MORIARTY, LIANE: Täällä vain hetken

Kustantaja: WSOY 2025

Alkuteos: Here One Moment (2024)

Suomennos: Helene Bützow

Kansi: Christopher Brand

Myöhemmin kukaan ei muista nähneensä vanhan rouvan nousevan koneeseen Hobartin lentokentällä. Mikään hänen olemuksessaan tai käyttäytymisessään ei saa hälytyskelloja soimaan eikä edes kulmakarvaa värähtämään.

Lento Hobartista kohti Sydneyä on viivytysten jälkeen viimeinkin päässyt matkaa. Matkustajat ovat saaneet syötävää ja vain pieni parkuva vauva kiristää enää hermoja. Sitten harmaatukkainen rouva nousee turistiluokan ensimmäiseltä istuinriviltä keskikäytävälle, osoittaa vuorotellen kutakin matkustajaa ja ennustaa heidän kuolinsyynsä ja kuolinikänsä.

Ihmiset reagoivat tapahtumaan eri tavoin. Jotkut eivät edes huomaa sitä. Jotkut huolestuvat naisen terveydentilasta ja hälyttävät henkilökuntaa apuun. Joitakin tilanne huvittaa. Jotkut pelästyvät, vaikka esittävätkin välinpitämätöntä. Jonkun hermot pettävät täysin. Useimmat kuitenkin unohtavat tapahtuman palattuaan kotiin.

Jatkossa seurataan muutaman sellaisen henkilön vaiheita, joiden elämä vanhan naisen ennustuksen mukaan olisi lähellä loppuaan. Tekeekö lentoemäntä Allegra itsemurhan? Kuoleeko rakennusinsinööri Leo työtapaturmassa tai juuri naimisiin mennyt Eve miehensä tappamana? Koituuko pahoinpitely väkivaltaa karttavan Ethanin kohtaloksi?  

Voiko kohtaloa vastaan taistella? Ainakin Paula yrittää sitä viemällä pienen vauvansa uimakouluun, jottei tämä hukkuisi ennustuksen mukaisesti seitsemänvuotiaana. Jotkut menevät perusteelliseen terveystarkastukseen, joku uusii palovaroittimet. Omaisetkin yrittävät keksiä keinoja pitääkseen rakkaansa elossa.

Me kaikki kuvittelemme kauheita asioita. Se on keino valmistautua tai keino suojautua. jos kuvittelen sen, se ei varmasti toteudu. Mutta juuri siinä on elämän ydin: sekä hurjimmat unelmat että pahimmat painajaiset voivat käydä toteen.

Tapahtumat saavat uuden käänteen, kun muutama ihminen kuolee vanhan rouvan ennustamalla tavalla. Kohu paisuu paisumistaan, media repii otsikoita ja somessa perustetaan keskusteluryhmiä. Laumoittain ihmisiä haluaisi rynnistää saamaan omakohtaisen ennustuksen ”Rouva Kuolemalta”, mutta kuka tämä on?

Näihin tapahtumiin limittyy hälinän aiheuttaneen naisen – Cherryn – elämäntarina. On aika ironista, että Cherryn äiti ansaitsi elantonsa selvännäkijänä, mutta matematiikasta ja todennäköisyyslaskennasta kiinnostunut tytär piti häntä pelkkänä huijarina. Miten Cherry itse ajautui ennustajaksi? Miltä hänestä tuntuu siinä vaiheessa, kun hänen ennustuksensa näyttävät käyvän toteen?

Vähitellen kohu hiipuu, kun lennon matkustajia ei enää kuolekaan ennustettuna ajankohtana. Näyttää siltä, että kaikki tapahtunut on ollut pelkkää sattumaa – vaan onko sittenkään? Yllättävän paljon hyvää kaikesta kuitenkin seuraa. Jo haudatuksi luultuja urahaaveita toteutetaan. Syntyy odottamattomia rakkaustarinoita. Vanhoja ystävyyssuhteita herätetään henkiin.

Täällä vain hetken -romaanin juoni ei ole kovin uskottava, mutta siitä huolimatta lukukokemus on hyvä. Kirjan henkilögalleria on melko laaja, joten mukaan mahtuu erilaisia tyyppejä, joiden joskus hupaisiakin ajatuksia ja huomioita Moriarty kuvailee tarkkanäköisesti. Sujuva tyyli ja lyhyet luvut vievät kertomusta vauhdilla eteenpäin.

PS. Kirjasta löytyy hyvä neuvo: ota käyttöön YHA eli löydä joka päivästä Yksi Hyvä Asia, josta olet kiitollinen.

