VÄISÄNEN, HANNU: Märkä turbaani

Kustantaja: Otava 2020

Hannu Väisäsen Märkä turbaani -teos muodostuu kertomuksista, jotka liittyvät kiinteästi toisiinsa ja etenevät aikajärjestyksessä. Niissä kaikissa kertojana on kolmetoistavuotias Anatole, joka asuu isänsä kanssa Pariisissa La Défensen alueella tornitalossa, jonka nimi on Eevan torni (Aatamin torni ei koskaan valmistunut).

Hyvänen aika, montako metriä sitkeätä ja samalla joustavaa putkistoa täällä on?... Paitsi ettei sitä kukaan halua tietää. Jos sellaiseen ajatukseen juuttuu, joutuu miettimään myös putkiston kestävyyttä ja kaikenlaisia tukoksia. Jo pelkkä veden kipuaminen ylös on mysteeri. Kuuma vesi eritoten on niin ujoa, että sitä pitää houkutella ylimpiin kerroksiin varttitunnin verran. Toisaalta sen reitti on suunniteltu niin uskomattoman mutkikkaaksi, että millainen vesi tahansa miettisi pitkään, viitsiikö sellaiseen labyrinttiin lähteä. Nuori terhakka vesi lähtee nousemaan jostain kellarikerroksen uumenista ja tulee perille ikäloppuna.

Anatolen suuriääninen ja suorasukainen äiti on muuttanut maalle, jossa viettää boheemia elämää kulloisenkin kumppaninsa kanssa. Anatolen isä puolestaan etsii uutta rakkautta elämäänsä seurustelubaareista. Anatole on melko yksinäinen ja tuntee useammastakin syystä itsensä poikkeavaksi. Huomiota herättäviä pigmenttimuutoksia poskessa, korsetti skolioosin takia, mietiskelyyn taipuvainen luonne.

Kolmekymmentäseitsemänkerroksisessa Eevan tornissa asustaa monia mielenkiintoisia ja erikoisia henkilöitä. Esimerkiksi harmaasilmäinen mies juoksee pari kertaa päivässä talon rappuset alhaalta ylös ja taas takaisin alas tarkistaakseen, että niiden lukumäärä on pysynyt samana. Asukkaisiin kuuluvat myös iloisesta pitsiruhtinattaresta surulliseksi nettihuoraksi muuttuva tyttö, rakkautensa vuoksi ahertava märkäturbaaninen nainen, vanhoja tietokoneita keräilevä mies, salaperäinen ”seurustelu-upseeri” ja mieliala- ja potenssilääkkeisiin uskova tohtori Satula. Iranilaistaustainen Saharin perhe kiinnostaa Anatolea erityisesti perheen tyttären vuoksi.

Tornitalon asukkaat muodostavat yhteisön, jossa ihmiset toisaalta auttavat ja toisaalta tarkkailevat toisiaan. Juorut liikkuvat ja toisinaan niillä voi olla ikäviä vaikutuksia. Toisinaan tutuksi luullusta ihmisestä paljastuu täydellinen yllätys.

Naapuri on se, joka juuri ja juuri mahtuu ovisilmään eikä poistu siitä ennen kuin ovi avataan. Naapurilla on kultaharkkoja piilossa tuuletuskanavissa ja silti se käy syyttämässä toisia siitä, että paistokäry tunkee seinien läpi. Melustakin se tietysti valittaa, mutta omia koiriaan tai porakoneitaan ei suostu vaientamaan. Naapurilla on syyttävä katse ja aina jokin rikkoontunut esine kädessään. Ja rikkoja olet sinä.

Muutaman kerran Anatole joutuu käymään myös äitinsä luona maaseudulla. Tilanne ei erityisesti häntä miellytä, mutta tarjoutuuhan sielläkin mahdollisuuksia kuulla tarinoita seudun persoonallisuuksista ja tavata ihmisiä, jotka tuntuvat elävän ihan eri maailmassa kuin Anatole itse. Tosin loppujen lopuksi sielläkin tapaa samanlaista onnetonta rakkautta, muuttuvaan maailmaan sopeutumatonta yrittäjää ja epäilyttävää nuorisoa kuin suurkaupungissa.

