VASANTOLA, SATU: Kun isä osti Merenkurkun

Kustantaja: Tammi 2023

Olen jahdannut häntä juhannusyöstä asti. Olen seurannut tyhjän kosken kivikkoista uomaa ja kulkenut nevan reunaa avunhuutojen perässä. Olen etsinyt sillat ja joenvarret, linnanpihan, bastionin varjot, yökerhot, hotellit ja lippakioskien liepeet, öiset puistot ja tanssilavat, kaikki mahdolliset kujat ja kolkat kaikista niistä kaupungeista, joihin tiesin hänen paenneen.

Tytär tietää kyllä, milloin Eerik-isän maaninen vaihe lähestyy. Huhtikuussa päivät pitenevät ja samassa tahdissa lyhenevät Eerikin yöunet, nauru alkaa vyöryä ja kirosanat lennellä. Miehellä on arkenakin puku päällä, kravatti kaulassa ja tanssikengät jalassa. Kädet eivät vapise, mikä paljastaa sen, että lääkkeet ovat jääneet ottamatta.

Kesäkuun puolessavälissä ollaan jo vaiheessa, jossa Eerik pitäisi saada pikaisesti lääkäriin koska hän vielä ymmärtää tilanteensa. Suuria taloudellisia suunnitelmia miehellä on jo ja pelihimoa. Vainoharhaisuutta. Nyt pitäisi säätää lääkitystä, mutta nuori lääkäri antaakin vapaaehtoisen lähetteen Kellokosken sairaalaan. Eerik otetaan siinne sisään, mutta kotiutetaan jo seuraavana aamuna tilanpuutteeseen vedoten.

Juhannuksena alkaa tapahtua juuri sitä, mitä tytär on pelännytkin. Eerik ilmoittaa ostaneensa aseen ja lähtevänsä kostamaan eläkkeellä olevalle pankinjohtajalle, jota pitää syyllisenä kokemaansa konkurssiin ja omaisuuden pakkohuutokauppaan. Raskaana oleva tytär kokee velvollisuudekseen lähteä Imatralle varoittamaan pankinjohtajaa ja etsimään samalla Eerikiä. Etätukena toimivat veli ja eno.

Nopeakäänteinen Eerik on kuitenkin jo muualla ja tytär seuraa häntä aina hieman myöhässä kaupungista toiseen. Välillä tytär yrittää vedota viranomaisiin, mutta nämä sysäävät vastuuta toisilleen: terveyskeskus ei auta ennen kuin poliisi on pyytänyt virka-apua ja hätäkeskus käskee soittamaan ensin terveyskeskukseen. Tytär latelee lakipykäliä, mutta kukaan ei kuuntele. Eerikin tekstiviestit ovat aina vain hurjempia.

paskat minä pankinjohtajasta

on uudet suunnitelmat

pätäkkää piisaa

olisko olavinlinna mitään

jos kesämökiksi

ensi hoidetaan itä ja sitten länsi

kohta alkaa tornitaloja nousta

keskelle merta

ostan merenkurkun takaatko lainan

Eerikin jälkiä löytyy kyllä. Yhdessä paikassa hyväksikäyttäjiä, toisessa petkutuksen kohteeksi joutuneita hyväuskoisia, kolmannessa vahingontekoa tutkivia poliiseja. Viimein tytär löytää miehen juuri sieltä, mistä saattaa odottaakin: naurattamassa naisia ja tanssimassa sydämensä kyllyydestä. Tytär päättää antaa Eerikille vielä tämän yhden vapaan yön. Se on virhe.

Tytär pohtii matkansa aikana syitä isän kaksisuuntaisen mielialahäiriön puhkeamiseen sellaisessa muodossa, jossa ajatukset täyttyvät murhaajista, paoista ja kostosta. Yhtenä syynä saattoi olla turvaton lapsuus, vaikka kertomukset väkivaltaisesta ukista jäävätkin vaille vahvistusta. Päävoitto lotossa antoi ehkä aikoinaan tunteen rahan riittämisestä ikuisesti, mutta sitten tuli lama ja sen myötä niin kodin ja yrityksen kuin itsetunnonkin menetys. Viimeinen niitti oli varmastikin äidin kuolema.

Omaa itseään tytär tarkkailee tiukasti: onko hän hullu, kun muistot yhtäkkiä hukuttavat nykyhetken alleen eikä hän hetkeen tiedä missä ajassa on? Onko veljen kiukunpuuskissa ja suunnitelmissa kaikuja perimästä? Joutuuko naisen odottama lapsi kärsimään mielenterveysongelmista vai laimeneeko geeniperimä lapsen isän ansiosta?

Eiväthän omaiset toki aina murheen ja ahdistuksen vallassa ole, vaan nauravat välillä kyyneleet silmissä Eerikin tempauksille. Kun tämä valmistautui Kellokosken sairaalassa käymään rauhanneuvotteluja Obaman ja Putinin kanssa. Kun tämä kertoi ostaneensa koko Kellokosken, erottaneensa lääkärit ja antaneensa hoitajille palkankorotuksen. Kun tämä päätti ryhtyä pääministeriksi. Kun aikoi ostaa Merenkurkun.

Vasantolan sujuvasti etenevä teksti imaisee lukijankin mukaan tarinaan. Teoksella on omakohtaista taustaa, minkä ansiosta tieto kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä ja sen vaikutuksista sairastuneen omaisiin on hyvin uskottavaa. Tunnelmat vaihtuvat huolesta turhautumiseen ja surusta mustaan huumoriin. Muistot tuovat mukanaan myös kiitollisuutta ja hellyyttä. 

PS. Kuva terveydenhuollon ammattilaisten toiminnasta ei ole kovin rohkaiseva – toivottavasti todellisuudessa omaisia sentään kuunnellaan huomattavasti paremmin!

 

VASANTOLA, SATU: Kaikki kadonneet

Kustantaja: Tammi 2020

Pieni Annu kulkee isänsä mukana taloihin, joissa isä ja Annun Isotukkaiseksi nimittämä nainen sulkeutuvat perheen äidin kanssa makuuhuoneen oven taakse ja Annu leikittää mahdollisimman kovaäänisesti lapsia. Kotona Annu saa desinfioida isän käyttämät välineet.

Hän purkaa laukun, vahtii kattilaa joka on jo liedellä, kiskoo tuolin hellan viereen, kiipeää sille ja pudottaa letkut kiehuvaan veteen, poimii ne kohta pihdeillä pois, järjestää riviin pyyhkeen päälle. Hakaneularasian hän asettaa niiden viereen. On varottava, etteivät letkut putoa lattialle tai koske pöytään tai keittiörättiin, hän tietää miten tärkeää on olla tarkka. Siitä voi olla kiinni toisen henki ja elämä, isä sanoo joka kerta, kun he lähtevät.

Sitten isä jää kiinni ja joutuu vankilaan. Annu pääsee kasvatiksi parhaan ystävänsä Lauran perheeseen, koska lähiomaisia ei ole. Äitinsä lähdöstä Annu muistaa vain verilammikon eteisen lattialla ja siniset vilkkuvalot, mutta isän mukaan äiti kuoli silloin. Myös rakas pikkusisko Maaru katosi selittämättömästi samaan aikaan kuin äiti.

Äiti kohoaa kattoon kuin Maija Poppanen mutta ilman sateenvarjoa. Äidillä on Maaru mukanaan ja he lentävät katon läpi ja pikkumetsän yli pilvien päälle. Äidin käsi Maarun kädessä, molempien helmat aaltoina jalkojen ympärillä ja villatakkien liepeet siipinä selässä.

