RAUTIAINEN, PETRA: Meren muisti

Kustantaja: Otava 2022

Mitä veden alla on? Sitä pittää kysyä meren muistilta.

Nelikymppinen Aapa Auruura Virtanen on asunut vuosia Yhdysvalloissa. Hän on sinkku ja työskentelee ison amerikkalaisen öljy-yhtiön PR-osastolla yrittäen pitää mielipiteet maailmalla öljyteollisuudelle myönteisinä. Nyt eletään 1980-luvun loppupuolta ja Aapa palaa kotiseudulleen Norjan Ruijaan tarkoituksenaan osallistua Norjan öljyhistoriaa esittelevän dokumentin tekoon. Jos asiat sujuvat Aapan toivomalla tavalla, hän saattaa edetä urallaan, vaikka onkin nainen.

Toinen syy Aapan matkalle Ruijaan on tieto isoäidin eli ämmin sairastumisesta. Ämmi oli pienelle Aapalle aina läsnä, opetti kalastamaan ja luottamaan mereen. Äiti puolestaan vei tyttärensä pyytämään valaita ja tutkimaan niiden anatomiaa. Ei ihme, että Aapa lapsena joskus ajattelikin, että äiti ja ämmi olivat saattaneet olla edellisessä elämässään valaita. Tyttö itse souti jo kuusivuotiaana luodolle keräämään linnunmunia.

Ämmin mukaan elämässä on vain kaksi mahdollisuutta: haihtua ilmaan tai tulla osaksi merta… Täällä meri on kaikkialla. Se on elinehto. Vedessä navigoiminen ja sieltä elannon hankkiminen ovat taidoista tärkeimmät.

Maaliskuu 1959 oli käännekohta Aapan elämässä. Silloin äiti lähti kansainvälisen tutkimusryhmän mukana Jäämerelle tarkkailemaan oudosti käyttäytyviä valaita ja otti kymmenvuotiaan Aapan mukaansa. Seurasi onnettomuus, jossa äiti kuoli ja Aapa sai kasvoihinsa jäljet loppuelämäkseen: vaurioituneen silmän ja posken yli ulottuvan syvän arven. Isoäiti ja Edda-serkku huolehtivat tytöstä onnettomuuden jälkeen, mutta Aapa ei muistele tuota aikaa hyvällä.

Kotiseudulle palaaminen nostaa Aapan tunteet pintaan. Ollaan kveenien eli Norjaan 1700–1800-luvuilla muuttaneiden suomalaisten alueella, jossa vähemmistökieltä puhuvia yhä syrjitään. Ja heti kylään tultaessa on Aapaa suuresta onnettomuudesta muistuttamassa aikoinaan rantaan huuhtoutuneen valaan suunnaton luuranko. Sukulaiset, tuttavat, kyläläiset – kaikki raivostuttavat Aapaa ja kaikkia hän kohtelee töykeästi ja ivallisesti.

Ämmin tilanteesta huolimatta Aapa keskittyy hoitamaan työtään. Hänen tehtävänään on värvätä haastateltavaksi Henrik Larssen, joka oli Norjan ensimmäisen öljysuonen löytäjien joukossa ja josta tuli maan taitavin öljynporaaja. Henrik oli mukana vuoden 1959 onnettomuudessa ja Aapan näkemyksen mukaan syyllinen äidin kuolemaan - nyt mies voisi korvata osan velastaan auttamalla Aapaa.

Asiat eivät mene Aapan suunnitelmien mukaan. Hän yrittää kyllä työnantajansa linjan mukaisesti kieltää tiedot ilmasto lämpenemisestä, mutta ei voi loputtomiin sulkea korviaan todisteilta, joilla häntä eri tahoilta pommitetaan. Vedenalaisesta öljynetsinnästä ja -porauksesta aiheutuva melu vaikuttaa valaiden kuuloon ja suunnistuskykyyn, mikä selittää niiden oudon käytöksen. Öljyvuodot saastuttavat meriä ja tuhoavat niiden eliöstöä. Näistä asioista on tiedetty jo vuosikymmeniä, mutta rahan ääni on ollut voimakkaampi.

Meren muisti -romaani on kokoonsa nähden hämmästyttävän monikerroksinen. Ensinnäkin aidonoloiset henkilöt ja heidän välisensä suhteet. Keskeisin kaikista on minäkertoja Aapa, joka tarinan edetessä joutuu – ja pystyy – korjaamaan käsityksiään niin omista muistoistaan kuin ilmastonmuutoksesta. Entä kenen matkapäiväkirjasta ovat Arktiksella tutkimusta tekevällä aluksella kirjoitetut katkelmat? Yhdeksi henkilöksi tekisi mieli tarjota myös merta – niin persoonalliseksi se kuvataan.

Lisäksi kirja sisältää paljon kiinnostavaa tietoa sulautettuna itse tarinaan niin taidokkaasti, ettei juonen imu hetkeksikään katkea. Linnuista, valaista, pohjoisen eläimistä. Perinteistä, kielestä, käsitteistä, ruoista. Merivirroista, Pohjoiseen jäämereen liittyvistä uhista. Ennen kaikkea ilmastokatastrofista niin painokkaasti, ettei sitä voi olla ymmärtämättä. Ihmiset ehkä yrittävät salata ja unohtaa tekemänsä asiat, mutta meri muistaa.

   Mitä kauemmaksi pääsemme, sitä syvemmin ymmärrämme, mitä täällä olo tarkoittaa. Se tarkoittaa sitä, että kukaan meistä ei voi kääntyä enää missään kohtaa takaisin. 

   Olemme täällä loppuun asti, vaikka emme haluaisikaan.