LAAKSONEN, HELI: Lähtisiks föli?

Kustantaja: Otava 2015

MITÄ MÄÄ TIÄRÄN

LÄHTEMISEST?

Kun ammattinimekkeenä on ”sanamaija”, on kaikkea olemista, tulemista ja lähtemistä vastustavan Heli Laaksosen lähdettävä runokiertueelle ympäri Suomea ja hieman Suomenmaan ulkopuolellekin. Auto nimeltä Vappu vie perille, vaikkei kuskin tai kyytiläisten kartanlukutaito olisikaan kaikkein parhaimmasta päästä eikä navigaattori käytössä ihan periaatteellisista syistä. Kaikenlaisia kommelluksia voi esiintyessä sattua, mutta viihdyttämäänhän sitä on tultu! Pääasia on, että yleisö nauttii, liikuttuu ja riemastuu. Ja jopa miehet nauravat! Monenlaisissa paikoissa tulee käytyä, erikoisimpana varmaan Hämeenlinnan vankila. Samanlaisia ovat kuulijat sielläkin, mutta esiintyjä itse murhettuu heidän puolestaan.

Jos vankilan haju saatais purkki ja joku ex-vanki lähtis purkin kanssa kiärtämä Suamen kouluis, vois monelt haihtu luulo alamailman hohrokkuurest yhrel nuuhkauksel. Haju ei tyrmä, see vihja. Sommelieri vois erotta siit tunkka, suru, kainalohike, kotoikävä ja kylmi kivi.

On Laaksosella muitakin murhetuksen hetkiä. On paniikkia ennen esitystä ja painajaisunia aina silloin tällöin. On huolta kuntaliitosten aiheuttamasta kotiseuturakkauden ja paikallistuntemuksen katoamisesta. Ja murteiden.

Misä enne luk Elimäki, Valkeala, Sippola, Kuusankoski, luke nyy Kouvola, Kouvola, Kouvola, Kouvola.

MITÄ MÄÄ TIÄRÄN

KELTUAISEST?

No, ainakin sen, että tämä on Fölikirjan viimeinen luku. Sitä ennen on käsitelty niin sielua kuin syömistä, niin rekkoja kuin runoautoja, niin räntäsadetta kuin auringonlaskua. Kirjan keskellä on kartta, jonka perusteella perille löytäminen kyllä saattaa olla oikeasti kyseenalaista. Turku on siirtynyt itärajan tuntumaan (Monacon eteläpuolelle) ja Helsinki Suomen vyötärön paikkeille lähelle Frankfurtia. Tuleepa tässä kirjassa tunnetuksi sekin, että Heli Laaksonen osaa kirjoittamisen lisäksi myös piirtää.

Lähtisiks föli? -kokoelma rakentuu lyhyistä luvuista, joiden otsikko alkaa sanoilla MITÄ MÄÄ TIÄRÄN ja jatkuu jollakin paikannimellä tai asialla. Laaksonen kertoo sitten niistä kaiken, minkä tietää ja hyvin avomielisesti kertookin.  Sanamaija hallitsee värikkään ja eloisan kielenkäytön, lauseet lentävät ja lounaissuomalainen murre hykerryttää. Hauskuuteen liitetty ripaus vakavuutta rikastuttaa kirjan antia.

Et sorsan sinine siipsulk on taivaankappala. Et elämä on kallis ja harvinaine ko ponin päiv kaurapellos. Et o runo arvost, ko miältiätty sano ruakpöyräs, et ei mul köyhäl miähel ol vara viärä sunt ulos syämä, mut mää olen kuarinu sul peruna.

PS. Heli Laaksosen sanoin: Kiitos ja syrämekuva teil kaikil, ketkä kirjoi luvette!

LAAKSONEN, HELI: Aapine : aakkossi niil, ko ymmärtävä jo pualest sanast!

Teksti: Heli Laaksonen
Kuvitus: Elina Warsta
Kustantaja: Otava 2013

Heli Laaksosen kirjoittama ja Elina Warstan kuvittama Aapine on todella hauska kirja, jota voi suositella niin lapsille kuin aikuisille. Se on Suomen ensimmäinen murreaapinen ja kirjoitettu lounaismurteella - laajasti käsitettynä eli ei esimerkiksi Turun tai Rauman tai Laitilan murteella. Muilta murrealueilta tulevien ei tarvitse pelästyä, kyllä tästä kirjasta selvää ottaa ja saa iloa uudestaan ja uudestaan! Aapine on muodoltaan ihan oikea aapinen, a:sta aloitetaan ja ö:hön päädytään. Jokaisella aukeamalla on iso kirjain ja siihen liittyvä runo. Runot eivät yritäkään muodostaa mitään yhtenäistä kokonaisuutta, vaan ovat omia itsenäisiä tarinoitaan elämästä ja sattumuksista. Kaikissa on mukaansa imevä rytmi ja nokkelia oivalluksia. Osa on hilpeän hauskoja rallatuksia.

Meijä flik pustos soffalt!
Fiuuu vaa!
Nyy om pää paketis ja
flik filti al.

Flik o fiksu,
sil o färikyni fölis.
Niil voi fiksat koko maailma fiiniks.
Farkkuhaalar o mustikasinine,
taivarant o vaaliampunane,
affenfileis o jäähilei,
mererannas on kaunei kivei.

Mut mink färine o hyvä miäl?
Kerro flikal, jos hän ei tiär.

Mukana on myös hieman tummempia sävyjä, eihän elämä pelkkää hupia ole.

Mamma mankeloit.
Mää kattosi viärest.
Mamma muato ol murheline.

Mää kysysi:
Mitäs miäles?
Mamma vastas:
Mitäs mul. Pappa-vaina ain vaa.

Mää muistuti:
Pappa noukki taiva metäs mustikoi ja
sen syräme mahtu vaa yks mamma.

Mamma myhäil ko mansik.

Elina Warstan kuvitus on väreiltään ja yksityiskohdiltaan ihana. Osa kuvista on pelkistettyjä ja tyyliteltyjä. Osa taas on täynnä tutkimista vaativia yksityiskohtia – näistä ehkä parhaana esimerkkinä J-kirjain, missä jänis hoitelee ruukkupuutarhaansa niin että vesi suihkuaa. Ja on hyvä, että lokki osuu oikeaan paikkaan juuri oikeaan aikaan, niin herra X sopii lastenkin nähtäväksi.

Kirjan lopussa on kolme pientä tarinaa aakkosensa oppineille ja aapisessa käytettyjen murresanojen selitykset (myös kenties vain turkulaisille tutut Manu ja Telle sekä Matti ja Teppo?). Viimeisenä on Pamfletti eli paasausosio, jossa Laaksonen esittelee yleisesti murteiden syntyä ja niiden säilymisen tärkeyttä sekä lounaismurteiden ominaispiirteitä ja kielioppia. Tämäkin hauskasti ja tärkeilemättä, mutta aidon intohimoisesti.

Minulle murre on arvokkain perintö, sisimmän sisin, se on ilo ja oikeus olla minä eli mää, lupa olla luonnonilmiö kuin kiuru kevätpellin yllä. Oi äidinkieli! Oi kotimaa! Oi omat ihmiset, tutut laulut, rakkaat maisemat!

PS. Aapine on saatavana myös Heli Laaksosen itsensä lukemana äänikirjana.