ERPENBECK, JENNY: Kairos

Kustantaja: Tammi 2025

Alkuteos: Kairos (2021)

Suomennos: Jukka-Pekka Pajunen

Kansi: Laura Lyytinen

Jenny Erpenbeckin romaani Kairos alkaa tilanteesta, jossa Pittsburghissa asuvalle Katharinalle tuodaan hänen entisen rakastettunsa Hansin jäämistöstä kaksi laatikollista kansioita, papereita ja kuvia. Katharinalla itsellään vastaavanlaista materiaalia on matkalaukullisen verran. Jossain vaiheessa Katharina alkaa vertailla muistiinpanoja keskenään. Siitä syntyy tarina.

Kreikankielinen sana kairos tarkoittaa hetkeä, joka on jollakin lailla merkittävä tai kriittinen. Itäberliiniläisille Katharinalle ja Hansille tällainen hetki on 11. heinäkuuta 1986, kun heidän katseensa väentungoksessa kohtaavat toisensa kerran ja vielä toisenkin. Sen jälkeen heidän askeleensa vievät kuin sanattomasta sopimuksesta samaan suuntaan.

Yhdeksäntoistavuotias Katharina opiskelee kirjapainossa latojaksi. Hans puolestaan on viisikymmentäkolmevuotias kirjailija ja ”vakinaisena freelancerina” radiossa. Hän kuului nuorena Hitler-Jugendiin, mutta muutti jo kahdeksantoistavuotiaana Liittotasavallasta Itä-Saksaan. Vaimoltaan ja neljätoistavuotiaalta pojaltaan Hans salaa suhteensa visusti, kun taas Katharina kertoo siitä sekä vanhemmilleen että ystävilleen. Tytön toiveissa on avioliitto ja lapsi.

Pariskunnalle kehittyy pian ikiomia rituaaleja ja kokeneen naistenmiehen kaipaamia seksuaalisia erikoisuuksia. Hans uskoo tavoittavansa tässä suhteessa samanlaista tuoreutta kuin teinivuosinaan, joskin käyttäytyy usein kuin oppilastaan kotrolloiva opettaja. Hän tutustuttaa Katharinan eri taiteenlajeihin, mutta miten tulkita se, että kiihkeän rakastelun takana soi Mozartin Requiem?

Yksi Katharinan unelmista toteutuu, kun hän pääsee Frankfurt an der Oderiin opiskelemaan lavastusta ja pukusuunnittelua. Nuoren lavastusassistentti Vadimin pyyteetön ystävyys alkaa vähitellen vedota Katharinaan ja kuin huomaamatta suhde muuttuu myös fyysiseksi. Hans menee täysin pois tolaltaan, kun ”petos” paljastuu hänelle. Hän kieriskelee itsesäälissä ja haukkuu, syyllistää ja kiusaa Katharinaa. Nuori nainen alistuu.

Hans: Sinä et selvinnyt kokeesta. Paha voi toistua aina uudestaan. Pysyäkseni yhdessä sinun kanssasi minun on siis muututtava välinpitämättömäksi sinua kohtaa. On tehtävä suuresta asiasta keskinkertaista. Mutta kannattaako sen eteen sitten enää nähdä vaivaa? Raahaanko itseäni eteenpäin puolitehoisesti, vaikka olen sentään joskus tiennyt, mitä onni on?

Katharina: Katharina on loputtoman kiitollinen Hansille siitä, ettei Hans ajanut häntä välittömästi tiehensä ja jättänyt lopullisesti sen jälkeen, mitä oli tapahtunut. Että Hans haluaa auttaa häntä muuttumaan toiseksi.

Rakkaustarinan taustalla DDR elää mullistuksen aikoja, vaikka politiikkaan välinpitämättömästi suhtautuva Katharina ei sitä huomaakaan. Katharina ei ole kotimaassaan törmännyt ikävyyksiin (esimerkiksi Stasiin) eikä rajoitteisiin, vaan päässyt jopa vierailemaan isoäidin luona Kölnissä. Hans taas vastustaa muutoksia aktiivisesti, koska haluaa pitää kiinni vanhasta maailmankuvastaan.

Berliinin muurin murtuminen ja Saksojen yhdistyminen muuttaa entisen Itä-Saksan täysin. Katunäkymät muuttuvat, tutut talot häviävät. Monet menettävät pitkäaikaiset työpaikkansa, Hans muiden mukana, Hinnat nousevat länsiosan tasolle eivätkä ihmiset enää pysty hankkimaan tarvitsemiaan asioita. Näiden muutosten jaloissa katoaa rakkauskin.

Tähän asti tarina on koostunut Katharinan tutkimasta aineistoista. Henkilöiden luonteista ja heidän nopein vedoin piirretystä menneisyydestään on syntynyt hyvä käsitys. On kuitenkin vielä yksi asia, jonka tarkistaakseen Katharina joutuu matkustamaan Berliiniin. Viranomaisten myöntämä lupa avaa pääsyn arkistoon, mistä löytyvä tieto saattaa hieman yllättää.

Kairos-romaanin tasapainoton rakkaussuhde ei ole kovinkaan ainutlaatuinen, mutta sen rinnastaminen DDR:n poliittiseen tilanteeseen antaa sille mielenkiintoista särmää. Hieno on myös Erpenbeckin tapa kirjoittaa. Esimerkiksi jonkin lauseen toistaminen tietyin väliajoin tuo tekstiin yllättävää painavuutta, samaten se, että henkilöiden keskenään ristiriitaisia ajatuksia ja sanomisia esitetään peräkkäisissä lauseissa.

Enää koskaan ei ole niin kuin tänään, Hans ajattelee. Näin tulee nyt olemaan ainiaan, Katharina ajattelee. Sitten uni sammuttaa kaikki ajatukset, ja se mitä heille tapahtui, kirjoitetaan heidän aivokuoreensa, heidän siinä rauhallisesti hengittäessään ja vieri vieressä maatessaan.

Jenny Erpenbeck syntyi vuonna 1967 Itä-Saksassa. Hän on opiskellut kirjansidontaa ja musiikkiteatteria ja toiminut kirjailijantyönsä ohella oopperaohjaajana. Vuonna 2017 Erpenbeckin romaani Mennä, meni, mennyt sai italialaisen Strega-palkinnon parhaana eurooppalaisena käännösromaanina. Romaani Kairos puolestaan voitti kansainvälisen Booker-palkinnon vuonna 2024.

