HARRIS, JOANNE: Mansikkavaras

Kustantaja: Otava 2020

Alkuteos: The Strawberry Thief

Suomennos: Satu Leveelahti

Vuonna 1999 ilmestynyt menestysromaani Pieni suklaapuoti kertoo Vianne Rocherin saapumisesta ranskalaiseen Lansquenet-sous-Tannes -kylään kuusivuotiaan tyttärensä Anoukin kanssa, suklaapuodin perustamisesta ja kyläläisten luottamuksen voittamisesta. Viannen tarinaa jatkavat teokset Karamellikengät (2008), Persikoiden aikaan (2013) ja nyt vuonna 2020 ilmestynyt Mansikkavaras.

Anouk on lähtenyt Pariisiin poikaystävänsä perässä, mutta Viannella on sentään vielä seuranaan kuusitoistavuotias Rosette-tytär, joka tuskin tulee jättämään äitiään. Rosette ei juurikaan puhu, vaan ilmaisee itseään lähinnä erilaisilla äännähdyksillä, viittomilla ja piirtämillään kuvilla. Hän nauttii vapaudesta ja on hieman kuriton, mutta suuremmat kolttoset saa Bam-niminen apina ottaa tililleen. Bam on useimmille ihmisille näkymätön, mutta puhdas mielikuvitusystävä se ei ole.

Yhtäkkiä uneliaassa maalaiskylässä tapahtuu mielikuvitusta kutkuttavia asioita. Vanhan kukkakauppiaan Narcissen kuoleman jälkeen paljastuu, että hän on testamentannut omistamansa tammimetsän Rosettelle! Narcissen tytär saa toki kaiken muun omaisuuden, mutta tämä hiertää nyt pahasti. Mitä vammainen tyttö tekee metsällä? Kuka hyötyy, jos metsä myydään: Rosetten äiti Vianne vai edunvalvojaksi määrätty kiertolainen Roux eli Rosetten isä?

Sitten Narcisselta jäänyt liiketila vuokrataan ja tilalle avataan tatuointiliike. Kuinka sen omistajalle, Morgane-nimiselle naiselle, on ylipäätään pälkähtänyt päähän perustaa tatuointiliike Lansquenet-sous-Tannes’in kaltaiseen pikkukylään? Nainen kuitenkin onnistuu. Liike vetää vastustamattomasti ihmisiä puoleensa aina kirkkoherra Reynaudia myöten, sillä Morganella on näkemisen lahja. Hän tietää jokaisen ihmisen kohdalla, millaisen tatuoinnin tämä tarvitsee.

   Kaikesta on kuitenkin maksettava. Maailmassa on herkkä tasapaino. Yksi lapsi jää, toinen lähtee. Nainen saapuu, mies hyvästelee. Ja nyt tämä äänetön mutta tärkeä kohtaaminen: chocolaterie ja tatuointiliike toisiaan vastapäätä aukiolla, ja kumpikin kutsuu viettelevästi:

   Ota, kokeile, maista.

   Kummallakin on oma murteensa, vaikka puhumme samaa kieltä, samaan tapaan kuin aukiolla olevan kirkon kellot ja moskeijan muezzin, jotka kutsuvat uskovaisia rukoukseen: Löydä minut, kohtaa minut, tunne minut.

Vianne kokee Morganen läsnäolon uhkaavana. Onko kyseessä valtataistelu kahden samantapaisia voimia hallitsevan naisen välillä? Onko Vianne mustasukkainen Rosettesta, joka vierailee Morganen luona kielloista huolimatta? Onko jotain, minkä Vianne on salannut ja minkä Morgane saattaisi paljastaa?

Muutokset saavat minut aina rauhattomaksi: ne ovat sen merkki, että tuuli on lähtenyt liikkeelle. Ja me olemme niin kauan kieltäneet sen kutsun. Siitä on monta vuotta, kun me vastasimme tuulen kutsuun. Ja silti kuulen sen edelleen, kuulen, kuinka tuuli kutsuu minua äänellä, joka ei ole enää houkutteleva vaan avoimesti ja synkällä tavalla uhkaava.

Mansikkavaras-teoksen kertojina toimivat Vianne, Rosette, kirkkoherra Reynaud ja Reynaudille osoitetun tunnustuskirjeen muodossa myös Narcisse. Näin paljastuu ihmisten elämästä erilaisia salaisuuksia ja vuosikausia kannettuja syyllisyydentuntoja. Paljastuu voimia, joita ei koskaan saisi käyttää omaksi eduksi, vaan aina vain muiden hyödyksi. Muuten saavutettu voitto voi kääntyä karvaaksi tappioksi.

