HART, EMILIA: Taipumattomat

Kustantaja: WSOY 2024

Alkuteos: Weyward (2023)

Suomennos: Viia Viitanen

Taipumattomasta luonnostamme me olemme nimemmekin saaneet. Miehet sillä meidät merkitsivät aikana, jolloin kielemme oli vielä nuori, kuin maasta versova itu. Kun emme suostuneet alistumaan heidän tahtoonsa, he nimittivät meitä sanalla weyward – villi ja taipumaton.

Taipumattomat on vahvasti feministisellä otteella kirjoitettu historiallinen romaani, jossa on myös maagisen realismin piirteitä. Kertojina toimivat vuoron perään kolme eri aikakausina elänyttä naista, joita yhdistää vahva yhteys luontoon, taipumattomuus vaikeissakin tilanteissa ja sukulaisuussuhde. Kunkin luvun otsikossa on kertojan nimi ja kuva hänen tunnuseläimestään.

On vuosi 1619. Kaksikymmentäyksivuotias Altha Weyward on lapsesta saakka auttanut äitiään hoitamaan sairaita tai muuten pulassa olevia ihmisiä sukupolvien aikana hankitun kasvientuntemuksen avulla. Nyt Altha on vankilassa odottamassa oikeudenkäyntiä, jossa häntä syytetään noituuden avulla tehdystä murhasta. Muualla Englannissa on jo teloitettu useita hänenkaltaisiaan parantajia.

Toinen romaanin päähenkilöistä, kartanontytär Violet Ayres, on menettänyt äitinsä niin pienenä, ettei muista tästä juuri mitään. Kukaan ei myöskään halua vastata hänen kysymyksiinsä siitä, millainen äiti oli ja miten hän kuoli. Sattumalta Violet kuulee jonkun palvelijan luonnehtivan tätä ”toismaailmalliseksi”.

Hieman poikkeava on Violetkin, sillä hän rakastaa hyönteisiä. Isän jakamista nuhteista ja rangaistuksista huolimatta tyttö kiipeilee puissa tutkimassa niissä kuhisevaa elämää – ja katselemassa kaihoten kukkuloiden lomassa siintävää lähikylää. Pikkuveli Graham saa vierailla kylässä, mutta Violetin täytyy pysyä kartanon alueella.

Hänen vankilansa oli toki vehreä ja miellyttävä – siellä oli lintujen laulua ja hentoisia korentoja ja sitä halkoi puro, jossa pulppuili kirkas meripihkanvärinen vesi – mutta vankila se oli yhtä kaikki.

Vuonna 1942 Violet on kuusitoistavuotias. Hän on varsin naiivi elettyään koko elämänsä eristettynä ja vailla ystäviä ja ajautuu tilanteeseen, joka ensin vaikuttaa katastrofilta, mutta kääntyykin voitoksi. Violet pääsee elämään itsenäistä elämää äitinsä omistamaan Weyward Cottageen.

Kolmas kirjan naisista on Grahamin lapsenlapsi, Kate Ayres, joka on lapsena kokemansa trauman vuoksi alkanut pelätä luontoa ja erityisesti lintuja, Hän pitää itseään hirviönä ja täysin arvottomana ja on siksi helppo kohde Simonille, joka vähän kerrassaan eristää Katen muusta maailmasta ensin hurmaavien eleiden ja sitten väkivallan ja kontrolloinnin keinoin.

Vuonna 2019 Katen on kolmekymppinen ja tilanteessa, jossa pakeneminen pois kotoa tuntuu ainoalta vaihtoehdolta. Hän on kenenkään tietämättä perinyt isotätinsä Violetin talon Cumbriassa - uusi elämä alkakoon siellä! Pihapuun varikset saavat Katen kyllä ensin paniikkiin, mutta lopulta nekin vaikuttavat suojelevan häntä.

 Joskus hänestä tuntuu, että hän kuulee aivan uskomattomia juttuja: maassa mönkivän kuoriaisen tuntosarvien napsahtelun, yöperhosten siipien sirinän. Sen, kuinka lintu nappaa madon nokkaansa

Taipumattomat-romaanin kolmesta päähenkilöistä jokainen on jossain vaiheessa ollut miesten julmasti alistama: virkamiesten, isän, rakastajan, puolison. Tätä teemahan käytetään kirjallisuudessa varsin paljon, mutta Althan, Violetin ja Katen hahmoissa on kuitenkin mukavasti särmää ja voimaa. Heidän noitavoimansa on itsenäisyys!

Kirja on varsin vetävä, vaikka jotkut juonenkäänteistä ovatkin ennalta arvattavia. Althan, Violetin ja Katen äänissä olisi ehkä voinut olla hieman enemmän eroavuutta, mutta on hauskaa huomata tekstistä heitä yhdistäviä lankoja ja pieniä yksityiskohtia. Uutta tietoa paljastuu vähän kerrassaan aina viimeiseen lukuun saakka, esimerkiksi vastaus kysymykseen: oliko Altha syyllinen vai syytön?

TURUNEN, SAARA: Hyeenan päivät

Kustantaja: Tammi 2024

Hyeenan päivät -romaanin kertoja on lähes nelikymppinen nainen, ammatiltaan kirjailija. Hän ei ole aiemmin pitänyt lapsen saamista mitenkään tärkeänä – päinvastoin lapsiaan hoitavat ystävät ovat vaikuttaneet hänestä jotenkin seonneilta. Nyt hän kuitenkin kokee, että jokin ovi on häneltä sulkeutumassa ja jokin tärkeä asia jäämässä toteutumatta. Adoptiota nainen ei harkitse.

En tarvitse lasta täyttääkseni päiväni, mutta silti minua riivaa jokin. Halua on vaikea pukea sanoiksi, siinä on jotain mykkää ja alkukantaista. Toivon, että minulla olisi jotakin sen sijaan että se puuttuu.

Nainen asuu ja työskentelee Suomessa ja hänen katalonialainen miehensä Barcelonassa. Tässä tilanteessa pariskunta arvioi parhaaksi vaihtoehdoksi sen, että hedelmöityshoidot tehdään miehen kotimaassa, mutta yhtäkkiä tielle nousee ennen kokematon este: koronapandemia sulkee rajat Euroopassa. Kukaan ei osaa ennustaa sulkutilan pituutta. Nainen hermoilee, mies rauhoittelee.

Rajojen taas auettua ryhdytään kiireesti toimeen. Barcelonalaiselle yksityisklinikalle pääsee nopeasti hoitoihin, tilat ovat miellyttävät ja hoitajat lempeitä, mutta tämä vaatii pariskunnalta suurta rahallista satsausta. Yleensä rennosti elämään suhtautuva mies on huolissaan luottokorttivelasta, mutta yrittää silti tukea itkuista ja kiukuttelevaa pulisoa. Hoito ei kuitenkaan valitettavasti onnistu.

On merkillistä, että olen tullut tänne tätä samaa reittiä, toiveikkaana ja uuden edessä ja nyt palaan takaisin tyhjin käsin. Mitään ei ole lisää, mutta jotain on vähemmän kuin ennen.

Välillä naiseen iskee epävarmuus. Haluaako hän lasta vain, koska yhteiskunta tuntuu sitä naisilta odottavan? Pystyykö hän jatkamaan kirjailijantyötä lapsen syntymän jälkeenkin vai onko hänen omistauduttava täysin lastenhoidolle? Hapertuvatko hänen aivonsa niin, ettei niihin mahdu enää muuta kuin vaipat ja Tutteli? Joutuuko lapsi jatkamaan naisen suvun rikkinäisyyden ja puhumattomuuden ketjua?

