SMITH, ALI: Kesä

Kustantaja: Kosmos 2023

Alkuteos: Summer (2020)

Suomennos: Kristiina Drews

Englannin kielen kesää tarkoittava sana summer tulee muinaisenglannin sanasta sumor, ja sen pohjana on indoeurooppalaisen kantakielen sana sam, jonka merkitys on sekä yksi että yhdessä.

Ali Smithin Vuodenaikakvartetti-sarjan päätösosa Kesä kokoaa yhteen aikaisemmista osista tuttuja teemoja ja henkilöitä. Teos alkaa varoituksella siitä, miten vaarallista on nykyhetkelle ominainen välinpitämättömyys maailman tapahtumia kohtaan, vääryyksien kuittaaminen olankohautuksella.

Kun valtaapitävät kaikkialla maailmassa alkoivat painostaa eri ihmisryhmiä uskonnon, etnisen taustan, seksuaalisen suuntautumisen, älyllisen tai poliittisen toisinajattelun perusteella: niin?

Tarina alkaa Brightonista, missä kuusitoistavuotias Sacha asuu yhdessä kolme vuotta nuoremman pikkuveljensä ja näyttelijän uraansa yhä haikailevan äitinsä kanssa. Paritalon toisessa puoliskossa asustaa isä uuden kumppaninsa Ashleyn kanssa. Sacha on hyvin valveutunut ja kantaa huolta niin kodittomista ja pakolaisista kuin ilmastonmuutoksestakin.

Pikkuveli Robert on välkky, mutta saattaa silti laukaista koulutunnilla: mitä vikaa on siinä jos sanoo että mustaihoisilla on vesimelonihymy? Robert ihailee Albert Einsteinia, mutta toisaalta harrastaa ultraväkivaltaista katastrofipeliä. Hänen tuorein jekkunsa on liimata Sachan käteen ohuesta lasista tehty tiimalasin muotoinen munakello, jotta siskolla olisi aina ”aikaa käsillä”.

Sachaa auttamaan osuvat Talvi-teoksessa tavatut Arthur ja Charlotte eli Art in Nature -blogin pitäjät. He ovat toteuttamassa Artin vastikään kuolleen äidin tahtoa ja viemässä suurta marmorikuulaa jollekulle Suffolkissa asuvalle vanhalle miehelle. Matkalle lähtevät spontaanisti mukaan myös Robert ja Sacha sekä äiti Grace.

Marmorikuulan saa sarjan ensimmäisestä osasta Syksy tuttu Daniel Gluck. Hän on nyt 104-vuotias ja elää usein unimaailmassaan joko toisen maailmansodan aikaisilla englantilaisilla internointileireillä tai nuorena ”kesäveljenä” nokkelaälyisen pikkusiskonsa Hannahin luona Saksassa. Danielista huolehtii naapurin tyttö Elisabeth, joten hän ei enää altistu hoivakodin tartunnoille.

Matkan seurauksena henkilöt löytävät uusia tuttavia ja omaksuvat uudenlaisia ajatuksia ja näkemyksiä. Erilaisia kiintymyssuhteita alkaa risteillä heidän välillään eikä perheeseen kuulumiseen vaadita sukulaisuutta, ei ehkä edes kasvokkain tapaamista. Kuin ohimennen kirjailija tulee selittäneeksi senkin, miksi Sacha ja Robert kuuluvat tarinaan niin kiinteästi.

Ali Smith rinnastaa oivaltavasti ihmiskunnan historian eri aikakausia. Maailmansotien aikana kaikki vihollisiksi epäillyt kerättiin vankilamaisille internointileireille; nykyisin hallitus rakentaa piikkilanka-aidan ympäröimiä säilöönottopaikkoja sellaisille ihmisille, jotka eivät kuulu tähän maahan.

