleen vakinaisen asumuksen, mikä närkästyttää kyläläisiä: saamelaisen ei kuulu nostaa itseään toisten yläpuolelle eikä haastaa riitaa. He hyväksyvät mukisematta viranomaisten kannan, ettei paimentolaisten kuulu asua talossa.

Seurauksena syntyvät houkutukset hämmentävät ja veltostuvat lappalaisia. Valtion kanta on, että he voivat parhaiten toteuttaessaan perinteistä elämäntapaa ja vaeltaessaan porojen kanssa. Lappalaisten rotuominaisuudet eivät sovellu pysyvään asumiseen.

Kiellosta huolimatta Rávdná rakentaa kesäkylään omin käsin talonsa, joka on nelinurkkainen ja värikäs ja jossa on lattia, ikkunoita ja hella. Rakennustyö vie Rávdnán ajan ja huomion niin täysin, ettei hän tajua jo lapsesta asti hauraan ja surun kuormittaman pikkusiskonsa tilannetta ennen kuin on liian myöhäistä. Antoiko Ánne itsensä uhriksi järvelle?

Älä mene mereen -romaanin toinen osa ajoittuu 1970-luvulle. Sähköyhtiö suunnittelee uutta, entistä korkeampaa patoa, joka tekisi säännöstelyaltaasta Ruotsin suurimman ja samalla koko maailmalle arvokkaan esimerkin alkuperäiskansan asuinalueelle rakennetusta vesivoimalasta. Laaksossa ei nyt säästyisi mitään.

Seudun väestölle järjestetään tiedotustilaisuus, jossa Yhtiön edustajat lupaavat puolustaa luonto- ja kulttuuriarvoja ja hehkuttavat hankkeen yhteiskunnallista hyötyä. Saamelaisille ilmoitetaan suoraan, ettei heillä ole asiaan mitään sanomista, koska he ovat harjoittaneet elinkeinoaan Valtion omistamilla mailla.

Tällä kertaa saamelaiset kuitenkin osoittavat mieltään patoa vastaan, Rávdná muiden mukana. Äitinsä protestimielialaan kyllästynyt Iƞgá sen sijaan mieluummin myötäilee voittajia ja menee Yhtiölle töihin. Pato valmistuu ja järvi kasvaa, kunnes sen laajaa ja syvää selkää aletaan kutsua Mereksi. Rávdnán on lopulta jätettävä rakas talonsa, kun vesi alkaa virrata sisään.

Rávdná on vasta seitsemänkymppinen, mutta nyt jonkin hänen sisimmässään on murtunut. Muisti pettää aina vain pahemmin. Talvikylän sähkötön ja homeinen parakki tuntuu vankilalta, josta Rávdná turhaan yrittää paeta muistamiinsa avariin maisemiin. Onneksi pikkusisko Ánne tulee lopulta hänet noutamaan.

Kävely tutuilla lakeuksilla poskia hyväilevässä tuulessa, silmien edessä järvi, joka muuttaa muotoaan, vaalenee, sinertyy…Ihminen, joka näki ikkunastaan muiden talojen kattoja, kuoli vähän joka päivä.

Älä mene mereen on monikerroksinen ja tunteita herättävä romaani. Saamelaisten oikeuksia on häikäilemättä loukattu kautta historian tähän päivään saakka ja kirja valaiseekin hyvin sitä, mihin kaikkeen padon rakentaminen lopulta vaikutti: elinkeinoihin ja asumiseen, perinteisiin tapoihin ja uskomuksiin, kieleen ja kulttuuriin sekä ennen kaikkea luonnon monimuotoisuuteen.

Romaani kuvaa vivahteikkaasti myös erilaisia ihmissuhteita ja eri sukupolvien välille kasvavia eroja. Tässä tarinassa naiset ovat yhteisöä koossapitäviä voimia, etunenässä kiihkeä ja rajoituksia tunnustamaton Rávdná. Symboliikkaa on varmasti paljon ja ehkä mystiikkaakin. Esimerkiksi punapukuisen tytön järven rannalla näkevät vain ne, joiden elämää suru ja kuolema on koskettanut.

Älä mene mereen on upea myös kieleltään. Kertoja selostaa yleensä tapahtumia hyvin asiallisesti, mutta luontoa hän kuvaa herkästi ja tunteikkaasti. Erityisen runollisia ovat kursiivilla kirjoitetut pätkät, joissa järvi itse anelee, kaipaa, suree ja lopulta luopuu toivosta. Autenttisuutta lisäävät saamenkieliset sanat ja sanonnat, joista useimmat kyllä ymmärtää asiayhteydestä. Outi Mennan suomennosta on nautinto lukea!

SCHLINK, BERNHARD: Jälkeläinen

Kustantaja: WSOY 2026

Alkuteos: Die Enkelin (2021)

Suomennos: Pirkko Roinila

Kansi: Martti Ruokonen

Seitsemänkymppinen kirjakauppias Kaspar Wettner saapuu iltakymmeneltä töistä kotiin ja ymmärtää alakerran kaaoksesta, että Birgit-vaimo on jälleen juopotellut. Kaspar siivoaa paikat, mutta löytää yläkertaan ehdittyään Birgitin kylpyammeesta kuolleena. Humalatilasta johtuva onnettomuus vai itsemurha?

Kaspar on koko pitkän avioliittonsa ajan tuntenut, ettei Birgit ole ollut hänelle täysin avoin. Vaimo on ollut levoton ja etsinyt koko ajan jotain uutta: henkisyyttä Intiasta tai taitoja kultasepäntyössä, kokkauksessa ja kirjoittamisessa. Salaisuuksien laatu paljastuu vasta, kun Kaspar löytää Birgitin käsikirjoituksen ”Ankara Jumala”.

Mutta Birgitillä oli oma elämänsä, sekin oli omalla tavallaan kokonainen ja täydellinen, hän ei vain tuntenut sitä eikä tiennyt, mikä siinä oli hyvää ja mikä huonoa.

Pikku Birgitille isä oli sankari, mutta SS-joukkoihin kuulunut mies piti sodan jälkeen unohtaa. Nuori Birgit ponnisteli ihanteellisen DDR:n rakentamiseksi ja ”uuden ihmisen” hyväksi, mutta tulos osoittautui pettymykseksi. Vuonna 1964 hän osallistui Saksan opiskelijanuorison helluntaitapaamiseen Itä-Berliinissä ja tutustui länsiberliiniläiseen Kaspariin.