Suomeen palattuaan nainen ottaa yhteyttä julkisen terveydenhuollon lapsettomuusklinikkaan, vaikka mahdollisuus päästä hoitoihin ennen nelikymmenvuotispäivää käykin yhä epätodennäköisemmäksi. Selvitettäviä asioita riittää. Aikataulutus miehen työvaatimusten kanssa tökkii. Palvelu on muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta töykeää ja vähättelevää. Kaikki sujuu kuitenkin yllättävän hyvin ja toimenpide onnistuu.

Olen alkanut aavistaa, miksi vanhemmat rakastavat noita räkänokkaisia olentoja, joilla on ruma pipo ja jotka karjuvat hiekkalaatikon reunalla.

Naisen äiti sekaantuu tyttärensä elämääni painostaen tätä koronarokotuksiin, raskaudessa ilmenee ongelmia ja synnytyskin pelottaa. Naista pelottaa kipu, kontrollin menetys ja se, että hän näyttäisi ja kuulostaisi synnyttäessään niin hirveältä, että miehen rakkaus haihtuisi tykkänään. Mies kuitenkin pitää kiinni uskostaan, että synnytys tulee olemaan taianomainen tapahtuma.

Kyllähän nainen sen ymmärtää, että on valmistautumassa yhteen maailman tavallisimmista asioista. Suuressa mittakaavassa syntymä on varsin arkipäiväinen tapahtuma ja kuuluu elämään siinä, missä kuolemakin. Naiselle lapsen odottaminen ja synnyttäminen ovat kuitenkin jotain järisyttävää, jonka rinnalla esimerkiksi teatteriesityksen rakentelu tuntuu varsin mitättömältä.

Itse synnytystä nainen kuvailee raa’an kehollisena kokemuksena. Ruumis ja vaistot ottavat vallan ja nainen tuntee olevansa kuin luontodokumentissa näytetty uliseva hyeenanaaras. Saatuaan viimein pienokaisen syliinsä nainen kuitenkin kokee rakkautta, josta on kuullut muiden puhuvan, mutta jota ei olisi uskonut pystyvänsä itse tuntemaan. Lapsettomat ihmiset ovatkin hänestä nyt säälittäviä!

Kaikki ei ole sentään auvoa. Imettäminen ei onnistu naiselta kovasta yrittämisestä huolimatta. Meneekö lapsen tulevaisuus pilalle jo tässä vaiheessa, kun hän joutuu nauttimaan äidinmaidon sijasta vastiketta? Entä miksi lapsi rauhoittuu kaikkien muiden sylissä vaan ei äitinsä? Pieni identiteettikriisikin naisella on, kun vanha minä haluaisi juhlia ja uusi olla kotona vauvan luona.

Kaikki on silti hyvin. Lapsi kehittyy täysin kasvukäyrän mukaisesti. Nainen on päässyt sopuun äitinsä kanssa ja ymmärtää tämän huolia paremmin nyt kun on itsekin äiti. Tällä hetkellä hän on vauvaa tarkasti vartioiva hyeenaemo, jonka kurkusta nousee pieni tyytyväinen murina. Elämä tuntuu valoisammalta kuin koskaan ennen.

Saara Turunen kertoo hyvin henkilökohtaiseen sävyyn halusta saada lapsi, hedelmöityshoidoista, raskausajasta, synnytyksestä ja vauva-arjesta. Samalla hän tuttuun tapaansa pohtii asioita myös laajemmin: naiseutta, yhteiskunnan vaatimuksia, somemaailmaa. Teksti etenee näennäisen arkisena, mutta sisältää hykerryttävästi kuivaa huumoria ja yllättäviä yksityiskohtia. Esimerkiksi kuvauksen pariskunnan hoivaamasta Louise Bourgeois -nimisestä ristilukista.

Turunen tarjoaa myös selityksen siihen, miksi hänen teoksensa ovat niin autofiktiivisiä:

Toivon kai, että teokseni ymmärrettäisiin kirjallisuudeksi, sellaiseksi, joka on tehty muistakin syistä kuin siksi, että voisin kertoa oman elämäni asioita. Todellisuudessa en haluaisi kertoa mitään yksityistä, minua hävettää katseiden kohteeksi joutuminen. En kuitenkaan osaa keksiä tarinoita avaruusolioista tai menneiden aikojen kuninkaista ja siksi joudun etsimään materiaalia omien kokemusteni kaivosta. Mutta ehkä kirjoitankin juuri voittaakseni häpeän.

 

  

SUTINEN, VILLE-JUHANI: Paratiisista

Kustantaja: Into 2024

Ville-Juhani Sutisen teos Paratiisista sijoittuu 1600-luvun maailmaan. Itämaa eli Suomi on köyhä, joten monet lähtevät sieltä etsimään leveämpää leipää muualta joutuen kokemaan ehkä kahteen kertaan siirtolaisuuden – ensin Suomesta Ruotsiin ja sitten Ruotsista Amerikkaan. Paratiisista-romaani on ensimmäinen osa Uusi maailma -trilogiasta.

Värmlannissa asuvaan suomalaisperheeseen syntyy kaksoset. Poika kuolee, mutta yllättäen Sofie jää henkiin: Likka reistata. Se ei ol saana kuolua. Rutiköyhä perhe ei voi pitää tyttölasta, vaan jättää hänet tienoheen matkatessaan kohti etelää paremman elämän toivossa. Siitä alkaa Sofien tie kohtalon armoilla, mutta aina kuitenkin kaksosveljen varjo vierellään

Viisitoistavuotiaaksi asti Sofie asuu lähes kasvatin asemassa pruukin talossa, mutta joutuu sitten omilleen. Hän on kievarissa keittäjänä ja köyhässä torpassa palkattomana apulaisena. Hän joutuu kärsimään nälkää. Hänet raiskataan, hän tulee raskaaksi ja lähdettää sikiön yrttien avulla, minkä jälkeen hänen seuranaan on yhden varjon sijasta kaksi varjoa.

Jo kauan sitten Sofie oli oppinut, että näkyvän, aineellisen maailman rinnalla tai takana, jossain lähellä mutta vaikeasti havaittavissa ja saavutettavissa, oli toinen todellisuus…Hänestä tuntui, että näkymätön ja näkyvä maailma eivät olleet toisilleen vastakkaisia, vaan toisissaan kiinni niin kuin varjo on kiinni ihmisen jalassa eikä irtoa siitä vaikka kuinka reuhtoisi,

Sofie tuntuu koko ajan ajelehtivan puolittain toisessa maailmassa, mutta onnistuu – kenties noitakeinojen avulla - silti hankkimaan itselleen vakaan aseman. Hän on mukana laivassa, joka vuonna 1638 suuntaa valtameren toisella puolella sijaitsevaan ihmemaahan, jonne ollaan perustamassa Uusi Ruotsi -koloniaa. Se on hänelle uuden elämän ja uuden vapauden alku.

Unelmaa ei voinut syödä, koskettaa tai nähdä, mutta se vei uuteen suuntaan tehokkaammin kuin yksikään merivirta tai taivaan tuuli.

