SMITH, ALI: Syksy

 Kustantaja: Kosmos 2022

Alkuteos: Autumn (2016)

Suomennos: Kristiina Drews

Skotlantilaista Ali Smithiä (s. 1962) pidetään yhtenä sukupolvensa omaäänisimmistä brittikirjailijoista. Häneltä on suomennettu aiemmin romaanit Satunnainen (Otava, 2006) ja Oli kerran kello nolla (Otava, 2013). Pikaisesti vuoden 2016 kansanäänestyksen jälkeen ilmestynyt Syksy oli ensimmäinen brexitiä käsitellyt romaani ja aloitti samalla Smithin Vuodenaikakvartetti-sarjan.

Vuonna 2016 taidehistorioitsija Elisabeth Demand on 32-vuotias sinkku, joka luennoi nollatuntisopimuksella lontoolaisessa yliopistossa. Kansanäänestys Yhdistyneen kuningaskunnan kuulumisesta Euroopan Unioniin on saanut puolet kansasta tyrmistymään ja puolet iloitsemaan. Muukalaisvihamielisyys kasvaa. Espanjalaisille turisteille huudetaan: ”Tämä ei ole Eurooppa. Menkää takaisin Eurooppaan.” Elisabethin yleensä tv-sarjoihin syventynyt äiti aloittaa yllättäen oman henkilökohtaisen protestiliikkeensä lähistölle nousseita muureja vastaan.

 Kautta koko maan jakautunut valtakunta, aita täällä, muuri tuolla, raja täällä, rajanylitys tuolla…

Elisabeth itse ei kuitenkaan ennätä pohtia kovin paljon maan poliittista tilannetta. Ensinnäkin hänen yrityksensä saada uusi passi vanhentuneen tilalle muuttuu postitoimistossa pitkälliseksi, turhauttavaksi ja absurdiksi näytelmäksi, joka päättyy hakemuksen hylkäämiseen merkinnällä: Pää väärää kokoa. Samantapainen tilanne toistuu, kun Elisabeth yrittää asioida terveysasemalla äitinsä puolesta.

Toisekseen Elisabeth on huolissaan 101-vuotiaasta ystävästään Daniel Gluckista, joka on muuttanut hoitokotiin. Joka kerta Elisabethin saapuessa vierailulle (teeskennellen lähisukulaista) vanha herra nukkuu reagoimatta ympäristöönsä ja hoitajat selittävät, että pidentyneet unijaksot enteilevät lähestyvää kuolemaa. Tosiasiassa Daniel näkee omituisia unia, joissa on jälleen nuori tai kenties sittenkin jo kuollut.

Kesän veli, syksyn sisko / haipui ajan pimeihin, / lentää lehdet syksyn harmaan. / Kerran löydän siskon varmaan / tämän laulun sävelin.

Elisabeth oli kahdeksanvuotias tutustuessaan vuonna 1993 naapuriinsa Danieliin. Paljon elämässään kokeneen kahdeksankymppisen herrasmiehen ja nopeaälyisen koulutytön välille syntyi lämmin suhde, mitä tytön äiti ensin tuki, koska saattoi käyttää Danielia ilmaisena lapsenhoitajana. Elisabethin tullessa teini-ikään äiti alkoi kuitenkin pitää tyttärensä ja Danielin suhdetta luonnottomana ja epänormaalina. Hän yritti kieltää tapaamiset. Turhaan.

Daniel opetti sanaleikkien ja pelien avulla Elisabethia etsimään asioista aina erilaisia ja yllättäviäkin puolia, sillä pienillä yksityiskohdilla saattaa olla yllättävän laaja vaikutus. Mikä on totta? Mitä voi kyseenalaistaa? Mitä voi unohtaa? Mies myös ohjasi tyttöä lukemaan kirjoja ja kysyy vielä myöhemminkin aina tavatessa ensimmäiseksi, mitä Elisabeth sillä hetkellä lukee. Niinpä Elisabeth siirtyi vähitellen hevoskirjoista vaativampiin teoksiin, esimerkiksi Charles Dickensin Kahteen kaupunkiin ja Aldous Huxleyn Uljaaseen uuteen maailmaan.

Kukaan ei puhunut niin kuin Daniel. / Kukaan ei ollut puhumatta niin kuin Daniel.

Danielin menneisyydestä ei paljon kerrota, mutta se on selvää, että hän rakastaa kirjoja, musiikkia ja kuvataiteita. Ainoan naispuolisen brittiläisen pop-taiteilijan Pauline Botyn (1938–1966) värikkäät maalaukset ja kollaasit ovat hänen sydäntään lähellä siinä määrin, että hän puhuu niistä ainoana todellisena rakkautenaan. Elisabethia tuo lause satuttaa, mutta kyllä hän itsekin viehättyy traagisen kohtalon kokeneesta taiteilijasta, johon liittyen väläytetään myös Britanniaa 1960-luvulla ravistellutta Profumo-skandaalia.

Syksy-teoksessa kritisoidaan Britannian poliittista elämää, mutta hienoiseen huumoriin käärittynä. Muitakin suuria aiheita kirjassa sivutaan: pakolaisten kohtaloita, ilmastonmuutosta ja ihmisten – etenkin naisten – valinnanvapautta. Silti siinä vallitsee unenomainen tunnelma, jossa aika liukuu miltei huomaamatta nykyhetkestä menneeseen ja takaisin. On oltava tarkkana huomatakseen hienovaraiset viittaukset eri asioihin.

Kirjassa on paljon kiinnostavia tyylivaihteluja pitkistä luettelorimpsuista lähtien, mutta etenkin luonnonkuvaukset ovat kuin sanallisia maalauksia. Tässä kirjassa ne tietenkin kuvaavat syksyn vaivihkaista etenemistä kohti talvea: kypsyviä hedelmiä, pois muuttavia lintuja, värikkäiksi muuttuvia puita, viimeisiä kukkia. Sumua ja tuulta. Tunnelma ei ole katkera, vaan lempeä ja odottava.

Kesä ei tunnu jääneen vielä kovin kauas taakse, ei oikeastaan, paitsi että päivästä lohkeaa vaivihkaa palanen, hämärän pitsi hiipii yhä lähemmäs kosteine helmoineen, kasvit käpertyvät tyynesti itseensä ja kaiken keskellä riippuvat hämähäkinseitteihin tiivistyneet pisarat.