SAHLBERG, ASKO: Amandan maailmat

Kustantaja: Like 2017

Amanda on 85-vuotias. Vanhempiensa kuoleman jälkeen hän on asunut pienessä ränsistyneessä mökissä yksinään ja joidenkin näkökulmasta katsottuna jopa yhteiskunnan ulkopuolella. Amandalla ei ole sähköä, vaan lämmöstä huolehtivat kaakeliuunit, leivinuuni ja hella, valaistuksesta öljylamput ja kynttilät. Televisiota ei ole, mutta pattereilla toimiva radio kylläkin. Ei puhelinta. Paskahuusi pihan perällä. Juurekset ja kasvikset omasta maasta ja kaikki ruoanjätteet kompostiin. Vintille Amanda kerää roskalavoilta ja kaatopaikalta kenkiä, jotka aikoo jonakin päivänä jakaa torilla ilmaiseksi. Ei ystäviä, vain naapurin Jansson joka pientä rintojen vilauttelua vastaan auttelee ja suojelee Amandaa. Amanda on jossain vaiheessa luokiteltu ”jälkeenjääneeksi”, mutta miten se hänessä näkyy? Tyytyväisyytenä elämään, enkelimäisenä kiltteytenä?

Niin edistyksellinen Amanda sentään on, että hänellä on tili pankissa ja kortti, jolla nostaa automaatista rahaa. Eräänä päivänä laiha palavasilmäinen poika sieppaa Amandan rahat. Pakolainen, kerjäläinen, Samir. Seuraavalla tapaamiskerralla Amanda pakottaa pojan mukaansa, tarjoaa lämpimän kylvyn, ruokaa ja vaatteita, Hän tarjoaa kodin ja äidillistä huolenpitoa. Tämä ei kuitenkaan kaikille sovi, vaan väkivalta tunkeutuu Amandan rauhalliseen maailmaan. Yhteiskunta kiehuu.

Amandan maailmat on kooltaan pieni, vain 137 sivua. Sen kieli on tiivistä ja vailla turhia koukeroita, mutta jokainen sana mietitty ja ilmaisuvoimainen. Niinpä Sahlberg pystyy pienestä sivumäärästä huolimatta kertomaan kokonaisen elämäntarinan ja siinä ohella puuttumaan vaikkapa vanhustenhoidon tilaan.

Yhteiskunnan kannalta parasta olisi, jos raihnaiset eläkeläiset lyötäisiin roskapusseihin ja kärrättäisiin kaatopaikalle. Sama se olisi, kun ei meille näemmä kumminkaan riitä minkäänlaista kunnioitusta. Vaikka tuntuuhan se surulliselta, että kun on tehnyt ikänsä töitä ja ollut kiusaamatta toisia, niin sitten paljastuu loppujen lopuksi ongelmajätteeksi.

Amanda on ihastuttava päähenkilö, täynnä lämpöä, auttamishalua ja viisautta. Hän on uniennäkijä, jolla painajaisetkin saattavat kääntyä vapauttaviksi. Hän on kasvanut pelkäämään syntiä, ylenpalttista tuhlausta ja ylensyöntiä, mutta myös luottamaan pyhimysten apuun. Hän ei taistele kohtaloa vastaan, vaan suhtautuu tyynesti ja joustavasti kulloinkin eteen tulevaan tilanteeseen. Hän ymmärtää, että suru ja luopuminen kuuluvat ihmiselämään ja että eteenpäin on vain kolhuista huolimatta jatkettava.

Ihmiset vaelsivat päivissään toisinaan kuin kaatopaikan roskakasoissa, toisinaan kuin vihanalla niityllä ja himoitsivat kaiken aikaa jotain – toisten roskiin heittämiä kenkiä tai viattomuuttaan maasta nousseita kukkia – ymmärtämättä, että kaikki painolasti teki heidän liikkumisensa työlääksi…  Jos he olisivat haalimisen sijasta antaneet pois jotakin, heidän olisi ollut keveämpi kulkea eikä heidän niskaansa olisi alvariinsa pakottanut. Toisaalta luopumusta saatteli usein murhe, mutta jos ihminen ymmärsi, että murhe aikoinaan kuolisi tai ainakin vetäytyisi syrjään ja tyytyisi kuiskailemaan pysähtyneinä öinä, hän kykeni heittämään taipaleensa sivuun kaikenlaista turhaa ja niin hänen elämästään tuli yksinkertaisempaa.

MOYES, JOJO: Ne, jotka ymmärtävät kauneutta

Kustantaja: Gummerus 2017

Alkuteos: The Girl You Left Behind

Suomennos: Heli Naski

Jojo Moyes (s. 1969) luokitellaan viihdekirjailijaksi, mitä hän toki onkin. Hänen romaaneissaan on kuitenkin aina jokin koskettava ja mieleenpainuva piirre, joka nostaa hänet kevyimmän viihteen yläpuolelle. Moyesin läpimurtoteos Kerro minulle jotain hyvää (2012) oli onnettomuudessa halvaantuneen nuoren miehen ja hänen avustajakseen palkatun elämän kolhiman naisen rakkaustarina, jolle ei suoda onnellista loppua.

Ranskalaisessa St. Péronnen kylässä on pieni kahden siskoksen pyörittämä hotelli-ravintola. Eletään vuotta 1916, saksalaiset ovat miehittäneet kylän ja siskosten miehet lähteneet rintamalle. Sophie ja Hélène ovat huolesta suunnillaan ja lisäksi nääntymäisillään nälkään. Sitten saksalaisten päällikkö, Herr Kommandant Hencken, määrää yhtäkkiä siskosten ravintolan sotilaiden illanviettopaikaksi ja lähetyttää sinne herkkuja, joista ranskalaiset eivät ole enää vuosiin osanneet unelmoidakaan. Siskokset panevat parastaan ruokien eteen, mutta itselleen he eivät saa ottaa mitään – ei edes jätteitä. Hiljaisena mielenosoituksena Sophie laittaa baariin esille miehensä Édouardin maalaaman muotokuvan, jonka tämä on tehnyt Sophiesta muutama vuosi aiemmin. Taulu edustaa moderniudessaan ja värikylläisyydessään  ”rappiotaidetta” , mutta kuinka ollakaan: Herr Kommandant ihastuu tauluun. Vai ihastuuko hän oikeastaan taulun malliin? Kun Sophielle kantautuu tieto siitä, että vangiksi jäänyt Édouard on viety työleireistä rankimmalle ja pahamaineisimmalle, yrittää Sophie ostaa miehensä vapauden taulun avulla. Sophien hyväuskoisuus kostautuu, sillä parin päivän päästä hänet vangitaan ja kuljetetaan kohti tuntematonta, häväistynä ja maine mustattuna. Myös taulu katoaa.

Vuonna 2006 nuori leski Liv elää arkkitehtimiehensä Davidin suunnittelemassa upeassa lasitalossa, mutta on muuten täysin rahaton. Pohjattoman surun vuoksi hän ei jaksa lähteä töihin eikä kiinnostua oikein mistään. Heikko toive uudesta alusta herää, kun Liv tapaa luotettavan oloisen entisen poliisin Paul McCaffertyn, mutta sitten taivas putoaa. Livin rakkain esine ja yhdysside Davidiin on häämatkalla ostettu värikäs taulu. Nyt taulua väitetään saksalaisten varastamaksi omaisuudeksi, joka on palautettava sen oikeille omistajille eli tässä tapauksessa taulun maalanneen Édouard Lefèren jälkeläisille. Ja Paul on ajamassa näiden asiaa!

Moyesin teos kertoo kiinnostavasti, miten monenlaisia lähteitä asiantuntijoiden on tutkittava jäljittäessään sotien aikana varastettujen taide-esineiden reittejä ja omistussuhteita. Kansainväliset lait ovat yksiselitteiset, mutta menevätkö ne yksiin moraalisen oikeuden kanssa, inhimillisyydestä puhumattakaan? Ne, jotka ymmärtävät kauneutta -romaani on mielenkiintoinen tämän taulusta käydyn taistelun osalta, mutta myös kertomuksena kahdesta vahvasta naisesta. Niin Sophie kuin Livkin ovat uskollisia, rakastavia ja sitkeitä, mutta myös äkkinäisiä ja jääräpäisiä. Kun he päättävät jotain, on muiden turha yrittää puhua heille järkeä! Tietenkin mukana on viihdekirjallisuuden kliseitä, kuten maata järisyttävää seksiä, mutta kokonaisuus on varsin miellyttävä. 

JONES, SADIE: Kutsumattomat vieraat

Kustantaja: Otava 2017

Alkuteos: The Univited Guests

Suomennos: Marianna Kurtto

Sadie Jones sulatti sydämet riipaisevalla esikoisromaanillaan Kotiinpaluu (2008) ja keräsi kiitosta myös 1970- luvun lontoolaisesta kulttuurielämästä kertovalla teoksellaan Ehkä rakkaus oli totta (2014). Kutsumattomat vieraat -romaani osoittaa, ettei Jones pelaa varman päälle, vaan hakeutuu ihan uuteen tyylilajiin. Ollaan 1900-luvun alkupuolella, kartanoympäristössä, kauhutunnelmissa.

