25.11.2024

HAN KANG; Älä jätä hyvästejä

Kustantaja: Gummerus 2024

Alkuteos: Jagbyeolhaji anhneunda

Suomennos: Taru Salminen

Eteläkorealainen kirjailija Han Kang (s.1970) voitti vuoden 2024 Nobelin kirjallisuuspalkinnon ja teki historiaa olemalla ensimmäinen kirjallisuuden Nobel-palkinnon voittanut nainen koko Aasiassa. Suomeksi häneltä ovat aiemmin ilmestyneet romaanit Vegetaristi (2017) ja Ihmisen teot (2018) sekä omaelämäkerrallinen Valkoinen kirja (2021). Älä jätä hyvästejä ilmestyi suomeksi sopivasti juhlistamaan Nobel-palkintoa.

Älä jätä hyvästejä -teoksessa näkökulma on soulilaisen Gyeongha-nimisen kirjailijan. Toimittajanuransa aikana Gyeongha ystävystyi valokuvaaja Inseonin kanssa, mutta naisten välit etääntyivät, kun Inseon muutti Jejun saarelle huolehtimaan muistisairaasta äidistään ja hankki uuden ammatin puuseppänä. Gyeonghan puoleen Inseon kuitenkin kääntyy jouduttuaan työtapaturman vuoksi Soulin sairaalaan. Gyeonghan pitää oitis matkustaa Jejulle hoitamaan Inseonin lemmikkipapukaijaa!

Lähteminen Soulista Jejun saarelle pelkän linnun vuoksi arveluttaa Gyeonghaa, mutta ystävän tuskan nähdessään hän lopulta suostuu. Matka olisi jo muutenkin pitkä ja monivaiheinen, mutta nyt sitä hankaloittaa sankka lumipyry. Mantereella lumihiutaleet sulavat heti maahan osuessaan, mutta Jejun vuorilla lumi kasaantuu puolireiteen yltäviksi nietoksiksi, joissa Gyeongha joutuu illan pimeydessä rämpimään.

Gyeongha pääsee lopulta perille, mutta lintu on ennättänyt jo menehtyä. Naisen on jäätävä yöksi Inseonin taloon, vaikka sähkökatkon vuoksi joutuukin pärjäämään nopeasti kohoavan kuumeen kourissa ilman valoa ja lämpöä. Aamulla hän herää auringonpaisteeseen ja löytää Inseonin tämän verstaalta täysin vammattomana, mutta jotenkin hämmentyneenä.

Inseonilla tuntuu päällimmäisenä olevan tarve kertoa ystävälleen vuoden 1948 tapahtumista Jejun saarella. Tuolloin amerikkalaisten sotilashallitus halusi estää kommunismin leviämisen alueella hinnalla millä hyvänsä ja löysi käsikassarakseen äärioikeistolaisen nuorisojärjestön. Ryhmän jäsenet hyökkäsivät kyliin, polttivat talot ja teloittivat tuhatmäärin ihmisiä. Vauvojakaan ei säästetty.

Inseonin tuolloin kaksitoistavuotias äiti oli isonsiskonsa kanssa sattumalta poissa kotoa joukkojen saapuessa ja kohtasi palattuaan kammottavan näyn: lumen hunnuttamat ruumiit, joiden joukossa omat vanhemmat ja pikkusisko. Isoveli oli viety vankilaan, mutta jossain vaiheessa hän katosi jäljettömiin tuhansien muiden lailla. Kesti vuosikymmeniä ennen kuin omaiset saivat tietoa läheistensä lopullisesta kohtalosta.

Sillä kaikki vaikenivat; leimatut omaiset ja kaikki muutkin ihmiset, jotka leimautuisivat vihollisiksi sillä hetkellä, kun he avaisivat suunsa. Niin vierähti kymmeniä vuosia, kunnes helmiläjiä ja pikkuruisia, lävistettyjä pääkalloja alettiin kaivaa laaksoista, kaivoksista ja kiitoradan alta, missä luut ovat edelleen sikin sokin hautautuneina.

Älä jätä hyvästejä -teosta lukiessa silmien edessä välähtelevät vuoroin sydäntä kouraisevan kauheat ja runollisen kauniit kuvat, joihin eleetön kieli luo miltei mystistä ulottuvuutta. Mitä ovat Gyeonghan unissa toistuvasti esiintyvät mustat puut, jotka ovat inspiraationa Inseonin työstämälle Älä jätä hyvästejä -muistomerkille? Mitä ovat ääneti lentelevät linnut? Mitä symboloi valkea lumi, joka peittää rumuuden, hiljentää maailman, on petollisen pehmeää?