MORIARTY, LIANE: Tavalliset pikku pihajuhlat

Kustantaja: WSOY 2017

Alkuteos: Truly madly guilty

Suomennos: Helene Bützov

Kolme avioparia lapsineen kokoontuu grillikutsuille. Pariskunnat ovat varsin erilaisia. Clementine ja Sam kaksine tyttärineen edustavat ainakin ulkonaisesti jonkinlaista keskivertoperhettä. Lapsettomat Erika ja Oliver ovat pidättyväisiä, säntillisiä ja melkein turhankainoja. Teini-ikäisen tyttären vanhemmat Tiffany ja Vid puolestaan ovat spontaaneja, eläväisiä ja hieman räävittömiä. Kaikilla on salaisuuksia, joista he eivät halua puhua tai joita he eivät kestä edes ajatella. Salaisuus saattaa liittyä lapsuusajan huonoon lapsi-vanhempi-suhteeseen, mikä puolestaan on heijastunut omaan avioliittoon jonkinlaisena varovaisuutena ja huolekkuutena. Salaisuus saattaa liittyä itse avioliittoon. Salaisuus saattaa liittyä suhteeseen, jota kutsutaan ystävyydeksi, mutta joka ei olekaan aitoa ystävyyttä. Toistuvia pettymyksiä on saattanut olla.

Hän sanoi itselleen joka kerta, että hänellä ei ollut odotuksia, mutta jokainen uusi pettymys teki niin kipeää, että hän ymmärsi sittenkin elätelleensä toivoa, joka oli liihotellut viettelevästi jossakin alitajunnassa. Asia ei tuntunut muuttuneen helpommaksi. Se paheni. Kasaantumisilmiö.

Kirjassa mainitaan tasaisin väliajoin se, että pihajuhlissa tapahtui jotain hirveää. Mikä se tapahtuma on – siitä saa tietoja vähitellen kertomuksen edetessä ja viimeiset yksityiskohdat aivan lopussa. Joka tapauksessa kaikki kutsuille osallistuneet kantavat siitä vielä viikkojen perästä syyllisyyttä (mistä lukijaa muistutetaan useasti). Kaiken tekee entistä raskaammaksi, kun asianomaiset eivät pysty puhumaan keskenään tapahtumasta eivätkä siis helpottamaan sen paremmin omaansa kuin toistenkaan oloa. Ainoa, joka haluaisi puhua, on Erika. Hänellä nimittäin on ärsyttävä musta aukko kriittisten hetkien kohdalla. Kirja osoittaa, miten paljon ahdistusta vaikenemisesta voi koitua kaikille, perheen lapset mukaan luettuina. Ja kuinka väärät käsitykset ja oletukset toisen ihmisen ajatuksista ja tunteista muuttuvat totuuksiksi ja lopulta kaunankin aiheiksi.

Tavalliset pikku pihajuhlat -romaani on sujuvasti etenevää ja mukaansa tempaavaa viihdettä. Kepeän pintansa alla se käsittelee rankkoja asioita lapsettomuudesta vanhusten yksinäisyyteen ja pakko-oireista läheisriippuvuuteen. Lapsettomuus on ollut Moriartyn teoksissa esillä ennenkin: lapsettomuus omasta tahdosta, lapsettomuus toisen osapuolen painostuksesta tai lapsettomuus fysiologisista syistä. Asian kipeys käy hyvin ilmi myös tässä teoksessa. Kirjan loppu on hieman liian seesteinen ollakseen uskottava, mutta hyvä mielihän siitä jää.

MORIARTY, LIANE: Nainen joka unohti

Kustantaja: WSOY 2016

Alkuteos: What Alice Forgot

Suomennos: Helene Bützow

Alice kaatuu steppitunnin aikana ja lyö päänsä pahasti. Toinnuttuaan hän uskoo olevansa vuodessa 1998, onnellisesti aviossa Nickin kanssa ja raskaana esikoisestaan Rusinasta. Kuitenkin näyttää siltä, että ollaan vuodessa 2008, Nickin kanssa riidellään kitkerästi avioerosta ja lapsia on kolme. Peilistä katsoo laiha ja tyylikäs nainen, jota kaikki kuvaavat urheiluhulluksi kontrollifriikiksi. Ennen niin läheinen isosisko Elisabeth kohtelee Alicea kylmän kohteliaasti, samoin monet naapurit ja ystävät. Kuka on Gina, jota muut tuntuvat pitävän Alicen elämän tärkeimpänä ihmisenä?

Tärkeä teema on tässä kirjassa lapsettomuus. Elisabeth on vuosikausia yrittänyt saada lasta ja on jatkuvien keskenmenojen murtama. Milloin on aika luovuttaa ja harkita muita vaihtoehtoja? Onko biologinen side lapsen ja vanhemman välillä sittenkään ratkaiseva? Tästä on hyvänä esimerkkinä yksinäinen vanha Frannie, joka ryhtyy naapuritalon Alicen ja Elisabethin korvikeisoäidiksi ja pääsee aikanaan näiden lasten isomummiksi. Heidän välistään sidettä ja rakkautta ei voi kyseenalaistaa.