Sternen kartano on vanha ja komea, mutta siellä asuva perhe ei ole aatelinen, ei vanhaa sukua eikä edes rikas. Päinvastoin – kartano on pakko myydä, jollei perheenpää onnistu neuvottelemaan suurta lainaa. Kahdeksantoista vuotta täyttävän Emeraldin syntymäpäivää on kuitenkin tarkoitus juhlia suureellisesti. Taloudenhoitaja Florence raataa keittiössä hiki hatussa ja aputyttö Myrtle syöksähtelee tehtävästä toiseen. Emerald itse yrittää pitää langat käsissään ja johtaa valmisteluja. Perheen äiti Charlotte sen sijaan vetäytyy kaikesta vastuusta ja keskittyy ihailemaan omaa ylhäisyyttään ja kauneuttaan. Clovis-poika tuntee touhun keskellä olevansa hukassa ja peittelee epävarmuuttaan veltolla ja välinpitämättömällä asenteella. Iltatähti Smudge taas elelee omissa oloissaan ja suunnittelee ikiomaa Suurta Hanketta. Hän on vielä lapsi ja vaistoaa sen vuoksi aikuisia paremmin, että ilmassa on pahaenteistä sähköä.

  Kyllä, myrsky oli nousemassa. Smudge nojautui ikkunasta ulos, kohti alhaalla häämöttävää sorapihaa, vanhan talon viertä keittiöpuutarhaan kulkevaa polkua ja pienenä nauhamaisena muodostelmana erottuvia tallirakennuksia. Hän haistoi jännitteen ilmassa. Hänestä oli mukavaa ajatella puhelinlankojen sankkaa sähköä ja ulkoilman ohutta sähköä värähtelemässä toisiaan vasten.

Kutsuvieraat saapuvat. Heillä on hurjia uutisia: läheisellä rataosuudella juna on syöksynyt raiteiltaan ja viranomaiset ovat päättäneet majoittaa turmasta selviytyneet väliaikaisesti kartanoon. Kohta järkyttyneiden ihmisten joukko vaeltaakin pihatiellä.

Vieraat nostivat yksissä tuumin kasvonsa, kuin karjalauma, joka kääntää päänsä kun joku ohittaa sen pellonlaitaa pitkin. Järkytys oli liimannut ryhmän yhtenäiseksi massaksi, ikään kuin koettelemus olisi hitsannut heidät kiinni toisiinsa omituisen ja kylmän turtumuksen nimissä.

Kutsumattomat vieraat, kolmannen luokan nuhjuiset matkustajat, sullotaan pois näkyvistä arkihuoneeseen lämmittelemään takkatulen ja teekupposen äärellä. Isäntäväki kutsuvieraineen asettuu juhlimaan, mutta tunnelma on omituisen jännittynyt. Moni tuntee hengästyttävän fyysistä vetoa jotakuta seurueen jäsentä kohtaan, muttei ilmapiirin hypnotisoimana pysty kuin loukkaamaan unelmiensa kohdetta. Ulkona rymisee ukkosmyrsky, Smudgen Suuren Hankkeen seuraukset järisyttävät koko taloa ja esille tulevat totuudet perheyhteyttä. Kuitenkin aamun valjetessa ilma on puhdistunut.

Sadie Jones kuvaa hyvin brittiläisen yhteiskunnan luokkajakoa. Kartanon rouva tuntee laskeutuneensa tosi alas, kun palveluskunnan kiireiden takia joutuu kattamaan pöydän. Viinin kaatajaksi ei ole löytyä soveliasta mieshenkilöä – naisellehan sellainen toimi ei sovi. Kolmannen luokan matkustajia kohdallaan kuin roskasakkia ja unohdetaan heti oven sulkeuduttua. Heillekö muka ruokaa? Matkustajat puolestaan ovat liian nöyriä osatakseen pyytää apua muuten kuin vaimeasti valittaen.

Kutsumattomat vieraat -romaanissa on kuivaa brittiläistä huumoria sanankäänteissä ja toteamuksissa, mutta jotkut tapahtumien käänteet ovat suorastaan absurdeja. Pinnaltaan tämä on Jonesin aikaisempia teoksia kevyempi, mutta pohjimmaltaan tämäkin on hyvin tarkkanäköinen katsaus ihmisen sisimpään.

KYRÖ, TUOMAS: Mielensäpahoittajan Suomi

Kustantaja: WSOY 2017

Tuomas Kyrön supersuosittu sankari, Mielensäpahoittaja, käy läpi Suomen itsenäisyyden vuosia yksi kerrallaan. Kuulijana tai kirjeiden lukijana on ylioppilaskirjoituksiin valmistautuva pojantytär eli Likka, johon vanhalla herralla tuntuu olevan läheisempi suhde kuin kehenkään muuhun sukulaiseen. On toki pari vuotta, joista Mielensäpahoittaja ei löydä mitään sanottavaa, mutta useimmiten mieleen palaa sentään suvun sisäisiä muistoja tai maailmanlaajuisia tapahtumia. Nämä menneet tapahtumat ovat taustaa, jota vasten nykyhetki peilautuu. Aika usein huonompana…

1917: Kansakunnan syntymä on kuin ihmisen syntymä. Siihen kuuluu näitä: odotusta, pelkoa, verta, itkua ja kiitollisuutta. Suuria sanoja, jotka löytävät kokonsa vasta, kun ruvetaan elämään tavallisia päiviä eikä itsenäisyyspäiviä.

1935: Isä on lapioinut kulkuväylän, mutta lunta on niin paljon että näen siellä valkoista vain. Käännän katseen ylös, näen tähdet. Yritän kurottaa niihin, ottaa yhden kämmeneeni. Olemme tulossa joulusaunasta, pian äiti nappaa minut kainaloon ja vie sisään lämpenemään. Saan kupin, jossa on kahviin paloiteltua pullaa.

1940: Minun piti hiihtää katsomaan jäätyykö Kurpankoski, ja isä oli luvannut opettaa tekemään kuviotaltalla nättiä kiemuraa sohvanjalkaan. Kyllä olivat sotilaat, jotka sinä talvena hiihtivät. Sotilaslääkärit yrittivät ommella nättiä kiemuraa haavoittuneiden raajoihin… Minun tehtäväni oli olla itkemättä ja pitää uuneissa tuli.

1950: Virallisissa puheissa panosta kutsutaan kodiksi, uskonnoksi ja isänmaaksi, vaikka oikeasti kysymys oli omasta lapiosta, kattilasta ja kynästä. Omasta pellosta ja torpasta. Niitä täkäläiset suojelivat samalla kun naapurin ukot ihmettelivät miksi piti tulla Ukrainan pelloilta Raatteentielle kuolemaan.

Tavalliseen tapaansa Mielensäpahoittaja ei säästele sanojaan, vaan laukoo kipakoita huomioita esimerkiksi Nuorisoliitosta, EU:sta ja Suomen urheilusaavutuksista voittoineen ja dopingsotkuineen. YYA-sopimuksesta irtoaa erityisen voimakas sivallus.

Ystävyys tarkoitti epärehellisyyttä, avunanto kiristämistä. Se oli epäilyn, pelon ja selkäänannon sopimus se, mutta ilman sitä meidän maalle olisi käynyt niin kuin Puolalle, Unkarille, Tsekkokselle ja Slovakialle.

Ei Mielensäpahoittaja pahoita mieltään ainoastaan kotimaan asioista, vaan löytää huomautettavaa vaikkapa Berliinin muurista, sen rakentamisesta ja purkamisesta. Yhdysvaltain presidentitkin huomioidaan:

Samasta maasta on aina löytynyt myös pahoja tarkoituksia ja tyhjiä päitä. Yksi presidenteistä oli melkein viisas, kunnes paljastui pelkästään tyhmäksi… Tämän hetkinen presidentti taas ei ymmärrä olevansa siinä virassa lainkaan vaan luulee olevansa television visailussa, jossa väärä vastaus on oikea.

Myös elämänkatsomuksellisista asioista riittää huomautettavaa. Esimerkiksi uskonnosta ja suhteesta Jumalaan löytyy sanomista niin paljon, että Mielensäpahoittaja katsoo aiheelliseksi laatia omat kymmenen käskyä. Ne noudattavat paljolti alkuperäisiä (käytännönläheisin tarkistuksin), mutta tarpeelliselta tuntuu lisätä listaan vielä yksi:

11. Purista riittävästi. Kirvestä, kätellessäsi, emäntää, isäntää. Katse oikeaan paikkaan. Halkoon, silmiin.

Tässä kirjassa puheenvuoron saa myös Mielensäpahoittajan emäntä, josta mies aina puhuu niin hellästi ja kauniisti. Eikä emännälläkään ole juuri moittimista miehessään, jota kutsuu Itteksi. Se emäntää kyllä surettaa, että Itten suhde lapsiin on vaikea, mutta kun kaikki ovat samanlaisia jääräpäitä niin…  Vielä silloinkin, kun muisti alkaa jo pettää, kirjoittaa emäntä päiväkirjaansa.

Jos sinä menet kumaraan tai joudut petiin, minä pidän sinusta edelleen huolen. Minä syötän sinut, pesen sinut ja laulan lauluja. Älä yhtään huoli, sinä itte. Meidän suvun naiset elävät pitkään enkä minä aio jäädä tänne yksin. Sinä et lähde nyt, etkä sinä lähde pitkään aikaan. Minä tarvitsen minun puolikkaani.

Lisää ajattelemisen aihetta:

Nykyisin viesti on perillä ennen kuin lähettäjä on ehtinyt sitä ajattelemaan. Sen vuoksi synnytyksiin, terapeutin sohvalle ja avioeroihin ehditään ennen kuin olisi tarvetta.

Paras lottovoitto on olla saamatta mitään ilmaiseksi.

En tietenkään äänestä naista. Minä äänestän presidenttiä. Kyllä on joutavanpäiväistä onko presidentti emäntä vai isäntä, koska ei presidentti ole edes ihminen vaan virka.

WILLANS, JOEL: 101 very Finnish Problema : the Foreigner’s Guide to Surviving in Finland

Kustantaja: Gummerus 2017

Joel Willans (s. 1972) on brittiläinen tekstisuunnittelija, digitaalisen markkinoinnin asiantuntija ja kirjailija. Hän tuli Suomeen tyttöystävän perässä viisitoista vuotta sitten ja rakastui koko maahan. Hänen Facebook-sivunsa Very Finnish Problems ja Very Brexit Problems ovat erittäin suosittuja.

Joel Willans käsittelee ulkomaalaisten Suomessa kokemia perustavanlaatuisia ongelmia englanninkielisissä lyhyissä jutuissa. Joskus samaan aiheeseen palataan uudestaankin, mutta hieman erilaisesta näkökulmasta. Tyyli on kepeän ilakoiva, hieman sarkastinen, vaikka Willans tietääkin, että suomalaiset ovat hieman liian yksitotisia sarkasmia ymmärtämään. Hupia löytyy monista asioista. Miksi Suomessa joulun merkkihenkilönä on pyhimyksen sijasta pukki (Yule Goat)? Miksi muumit muistuttavat virtahepoja? Miksi suomen kieli muistuttaa Tolkienin haltijakieltä? Miten hahmottaa sana, jossa on 61 kirjainta?

One of the rarest spectacles you’ll ever come across in Finland is not the northern lights or reindeer roaming the wintery wilds – it’s a Finn breaking a rule.

Suomessa on paljon asioita joista Willans pitää ja joita hän ihailee. Jotkut asiat ovat maailmankuuluja, kuten Nokian kännykät (vaikkakin niitä yleisesti luullaan japanilaisiksi) ja muumit (jotka ovat kuuluisia japanilaisen animaatiosarjan ansiosta). Jotkut asiat ovat harvojen ja valittujen tiedossa, kuten sauna ja äitiyspakkaus. Jotkut eivät ole tunnettuja, vaikka ansaitsisivat olla, kuten esimerkiksi astiankuivauskaappi. Willansin tietous historiasta, kansanperinteestä ja kulttuurista tulee ilmi, kun hän kertoo suomalaisten tapojen ja omituisuuksien taustoista ja synnystä.

On asioita, joita Willans vain ihmettelee, kuten lainkuuliaisuutta, vappupiknikiä, itsenäisyyspäivän vastaanottoa, alkoholinkäyttöä, kaipuuta mökille ja alastomuutta saunassa. Joitakin asioita hän rakkaassa Suomessa inhoaa: kylmyyttä, pitkää pimeää talvea, kylmyyttä, kesän yötöntä yötä, kylmyyttä, pilkkimistä, kylmyyttä ja loputtomia metsiä.

…if you are very lucky you might get the chance to hear a Finn complain, while sitting in a steaming sauna, that the 80 degrees blanketing the room is too cold, while the 25-degree summer is too hot.

Willansin jutuissa on osuvia oivalluksia, vaikka myös melko stereotyyppisiä heittoja.  Kirjailija on oppinut kunnioittamaan suomalaisten töksähtelevää harvasanaisuutta ja naiivia vilpittömyyttä, mutta haluaisi kyllä vähän tönäistä kanssaihmisiään rohkeammiksi ja itseensä luottaviksi. Suomalainen yhteiskunta on yksi maailman toimivimmista ja tasa-arvoisimmista, ollaan ylpeitä siitä!

PS. Oheislukemistona voi käyttää Karoliina Korhosen sarjakuvateoksia Suomalaisia painajaisia : vähäsanaista vertaistukea ja Suomalaisia painajaisia 2 : lisää vähäsanaista vertaistukea. Niissä perisuomalainen Matti joutuu kaiken aikaa kiusallisiin sosiaalisiin tilanteisiin: joku istuu bussissa viereen, ehkä kysyy jotain ja vielä vieraalla kielellä, yrittää lähtiessään halata… Kirjat ovat ilmestyneet myös englanniksi ja blogikin on olemassa (Finnish Nightmares).

BOYNE, JOHN: Poika vuoren huipulla

Kustantaja: Bazar 2017

Alkuteos: The Boy at the Top of the Mountain

Suomennos: Heli Naski

Vuosi 1936. Pierrot on seitsenvuotias saksalaisen isän ja ranskalaisen äidin poika. Kolme vuotta sitten isä lähti pois, mutta ennen lähtöään hän yritti opettaa pientä poikaansa soittamaan pianoa, puhumaan saksaa ja tuntemaan isänmaallisia tunteita Saksaa kohtaan. Pariisi on kuitenkin Pierrot’n maailma, turvallinen Mamanin ja parhaan ystävän, kuuron Anshelin, ansiosta. Uhkaa on kuitenkin jo ilmassa: Mamanin terveys horjuu ja ystävän perhe saa osansa juutalaisiin yhä enenevässä määrin kohdistetusta syrjinnästä ja väkivallasta. 

Mamanin kuolema on käänne.  Pierrot joutuu isänsä siskon luo Saksaan, korkean vuoren huipulla sijaitsevaan Berghofiin, missä hänet opetetaan kiireesti talon tavoille. On unohdettava Ranska, Maman ja etenkin Anshel. On lakattava olemasta ranskalainen Pierrot ja alettava olla saksalainen Pieter. Kaiken koulutuksen jälkeen Pierrot onkin valmiina iskemään kantapäät yhteen ja karjahtamaan käsi ojossa ”Heil Hitler!”, kun Führer saapuu lempiasuntoonsa.

Vuoren huipulla elävää Pierrot'ta ei maailmaa ravisteleva sota kosketa juuri lainkaan. Hitleristä tulee hänelle eräänlainen isän korvike, jonka mielipiteet hän omaksuu kritiikittä ja miltei hurmioituneena. Mahtavan johtajan suosio paisuttaa pohjimmaltaan hyväsydämisen pojan vallantunnetta ja hänestä tulee inhottava kukkoilija, joten viattomasta Pierrot-pojasta todellakin muovautuu Pieter. Tekojen seuraukset ovat pahempia kuin poika tarkoitti, mutta ymmärtämättömyyteen hänen on turha jälkikäteen vedota.

   ”Mutta minä olin pelkkä lapsi”, Pieter anoi. ”En tiennyt mitään. En ymmärtänyt.”

   Herta pudisti päätään ja otti hänen kasvonsa käsiinsä. ”Katso minua, Pieter”, hän sanoi. ”Katso minua.” Pieter kohotti katseensa silmät kyynelissä. ”Älä ikinä teeskentele ettet tiennyt, mitä täällä tapahtui… Se olisi kaikkein pahin rikos.”

Onneksi Pieterillä on vielä aikaa ja mahdollisuuksia muuttua takaisin Pierrot’ksi. Hänen on nähtävä ja tunnustettava tekojensa seuraukset, kaduttava, yritettävä sovittaa ja kerrottava tarinansa.

Irlantilaisen John Boynen (s. 1971) tunnetuin teos on Poika raidallisessa pyjamassa, josta on tehty elokuvakin. Poika vuoren huipulla kuvaa samalla tavalla lapsen näkökulmasta natsi-Saksaan liittyviä arkoja ja rankkoja asioita. Tietynlainen viattomuus ja soljuva tyyli estävät lukemista käymästä sietämättömäksi, mutta eivät peitä tapahtumien kauheutta. Boyne hallitsee tyylinsä.