Metsä huojuu huutaen. Lumi pöllähtää puiden päältä ilmaan. Nojaan särkymäisillään olevaa otsaani ikkunaan ja ajattelen rantatiellä näkemääni lumituiskua. Ajattelen taivaanrannan yllä leijailevia pilviä ja lumihiutaleita, jotka lensivät matalalla kuin kymmenien tuhansien lintujen parvi.

Tarinan loppupuolisko jää pohdituttamaan. Onko Inseon kuollut sairaalassa ja vierailee henkenä Gyeonghan luona? Onko kaikki vain Gyeonghan kuumehouretta? Vai onko Gyeonghakin henki? Aasialaiseen kulttuuriin kuuluvat kuolleiden henget, välitilaan jääneet ja aaveet, mutta osaako länsimainen lukija tulkita kirjailijan tarjoamia vihjeitä oikein? Vaan onko sillä oikeastaan väliä – kirjan tärkein sisältö tulee kyllä selväksi…

Etelä-Korean kirjalliseksi omaksitunnoksi kutsuttu Han Kang nostaa Älä jätä hyvästejä -teoksessa esiin yhden kotimaansa historian häpeätahroista, koska sen unohtaminen merkitsisi myös kuolleiden unohtamista. Suru voi parhaimmassa tapauksessa yhdistää ihmisiä ja synnyttää rohkeutta, joka muuttaa maailmaa. Siinä piilee hauras toiveikkuus, kuin kynttilänliekki lumessa.

Suuri kiitos Taru Salmiselle, joka on suomentanut teoksen suoraan Han Kangin alkuperäistekstistä!

18.11.2024

STATOVCI, PAJTIM: Lehmä synnyttää yöllä

Kustantaja: Otava 2024

Kosovossa vuonna 1990 syntyneen Pajtim Statovcin romaani Kissani Jugoslavia sai vuonna 2014 Helsingin Sanomien palkinnon vuoden parhaana esikoisteoksena. Vuonna 2019 Statovcista tuli kaikkien aikojen nuorin Finlandia-palkinnon voittaja romaanllaan Bolla ja nyt hän on ehdolla vuoden 2024 Finlandia-palkintoon romaanilla Lehmä synnyttää yöllä.

Lehmä synnyttää yöllä -romaanina kertoja on Kujtim, jonka nimi merkitsee muistia. Hän on vuonna 1996 lähes yhdeksänvuotias ja päässyt muun perheen mukana Kosovoon vierailemaan äidinisän luona. Hän on erityisesti odottanut tutustumista isoisän lehmään ja haluaa ehdottomasti olla yöllä läsnä lehmän synnyttäessä (eli poikiessa), mutta tositilanne jättää häneen pysyvän trauman.

Ikävä muisto Kujtimille jää myös isoisästä, jonka hellyydenosoitukset ovat epämiellyttävän tunkeilevia. Poika vaistoaa, että on aikuisten mielestä jotenkin vääränlainen ja kelvoton, mutta mitä hän voi tehdä? Eikä hän aina ymmärrä syytä rajuihin kurituksiin, joita isoisä ja äitikin harrastavat. Kujtimin paras ystävä on kuin onkin isoisän lehmä.

Paras asia isoisän luona on lehmä jonka seurassa vietän suurimman osan ajastani, olen lehmän lapsi ja kerron sille suomeksi keksimiäni tarinoita... ja lehmä kuuntelee ja uskoo kaiken, vaihtaa asentoaan tai nuolaisee huuliaan tai hengähtää syvään tai mylvähtää tai katsahtaa minuun nyrkin kokoisilla silmillään jotka ovat tummat ja surulliset…

Sekavien tunteiden riepottama Kujtim löytää lopulta ystäväkseen myös metsässä asuvan kolmipäinen kimeerin, joka hellii, lohduttaa ja rohkaisee poikaa. Pelko kuitenkin on pojan elämässä päällimmäisenä: on lähestyvän sodan uhka ja on isoisän mustanpuhuva kiukku, jota Kujtim lopulta pakenee hyppäämällä kaivoon. Myöhemmin äiti tunnustaa, että lasten tuominen Kosovoon oli iso virhe.

Kotona ilmapiiri on vihainen ennen kaikkea isän vuoksi, jota ei voi puhutellakaan ennen kuin siihen saa luvan. Isä pahoinpitelee ennen kaikkea alistuvaa äitiä, mutta myös lapsiaan pienimmästäkin uhman merkistä. Koko lapsuusikänsä ajan Kujtim toivoo itsekeskeisen, raa’an ja valehtelevan isänsä kuolemaa, minkä myöhemmin paljastaa kuolleelle isälle suunnatuissa kirjeissään.