Sofien tarinaan limittyy Lukki-nimisen miehen elämä. Savolaisen tilallisen poika joutuu katovuosien takia lähtemään isänsä kanssa mieroon ja isän menehdyttyä jää Satakuntaan. Kiertelevältä kaupustelijalta Lukki kuulee Ruotsin Värmlannista, jonka metsistä suomalaisilla olisi mahdollisuus saada valtiolta maksutta tila uudisrakentamiseen ja lisäksi muutaman vuoden verovapaus. Kun vaihtoehtona on joutuminen sotaan, on ratkaisu helppo tehdä.

Alku näyttääkin hyvältä, mutta sitten ruotsalaisten viranomaisten mieli muuttuu ja he alkavat ajaa finnejä pois metsistään. Ei kannata antaa siirtolaisten kasketa metsiä peltomaaksi, kun vuorimalmia jalostavien pruukkien puun tarve on pohjaton! Uuteen Ruotsiin päätyy lopulta Lukkikin, vaikkakaan ei vapaaehtoisesti eikä suurin tulevaisuudenodotuksin.

Kirjan loppuosa kuvaa yksityiskohtaisesti Uuteen Ruotsiin muuttavien vaiheita. Ensin rankka laivamatka Pohjois-Amerikan itärannikolle, nykyisen Delawarejoen alajuoksulle. Sitten alueen ”ostaminen” intiaaneilta, jotka eivät käsitä tapahtumasta yhtään mitään. Heille on riittänyt se, että maa tuottaa antimiaan oman mielensä mukaan ja turkiseläimiä metsästetään omiin tarpeisiin.

Siirtolaiset kuitenkin haluavat kesyttää luonnon ja tuoda tilalle tuotteita, joilla käydä kauppaa ja rikastua. Kunnianhimoinen kuvernööri Printz yrittää rakentaa Fort Kristinasta eurooppalaista yhteisöä komeine taloineen, plantaaseineen ja koneineen, mutta maa köyhtyy, turkiseläimet loppuvat, intiaanit pysyvät pakanoina, ihmisten ylpeys työnsä jäljestä katoaa ja yhteydet emämaahan harvenevat.

Uusi Ruotsi -siirtokunnalla on lyhyt kukoistuskausi, mutta jo 1655 se antautuu Uusille Alankomaille. Kävikö kolonia paratiisista sen paremmin sinne vapaaehtoisesti tulleille kuin Ruotsista lähtemään pakotetuille? Onko niin, ettei paratiisia ei olekaan muualla kuin mielen sisällä? Ainakin Sofie ja Lukki kokevat lopulta jonkinlaista onnea tyytyessään kohtaloonsa.

Jonkinlaista osviittaa kirjailijan ajatuksista antaa ruotsalaisen pastori Holmin ja lukemista harrastavan intiaanitulkki Lenapen pitkä keskustelu siitä, mitä he ajattelevat uskonnosta, sivistyksestä ja siirtomaavallasta. Lopulta Lenape johdattelee ovelasti pastorin umpikujaan:

Ei siis ole peltoja?

Ei, luonto antaa tarpeeksi.

 Eikä tupakkaplantaaseja?

 Paratiisissa ei himoita tai tehdä kauppaa.

 Eikä orjia?

Kaikki ovat saman arvoisia.

Eikä Printziä.

Vain Jumala.

Eli paratiisi on niin kuin tämä maa ennen kuin valkoiset tulivat?

Sutinen kuljettaa rinnakkain kahta tarinaa, joiden päähenkilöt kulkevat lähes toistensa jalanjäljissä ja jossain vaiheessa lyhyesti tapaavatkin, kunnes tiet taas erkanevat kohdatakseen uudelleen jossain muualla. Myös elämän aikana tärkeiksi koettuja henkilöitä saattaa tulla heitä vastaan uusissa ympäristöissä. Lukija voi huvitella yhdistellessään lankoja keskenään.

Sutisen kieli on monimuotoista, joskus varsin koukeroista ja vaikeaselkoistakin erikoisten sanojensa vuoksi. Välillä kerronta on karua, karheaa ja jopa rumaa ja välillä runollista ja kaunista. Historiallisten faktojen lisäksi inspiraatiota on otettu kansanuskomuksista ja vanhoista tavoista sekä Raamatusta. Mielenkiintoinen idea on laittaa Sofia vaeltelemaan kotikonnullaan Amerikassa ja mainita, mitä samalla paikalla on tällä hetkellä. Näin menneisyys asettuu päällekkäin nykyisyyden kanssa.

Minä ei ollut kynänjälki kirkonkirjoissa tai muissa papereissa, sillä kirjoihin laitetuilla merkeillä ei ollut suhdetta todelliseen ihmiseen. Minä ei myöskään ollut aineellinen keho, sillä ruumis muuttui, kasvoi, haavoittui, vanhentui, ja silti ihminen oli olevinaan jatkuvasti yksi minä.

KEKKONEN, HELMI: Liv!

Kustantaja: Siltala 2024

Helmi Kekkosen romaanissa Liv! kuvaillaan useamman henkilön näkökulmasta parin kesäpäivän tapahtumia ja samalla paloja henkilöiden menneisyydestä ja heidän välisistä suhteistaan. Kirjan päähenkilö on 22-vuotias opiskelija Liv, joka esiintyy kolmannessa persoonassa, kun taas Livin läheiset eli isä, äiti ja kaksi vanhempaa siskoa sekä paras ystävä Iida puhuvat minämuodossa.

Kesäloma saaressa on kuulunut perheen perinteisiin, mutta vanhempien avioero vaikuttaa yhä tunnelmaan. Perheen kolmesta tyttärestä Ellen ja Telma eivät tuomitse isää, joka asuu Tukholmassa uuden rakastettunsa kanssa, vaan toivovat äidinkin menevän elämässään eteenpäin ja löytävän uuden kumppanin. Liv-kuopus on vihainen isälleen, mutta kapinoi myös äidin asettamia turhauttavia sääntöjä vastaan.

Eräänä päivänä Liv loikoilee rantakallioilla nauttimassa loppukesän raukeasta tunnelmasta, kun viereen istahtaa hieman vanhempi mies. Mies on ilmeisesti tarkkaillut Livin perhettä ja on nyt onkimassa lisää tietoa, mutta kertoo itse vain etunimensä. Jokin miehessä epäilyttää Liviä, mutta samalla myös kiinnostaa ja kiihottaa. Mies ehdottaa ravintolailtaa seuraavalle päivälle.

Hetki kalliolla oli kestänyt korkeintaan puoli tuntia eikä hän tiedä miehestä mitään, ei sukunimeä tai puhelinnumeroa, etunimenkin vain sinnepäin, ja silti edessä tuntuu aukeavan jotain mikä tekee hänestä tällä tavalla ylivirittyneen, levottoman ja kepeän yhtä aikaa, jotain minkä toiselle puolen hän haluaa kurottaa.

Perhe huomaa kyllä seuraavana päivänä Livin olevan epätavallisen levoton ja mietteliäs, mutta uteluista tämä vain kiukustuu. Hän on sentään jo aikuinen eikä velvollinen kertomaan tekemisistään ja suunnitelmistaan muille! Omaiset eivät tietenkään tarkoita pahaa, vaan ovat huolissaan impulsiivisesta ja herkästä nuorimmaisesta ja siksi ehkä liian tunkeilevia.

Tässä perheessä ei ollut tapana antaa kenenkään hoitaa yhtään itään itse ja omalla tavallaan, kaikilla oli mielipide kaikkeen ja rajoja ylitettiin jatkuvasti. Jos joku yritti ottaa etäisyyttä, häneen takerruttiin entistä lujemmin. Useimmiten se tapahtui rakkaudesta, tai sillä se ainakin selitettiin…

Päivä kuluu ja kokkausvuorollaan ahertava Liv laskee tunteja. Illalla hän tapaa miehen, joka tässä vaiheessa kertoo olevansa arkkitehti ja toimivansa ystävänsä talovahtina, mutta ei mitään sen täsmällisempää. Viiniä kuluu illan aikana paljon. Liv humaltuu, haluaa miestä. Mies lähentelee, mutta Liv ei enää haluakaan. Tapahtuu jotain, jota Liv myöhemmin syvästi häpeää.

…miksi häntä hävettää, eihän hän tehnyt mitään ja niin kuin äitikin sanoi, mitään ei oikeastaan edes tapahtunut, tai olisi voinut jotain paljon pahempaa, hirveitä juttuja tapahtui koko ajan, käsittämättömän kauheita asioita kaikkialla maailmassa, joka päivä ja ilta ja yö, tytöille ja naisille… ja silti, häpeä lyö hänen ylitseen, kihelmöi koko kehossa, ihon alla, suonissa ja lihaksissa.

Liv!-romaanin teemana on naisiin kohdistuva henkinen ja fyysinen väkivalta, Nuoren naisen hämmennyksen, syyllisyyden ja häpeän tunteet on kuvattu uskottavasti, samaten se miten vaikeaa on puhua läheistenkään kesken arkaluontoisista asioista. Keskustelu on haparoivaa ja katkonaista, kun oikeita sanoja ei löydy.

Vaihtelevia ovat myös käsitykset siitä, mitä pitäisi tehdä tilanteessa, missä mies ei kunnioita naisen kieltoa, vaan turvautuu väkivaltaan. Siinä näkökulmaan vaikuttavat niin ihmisten luonteet kuin heidän kokemansa asiat, vaikka kaikki yrittävätkin ajatella Livin parasta. Onko tärkeämpää suojella uhria ahdistukselta vai ainakin yrittää saada mies vastuuseen teoistaan? Ja miksi valokiilaan joutuu aina raiskauksen tai pahoinpitelyn uhri, nainen?

Tämä tällainen ei ikinä lopu, ellei kaikki avaa suutaan, ellei jokainen nainen joka on raiskattu, jota on ahdisteltu, lyöty ja uhkailtu, joka on joutunut pelkäämään puolisoaan, ystäväänsä tai ketä tahansa tuttua tai tuntematonta, kerro asiasta eteenpäin. En sano että se olisi helppoa, mutta mitään epäselvää siinä ei ole, ei voi olla.

Helmi Kekkonen kirjoittaa tekstiä, joka toisaalta on tiivistä ja toisaalta ilmavaa. Pienten yksityiskohtien ja jopa yksittäisten sanojen perusteella lukijalle voi jo syntyä mielikuvia tapahtumista ja ihmisistä. Dialogit miltei sulautuvat muuhun tekstiin, mutta se ei vaikeuta lukemista mitenkään. 

Mielenkiintoinen yksityiskohta on kirjan nimi huutomerkkeineen. Se on ikään kuin  voimakas kehotus: uskalla elää! Livin kohdalla on kuitenkin selvää, ettei mikään tule palaamaan täysin ennalleen – rakas saarikaan ei tapahtuneen jälkeen enää tunnu turvalliselta.

KEEGAN, CLAIRE: Kasvatti

Kustantaja: Tammi 2024

Alkuteos: Foster (2010)

Suomennos: Kristiina Rikman

Eräänä päivänä kesällä 1981 isä vie tyttärensä Petalin lapsettoman pariskunnan luo Wexfordiin. Jostain syystä vanhemmat ovat päättäneet, että perheen lapsiparvesta juuri Petal saa asua Kinsellan ja tämän vaimon luona ainakin sen aikaa, että äiti saa synnytettyä perheen seuraavan tulokkaan ja palattua töihinsä..Ja töitä totisesti riittää!

Äidin elämähän on pelkkää työntekoa: hän hoitaa meidät, kirnuaa voin, laittaa ruokaa, tiskaa ja nousee varhain mennäkseen messuun ja laittaakseen meidät kouluun, vierottaa vasikat ja pestaa miehet kyntämään ja äestämään pellot, venyttää penniä ja pitää silmällä kaikkea.

Petal vaistoaa kyllä, etteivät äidin ja isän välit ole kunnossa eikä uusi vauva mieluinen. Köyhyys paistaa kaikesta; vaatteista, hygieniasta, ruoastakin. Kotona tytölle kaikki on kuitenkin tuttua – jopa asiat, joita hän ei ymmärrä ovat aina samat, mutta miten hän selviää vieraiden parissa? Isä ainakin tuntuu uskovan, että tytöstä tulee koitumaan harmia kasvttiperheelle.

Kinsella ja rouva ottavat tytön lämpimästi vastaan. He ovat hienotunteisia ja kuittaavat esimerkiksi yökastelun ”patjan itkuna” ja puhdistavat jäljet yhteisvoimin. He eivät odota Petalista työntekijää, vaan rouvalle seuralaista päivän askareiden pariin. Työn tahti on kiireetön, mutta silti kaikki saadaan valmiiksi. Tilanne on tytölle vapauttava ja rauhoittava.

Ennen kaikkea Petal kiintyy Kinsellaan, joka suhtautuu asioihin vaimoaan järkiperäisemmin, mutta toisaalta osoittaa hellyyttään avoimemmin. Mies ottaa kävellessä tytön kädestä kiinni. opettaa tätä lukemaan ja selittää asioita, joita tyttö ei ole ymmärtänyt. Petal ei voi olla vertaamatta Kinsellaa isäänsä ja tuntee siitä syyllisyyttä.

Kaupunkivierailulla Petalille tulee tunne, että jotkut ihmiset tietävät hänen taustastaan jotain, jonka perusteella tuomitsevat hänetkin. Ihmiset tietävät myös, että Kinsellan pariskunnalla on kuin onkin salaisuus, vaikka rouva on vakuuttanut Petalille hyvin voimakkaasti, ettei talossa sellaisia saa olla. Toisaalta tytölle opetetaan, että joskus asioista onkin viisaampi vaieta.

Petal uskoi saavansa olla Kinsellan pariskunnan luona vähintäänkin vuoden, mutta kutsu kotiin tulee syksyllä ennen koulun alkua. Ero on raastava. Kinsella ja rouva ovat ehtineet kiintyä tyttöön, ja tyttö puolestaan on hukkua tunteisiinsa joutuessaan päästämään irti ihmisistä, joilta on ensi kertaa elämässään saanut hellyyttä ja huomiota.

Tuntuu ettei sydän ole minun rinnassani, että kannan sitä käsissäni, kannan mukanani ja juoksen aivan kuin minusta olisi tullut viestinviejä sille mitä sisälläni tapahtuu.

Pienoisromaanissa Kasvatti on vain 80 sivua, mutta sen lauseet ovat tarkoin muotoiltuja, monikerroksisia ja täynnä hienovaraisia vihjeitä asioista, jotka piilevät sanojen takana. Kirjailija ei selittele mitään, vaan tarjoaa lukijalle oivaltamisen ja tulkitsemisen mahdollisuuden.

Mielenkiintoinen yksityiskohta kirjassa on se, miten monilla eri tavoilla Petal nimittää emäntäänsä. Tämä on aluksi nainen, sitten rouva tai rouva Kinsella ja ihan kirjan lopulla myös Edna. Se on yksi keino kuvata sitä, miten pienen tytön ajatusmaailma on muuttunut ja näkemys maailmasta avartunut. Claire Keeganin teksti ja Kristiina Rikmanin oivaltava suomennos tarjoavat jälleen kerran sykähdyttävän lukukokemuksen!