Teini-iässä Annu alkaa kipuilla menneisyytensä kanssa. Vankilasta päässyt isä vetäytyy kontakteista. Annusta kulkee kylillä rumia puheita. Laura pimittää tärkeitä tietoja. Lopulta Annu karkaa, koska koti ei enää tunnu turvapaikalta. Seuraa levotonta ja jopa itsetuhoista elämää ja sitten suurehko aukko elämäntarinassa ennen nykyhetkeä.

Nykyhetkestä kertoo minämuodossa Annu itse. Hän on naistentautien lääkäri, joka hälytetään paikalle aina kun synnytyksessä ilmenee ongelmia, joka tutkii ja auttaa raiskaustapauksissa, joka leikkaa kohdun kasvaimia ja löytää synnytyselinten syövät. Hänellä on aikuinen tytär Marikuu, jonka isään tuntuu liittyvän jokin hämmentävä salaisuus.

Annu on tuntenut niin monta kertaa tulleensa hylätyksi, ettei aikuisenakaan uskalla sitoutua kehenkään. Olipa miessuhde miten hyvä tahansa, Annu kiirehtii katkaisemaan sen heti kun kiintymys toiseen uhkaa kasvaa liian suureksi. Yksin on turvallista olla.

Muutosta on kuitenkin luvassa, kun Annun elämään palaavat taas niin isä kuin Laurakin. Samalla Annu alkaa uudella innolla etsiä tietoja kadonneista rakkaistaan, äidistä ja Maarusta. Ehkä he sittenkin olisivat vielä löydettävissä ja perheyhteys palautettavissa.

Kirjan nimi Kaikki kadonneet viittaa myös Annun isän suorittamiin sikiönlähdetyksiin. Isä uskoi todennäköisesti aivan vilpittömästi tekevänsä hyvää aikana, jolloin nainen sai raskaudenkeskeytyksen julkisessa terveydenhuollossa vain erittäin painavin terveydellisin perustein tai sitten pimeästi yksityisklinikalla, jos oli tarpeeksi varakas.

Itse asiassa Annukin kyllä törmää eettisiin ongelmiin. Miten auttaa yhdeksättä lastaan odottavaa äitiä, jonka elimistö on jo kärsinyt mutta joka ei uskonnollisista syistä voi ajatellakaan ehkäisyä? Miten auttaa nuorta raiskauksen uhria, joka ei lääkärintodistuksesta huolimatta saa oikeutta? Kenties juuri menneisyys on ohjannut Annua uranvalinnassa.

Kaikki kadonneet -romaanissa on kouraisevaa realismia, mutta myös runollisuutta. Sudenkorento – etenkin kultainen neidonkorento – sopisi vaikka Annun voimaeläimeksi symboloidessaan toisaalta kaipuuta ja toisaalta toiveikkuutta. Pohjana tähän on isän romanttinen kertomus (ja puolustuspuhe) sudenkorentojen rakentamasta kuunsillasta, jota pitkin enkelit pystyvät kulkemaan.

… kuunsiltaa kulkevat ne joista tulee enkeleitä varhain. Jotka ovat liian hyviä tähän maailmaan, jotka eivät tunne kipua eivätkä kaipaa ketään, jotka enkelintekijä päästää suruista jo ennen syntymää. Ne kaikki kulkevat iltaisin joen pintaa kuuta kohti.

VASANTOLA, SATU: En palaa takaisin koskaan, luulen

Kustantaja: Tammi 2018

Satu Vasantolan esikoisromaani En palaa takaisin koskaan, luulen on erään suvun tarina neljän sukupolven ajalta vuosina 1939-2017. Kirjan viimeinen luku ennustaakin sitten jo tulevaisuutta eli vuotta 2029. Tapahtumien taustana ovat Peräseinäjoki ja Helsinki (hieman Ruotsikin) ja äänessä ovat eri sukupolvien edustajina Martta-mumma, Martan poika Tapio ja tyttärentytär Susanna.