Koulussakaan ei ole helppoa sille, jonka kaikki tietävät kaukaa tulleeksi. Muut oppilaat huutelevat kosovolaisille pilkkasanoja ja opettajan ennakkoluulojen värittämä asenne antaa siihen suorastaan luvan. Pakolaisia epäillään levottomuuksien aiheuttamisesta ja juonittelusta. Opettaja korostaa yhä uudestaan, ettei Kujtim ole suomalainen eikä Suomi hänen kotimaansa.

…sinä olet keskinkertainen, oikeinkin välkky pakolaiseksi muttet mitenkään erityisen terävä kun suomalaisiin vertaa…

Kujtim oppii esittämään nöyrää kohdatessaan alistamista, nöyryytystä tai väkivaltaa, mutta hänen sisimmässään on silti jotain lujaa. Puolittain vahingossa hän löytää kirjaston, lukemisen ja kirjoittamisen pyrkiessään viettämään mahdollisimman paljon aikaa poissa kotoa. Vielä tässä vaiheessa Kujtimia kannustaa luottamus siihen, että hänen kuvitelmansa tulevat joskus toteutumaan.

Äitini ja sisarukseni eivät välitä puhua menneestä, enkä liioin minäkään, ja minusta se on hyvä asia, sillä kaikesta ei tarvitse keskustella ja on olemassa asioita joihin puhe ei auta, asioita jotka kuolevat ihmisen sisään hiljaisuudella ja häätämällä, ja olen tyytyväinen, että välillämme vallitsee yhteisymmärrys siitä, että mitä enemmän aikaa lapsuutemme ja nykyhetken väliin jää, sen parempi, me emme ole järjen lapsia vaan väkivallan ja valheen, minä ja sisarukseni – koko lapsuutemme me pelkäsimme elämää, vanhempiamme ja kaikkia aikuisia ihmisiä, sotaa ja aseita ja hulluksi tulemista, ja yhä tänäkin päivänä minä ja sisarukseni luomme todellisuutta tyhjästä, tapahtumia joiden tiedämme olevan keksittyjä, ja vannomme toisillemme muistavamme ne, tuon ja tuonkin…

Nykyhetkeen tultaessa Kujtim on kyllä menestynyt kirjailijana, mutta tuntee itsensä silti masentuneeksi ja väsyneeksi. Niinpä hän lähtee mielellään äidin seuraksi tämän lähtiessä vielä kerran käymään synnyinseuduillaan Kosovossa. Matka on kuitenkin pettymys. Paikalliset ihmiset yrittävät lypsää ”rikkaalta” kirjailijalta rahaa ja jälleen Kujtim tuntee tulleensa kohdelluksi epäreilusti. Kiukustumisen seuraukset saa tuntea Suomen pääministerikin.

Statovcin teksti vyöryy ja kuohuu. Paikoin virkkeet ovat pilkkujen jaksottamaa useamman sivun mittaista hengästynyttä vuodatusta, mutta silti kaiken tuntee olevan täysin kirjailijan hallinnassa. Kujtimin tarinaa sävyttää ulkopuolisuuden tunne, mutta sitä keventävät suorastaan absurdeja mittasuhteita saavuttavat tapahtumat. Onkohan Kujtimilla on taipumusta liioitteluun? 

11.11.2024

KÖNGÄS, HEIDI: Tango Frisk

Kustantaja: Otava 2024

Kaksikymmentävuotias Alina Kauranen on kotoisin Saarijärveltä, mutta saapunut vuonna 1916 Fyrrykyröön eli Vähäkyröön karjakkokouluun. Eräänä iltana hän tapaa nurkkatansseissa pitkän ja komean Jalmar Friskin. Alinaa kuusi vuotta vanhempi Jalmar eli Jalle tuli 17-vuotiaana jäätä pitkin potkukelkalla Ruotsista Vaasaan ja työskentelee nyt setänsä omistaman tehtaan konttorissa. Hän tanssittaa Alinaa toisin kuin kukaan koskaan: minä lennän, lennän ja koko maailma vilisee silmissäni

Jalle ei ole Suomessa viettämiensä vuosien aikana oppinut – tai halunnut oppia - puhumaan suomea, vaikka ymmärtääkin sitä melko hyvin. Alina puolestaan ei osaa kuin pari sanaa ruotsia. Silti nuorten välillä herää heti kiinnostus ja halu, jota on vaikea pidätellä. Jo kolmannella tapaamisella Jalle kosii ja Alina suostuu, vaikka alaikäisenä tarvitseekin kihlaukseen ja avioliittoon luvan isältään.