Kasparia viehätti Birgitin kauneus ja poliittinen kiihkottomuus ja Birgitiä etenkin Kasparin luotettavuus. Yhteinen tulevaisuus oli Birgitin mielestä mahdollista vain lännessä, joten Kaspar salakuljetti rakastetulleen pakomatkaa varten tarvittavat rahat ja matkustusasiakirjat. Hanke onnistui ja 16. tammikuuta 1965 Birgit saapui Tempelhofin lentokentälle.

Uusi elämä ei kuitenkaan vastannut Birgit odotuksia. Idästä paenneeseen suhtauduttiin uteliaasti, mutta toisaalta myös alentuvasti. Hänen odotettiin hylkäävän kaiken itään liittyvän ja osoittavan syvää kiitollisuutta siitä, että hänet oli otettu vastaan onnelliseen länteen. ”Ankara Jumala” -teksti kertoo Birgitin juurettomuudentunteesta:

DDR:stä ei koskaan voi tulla maata, josta uneksittiin. Sitä ei ole enää olemassa. Ne, jotka jäivät, eivät voi iloita omasta maastaan. Ne, jotka lähtivät, eivät voi palata; heidän maanpakonsa ei lopu koskaan. Siitä johtuu tyhjyys. Maa ja unelma ovat peruuttamattomasti kadonneet. En minä peruuttamatonta katoamista sure. Mutta tyhjyyttä suren. Tyhjyys. Tyhjyyden tuska. Tuska.

”Ankara Jumala” paljastaa sen, mitä Birgit ei pystynyt kertomaan: hän oli jo ensitapaamisen aikaan raskaana. Hän oli rakastunut puoluevirkailijaan, joka loppujen lopuksi halusikin suhteesta vain siittämänsä lapsen. Paula-ystävä auttoi Birgitiä synnytyksessä ja sai tehtäväkseen viedä tyttövauvan sairaalan tai orpokodin kynnykselle – ei missään tapauksessa lapsen isälle!

Ilmeisesti Birgit harkitsi ennen kuolemaansa tyttärensä etsimistä. Hän oli jo selvittänyt Paulan osoitteen, mutta viivytellyt yhteydenotossa. Ehkä häntä pelotti, ettei tytär olisikaan Birgitin kuvittelema voimakas, elämäniloinen ja onnellinen nainen? Että tyttärellä olikin mennyt huonosti ja hän syyttäisi siitä Birgitiä?

Paula kertoo Kasparille seuraavaa: hän vei vauvan Birgitin tahtoa uhmaten sen isälle. Svenjaksi nimetty tyttö oli oikea unelmalapsi, mutta muuttui teini-iässä holtittomaksi ja joutui sijaisisänsä passittaman nuorisokotiin. Se oli hirvittävä paikka, josta vapauduttuaan Svenja ei enää koskaan ottanut yhteyttä sijaisvanhempiinsa.

Lopulta Kaspar löytää Svenjan Itä-Saksan Mecklenburgista, missä tämä asuu puolisonsa ja neljätoistavuotiaan Sigrun-tyttärensä kanssa völkisch-yhteisössä. Liikkeen päämääränä on kohottaa Saksa kolmannen valtakunnan aikaiseen suuruuteen juurimalla pois maahanmuuttajat, muslimit, juutalaiset ja homot.

Tieto Svenjan oikeasta taustasta on perheelle yllätys, mutta kysymys perinnöstä nousee silti heti esiin. Kaspar satuilee testamentista, jonka mukaan perheelle maksettaisiin vuosittain määräsumma, mutta yhdellä ehdolla: Sigrunin pitäisi viettää lomansa Kasparin luona. Lomien aikana Kaspar aikoo tarjota tytölle näkymän toisenlaiseen maailmaan, vaikka Svenja varoitteleekin:

Jos yrität kääntää hänet sitä vastaan, mihin me uskomme, niin peli on pelattu. Riippumatta siitä pidätkö sinä hänestä tai hän sinusta tai saammeko sinulta lisää rahaa vai emme. Kyse ei ole meistä. Sigrun kuuluu Saksalle, enkä minä aio sallia, että sinä otat hänet pois omalta maaltaan.

Sigrunin suuri ihanne on keskitysleireillä vartijana työskennellyt Irma Grese, jota pitää rohkeana marttyyrinä. Jos Gresen työn seurauksena kuolikin jokunen juutalainen, niin nämä olivat rikollisia, jotka ansaitsivat kohtalonsa. Kasparin opetukset historian tosiasioista saavat Sigrunin toisinaan mietteliääksi, mutta kotona vanha vakaumus lujittuu taas.

On kuitenkin yksi isoisää ja lapsenlasta yhdistävä asia: klassinen musiikki. Sigrunilla on synnynnäinen kyky ymmärtää musiikkia, joten hän lumoutuu myös muiden kuin saksalaisten säveltäjien tuotannosta ja edistyy Kasparin hankkiman opettajan avulla pianonsoitossa suurin harppauksin. Ehkä musiikki osoittautuu Sigruniin voimavaraksi, kun myrskyisät ajat koittavat.

Kirja kuvaa kauniisti Kasparin ja Sigrunin välille vähän kerrassaan kehittyvää luottamusta ja kiintymystä. Siinä on side, jonka uskoisi kestävän! Sigrun on kirjan henkilöistä kiinnostavin ja vivahteikkain, mutta rauhaa rakastava Kaspar on tosi sympaattinen. Osa henkilöhahmoista on ehkä tarkoituksella jätetty melko stereotyyppisiksi.

Jälkeläinen-romaanin kerronta etenee rauhallisesti ja kiihkottomasti, mutta antaa lukijalle hieman jännitettävääkin. Näkökulma on Kasparin, jonka hämmennys kuvastuu pohdiskeluissa ja poukkoilevissa ajatuksissa. Tarkkanäköiset ja joskus humoristiset huomiot kuvaavat osuvasti niin ihmisiä kuin tapahtumia ja ympäristöäkin.

Jälkeläinen on kiinnostava teos. Se kertoo tavallisten ihmisten näkökulmasta Saksan jakaantumisen ajasta ja siitä, millaisia vaikeuksia kahden ideologialtaan ja historialtaan eri suuntiin kehittyneen maan yhdistäminen on tuottanut ja tuottaa yhä. Se kertoo myös siitä, miten helposti hyväksyntää ja tukea kaipaava nuori voi ajautua ääriliikkeen jäseneksi.

Bernard Schlink (s. 1944) opiskeli oikeustiedettä Länsi-Berliinissä, missä osallistui Kasparin tavoin helluntaikokoontumisen vuonna 1964, ja toimi uransa aikana juristina ja oikeustieteen professorina. Kirjailijana hän tuli kansainvälisesti tunnetuksi vuonna 1995 romaanillaan Lukija. Suomeksi Schlinkiltä on käännetty Lukijan ja Jälkeläisen lisäksi myös novellikokoelma Jäähyväisvärit.

On olemassa vain yksi totuus. Se ei ole minun eikä sinun, se vain on. Kuin aurinko ja kuu. Ja kuten kuu, se on toisinaan vain puoliksi näkyvissä ja silti kaunis ja pyöreä.

LOMBARDO, CLAIRE: Onnen päiviä

Kustantaja: Tammi 2026

Alkuteos: The Most Fun We Ever Had (2019)

Suomennos: Terhi Vartia

Kansi: Tuomo Parikka

Claire Lombardon esikoisromaani Onnen päiviä sijoittuu pääasiassa Chicagoon, mutta Iowassa ja Oregonissakin käväistään. Tarinan nykyhetki ajoittuu vuosiin 2016–2017 ja menneisyys limittyy siihen kronologisesti edeten vuodesta 1975 vuoteen 2014. Menneisyyden osalta vuosiluvut näkyvät lukujen otsikoissa.

Sorensonin perheeseen kuuluvat eläkkeelle jäänyt lääkäri-isä David ja rautakauppaa pitävä Marilyn-äiti sekä heidän tyttärensä Wendy, Violet, Liza ja Grace. Lähes neljänkymmenen avioliittovuoden jälkeenkin Marilynin ja Davidin välillä säteilee sellainen yhteenkuuluvuus, etteivät heidän tyttärensä usko koskaan sellaista saavuttavansa.

Jokainen neljästä tyttärestä pysähtyi katselemaan noita kahta ihmistä ympäröivää loistavaa, käsittämätöntä kehää, joka huokui enemmän rakkautta kuin luulisi tässä maailmankaikkeudessa olevan sallittua.

Tietenkään kaikki ei ole Marilynin ja Davidin avioliitossa ollut niin auvoista kuin tyttäret uskovat. Lapsiperhearki uuvutti Marilynin välillä täysin ja jossain vaiheessa David hieman harhaantui. Tyttäriään he ovat silti aina tukeneet ja heistä huolta kantaneet, Marilyn hieman hössöttävänä keskustelijana ja David ymmärtäväisenä sivustatarkkailijana.

Esikoinen Wendy oli kiukkuinen lapsi ja ongelmanuori. Hän sai kyllä kokea suuren rakkauden, mutta myös suunnatonta surua. Nyt lähes nelikymppisenä Wendy on rikas leski, joka etsii sisältöä päiviinsä irtosuhteista ja viininjuonnista ja on tunnettu satiirisista (ja sopimattomista) letkautuksistaan.

Violet on vain vajaan vuoden Wendyä nuorempi. Hän oli lapsena rauhanhieroja eikä aikuisenakaan halua elämäänsä mitään häiriötekijöitä. Tällä hetkellä kaikki on näennäisesti järjestyksessä: juristin tutkinto, hyvä mies ja kaksi pientä poikaa sekä upea koti, mutta avioliitossa hiertää jokin.

Kolmas tytär Liza on muutaman vuoden siskojaan nuorempi ja jäänyt ehkä näiden varjoon. Järjestelmällisen ja käytännöllisen, tohtoriksi väitelleen Lizan avopuoliso on taitava ohjelmistontuottaja, mutta vajonnut syyvään masennukseen. Liitto rakoilee juuri, kun Liza huomaa olevansa raskaana.

Muita tyttäriä huomattavasti nuorempi Grace oli toivottu lapsi, jota hemmoteltiin niin paljon, ettei hän oppinut ponnistelemaan asioiden eteen. Nyt kaksikymmentäkolmevuotiaana hän ei kehtaa tunnustaa kenellekään täydellistä epäonnistumistaan: ei opiskelupaikkaa, ei työtä, ei poikaystävää.

Tähän tilanteeseen tupsahtaa viisitoistavuotias Jonah, jonka Violet synnytti parikymppisenä ja antoi heti adoptoitavaksi. Wendyn avulla asia on pysynyt salassa muulta suvulta, mutta nyt kaikki paljastuu. Kovia elämässään kokenut Jonah otetaan toki perheeseen, mutta tilanne vaatii sopeutumista puolin ja toisin ja pari ikävää tapahtumaakin koetaan.

Onnen päiviä -romaanissa ei ulkopuolista maailmaa juuri kuvata, vaan keskitytään Sorensonin perheen elämään ja sen jäsenten välisiin suhteisiin. Perhe on hyväosainen, joten murheet ovat enimmäkseen henkistä laatua. Lähes absurdeja tilanteita syntyy, kun yritetään pitää julkisivua yllä ja valheet johtavat uusiin valheisiin.

Maailmasta ei koskaan tule sellaista kuin haluaa, mutta kaiken hajaannuksen keskellä voi löytyä oma paikka.

Claire Lombardon sujuvasti kirjoitettu romaani sisältää roppakaupalla tunteita, vauhtia, huumoria ja seksiä. Sen henkilöt eivät ole pohjimmiltaan ilkeitä, mutta joskus heihin iskee kateus, kauna ja näyttämisen halu. Joskus taas väärä ajoitus pilaa hyvät aikeet. Sympaattisin hahmo on huumorintajuinen ja ikäisekseen kypsä Jonah.

Onnen päiviä -teoksen voisi varmaan määritellä lukuromaaniksi: mukavaa ajanvietettä esimerkiksi kesäpäiviin. Tosin lähes 600-sivuisena aika tuhti pideltäväksi.

KAWAKAMI, MIEKO: Kaikki rakastavaiset yössä

Kustantaja: Otava 2025

Alkuteos: Subete mayonaka no koibitotachi (2011)

Suomennos: Markus Juslin

Tokiossa asuva kolmekymmentäneljävuotias Irie Fuyuko on aina ollut yksinäinen. Lukiossa ystäviltä tuntuivat tyttö, jonka kanssa Fuyuko jutteli koulumatkoilla junassa, ja nuorukainen, jonka kanssa hän puhui puhelimessa kerran viikossa. Fuyukoa varmasti satutti se, että toiset näkivät hänet tahdottomana ajelehtijana, joka ei osannut tehdä itse mitään valintoja elämänsä suhteen.

 Elät aivottomasti vailla mitään omia ajatuksia ja sanoja. En tiedä yhtään, mitä sinun päässäsi liikkuu, en koulussa enkä puhelimessakaan. Vaikka ethän sinä varmaan ajattele mitään. Päässäsi vain lyö tyhjää.

Yliopiston jälkeen Fuyuko sai työpaikan kustantamossa oikolukijana, missä olikin tarkka ja täsmällinen. Työtovereiden naisporukoihin hän ei osannut liittyä, joten hänen läsnäolonsa lähes unohdettiin, kunnes  jokin - kenties Fuyukon tunnollisuus - laukaisi naisissa yllättävää ilkeyttä. Hänelle alettiin esittää pilkallisia ja ylen henkilökohtaisia kysymyksiä. Takanapäin naurettiin. Fuyuko vaikeni.

Lopulta Fuyuko päättää tehdä töitä kotoa käsin – oikoluettavaa kyllä riittäisi ja elanto olisi turvattu. Samalla hän tutustuu freelance-oikolukijoiden ja ulkopuolisten tuotantoyhtiöiden yhteyshenkilönä toimivaan Ishikawa Hijiriin, ikätoveriinsa. Hijiri ja Fuyuko alkavat tapailla muutenkin kuin työasioissa, mutta onko Hijiristä ystäväksi?

Työskentely yksin kotona ei loppujen lopuksi ole hyvä ratkaisu. Fuyuko ahdistuu ja masentuu. Oikoluku tökkii ja ensimmäistä kertaa työuransa aikana Fuyukon on pyydettävä muutama päivä lisäaikaa. Lääkkeeksi pahaan oloonsa hän löytää alkoholin, sillä jo tölkki olutta tai kuppi riisiviiniä irrottaa hänet tavanomaisesta itsestään.

Raajat muuttuivat raskaammiksi, mutta toiset kohdat siellä täällä tuntuivat kevyemmiltä, ja oli kuin mieli olisi vähän laajentunut. Tunteet loittonivat mutteivät niin kauas, että ne olisi unohtanut, jännitys laukesi ja olo tuntui poissaolevalta ja siltä, että minun ja muun maailman väliin tuli lasilevy. Ääriviivani ohenivat nopeasti ja kaikki, mikä koski minua, alkoi tuntua siltä kuin se olisikin koskenut jotakuta toista. Pää suoristui kumarasta. Ja tuli jotenkin miellyttävä olo.

Terhakoitunut Fuyuko päättää osallistua jollekin kaupungin kulttuurikeskuksen järjestämistä kursseista. Valitettavasti ilmoittautumistilaisuus muuttuu hänen kohdallaan tragikoomiseksi toilailuksi, mutta se hyvä puoli asiassa on, että Fuyuko tapaa herra Mitsutsukan. Yli kaksikymmentä vuotta Fuyukoa vanhempi herrasmies pitää asiasta numeroa tekemättä huolen siitä, että tämä pääsee turvallisesti kotiin.

Fuyuko ja Mitsutsuka tuntuvat tulevan hyvin toimeen keskenään, joten lukijan mielessä herää toive romanssista. Elämä kuitenkin vie Fuyukoa ihan uusille vesille ja vaikka ilmassa on haikeutta, on siinä myös varovaista toiveikkuutta. Ehkäpä Fuyuko on nyt löytänyt itsensä ja uskaltaa jatkossa itse valita elämänsä suunnan! Ehkäpä hän löytää omat sanatkin!

Olin pelännyt epäonnistumista ja haavoittumista enkä siksi ollut valinnut tai tehnyt yhtikäs mitään.

Kaikki rakastavaiset yössä -teoksen raskaus tulee siitä, miten kylmäävän asiallisesti Fuyuko puhuu kokemistaan asioista ja paljastaa samalla naisen aseman japanilaisessa yhteiskunnassa. Perhe-elämää pyörittävä kotiäiti on täysin miehensä armoilla. Johtotason nainen käyttää hyväkseen niin miehiä kuin naisia. Toisiaan satuttavat nekin, jotka ovat tasavertaisessa asemassa ja nuorten naisten asenteet muodostuvat pinkinväristen elämäntaito-oppaiden pohjalta.

Kaikki rakastavaiset yössä -romaani on ensimmäinen suomennos Japanin nykykirjallisuuden feministisenä ikonina pidetyltä Mieko Kawakamilta. Varmasti hänkin on saanut vaikutteita sata vuotta aikaisemmin eläneeltä klassikkokirjailija Fumiko Hayashilta, joten ihan vertailumielessä kannattaisi lukea kumpikin!

 

HAYASHI, FUMIKO: Kiertolainen

Kustantaja: Imo 2026

Alkuteos: Hōrōki (1930)

Suomennos: Antti Valkama

Ulkoasu: Eeva Värtö

Kohtalo on määrännyt minut kiertolaiseksi.

Japanilaisen Fumiko Hayashin (1903–1951) päiväkirjamaiset tekstit ilmestyivät jatkosarjana naistenlehdessä 1920-luvun lopulla ja kirjamuodossa vuonna 1930. Kirjailija muokkasi tekstejään myöhemmin uusiksi pariinkin otteeseen, joten ihan varmaa ei ole, mikä teoksessa kertoo oikeasti hänen elämästään ja mikä on fiktiota.

Lapsuusajat ohitetaan lyhyesti. Kertoja oli kahdeksanvuotias, kun hänen äitinsä jätti kotinsa tytär mukanaan. Ottoisä oli kulkukauppias ja perheen kierrellessä paikkakunnalta toiselle tyttö joutui jatkuvasti vaihtamaan koulua. Hän jättikin kaksitoistavuotiaana koulun kesken, ryhtyi kaupustelijaksi ja luki kirjallisuutta: romantiikkaa, mutta myös esimerkiksi Anton Tšehovia.

Sitten siirrytään yli kymmenen vuotta eteenpäin. Kertoja – joka välillä käyttää nimeä Yumi – harhailee yhä kiertolaisena. Hän asuu lähinnä Tokiossa edullisissa majataloissa tai parin tatamin vuokra-asunnoissa ja työskentelee huonosti palkatuissa töissä tehtaissa, konttoreissa, baareissa ja ravintoloissa. Hän suree, kun vanhemmille lähetettäväksi jää kovin vähän rahaa.

Kyllä terveellä ruumiilla varustettu nainen itsestään huolen pitää. Ulkona tuuli ujelsi äänekkäästi sähkölangoissa. Minä, pieni nainen halvassa majatalossa, makasin tahriintuneella patjalla katsellen seinälle liimattua onnen ja vaurauden jumala Daikokun kuvaa. Samalla mielikuvitukseni liiti taivaan korkeuksissa pilvilinnoja rakennellen.

Aina naispololla ei ole rahaa edes ruokaan. Hän masentuu ja oikein toivottomalla hetkellä luonnehtii itseään ”tupakantumppia turhemmaksi naiseksi”. Avioliitto voisi olla ratkaisu, mutta kiertolainen on haluton luopumaan vapaudestaan. Yksi vaihtoehto olisi prostituutio, mutta: löytyisikö ketään, joka tahtoisi ostaa minunlaistani naista.