 

SCHEPP, EMELIE: Kuolema heinäkuussa

Kustantaja: Otava 2025

Alkuteos: Hundra dagar i juli (2024)

Suomennos: Hanna Arvonen

Ruotsalainen Emelie Schepp (s.1979) on voittanut kolme kertaa Vuoden dekkarikirjailija -palkinnon ja kahtena vuonna peräkkäin Storytel Awards – jännityskirjapalkinnon. Maailmamaineeseen hän nousi Jana Berzelius -sarjalla, josta on tehty myös tv-sarja. Motalaan sijoittuva Kuolema heinäkuussa on itsenäinen teos, mutta voisi hyvinkin aloittaa uuden sarjan.

Opettaja Johan Sundin on metsästäjäkurssilla, kun kuulee Amanda-vaimonsa kanssa puhelimessa keskustellessaan jotain niin huolestuttavaa, että hälyttää poliisit ja ajaa itse kotiin kiireimmän kaupalla. Koti on tyhjä, Amandan auto poissa ja puhelin suljettu. Myöhemmin auto tallentuu valvontakameran kuvaan ja löytyy hylättynä pieneltä metsätieltä. Ei jälkeäkään Amandasta.

Kokonainen vuosi kuluu eivätkä poliisi tai omia tutkimuksiaan tekevä Johan pysty selvittämään, mitä Amandalle tapahtui. Jotkut epäilevät Amandan lähteneen vapaaehtoisesti omille teilleen, jotkut pitävät Johania syyllisenä murhaan. Somessa miestä syytetään ja uhkaillaan. Vuosipäivänä naapuri kuulee Johanin kotoa laukauksia ja hälyttää poliisit paikalle.

Rikostutkija Maia Bohmille Johan Sundinin kotiin meneminen on ensimmäinen työtehtävä Motalan poliisissa. Hän ei tiedä mitään Johanin menneisyydestä tai siihen sisältyvistä tragedioista, mutta on kova kyselemään, nopea tarttumaan asioihin ja tottunut kuulustelemaan. Työpari Greg Wallace puolestaan on asunut Motalassa koko ikänsä ja tietää ehkä liikaakin paikkakunnan ihmisistä.

Maia ja Greg löytävät Johanin autotallista pahoin haavoittuneena ja metsästyskivääri vieressään. Olohuone on kuin tappelun jäljiltä. Onko Johan Amandan katoamisen vuosipäivänä vajonnut niin syvään toivottomuuteen, että on yrittänyt itsemurhaa? Vai onko hän löytänyt jollekulle vahingollista tietoa ja joutunut murhayrityksen kohteeksi?

… on aika helppo hankkia vihollisia, kun yrittää kaivella totuutta.

Johan viedään sairaalan teho-osastolle, mutta toipuminen näyttää epävarmalta. Poliisi kuulustelee jälleen paljolti samoja ihmisiä kuin Amandan katoamisen jälkeen. Jotkut valehtelevat tai salailevat asioita, mutta eivät välttämättä Amandan tai Johanin tapauksiin liittyen. Pienet tiedonjyvät sentään vievät tutkimusta eteenpäin, mutta miksi niitä ei huomattu jo vuosi sitten?

Rikostukinnan ohella Maian elämää raskauttavat henkilökohtaiset murheet. Hän on muuttanut kahden lapsensa kanssa Motalaan äitinsä luo pystyäkseen maksamaan edesmenneen miehensä valtavia pelivelkoja. Lisäksi Maian kolmetoistavuotias Tim-poika on hyvin huonossa kunnossa. Apupumppu riittää enää hädin tuskin pitämään hänen sydämensä toiminnassa, mutta sopivaa luovuttajaa ei ole löytynyt.

Tiedätkö, mikä on pahinta? Että teenpä mitä tahansa, en pysty parantamaan poikaani. Voin vain seisoa vieressä ja odottaa uutta sydäntä. Joinakin öinä minua ahdistaa niin klaustrofobisesti, että haluaisin vain karjua suoraa huutoa.

Kuolema elokuussa -dekkarin lukija joutuu jännittämään kahta asiaa. Selviääkö se, mitä Amandalle ja Johannille tapahtui? Ennättääkö Tim saada uuden sydämen ajoissa? Tapahtumat kietoutuvat toisiinsa ja vauhti vain kiihtyy loppua kohti. Yllätyksiä tulee vastaan, toiset tyrmistyttäviä ja toiset ilahduttavia.

Kirjan henkilögalleria on monipuolinen. Näkökulma on enimmäkseen Maia Bohmin, joka tulee tutuksi kaikkine rosoineen ja lapsuudesta asti kertyneine traumoineen. Maia toimii joskus melko päättömästi eikä aina muista, että hänellä Timin lisäksi on myös seitsemänvuotias tytär. Hänen hätänsä Timiin liittyen on kuitenkin kuvattu riipaisevasti ja uskottavasti. Jälkisanoissa selviää, miksi on näin.

FEENEY, ALICE: Kivi, paperi, sakset

Kustantaja: Gummerus 2025

Alkuteos: Rock Paper Scissors (2021)

Suomennos: Outi Järvinen

Battersean koiratarhalla Lontoossa työskentelevä nelikymppinen Amelia voittaa jouluarpajaisissa loman Skotlannissa. Matka on suoritettava tiettynä viikonloppuna eikä Amelia aio antaa tilaisuuden mennä ohi, vaikka juuri tuoksi ajankohdaksi Britanniaan ennustetaan ennätysmäisen kovaa lumisadetta. Aviopuoliso Adam uumoilee pahinta, mutta joutuu taipumaan. Vanha Bob-koira on myös mukana.

Adam on saavuttanut mainetta miehenä, joka pystyy laatimaan keskinkertaisestakin kirjasta loistavan käsikirjoituksen elokuvaan tai televisiosarjaan. Varsinaisesti hän nousi huipulle saadessaan luvan käsikirjoittaa erakkomaisen menestyskirjailija Henry Winterin teoksia. Suurimpana unelmana Adamilla olisi kuitenkin päästä tuottamaan omaa Kivi, paperi, sakset -käsikirjoitustaan.

Amelian ja Adamin avioliitto alkoi kiihkeänä, mutta on ajan myötä väljähtynyt. Pariskunnalla on tuskin mitään yhteistä – ei edes lasta, sillä Adam ei halua siirtää eteenpäin neurologista poikkeavuuttaan  prosopagnosiaa eli kasvosokeutta. Hän ei tunnista edes vaimoaan kasvojen vaan eleiden ja olemuksen perusteella. Yhteinen viikonloppu on viimeinen mahdollisuus korjata avioliitto.

Adam: Vaimoni sydän on varjoisampi kuin moni metsä. Hän onnistuu ehkä huijaamaan kaikkia muita, mutta minä tiedän kuka hän todellisuudessa on ja mihin hän pystyy. Juuri sen vuoksi olen henkisesti niin nitistetty nykyään – rakkautta ei enää ole jäljellä.

