SNELLMAN, ANJA: Kaikkien toiveiden kylä

Kustantaja: WSOY 2018

Kreetalainen Pneuman kylä sijaitsee korkealla vuoristossa. Joskus se oli liki kolmensadan asukkaan yhteisö, mutta nyt siellä asuu enää yksi ihminen: 93-vuotias vuorimuori Agave Lunataki. Seuranaan hänellä ovat Pyhä Eufemia Kaikkienylistämä Khalkidonialainen -niminen aasi, Adonis-niminen koira, Katti-niminen kissa sekä joukko kanoja ja vuohia.

Eräänä päivänä Agave löytää vuoren rinteeltä pahasti loukkaantuneen nuoren naisen. Hän hoitaa tämän ruhjeita ja haavoja oliiviöljyllä, hunajalla ja yrteillä vanhan sairaanhoitajan varmuudella. Potilaan sekavuus ja muistinmenetys jäävät ajan hoidettavaksi. Se kuitenkin selviää, että nainen on Monika ja kotoisin jostain hyvin pohjoisesta maasta.

Monika on suklaasilmäisen krekupojan panopuu. Monika on ajelehtiva pölkkypää. Monika on ammattitaitoinen uskottelija, maanittelija, rahastaja.

Vuorimummo ja löytönainen ystävystyvät. Eron hetkeä pitkitetään. Toki kummallakin on omat tapansa, jotka ajoittain ärsyttävät toista valtavasti. Monika on vaatelias ja valittaa vähän kaikesta. Hän on äärimmäisen järjestelmällinen ja järjestää lupaa kysymättä Agaven tavarat uuteen uskoon. Agave taas on alinomaa äänessä. Ei ole väliä, kuunteleeko Monika – Agave puhua pulisee ja laulaa itsekseen.

Agaven muistot ryöppyävät. Niihin kuuluu maailmansota, jonka aikana saksalaiset miehittivät Kreetan saaren ja tuhosivat kokonaisia kyliä rakennuksineen ja asukkaineen. Niihin kuuluu haavoittunut vihollissotilas. Niihin kuuluvat sisällissota, sotilasjuntta ja velkakriisi. Niihin kuuluu kylässä nuorena usein sukuloimassa käynyt Mikis, jota Agave taitaa rakastaa vielä vuosikymmenienkin perästä.

Kylällä on myös salaisuus, jota ei ulkopuolille helposti paljasteta. Varsinaisen kylän alla piilee laaja luolasto, jota Agave nimittää Kaikkien toiveiden kyläksi. Se oli sodan aikana turvapaikka ja siellä on museoituna kyläläisiin, sotiin ja Agaveen itseensä liittyvää aineistoa. Sinne voi yhäkin paeta, jos kylään saapujat epäilyttävät.

Monika ei juuri paljasta sisintään. Epäselväksi jää sekin, miten hän päätyi tajuttomana vuorenrinteelle. Ajatuksissaan Monika kyllä palaa yhä uudestaan kiehtovaan Akhilleukseen, joka kuuluu talonvaltaajiin ja massaturismia väkivallattomasti vastaan taistelevaan Rosa Nera -ryhmään – ja kenties myös johonkin sitä anarkistisempaan ryhmään.

Kaikkien toiveiden kylä vetoaa aisteihin. Lukija haistaa sypressien tuoksun, kuulee tuulen kohinan ja lintujen laulun, näkee lumihuippuiset vuoret ja tuntee granaattiomenan pinnan. Ajalla ei ole mitään merkitystä, on vain päivästä toiseen soljuva rauha.

   Välillä Monikasta tuntui kuin aika olisi pysähtynyt, että ei koskaan olisi mitään muuta ollutkaan kuin rauniokylä, maiseman poimut, oliivipuiden sinivihreä hämy, kaukana horisontissa aavistettava meri. Tuulen jylhä humina ylhäällä vuorilla, yrttien tuoksut, kukko joka tepastelee polkua edestakaisin koira perässään, jossain rinteillä kalkattavat vuohenkellot. Kylä on kietonut käsivartensa Monika nympärille.

Tässä kirjassa Snellman ei tartu arkoihin ja ajankohtaisiin aiheisiin, vaan tarjoaa lempeän lukuromaanin. Sen sijoittuminen Kreetan saarelle ei ole sattumaa, sillä kirjailija on viettänyt siellä kesät vuodesta 1993 lähtien ja nähnyt niin muutokset kuin pysyvyyden. Monella asialla on totuuspohjaa, mutta mitään Pneuman kylää ei ole, ei ole Agavea, ei Monikaa. Míkis Theodorákis on toki todellinen henkilö, mutta hänestä luotu kuva kuitenkin Agaven muistojen ja mielikuvituksen värittämä.

   Lopuksi, kylänsä viimeisen sukkaan Agave Lunatakin sanoin: mitä jäi Pandoran ruukun pohjalle kun kaikki kauheudet sieltä ensin esiin purkaantuivat?

   Elpida. Toivo.

SNELLMAN, ANJA: Ivana B.

Anja Snellman (s. 1954) julkaisi vuonna 1980 esikoisromaaninsa Sonja O. kävi täällä, joka taitaa edelleen olla hänen tunnetuin teoksensa ja joka valittiin suomalaisen kirjallisuuden kaanoniin vuonna 2006. Esikoisteoksen jälkeen Snellmanilta on ilmestynyt yli kaksikymmentä teosta. Vuonna 2007 hänet palkittiin kirjallisesta urastaan Pro Finlandia –mitalilla.

Keski-ikäinen naiskirjailija alkaa saada halventavia viestejä nuorelta julkkikselta, joka käyttää nimimerkkiä Ivana B. Huippusuositussa blogissaan Ivana B. pilkkaa vanhemman polven kirjailijoita yleensä ja aivan erityisesti tätä tiettyä naista, jota nimittää homeiseksi feministiksi ja ongelmajätteeksi. Ivanan maailmaa ovat media, markkinat ja mielikuvat. Nimimerkkikin viittaa sekä kohukaunottareen Ivana Trumpiin että suomalaisen designin kärkinimeen.

Railakkaasti karkeuksia latelevan ja kiroilevan mediaprinsessa-blondihabituksen kehittämällä virheet ja mokat tuntuvat lopultakin vain superfiksuuden ja suloisen indie-bimbouden alleviivauksilta. Vanhan tyylilajin uhrautuvainen ja velvollisuudentuntoinen kirjaväki menee transsiin pelkästä uutuudenviehätyksestä. Kun pulisee niitänäitä, provoaa ja mainitsee vaikka sivulauseessa älykkyysosamäärän samalla. Hups. Dramaturgia hallussa.

Hämmentynyt kirjailija alkaa selvitellä ajatuksiaan kirjeissä, joiden vastaanottajaksi on merkitty erityistason lyhytterapeutti Parantainen. Se ei käy mitenkään ilmi, onko kirjeitä koskaan lähetetty vai onko niiden avulla vain tuuletettu tunteita. Kirjailija tietää, että hänet on jo miltei unohdettu, mutta miksi? Olisiko hänen pitänyt tuoda itseään enemmän esiin, vaikka arvokkuutensa menettäen? Olisiko pitänyt panostaa ulkonäköön? Hänelle tärkeintä oli ollut luotettavuus, uutteruus ja sivistyneisyys. Ammattinsa hän oli nähnyt haasteena, riskinä ja hyppynä tuntemattomaan, jossa yksinäisen puurtamisen tuloksena ei välttämättä seurannut menestystä. Kirjailija tuntuu välillä horjuvan hermoromahduksen partaalla, mutta lopussa hän saa kostonsa. Yllätyksiä on tiedossa.