Martta-matriarkka on kirjan alussa lähes 93-vuotias. Hän tietää kuolevansa pian maksasyöpään ja odottelee rauhallisesti lähtöään. Mitään hoitoja hän ei enää halua käydä läpi. Ennen omaa kuolemaansa hän joutuu kuitenkin vielä hautaamaan rakkaimman lapsistaan, Tapion. Yhden lapsen hän on menettänyt jo aikaisemmin, lapsen jolle ei ollut edes nimeä.

Martan on pitänyt olla vahva nuoruudestaan lähtien. Sodan tiimellyksessä aviomies Topi katoaa ja palaa kotiin vasta rauhansopimuksen jälkeen. Silloinkin hän useimmiten karkaa kaveriporukoihin muistelemaan menneitä ja juomaan viinaa ja jättää mumman vastuulle kotitöiden ja lastenhoidon lisäksi niin rikkoutuneet rappuset kuin peltotyöt.

Lapsena Susanna oli pitänyt paapasta enemmän kuin mummasta. Laulavasta, pelaavasta, hassuttelevasta paapasta, jonka rinnalla huokaileva ja mulkoileva mumma oli tuntunut ilonpilaajalta.

Martta on luonnostaan hienotunteinen, mutta ei voi sulkea silmiään jälkeläistensä ongelmilta. Luottolapsi Tapio on kyllä hyväsydäminen ja nokkela, mutta tuntuu aina joutuvan vaikeuksiin. Tytär Marja-Terttu on miehensä pahoinpitelemä, mutta kehuu tätä silti aina ja kaikkialla hyväksi aviopuolisoksi ja isäksi. Tyttärentytär Johanna sortuu viinaan eikä jaksa huolehtia lapsistaan. Mumman apua ei oteta vastaan.

Ihan eri maata tyttärentyttäristä on Susanna, joka määrätietoisesti hankkii hyvän ylioppilastodistuksen, lähtee Helsinkiin opiskelemaan ja valmistuu asianajajaksi. Ehkä omasta taustastaan johtuen Susanna haluaa auttaa väkivallan uhreiksi joutuneita naisia.

Yhä teki mieli halata tyttöä, kuiskata sen korvaan, että vielä sinä opit olemaan hiipimättä. Vielä astut vahvasti kantapää edellä, omaan tahtiisi. Avaat silmäsi ja hengität, puhut niin, että kaikki kuulevat. Pidät huolen, ettei mustelmia tule.

Myös Suomeen saapuneita turvapaikanhakijoita Susanna auttaa parhaansa mukaan. Irakilaisen Fatiman ja tämän kolme lasta hän ottaa luokseen asumaan ja auttaa Fatiman veljeä pakoilemaan käännytyspäätöstä. Seuraukset ovat kohtalokkaat.

Sukutarinan ohella Vasantola ennättää sivuta kirjassaan varsin monia (ehkä liiankin monia?) asioita: koulukiusaamista, perheväkivaltaa, naisasiaa, raiskausta, syömishäiriötä, hyvä-veli-systeemiä, pimeästi tehtyä työtä, spermanluovutusta, luomusynnytystä ja henkimaailmaa. Pakolaisasiasta ja viranomaisten toiminnasta hänellä on paljon sanottavaa.

Suomessa oli 70 vuotta selitetty, että miehet joivat ja löivät, koska ne olivat saaneet sodasta traumoja. Jos muutaman vuoden sota sai hakkaamaan vaimoja vielä toisessa ja kolmannessa polvessa, mitä teki elämänmittainen sota ja väkivalta?

Hieman hämmentää se, etteivät menneisyyteen liittyvät luvut etene selkeästi kronologisessa järjestyksessä, vaan kirjassa hypellään melko oikukkaasti vuodesta toiseen. Tähän lienee syynä se, että kirjailija haluaa paljastaa tiettyjä sukuun liittyviä asioita hieman säännöstellen. Pienestä sekavuudesta huolimatta tarina on hyvä, jopa jännittävä.