Amelia: Mieheni ei tunne koko tarinaa, mutta hän tietää että tämä viikonloppu on viimeinen mahdollisuus korjata rikkonaista. Sitä hän sen sijaan ei tiedä, että jos asiat eivät suju suunnitelmien mukaan, vain toinen meistä palaa kotiin.

Lumiongelmista huolimatta pariskunta pääsee Blackwateriin, missä vuorten ympäröimässä autiossa laaksossa odottaa asuinkäyttöön kunnostettu goottilainen kappeli. Kukaan ei ole vastaanottamassa vieraita, sisällä talossa on jäätävää, ei ole vettä eikä aina sähköäkään. Matkapuhelimet eivät löydä kenttää. Ilmapiirissä on jotain pahaenteistä ja outoja asioita tapahtuu: ovia avautuu itsestään, esineitä siirtyy paikoiltaan ja kappelin kello soi.

Laakson ainoa asukas on Robin. Hän elää boheemia ja karua elämää pienessä olkikattoisessa talossa kappelin lähellä valtava valkoinen kani ainoana seuralaisenaan. Robin seuraa epäluuloisena ja vihaisena Amelian ja Adamin saapumista, koska nämä ovat tunkeilijoita alueella, jota Robin pitää omanaan. Hän käynnistää pelin, mutta millaiset ovat panokset?

Elämä on kuin peliä, jossa tavallisista nappuloista voi tulla kuningattaria. Kaikki eivät kuitenkaan osaa pelata. Jotkut jäävät koko loppuelämäkseen vain nappuloiksi, koska eivät osaa tehdä oikeita ratkaisuja. Tämä on vasta alkua. Kukaan ei ole tehnyt vielä siirtoaan, koska he eivät edes tiedä olevansa mukana pelissä.

Skotlannin tapahtumiin limittyy kirjeitä, joita vaimo on kirjoittanut Adamille jokaisena häiden vuosipäivänä, mutta joita ei ole antanut eteenpäin. Niissä hän kertaa kuluneen vuoden tapahtumia ja kuvaa pariskunnan elämäntyylissä ja suhteessa tapahtuneita muutoksia sekä palauttaa mieleen omaansa ja puolisonsa menneisyyttä lapsuusajoista lähtien. Samalla paljastuu vähän kerrassaan erilaisia salaisuuksia.

Kivi, paperi, sakset on näppärästi rakennettu dekkari, jossa on hieman kauhuelementtejä. Ihmissuhteiden kuvaus on kiinnostavaa, sillä lempeän ulkokuoren takana voi asua häikäilemätön juonittelija tai jo lapsuudesta vinoon kasvanut yksilö. Kukapa kirjan kolmesta päähenkilöstä on täysin viaton? Lyhyistä luvuista koostuva kirja vetää mukaansa ja pystyy yllättämäänkin.

Englantilainen Alice Feeney (s. 1971) työskenteli BBC:ssä noin viisitoista vuotta. Hän alkoi kolmekymmentävuotiaana kirjoittaa junassa matkalla töihin ensimmäistä teostaan Sometimes I Lie, joka ilmestyi 2018 ja josta tuli kansainvälinen bestseller. Kirjasta on tehty televisiosarja, kuten myös Feeneyn kolmannesta teoksesta His & Hers. Kivi, paperi, sakset on Feeneyn neljäs romaani ja ensimmäinen suomennettu teos. Netflix-sarja on tulossa

NASEH, NEGAR & SANDSTRÖM, DAVID: Maanviljelijän kuolema

Kustantaja: Johnny Kniga 2025

Alkuteos: En bondes död (2023)

Suomennos: Jonja Rajala

Kansikuva: © Pär Wickholm / Johnny Kniga

Kolme romaania aiemmin julkaissut Negar Naseh (s. 1984) on lääkäri ja David Sandström (s. 1975) muusikko ja lauluntekijä. Pariskunnan ensimmäinen yhteinen dekkari Maanviljelijän kuolema valittiin Ruotsin parhaaksi esikoisdekkariksi vuonna 2023. Se aloittaa Västerbotten-sarjan.

Kirja alkaa dramaattisesti. Linda Lauri on ollut juhlimassa veljensä syntymäpäivää ja viipynyt yön yli. Nyt hän ajaa lumimyräkässä kotiin ja yrittää välillä turhaan tavoittaa puhelimalla avopuolisoaan Jensiä. Kotikujan päässä maasturi hieman huojahtaa – Jensiltä on varmaan pudonnut harvennushakkuun jäljiltä halko kärrystä. Vasta kotona kauhea totuus selviää Lindalle:

Pihatiellä on jotain, ja hän tietää, ettei se ole hukkapuuta. Minne tahansa elämä nyt johdattaakaan, polun on pakostakin kuljettava tuon kammottavan kasan kautta. Hän ottaa askeleen. Ja toisen… Hän kuulee kurkustaan kimpoavan vaikertavan äänen... Renkaanjäljissä silmälasit, hampaita. Hän kirkuu ja kaatuu maahan, Jensin ruumis kuin kasa kiviä hänen allaan.

Jensin kuolemasta puhutaan yhä, kun kuusikymppinen Marita Widmark saapuu juhannuksen jälkeen Uumajan lähellä sijaitsevaan lapsuudenkotiinsa toipumaan syöpähoidoista. Hänellä on seudulla yhä läheisiä ystäviä. On lapsuudentoveri Berit, joka tietää kaikki juorut. On lähes yhdeksänkymppinen Nancy, josta tuli Maritalle ja Beritille miltei toinen äiti ja joka on ottanut Lindan hoiviinsa. Ja on Gunnar, jonka kanssa voi olla ilman sitoumuksia ja paineita.

Jensin kuolema on kirjattu onnettomuudeksi: mies oli sammunut humalassa lumihankeen ja kuollut hypotermiaan. Tukholman poliisin siviilitutkijana työskentelevä Marita pitää päätöstä hätiköitynä. Jens ei käyttänyt alkoholia juuri koskaan – miksi hän olisi yhtäkkiä juonut itsensä sellaiseen tilaan, että olisi lähtenyt ulos pakkaseen ilman takkia ja kuollut muutaman metrin päässä kotiovesta? Itsetuhoinenkaan Jens tuskin oli, kun oli vuosien yrittämisen jälkeen tulossa isäksi.

Jensin kuolemasta hyötyi ainakin yksi ihminen: tilalla työskennellyt lomittaja, josta Jens oli uhannut tehdä rikosilmoituksen. Jensin mukaan mies oli isäntäväen poissaolon aikana jättänyt töitä tekemättä, elämöinyt talossa ja varastanut tavaraa. Rikosilmoitus olisi vaarantanut tämän - kuuleman mukaan väkivaltaan erittäin taipuvaisen - miehen mahdollisuuden saada enää seudulta töitä.

Marita alkaa tutkia Jensin kuolemaa kumppaninaan Uumajan poliisista iranilaistaustainen Bahar Parsipour, joka on rikostutkijana kokematon, mutta osoittautuu nokkelaksi, perusteelliseksi ja sinnikkääksi. Lukuisat haastattelut eivät selvitä Jensin kohtaloa, mutta tuovat esiin kylällä tapahtuvia laittomuuksia, joista varsin moni on tiennyt ja hyötynytkin.

Jensin tapauksen juuttuminen paikalleen stressaa Maritaa. Häntä rasittaa myös tyttärensä Fridan tapa päättää jokainen keskustelu syytöksiin vääryyksistä, joita on lapsuudessaan kokenut äitinsä itsekkyyden ja välinpitämättömyyden takia. Nyt Marita on Fridan mukaan syyllistynyt hirvittävään vastuuttomuuteen, kun on kymmenvuotiaan tyttärentyttärensä Karlan lomaviikon aikana jatkanut rikostutkimuksia.

Vaikuttaa jo siltä, että Jensin kuoleman selvittely joudutaan lopettamaan tuloksettomana, kun vielä löytyy odottamaton todistaja ja tarina saadaan tyydyttävään päätökseen! Maanviljelijän kuolema -dekkari ei pysty kaiken aikaa pitämään jännitystä yllä, mutta on silti miellyttävää luettavaa väkivallattomuutensa ja kiinnostavien henkilöhahmojensa ansiosta. Teoksessa on hyvällä tavalla ajattomuutta, vaikka tietyt maininnat kiinnittävätkin tarinan vuoteen 2018.

Lopuksi hieman pitkän elämän eläneen Nancyn viisautta:

Sitä on olemassa sellainen rikkaruoho, joka kitkee itse itsensä… Aika. Se kitkee itse itsensä.

Kaksi mahtavinta soturia ovat kärsivällisyys ja aika.

Aina on parempi tietää kuin olla tietämättä.

…kahdesta väärästä ei tule yhtä oikeaa… on hyvä pitää mielessä, ettei totuus ole aina helpotus, se ei ole lääke mihin tahansa vaivaan.

Me ihmiset rakastamme mielipiteitämme, ne ovat tunteittemme leiri. Niihin tarrautumalla voi vastustaa mitä tahansa. Totuus löytyy kuitenkin useimmiten sieltä, mistä viimeisenä aavistaisi. Pitää olla tilaa, pelivaraa, jotta voi ajatella täysin toisin…

Jos perhe ei kata rakkautta pöytään, lapsi löytää toisenlaista ravintoa.

Erheen tehneellä on oikeastaan vain yksi vastuu, ymmärtää ja oppia jotain itsestään.

MAULA, HANNI: Vintagea ja veritekoja

Kustantaja: Karisto 2025

Hanni Maula (s. 1976) opiskeli kirjastonhoitajaksi, mutta on työskennellyt parikymmentä vuotta toimittajana. Hän rakastaa suomalaista designia, huonosti käyttäytyviä puudeleita ja tuoreita munkkeja – ja näitä kaikkia sisältää myös hänen esikoisromaaninsa Vintagea ja veritekoja, joka aloittaa Helvi Helve tutkiin -dekkarisarjan. Kirja sai alkunsa tarinanpätkistä, joita Maula kirjoitti piristykseksi nyt edesmenneelle äidilleen.

Eläkkeellä oleva kirjastonhoitaja Helvi Helve on huolissaan, kun säästäväisyydestään tunnetun naapurin talossa ovat valot palaneet yötä päivää jo viikon verran. Ari Paatero ei ole mukava mies, mutta Helvi päättää kuitenkin  tarkistaa tilanteen ulkoiluttaessaan pientä valkoista puudeliaan. Hän löytää miehen kuolleena.

Poliisin mielestä Paateron kuolema on luonnollinen: syöpää sairastavan miehen sydän on pettänyt. Helvin mielestä asiassa on jotain hämärää. Miksi sohvan alla oli rahaa täynnä oleva salkku? Mihin ovat kadonneet ulos asti näkyneet komeat kattovalaisimet? Helvi saa tukea naapuriin muuttaneelta Riitalta, joka tähän asti on Helvistä tuntunut ihan liian touhukkaalta ja tunkeilevalta.

Hauhon kylän pienen kaupan yhteydessä olevassa kahvilassa keskustelu velloo. Miten sähköasentajana toiminut Ari Paatero on onnistunut hankkiman ainutlaatuisen kokoelman Paavo Tynellin valaisimia? Kuinka paljon hänen poikansa Pasi mahtaa hyötyä perinnöstään?  Mitä tapahtui Arin Lara-tyttärelle, joka katosi Ruotsiin ja kymmenen vuoden jälkeen julistettiin kuolleeksi?

Hautajaisten jälkeen Paateron talo tyhjennetään. Osa tavaroista menee kaatopaikalle, osa tiettyyn antiikkiliikkeeseen myytäviksi. Helvi ja Riitta painavat mieleensä yksityiskohtia ja pääsevät jopa taloon sisälle tarjoutuessaan auttamaan hoivafirmalle kuuluvien tavaroiden etsinnässä. Mukaan tarttuu jotain, minkä perusteella naisten näkemys vainajasta muuttuu.

Yöllä syttyy tulipalo Paateron pihapiirissä sijaitsevassa varastossa, jota ei ole voitu tyhjentää avaimen puuttuessa. Varaston raunioista löytyy yllättäen ihmisen jäänteitä. Se saa Helvin ja Riitan heti spekuloimaan, onko vainaja ehkä Lara? Vanhempi konstaapeli Anna Järvinen yrittää toppuutella rouvia ja kehottaa heitä jättämään selvittelytyöt poliisille.

”Paateron kuolinpesässä kyti sitten suurempikin salaisuus. Tuhopoltto saattaa kaiken tapahtuneen uuteen valoon”, Helvi maistelee ruumispaljastusta kuin suklaarasian suosikkikonvehtia.

Helvi ja Riitta ovat kuitenkin koukussa etsiväntyöhönsä ja ottavat joukkoonsa myös kyläkaupan työntekijän ja munkinpaistossa mestarillisuutta tavoittelevan nelikymppisen Hannun, joka pelkää tapahtumien jollakin lailla liittyvän omaan menneisyyteensä. Tieto Pasi Paateron kuolemasta auton töytäisemänä herättää kysymyksen, onko liikkeellä Hauhon ensimmäinen sarjamurhaaja?