Snellmanin pienoisromaanissa on sekä hienovaraista huumoria että pikkuisen ilkeää ironiaa. Keski-ikäisessä kirjailijassa lienee aika paljon Snellmania itseään, mutta hieman huvittuneessa valossa tämäkin hahmo nähdään. Ivana B. on karrikatyyri, vaikka tuntuu kyllä viittaavan tietylle taholle (… Suomeen mahtuu vain yksi menestynyt kirjailija kerrallaan…). Eikö jokainen kirjailija kuitenkin kirjoita saadakseen äänensä kuuluviin? Eikö silloin tarvita julkisuutta? Kirjan kieli on kiihkeää. Lauseet ovat toisinaan vyöryvää virtaa, täynnä kielikuvia. Joskus mielikuvat ovat suorastaan etovia. Toisinaan taas tunteita ilmaisevat lyhyet huudahdukset, sanan mittaiset. Entäpä kirjan kansi – peili, jossa voi nähdä itsensä?

SNELLMAN, ANJA: Parvekejumalat

Anja Snellmanin uusin romaani Parvekejumalat sijoittuu Helsinkiin Virtasaaren (Vuosaaren?) kaupunginosaan. Aiheena on ensinnäkin islamilaisen ja suomalaisen kulttuurin yhteentörmäys, jossa kummankin kulttuurin edustajat lukkiutuvat omiin ennakkoluuloihinsa. Toiseksi kyseessä on vanhempien ja lasten välinen ongelma: aikuiset eivät tarjoa tukea eivätkä turvaa nuorelle ihmiselle sen paremmin suomalaisessa perheessä kuin somalisuvussa. Kolmantena on Snellmanille tyypillinen miesten ja naisten vastakkainasettelu: miehillä on valtaa ja naisilla velvollisuuksia. Naissukupuoleen perustuvaa alistamista ja julmuutta on myös tasa-arvon ihannemaassa Suomessa, vaikka täällä ei sukupuolielimiä leikelläkään.

Anis Muumin on somaliperheen murrosikäinen tytär, joka unelmoi farkuista, huulipunasta, bileistä ja poikaystävästä. Hän on älykäs ja tiedonhaluinen ja kiinnostunut esimerkiksi ilmastonmuutoksesta. Kuitenkin perinteet (Koordinaatisto) edellyttävät, että Anis pysyttelee siveästi kotona ja liikkuu kaupungilla vain veljiensä vahtimana. Hänellä ei ole mitään määräysvaltaa omaan ruumiiseensa eikä elämäänsä. Snellman kuvaa uskottavasti ja myötäeläen Aniksen kaipuuta saada elää kuin valtaväestöön kuuluvat nuoret ja olla sillä tavoin näkymätön.

Alla Pohjola on suomalaisen taiteilijaperheen tytär, jolle valinnanvapaudesta on tullut vankila. Hän on saanut kenenkään estämättä kokeilla kaikkea ja kokemuksissaan vammautunut niin henkisesti kuin ruumiillisesti. Islamiin kääntyminen merkitsee hänelle paluuta kotiin eli turvaa ja puhdistumista, kaapuun pukeutuminen taas vapauttavaa näkymättömyyttä. Allasta tulee ensin Alla-Zahra ja lopulta pelkästään Zahra. Valitettavasti hänen hahmonsa jää aika etäiseksi ja hänen tekojensa motiivit kyseenalaisiksi.

Parvekejumalat-nimi tulee kirjalle ennen kaikkea sen traagisesta loppuratkaisusta, mutta saattaa viitata myös Aniksen isän ammattiin parvekkeiden lasittajana tai Aniksen haluun oleilla parvekkeella. Aniksen isän kommentti: ”Parveke on turhan maallisen rihkaman tarjotin – paitsi silloin kun sinne laitetaan silmä joka katsoo Mekkaan.”

Romaani koostuu lyhyistä luvuista, joissa seurataan vuorotellen Anista ja Alla-Zahraa. Elävä ja herkullinen henkilökuva syntyy siinä ohessa myös Allan yliboheemista ja ylisallivasta äidistä. Snellman kirjoittaa vetävästi ja rakentaa juonen taitavasti. Ehkä hän hieman kärjistää, mutta se ei vähennä teoksen koskettavuutta.