Paha sitä on itsellekään tunnustaa, että juuri hänet minä kuitenkin aion ottaa tulevien lasteni isäksi.

Venäjän vallankumouksen Suomessa nostattamat levottomuudet siirtävät häitä, mutta lopulta Alina ja Jalmar pääsevät avioon ja asumaan yhtiön lahjoittamaan taloon, jonka Alina sisustaa mieleisekseen. Seitsemän vuoden aikana Alina synnyttää ja hoitaa viisi lasta ja kahdeksan vuotta myöhemmin vielä perheen iltatähden. Enää hänellä ei ole aikaa jakaa tietouttaan karjanhoidon uusimmista tavoista, vaikka siitä haaveilisikin.

Palavin tunne avioliitossa on jo hiipunut, kun Alinalle paljastuu Jallen salaisuus: mies käy edelleen kirjeenvaihtoa nuoruudenaikaisen rakastettunsa kanssa! Alina on ilmeisesti vain huushollista vastaava maalaisvaimo, kun taas Jallen todellinen rakkaus elääkin Ruotsissa. Mies ei paljon kotona viivy, käväisee vain töiden jälkeen kurittamassa lapsia ja komentelemassa vaimoa sekä syömässä ja juomassa häipyäkseen sitten taksilla Vaasaan juhlimaan.

Näin kuluvat vuodet, kunnes syttyy talvisota. Esikoispoika Simo kutsutaan armeijaan ja toiseksi vanhin poika Usko lähtee vanhempiensa kieltoja ja pyyntöjä uhmaten alaikäisenä Saksaan kouluttautumaan SS-joukkoihin. Kristiina-tytär haluaisi sairaanhoitajakouluun, mutta Jalle-faari pitää tyttöjen kouluttamista turhana, koska nämä kuitenkin menevät naimisiin.

Lasten mielestä Alina palvoo Jallea ja nöyristelee tämän edessä pitääkseen miehensä tyytyväisenä ja kodin piirissä. He eivät ole tietoisia tämän aina vain katkerammista ajatuksista. Alina joutuu muiden töittensä ohella hoitamaan luumädästä kärsivää anoppiaan, koska mies ei halua tämän joutuvan sairaalaan tai kunnalliskotiin, mutta vaimon hermot alkavat pettää. Kädet tärisevät ja sydän muljahtelee kamferttitipoista huolimatta.

Päässä kiertää aina vain sama levy siitä, kuinka minä annoin hänelle kaikkeni, synnytin kuusi lasta, mutta mies on aina nojannut taaksepäin, ollut puoliksi jossain muualla.

Tulee lyhyt rauha, tulee uusi sota. Alinan kolme poikaa ovat kaikki armeijassa ja Kristiina-tytärkin rintamalla lääkintälottana. Surulta ei Friskinkään perheessä vältytä. Sitten koittaa viimeinkin rauha, mutta Alinan huolet jatkuvat. Lapsilla on vaikeuksia elämässään ja Jalle tekee Alinan mielestä täysin älyvapaita ratkaisuja, joista selviämisen jättää vaimon vastuulle. Kerran Alinalla sitten napsahtaa ja seuraukset ovat järkyttävät.

Ohjaaja ja kirjailija Heidi Köngäs piirtää kymmenennessä romaanissaan kuvan naisesta arjen pyörittäjänä niin sodan kuin rauhan aikana. Taustalla elävät pienin yksityiskohdin kuvattuina Suomen historia sotineen ja kehityskaarineen sekä eri yhteiskuntaluokkiin kuuluvat ja eri seuduilla asuvat ihmiset. Kertojina toimivat Alinan lisäksi hänen lapsensa Kristiina, Usko ja Aatos, joten tapahtumiin saadaan eri näkökulmia.

Köngäs kuvaa uskottavasti, miten tarmokkaan nuoren naisen elämänusko vähitellen hiipuu, kun hän jää vaille kiitosta, tukea ja rakkautta. Ja miten kukin lapsista tuntee olevansa syyllinen tapahtuneeseen. Suurin syyllinen on kai itsekeskeinen puoliso, mutta hänen sisimpäänsä lukija ei pääse katsomaan. Tango Frisk on surullinen tango, mutta myös intohimoinen ja paikon jopa hauska.