Kasvatti voitti vuonna 2009 Davy Byrne’s Short Story -palkinnon ja on nykyisin osana lukion loppututkintoa Irlannissa. Vuonna 2022 teoksesta valmistui elokuva Hiljainen tyttö, joka puolestaan on voittanut lukuisia palkintoja eri puolilla maailmaa.

ANNOLA, JOHANNA: Valkenee kaukainen ranta

Kustantaja: Siltala 2024

Valkenee kaukainen ranta -romaanin tapahtumat alkavat Kansanvalistusseuran laulujuhliin valmistautuvassa Mikkelissä vuonna 1897. Erityisen ahkerasti juhlien valmisteluun osallistuu 38-vuotias Ulrika Vuorinen, joka toivoo vihdoinkin pääsevänsä Rouvasväenyhdistyksen jäseneksi. Ulrika haluaa seurapiireihin, vaikka Antti-puoliso onkin tyytyväinen asemaansa kaupungin kassanhoitajana.

Ulrikan äiti oli piian avioton lapsi, mutta äidinisä oletettavasti hämäläistä vallassukua. Ulrika katsoo sen vuoksi olevansa itsekin ylempää säätyä ja oikeutettu hyvään asemaan ja näyttävään elämäntapaan. Vertailukohtana hänellä on kouluaikainen ystävä Ottilia, joka on päässyt hyviin naimisiin ja kuuluu kaupungin kermaan.

Ainoa asia, mitä Ulrikalla on ja Ottilialla ei, on lapsi. Ottilia ei ole tullut raskaaksi, kun taas Ulrikalla on lyseon viimeistä luokkaa käyvä lahjakas Väinö. Ehkä kateus saa Ottilian piikittelemään ja ehkä laskelmointi saa Ulrikan piikit sietämään, mutta lukijalle ystävysten keskustelut ovat kyllä kirjan hauskimpia kohtia.

Ulrika saa kuin saakin kutsun Rouvasväenyhdistykseen, mutta hetkellä, jolloin hänen elämänsä jo luhistuu. Antti kuolee ja jättää jälkeensä valtavat velat. Kaikki Ulrikan vaatimat muodikkaat tavarat ja komeat vaatteet on maksettu lainarahoilla, piian palkka on maksettu lainarahalla. Edessä on talon ja irtaimiston myyminen velkojen kuittaamiseksi. Kutsu yhdistykseen vedetään pois.

Ulrika ja Väinö ovat nyt kodittomia ja Väinön unelmat valkolakista ja yliopisto-opinnoista katoamassa, mutta löytyy yllättävä ratkaisu: Ulrika hakee ja pääsee koetusvuodelle Hämeessä sijaitsevan vaivaistalon johtajattaren virkaan. Hänellä ovat tarvittavat edellytykset, joista tärkein tuntuu olevan, että johtajatar on yksin elävä nainen.

Vaivaistalo osoittautuu ulkoa komeaksi kuin kartano, mutta on sisältä siivoton. Edellinen johtajatar oli kuulemma lähtenyt keväällä eikä koko kesänä ole ollut hänen työlleen jatkajaa. Ulrikan odottamia piikoja ja renkejä vaivaistalossa ei ole, vaan hoitolaisten odotetaan tekevän työt johtajattaren opastuksella. Asukkaiden kurja kuntokin tulee Ulrikalle yllätyksenä.

Hän ei ollut odottanut rähmäisiä silmiä ja pitkiä, kellastuneita kynsiä. Vaatteita, joissa oli kuivunutta ruokaa. Nuorempi väkikin näytti luotaantyöntäviltä umpimielisine ilmeineen.

Ulrika tarttuu kuitenkin tomerasti toimeen. Tilat siivotaan perusteellisesti, huoneet tuuletetaan, ihmiset saunotetaan, vaatteet pestään ja korjataan. Hoitolaiset mukisevat ensin työn määrästä, mutta loppujen lopuksi nauttivat siisteydestä. Vaivaishoitohallituksen esimies ja naapurustossa komean maatalon omistava Juho Laurittula alkaa katsella Ulrikaa uudella tavalla.

Ulrikassa tapahtuvaa asennemuutosta on mielenkiintoista seurata. Aluksi hän näkee hoitolaiset heikkolahjaisina olentoina, jotka tarvitsevat tiukkaa kuria ja Ulrikan tapaisen ylemmän henkilön ohjausta pysyäkseen edes jotenkin ihmisinä. Toisaalta Ulrika on epävarma asemastaan ja joutuu siksi kätkeytymään ylimielisyyden ja töykeyden taakse.

…Ulrikassa virtasi käskijöiden veri. Hänen tehtävänsä oli opettaa näille alhaisille olennoille, miten kuului elää. Se oli aina ollut hänenkaltaistensa tehtävä, ja sellaisena myös pysyisi, kunnes maailman akseli kiepsahtaisi kallelleen ja tähdet valuisivat pois kiertoradoiltaan.

Vähitellen kopeus kuitenkin väistyy, kun Ulrika viettää yhdessä hoitolaistensa kanssa arkea ja juhlaa ja näkee heidän ilojaan ja surujaan, jotka ovat tuttuja hänelle itselleenkin. Ei ole helppoa katsoa itseään ja tekemisiään rehellisesti, mutta nyt Ulrika ymmärtää, että kaikki on johdattanut häntä tähän tehtävään. Hoitolaiset tarvitsevat häntä eikä hän aio heitä pettää.

Annolan romaanissa kaikkitietävä kertoja tarkkailee Ulrikan elämää, johon työn ja huolen lisäksi sisältyy myös romantiikkaa. Tarinaan limittyy Väinön päiväkirjasta otteita, jotka kertovat masentuneen ja epävarman nuorukaisen kypsymisestä määrätietoiseksi aikuiseksi, mutta paljastavat ohimennen myös joitakin koko tarinan kannalta tärkeitä yksityiskohtia.

 Annola sai kipinän teokseen oikeasta menneisyyden henkilöstä, vaivaistalonjohtajatar Hanna Tammisesta (1854–1927). Yksilön elämäntarina on etusijalla, mutta mainittua tulevat myös koko Suomea ravistelleet tapahtumat, Zacharias Topeliuksen kuolema ja Venäjän otteen kiristyminen. Tulevaisuuteen puolestaan viittaa naisten virittelemä yhteistoiminta.

Mielenkiintoinen kirja epätavallisesta aiheesta – kannattaa lukea!

SALVIONI, BEATRICE: En pelkää mitään

Kustantaja: Gummerus 2024

Alkuteos: La Malnata (2022)

Suomennos: Leena Taavitsainen-Petäjä

En pelkää mitään -teoksen prologissa ollaan pohjoisitalialaisessa Monzan kaupungissa keväällä 1936. Kaksitoistavuotiaan Frencescan raiskaamista Lambrojoen rannalla yrittänyt nuori mies on kuollut ja tyttö jumissa hänen allaan. Onneksi Maddalena-ystävä tulee avuksi ja tytöt saavat piilotettua ruumiin läheisen sillan alle. Seuraavaksi kirjassa kerrotaan, mikä johti tuohon tilanteeseen ja mitä siitä seurasi.