Danielin sisko Hannah auttoi toisen maailmansodan aikana henkensäkin uhalla vainottuja ihmisiä turvaan. Arthurin täti Iris puolestaan muuttaa 2020-luvun alkaessa Cornwallissa sijaitsevan suuren talonsa turvapaikaksi pakolaisille, jotka ”vapautetaan” vastaanottokeskuksista viruksen pelossa (ei siis myötätunnosta tai hyvän lainsäädännön ansiosta).

Britannian politiikkaa ja poliitikkoja kirjailija ei päästä vähällä. ”Potra pellavapäinen peto” epäpätevine hallituksineen ei odottanut joutuvansa todella hallitsemaan, vaan aiheutti pandemian aikaan tuhansien ihmisten kuoleman viivyttelyllään. Maan rattaita pitivät tosiasiassa pyörimässä ihmiset, joita ei kunnolla edes arvosteta.

Lakkaisivat käyttämästä sotatermejä ja sota-ajan kuvakieltä. Tämä ei ole sotaa. Tämä on sodan vastakohta. Pandemia tekee muureista ja raja-aidoista ja passeista tasan niin turhia kuin ne luontoäidin mielestä ovatkin.

Taiteen merkitystä ei käy vähätteleminen. Sota-ajan internointileirillä monet kestivät järjissään saadessaan kuunnella musiikkia, kirjoittaa, piirtää tai tehdä taidetta vaikkapa ruoanjätteistä. Puhuttelevista elokuvista kirjailija nostaa esiin erityisesti Lorenza Mazzettin kahdesta kuuromykästä miehestä kertovan filmin Together. Kirjailijoista eniten tilaa saavat Smithille tuttuun tapaan Shakespeare ja Dickens.

Tietenkin kirjassa puhutaan kesästä! Jollakulla on mielessä yksi tietty ihana kesä, toisella nuoruuden kesät talvikaudesta poikkeavine rooleineen, kolmannella taivaalla kiitävät tervapääskyt. Onko täydellistä kesää silti olemassakaan? Nykyaikana vallitsevaan käsitykseen, että kesästä pitäisi nauttia, kirjailija rinnastaa internointileiriläisten katseet aidan takaa ja nimenhuudon aikana palaneet päänahat.

Kesässä keskeistä on sen kuviteltu päämäärä. Me pyrimme vaistomaisesti sitä kohti, niin kuin sillä olisi jokin vääjäämätön tarkoitus. Me etsimme sitä aina, kaipaamme sitä, suuntaamme koko vuoden ajan kulkumme sitä kohti, niin kuin taivaanranta pitää sisällään auringonlaskun lupauksen.

Ali Smith on kaikissa Vuodenaikakvartetin osissa pyrkinyt herättämään kriittisen ajattelun ohella myös toiveikkuutta. Kesässä hän vetoaa useampaankin otteeseen anteeksiantoon, joka on ainut keino muuttaa historian vääjäämätöntä kulkua. Anteeksiannosta on kyse myös Shakespearen näytelmässä Talvinen tarina, josta yksi henkilöistä poimii viestin: älkää huoliko, toinen maailma on mahdollinen.

Ja vielä tämä oivallus:

Pahuus tahtoo vain yhtä: lisää sitä itseään. Se huutaa minä minä minä ei muuta kuin minä yhä uudelleen. Yhtäkkiä tajusin, että se on samanlaista kuin ohut sammal, joka leviää nopeasti kaikkialle, mutta joka on helppo potkia pois, koska se takertuu vain pintaan.

Kesä on todellinen yksityiskohtien ja oivallusten aarreaitta. Siinä on nokkelaa sanailua ja kuivaa huumoria, joka saa välillä nauramaankin. Pohdinnat sanojen taustoista ja sisällöistä ovat mielenkiintoisia. Millaisia merkityksiä englanninkielisistä sanoista löytyy, kun ne puretaan osiin? Miten sanat kääntyvät muille kielille? Mitä tapahtuu ihmiselle, joka kadottaa sanat?