Paavo Tynellin lamput tuntuvat olevan nyt tapahtumien keskiössä. Helvi, Riitta ja Hannu matkustavat Fiskarsin antiikkimarkkinoille ja Anna Järvinen lähtee varmuuden vuoksi heitä paimentamaan. Riitta tutustuu ryhmään, jonka jäseniä eräs tietty antiikkikauppias on petkuttanut. Hannu jäljittää gangsteriksi epäilemäänsä miestä. Helvi ja puudeli löytävät ruumiin.

Hän tuumii kaikkia niitä pieniä valintoja, jotka ovat tuoneet hänet tänne, ruukki-idylliin vintagemurhaajajahtiin. Kokonaisuus on vielä sumea ja tulevat askelmerkit epäselvät, mutta hän on pikkuhiljaa alkanut sietää epävarmuutta paremmin, pelätä vähemmän. Jos tuo mahdoton puudeli oppii uusia temppuja, ei sen pitäisi olla mahdotonta nelikymppiselle miehellekään.

Seuraa monenlaista tohinaa ja pelottavia tapahtumia, kunnes poliisi uskoo olevansa täysin selvillä siitä, miten tapahtumat ovat edenneet ja ketkä ovat syyllistyneet murhiin. Helvi ei kuitenkaan ole täysin tyytyväinen – yksi pieni osa ketjusta puuttuu. Ja oikeassahan hän on!

Vintagea ja veritekoja -dekkari on lukuisista ruumiista huolimatta leppoisaa luettavaa. Mikään esille tuleva asia ei ole turhaa, vaan liittyy tapahtumiin tavalla tai toisella. Tyyli on leikittelevää ja henkilöiden repliikeissä esiintyy monentasoista huumoria. Itsetietoinen, säännöistä piittaamaton ja suorasukainen Helvi sisältää enemmän ulottuvuuksia kuin uskoisikaan, kuten myös hänen mussukkansa, äkeä pikku puudeli.

 

WARE, RUTH: Viimeinen pari

Kustantaja: Otava 2025

Alkuteos: One Perfect Couple (2024)

Suomennos: Elina Koskelin

Ja kun nainen taistelee miestä vastaan, hän tajuaa kaksi asiaa. Hän tietää niiden olevan polttavan, epätoivoisen totta. Yksi: tämän voittaa joko mies tai hän, ja jos hän päästää irti, hän on se, joka hukkuu aaltojen alle. Ja kaksi: jotta jonkun voi tappaa tällä lailla, on toivottava hänen kuolemaansa joka solullaan.

Lyla on kolmekymppinen pätkätöitä tekevä virologi. Hän on luonteeltaan järkevä ja perustaa tekemisensä aina tutkittuihin tosiseikkoihin. Hän on yli kaksi vuotta seurustellut komean näyttelijän kanssa, joka on toistaiseksi turhaan etsinyt menestystä. Nico on kuitenkin ainainen optimisti, mikä seurustelun alkuvaiheissa tuntui Lylasta hyvin hellyttävältä.

Nyt Nico on saanut kuulla ”Viimeinen pari” -nimisestä tositelevisio-ohjelmasta, johon etsitään vakiintuneita pariskuntia. Tässä saattaa olla hänen suuri tilaisuutensa! Lylan mielestä tuottajan esittelemä suunnitelma kuulostaa varsin epämääräiseltä ja keskeneräiseltä, mutta Nicon mieliksi hän suostuu osallistumaan, kun pari tulee valituksi ohjelmaan.

Jakartasta lähtevällä laivalla viisi kilpaan osallistuvaa pariskuntaa tapaa ensi kertaa toisensa. Kilpailijat ovat näennäisesti eri-ikäisiä ja etniseltä taustaltaan erilaisia, mutta Lyla tuntee silti olevansa muista poikkeava. Hän ei ole kohtalokas nainen vaan ”naapurin tyttö”. Hän on kuiva tutkija eikä somevaikuttaja tai mediapersoona kuten useimmat muut kilpailijat.

Jokainen kilpailuun osallistuva joutuu luovuttamaan pois älylaitteensa, mitä ennen kaikki varmuuden vuoksi ilmoittavat läheisilleen olevansa muutaman viikon ajan tavoittamattomissa. Lylalla on kuitenkin alusta pitäen ollut suunnitelmana mokata jokin tehtävä ja päästä nopeasti lähtemään kilpailusta työprojektinsa pariin.

Eristäytynyt ”Onnellisen lopun saari ” on lumoava rantoineen ja luksusmajoineen, mutta rakennustyöt ovat selvästikin kesken ja kilpailijoista huolehtiva henkilökunta puuttuu. Osallistujat tuonut laiva lähtee illalla viemään ensimmäistä (yllättävää) kisasta pudonnutta helikopterikentälle ja jättää tuotantoryhmästäkin saarelle vain yhden valvojan. Kuvauksia jatkavat majoihin sijoitetut kamerat.

Yöllä hirmumyrsky pyyhkäisee saaren yli kaataen puita, rikkoen majoja ja merivedestä juomavettä suodattavan laitteen. Turhaan kilpailijat odottavat laivaa, jonka olisi pitänyt aamulla tuoda kuvausryhmä takaisin saarelle. Radio sentään toimii ja sillä lähetetään hätäviestejä: Apua tarvitaan. Ihmisiä on loukkaantunut ja kuollut.

Päivät kuluvat. Pelastajia ei saavu. Kuumuus on hirveä. On pakko säännöstellä ruokaa ja pullovettä. Ihmiset alkavat riidellä keskenään ja alfaurokset taistelevat valta-asemasta. Ihmiset jakaantuvat heihin ja meihin, otteet kovenevat ja uhreja tulee. Radiolla lähetetään hätäviestejä: Ihmisiä on kuollut. Vesi ja ruoka loppuvat. Apua.

Viimeinen pari -teoksessa näkökulma on pääosin Lylan, joka kuvailee yksityiskohtaisesti saaren tapahtumia, mutta jonka tulkinnat niistä saattavat olla erheellisiä. Hänen selostukseensa lomittuu radioviestejä ja kursiivilla painettuja päiväkirjamerkintöjä, jotka alkavat oudosti poiketa yhä enemmän Lylan kertomista asioista. Tämä lisää tehokkaasti lukijan kokemaa jännitystä ja uteliaisuutta.