 

4.11.2024

SAISIO, PIRKKO: Suliko

Kustantaja: Siltala 2024

Pirkko Saision romaani Suliko kulkee kahdessa aikatasossa, mutta ei mitenkään tiukkaa kronologiaa noudattaen. Toisessa tasossa kerrotaan lyhyin välähdyksin niistä ratkaisevista elämänvaiheista ja ihmissuhteista, jotka muovaavat Georgian kartveleihin kuuluvasta lapsesta ja nuorukaisesta koko Venäjänmaan otteessaan pitävän julman diktaattorin.

Kymmenvuotias Ioseb Besarionis dze Jughasvili on köyhästä perheestä ja tottunut nälkään ja kuritukseen. Gorin teologisessa koulussa muut oppilaat yrittävät kiusata lainavaatteissa kulkevaa ja venäjää taitamatonta tulokasta, mutta tämä on karaistunut sellaista vastaan. Opettajien kuritoimenpiteet eivät nekään lannista lahjakasta poikaa, joka imee voimaa Mtkvari-joesta.

Voima on siirtynyt häneen, eikä se ole hänestä koskaan lähtevä.

Pappisseminaarista erotettu nuori Ioseb luopuu uskonnosta ja alkaa ajaa sosialismin asiaa, joutuu Siperiaan ja pakenee. Hänestä tulee Vladimir Iljitš Uljanovin oppilas, joka päättää ryhtyä venäläiseksi ja vaihtaa nimensäkin muotoon Josif Vissarionivitš Džugašvili. Hän saa aina vain enemmän valtaa ja käyttää sitä häikäilemättä hyväkseen. Hänestä tulee Josif Vissarionivitš Stalin. Teräsmies, joka uskoo pystyvänsä muokkaamaan maan ja sen kansan uusiksi.

Vladimir Iljitš on älystään, suuresta tietämyksestään, rohkeudestaan ja peräänantamattomuudestaan huolimatta sopimaton johtamaan vastasyntynyttä, internationalistista suurvaltaa, joka on väistämättä synnyttävä myös uuden ihmisen, joka… luottaa omaan voimaansa ja jakaa voimastaan niillekin, joiden tietoisuus on vielä heikko.

Perhe-elämä ei Stalinilta luonnistu. Kaunis Jekaterina (Ketevan) kuolee synnytyksen jälkeen ja toinen vaimo Nadežda tekee itsemurhan. Esikoispoika Jakov kuolee saksalaisella vankileirillä, koska isä ei halua pelastaa viholliselle antautunutta poikaansa. Nuoremmat lapset Vasili ja Svetlana saavat isältään ehkä aineellista hyvää, mutta tuskinpa hellyyttä. Kuka lienee Stalinin ajatuksissa alati viipyvä Suliko? Laulun hahmoko vain?

Kirjan nykyhetkessä ollaan vuodessa 1953. Stalinista on tullut itsevaltias, jonka edessä kaikki matelevat ja jonka äkkipikaisuutta ja oikullisuutta kaikki pelkäävät. Aina välillä joku pääsee paistattelemaan johtajan suosiossa, mutta edes ystäviksi luokitellut eivät ole turvassa öisiltä pidätyksiltä, vankeudelta tai yllättäviltä kuolemilta. Vain lähipiiri tietää 74-vuotiaan Stalinin muistiongelmista ja harhoista

Stalin ei tunne syyllisyyttä teoistaan, vaikka vertakin on hänen käskystään jouduttu vuodattamaan. Eikö ole sentään juuri hänen ansiotaan, että vuosituhansia nälässä ja pelossa elänyt kansa saa nyt nauttia hyvinvoinnista? Se kylläkin miestä huolettaa, vievätkö heikot johtajat maan kaaokseen hänen kuolemansa jälkeen, mutta kuolema sinällään ei häntä pelota.

Saisio on pysynyt historiallisissa tosiasioissa, mutta sukeltanut samalla syvälle Josif Stalinin sisimpään ja luonut diktaattorista kuvan, jossa paljastuvat hänen häikäilemättömyytensä ja raakuutensa, mutta myös yksinäisyytensä. Missään vaiheessa tunteellinen huokailu ei saa unohtamaan miehen pahuutta, mutta kirjan loppu on todella kaunis.

Mtkvarin kirkkaaseen veteen uppoan ja unohdun, sinun kanssasi, Suliko, ja Goridžvarin kellot soivat, heleästi ja surullisesti, ja joen pinnan alla niiden ääni vaimenee ja yhtyy hiljaiseen, viileään solinaan, se on jatkuva ajasta aikaan.

Tulisit jo, Suliko.

Suliko ei ole ihan yhtä puhutteleva kuin vuonna 2021 ilmestynyt lumoava Passio-romaani, mutta kyllä tämäkin teos sopisi kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaaksi.  Kirja on taidokas, salavihkaisesti ironinen.