Toinen suuri teema on muistaminen. Ilmeisesti Alice on kymmenen vuoden aikana muuttunut todella paljon eikä välttämättä kaikilta osin hyvään suuntaan, mutta sama koskee muitakin. Pahoja sanoja on sanottu puolin ja toisin ja ikäviä tekoja tehty, mutta onko niiden muisteleminen tarpeellista? Voiko muistaa, antaa anteeksi sekä itselleen että muille ja jatkaa kaikesta huolimatta? Onko se aikuistumista?

Lapset luulisivat hänen herkuttelevan maulla (mustikoita, kanelia ja kermaa -aivan ihanaa), mutta todellisuudessa hän herkutteli koko aamulla, yritti pitää siitä kiinni ja saada sen talteen, ennen kuin kallisarvoinen hetki muuttuisi muistoksi muistojen joukkoon.

Nainen joka unohti on viihteellinen ja vetävä, muttei imelä. Se kuvaa kirpeän tarkkanäköisesti ylemmän keskiluokan ihmisten elämää pintakiillon alla. Tarina rakentuu pääosin Alicen ajatuksista ja huomioista, mutta saa lisää syvyyttä ja erilaista näkökulmaa tapahtumiin Frannien pitämän blogin ja Elisabethin psykiatrilleen kirjoittaman ”kotitehtävän” ansiosta. Nekään eivät paljasta etukäteen liikaa, vaan asiat loksahtelevat paikalleen kutkuttavan hitaasti. Kannattaa lukea, kun kaipaa jotain kevyehköä muttei kuitenkaan höttöä!

MORIARTY, LIANE: Mustat valkeat valheet

Kustantaja: WSOY 2015

Alkuteos: Big little lies

Suomennos: Helene Bützov

Australialaisen Pirriween alakoulu on suosittu ja hyvätasoinen. Sinne hyväksyttyjen lasten vanhemmilla ei tunnu olevan ajatuksissa muuta kuin ulkonäöstä huolehtiminen, vanhenemisen merkkien seuraaminen tai erityislahjakkaiden lasten ohjaaminen. Äidit ovat sieviä ja kiireisiä ja isät harkitun ammattimaisia. Heidän kesken käydään kuitenkin salaisesti kovaa valtataistelua. Huipulla ovat lyhyttukkaiset blondit:

He tarkoittavat pelkkää hyvää. He ovat kuin, hmm, kuin mitä? He ovat kuin äitipiispoja. He suhtautuvat hyvin vakavasti rooliinsa oppilaan äitinä. Se on heille kuin uskonto. He ovat fundamentalistiäitejä.

Sitten on pari johtohahmoa kuten ponteva uranainen Renata ja konflikteja rakastava Madeline, joiden taakse muut jakaantuvat. Klikit alkavat muodostua jo esikoulun pehmeä lasku –tutustumispäivänä. Silloin kohtalon oikusta Madeline ja kuvankaunis ystävänsä Celeste tutustuvat nuoreen yksinhuoltajaan Janeen, joka muiden äitien joukossa tuntuu hieman altavastaajalta. Naiset pitävät lujasti toistensa puolta pian koittavien kuohuttavien tapausten keskellä. Jo kirjan alussa vihjataan, että kuusi kuukautta tutustumispäivän jälkeen koululla tulee tapahtumaan tragedia. Naamiaismuotoisen visailuillan aikana jämäköiden drinkkien humalluttamat vanhemmat yltyvät nyrkkitappeluun ja ehkä murhaankin. Kuoleeko joku todella – sitä tietoa saa odottaa kirjan loppuun saakka. Sitä ennen illan osanottajat antavat poliisille todistajalausuntoja, joissa huhut ja pahansuovat vääristelyt sekoittuvat tosiasioihin. Kaikki henkilöt eivät kuitenkaan saa sanansijaa, joten mahdollisen uhrin henkilöllisyyttä ei voi näiden keskustelujen perusteella päätellä (jos edes ymmärtää niitä sillä silmällä lukea). Jokaisen juorun alkuperä käsitellään kyllä aikanaan ja näytetään, miten helposti kärpäsestä voi kasvaa härkänen.

Mustat valkeat valheet vaikuttaa aluksi hieman kliseiseltä, sillä karamellisen pinnan alta paljastuva pahuuskin on monesti käsiteltyä: perheväkivaltaa, koulukiusaamista, uusperheahdistusta ja raiskausta. Moriarty kuvaa kuitenkin kaikkea kirpeän satiirisesti ja oivaltavien yksityiskohtien avulla. Ihmiset voivat pitää valheitaan vähäpätöisinä, valkoisina suorastaan, mutta ne saattavat levittää mustaa pahuutta jopa sukupolvien päähän.

PS. Kirjan kansi on todella oivaltava.