Waren kirjasta tulee ilman muuta mieleen William Goldingin klassikkoteos Kärpästen herra, joskin nyt koulupoikien tilalla ovat julkisuudenkipeät aikuiset. Toisaalta vaikutteita on ehkä saatu Agatha Christien dekkarista Eikä yksikään pelastunut. Analyyttisen ajattelun hallitseva Lyla kokoaa saamistaan tiedonmuruista kokonaisuuden, joka paljastaa lopulta tapahtumaketjun todellisen syyn ja luonteen. Ihan kiva suljetun tilan mysteeri!

GRYTTEN, FRODE: Päivä jona Nils Vik kuoli

Kustantaja: WSOY 2025

Alkuteos: Den dagen Nils Vik døde (2023)

Suomennos: Sanna Manninen

Kansi: Ville Laihonen

Minä olen Nils Vik, minä olen mies jolla on vene. Minä kuljin vuonon yli vene täynnä kasvoja, aika harvoja asioita voi verrata siihen, tähän veneeseen, joka varovasti etsiytyi vuonolle aamulla, joka hiipi takaisin illalla, löysi kotiin, purjehti tyyrpuuriin kohti kotia.

On 8. marraskuuta, sunnuntai ja Nils Vikin viimeinen päivä. Mies siistii kodin, jossa on asunut koko ikänsä, ensin vanhempiensa ja sitten Marta-vaimon ja kahden tyttären kanssa. Martan kuoltua ja lasten lähdettyä maailmalle hän on ollut yksinään. Lähtiessään Nils jättää pöydälle lapun: Olen lähtenyt tästä talosta enkä enää palaa. Pitäkää hyvää huolta toisistanne. Isä.

Jo matkalla venevajalle Nilsin luo juoksee iloisena Luna-koira, joka aikoinaan kuoli auton töytäisemänä ja jonka kanssa Nils nyt voi keskustella menneistä. Mies ja koira astuvat veneeseen, jolla Nils on sodan loppumisesta lähtien kuljettanut vuonolla niin ihmisiä ja eläimiä kuin tavaraa. Hän on päättänyt kulkea vielä kerran vakioreittinsä, muistella mitä on elämässään rakastanut ja tehdä sille kunniaa.

Vuonon yli hän kulkee. Vuonon yli epäröimättä. Vuonon yli kuten niin monta kertaa ennenkin. Myöhään ja varhain. Aamuin ja illoin. Myrskyssä ja tyvenellä. Itään ja länteen. Häntä seuraavat ainoastaan lokit, ne jupisevat ja valittavat, leijuvat luonnottoman valkeina veneen yllä.

Rannoilla, laitureilla ja silloilla näyttäytyvät kaikki Nilsin lokikirjoissaan mainitsemat matkustajat: ostoksille menijät, hääparit, raskaana olevat tytöt ja naiset, pois lähtevät. Veneeseen Nils poimii mukaan ne, jotka ovat erityisesti koskettaneet häntä: perheväkivallan uhrit, rakkauden etsijät ja itsetuhon tielle eksyneet. Joihinkin suhde on ollut hyvin henkilökohtainen.

Nils muistaa myös erityisiä tapahtumia, joissa oli veneensä kanssa mukana. Esimerkiksi lumivyörytalvena 1973 kaikki maayhteydet olivat poikki ja Nils joutui tekemään töitä kellon ympäri kuljettaessaan ihmisiä turvaan. Hänen viimeinen asiakkaansa oli kiinteistönvälittäjä, joka etsi paikkoja kaupunkilaisten loma-asunnoille – vuonon asukkaat olivat muuttaneet pois ja jättäneet tilansa rapistumaan.

Yö on laskeutunut, kun vene suuntaa avomerelle. Matkustajat keskustelevat kajuutassa ja elämän erottamat löytävät taas toisensa. Ja yhtäkkiä myös Marta on siinä, ihan kosketuksen päässä. Marta, jota Nils on rakastanut elämänsä jokaisena hetkenä. Marta, jonka vastarakkautta Nils ei ole vaikeista hetkistäkään huolimatta koskaan epäillyt,

Vuonon yli hän kulki, hän kulki kohti valoa, kohti valoa pimeydessä, valoa vuoren yllä, valoa tien, sateen, pilvien, talojen ja horisontin yllä.

Päivä jona Nils Vik kuoli -pienoisromaani ei ole ahdistava eikä surullinen, vaan lempeä ja kaihoisa. Näkökulma on Nilsin; miehisen miehen, joka tuntee myötätuntoa ihmisiä kohtaan ja tekee kärsivällisesti parhaansa heitä auttaakseen. Gryttenin tyylissä sekoittuvat sopivassa suhteessa runollisuus ja karheus, joten lukeminen on miellyttävää. Erityisen upeita ovat vuonon sääolojen, veden vaihtelujen ja luonnon kuvaukset.

ELOMAA, JOHANNA: Rosalisa

Kustantaja: Otava 2025

Kansi: Mirella Mäkilä

Kuvaamataidonopettaja Sirun heikko sydän toimii toistaiseksi apupumpun varassa, mutta uutta sydäntä etsitään koko ajan. Tilanne on Sirulle erityisen stressaava, sillä hänen äitinsä ennätti aikoinaan kuolla ennen sopivan sydämen löytymistä. Siksi Siru on päättänyt elää elämänsä yksinään: yhdenkään miehen ei tarvitse surra hänen vuokseen eikä lapsen periä häneltä samaa sairautta..

Kolme vuotta ennättää kulua odotellessa, mutta sopivan sydämen löydyttyä kaikki tapahtuu hyvin nopeasti. Onnistuneen elinsiirtoleikkauksen jälkeen Sirun pitäisi olla riemuissaan, mutta hän tunteekin syyllisyyttä. Se, että hänellä on uusi sydän, merkitsee sitä että jonkun toisen on täytynyt menehtyä.

Uusi sydän tuntuu heti oudon raskaalta, mutta muutakin kummaa tapahtuu. Siru huomaa rakastavansa ruusuja ja niiden tuoksua sekä viiniä – asioita, joita on aiemmin inhonnut. Hän kuulee sisimmässään äänen lausuvan rukousta. Hän näkee aamuyön unenhorteessa vilahduksia oudoista paikoista ja tapahtumista. Hän aistii jonkun toisen tunteman surun.

Hoitohenkilökunta ja ystävät vakuuttavat, että Sirun kokemat kummallisuudet liittyvät vain raskaaseen toipumisprosessiin.  Sirun tiedusteluihin sydämen edellisestä kantajasta ei suostuta vastaamaan, koska luovuttajan omaisia halutaan suojella ikäviltä kohtaamisilta. Siru kuitenkin tuntee, että joku pyytää häneltä apua. Onko Siru saanut rintaansa särkyneen sydämen?