Kirjan minäkertoja eli Francesca on hyvin toimeentulevasta perheestä.  Äiti on opettanut ainoaa lastaan noudattamaan hyviä tapoja ja olemaan herättämättä epäsuotuisaa huomiota. Francesca on kuitenkin jo pitkään ollut kiinnostunut joella kahden pojan kanssa puuhailevasta tytöstä, joka kaupungissa tunnetaan nimellä Malnata, ”pahan oma”. Jopa aikuiset tekevät ristinmerkin pelkästään mainitessaan hänen nimensä.

Hän oli kaunein olento, jonka olin koskaan nähnyt. Hänellä oli sysimustat, epätasaiset hiukset kuin ne olisi saksittu lihaveitsellä päähän painetun potan reunan mukaisesti, ja kiiluvat kissansilmät.

Francescan ensimmäinen lähempi kosketus kiinnostuksensa kohteen kanssa tapahtuu kesällä 1935 Monzan suojelupyhimyksen juhlapäivänä. Malnata pistää Francescan koetukselle, josta selvittyään tyttö pääsee mukaan Malnatan johtamaan piiriin. Päivisin Francescan isä on hattutehtaallaan ja äiti omilla teillään, joten tytön poistumisista kotoa tietää vain kotiapulainen Carla. Tämä kylläkin luulee retkien takana olevan hedelmäkauppiaan pojan Noè Tresoldin.

Francescan uusista kumppaneista Matteon perhe kuuluu punaisiin ja Filippon isä fasisteihin, mutta taustoilla ei ole väliä ainakaan Malnatan ollessa paikalla. Nelikon harrastamiin seikkailuihin kuuluvat usein erilaiset rohkeustestit, sillä Malnatan tunnuslause on: Minä en pelkää mitään. Mielikuvitusleikkeihin tyttö ei kuitenkaan suostu, sillä hänellä on niistä huonot kokemukset.

Malnatan tai oikeasti Maddalenan vähävarainen perhe asuu vanhan lähiön kerrostalossa. Francesca hieman kadehtii ystäväänsä, sillä sisarusten välillä on lämpöä ja iloa – saattavatpa he ryhtyä tanssimaankin keskellä arkipäivän askareita. Surua on toki ollut, sillä perheen isä ja nuorin lapsista ovat kuolleet tapaturmaisesti – mutta onko syy Maddalenan, vaikka hän itse niin uskookin?

Tarinan vauhti kiihtyy, kun tapahtumiin liittyvät myös nelikon lähiomaiset. Tinkimättömästi oikeudenmukaisuutta tavoitteleva Malnata vaatii naisia hyväksikäyttäneitä tai heitä pahoinpidelleitä miehiä tunnustamaan julkisesti osallisuutensa ja pyytämään anteeksi, mutta arvioiko hän voimansa väärin? Uskaltaako Francesca uhmata äitiään ja tukea ystäväänsä tässä taistelussa?

1630-luvun Italiassa ei ihmisen asemaan vaikuta vain omaisuus, vaan myös jäsenyys fasistipuolueessa. Siirtomaavallaksi havitteleva Italia käy sotaa Etiopiassa, mutta oikeita suhteita omaavat nuoret miehet välttävät armeijan ja jäävät uhoamaan kotikaupunkinsa kaduille. Univormuissaan he uskovat olevansa koskemattomia. Sellaisessa ympäristössä nuori tyttö on turvaton.

Maailma on pelottava paikka, täynnä kaikkea kiellettyä, paikka jossa on liikuttava hissukseen ja varpaisillaan ja varottava koskemasta mihinkään. Etenkin, jos sattui olemaan tyttölapsi.

Italialaisen Beatrice Salvionin (s. 1995) esikoisteos kuvaa kahden tytön ystävyyttä 1930-luvun italialaisessa kaupunkiyhteisössä, jossa vallitsevat suuret luokkaerot, naapurien tarkkailu, kaksinaismoraali, korruptio, korostunut miehisyys ja väkivaltaisuus sekä naisten heikko asema. Niukkenevat ajat koittavat, kun Kansainyhteisö asettaa Italialle taloudellisia pakotteita Etiopian sodan vuoksi.

Kirjailija käyttää uskonnollista kuvastoa niin pienissä yksityiskohdissa kuin henkilökuvauksessakin. Lumoava Tiziano Colombo edustaa demonisuutta, kun taas Noè Tresoldi on kuin pyhimys, joka kärsii muiden puolesta. Pääsiäisaikaan viittaa loppukohtaus, jossa kiihottunut väkijoukko huutaa tuomiota syylliseksi tahtomalleen. Siihen tarina ykskaks katkeaa.

En pelkää mitään on hyvä lukukokemus, jonka yksityiskohtia jää miettimään. Jos pitää Elena Ferranten teoksista, pitää varmasti tästäkin.

MÄKI, MERJA: Itki toisenkin

Kustantaja: Gummerus 2024

Merja Mäen teos Itki toisenkin on itsenäinen jatko-osa suuren suosion saavuttaneelle esikoisteokselle Ennen lintuja (2022). Nyt ollaan Suomen jatkosodassa valtaamalla alueella, missä suomalaiset – tai karjalaisittain ruotsit – ovat vihollisia, joihin asukkaat pitävät etäisyyttä samalla kun odottavat omien joukkojen saapumista ja Karjalais-suomalaisen neuvostotasavallan palauttamista.

Opettajaleirille Kainuussa osallistunut Larja matkustaa kesällä 1942 Aunuksen Karjalaan viettääkseen kuukauden loman kotonaan Suurmäessä. Vaikka vanhaa rajaa alueiden välillä ei enää olekaan, vaaditaan suomalaisten miehittämälle alueelle pääsemiseksi kulkulupa ja saattaja. Kyydin kotikylään Larja saa postia Viteleestä Äänislinnaan kuljettavalta Tuomas Alavalta.

Suurmäessä Larja kohtaa monia ahdistavia asioita. Äiti ja isä on viety neuvostovallan viime hetkillä syvälle itään syytettyinä vakoilusta Suomen hyväksi. Heidän kohtalostaan ei ole tietoa sen paremmin kuin Larjan elämänkumppanista, neuvostoarmeijaan pakotetusta Misastakaan. Larjan sisko Pola puolestaan on raskaana suomalaiselle sotilaalle, eikä ainoana kylän nuorista naisista.

Raskainta Larjalle on kuitenkin se, että rakas Matja-buabo on hiljalleen hiipumassa pois. Larja ei voi ajatellakaan lähtevänsä tässä tilanteessa jatkamaan opintojaan, vaan anoo lupaa saadakseen jäädä hoitamaan isoäitiään. Lupa järjestyy ja lisäksi työpaikka suomalaisen johtajaopettajan apulaisena kyläkoulussa. Larjan läsnäolo tuo turvaa lapsille, joita yritetään kovalla vauhdilla suomalaistaa.

Matja on Suurmetsän arvostetuin itkijä ja ”pohjoistuulen puhaltelema” Larja hänen valintansa perinteen jatkajaksi. Buabo ennättää tutustua myös kylässä entistä useammin viipyilevään Tuomakseen ja ennustaa, että Larjalla ja Tuomaksella tulee olemaan vielä yhteinen tehtävä kuolevien parissa: lääkintämies saattaa ihmiset kuoleman kynnykselle ja itkijä siitä eteenpäin tuonilmaisiin.

 Laatokan saaren pojassa pärskyi vesi, mutta minussa leyhähteli ja ryskyi puhuri. Tuuli työnteli vedenvirran liikkeelle, tai vesi työnsi tuulta, ei sillä ollut merkitystä. Vesi ja tuuli olivat yhdessä tehtävässään.