KONAR, AFFINITY: Elävien kirja

Kustantaja: WSOY 2017

Alkuteos: Mischling

Suomennos: Hanna Tarkka

Syyskuu 1944, Puola. Vaaleahiuksiset identtiset kaksostytöt Pearl ja Stasha joutuvat Auschwitzin keskitysleirille, kun Saksan antautuminen on enää runsaan puolen vuoden päässä. Sisarukset viedään Tarhaan, jonne tohtori Josef Mengele on kerännyt tutkimusaineistokseen sellaisia erikoisuuksia kuin kaksosia, kolmosia, vammaisia, lyhytkasvuisia, albiinoja... Tieteellisistä kokeistahan ei ole kysymys, vaan silkasta sadismista, jota mikään ei ole suitsimassa. Lapsilla ei ole asiasta harhakäsityksiä: Leiri takaa vain hieman lisäaikaa ennen väistämätöntä kuolemaa. Paitsi Stasha – hän uskoo ihan vilpittömästi saaneensa iloisesti viheltelevältä Sedältä kuolemattomaksi tekevän ruiskeen ja samalla pelastaneensa äitinsä ja isoisänsä hengen. Omansa ja muiden (etenkin Pearlin) kokeman kärsimyksen hän kuitenkin päättää kostaa ja suunnittelee siksi Mengelen murhaa. Stasha vaikuttaa ajoittain kovin naiivilta, mutta hänhän on vasta 12-vuotias suojattua elämää elänyt tyttönen, jolla todellisuus ja kuvitelmat helposti sekaantuvat toisiinsa.

Keskitysleirin olosuhteissa ihmisten muistot ja tunteet saattavat vääristyä tai kadota kokonaan. Tämän estääkseen sisarukset sopivat keskenään vastuunjaosta: musikaalisen ja liikunnallisen Pearlin tulee muistaa menneisyys ja nykyaika, tarinankeksijä-Stashan katsoa tulevaisuuteen. Läheisyytensä vuoksi he voivat vaihtaa ajatuksia, nähdä samoja unia ja kokea toisen tuntemaa kipua omassa ruumiissaan, mutta entä kun Pearl eräänä päivänä katoaa?  Venäläiset ovat jo valtaamassa Puolaa, Auschwitzia tyhjennetään kuumeisella kiireellä ja ihmisjoukot vellovat edestakaisin ympäri maata. Onko tämän kaaoksen keskellä mahdollisuus löytää tietoja omaisistaan? Turvallista ei ole missään, joutuipa vastatusten sitten saksalaisten tai venäläisten joukkojen kanssa.

Elävien kirja pohtii syyllisyyden, koston ja anteeksiannon käsitteitä. Miten tuomita esimerkiksi juutalaislääkäri, joka kyllä avustaa Mengeleä kokeissa, mutta toisaalta pelastaa useita ihmishenkiä? Stashaa kannattelee vaikeuksien läpi halu löytää sisko, mutta yhtä paljon ajatus Mengelelle kostamisesta. Paljon tuskaa kokenut Pearl puolestaan päättää kostaa antamalla anteeksi:

Anteeksianto ei tuonut takaisin perhettäni, se ei poistanut kipuani eikä vaimentanut painajaisiani. Se ei ollut uusi alku. Se ei missään tapauksessa ollut minkään loppu. Minun anteeksiantoni oli jatkuvaa toistoa, sen tosiasian tunnustamista, että olin vielä elossa…

Pearl ja Stasha vuorottelevat kirjan kertojina. Ehkä Konar haluaa korostaa heidän nuoruuttaan sekoittamalla todellisiin tapahtumiin ja päivämääriin unia, kuumenäkyjä ja saduista tuttuja elementtejä ja hahmoja. Tytöt puhuvat ja kirjoittavat runollisella ja aika kiemuraisella tyylillä ja lauseet ovat täynnä monimerkityksellistä, lähes aikusimaista, viisautta. Näkemänsä ja kokemansa raakuudet he ohittavat maininnoilla ilman lukijaa kiduttavia yksityiskotia, mutta se ei estä mielikuvitusta tekemästä työtään. Näyt ovat puistattavia, käsittämättömiä.

Varmasti tiedän vain tämän: ainoa sen miehen tuntema tapa synnyttää on hirvittävä kärsimys. Jokaiselle äidille ja lapselle hän kehittelee uudenlaisen murhan – Auschwitzissa ei tarvitse olla edes syntynyt kokeakseen kidutusta.

Voiko kukaan selvitä tällaisesta helvetistä mieli ehyenä ja jatkaa normaalia elämää? Niin uskomatonta kuin onkin, niin päällimmäiseksi jää toivo ja usko: ihmisyyttä ei voi nöyryytyksillä ja kidutuksilla viedä.

Rakas Pearl, kirjoitin siinä uskossa, että hän vielä joskus, edes hetkeksi, pääsisi vankilastaan – olipa se kuolema, olipa se Mengele – ja näkisi tervehdykseni ja tietäisi, että me olimme yhä ihmisiä huolimatta siitä, mitä meille oli sanottu.

PIGANI, PAOLA: Älä astu sieluuni kengät jalassa

Kustantaja: Aviador 2017

Alkuteos: N’entre pas dans mon âme avec tes chaussures

Suomennos: Einari Aaltonen

Paola Piganin (s. 1963) esikoisromaani Älä astu sieluuni kengät jalassa oli Ranskassa vuoden 2013 kirjallinen sensaatio. Teos voitti lukuisia kirjallisuuspalkintoja ja oli ehdolla Prix Goncourtin saajaksi. Pigani nostaa esiin asian, jota kaunokirjallisuudessa ei ole ennen käsitelty: romanien kohtalon Ranskassa toisen maailmansodan aikana. Idea lähti kehittymään parista valokuvasta, jotka Pigani sai veljentyttäreltään, kirjassa Albaksi kutsumansa romaninaisen lapsenlapselta.

Alban perhe ansaitsee elantonsa kiertelemällä Lounais-Ranskassa kylästä toiseen teatterikappaleita esittämässä. Syksyllä 1940 kaikki irtolaisiksi luokitellut kerätään ja marssitetaan Alliersin leirille, 14-vuotias Alba muiden mukana. Vapauteen tottuneilla romaneilla on edessään kuuden vuoden painajainen. Heiltä viedään hevoset ja vankkurit, sillä heidät halutaan opettaa elämään samalla tavalla kuin muut eli pysyvissä asumuksissa.

Heillä ei ole enää nuotiopiiriä ja silmissä tanssivia tulenlieskoja, jotka tekivät yöstä liittolaisen. Ei enää elävän tulen lämpöä, joka syöpyi ihoon ja hiuksiin. Ja poltti vain nykyhetkeä elämän leimun lomassa.

Ihmisiä sullotaan huonokuntoisiin, syöpäläisiä ja rottia viliseviin parakkeihin, joissa romanit vaistoavat vainajien henkiä.  Tuoreista aineksista tehdyn puhtaan ruuan sijaan he saavat jotakin mautonta ja väljähtynyttä. Hygienian ylläpitäminen on vaikeaa etenkin talvella, uusia vaatteita eivät paikkakunnan vapaaehtoiset auttajat pysty tarpeeksi järjestämään. Ylväistä romaneista tulee lamaantuneita ryysyläisiä, joita nälkä ja taudit heikentävät ja kuolema korjaa. Lastenkin hämmästyttävä kyky iloon ja leikkiin alkaa hiipua. Perinteisiä tapoja pyritään silti noudattamaan etenkin kuolemantapausten ja häiden yhteydessä, ja gigue kaikuu, vaikka viulusta kieliä puuttuisikin. Toivottomien olojen keskellä versoo myös uutta elämää, mitä jotkut valkoiset suuresti paheksuvat ja ihmettelevät. Muutama hyväntahtoinen ihminen ei muuta sitä tosiasiaa, että valkoisten silmissä romanit ovat erillinen rotu, jolla ei ole samoja oikeuksia kuin maan muilla asukkailla.

Mitä heidän maalleen on tapahtunut vieraan kielen myllerryksessä, tarkastusten ja rajoitusten ikeessä? Mitä on tapahtunut tälle maalle, joka ei ole kiinnostunut heistä kuin joukkona, jonka voi lähettää pakkotyöhön oikeiden ranskalaisten sijaan?

”Älä astu sieluuni kengät jalassa” on romanien sananlasku. Romanien sieluun, heidän menneisyyteensä ja nykyisyyteensä ei voi tupsahtaa noin vain, vaan on riisuttava kengät ja kuljettava kevyin askelin. Pigani tekee juuri niin. Hänen kuvauksensa internointileiristä, sen tapahtumista ja siellä olleista ihmisistä on tahdikas ja ymmärtävä, mitä hienovaraisen runollinen kieli vielä korostaa. Tapahtumien epäoikeudenmukaisuus käy kyllä varsin selväksi ja johdattaa ajattelemaan nykymaailmaa, niitä ihmisiä jotka tällä hetkellä ovat leireihin suljettuina vailla toivoa paremmasta huomisesta.

KURNIAWAN, EKA: Kauneus on kirous

Kustantaja: Gummerus 2017

Alkuteos: Cantik Itu Luka

Suomennos: Jaana Kapari-Jatta (Annie Tuckerin englanninnoksesta)

Indonesialainen Eka Kurniawan syntyi Länsi-Jaavalla vuonna 1975. Lukuisia romaaneja ja novelleja julkaissutta Kurniawaa luonnehditaan yhdeksi Indonesian harvoista vaikutusvaltaisista kirjailijoista. Kauneus on kirous on kirjailijan kansainvälinen läpimurtoromaani ja ensimmäinen häneltä suomennettu teos.

Kirja alkaa kutkuttavasti:

Kun Dewi Ayu eräänä maaliskuisena viikonloppuna nousi haudastaan, hän oli ollut kaksikymmentäyksi vuotta kuolleena.

Seuraa polveileva selitys siitä, miten tähän hämmästyttävään tilanteeseen on päädytty. Pienessä Halimundan rannikkokaupungissa elävä Dewi Ayu on hollantilaisen plantaasinomistajan ja tämän alkuasukasperäisen jalkavaimon tytär ja isä samaisen hollantilaisen miehen ja tämän laillisen (hollantilaisen) vaimon poika. Dewi Ayun synnyttyä vanhemmat purjehtivat pois ja jättävät tyttärensä korissa kotitalon kynnykselle. Vaimon vastustuksesta huolimatta isoisä ottaa pienokaisen luokseen, ja tyttö kasvaa ylellisyydessä talon tulevana perijänä. Maailmansota levittäytyy kuitenkin jo Aasiaan, japanilaiset joukot lähestyvät Halimundaa ja hollantilaiset siirtomaaisännät pakenevat. Dewi Ayu kieltäytyy lähtemästä. Hänen uransa kaupungin maineikkaimpana prostituoituna on alkamassa.

Dewi Ayu ja hänen kolme kaunista tytärtään kokevat Indonesian sekasortoisen ja verisen historian kukin omalla tahollaan. Jotakuta se koskettaa kommunismin kautta, jotakuta armeijan vallan kautta, jotakuta rikollisjärjestön kautta. Dewi Ayun nuorin tytär, kammottavan ruma kuvatus, puolestaan pelehtii henkimaailman kanssa. Kaikki saavat maistaa täyteläistä onnea, mutta myös sen miten kaikki onni tuhoutuu. Suvulle nimittäin on langetettu jo ammoisina aikoina kirous.

Kauneus on kirous on varsin monikerroksinen romaani. Se kuvaa realistisesti Indonesian historiaa ja elämää, mutta sisältää myös fantasian aineksia. Aaveet mellastavat kaupungilla pelotellen murhaajia, mutta lohduttaen rakastamiaan ihmisiä. Vanhat tarinat ja uskomukset tuntuvat käyvän toteen. Koirilla on suurempi merkitys kuin uskoisikaan!

Kirjassa on paikoin hurttia huumoria etenkin replikoinnissa. Dewi Ayun ylösnousemuksen jälkeinen keskustelu nuorimman tyttären kanssa:

   ”No, kauanko minä olin kuollut?”

   ”Kaksikymmentäyksi vuotta”, Kauneus sanoi.

   ”Pahoittelen, se oli aivan liian kauan”, hän sanoi katuvaisesti, ”mutta haudassa ei ole herätyskelloja.”

   ”Muista ensi kerralla ottaa kello mukaan”, Kauneus sanoi huomaavaisesti ja lisäsi sitten: ”Äläkä unohda moskiittoverkkoa.”

Kirjassa panostetaan paljon lihan nautintoihin. Seksi on kaikkien mielessä joko ilon ja nautinnon lähteenä tai vallankäytön ja alistamisen välineenä. Paikoin kuvaukset ovat suorastaan epämiellyttäviä ja irvokkaita. Kauneus oli kirous, muttei rumuuskaan kiroukselta suojellut…

DAHL, ARNE: Rjamaat

Kustantaja: Into 2017

Alkuteos: Utmarker

Suomennos: Kari Koski

Arne Dahl -salanimeä käyttävä Jan Arnald (s. 1963) on Pohjoismaiden tunnetuimpia ja arvostetuimpia rikoskirjailijoita. Hän on saanut lukuisia kirjallisuuspalkintoja ja monista hänen teoksistaan on tehty tv-filmatisointeja. Rajamaat aloittaa Dahlin uuden dekkarisarjan, jossa keskushenkilöinä ovat (rinnakkainen) rikosylikonstaapeli Sam Berger ja Säpon (epävirallinen resurssi) soluttautuja Molly Blom.

Kirjan tapahtumat alkavat sunnuntaina 25. lokakuuta klo 10.14. Nuori 15-vuotias tyttö on siepattu ja poliisi on saanut vinkin hänen olinpaikastaan. Laajamittaisen operaation jälkeen voidaan vain todeta, että sieppaaja on ennättänyt paeta jättäen jälkeensä verijälkiä ja muita eritteitä – sekä todisteen, jolla on merkitystä vain Sam Bergerille. Bergerillä nimittäin on pitkään ollut käynnissä oma tutkimus: hän uskoo, että muutaman viime vuoden aikana muitakin 15-vuotiaita tyttöjä on siepattu ja mitä todennäköisimmin murhattu. Mihin hän mahtaa perustaa uskomuksensa? Miten siihen liittyy arvokello Patek Philippe 2508 Calantrava? Bergerin esimies ei ainakaan ota kuuleviin korviinsakaan sellaista puhetta, että liikkeellä olisi sarjamurhaaja. Ei Ruotsissa! Potkujen uhallakin Sam silti jatkaa selvitystyötään apunaan älykäs Deer (ei siis Dear!) ja muutama muu työtoveri. Lupaava jälki löytyy, mutta sitten tilanne riistäytyy Samin käsistä täysin. Kuviin astuu turvallisuuspoliisin Molly Blom. Onko hän Samin puolella vai häntä vastaan? Jotain traagista kummankin menneisyydessä on, mutta yhdistääkö se vai erottaako? Paljon ennättää tapahtua ennen kuin päästään seuraavaan sunnuntaihin, kirjan viimeiseen lukuun.

Rajamaat on synkähkö dekkari. Siinä on raa’aksi riistäytyvää koulukiusaamista, kiduttamista, petollisuutta, pelkuruutta, mielen murtumista, yksinäisyyttä. Synkkyyttä korostaa vielä sekin, että lähes koko ajan sataa rankasti ja haavanlehdet havisevat haikeasti. Paikoin tekstikin käy maalailemaan pimeitä tunteita, vaistoja ja tunnelmia.

Hän oli toisessa maailmankaikkeudessa, jossa pimeys hallitsi. Kaikki valo oli harhaa, pelkkä valheiden kalvo joka lohduttaa meitä, jotta selviäisimme elämästä, jotta jaksaisimme tulla aikuisiksi. Hän oli nyt toisessa aikakaudessa, jossa raakuus vallitsi edelleen, johon sivilisaation harha ei ollut vielä jalallaan astunut.

Silti kirjassa on myös pilkahdus keventävää huumoria, ironisia lausahduksia ja sanailua.

   Sitten siinä olikin Samir, joka yritti peitellä nuoruuttaan alati pitemmäksi kasvavalla hipsteriparrallaan. Hän selaili muutamia papereita ja sanoi:

-          Näyttäisi tosiaan siltä, että se välittäjän ketku on kaivanut esiin sähköpostiosoitteen.

-          Anna kun arvaan, Berger sanoi. – Hotmail? 

-          Onko sekin vielä olemassa? Samir kysyi ja rapsutti banaanikärpäsiä parrastaan. Sitten hän ojensi paperin.

   Berger otti sen ja antoi sen edelleen Deerille, joka kantoi sen Majalle. Sitä voisi jo sanoa paperien pyörittelyksi.

-          Tutki se ihan pohjia myöten, Berger sanoi Samirille. -  Todennäköisyys sille että toisesta päästä löytyy mitään on tietysti liki olematon.

-          Ilman innostavaa työnjohtoa tästä ei tulisikaan yhtään mitään, Samir sanoi ponnettomasti ja palasi paikalleen.

Dahl on rakentanut dekkarin, jossa yllätys seuraa toistaan ja jonka lopputulosta on täysin mahdoton arvata ennakolta. Mikä on totta ja mikä vain taitava temppu tai harhautus? Onko jokainen henkilö sitä, mitä väittää? Sen verran jää asioita karmivasti auki, että jatko-osia ei malttaisi mitenkään odottaa. Hyvä dekkari!

KÖNGÄS, HEIDI: Sandra

Kustantaja: Otava 2017

Heidi Köngäs (s. 1954) on Yleisradion TV1:n toimittaja, tuottaja ja ohjaaja, joka on palkittu lukuisilla Venla-, Koura- ja Telvis-palkinnoilla. Vuonna 1998 Prix Europa -erikoispalkinto myönnettiin Könkään elokuvalle Liian paksu perhoseksi. Köngäksen viides romaani Dora, Dora oli vuonna 2012 Finlandia-palkintoehdokkaana.