Hayashi kuvaa aikaan ja kulttuuritaustaan nähden yllättävän avoimesti naisen seksuaalisia haluja. Kertojalla on useita miessuhteita, mutta vain yhtä miestä hän muistelee kaivaten vielä kauan senkin jälkeen, kun tiet ovat lopullisesti eronneet. Tämä mies oli näyttelijä, jolla oli vaimo ja toinenkin rakastajatar, minkä takia suhde olikin katkolla useampaan otteeseen. 

Miehet! Heidät kaikki voisi polttaa roviolla. Minulle riitti lempeni kohteeksi Buddha. Armollinen Buddha, jolla oli kovin aistillinen katse, oli viime aikoina livahdellut uniini.

Toisaalta kertojan elämässä ovat rakkaat vanhemmat. Ovat avuliaat työtoverit. Ovat vasemmistolaiset taidepiirit, joihin kertoja pääsee sisälle ja joissa eletään keskusteluiden, ruoan ja juoman värittämää boheemielämää. Jos ei muuten löydy rahaa viinaan, niin myydään patja! Kertoja saa myös silloin tällöin myytyä lehtiin satuja, tarinoita ja runoja ja tällaiseen riemastuttavaan hetkeen kirja yhtäkkiä päättyykin.

Kiertolainen muodostuu lyhyehköistä päiväkirjamaisista merkinnöistä. Vuotta niihin ei ole kirjattu, vain kuukaudet, mutta ne kattavat noin kolme vuotta. Asiallista, lähes lakonista tekstiä ryydittävät kuivan ironiset tokaisut. Mukaan on liitetty myös kertojan mielialoja kuvastavia runoja, joista osa hänen itsensä kirjoittamia ja osa muiden tuotantoa.

Tarinassa on runsaasti alaviitteitä, mikä onkin länsimaisen nykylukijan kannalta paikallaan. Teoksen lopussa suomentaja Antti Valkama selittää ratkaisujaan ja kustantaja Heikki Valkama kertoo Hayashin elämästä sekä Kiertolainen-romaanin taustasta, tulkinnasta, historiallisesta kontekstista ja asemasta Japanin kirjallisuudessa.

Hayashin teos on mielenkiintoinen, koska se kuvaa köyhälistön arkista elämää Japanissa sata vuotta sitten – ja ennen kaikkea köyhiä naisia ja heidän heikkoa asemaansa yhteiskunnassa. Silti tunnelma on vain harvoin todella ankea, sillä koditonkin voi liikuttua ystävällisestä eleestä tai vaikuttua maiseman ja taiteen kauneudesta.

Kiertolainen on Japanin modernin kirjallisuuden klassikko ja myös feministinen klassikko, joka on raikkaudessaan ja rohkeudessaan ollut esikuvana monille japanilaisille naiskirjailijoille. Kannattaa lukea!

Japanilaisia postikortteja 1920-luvulta. Tokion maanjäristyksen jälkiä vuonna 1923.

CONSTABLE, HARRIET: Viulisti

Kustantaja: Bazar 2025

Alkuteos: The Instrumentalist (2024)

Suomennos: Leena Ojalatva

Kansi: Nina Leino

On aamunkoitto Venetsiassa huhtikuussa vuonna 1696, kun nuori nainen työntää pariviikkoisen vauvansa Ospedale della Pietàn seinän aukosta. Tytön mukana on pelikortin puolikas ja lappu, jossa lukee: ”Mene, suloinen pienokaiseni, ja tiedä, että sinua rakastettiin.” Nunnat antavat lapselle nimen Anna Maria della Pietà.

Anna Maria on yksi orpokodin kolmestasadasta tytöstä. Hänellä on kaksi läheistä ystävää: silmäpuoli Paulina ja mykkä Agata. Hän osallistuu muiden tavoin arkisiin askareisiin ja saa koulutusta, mutta myös musiikillisesti lahjakkaille järjestettyä opetusta. Jo ennen sanoja Anna Maria tunsi sävelet, jotka näki mielessään väreinä ja tarinoina.

Anna Maria on jo varhain vakuuttunut siitä, että häntä odottaa suuri tulevaisuus. Hänellä on aikataulukin: kaikkien aikojen nuorimpana jäsenenä orpokodin maailmankuuluun orkesteriin, figlie di coroon, ja kahdeksaantoista ikävuoteensa mennessä maestron arvonimen omaajaksi. Tavoitteensa vuoksi hän valmis harjoittelemaan ankarasti – mutta mikä eri soittimista on hänelle oikea?

Nuoren Antonio Vivaldin saapuminen Pietàn musiikinopettajaksi on ratkaiseva tekijä Anna Marian elämässä. Mies soittaa viulua raivoisasti kuin olisi henkien riivaama, antaa jousen nytkähdellä ja tehdä pelottavia äkkikäännöksiä. Ja soitin puhuu, kutsuu tyttöä nimeltä. Hän tietää nyt, että viulu on hänen soittimensa.

Jousi kiitää edestakaisin, ja värit alkavat soljua Anna Marian mielessä. Meripihkaa, kultaa, sitruunankeltaista ja valkoista, hopeaa ja okraa ja malvaa. Sävyt singahtelevat hänen silmiensä edessä.

Anna Maria tekee opettajaan vaikutuksen lahjakkuudellaan ja alkaa vaikuttaa siltä, että hänen vuosia sitten tekemänsä suunnitelma saattaa toteutuakin. Yhden kohdan tyttö siihen vielä lisää, sillä opettajan mukaan soittajat unohdetaan nopeasti, mutta säveltäjät jäävät historiaan. Niinpä tyttö alkaa salaa harjoitella säveltämistä.

Minut tullaan muistamaan. Elämälläni tulee olemaan tarkoitus.

Olipa sitten kyseessä kunnianhimo tai rakkaus - joka tapauksessa Anna Maria omistautuu nyt täysin musiikille. Vanhat ystävyyssuhteet kärsivät eikä uusia ole helppo solmia, kun jokainen tyttö on mahdollinen kilpailija. Opettajaansa Anna Maria ihannoi, vaikka tämä onkin oikukas ja asemastaan arka. Miten käy, jos oppilas osoittautuukin opettajaansa taitavammaksi? 

Viulisti-romaanissa Venetsia herää eloon näkymineen, äänineen ja hajuineen. On loistoa, dekadenttia elämää ja kurjuutta. Orpokodin tytöt kuvastavat vähäosaisten häilyvää asemaa yhteiskunnassa. Hylätyt lapset ovat alhaistakin alhaisempia, mutta opetusta saaneina jo vaimoainesta. Joistakin tulee väkijoukkojen palvomia tähtiä, kaikkien tuntemia idoleita.