Vesi kuljetti vainajat tuonilmaisiin, mutta tuuli välitti viestit. Molempia tarvittiin sillaksi tämän- ja tuonilmaisten välille.

Matja-buabon arkun äärellä Larja virsittelee ensi kertaa julkisesti. Häntä aletaan arvostaa kylällä aivan uudella tavalla, mutta hän on silti ahdistunut. Joistakin kyläläisistä paljastuu ikäviä asioita ja jotkut suomalaiset sotilaat osoittautuvat epäluotettaviksi. Tuomas vetää Larjaa puoleensa, mutta voiko häneenkään luottaa? Entä suhde Misaan, vaikka tunteet häntä kohtaan ovatkin jo haalistuneet?

Kun sitten käy selväksi, että Suomi joutuu vetäytymään valtaamiltaan alueilta, on Larja uusien valintojen edessä. Jos hän jää Polan ja tämän lapsen tueksi, säästyykö hän rangaistukselta oltuaan niin paljon tekemisissä suomalaisten kanssa? Selviääkö Pola yksinään, jos Larja pakenee kanta-Suomeen? Miten Larja itse pärjäisi vieraassa ympäristössä?

Merja Mäen kieli on aistivoimaista ja kaunista, mutta muuttuu myös rajuksi esimerkiksi kuvatessaan venäläisten lentokoneiden hyökkäystä Elisenvaaran ratapihalle, missä ihmisjoukot vellovat päästäkseen täyteen ahdettuihin evakuointijuniin. Karjalaisia sanoja kirjassa on paljon, mutta niiden merkityksen kyllä useimmiten ymmärtää asiayhteydestä.

Itki toisenkin -romaanissa kuvaillaan myös aunukselaisia tapoja ja uskomuksia sekä ruokia ja käsitöitä. Erityisen mielenkiintoista on tutustua syvällisemmin itkuvirsiperinteeseen: miten itkuvirret rakentuvat, mitä niissä kuuluu olla ja miten itkijä itse kokee tilanteen.

Aloin apeutumaan sillä tavalla kuin itku vaati, ja pohjoistuuli ujelsi minut tyhjäksi sanojen tulla. Tarina tekeytyi sanoiksi jossain silmieni takana, ja syvä henkäys nosti niitä huulilleni.

Jälleen tunteisiin vetoava ja samalla Suomen historian tuntemusta lisäävä teos Merja Mäeltä!

KOSTET, JENNA: Punainen noita

Kustantaja: Aula & Co 2024

Valpuri syntyi Kuurinmaalla, minne hänen äidinisänsä Eschil Kynders (Esko Kinni) oli aikoinaan paennut Suomessa syttyneitä noitavainoja. Kuurinmaalla Eschil työskenteli omenatarhurina, mutta toimi myös kasvien ominaisuuksiin perehtyneenä parantajana. Oppilaina hänellä olivat Maria-tytär ja tämän tytär Valpuri. Kohtaloaan Eschil ei kuitenkaan voinut paeta loputtomiin, vaan 1620-luvun puolessavälissä hänet mestattiin ja poltettiin noitana.

Isänsä kuoleman jälkeen Maria pakeni Valpurin ja tämän pikkuveljen Tuomaksen kanssa Tukholmaan, mistä oli tarkoitus jatkaa nopeasti perheen sukutilalle Etelä-Satakuntaan. Vielä vuodenkierronkaan jälkeen Marialla ei kuitenkaan ole halua lähteä vilkkaasta kaupungista köyhään Suomeen. Tuomaksella olisi polte päästä Kinnilän isännäksi, mutta edes hän ei uskalla hoputtaa äkkipikaista ja kovakouraista äitiä.

Joutuminen kuulusteltavaksi noitakeinojen käyttämisestä pistää lopulta Mariaankin vauhtia. Perhe purjehtii Turkuun, missä Valpuri saa pahoja ennakkoaavistuksia Turun linnasta ja piispa Isaacus Rothoviuksen tulikivenkatkuisista saarnoista. Marraskuussa 1628 perhe lopulta lähtee kävellen kohti Liitsolan kylää. Seitsemäntoista peninkulman matka metsien halki on raskas ja susien vuoksi pelottavakin.

Kinnin talo osoittautuu vaatimattomaksi savupirtiksi, mutta Tuomas on määrätietoinen. Hän opettelee kylän miehiltä uusia taitoja, rakentaa taloon lisäosan, hankkii eläimiä ja menee naimisiin. Samaan aikaan kasvaa hänen vihansa äitiä ja sisarta kohtaan, mutta miksi? Kokeeko hän sukulaisuussuhteen parantajaeukkoihin mainehaittana? Eivätkö äiti ja isosisko osoita talon isännälle tarpeeksi kunnioitusta?

Ei naisten kuulu olla tuollaisia rääväsuisia narttuja kuin sinä ja äiti. Aina sanomassa mielipidettä ja soutamassa vastahankaan. Naisen kuuluu olla nöyrä ja kunnioittaa miestä perheen päänä.

Maria poltetaan roviolla vuonna 1632, mutta Valpurin kohtalontie on pitkä ja mutkikas. Kahdesti hän joutuu Turun hovioikeuden eteen, mutta ei saa kuolemantuomiota, vaan ensimmäisellä kerralla piiskarangaistuksen ja näennäisen maastakarkoituksen. Toisella kerralla häneltä leikataan korvat irti, mistä syystä häntä ruvetaan kutsumaan punaiseksi noidaksi.

Valpuri ei pidä itseään noitana, vaan tilanteita järkiperäisesti huomioivana ja kasvien ominaisuuksiin perehtyneenä parantajana – mihin kuka tahansa pystyisi, jos viitsisi opetella. Hän ei usko loitsujen sinällään parantavan sairaita, koska jopa eestinkielisen lastenlorun lukeminen tuntuu auttavan. Tärkeintä on se, että sairastunut itse uskoo loitsun mahtiin.

Tietysti hän oli tehnyt juomia, loitsinut, käyttänyt taikakaluja ja uskonut enteisiin siinä missä muutkin ihmiset näillä seuduin. Valpurin juomissa oli vain se ero, että ne toimivat, toisin kuin litkut, joita suurin osa kylien vanhoista naisista keitteli parantaakseen milloin mitäkin vaivaansa.

Olisiko noituussyytteiden takana kirkonisien pelko siitä, että nainen tietäisi asioista enemmän kuin he? Valpuri osaa lukea ja puhua useita kieliä – sekö kirkkoa suututtaa? Vain miehillä on oikeus harjoittaa palpurin tai välskärin ammattia ja opiskella lääketiedettä yliopistossa, mutta monilla paikkakunnilla ihmisten ja karjan parantajina toimivat kuitenkin perinteisen tiedon hallitsevat naiset.

Naisten tekemisiä ei katsota hyvällä. Yksi paha sana naapurilta, yksi väärin ymmärretty huomautus, yksi loitsu, jonka väärä ihminen kuulee.

Punainen noita perustuu 1600-luvulla eläneen Valpuri Kinnin tarinaan, josta Jenna Kostet kiinnostui törmätessään oikeudenkäyntipöytäkirjassa uhmakkaaseen lauseeseen: Miksi minä tunnustaisin sellaista, jonka arvon herrat niin paljon paremmin itse tietävät? Syntyi kuva vahvasta naisesta, joka ymmärsi, ettei hänen puheillaan ollut enää mitään merkitystä. Kaikki olivat jo etukäteen päättäneet, että Valpuri on noita.