Romaani Sandra etenee kolmen kertojan lyhyin puheenvuoroin. Nykyhetken edustaja on Klaara, nelikymppinen freelancenäyttelijä. Työttömyysvaiheessa hän alkaa aikansa kuluksi penkoa äidiltä perityn puukirstun sisältöä. Vanhoista papereista ja kuvista paljastuu isoäidin ja isoisän kova elämä, josta Klaaralle ei ole koskaan kerrottu. Vain pari sukupolvea eroa ja silti aivan erilainen maailma!

Enimmäkseen äänessä on Klaaran isoäiti Sandra, jota Lyyti-kälyn kommentit säestävät. Sandran tarina alkaa pysäyttävästi: isättömäksi jäänyt yhdeksänvuotias tyttö seisomassa huutolaislasten rivissä ”tilattavana” vaivaisruotuun. Lapsi joutuu tekemään ankarasti töitä alituisessa nälässä ja vilussa, lämmittelemään paimenessa paljaita jalkojaan lehmänlannassa, kun ei ole talosta saanut edes tuohivirsuja…

Sandrasta kasvaa vastuuntuntoinen ja arvostettu piika, joka mennessään naimisiin Jannensa kanssa saa talosta lahjaksi peräti vasikan! Janne taas on roima työmies, joka omin käsin rakentaa kasvavalle perheelleen torpan ulkorakennuksineen, raivaa pellon ja Sandralle tämän unelmoiman porkkanamaan. Tyyntä onnen aikaa kestää vain muutaman vuoden. Ilmapiiri Suomessa kiristyy, työläiset lakkoilevat, vaativat oikeuksiaan. Suomi itsenäistyy, mutta syöksyy saman tien sisällissotaan, jonka kosketuksesta ei Lepistön torpassakaan vältytä.

   Miten ihmeessä sota osui suoraan meidän pihaan?

   Minun järkeeni ei millään mahdu, että tästä Ylä-Väärin kulmasta, jossa ei ole kuin muutama talo kaukana toisistaan ja loppu silkkaa erämaata, tuli äkkiä niin tärkeä maakaistale, että siitä pitää talvipakkasilla taistella oikein pyssyjen kanssa ja pistimet ojossa.

Janne otetaan väkipakolla punaisten hevosmieheksi. Hän tuskin ampuu laukaustakaan, mutta joutuu silti punaisten häviön jälkeen vankileirille ”räikeänä kiihottajana ja erittäin vaarallisena henkilönä”. Vankileiri on helvetti. Sieltä palaa kotiin luurangoksi riutunut mies, jonka elämänliekki lepattaa sammumaisillaan.

Sandra on romaanin sankari. Miehen jouduttua sotaan ja vankileirille hän vastaa yksinään päivätöistä ja veroista, viiden pienen lapsen ruokkimisesta ja vielä appivanhemmistaankin. Ylpeys on nieltävä ja kaikki liikenevä apu otettava vastaan, vaikka se annettaisiin kuinka halveksivasti tai vihaten. Vanhana hän ei kuitenkaan muistele menneitä, vaan on lapsenlapselleen lämmin ja leikkimielinen kumppani.

Köngäksen kirja tuo kirpaisevan lähelle sen hirvittävän köyhyyden, mikä Suomessa itsenäistymisen aikaan vallitsi. Talojen isännillä oli valta pidellä piikojaan, ajaa työkyvyttömät mieron tielle, hajottaa perheet ja myydä nälänhädän aikaan viljansa kalliiseen hintaan suurkaupunkien kauppiaille. Tarve muutokseen oli selvä, mutta millä keinoin?

En osannut nähdä kummankaan puolen taisteluissa mitään jaloa, en mitään ylevää, vaan pelkästään järjettömyyttä, arvaamattomuutta, julmuutta, pahimmillaan pistimien avulla toisiaan pimeässä metsässä syvässä lumihangessa tappavia miehiä. Siitä sodasta ovat toiset tehneet sankaritarinaa ja toiset marttyyritarinaa.

STUART, KEITH: Poikani Sam

Kustantaja: Bazar 2017

Alkuteos: A Boy Made of Blocks

Suomennos: Marja Luoma

Kahdeksanvuotias Sam on autisti. Hän vihaa meteliä ja pelkää yllättäviä tilanteita. Hän käyttäytyy aggressiivisesti hämmentyessään tai pelästyessään, muttei kielivaikeuksien vuoksi pysty selittämän kiukunpuuskiensa syytä. Esimerkiksi sitä, että on tullut koulussa kiusatuksi. Samille maailma on outo paikka, jota hän omilla keinoillaan yrittää tulkita ja ymmärtää.

Kukapa tietää, mitä Sam ajattelee. Kuvittelen Samin aivot huolellisesti lohkotuiksi: ajatuksille ja tunteille on kaikille oma lokeronsa, ja niitä säilytetään erikseen vähän niin kuin vanhanajan postin lajitteluhuoneen lokerikossa. Tasapainoa ja järjestystä ei saisi häiritä mikään, mutta kaikki kokemukset syöttävät järjestelmään uutta tietoa, uutta sisältöä, eikä poikaparka ehdi lajitella kaikkea tarpeeksi nopeasti.

Samin isä Alex ei osaa lapsensa erityisyyttä käsitellä. Hän ei kykene mukautumaan Samin kaipaamiin rutiineihin, järjestelmällisyyteen ja rauhallisuuteen, vaan turhautuu siihen mitä pitää pojan jääräpäisyytenä. Kiukustuu ja huutaa ja sitten pakenee. Vaativa työ käy Alexilla hyvänä tekosyynä sysätä vastuu Samin hoitamisesta kokonaan vaimon hartioille. Onko ihme, jos avioliitto osoittaa rakoilun merkkejä?

Alexin tapa reagoida asioihin juontaa juurensa lapsuudesta, isoveljen tapaturmaisesta kuolemasta. Alexin syyllisyydentunnetta ja surua ei ole käsitelty, koska perheen kulttuuriin ei kuulu asioista puhuminen. Vaietaan joko pelkuruudesta tai väärinymmärretystä hienotunteisuudesta ja niin menneisyyteen takertuminen vierottaa pikkuhiljaa Alexia hänelle läheisistä ja rakkaista ihmisistä.

Yllättäen pelastavaksi tekijäksi nousee Minecraft-videopeli, jossa voi itse luoda kuutioista maisemia ja rakennelmia komiulotteisessa maailmassa indie-seikkailujen hengessä. Samille tällainen johdonmukaisuus sopii. Pelissä hän hallitsee tilanteita ja onnistuu, mikä saa hänet kohtaamaan uusia asioita entistä rohkeammin. Mikä tärkeintä: keskusteluyhteys isän ja pojan välillä aukeaa.

Tietenkään ongelmat eivät katoa hetkessä eivätkä tule koskaan kokonaan katoamaankaan. Tulevaisuus vaikuttaa kuitenkin toiveikkaalta, kun ihmiset alkavat tosissaan selvitellä omien vaikeuksiensa syitä. Samin sallitaan kehittyä omanlaisena persoonanaan ja vanhempien auttaa häntä löytämään paikkansa maailmassa. Ja päästää irti.

Sam on minun kaunis poikani. Hän on hauska ja nokkela ja utelias ja yhdistelee asioita toisiinsa merkillisellä ja samalla nerokkaalla tavalla. Hänen mielikuvituksensa on valtava polttouuni, jossa hän takoo merkityksiä siitä materiaalista, josta tämä metelin sekamelska koostuu.

Keith Stuartin toisella pojalla on autismidiagnoosi, joten hänellä on vankkaa tietoa aiheesta. Ote on rauhallinen, mutta tunteillekin suodaan tilaa. Pari kyyneltä saattaa lukijaltakin jossain vaiheessa vierähtää.

HENRIKSSON, SAARA: Syyskuun jumalat

Kustantaja: Into 2017

Amerikkalainen taidehistorioitsija Paul Herzog saapuu Budapestiin vieraillakseen luennoitsijana  yliopistossa ja vastatakseen remontista asunnossa, jossa isoäiti asui pienenä tyttönä ennen lähtöään siirtolaiseksi Yhdysvaltoihin. Kaikki sujuu ja Paul tutustuu kaupunkiin ja ihmisiin. Sitten alkaa tapahtua hämmentäviä asioita. Kadunnimet vaihtuvat yhtäkkiä, vaihtuvat, vaihtuvat. Lähikahvila on siellä käydessä joka kerta erityyppinen. Remontoitavasta asunnosta löytyy uusia ovia ja katoaa taas, talon kerrosluku on joka laskennalla erilainen. Johdinautolinja päättyy yhtenä päivänä seinään ja on toisena normaali.

Onneksi naapuri, vanhaherra Ishmael Gábor, ottaa Paulin siipiensä suojaan ja tutustuttaa hänet Tonavan saarella kokoontuvaan Syyskuun jumalat -ryhmään. Täällä selviää, että muistamamme todellisuuden ohella on olemassa lukuisia vaihtoehtoisia historiankulkuja, joita vain harva pystyy aistimaan.

   Stella-rouva osoittaa riisipaperilyhtyjä.