Oli vaikea olla johdonmukainen ja vahva, kun oli kulkenut elämänsä muiden varjossa. Mutta niin kauan kuin hän kuuli sisällään rukouksen ja näki välähdyksiä paikoista, joissa ei ollut käynyt, jokin voima ajoi häntä jatkamaan. Ensimmäistä kertaa elämässään hän oli jonkin tärkeän äärellä. Sellaisen, johon ainoastaan hänellä oli valta vaikuttaa.

Tavoistaan poiketen Siru on nyt suorastaan röyhkeä ja onnistuu kuin onnistuukin selvittämään luovuttajan henkilöllisyyden. Hän kulkee tämän jalanjäljissä Gotlannissa ja Cornwallissa ja saa selville, miksi tämän sydän on niin raskas. Hän paljastaa petoksia, mutta myös rakkauden joka ei koskaan ole sammunut. Samalla hän ehkä löytää rakkauden itsekin.

Samalla yksinäinen ja levoton sielu menetti tuntemattoman yksikön verran painostaan. Näkymättömät kahleet aukaistiin. Sielu oli vihdoin vapaa.

Tarinan lähtökohtana on teoria, jonka mukaan ihmisen muistot saattavat tallentua solumuistiin muuallekin kuin aivoihin. Esimerkiksi sydämeen. Keltit puolestaan uskoivat, että ihminen on herkin ja vastaanottavaisin unesta valveeseen siirryttäessä tai elämän ja kuoleman välissä, kun tuonpuoleisen erottaa todellisuudesta vain ohut verho.

Aluksi Rosalisa tuntui liian epäuskottavalta, mutta rupesi jossain vaiheessa vetämään. Tarina saa salapoliisiromaanin piirteitä, kun menneisyyden salaisuudet ja nykyhetken vääryydet alkavat paljastua yksi toisensa jälkeen. Romantiikannälkäisille tarjolla on pari rakkaustarinaa ja maailmalle mieliville ympäristönkuvausta Gotlannista ja Cornwallista.

Rosalisan kieli on kaunista ja juonen kuljettelu oivaltavaa. Sirun ohella muutama muu kertoja tuo oman näkökulmansa tapahtumiin ja täyttää tarinan aukkopaikkoja. Mystinen tunnelma on loppujen lopuksi varsin kiehtovaa!

KINGSOLVER, BARBARA: Demon Copperhead

Kustantaja: Gummerus 2025

Alkuteos: Demon Copperhead (2022)

Suomennos: Antero Tiittula

Barbara Kingsolverin teos Demon Copperhead on tuore tulkinta Charles Dickensin klassikkoromaanista David Copperfield. Se sijoittuu Virginian Appalakeille ajanjaksoon, joka alkaa 1980-luvulta ja ulottuu 2000-luvun alkuvuosille. Dickensin tavoin myös Kingsolver käsittelee omaan aikaansa liittyviä suuria yhteiskunnallisia ongelmia. Juonenkäänteet noudattavat paljolti esikuvaansa ja monet henkilötkin ovat tunnistettavissa.

Demon Copperhead-romaanin kertoja on oikeasti nimeltään Damon Fields, mutta koulussa etunimi muuttuu vain yhtä kirjainta vaihtamalla ja lisänimi puolestaan juontaa pojan kuparinpunaisista hiuksista. Pojan äiti on kahdeksantoistavuotias narkkari, joka lapsensa syntymähetkellä on ”poissa pelistä”. Onneksi naapuri osuu paikalle, sillä vastasyntynyt on jumissa sikiökalvonsa sisällä.

Rouva Peggotin mukaan pussisyntymään liittyy yksi onnekas puoli: se on Jumalan lupaus, että et ikinä huku. Nimenomaisesti. Saatat kyllä vetää överit, rusentua rattiin ja kärventyä kuskinpenkille tai vaikka posauttaa aivosi pellolle, mutta se yksi paikka, missä et vedä viimeistä henkäystä, on veden alla. Kiitos, Jeesus.

Demon joutuu jo varhaisessa vaiheessa ottamaan vastuuta äidistään. Naapurissa asuvan Peggotin pariskunnan ansiosta hänen lapsuutensa kuitenkin on melko huoletonta. Kun äiti kuolee yliannostukseen Demonin ollessa kymmenvuotias, poika toivoo pääsevänsä Peggotien kasvatiksi tai adoptiolapseksi, mutta näillä on liikaa tekemistä jo omissakin jälkeläisissään.

Demonin kohtalona on joutua vaihtuviin sijaiskoteihin. Hän on ilmaista työvoimaa, joka laitetaan raatamaan epäinhimillisissä oloissa tupakkapellolle tai lajittelemaan jätteitä. Koskaan hän ei tunne itseään kylläiseksi. Koskaan hänellä ei ole lämmin. Silloin kun Demon pääsee osallistumaan koulunkäyntiin, häntä kohdellaan likaisena luuserina, jonka kanssa kukaan ei halua samaan joukkueeseen.

Lopulta Demon kyllästyy tilanteeseen ja lähtee etsimään isänsä äitiä, jonka nimen ja mahdollisen asuinpaikan on kuullut äidiltään. Nuorta liftaajaa eivät kaikki kohtele hyvin eikä miehiä vihaava isoäitikään ota pojanpoikaansa avosylin vastaan. Suvun kunnian vuoksi Demonille kuitenkin järjestetään koulupaikka tutussa Leen piirikunnassa ja majoitus peräti futisjoukkueen valmentajan kotona.

Pari seuraavaa vuotta ovat Demonin elämän kulta-aikaa. Ensinnäkin Demonista tulee kookkaan vartensa ja synnynnäisen pelisilmänsä ansiosta koulun futisjoukkueen tähti, jolle povataan suurenmoista tulevaisuutta. Toiseksi hän saa kehittää piirtäjänlahjojaan ja opetella pilapiirrosten ja sarjakuvien kehittelyä. Eräs Demonin taustasta tietävä opettaja kehuu:

Sinä olet lannistumaton… Se tarkoittaa vahvaa. Kaikki odotukset ylittävää… Tiedätkö, joskus sitä kuulee sellaisista ihmetapauksista, missä auto menee kolarissa täysin ruttuun. Mutta sitten kuljettaja käveleekin elävänä ulos. Tarkoitan että sinä olet tuo kuljettaja.