Mansikkavaras on kirjan teema. Rosette on mansikkavaras ihan konkreettisesti nauttiessaan Narcissen metsästä löytämästään marjasaaliista, mutta Morganen liikkeen seinällä oleva William Morrisin tapetti toimii erilaisten kerrostumien symbolina. Lempeän sadunomainen teos varoittaa itsekeskeisyyden vaaroista, mutta antaa sijaa myös anteeksiannolle.

Minusta aaveet ovat vain ihmisiä, joilta jäi keskeneräisiä tarinoita kertomatta maailmalle. Ehkä he sen vuoksi yrittävät tulla takaisin. Ja ehkä minä voisin sanoa Narcisselle, että kaikki on hyvin, että huolehdin mansikkametsästä, että voin kertoa loppuun hänen tarinansa.

HARRIS, JOANNE: Persikoiden aikaan

Englantilaisen Joanne Harrisin teos Persikoiden aikaan on jatkoa suosituille Pieni suklaapuoti- ja Karamellikengät –romaaneille. Näiden kiehtova päähenkilö Vianne Rocher kutsuu helteisenä päivänä Pariisissa avuksi pientä tuulta:

En todellakaan pyytänyt paljon; ihan vain pienen tuulenpuuskan ja lumouksen, niin kuin hymyn ilmassa, joka tuo mukanaan siitepölyn ja mausteiden ja piparkakkujen etäisen tuoksun. En minä oikeastaan muuta halunnut kuin pyyhkäistä pilvet kesätaivaalta, tuoda muiden paikkojen tuoksut omaan kolkkaani maailmassa.

Tuuli tuo kirjeen haudan takaa. Viannea pyydetään palaamaan Lansquenetin kylään, viemään kukkia ystävän haudalle ja poimimaan persikoita. Sekä auttamaan, jos kylässä on ongelmia. Tosiasiassa kylässä eletään lähes sotatilassa. Niiden kahdeksan vuoden aikana, jotka Vianne on ollut poissa, on kylään syntynyt suuri ja järjestäytynyt muslimiyhteisö. Fundamentalismi on siellä voittanut alaa ja välit katoliseen kantaväestöön ovat kiristyneet. Entiseen suklaapuotiin perustettu muslimityttöjen koulu on poltettu ja epäiltynä on Viannen vanha kiistakumppani, kirkkoherra Francis Reynard. Toisaalta kummassakin yhteisössä suhtaudutaan epäillen koulun perustajaan, niqabin taakse kätkeytyvään salaperäiseen naiseen. Hän tuntuu levittävän ympärilleen kylmyyttä ja pimeyttä, mutta onko näin?

Kirjassa on kaksi kertojaa eli Vianne ja père Reynard. Viannen kohdalla on luvun otsikossa kuunsirppi ja Reynardin kohdalla risti, mutta kyllä heidän äänensä erottuvat toisistaan muutenkin. Reynard ei Pienessä suklaapuodissa ollut kovin sympaattinen hahmo, mutta tässä kirjassa hän yllättää myönteisesti. Vianne puolestaan noudattaa entistä tapaansa ja pyrkii murtamaan rintamalinjat ruoan avulla. Tällä kertaa hänellä on aseena suklaan lisäksi persikkahillo, jonka valmistusprosessi selostetaan hyvin tarkkaan.

Kieli, kulttuuri ja maantiede voivat olla erottava tekijä, mutta ruoan avulla pääsee ylittämään minkä tahansa rajan. Ruoan tarjoaminen on samaa kuin ystävän käden ojentaminen; kun ottaa sen vastaan, tulee hyväksytyksi kaikkein suljetuimpiinkin yhteisöihin.

Harrisin kirjoissa taikuus on läsnä. Sitä on pienissä merkeissä, ihmisten väreissä, enneunissa, ilman väreilyssä ja ennen kaikkea ruoassa. Persikoiden aikaan –teoksessa syödään esimerkiksi Viannen tekemiä räiskäleitä makkaroiden kera, persikkatorttuja ja suklaatryffeleitä sekä muslimiperheen harissa-ruusunterälehtikeittoa, kurkkumassa kypsennettyjä kikherneitä ja kookospikkuleipiä. Samalla aistitaan mausteiset ja hedelmäiset tuoksut, suitsukkeet ja kif. Kirja on lempeä ja sadunomainen, mutta se on myös rohkea kannanotto suvaitsevaisuuden puolesta.

PS. Suomalaisessa kirjassa on käytetty alkuperäistä brittiläistä kantta, joka on uskomattoman kaunis ja tunnelmallinen.