   ”Kuvitelkaa, että nuo katossa hehkuvat pallot ovat kokonaisia maailmoja. Samanlaisia kuin meidän, mutta samalla kun uusi historia on luotu, vanha on jatkunut ja lähtenyt kulkemaan toiseen suuntaan.”

   ”En oikein ymmärrä…” Paul sanoo.

   ”Kuvitelkaa sitten, että olisi olemassa pieni joukko ihmisiä, jotka näkisivät ne kaikki. He ovat astuneet historian ulkopuolelle.”

Paul ei ole aivan vakuuttunut ryhmäläisten toiminnasta. Ajavatko he vain omaa etuaan piittaamatta tuon taivaallista siitä, mitä ihmisille ylipäätään tapahtuu? Budapestin halki virtaava joki muuttaa uomaansa kymmenen vuoden välein ja aiheuttaa suurta tuhoa, mutta ryhmäläisiä (ja muutamaa patsasta) lukuun ottamatta kukaan ei muista jälkeenpäin mitään. Muuttuvatko myös ihmiset uuden historiantodellisuuden tullessa entisten päälle? Voivatko he pyyhkiytyä kokonaan pois?

    …Näen kaupungin pala palalta, yhdessä särmässä joen uoma on muuttunut ja se virtaa nyt toisin ja joen myötä historia kulkee eri suuntaan. Vesi kovertaa tunneleita kaupungin alle, täyttää kanavat, vallihaudat ja kylpylöiden altaat, jatkaa loputonta kulkuaan kohti Mustaamerta. Joki muuttaa uomaansa ja historian virta sen mukana…

Kirjasta välittyy vahvana ajatus, että nyky-Unkari on unohtanut menneisyytensä. Ikuisesti haudatuiksi luullut asenteet ovat palanneet, mutta epäluulon ja suvaitsemattomuuden kohteena ovat nyt  mustalaiset, homot ja etenkin pakolaiset. Myös amerikkalaista Paulia epäillään kiihotuksesta ja poliittisesta propagandasta.

”Tässä maassa on jotain outoa”, Ilona Roszak sanoo. ”Kun neuvostojärjestelmä murtui, kaikki iloitsivat vapaudesta. Ei pitänyt olla enää muureja ja esteitä. Nyt nämä vetävät piikkilankaa rajoilla, jotta pakolaiset Lähi-idästä ja Pohjois-Afrikasta eivät pääsisi läpi. He linnoittavat maan ja tuomitsevat itsensä sisään. Aivan kuin koko maa käpertyisi sisäänpäin. Mikään ei pelasta meitä itseltämme. Elämme Absurdiassa.”

Syyskuun jumalat edustaa maagista realismia. Henrikssonin tyyni ja hienostunut ote korostaa kertomuksen kiehtovaa unenomaisuutta, mutta myös pelottavuutta: millaisia seuraamuksia yksityiselle ihmiselle, kansalle tai koko ihmiskunnalle on siitä, että menneisyys unohdetaan tai vääristellään? Muutokset eivät välttämättä ole suuria ja dramaattisia, mutta pienelläkin on vaikutuksensa. Päähenkilönä Paul on ihastuttava. Hän on hämmentynyt ja epäuskoinen, mutta tarkkailee tilannetta kuitenkin suurimman osan aikaa rauhallisena ja uteliaana. Hän oivaltaa, että ihmisen tekee onnettomaksi vain kuvitelma siitä, että maailmassa olisi järkeä. Viisainta on mukautua ja tehdä parhaansa kulloisissakin oloissa.

HILL, NATHAN; Nix

Kustantaja: Gummerus 2017

Alkuteos: The Nix

Suomennos: Raimo Salminen

Amerikkalainen (äidin suvun puolelta norjalainen) Nathan Hill päätti jo kouluikäisenä ryhtyä kirjailijaksi, mutta vasta nelikymppisenä hänen unelmansa toteutui, kun romaani Nix ilmestyi. Kirjan perusidea pohjautuu norjalaiseen kansantarinaan näkistä / nissestä, joka houkuttelee lapsia puoleensa lempeän valkoisen hevosen hahmossa ja vie heidät mukanaan syvyyksiin. Hillin mukaan näkki nykyisin kuitenkin näyttäytyy ihmisille heille rakkaan henkilön muodossa.

Vuonna 2011 kuusikymppinen Faye Andersen-Anderson hyökkää kuvernööri Packerin (mahdollisen tulevan presidenttiehdokkaan) kimppuun. Syytä ei tiedetä, mutta varsin nopeasti selviää, että Faye on ollut 1960-luvulla aktiivinen sodanvastustaja ja prostituutiosta pidätetty hippi. Yli 20 vuotta sitten hän jätti miehensä ja yksitoistavuotiaan poikansa Samuelin ja katosi. Nyt Samuel on collegessa kirjallisuudenopettajana, haaveilee kirjan kirjoittamisesta, mutta käyttää suuren osan ajastaan pelaamalla Elfscape-nettipeliä. Hänen odotetaan tekevän jotain äitinsä auttamiseksi, mutta Samuel saakin idean: hän tienaa rahaa kirjoittamalla äitinsä elämäntarinan! Tosin tehtävä osoittautuu odotettua hankalammaksi.

Vuoden 2011 lisäksi poimitaan tapahtumia vuosilta 1968 ja 1988. Vuonna 1968 Faye on tunnollinen ja kiltti neitonen, jolla on kaksikin vaihtoehtoa elämänsä suhteen: joko turvallinen avioliitto miehen kanssa, jota ei rakasta, tai opiskelu chicagolaisessa collegessa, jossa runoilija Alan Ginsberg toimii luennoitsijana. Faye päätyy Chigacoon, missä nuoriso harrastaa huumeita, seksiä ja juhlintaa, mutta myös taistelua rauhan ja naisten oikeuksien puolesta. Täällä kylvetään jo tulevien tapahtumien siemenet. Tästä alkaa Fayen väärien valintojen sarja.

Entäpä vuosi 1988? Faye valmistelee pikkuhiljaa lähtöään pois kotoa. Hän kantaa huolta herkän ja alati itkuun purskahtelevan Samuelin selviytymisestä, mutta onneksi juuri tällöin poika tutustuu varakkaaseen Fallin perheeseen. Perheen lapsista Bishopista ja Bethanysta tulee hänen ystäviään ja ehkä jotain enemmänkin – ainakin vaikutus tuntuu aikuisikään asti. Tukijoukoista huolimatta äidin lähtö on järkytys, josta jää pysyvä arpi Samuelin itsetuntoon.

Hillin kirjassa on useita mielenkiintoisia hahmoja, kuten tarinaan löyhähkösti liittyvä nettinero Pwnage, patologinen valehtelija Laura tai sadistinen poliisi Charlie Brown, mutta keskeisin kaikista on kuitenkin Faye. Millainen hän oikeastaan on? Onko hän näkki, joka tuhoaa kaikki, jotka sattuvat rakastamaan häntä ja luottamaan häneen? Onko hän pelokas ja epävarma nainen, joka ei luota itseensä tarpeeksi? Onko mikään selitys tyhjentävä?

Faye ei ymmärrä eikä ehkä koskaan tule ymmärtämään, että meillä ei ole yhtä ainoaa todellista minää, joka olisi piilossa monien valheellisten takana. Ennemminkin meillä on monta todellista minää, jotka ovat toinen toistensa takana.

Nix tuo mieleen esimerkiksi Jonathan Franzenin tai John Irvingin (Irvingin mielestä Charles Dickensin!). Hillin näkemys oikeuslaitoksen ja poliisin toiminnasta on kyyninen: ylimitoitettu, mielivaltainen, yksityisen kansalaisen oikeuksia polkeva, totuutta vääristelevä. Yhtä nuivasti Hill suhtautuu skandaaleilla herkuttelevaan mediaan ja poliitikkojen kauniiden lauseiden lumoamiin kritiikittömiin kansanjoukkoihin. Sosiaalihuoltokaan ei ole mallillaan… Nix on ironinen, värikäs, monikerroksinen ja monipuolinen esikoisteos ja herättää suuria toiveita kirjailijan tulevan tuotannon suhteen. Onko syttymässä uusi tähti amerikkalaisen kirjallisuuden taivaalle? 

KALLAND, BEN: Vien sinut kotiin

Kustantaja: Atena 2017

Samana päivänä, kun minun piti matkustaa New Yorkista Helsinkiin Sofian hautajaisiin, sain kirjeen naiselta, joka väitti olevansa tyttäreni.