Kauden loppupuolella Demonin polvi vaurioituu, mutta hän jatkaa silti pelaamista erikoisvahvojen opioidien avulla. Seuraa riippuvuus pillereistä, joita Demon hankkii lääkärin ylläpitämältä "klinikalta" niin kauan kuin rahat riittävät. Vasta parin läheisen ihmisen kuolema herättää Demonissa riittävän voimakkaan halun lähteä vieroitukseen. Ehkäpä yhtenä kannustimena toimii lapsuusajoista asti elänyt haave päästä katsomaan merta.

Appalakkien asukkaista – punaniskoista, junteista, landepaukuista ja pontikankeittäjistä – oli vielä vuosituhannen vaihteessa tapana veistellä vitsejä muualla Amerikassa. Kotiseutunsa luonnonrikkauksista asukkaat eivät hyötyneet mitään, sillä suuryhtiöt veivät metsät vuorilta ja hiilen maasta. Asukkaille jäivät köyhyys ja työperäiset taudit, joiden lievittämiseen lääkefirmat tarjosivat oksikodonia. Syntyi opioidikriisi.

Ei kunnon koulutusta, hän sanoi. Ei mahdollisuutta tulla hyväksi missään, jossa pitäisi käyttää omia lahjoja. Ei tulevaisuutta. Sen kaiken ne ovat vieneet meiltä, ja tilalle on annettu välineet, joilla me saadaan pää sekaisin, toiveena että me tapetaan toisemme ennen kuin tajutaan, että oikeat kusipäät ovat tuhannen kilometrin päässä täältä.

Demonin kertojanääni on ironinen, mutta huokuu silti myötätuntoa niitä köyhiä, kouluttamattomia ja luottavaisia kohtaan, joita valta-asemassa olevat petkuttavat ja kohtelevat epäoikeudenmukaisesti. Henkilögalleria on laaja, mutta kaikkien kohtalot selvitetään johdonmukaisesti vähän kerrassaan. Dickensin esikuvaa noudattaen pahoja odottaa aikanaan surkea loppu ja hyviä valoisampi tulevaisuus.

Biologi ja kirjailija Barbara Kingsolver (s. 1955) asuu perheensä kanssa Appalakkien vuoristoseudulla, joten hän on hyvin perehtynyt alueen ongelmiin. Hän on kirjoittanut novelleja, esseitä, runoja ja tietokirjoja sekä yhdeksän romaania, joista on suomennettu Myrkkypuun siemen (1999), Täyttymysten kesä (2021) ja Demon Copperhead (2025). Vuonna 2023 Kingsolver sai kaunokirjallisuuden Pulitzer-palkinnon teoksesta Demon Copperhead.

TAMMINEN, PETRI: Sinua sinua

Kustantaja: Otava 2025

Muistot muistavat alkamisen. Niin tätä ylläpidetään, elämää. Kokemalla se alkuina.

Petri Tammisen pienoisromaanin nimeä Sinua sinua haluaisi vaistomaisesti jatkaa sanalla ”rakastan”. Kirjassa Petri-niminen mies pohtii, mahtoiko hän nuorena opiskelijana rakastaa ja jos rakasti niin ketä. Muistot ovat ajan myötä osittain hämärtyneet, mutta mies kuitenkin kommentoi tunteita ja tapahtumia iän ja kokemusten tuomalla jälkiviisaudella.

Vuonna 1988 kaksikymmentäyksivuotias Petri sekoilee oikein kunnolla naisasioissa. Hän pettää Minnan kanssa Maria, jonka kanssa sitten matkustaa Prahaan mennäkseen kihloihin. Prahassa Petri tapaa tšekkiläisen H:n, minkä jälkeen eroaa Marista ja alkaa ahkerasti vierailla Prahassa H:n luona. Yliopisto-opiskelijalla ei liikoja rahoja ole, mutta hätä keinot keksii. Esimerkiksi salakuljetuksen.

Kuukaudet kuluvat ja H ottaa miehen aina yhtä hellästi vastaan, tarjoaa kuumia intohimon hetkiä ja hyvästelee suloisesti. Sitten H eräänä päivänä lausahtaa aivan ohimennen, ettei rakasta Petriä. Tarkkaa sanamuotoa mies ei enää myöhemmin muista, mutta äänensävyn kyllä. Hän ymmärtää pitäneensä himoa rakkaudentunnustuksena.

Jos toinen sanoo rakastavansa, hänen sanojaan epäilee. Mutta jos toinen sanoo, että hän ei rakasta, sen tietää heti todeksi.

Jonkinlainen pakkomielle vetää Petriä edelleen Prahaan H:ta tapaamaan, kunnes tulee hetki jolloin hän haluaakin mieluummin yliopistossa tapaamansa Liisan luo. Seuraa avioliitto Liisan kanssa, lapsia, asuntolaina ja työelämä. Kolmekymmentä vuotta myöhemmin Petri vielä kerran käy Prahassa H:ta tapaamassa, mutta ei oikeastaan itsekään ymmärrä syytä siihen.

Palata onnen tapahtumapaikalle: Kuin kastelisi kauan sitten kuollutta kukkaa. Ja minkä onnen? Senkö jonka olisi muistanut, jos ei olisi alkanut muistella.

Vaimon ohella äiti oli Petrin elämän tärkeitä naisia, vaikkei kumpikaan puhunut tunteistaan ääneen. Petrin syntyessä äiti oli vain parikymppinen ja tuntui pojasta joskus enemmän isosiskolta kuin äidiltä – mitä näkemystä tämä itse ei hyväksynyt. Kun äiti äkillisesti kuolee, ei poika pysty kirjoittamaan tunteistaan, vaan valikoiduista muistoista.

Lopulta Petri oivaltaa, että on saanut aina osakseen hyväksyvää rakkautta monelta eri taholta. Se on saanut hänet luulemaan, että rakkaus on jotain maailmassa olevaa, jotain joka ei johdu hänestä itsestään. Että kuunnella toisen puhetta rakkaudesta olisi sama kuin kuunnella kehotusta syödä terveellisesti. Vasta nyt hän pystyy sanomaan sanansa ymmärtäen: ”Minä rakastan sinua.”

Tammisen teksti on loppuun asti hiottua ja monet lauseet kävisivät mietelauseina asiayhteydestä irrotettuinakin. Mukana on myös lainauksia teksteistä, pitkiä litanioita, itseironiaa ja huumoria. Tekstiä värittävät Petri Tammisen sosialistisesta Tšekkoslovakiasta ottamat mustavalkoiset valokuvat, jotka nekin ovat hyvin pelkistettyjä, lähes surrealistisia. Niiden vastapainona kuvat äidistä huokuvat suurta hellyyttä, mutta myös surumieltä.

Petri Tammisen teokset ovat aina kokoaan suurempia, niin myös Sinua sinua -pienoisromaani. Kannattaa lukea ja nautiskella!