Useimmissa paikoissa meitä pidettäisiin roskaväkenä ja päällemme sylkisi alhoisinkin kansanosa. Mutta kaikesta huolimatta me olemme täällä, yhdessä Venetsian hienoimmista palatseista, ja yleisö lankeaa kohta jalkojemme juureen. Sellainen on orkesterimme voima ja vaikutusvalta. Vaikkette muuta miettisi, miettikää edes sitä, kun tänään soitatte. Tämä on meidän hetkemme. Tämä on meidän musiikin tasavalta.

Harriet Constablen esikoisromaani on kiehtova kuvaus Anna Maria della Pietàsta (1696–1782), lahjakkaasta orpotytöstä, josta tuli Antonio Vivaldin (1678–1741) suosikkiviulisti. Vivaldi omisti Anna Marialle viulukonserttoja ja kenties käytti häntä apuna sävellystyössäkin. Anna Maria eli koko elämänsä Ospedale della Pietàssa, missä toimi suoranaiseksi turistinähtävyydeksi nousseen naisorkesterin musiikillisena johtajana ja opettajana. Hänen elämäntarinansa on kyllä kirjan arvoinen.

 

PERRIN, VALÉRIE: Kolmikko

Kustantaja: WSOY 2026

Alkuteos: Trois (2021)

Suomennos: Saara Pääkkönen

Kansi: Emmi Kyytsönen

Vettä kukille -romaanillaan suomalaistenkin sydämet valloittaneen ranskalaisen Valérie Perrinin teos Kolmikko kertoo Adrienin, Ninan ja Étiennen ystävyydestä kolmenkymmenen vuoden ajalta. Kahdessa aikatasossa kulkevan teoksen nykyaika käsittää vuodet 2017–2018 ja siihen limittyvät joustavasti vuodesta 1986 kohti nykyaikaa etenevät tapahtumat.

Kolmikko-romaanin alussa ollaan vuoden 2017 joulukuussa, jolloin La Comellen pikkukaupungissa tapahtuu jotain tarinan kannalta merkittävää. Asiasta kertoo paikallislehden freelancetoimittaja Virginie, joka on palannut kaupunkiin asuttuaan pitkään muualla. Entinen luokkatoveri Ninakin asuu kaupungissa, mutta ei ole Virginietä näkevinäänkään.

Olen samanikäinen kuin kolmikko. Nykyään olen noista kolmesta puheväleissä vain Adrienin kanssa. Nina halveksii minua. Minä taas halveksin Étienneä. Kolmikko on kuitenkin kiehtonut minua lapsuudesta asti.

Tämä on uutinen: tyhjennetyn metsäjärven pohjalta paljastuu 17.8.1994 varastettu auto. Se on kylmäävä löytö, sillä samana päivänä auton katoamisen kanssa katosi myös kolmikon koulutoveri Clotilde. Tämän kauniin ja ylimielisen nuoren naisen tyyliin olisi hyvin sopinut lähteä kaupungista kertomatta kenellekään, mutta mitä auto sisältää?

Nelikymppiset Adrien, Nina ja Étienne ovat vuosien mittaan ajautuneet toisistaan erilleen paljolti elämänvaiheidensa vuoksi, mutta myös puolin ja toisin sattuneiden väärinymmärrysten seurauksena. Kun uutiset La Comellessa tehdystä löydöstä leviävät mediassa, alkavat kolmikon jäsenet etsiä taas tukea toisistaan.

Olemme kuin pitkän eron jälkeen kokoontuvat sisarukset, joilla on vanhat käyttäytymismallit yhä takaraivossa. Heti kun päästetään valloilleen aikuisia, jotka ovat olleet lapsia yhdessä, lapsuus nousee pintaan.

Vuoden 2017 tapahtumiin limittyy kolmikon yhteinen menneisyys. He tutustuivat syksyllä 1986 joutuessaan kymmenvuotiaina alakoulun viimeisellä luokalla sadistisen monsieur Pyn oppilaiksi. Lukuvuosi oli hirveä etenkin Adrienille, mutta nopeasti syttynyt ystävyys tuki heitä kaikkia. Muodostui kiinteä kolmikko, joka jakoi niin tavarat kuin mielipiteetkin.

Kolmikon johtaja oli Étienne, jonka lämminsydäminen perhe sulki piiriinsä myös lasten ystävät. Oppilaana Étienne oli laiska, mutta pärjäsi sentään jotenkuten muiden avustuksella. Taiteellinen Nina oli joukon sielu. Hänen huoltajansa oli äidinisä, postinjakaja Pierre – isästään ja äidistään tyttö ei tiennyt mitään. Superlahjakas, ujo Adrien puolestaan salasi muilta monia asioita elämästään.

Kolmikon ystävyys kesti nuoruusiän hormonimyrskytkin. Toki Ninalla oli ihastuksia ja raamikas Étienne veti tyttöjä puoleensa kuin hunaja kärpäsiä, mutta näitäkin asioita ruodittiin aina yhdessä. Adrien osallistui pohdintaan, mutta luultavasti vain Étiennen tarkkaavainen pikkusisko Louise ymmärsi Adrienia itseään.

Kolmikko puhuu ja käyttäytyy kuin vanha pariskunta, he ovat mustasukkaisia toisistaan jos yksi iskee silmänsä johonkuhun ulkopuoliseen, muitta he eivät flirttaile keskenään. Nina on täysin tietoinen, että hän on Étiennen ja Adrienin yhdysside, ei romanttisen kiinnostuksen kohde. Ei kummallekaan. Étienne pitää häntä sisaruksenaan, Adrien esikuvana, melkein ihanteena.

Vuosi 1994 oli kolmikolle kohtalokas. He pääsivät ylioppilaiksi ja yhteinen opiskelijaelämä Pariisissa näytti jo varmalta, mutta toisin kävi. Tuli yllättäviä menetyksiä, joiden seurauksena joidenkin elämästä putosi pohja. Toisaalta odottamaton menestyskin saattoi vaikuttaa ystävyyteen ikävästi. Enää ei salaisuuksia jaettu, vaikka niitä jokaisella olikin.

Ja niin tullaan vuoteen 2017. Syvimmät salaisuudet ja pelot paljastetaan vihdoinkin ja kuunnellaan toisten suorasukaisia kommentteja, varoituksia ja toiveita. Jokaisella on yhä edessään valintoja, jotka ratkaisevat heidän tulevaisuutensa – ja niistä ratkaisuista heistä jokaisen on itse kannettava vastuu. 