Hannu Väisänen kirjoittaa soljuvasti ja hauskasti. Hänellä on silmää yksityiskohdille ja ymmärrystä ihmisten ominaispiirteille. Kirjan rakenne on oiva. Anatole esittelee talon elämää ja naapureitaan yksi kerrallaan, mutta kirjan viimeisessä luvussa kaikki asukkaat ovat ankaran ukkosmyrskyn keskellä. Kukin reagoi omalla tavallaan, osa ottaa rauhallisesti omassa asunnossaan, osa kokoontuu peloissaan tornin ala-aulaan.

VÄISÄNEN, HANNU: Leimikot

Kustantaja: Otava 2018

Hannu Väisäsen omaelämäkerrallinen sarja Anterosta jatkuu kuudennella (ja näillä näkymin viimeisellä) osalla Leimikot. Siinä kirjailija liukuu sulavasti aikatasosta toiseen kerratessaan elämänsä koskettavimpia ja pelottavimpia tapahtumia.

Nykyaika: marraskuun 13. päivä vuonna 2015. Terroristit räjäyttävät pommeja ja ampuvat ihmisiä eri puolilla Pariisia kohteenaan niin ravintoloita kuin jalkapallostadion ja konserttisali. Vanhassa pappilassa vaeltelee Antero huolissaan puolisostaan. Televisio ja kaikki eri huoneista löytyneet radiot suoltavat samaa: 130 kuollutta, yli kolmesataa loukkaantunutta. Hetken Antero yrittää levähtää vanhassa nojatuolissa, mutta sinkoutuu kohta taas liikkeelle.

Nojatuoli on kuitenkin ennättänyt herättää muistoja. Antero palaa ajatuksissaan Pariisiin ja vuoteen 1996. Eräänä iltana hän on tulossa kotiin, kun kaksi afrikkalaista nuorta miestä käy häneen käsiksi. Antero köytetään kiinni nojatuoliinsa, mistä hän avuttomana ja harmissaan seuraa poikien temmellystä. Hänen omaisuuttaan pengotaan ja köykäiseksi havaitaan. Hänen levykokoelmansa todetaan huonoksi ja taulut omituisiksi. Anteron henki ei kuitenkaan taida olla vaarassa – etenkin kun paljastuu, ettei hän ole ranskalainen vaan kotoisin jostain oudosta pohjoisesta maasta.

Penkomisen lomassa Anteron Othelloksi ja Monostatokseksi ristimät nuorukaiset kyselevät ”papalta” monenlaista. Ehkä yllättävin ja Anterolle itselleen mielenkiintoisin kysymys on, mikä hänestä on suomen kielen kaunein sana.

   Ja aivan kuin juuri kaivosta nostettu kirkas vesi olisi puhdistanut kielen, tai keittosoodasta olisi nostettu kirkastunut hopealusikka, Antero sanoi hetkeäkään etsimättä:

   - Leimikot!

   Siinä oli kaikkein kaunein sana. Siinä ei ollut kaksoiskonsonantteja. Se oli kenen tahansa helppo lausua. Sehän itse asiassa saattoi olla mitä tahansa muinaista tai uudempaa kieltä. Ei ainoastaan suomea. Siinä oli hieman loimun ja lemmen tuntua. Ja kuitenkin siinä kuuli ensimmäiseksi nuoren, kaikuisan metsän, näki havupuiden ja lehtipuiden runkoja, mataran väristä rapisevaa kanervikkoa tai kippuraan taittunutta sananjalkaa.

Tuosta sanasta palaa Anteron mieleen myös se, miten hän nuorena oli isänsä kanssa koivikossa tekemässä maailman parhaita saunavihtoja. Othellon ja Monostatoksen löytämä maapallo taas tuo muistumia siitä, millaista oli matkustella ympäri Afrikkaa etsimässä sopivaa materiaalia romun renessanssi -aiheiseen näyttelyyn. Samaan tapaan välähtelee muistikuvia taitavasta veitsenteroittajasta, epäonnisesta kirjahyllynrakentajasta ja karismaattisesta suomalaisesta näyttelijästä. Nolosta tapauksesta nuoruudessa. Kustantajan järjestämistä juhlista, joiden seurauksena syntyi ensimmäinen oma romaani.

Kutsumattomat vieraat jäävät koko yöksi. He viihdyttävät itseään vitseillä ja kertomuksilla, mutta ennen kaikkea he odottavat tarinoita Anterolta. Niinpä tämä puhuu, mitä mieleen juolahtaa esimerkiksi Kalevalan sankareista, lumesta ja suksien tervaamisesta. Aamun koittaessa vieraat häipyvät saaliineen. Antero on selvinnyt kunnialla, nojatuoli ei niinkään.

Väisänen kuljettaa tarinaa tuttuun tapaansa yksityiskohtia huomioiden, asioita yllättävästi yhdistellen ja jokaiseen aistiin vedoten. Leimikot-romaanissa on totta ja hieman tarua maukkaana seoksena, jossa viihdyttävyys yhdistyy pohdiskeluun ja kaihoon. Taiteen tekemisestä ei tällä kertaa puhuta paljon, tunteista sitäkin enemmän.

TAITEILIJAROMAANEJA: JOEL HAAHTELA / HANNU VÄISÄNEN

HAAHTELA, JOEL: Mistä maailmat alkavat

Kustantaja: Otava 2017

Mistä maailmat alkoivat? Pimeydestä, hiljaisuudesta, kun mikään ei liikkunut.

Joulukuussa 1957 poistuu 16-vuotias Visa aivan huumaantuneena elokuvateatterista: hän on juuri nähnyt Vincent van Goghista kertovan elokuvan Hän rakasti elämää. Heti kotiin päästyä Visa tarttuu kynään ja leivän kääreenä olleeseen paperiin ja ryhtyy piirtämään äitinsä muotokuvaa. Tietenkin viiva ensin vastustelee ja muoto tökkii, mutta sinnikäs poika ei anna periksi. Hän tutkii taidekirjoja, osallistuu Vapaan Taidekoulun iltakursseille ja piirtää piirtämistään. Vaikka leskiäidin onkin tehtävä ankarasti töitä perheen elannon eteen, ei hän aseta esteitä lapsensa taideharrastukselle. Rahaa ja lempeää tukea löytyy tarvittaessa. Ja Visa etenee. Kirja päättyy 2000-luvun alkuun.

Mistä maailmat alkavat kertoo nuoren miehen määrätietoisesta pyrkimyksestä kutsumustaan ja tehtäväänsä kohti, epävarmuuden hetkistä (jolloin tiukasti pään ympärille kiedottu sideharso aina auttaa), onnistumisesta ja kasvamisesta. Helsingin taidepiirien kuvaus on asiantuntevaa. Vapaan Taidekoulun opettaja Unto Pusa lienee puhunut juuri noin lupsakkaasti ja värikkäästi ja opiskelijat lienevät väitelleet juuri noin kiivaasti eri taidesuuntausten paremmuudesta.  On yhteishenkeä, ystävyyttä ja rakkautta, häivähdys myös homoseksuaalisuutta. Omaan aikaansa kertomusta sitovat maininnat musiikista, elokuvista, taiteilijoista ja kuohuttavista maailmantapahtumista. Tosin Visa tuntuu paljolti olevan ulkopuolinen tarkkailija, jota lähelle hyvin harva ihminen pääsee. Hän ei sitoudu oppisuuntiin eikä yritä vaikuttaa yhteiskuntaan, vaan etsii valon, värin ja muodon muodostaman palapelin alle kätkeytyvää salaisuutta.

Aina oli edessä kangas, pinta, johon sivellin töksähti. Vaikka asiaa pohtisi vuositolkulla, kangas pysyisi siinä ja olisi materiaa, ei mitään muuta, Mutta eikö maalaaminen ollut juuri kankaan voittamista, pyrkimistä pinnan läpi? Eikö se ollut kamppailua kankaan takana olevan maailman kanssa, mahdollisen ja mahdottoman rajalla?  Oli osattava katsoa kuin Don Quijote, joka näki edessään tuulimyllyn mutta syöksyi silti jättiläistä vastaan.

Haahtelan hiljaisen rauhallinen kieli sisältää hienoja oivalluksia elämästä ja ihmisistä. Mukana on herkullisia kuvauksia Visan Italian-matkansa aikana näkemistä omalaatuisista henkilöistä ja värikylläisistä maisemista, Bolognasta ja Venetsiasta. Venetsiasta löytyy myös Haahtelan edelliseen romaaniin Tähtikirkas, lumivalkea liittyvä Leo Halme. Visa on päähenkilönä miellyttävä ja tuo etenkin määrätietoisuudessaan mieleen Hannu Väisäsen alter egon Anteron. Mitähän mahtavatkaan symboloida kirjassa toistuvasti mainitut portit?

VÄISÄNEN, HANNU: Elohopea

Kustantaja: Otava 2016

Kuvataiteilija ja kirjailija Hannu Väisäsen alun perin trilogiaksi suunniteltu Antero-sarja on päässyt jo viidenteen osaan. Antero havittelee nyt laulajanuraa, mutta opinnot originellin laulunopettajan johdolla eivät suju. Rehtorikin kehottaa lopettamaan, joten Antero pakkaa tavaransa ja suuntaa junalla Pariisiin, jossa on hänelle entisestään tuttuja ihmisiä. On touhukas ja auttavainen kokotti, jonka elämä ylläpitäjien armoilla saa Anteron sydämen särkymään. On suomalaista runoutta rakastava Jean-Jacques, jonka öiset seikkailut Pariisin siltojen alla herättävät huolta ja surua. Tuloja Antero saa maalamalla muotokuvia omalaatuisesta tohtorista, tintamareskista, joka sessioiden aikana lukee nyyhkien ääneen H. C. Andersenin satuja.

Tässä kirjassa näkyy entistä selvemmin, miten musiikki ja kuvaamataide yhdistyvät Anteron mielessä saumattomaksi kokonaisuudeksi. Miten kiehtovasti asiat assosioituvatkaan toisiinsa:

Yllättävät aistimusten ja mielikuvien yhdistelmät kiehtovat minua. Tavattoman arkinen tapahtuma kuorii esiin henkilön tai esineen tai paikan, ja tuo yhdistelmä hinaa kohta perässään musiikkikappaletta, väriä, ties mitä... Kirkon portaat, melkein minkä tahansa kirkon portaat pakottavat minut heti ajattelemaan kengännauhoja. Ovatko ne kenties ratkenneet? Kengännauhojen korjailu kirkon portailla tuottaa paikalle linja-auton. Aurinko lankeaa sen ikkunoista sopivasta kulmasta ja heläyttää ne kaikki loistamaan, ja samalla kuulen Kyrie eleison, Kyrie eleison -kaanonin poikakuoron laulamana. Kaikilla pojilla on resuiset kengännauhat, köyhiä kun ovat.

Antero löytää juhlavuutta niin rautatieasemasta kuin kirkosta, lumoutuu niin metrossa kuulemastaan harpunsoitosta kuin polkupyörän tuottamista äänistä öisillä ajeluilla ympäri Pariisia:

Poljen pyörääni entistä innokkaammin saadakseni siitä irti kaikki sen äänirekisterit. Poljen kiivaammin, hitaammin, jarrutan, käyttelen kolmea vaihdetta ja samalla kuuntelen millaisia erilaisia ääniä vuoroin sihisevä, vuoroin nakuttava, viheltävä, kilisevä pyöräni tuottaa.

Kirjan nimenä ei ole Elohopea syyttä suotta. Jo kirjan ensimmäisessä luvussa laulunopettaja kertoo makaaberin yksityiskohtaisesti, miten Franz Schubertin kuppaa hoidettiin elohopealla, ja vertaa samalla D-duuria elohopeaan. Kenties tästä tilanteesta lähti kehittymään Anteron idea yrittää kuvata elohopean arvaamatonta liikettä maalaustaiteen keinoin. Elohopeahan on tärkeä - ei taida olla sellaista tieteen tai taiteen alaa, johon se ei jotenkin liittyisi. Sama pätee matematiikkaan, mutta se selviää Anterolle vasta myöhemmin, rakastetun ja sielunkumppanin kertomana. Toinenkin juonne kulkee kirjan halki. Alussa laulunopettaja havahduttaa yleisönsä huudahtamalla, että Schubert on kuollut. Kirjan lopussa Antero sulkee aiheen toteamalla, ettei näin suinkaan ole; Schubert elää!

Elohopea ei ole sopiva romaani vauhtia kaipaavalle, vaan sellaiselle joka nauttii kielen kauneudesta, tuoreista oivalluksista ja myötäelävästä huumorista. Antero tapaa aina ja kaikkialla varsin erikoisia henkilöitä, joita kuvaa terävän tarkkanäköisesti ja hieman liioitellen, muttei koskaan pahantahtoisesti tai tuomiten. Taiteilijan elämän kuvauksena Väisäsen Antero-sarja on ainutlaatuinen.

VÄISÄNEN, HANNU: Piisamiturkki ja muita kertomuksia

Kustantaja: Otava 2015

Hannu Väisästä (s. 1951) voi luonnehtia sanalla ”monitaiteellinen”. Hän on saanut Taiteen valtionpalkinnon ansioistaan kuvataiteilijana, Finlandia-kirjallisuuspalkinnon romaanillaan Toiset kengät ja toiminut sekä graafikkona että teatterin lavastajana. Ainutlaatuinen on maailmalaajuisestikin Väisäsen omaelämäkerrallinen romaanisarja Anterosta, joka tiedostaa jo lapsena taiteilijankutsumuksensa. Kertomuskokoelmassa Piisamiturkki ja muita kertomuksia Antero esiintyy niminovellissa, jossa hän kertoo ensimmäisestä äitipuolestaan ja tämän ylpeydenaiheesta, piisamiturkista. Äitipuoli turkkeineen jättää perheen melko pian ja ryhtyy elämään erakkona omassa talossaan. Hän kuolee vuosia myöhemmin onnettomuuden seurauksena, nyt jo rispaantuneen turkin jäännökset ympärillään.

 Kokoelman kaksitoista novellia kertovat niistä merkillisistä ihmisistä, joita Väisänen on tavannut matkustaessaan eri puolilla maailmaa. Tapahtumien näyttämönä on milloin Suomi tai Ranska, milloin Yhdysvallat, Karibia, Norja tai Japani, joita Väisänen kuvailee taiteilijan silmää hyödyntäen, paikalle ominaisia yksityiskohtia ja tunnelmia esille nostaen. Etenkin omaperäisillä adjektiiveilla maalailu on Väisäselle ominaista.

On sellainen helmikuun puolivaloton, kangistava päivä jonka läpi ei pääse kuin torkkumalla. Sellainen päivä jolloin väreillä ei ole arvoa eikä merkitystä. (Mies Kouvolasta)

Ihmisiä ja heidän tekojaan Väisänen kuvailee ironiseen sävyyn ja hieman paisutellen, mutta samalla myötätuntoisesti ja ymmärtäen. Ihmisen sisimpään voi kätkeytyä paljon murhetta ja yksinäisyyttä, vaikka teot olisivat ulkopuolisen silmin katsottuna omituisia tai huvittavia. Amerikkalainen mies menestyy yrittäjänä, mutta olisi oikeasti halunnut vaihtaa sukupuoltaan. Yrmeä mutta luotettava kassaneiti saa ylennyksen, kun kollegoita sanotaan irti. Syntyy koston kierre. Japanilainen asunnonvälittäjä rakastuu muuttohaukkaan ja mullistaa koko elämänsä. Toisesta japanilaismiehestä taas tulee nukkemestari bunrakuteatteriin, koska on nuoruudessaan kokenut musertavan tunne-elämyksen Suomessa – tähän liittyy myös rakkaus Sibeliusta kohtaan.

Brooklynin korkein kohta -novellissa kertoja ja hänen ranskalainen ystävänsä tapaavat New Yorkin nähtävyyksiin tutustuessaan avuliaan miehen, joka kutsuu heidät kotiinsa juomaan raparperimehua ja katsomaan komeaa näköalaa. Miehen ylpeydenaihe on laaja kokoelma nimikirjoituksilla varustettuja oopperatähtien valokuvia, mutta lopulta paljastuu myös valikoima vanhoja pornoelokuvia. Miksi kaikki kauniit menneisyyden äänet vaihtuivat ajan hampaan runtelemiin filmikalvoihin, ihmettelee kertoja ja toteaa sitten, ettei ole ihmisen vika jos hän saa huomenlahjakseen myös kiiman.

Kertomuksessa Ilotulitus kerrostalossa asuvat yksinäiset vanhukset, Nellie ja George, ystävystyvät pienoismalleja rakennellessaan ja alkavat viettää yhä enemmän aikaa keskenään. Omaiset ja naapurit hermostuvat, päättävät lopettaa moisen säädyttömyyden ja saattaa vanhukset holhouksen alaisiksi. Nämähän ovat selvästikin suurempi uhka yhteisön rauhalle ja aineelliselle hyvinvoinnille kuin vapaana juoksentelevat joukkomurhaajat:

Ja kerrostalokin, talo tyyten vailla luonnetta alkaa sekin valittaa, sen tiilet rutisevat ja kaari-ikkunat naukuvat, kun sen on siedettävä sisällään kahta vanhusta jotka naimattomina istuvat hyvin likellä toisiaan… (Ilotulitus)

VÄISÄNEN, HANNU: Taivaanvartijat

Hannu Väisänen (s. 1951) on ainoana Suomessa saavuttanut korkeimmat mahdolliset tunnustukset sekä kirjailijana että kuvataiteilijana eli kirjallisuuden Finlandia-palkinnon ja Taiteen valtionpalkinnon. Maailmanlaajuisestikin on ainutlaatuinen hänen omaelämäkerrallinen romaanisarjansa Anterosta, joka jo koulupoikana tietää olevansa taiteilijaksi syntynyt ja määrätietoisesti raivaa kaikki esteet tieltään. Sarjan kolme ensimmäistä osaa käsittelivät Anteron lapsuutta ja nuoruutta Oulussa sekä tietä Savonlinnan Taidelukion kautta Suomen Taideakatemiaan.

Taivaanvartijat –teoksessa Antero on 24-vuotias ja juuri valmistunut kuvataideakatemiasta. Yllättäen hänet kutsutaan maalaamaan alttaritaulu kotikaupungin uuteen kirkkoon. Nuori taiteilija on tohkeissaan, mutta myös hieman epäileväinen: onko hän vapaaehtoisesti vetämässä ylleen sunnuntaitaiteen jouhipaitaa? Alitajunta tosin on jo työstänyt aihetta ja elämän seppele on syntymässä.

Pitää vain aloittaa maalaaminen odottamatta minkäänlaista taivaan ennustamaa oikeaa hetkeä, pysähtymättä pohtimaan luomistapahtuman olemusta, taulun kokoa tai mitään metafyysistä. Ensimmäinen pensselinveto ei ole mysteerio eikä hyppy tuntemattomaan. Pää on valmistellut kättä jo monta päivää.

Kuvittele että taulu on suuri rummunkalvo, maalaa siis myös korvillasi. Kaksin käsin, kahdella jalalla, kahdella silmällä ja myös kahdella korvalla. Kunnes ne kaikki yhdessä huutavat: Seis!

Moderni tulkinta hämmentää sekä seurakunnan päättäjiä että seurakuntalaisia. On odotettu näköistaidetta, mutta nyt on jopa risti esitetty aineettomassa muodossa. Sama toistuu vuosia myöhemmin Helsingin Kontulassa, missä ällistellään valaankokoista Abloy-avainta. Päättäjät eli ”taivaanvartijat” eivät kaihda juonitteluakaan yrittäessään saada läpi omat tulkintansa. Väisänen kuvaa heitä kirpeän tarkkanäköisesti ja yksityiskohtia säästelemättä, muttei kuitenkaan häijysti.

Taivaanvartijat pohtii taiteen tekemisen eri puolia ja periaatteita. Taide ei ole mystiikkaa, vaan käsityötä jossa ruumis ja sielu tekevät yhteistyötä ja menneisyys ja nykyisyys kohtaavat. Anterolle (ja kai Väisäsellekin) taideteoksen synnyttäminen tuottaa iloa monella tavalla, kun katselemisen ja tunnustelun lisäksi voi esimerkiksi nuuskia taulua. Vasta oman näkemyksen puolustaminen ”taivaanvartijoiden” edessä on raskasta.

Sisällön lisäksi Väisäsen teoksissa ihastuttaa suurenmoisen kaunis kieli. Taiteilijan silmä havaitsee kaikkialla mielenkiintoisia yksityiskohtia ja kirjailija osaa kääntää näkemänsä havainnot sanoiksi. Väisäsen kielikuvat eivät ole koskaan teennäisiä, vaan osuvia ja tuoreita. Yhdessä ja samassa lauseessa hän saattaa vedota useaan eri aistiin kuvatessaan värejä, ääniä, tuoksuja, tuntemuksia ja liikettä. Aistielämykset puolestaan voivat johdattaa ajatukset menneisyyteen tai herättää yllättäviä mielikuvia. Lempeä huumori on koko ajan läsnä.

Kirjasta jää hykerryttävän hyvä mieli ja halu kuulla lisää. Taivaanvartijat –teoksessa Antero pääsee Sienaan, mutta sielläkin paperin kahahdus tuo mieleen Oulun ja isän.

VÄISÄNEN, HANNU: Kuperat ja koverat

Hannu Väisäsen osittain omaelämäkerralliset teokset Vanikan palat (2004) ja Toiset kengät (2007) kertovat Antero-nimisen pojan elämästä Oulun kasarmilla. Kuperat ja koverat – kirjassa Anteron tie vie Savonlinnan taidelukion kautta Helsinkiin Kuvataideakatemian opiskelijaksi. Kirjan lopussa Antero pitää ensimmäisen oman näyttelynsä ja käy viimeisen välienselvittelynsä isän kanssa.

Eroottinen jännite väreilee kirjassa alusta loppuun. Antero etsii suuntaansa ja varmistuu siitä viimeistään siinä vaiheessa, kun pohtii, onko rakastunut duffelitakkiin vai takin sisällä olevaan mieheen. Hän tarkkailee maailmaa jonkinlaisena syrjästäkatsojana ja peittelee epävarmuuttaan hassuilla höpinöillä. Opintolainalla ei leveästi eletä, vaan välillä Antero joutuu turvautumaan tuttavien armeliaisuuteen. Kortteerit vaihtuvat tiheään ja välillä yövytään taivasalla, mutta onko kyseessä perimmiltään sitoutumisen pelko? Todellisen hätätilanteen uhatessa voi sentään palata Ouluun, missä Antero hyväksytään ukkokodin osaksi ilman vaatimuksia ja kommentteja.

Anteron kokemukset originelleista taiteilijoista - etenkin unisesta performanssitaiteilija-Ootlasta ja sokeasta Doris-nimisestä maalarista - valottavat ironisesti 1970-luvun taide-elämää Helsingissä. Laajemmalti maailmaa Antero pääsee näkemään stipendiaattina Budapestissä, mutta taide-elämykset jäävät vähäisiksi ja sydänsurut suuriksi. Lukija pääsee myös elämään sitä taiteilijalle raskasta tilannetta, kun inspiraatio ei ota millään tullakseen.

Väisänen näkee yksityiskohtia ja värejä kaikkialla ja osaa siirtää näkemänsä osuviksi sanoiksi. Hänen tyylinsä on humoristista, kekseliästä ja samalla hienovaraista. Trilogia muodostaa Suomen kirjallisuudessa ainutlaatuisen kokonaisuuden.