Yllä olevilla sanoilla aloittaa kertomuksensa Markus Douglas, suomenruotsalaisen perheen vesa, jonka ajatusten myötä tarina jatkossa liukuu edestakaisin menneisyyden ja nykyisyyden välillä. Kirjan osat on nimetty Markukselle tärkeiden naisten mukaan. On tomera pikkusisko Ellen, jonka viulun äänen Markus uskoo yhä kuulevansa, vaikka soitto on jo aikaa vaiennut: Händelin Messias, Sibeliuksen viulukonsertto, Gipsy Girl’s Dream, Nirvanan Rape Me… On kaksoissisko Carola, joka lähti ja joka suljettiin perheen ulkopuolelle. On Alison, nuoruuden huikea rakkaus. On Debra, vaimo. On Ruby, rakkain ja tärkein kaikista. Alkulauseessa mainittu Sofia ei kuulu Markukselle tärkeisiin naisiin, mutta hän on osa kirjan teemaa. Kuinka tärkeäksi nousee tuntematon tytär? Ei häntäkään unohdeta, vaikka pitkään siltä tuntuu. Miten hahmottuu Markuksen elämän kuvio, kun hän ryhtyy sitä tosimielessä tutkimaan?  Mitkä muistot ovat oikeita, mitä vääristyneitä? Mitä Markus ei tiedä, mitä ei kerro, mikä jää lukijan arvailujen varaan?

     ”Tähtikuviot eivät oikeasti ole kuvioita”, Carola sanoi kerran opettaessaan minut tunnistamaan Orionin, Kefeuksen ja Kassiopeian… ”Me vain hahmotamme ne sellaisina, koska kaukaa katsottuna jotkut tähdet näyttävät kuuluvan yhteen.”

   Toisinaan minusta tuntuu, että niputan yhteen elämäni kirkkaita pisteitä. Etäältä katsottuna ne voi ymmärtää kuvioksi…

   Joskus minusta tuntuu, että kaikella on ollut jonkinlainen tarkoitus, että voisin sanoa oppineeni jotakin. Toisinaan olen varma, etten ole oppinut mitään. Joitakin asioita voi tietenkin ymmärtää vasta jälkikäteen, kun katsoo taaksepäin ja huomaa, miten kaikki pisteet johtavat samaan kohtaan. Pisteitä ei voi liittää yhteen etukäteen, voi vain aavistaa, että niistä joskus muodostuu kuvio.

Markus kasvaa Jehovan todistajien aatemaailmaan, käytäntöihin ja sääntöihin lapsuuskodissaan. Hän on herkkä, kirjoista ja runoudesta kiinnostunut lapsi – isän sanoin epäkelpo nahjus. Parhaat muistot ovat perheen kesäpaikasta Porkkalasta, missä nautitaan saaristosta ja merestä ja missä isäkin inhimillistyy. Lapsia ei erityisemmin häiritse muisto aikoinaan lampeen hukkuneesta amerikkalaisesta vaihto-oppilaasta (josta Monika Fagerholm kertoo teoksessaan Amerikkalainen tyttö), mutta Ellenin lähellä-piti-tilanne ja ystävän hukkuminen kouraisevat. Vielä yksi hukkumistapaus ja Bellevue-huvila menettää vetovoimansa.

Varttuessaan Markus osoittautuu lahjakkaaksi puhujaksi ja kirjoittajaksi, mikä vie hänet jo 21-vuotiaana New Yorkin päätoimistoon töihin. Hän on nouseva tähti, jolle uskotaan yhä enemmän vastuuta ja vaativia tehtäviä ja joka luopuu henkilökohtaisesta onnestaankin edetäkseen vielä pidemmälle.  Kunnianhimon lisäksi Markusta ajaa varmasti myös halu näyttää isälle. Mutta onkohan Markus sittenkin vain kanarialintu, merkitty jo etukäteen uhriksi isompien välisessä valtataistelussa?

Kallandin tiedot Jehovan todistajista vaikuttavat luotettavilta. Kirjan sävy on maltillinen, ei provosoiva eikä sensaatiohakuinen; tarkoitus on ennen kaikkea kuvata yhteisön kulissientakaista elämää asiallisesti ja tasapuolisesti. Jehovan todistajien yhteisöllisyys tulee hyvin esille, mutta huomiotta ei voi jättää tiukkoja ja jopa vanhoillisia sääntöjä, naisten heikkoa asemaa yhteisössä tai taustalla piilevää tekopyhyyttä ja kaksinaamaisuutta. Korkeassa asemassa olevat rikkovat räikeästi esimerkiksi siveellisyyssääntöjä, kiristävät toisiaan ja pelaavat toisiaan vastaan kuin jossakin suuressa liikeyrityksessä konsanaan.  He sanelevat, miten yhteisön jäsenten on suhtauduttava keskeisiin kysymyksiin, mutta valitsevat oikeiksi määräämänsä vaihtoehdot likimain arpomalla. Julkisivu pidetään puhtaana ja vakavatkin rikkeet käsitellään perheen tai yhteisön sisällä.

Vien sinut kotiin on yleisilmeeltään surumielinen, mutta esimerkiksi Ellenin pikkuvanhat tokaisut ja päätelmät maailman menosta nostavat väkisinkin hymyn huulille. Jännitystä syntyy siitä, kun lukija samanaikaisesti sekä tutustuu henkilöihin että saa vihjeitä heihin liittyvistä tragedioista.  Näin jopa Markuksesta rupeaa kantamaan huolta, vaikka hän ei ole ihmisenä erityisen miellyttävä eikä hänen kaikkia tekojaan pysty hyväksymään. Kertojana hänen äänensä on milloin rauhallisen toteava, milloin tunnemyrskyn kiihdyttämä, milloin avuttoman hämmentynyt eli yhtä vaihtelevainen kuin Ellenin soittama musiikki. Erittäin lupaava esikoisromaani on kyseessä.

LIKSOM, ROSA: Everstinna

Kustantaja: Like 2017

Rosa Liksomin romaani Everstinna pohjautuu lappilaisen kirjailijan Annikki Kariniemen (1913-1984) elämään. Suurimman osuuden kirjasta vie kuvaus Annikin suhteesta Everstiin eli Oiva Willamoon (1887-1967): lapsuudesta asti tuttu setä ja isän ystävä muuttuu kuohuvan rakkauden kohteeksi, palvotuksi aviopuolisoksi ja lopulta raakalaismaiseksi pahoinpitelijäksi.

Kirjan kertoja on jo lapsena kiihkeätunteinen ja innostuvainen. Pikkulottana hän rakastaa palavasti lottajärjestöä ja suomenmielisyyttä, mutta pian mielen valtaavat jo Saksan fasismi ja ”Vyyrerin” opit. Miltei pakanallista hurmosta nuoressa neidossa herättävät Lapin erämaat ja hyllyvät suot.

Ruskeakylkiset männyt humisit, naavaset kuuset pauhasit, kalliot kaijui ja kurkiaura huuteli taihvaanlaela. mie olin ko kuuhmeessa, pääki oli irti kaulasta ja mie nauroin aivan valtoimehnaan…Tukasta roikku monensorttista sarakasvia ja vossiilia, mutta mikhään ei pyssäyttänny minua ja mie unhotin hillankukinnat, olin niin vaphaa ja täysi ja rajaton, että minun sisältä valusi mahla ja aattelin että jos nyh kuolema tullee niin mie otan sen syli auki vasthaan.

Samanlainen hurmio valtaa nuoren naisen myöhemmin Everstin sylissä. Ikäero ei haittaa. Ei haittaa, että Everstin vaimo on vielä hengissä, joskin kuolemansairas. Eivät haittaa muiden varoittelut, ei edes miehen oman äidin huoli. Pariskunta seikkailee erämaissa ja rakastelee missä vain halu päälle tulee.

Mie uskoin pyyteethömällä rakhauella puhistamaan Everstin pahasta ja täyttähmään sen hyälä. Evesrti ja mie olima yhtä. Meilä oli sama askelten ja hengityksen tahti, meilä oli samat tavat ja arvot ja sama elämänrytmi. Minun rakhauen voima oli niin suuri ja väkevä, että mie voin hänet parantaa luonnevikasuuesta, jos semmosta ilmenee.

Everstin vaimo kuolee, mutta avioliitto ei seuraakaan heti. Se solmitaan vasta matkalla etelään, kun sota on hävitty, aseveljistä tullut vihollisia ja heidän myötäilijöistään epäilyksenalaisia. Nyt muuttuu Everstin käytös: vieraita naisia, kiukunpuuskia, pahoinpitelyjä. Vaimo joutuu särkymään niin henkisesti kuin ruumiillisesti, ennen kuin pystyy tempautumaan irti ahdistavasta suhteesta. Onneksi edessä on vielä onnea ja rohkeutta varsin epäsovinnaisiin ratkaisuihin. Puumamaisuuteen suorastaan!

Everstinna on suurimmalta osalta pohjoisen murteella, mutta onneksi kirjan lopussa on sanasto ja selitys nimistä, jotka nekin ovat saaneet murteessa omanlaisensa muodon. Kiinnostavia ovat maininnat tunnetuista suomalaisista kirjailijoista ja poliitikoista, jotka kertoja Everstin seurassa liikkuessaan tapaa. Oma tuotanto ohitetaan kuivalla maininnalla, että siinä ei tavoitella taidetta vaan mahdollisimman hyviä myyntituloja. Liksomin kirja on tietenkin fiktiota, kuvitelma Annikki Kariniemen elämästä, mutta mukaansatempaavan elämänmakuinen, runsas ja verevä. Vuoden merkkitapauksia!