Punainen noita -romaani kertoo murrosajasta, jolloin kirkko yrittää voimakeinoin saada kansan omaksumaan luterilaisen uskon ja luopumaan niin pakanallisista tavoista kuin katolilaisuuden muodoista. Kirja kuvaa uskottavasti ihmisten elinoloja maalla ja kaupungissa, tapoja ja uskomuksia. Mielenkiintoisia ovat kuvaukset kasvien käytöstä sekä lääkitsemisessä että ruoassa.

Kirjassa on useita vahvoja henkilöhahmoja, mutta eläimiä rakastava Valpuri nousee muiden yli sisukkuudessaan ja myös kyvyssään ymmärtää inhimillistä heikkoutta. Hänen kohtalonsa saa miettimään, miten usein mahdetaankaan joukkohysterian lietsomina lukittautua tiettyyn näkökantaan ja olla kuuroja järjen äänelle?

CATTON, ELEANOR; Birnamin metsä

Kustantaja: Siltala 2024

Alkuteos: Birnam Wood (2023)

Suomennos: Tero Valkonen

William Shakespearen näytelmässä Macbeth Birnamin metsän liikkeellelähtö enteilee kuninkaan tuhoa, kun taas Eleanor Cattonin romaanissa Birnamin metsä on uusiseelantilaisen ympäristöaktivistiryhmän nimi. Vasemmistolaishenkinen kollektiivi perustaa hylätyille alueille luomupuutarhoja ja luovuttaa osan sadosta hädänalaisille, mutta toiminta on toistaiseksi pienimuotoista ja hädin tuskin kannattavaa.

Tarina alkaa tilanteesta, jossa tärkeä sola on jouduttu pahan maanvyörymän vuoksi sulkemaan todennäköisesti moneksi kuukaudeksi. Solan toisessa päässä sijaitsevasta kaupungista asukkaat ovat lähteneet muualle, kahvilat ja puodit ovat sulkeneet ovensa ja yli sadan hehtaarin maatila on vedetty vaivihkaa pois myynnistä. Viimeisin yksityiskohta herättää Mira Buntingin mielenkiinnon.

Karismaattinen Mira on selkeästi Birnamin metsän johtohahmo, vaikka kollektiivi korostaakin jäsentensä tasa-arvoisuutta. Mira osaa olla vakuuttava ja asiaa tarpeeksi tärkeänä pitäessään myös pelottavan taitava valehtelija. Hän on visionääri, joka tavoittelee Birnamin metsän välityksellä radikaalia ja pysyvää yhteiskunnallista muutosta:

…se oli täysin saavutettavissa, jos ihmiset ymmärtäisivät, miten paljon hedelmällistä maata meni kaiken aikaa hukkaan heidän ympärillään, kuinka paljon enemmän maailmassa voitaisiin saavuttaa, jos ihmiset yksinkertaisesti yhdistäisivät tietämyksensä ja resurssinsa, ja miten mielivaltainen ja järjettömän ennakkoluuloinen koko maanomistuksen käsite oli, kun oli kyse muusta kuin sen käytöstä tai sillä asumisesta!

Autioksi jääneellä tilalla olisi mahdollisuus viljellä kasveja suuressa mittakaavassa, joten Mira lähtee kartoittamaan tilannetta ja jää kiinni yksityisalueelle tunkeutumisesta. Hänet tavoittanut mies on aluksi tiukka ja epäluuloinen, mutta tentattuaan aikansa Miraa Birnamin metsän toiminnasta ja tavoitteista tarjoaakin kollektiiville avustusta puutarhan perustamiseen.

Mies on amerikkalainen miljardööri Robert Lemoine, joka kertoo ostaneensa tilan vastikään ritariksi lyödyltä sir Owen Darvishiltä rakentaakseen sinne luksusluokan bunkkerin maailmanlopun varalta. Hän on maassa sijoittajaviisumilla ja valvontadrooneja valmistavan yhtiön kautta sir Owenin liikekumppani, mutta passin saadakseen hänen pitäisi tukea uusiseelantilaista yrittämistä – ja hän valitsee kohteekseen Birnamin metsän!

Kollektiivin kokouksessa Mira maalailee suurenmoisia tulevaisuudennäkymiä, joissa Birnamin metsä olisi kannattava yritys Lemoinen tarjoaman pitkän tähtäyksen rahoituksen ja markkinointituen ansiosta. Lähes kaikki jäsenet innostuvat asiasta. Lukija kuitenkin tietää jo tässä vaiheessa, että Lemoinen on häikäilemätön opportunisti, johon ei kannattaisi luottaa vähääkään.

…statussymboleja jahtaava survivalisti joka valmistautui useisiin maailmanlaajuisiin katastrofeihin, joiden estämiseksi ei itse tehnyt kerta kaikkiaan mitään ja joita saattoi jopa tietoisesti edistää, jos siten oli mahdollisuus saavuttaa voittoja tai etuja.

Kaikki eivät ole tyytyväisiä tilanteeseen. Miran läheisin ystävä Shelley Noakes on huolissaan Miran ja Lemoinen läheisistä väleistä ja tuntee tulleensa sysätyksi syrjään. Shelley on tukenut ystäväänsä, toteuttanut tämän visioita ja järjestellyt kulissien takana asioita, mutta nyt epäluulot, kateus ja kauna ajavat hänet kilpailemaan tämän kanssa vallasta ja Lemoinen huomiosta.

Toinen tyytymätön on Tony Gallo, yksi Birnamin metsän perustajajäsenistä. Hän vihaa superrikkaita, jotka ovat tukevinaan luonnonsuojelua ja omavaraisuutta, mutta tosiasiassa kiertävät veroja. Hän ei luota Uuden-Seelannin hallitukseen, joka sallii tämän. Toisaalta tutkivan journalistin urasta haaveileva Tony havaitsee tilanteessa skandaalin aineksia, jotka paljastamalla saattaisi nousta kuuluisuuteen.

Catton luo muutamilla hyvin muotoilluilla lauseilla henkilöistä uskottavan ja monipuolisen kuvan. Mikä teki heistä sellaisia kuin he ovat? Mitkä syyt ohjaavat heidän toimintaansa? Miten he muuttuvat tapahtumien edetessä? Onko pieni ihanteista joustaminen kovin vakavaa, jos sen seurauksena saavuttaa jotain hyvää? Jyrääkö ahneus hyväuskoisuuden alleen?

Kirjan alkuosa on verkkainen ja esimerkiksi Tonyn palopuheet saavat siinä liikaa tilaa, mutta sitten tapahtumat alkavat vyöryä eteenpäin kiihtyvällä vauhdilla. Riittämättömyyden- ja syyllisyydentunteet, väärintulkinnat, virhearviot ja ylimitoitetut teot kasaantuvat ja johtavat lopulta katastrofiin. Kirjan verinen loppu noudattaa Shakespearen tragedioiden henkeä, mutta löytyykö tarinasta Macbeth?

Vuonna 1985 syntynyt uusiseelantilainen Eleanor Catton oli kaikkien aikojen nuorin Booker-voittaja saadessaan palkinnon vuonna 2013 romaanillaan Valontuojat, joka puolestaan oli laajin palkinnon saanut teos (832 sivua). Sen jälkeen kuluikin kymmenen vuotta ennen kuin Birnamin metsä ilmestyi. Kaikki Cattonin kolme teosta on suomennettu, myös esikoisromaani Harjoitukset.