Kirjan henkilögalleria on monipuolinen. On identiteetin etsintää, on oman paikan hakemista yhteisössä, on äitien ääneen lausumattomia pelkoja ja suruja, on huolenpitoa niin ihmisistä kuin eläimistä. Taustalla elää 1970-luvun pikkukaupunki tapoineen ja mahdollisuuksineen ja sitten vuosia myöhemmin työttömyyden ja muuttotappion näivettämä yhteisö, josta ei kuitenkaan puutu toiveikkuutta.

Kolmikko-romaanissa on 616 sivua, mutta mielenkiinto ei pääse herpaantumaan, koska juoni vetää ja kirjan oivaltava rakenne tarjoaa lukijalle aina sopivasti uutta tietoa. Osa käänteistä on ennalta arvattavia ja jotkut olisivat ehkä vihjeiden perusteella olleet arvattavissa, mutta kyllä yllätyksiäkin tulee vastaan. Kaikki ei ole ihan uskottavaa, mutta haitanneeko se…

SLIMANI, LEÏLA: Toisten maa 3. Kannan tulta mukanani

Kustantaja: WSOY 2026

Alkuteos: J’emporterai le feu (2025)

Suomennos: Lotta Toivanen

Kansi: Martti Ruokonen

Ranskalais-marokkolaisen Leïla Slimanin teos Kannan tulta mukanani on Toisten maa -sarjan kolmas osa. Ensimmäinen osa Sotaa, sotaa, sotaa (2021) kertoi ranskalaisen Mathilden ja marokkolaisen Aminen avioliitosta ja toinen osa Katsokaa kun tanssimme (2023) heidän lapsistaan Selimistä ja Aïchasta. Kannan tulta mukanani -romaani kuvaa Aïchaa ja puolisoaan Mehdiä sekä pariskunnan tyttäriä Miaa ja Inèstä 1980-luvulta 2000-luvun alkuun.

Kannan tulta mukanani -romaanin kertoja on pariisilaistunut Mia, josta on tullut tunnettu kirjailija. Hän suunnittelee teosta sukunsa vaiheista ja vierailee siksi vuonna 2022 Aminen ja Mathilden rakkaudella rakentamalla maatilalla Marokon Meknésissä. Lapsuudesta tuttu paikka ei kuitenkaan sytytä tulta hänen sisällään; hän on ahdistunut ja jumissa.

Mitä iloa siitäkin on, että olen yrittänyt selvittää, missä minun paikkani on, mikä minun maani on, kun en enää edes tiedä kuka olen? Mitä identiteetti tarkoittaa, kun on menettänyt muistinsa?... Kun minulta kysytään, mistä olen kotoisin, en tiedä mitä sanoa, soperran niin kuin änkyttäjä, joka yrittää sanoa jotain mutta lopulta luovuttaa…

Vuonna 1980 Mehdi Daoud työskentelee viikot Casablancassa ja ajaa viikonloppuisin perheen luo Rabatiin. Itse majesteetti on määrännyt Mehdin hieman epämääräisen kiinteistö- ja matkailualaan erikoistuneen Crédit Commercial -pankin eli CCM:n johtajaksi ja Mehdi on tekemässä siitä menestystarinaa. Kotiasioihin hän ei ennätä paneutua.

Aïcha joutuu gynekologintyönsä ohella pitämään huolta talosta ja kasvavasta perheestä. Mia-esikoinen on kuusivuotias, kun pikkusisko Inès syntyy. Mia kiusaa julmasti pikkuista, joka on varastanut hänen paikkansa, mutta Inès ei koskaan anna siskoaan ilmi. Hän on ihastuttava kaunotar, kun taas lyhythiuksinen, kyömynenäinen ja leveäharteinen Mia kävisi pojasta.

Daoudin perhe on varakas ja länsimaistunut. Kotikielenä on ranska eikä esimerkiksi Mia opi koskaan kunnolla arabiaa. Moskeijassa ei käydä, alkoholia juodaan ja joulua juhlitaan. Jo lapsina Mia ja Inès tietävät, että kaikista asioista voi puhua vapaasti sisätiloissa, mutta julkisilla paikoilla ei koskaan uskonnosta, kuninkaasta tai Saharasta.

Mia on liian lahjakas oppilas ollakseen kovin suosittu. Lisäksi hän ymmärtää jo lukiossa olevansa erilainen: hän on poikien kaveri, mutta kaipaa seksiä tyttöjen kanssa. Inès taas on jo pienenä miltei pakkomielteisen kiinnostunut pojista. Kumpikin päättyy opiskelemaan Pariisiin: Mia isää jäljitellen kaupallisia aineita ja Inès äitinsä innoittamana lääketiedettä.

Pariisissa sisarukset ymmärtävät ensi kertaa, että kielitaidostaan ja varakkuudestaan huolimatta he länsimaalaisten silmissä ovat ensisijaisesti pohjoisafrikkalaisia, arabeja ja muslimeja eivätkä nimenomaan marokkolaisia. Iskujen ja sotien maailmassa he ovat pelkän ulkonäkönsä vuoksi epäilyttäviä. He ovat vieraita.

Heidät oli tuomittu elämään eräänlaisessa kiirastulessa, islamisteihin kohdistuvan vihan ja länsimaalaisen tietämättömyyden välisen rautanyrkin puristuksessa.

Mia ja Inès ottavat kantaa etenkin naisen asemassa oleviin puutteisiin Marokossa: alaikäisten avioliittoihin, luku- ja kirjoitustaidottomuuteen, vaimojen hylkäämisiin… Heistä on käsittämätöntä, että sadat tuhannet naiset vastustavat Hassan II:n jälkeen kuninkaaksi kruunatun Mohammed I:n pyrkimyksiä edistää tasa-arvoa. Vieras yhteiskunta siis täälläkin.

2000-luvun alku on suvulle raskas. Mathilde joutuu ottamaan vastuun Belhajin tilasta Aminen muistisairauden takia ja hautaamaan miehensä koko maailman huomion kiinnittyessä WTC-iskuihin syyskuussa 2001. Mehdi joutuu vankilaan todennäköisesti eräänlaisena sijaiskärsijänä ja kuolee pian vapautumisensa jälkeen vuonna 2003. Kahdeksan vuotta myöhemmin seuraa virallinen anteeksipyyntö.

Minkä maan suvun jäsenet kokevat omakseen? Ranskalaissyntyinen Mathilde on elänyt koko aikuiselämänsä Marokossa, ja siitä on tullut hänen kotimaansa. Vuosikymmeniä New Yorkissa asunut Selim ja ranskalaistunut Mia taas tuskin voisivat elää Marokossa turvallisesti täysin omana itsenään eikä Inèskään halua luopua Ranskan tarjoamasta vapaudesta.

