KAWAKAMI, HIROMI: Sensein salkku

Kustantaja: S & S 2018

Alkuteos: Sensei no kaban

Suomennos: Raisa Porrasmaa

Hiromi Kawakami (s. 1958) on yksi Japanin rakastetuimpia kirjailijoita. Hän on voittanut mm. naiskirjailijoille suunnatun palkinnon vuonna 2000 ja vuonna 2001 arvostetun Tanizaki-palkinnon teoksellaan Sensei no kaban. Vuonna 2012 teoksen englanninnos The Briefcase oli ehdolla Man Asian -palkinnon saajaksi.

Kirjan kertoja Tsukiko Ōmachi on 38-vuotias nainen. Hän työskentelee toimistossa Tokion keskustassa ja viettää hyvin yksinäistä elämää. Hän on etääntynyt lapsuudenkodistaan, vaikka mitään selvää syytä vastenmielisyydelle ei olekaan.

Tunnelma oli vain jotenkin epätyydyttävä. Ikään kuin olisi tilannut useita pituudeltaan juuri sopivia vaateita, mutta kun oikeasti sitten sovittaisi niitä, joku olisikin liian lyhyt ja toisen helma viistäisi lattiaa. Ja kun sitten hämmästyneenä riisuisi vaatteet ja kokeilisi niitä vartaloa vasten, kaikki olisivatkin juuri sopivan pituisia.

Japanilainen nainen ei juuri vieraile kapakoissa ryyppäämässä, mutta Tsukiko käy. Muutenkin hän on epänaisellinen: tarjoilee sakea ilman viehkeyttä ja käyttää usein puheessaan epäkohteliaalta kuulostavaa tokaisua ”häh”. Rakkaussuhteet eivät häntä kiinnosta, koska niiden ylläpito on liian vaivalloista.

Eräänä iltana baaritiskillä Tsukikon vierustoveriksi sattuu tuttavuus kaukaa menneisyydestä: lukioaikojen äidinkielenopettaja. Tsukiko kutsuu miestä jatkossakin kunnioittavasti nimellä Sensei eli opettaja, mutta tuntee silti yli kolmenkymmenen vuoden ikäerosta huolimatta tämän läheisemmäksi kuin ikätoverinsa. Ovathan ruoka- ja juomamieltymyksetkin täysin yhteneväiset!

Pariskunta tapailee sattumanvaraisesti, käy markkinoilla ja pelihallissa, sieniretkellä ja kirsikankukkia katselemassa, viikonloppuretkellä saaressa ja taidenäyttelyssä. Välillä on pientä riitaa ja välillä puhumattomuuskausia. Näin jatkuu kaksi vuotta. Lukija on jo hieman ymmällään: tuleeko tästä mitään? Sensein tunteista ei ota selkoa eikä oikein Tsukikonkaan.

Ajoin yksin bussilla, menin yksin kaupungille, tein yksin ostoksia, ryyppäsin yksin. Eikä Sensein kanssa oleminen tuntunut erilaiselta kuin asioiden tekeminen ominpäin. Yhdessäolo tuntui kuitenkin oikeammalta kuin ajan viettäminen yksinään. Oikeampi on ehkä kummasti sanottu. Vähän samoin kuin kirjoja ostaessa tuntui paremmalta jättää niihin paperikannet kuin ottaa ne pois. Sensei saattaisi kyllä suuttua, jos tietäisi minun vertaavan häntä paperikansiin.

Kirjan tunnelma on viipyilevä, mutta sitä ryydittää lempeän hienovarainen huumori. Tapahtumia ei ole paljon eivätkä ne ole mitenkään dramaattisia, mutta lähentymisen ja pakenemisen aaltoliike tuntuu silti ohjaavan kohti jotain syvempää. Ehkäpä Tsukikon vaistoama ilmasta tehty muuri voi vielä murtua?

Sensein salkku antaa kuin ohimennen oppitunnin japanilaisesta tapa- ja ruokakulttuurista. Ollaan kohteliaita ja noudatetaan sääntöjä, säilytetään kasvot. Kerrotaan tarinoita ja kirjoitetaan haikuja. Tsukikon unien välityksellä päästään eläytymään kiehtovasti myös japanilaisille rakkaaseen maagiseen realismiin.

PS. Entäpä se Sensein salkku? Miksi se on niin tärkeä, että kirjailija on valinnut sen romaaninsa nimeksi?

Laukussa ammottaa tyhjyys; siellä ei ole mitään. Vain tyhjä tila avartuu äärettömyyksiin.