29.4.2018

TURUNEN, SAARA. Sivuhenkilö


Kustantaja: Tammi 2018

Minusta tuntuu, että kaipaan jotakin, vaikka en oikeastaan tiedä mitä se olisi. Ikävöin elämän ääntä ja tunnetta. Jotakin sellaista, että tuntisin olevani tapahtumien keskellä enkä sivussa.

Jossain määrin Saara Turusen oloinen kertoja roikkuu välitilassa. Ei ole ansiotyötä eikä hirveästi yritystä sellaisen löytämiseen. Isä on kustantanut asunnon, jossa tyhjyyttä lievittävät vihreä pissatahrainen patja lattialla, katossa koukku ja ikkunalla palmu, kiinanruusu ja roskakatoksesta poimittu saniainen. Ruoka koostuu pussinuudeleista.

Äidin suhtautuminen on hapan. Joskus oli kai hyviä ja iloisiakin aikoja, mutta sitten tytär muuttui niin, ettei äiti enää pystynyt palauttamaan häntä mieleisekseen. Muut tyttäret menevät naimisiin, saavat lapsia ja hoitavat kotia. Tämä yksi tytär ei selviä edes polkupyörän ketjujen korjaamisesta. Hän on hermostunut, raastaa kulmakarvojaan ja saa käsivarteen kutiavan punaisen läiskän.

Keväällä naiselta ilmestyy kirja. Nytkö alkaisi uusi aika? Tulisi hyviä arvosteluja ja esiintymisiä. Ihmiset olisivat vaikuttuneita, kirjaa ostettaisiin ja lainattaisiin kirjastoista.

Todellisuus on muuta. Maamme huomattavimman sanomalehden kriitikon mukaan kirja on tylsän tyttömäinen kehityskertomus eikä kukaan muukaan ei tunnu ymmärtävän kirjan varsinaista sanomaa: kaiken kattavaa häpeäntunnetta. Ainoa esiintymispyyntö tulee entiseltä kotiseudulta. Ilmaiseksi ja itse maksaen matkakulut ja kahvitarjoilun. Kustantajan järjestämissä tilaisuuksissa ihmisiä tuntuu eniten kiinnostavan se, onko kirja omaelämäkerrallinen.

Mitä väliä on lopulta sillä, mikä osa taideteoksesta on poimittu todellisesta maailmasta, mikä henkiolennoilta ja mikä mielikuvituksesta? Eikö sellaisen tivaaminen ole samaa kuin se, että hiillostaisi leipuria kertomaan, montako teelusikallista sokeria taikinassa oli? Onko sillä merkitystä, jos kakku kuitenkin maistuu hyvältä?

Nainen yrittää lukea viralliseen kaanoniin kuuluvia klassikoita. Ei vedä. Onko niin, että joistakin kirjoista tulee klassikoita vain siksi, että niitä kommentoidaan muita enemmän? Ja koska kommentoijat ovat miehiä, ovat klassikot suurimmaksi osaksi miesten kirjoittamia? Sisuuntuneena kertoja laatii oman lukulistansa, pelkkiä naisia Minna Canthista ja Enheduannasta Ranya ElRamlyyn ja Jhumpa Lahiriin.

Syksyllä puhelin sitten soi ja maamme huomattavimman sanomalehden kriitikko kertoo, että naisen romaani on voittanut vuoden esikoisteospalkinnon. Nyt kirja saa runsaasti huomiota ja hyviä arvosteluja. Esiintymiskutsuja satelee. Naista ei enää kiinnosta. Kirja on menneisyyttä ja uutta tulossa.

Turusen teksti etenee tasaisesti, mutta on täynnä pieniä ironisia heittoja. Tällaista on olla naispuolinen taiteilija miesvaltaisessa maailmassa. Tällaista on odottaa arvioita työstä, johon on pannut paljon itseään. Tällaisia ovat arjen yksityiskohdat. Huomiot eivät suinkaan ole satunnaisia, vaan kasvattavat kokonaisuutta. Olenko ymmärtänyt?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti