TYLER, ANNE: Sininen lanka

Kustantaja: Otava 2025

Alkuteos: A Spool of Blue Thread (2015)

Suomennos: Laura Beck

Whitshankeissa ei ollut mitään erikoista. Kukaan heistä ei ollut kuuluisa. Kukaan ei ollut poikkeuksellisen älykäs. Ja ulkonäöltään he olivat vain keskitasoa… Mutta kuten useimmat perheet, he kuvittelivat olevansa erityisiä.

Whitshankin perheen kantaisä Junior (Jurvis Roy) rakentaa 1930-luvun Baltimoressa varakkaalle pariskunnalle taloa, jonka sijaintia ja arkkitehtuuria pitää täydellisinä. Hän rakentaa taloa kuin omaansa ja jättää asiakkaiden toiveita toteuttamatta, jos ne sotivat hänen omaa näkemystään vastaan. Vastoin kaikkea todennäköisyyttä talosta tuleekin hänen perheensä koti. Nousu keskiluokkaan!

… Junior eteni kuten oli alkujaan suunnitellutkin. Tämähän oli kuitenkin hänen elämänsä talo (kuten toisentyyppisellä miehellä olisi ollut elämänsä rakkaus), ja täysin vastoin mitään logiikkaa hän takertui vakaumukseen, että jonakin päivänä hän itse asuisi siinä…

Juniorin mukana taloon muuttavat hänen nuori vaimonsa Linnie Mae, tyttärensä Merrick ja poikansa Red (Redcliffe). Vanhempien kuoltua onnettomuudessa talon ottaa vastuulleen Red, joka jatkaa myös isänsä työtä rakentajana. Järkevä Red on salaa ylpeä taiteellisesta ja estottomasta Abby-vaimostaan, joka pitää yllä nuoruutensa ihanteita ja tarjoaa viikoittain päivällistä sosiaalityössä tapaamilleen yksinäisille ja onnettomille.

Perheen tyttäristä Amanda on yhdeksän ja Jeannie viisi, kun Denny-poika syntyy. Dennyn ollessa neljävuotias perhe karttuu vielä Douglasilla, jota aletaan yleisesti kutsua Stemiksi. Stem on rauhallinen ja tottelevainen poika, joka koulussa tekee tunnollisesti tehtävänsä ja koulusta päästyään on aidosti kiinnostunut työstä rakennusfirmassa. Siinä poika Redin mieleen!

Denny onkin sitten toista maata. Koulussa hän on lahjakkuudestaan huolimatta aina vaikeuksissa. Hän aloittaa asioita, mutta kyllästyy niihin nopeasti. Hän on vihainen ja sulkeutunut ja varjelee mustasukkaisesti yksityisyyttään. Muiden salaisuuksia Denny kyllä nuuskii hanakasti saaden vallantunnetta tiedoistaan. Abbylle hän on lapsista rakkain.

Erästä asiaa ongelmalasten vanhemmat eivät sanoneet koskaan ääneen: oli helpotus kun lapset alkoivat pärjätä, mutta mitä vanhempien piti tehdä sille suuttumukselle, jota he olivat tunteneet kaikki nuo vuodet?

Aikuisena Denny elää kierrellen maailmaa. Kotiin hän saapuu aika ajoin, mutta vierailu voi yhtäkkiä keskeytyä Denny loukkaannuttua jostakin. Tämän jälkeen voi kulua kuukausia tai jopa vuosia ennen seuraavaa yhteydenottoa, joten perhe oppii olemaan Dennyn kanssa varpaillaan ja varautuneena erilaisiin yllätyksiin. Toki Denny voi olla hyvinkin auttavainen, mutta salassa.

Vuosi 2012 on Whitshankin perheessä mullistusten aikaa. Redin kuulo huononee ja Abby alkaa saada lyhyitä muistikatkoksia. Denny ja Stem olisivat molemmat valmiita muuttamaan vanhempiensa luo pitääkseen heistä huolta. Syntyy valtataistelua. Vanhoja kaunoja nousee esiin. Tilanne ratkeaa traagisesti ja Juniorin rakkaudella rakentama talo tyhjenee ihmisistä ja tavaroista. Samalla selviää myös Stemiin liittynyt salaisuus.

Sininen lanka -teoksen viimeiset luvut sukeltavat menneeseen. Milloin ja miten Abbylle valkeni, että Red olisi kumppanina todellinen aarre? Miten Abby säilytti ”kelta-vihreänä iltapäivänä” syttyneen tunteensa koko pitkän avioliiton ajan?  Kirjan mielenkiintoisin osuus on kertomus Juniorin ja Linnie Maen avioliitosta, joka ei ehkä ollutkaan yksi maailman suurista rakkaustarinoista, vaikka Linnie Mae niin Abbylle väittääkin.

Sininen lanka on tyyliltään arkinen ja lakoninen, mutta yllättää aina välillä herkullisen ironisilla heitoillaan. Paljon joutuu lukemaan rivien välistä, mutta henkilöt tulevat ilahduttavan tutuiksi kaikkine ominaispiirteineen, joskus hellyttävinä ja joskus ärsyttävinä. Ohimennenkin mainituilla yksityiskohdilla on merkitystä.

Mikä sitten tekee Whitshankin perheestä tarinan arvoisen? Vai onko niin kuin Abby pelkää: heidän perheensä olisi vain yksi sekava, tyytymätön, tavallinen perhe? Vai juuri tavallisuudessako piilee sen viehätys?

TYLER, ANNE: Palmikko

Kustantaja: Otava 2023

Alkuteos: The French Braid

Suomennos: Markku Päkkilä

Garrettien suku ei ole erityisen suuri, mutta sen jäsenet eivät toden totta pidä yhteyttä toisiinsa eivätkä ole toisilleen läheisiä! Tästä kertoo esimerkiksi serkusten Serenan ja Nicholasin keskustelu, kun he sattumalta tapaavat toisensa rautatieasemalla,

”Äidilläkin on lonkkavaivoja”, Serena sanoi Nicholasille. ”Ehkä se on geneettistä.”

”Sinun äitisi on…Alice?”

”Ei, vaan Lily.”

”Aivan. Anteeksi. Mutta minä istuin sinun vieressäsi isoisä Garrettin hautajaisissa, jos oikein muistan.”

”Ei, se oli Candle.”

”Onko minulla serkku nimeltä Candle?”

Baltimoreen sijoittuva sukutarina jakaantuu seitsemään osaan, joissa kussakin tarkastellaan jonkun perheenjäsenen näkökulmasta jotain koko suvun kannalta merkittävää tapahtumaa. Kyseessä voi olla lomamatka, kultahääpäivä, tulevan puolison esittely suvulle tai tutustuminen lapsenlapseen, mutta myös yllättävä kuolemantapaus. Tapahtumien aikaväli on noin kymmenen vuotta alkaen kesästä vuonna 1959 ja päättyen koronakesään 2020, mutta ihmisten muisteluiden välityksellä käydään kauempanakin menneessä.

Kesällä 1959 Garrettien perhe lähtee ensimmäistä - ja ainoata - kertaa kesälomalle. Viikko pienessä järvenrantakylässä paljastaa lukijalle, millaista roolia kukin perheenjäsenistä vetää ja tulee myöhemminkin vetämään suvun yhteisissä kokoontumisissa. Tässä vaiheessa esikoinen Alice on seitsemäntoistavuotias, pikkusisko Lily uhmakas viisitoistavuotias ja seitsenvuotias David mielikuvitusleikkiensä parissa viihtyvä kuopus.

Isä Robin Garrett on kätevä käsistään ja ahkera – hän tuskin malttaa pysyä poissa putkitavaraliikkeestä, jota hoitaa appensa jälkeen. Hän on kömpelö puheissaan ja teoissaan eikä hänen hyviä tarkoitusperiään aina ymmärretä. Hänen suuri rakkautensa on Mercy-vaimo, jota ilman hän ei pystyisi elämään, ja sopuisan kiintymyksensä kohteina tyttäret Alice ja Lily. Ainoa poika David kuitenkin etääntyy vähitellen isästään, kun tämä yrittää ”miehistää” herkkää kuopustaan.

Mercy puolestaan opiskeli nuorena taidetta ja alkaa nyt yhä enenevässä määrin omistautua maalaamiselle ja tekemiensä ”talomuotokuvien” markkinoinnille.  Kodinhoito ei häntä kiinnosta eivätkä oikeastaan lapsetkaan, joihin hän suhtautuu lähinnä huvittuneen etäisesti. Mercy kaipaa ennen kaikkea itsenäisyyttä ja yksinäisyyttä; vapautumista aikansa naisiin kohdistuvista odotuksista. Kirjan hauskimpia lukuja on kuvaus siitä, miten Mercy valmistautuu vähän kerrassaan irtiottoonsa.

Vanhin tytär Alice on jo varhain ottanut kodinhoidon vastuulleen ja kasvanut kaikkitietäväksi komentelijaksi, joka haluaisi perheensä toimivan perheen ihannekuvan mukaisesti. Lilyn kanssa hänellä tulee usein riitaa, koska tunteisiinsa täysillä heittäytyvä pikkusisko rikkoo naisiin kohdistuvia odotuksia ja saa aika ajoin elämänsä pahasti sotkuun. Oikea ”Martta ja Maria” -asetelma!

David kykeni jo lapsena tulkitsemaan ihmisiä, havaitsemaan heidän pienimpiäkin reaktioitaan ja erottamaan muutoksia äänensävyissä. Isän varautuneisuus paljastaa hänelle tosiasian: isä kyllä rakastaa poikaansa, mutta ei pidä hänestä. Niinpä David aikuisena vetäytyy eroon perheestään ja katkaisee lähes kaiken yhteydenpidon. Siksi onkin outoa, että juuri David on keskeinen tekijä sille, että suku ylipäätään kokoontuu.

Tyler kuvaa lempeästi, miten pienilläkin tapahtumilla saattaa olla arvaamattoman suuret vaikutukset suvun jäsenten välisille suhteille ja miten viattomistakin lausahduksista saatetaan vainuta arvostelua tai aliarviointia. Ihmiset eivät kerro toisilleen tärkeistäkään asioista, mutta toisaalta monet näistä asioista ovat silti sukulaisten tiedossa; he vain eivät ota niitä puheeksi joko hienotunteisuuttaan tai pelkuruuttaan.

”Näin perheenjäsenet tekevät – vaikenevat ikävistä tosiasioista, sallivat pienen itsepetoksen. Sellaisia pieniä ystävyydenosoituksia.”

”Ja pieniä julmuuksia”, David sanoi.

Palmikko-romaanissa osa lapsenlapsista jää melko pintapuoliselle käsittelylle, joten on hieman hankala muistaa, kuka serkuksista on kenenkin lapsi – etenkin, kun on olemassa sekä Robby-tyttö että Robby-poika. Tällä kirjailija ehkä haluaa kuvata suvun hajaantumista, vaikka toisaalta toteaakin Davidin suulla, miten perheet ovat kuin palmikolta purettu tukka: ”Niistä voi kuvitella irtaantuvansa, mutta oikeasti irti ei pääse koskaan. Palmikon jäljet näkyvät ikuisesti.”  

Kirja on arkisuudessaan miellyttävä ja henkilökuvaukseltaan kiinnostava. Se ei ole raskas eikä toivoton, vaikka kuvaakin toisistaan etääntyviä perheenjäseniä, sillä loppuun syttyy ihastuttava toivon kipinä.

TYLER, ANNE: Äkäpussi

Kustantaja: Johnny Kniga 2018

Alkuteos: Vinegar Girl

Suomennos: Tarja Lipponen

Yhdysvaltalainen kirjailija Anne Tyler (s. 1941) kertoo inhoavansa William Shakespearen näytelmien juonia ja erityisesti Kuinka äkäpussi kesytetään - komedian tapaa tehdä viihdettä naisen halventamisesta ja alistamisesta. Niinpä Tyler halusi tehdä tästä nimenomaisesta näytelmästä oman proosamuotoisen versionsa, kun kustantaja pyysi häntä mukaan Shakespeare-sarjaan, jossa kahdeksan tunnettua kirjailijaa kirjoittaa omat tulkintansa Shakespearen keskeisistä näytelmistä. Tuloksena on lyhyt ja kepeä kirja, jonka kirjoittaminen kuulemma oli Tylerille ”ihan namia”.

Baltimoressa asuva Kate Battista on 29-vuotias lastentarhanopettajan apulainen. Mikään unelmatyö tämä ei hänelle ole, vaan vain jotain mihin tarttua, kun opiskelu yliopistossa katkeaa. Taisi olla tyhmää sanoa kasvitieteen professorille, että tämän selitys yhteyttämisestä oli ”puolittain perseestä”…

Kate ei piittaa lapsista. Kurinpitoon hänellä ei ole halua eikä auktoriteettiakaan. Sosiaaliset taidot puuttuvat myös; Kate töksäyttelee mielipiteensä niin lapsille kuin heidän vanhemmilleen suoraan ja viljellen turhankin mustaa huumoria. Puhuttelut johtajan luona vain hämmentävät, kun ei ymmärrä mikä on mennyt vikaan.

   ”Tarkoitan, että sinun on kehitettävä sosiaalisia taitojasi. Saatava avuksesi melkoisesti tahdikkuutta, melkoisesti itsehillintää, melkoisesti diplomatiaa.”

   ”Okei.”

   ”Mahdatko sinä edes ymmärtää, mistä puhun?”…

… Tahdikkuutta, itsehillintää, diplomatiaa. Mitä eroa tahdikkuudella ja diplomatialla oli? Ehkä tahdikkuus viittasi asioiden sanomiseen kohteliaasti, kun taas diplomatia tarkoitti, ettei mitään sanottu ääneen. Mutta eikö itsehillintä silloin kattanut myös diplomatian? Eikö itsehillintä oikeastaan kattanut kaikki kolme?

Koko suku on huolissaan: Katesta on tulossa vanhapiika! Kate on pitkä, romuluinen ja kömpelö, mutta pahinta on hänen äkeytensä ja kärsimättömyytensä. Isä on tähän asti kuitenkin ollut melko tyytyväinen. Hän on saanut paneutua autoimmuniteettisairauksien tutkimiseen ja viipyä yömyöhäiseen laboratoriossaan hiiriensä parissa, kun Kate on hoitanut kodin. Yksi Katen tärkeimmistä tehtävistä on ollut pitää silmällä 15-vuotiasta pikkusiskoa Pupua, jonka päähän ei mahdu juuri muuta kuin pojat ja ulkonäkö.

Eräänä päivänä isä alkaa kuitenkin käyttäytyä kummallisesti. Miksi hän raahaa joka paikkaan mukanaan tutkimusassistenttiaan, puolalaista Pjootor Tserbakovia (Pjotr Štšerbakovia)? Miksi isä on mielin kielin ja kehuskelee Katea taidoista, joita tällä ei ole?

Kyllähän isän suunnitelma lopulta selviää Katellekin. Pjotr on oikea unelma-assistentti, mutta hänen viisuminsa on pian menossa umpeen. Auttaa voisi Pjotrin statuksen muuttaminen muotoon ”naimisissa amerikkalaisen kanssa”. Kaksi kärpästä yhdellä iskulla: isä saisi pitää assistenttinsa ja Katen pelastuisi vanhanpiian osasta. Miksiköhän Katea suututtaa?

   ”Haloo!” hän halusi sanoa heille. ”Eikö minulla teidän mielestänne ole tämän enempää arvoa? Minun ei pitäisi joutua käymään tällaista läpi! Ansaitsen kokea oikean romanssin, kohdata jonkun joka rakastaa minua minun itseni takia ja pitää minua aarteenaan. Jonkun, joka hukuttaa minut kukkasiin ja runoihin ja unisieppareihin.”

Äkäpussi on kevyt ja hauska kirja. Ihmiset sanailevat reippaasti ja tapahtumat saavuttavat absurdeja mittasuhteita. Erityisen mieleenpainuva on kuvaus Katen ja Pjotrin vauhdikkaista häistä. Henkilöhahmot ovat eloisia: nyreä ja samalla alemmuudentuntoinen Kate, hassusti puhuva simpanssimainen Pjotr, hupsu Pupu oikkuineen, tilanteessa kuin tilanteessa hermonsa ja käytöstapansa säilyttävä Thelma-täti.

Hyvin Äkäpussista löytyvät Shakespearen näytelmän keskeiset henkilöt ja tapahtumat, vaikka siinä ollaankin tanakasti nykyajassa ja nykyajan aatemaailmassa. Moderni Kate pysyy itsenäisenä avioiduttuaankin eikä hänen tarvitse vieläkään opetella laittamaan ruokaa.

On hauskaa odotella sarjan muita Shakespeare-tulkintoja. Jo syksyllä 2018 ilmestyy Jo Nesbøn versio Macbethistä, mielenkiintoista!

TYLER, ANNE:Jää hyvästi

Yhdysvaltalainen Anne Tyler (s. 1941) kuvaa teoksissaan arkista perhe-elämää, jossa pinnan alla kuitenkin piilee erilaisia jännitteitä. Tylerin yhdeksännessätoista romaanissa Jää hyvästi aiheena on aviopuolison kuoleman jälkeinen surutyö, josta kirjailijalla on omakohtaistakin kokemusta.

Kirjan idea on aika veikeä: kuollut vaimo ilmestyy aviomiehelle aika ajoin ja ruotii entistä elämää. Samalla lukija pääsee vähitellen erään avioliiton ytimeen.

Ulkonaisesti Aaron ja Dorothy sopivat huonosti yhteen. Aaron on Dorothya kahdeksan vuotta nuorempi ja rampuudestaan huolimatta komea mies. Dorothy on lyhyt, tanakka, tyylitön ja sosiaalisilta taidoiltaan pandakarhun tasolla. Henkisesti puolisot ovat kuitenkin samankaltaisia: älykkäitä, työkeskeisiä, itsenäisiä ja pidättyväisiä. Perhe-elämään ei kumpikaan panosta, vaan elämä jatkuu kutakuinkin samanlaisena kuin sinkulla. Onnellisia kuitenkin ollaan – vai ollaanko? Ainakin Aaron vaikuttaa Dorothyn kuoleman jälkeen täysin murtuneelta.

Dorothy oli ainutkertainen nainen. Aivan omanlaisensa. Luoja, että hän jätti jälkeensä aukon. Minusta tuntui kuin minut olisi pyyhitty pois, kuin minut olisi repäisty kahtia.

Miten Dorothy kuoli? Tyler esittää miltei farssina kadonneesta keksipaketista syttyneen riidan, jonka seurauksena Aaron menee murjottamaan makuuhuoneeseen ja Dorothy verannalle. Sitten pihan valtava tammi rojahtaa verannan päälle… Aaronin suru saattaakin olla syyllisyyttä siitä, että asioita jäi kesken ja erimielisyyksiä selvittämättä.

Kirja ei ole Tylerin parhaita, mutta viehättävä ja viisas se silti on. Se käy läpi surutyöhön liittyvää tunneskaalaa: viiltävää tuskaa, lamaannuttavaa ahdistusta, kiukkua ja syyllisyydentunnetta. Ajan myötä surun terävimmät reunat alkavat pehmentyä ja usko uuteen onneen voimistua. Tarinan kannalta ei ole merkitystä sillä, ilmaantuuko Dorothy oikeasti Aaronille vai onko kyseessä vain alitajunnan luoma harha. Opetus on se, että ihmisiin pitää kiinnittää huomiota niin kauan kuin he ovat elossa.

P.S. Alkuteoksen nimi Beginner’s Goodbye on nokkela viittaus Aaronin kustantamon tuottamaan kirjasarjaan: Aloittelijan viiniopas, Aloittelijan kuukausibudjetti, Aloittelijan koliikkivauva… Eikö ideaa olisi voinut hyödyntää suomeksikin?