Voimmeko me rakastaa maata, joka ei rakasta meitä? Voimmeko olla yhtä aikaa kotoisin täältä ja sieltä?

Kannan tulta mukanani -teoksessa on henkilöitä kolmen sukupolven ajalta, mutta onneksi kirjan alussa on hyvä henkilöluettelo. Kirja perustuu löyhästi Leïla Slimanin omiin kokemuksiin, joten Mia lienee osin kirjailijan omakuva. Sukutarinan päärooleissa ovat vahvat ja itsenäiset naiset: Mathilde, Aminen sisko Selma, Aïcha, Mia ja Inès. He kantavat tulta mukanaan.

 

SUTINEN, VILLE-JUHANI: Kiirastulesta

Kustantaja: Into 2026

Kansi: Sanna-Reetta Meilahti

Ville-Juhani Sutisen vuonna 2024 ilmestynyt teos Paratiisista oli Uusi Maailma -sarjan ensimmäinen osa ja ajoittui 1600-luvulle, jolloin Pohjois-Amerikan itärannikolle perustettiin Uusi Ruotsi -siirtomaa. Sarjan toinen osa Kiirastulesta jatkaa tarinaa Ruotsin siirtomaaseikkailuista, nyt 1700-luvulla ja karibialaisella Saint-Barthélemyn saarella.

Ruotsin kruunu osti saaren Ranskalta, koska halusi itselleen siirtokunnan. Hankinta osoittautui pettymykseksi, sillä saaren maaperä ei soveltunut tehokkaaseen sokurin, kaffen tai tupakin tuottamiseen, mutta lopulta keksittiin kuitenkin oiva ratkaisu: Saint-Barthélemyn pääkaupungista Gustaviasta tehtiin vapaasatama.

Nekin maat, jotka olivat sodassa eivätkä toisilleen sälyttämien pakotteiden takia voineet tehdä avoimesti kauppaa, saattoivat hoitaa sen Gustavian kautta. Laivat purkivat rahtinsa vaivihkaa makasiiniin, lastasivat tilalle vihulaisvaltion vaaruja ja jatkoivat matkaansa kuin ei mitään.

Kirjan päähenkilö on Mäntyharjulla vuonna 1768 syntynyt Eugen Ukonpoika Rasti. Torppariperheen elämä oli melko vakaata, mutta Rastille se ei riittänyt - hän halusi jotain suurempaa. Kun Suomessa alkoi levitä huhu, jonka mukaan kruunu maksaisi halukkaiden matkan Ruotsin omistamalle lämpimälle ja vehreälle kultasaarelle, jätti kahdeksantoistavuotias Rasti kotinsa epäröimättä.

Vaikka huhu osoittautuikin perättömäksi, ei Rasti palannut kotiinsa, vaan pestautui Saint- Barthélemyyn purjehtivalle laivalle. Saarellakaan Rastin suuret unelmat eivät toteutuneet, sillä luku- ja kirjoitustaidottomalle nuorukaiselle löytyi töitä vain suolan ja guanon keräilijänä. Vähitellen Rasti päätyy siihen, että hänen on päästävä kiinni orjakauppaan.

Orjakauppa oli ollut 1500-luvulta lähtien varsin tuottoisaa, mutta 1700-luvun lopulla muutamat maat ovat tekemässä siitä kiellettyä. Eivät humanitaarisista syistä, koska murjaaneja ei pidetä oikeina ihmisinä, vaan kylmän laskelmoinnin perusteella. Ja orjakaupan kieltämisen jälkeenkin orjien käyttäminen työvoimana olisi sallittua – perustuihan siihen monen suurvallankin vauraus.

Olisi yhtä mieletöntä kieltää leijonaa syömästä antilooppia kuin kieltää valkoisia hyödyntämästä mustia orjina… Luonnon järjestyksessä ylempänä olevilla on oikeus hyväksikäyttää alempiaan. Kaikkeudessa on vallalla vahvimman laki, eikä sitä muuteta kauniilla sanoilla.

Rasti pitää muutamaa Gustavian merkittävistä asukasta tovereinaan, jotka hyvää hyvyyttään auttaisivat häntä hankimaan oman laivan. Nuorukainen ei tunnu lainkaan tajuavan suunnitelmiensa epärealistisuutta, vaan kuvittelee maailma kyllä lopulta täyttävän hänen toiveensa. Hänhän on oman elämänsä Ropinson, joka laatii itse lakinsa!

Toisin kuin orjuutensa alistuneet murjaanit, Rasti ei kyennyt hyväksymään sitä, että hän kuului häviäjiin ja että hänet oli tuomittu vaeltamaan ainiaan kiirastulessa…

Rastin tie sivuaa hetken Emilyksi kutsutun orjatytön tietä, mutta mies ei tajua olevansa orjan asemassa itsekin. Toki hän pääsee havittelemalleen matkalle orjalaivalla Afrikkaan, mutta päätyy lopulta houreisiin: ystävällisen merenneidon tapaamiseen, tulevaisuusnäkyihin ja vierailulle kiirastulen kahdellakymmenellä portilla.

Emily puolestaan viedään Pariisiin, missä hän pakenee, muuttuu jälleen Mukóléksi ja tapaa Mwêlan, samoilta Afrikan tienoilta kidnapatun pojan. Nuoret tekevät ahkerasti töitä ja keräävät vuosikaupalla rahaa päästäkseen matkustamaan takaisin kotiin. He eivät ole enää orjia, mutta avoimeksi jää, miten heille lopulta käy.

Sutisen kirjassa etenkin kieli herättää huomiota. Henkilöillä on erilaisia puhetyylejä; esimerkiksi kapakoitsija mademoiselle Hurleusen puheessa kuuluu hänen ranskalainen taustansa ja Emily käyttää toisinaan äidinkielensä sanoja. Rastille Sutinen on luonut aivan oman kielensä, joka kuulostaa vanhahtavalta, mutta ei yritä olla autenttista 1700-luvun suomea.

Kiirastuli antaa lukijalle monipuolisen kuvan 1700-luvusta, jolloin valistusajan ihanteelliset aatteet saivat jalansijaa ihmisten mielissä, mutta törmäsivät käytännön tasolla taloudellisiin ja poliittisiin esteisiin. Orjien kohtelu oli julmaa, mutta riiston kohteeksi joutuivat myös köyhät ja ammattitaidottomat valkoiset. Tässä ei ole puhtaat paperit Suomellakaan.