AL HUSAINI, SARA: Kenelle maa kuuluu

Kustantaja: Like 2025

Kansi: Piia Aho

Sara Al Husaini (s.1992) tuli tunnetuksi omaelämäkerrallisella esikoisteoksellaan Huono tyttö (2023). Hänen toinen teoksensa Kenelle maa kuuluu sisältää kolme kertomusta, joista kussakin pohditaan jonkun irakilaistaustaisen ihmisen välityksellä, mitä merkitsee kotimaa, kodittomuus ja kotoutuminen. Romaani voitti Helsingin yliopiston suomen kielen ja kirjallisuuden opiskelijoiden jakaman vuoden 2025 Toisinkoinen-palkinnon.

Ensimmäisessä tarinassa pääosassa on bagdadilainen Zainab. Hänestä opiskelu yläkoulussa tuttujen tyttöjen kanssa on tosi kivaa. Hänellä on hyvä koti, hellä ja ymmärtäväinen isä ja hurskaudessaan lempeä äiti. Hänellä on herkkä ja antelias ystävä Yusuf. Sitten yhtäkkiä taivaalta sataa amerikkalaisten raketteja tuhoten taloja ja puutarhoja ja tappaen ihmisiä.

Taivas valaisee jälleen isän ja äidin kasvot, kuuluu jysäys ja savu peittää kaiken alleen. Yskimme samaan tahtiin, äiti kohottaa kaavun kasvoilleen ja isä laskee kämmenensä silmieni yllä suojellakseen niitä hiekanjyviltä. Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen isä irrottaa otteensa, ja raotan silmiäni varovasti.

Naapurit auttavat toisiaan ja esimerkiksi Zainabin äiti valmistaa ruokaa kodittomille. Raketti-iskuja on epämääräisin välein, joten ihmiset joutuvat elämään jatkuvassa pelossa, taivaalle tähyillen. Jotkut irakilaiset ottivat amerikkalaiset vastaan vapauttajina, mutta näiden epäkunnioittava käytös jopa hautajaissaattueita kohtaan kouraisee kaikkia.

Zainabin on vastentahtoisesti lopetettava koulunkäynti ja verhouduttava kadulla liikkuessaan päästä varpaisiin, sillä amerikkalaisille sotilaille nuoret naiset ovat riistaa, joita siepata ja raiskata joutumatta siitä vastuuseen. Amerikkalaisilla on valta, irakilaisilla nöyryytys ja suru. Suurilta menetyksiltä ei säästy Zainabkaan.

Toinen tarina sijoittuu Helsinkiin. Siinä näkökulma on Mustafan, joka onnistui irakilaiskylässä pakenemaan kotiinsa tunkeutuvia sotilaita, mutta menetti koko perheensä. Syyllisyydentunnettaan mies lievittää lähettämällä osan siivoojan palkastaan sukulaisille Irakiin. Terapeutti ja terapiaryhmä eivät ole onnistuneet auttamaan häntä tunteiden käsittelyssä.

Mustafa on alkanut haaveilla tytöstä, joka tulisi samasta kulttuurista ja joka puhuisi samalla kielellä ja surisi samoja suruja. Ehtoja kuitenkin on: tyttö ei saa olla liian uskonnollinen ja hänen pitää tulla Mustafan luo Suomeen. Irakiin mies ei aio enää koskaan palata. Yrittääkö hän jättää menneet taakseen liian hanakasti?

Toki Mustafa tietää, että hänestä tehdään oletuksia pelkän ulkonäön perusteella: työtön, verorahoilla eläjä, varas, kiihkouskovainen, väkivaltainen, kielitaidoton. Suomi on kuitenkin antanut hänelle kaiken tarpeellisen ja vastineeksi Mustafa kyllä taistelisi sen puolesta, jos syttyisi sota. Muiden maahanmuuttajien tyytymättömyys harmittaa häntä – Irakiahan heidän kuuluisi kritisoida!

… kuinka paljon Hishamia kiinnostaa rasismi, kun hän matkustaa Irakiin ja pääsee taas astumaan itse valtaväestön kenkiin? Kiinnostavatko häntä turvapaikanhakijoiden oikeudet silloin? Kuinka hän kohtelee iranilaisia turisteja Kerbelassa? Tuskin hän ajattelisi heitä, eikä hän taatusti näkisi vihaa omissa silmissään, ehkä se juuri onkin raivostuttavinta, miten kevyesti voidaan vaatia toisilta, ja miten nopeasti vältellä ja keksiä syitä omalle toiminnalle tai toimimattomuudelle.

Malmö on tapahtumapaikkana kolmannessa kertomuksessa. Päähenkilönä on ylioppilaskirjoituksiin valmistautuva Leyla, jonka vanhemmat lähtivät Irakista heti tytön syntymän jälkeen etsiäkseen tälle turvallisemman kasvuympäristön. Missään vaiheessa vanhemmat eivät ole lakanneet kaipaamasta takaisin synnyinmaahansa eivätkä kantamasta huolta sinne jääneistä omaisistaan.

Leylan oma identiteetti on vielä hakusessa. Hän on aina puhunut ruotsia, käynyt koulunsa Ruotsissa ja tutustunut maan kulttuuriin. Toisaalta hänessä on ruotsalaisten huolettomasta itsevarmuudesta eroavia piirteitä, eräänlaista raskasmielisyyttä. Sotauutisoinnissa Leylaa koskettavat etenkin Irakin lasten kohtalot. Ne tuntuvat läheisiltä.

Ehkä kukaan täällä ei osaa kertoa minulle, mitä ja kuka minä olen, kun en kerta osaa tehdä sitä itsekään. Sen minä kuitenkin tiedän, että joskus minussa asustaa molemmat, Ruotsalainen ja Irakilainen…

Kenelle maa kuuluu -romaani kertoo niistä moninaisista syistä, jotka johtavat pakolaisuuteen, ja niistä väkivallan kaiuista, jotka seuraavat pakolaista uuteenkin kotimaahan. Miten paljon ihminen joutuukaan uhraamaan ja jättämään taakseen voidakseen elää! Miten paljon vaatiikaan sopeutuminen uuteen!

Kirjan kieli on kaunista, hengittävää ja monipuolista ja tukee kerrontaa, joka vie lukijan osuvin yksityiskohdin kuvattuihin paikkoihin ja tilanteisiin. Kirjan henkilöt tulevat läheisiksi arkisissa askareissaan, ja samalla lukija tutustuu hartaudella valmistettuihin ruokalajeihin, perinteisiin tapoihin ja opettavaisiin tarinoihin.

Kenelle maa sitten kuuluu? Sara Al Husaini päätyy lopulta siihen, ettei maa oikeasti kuulu kansoille eikä valtioille. Me ihmiset olemme maan päällä vain hetkellisiä vierailijoita, joiden oleskelulupa saattaa päättyä minä hetkenä hyvänsä. Me olemme maahan syntyneitä maahanmuuttajia sielläkin, missä maa kantaa jonkun tietyn kansan nimeä.

Ehkä maa ei kuulu kenellekään muulle kuin maalle itselleen. Maa pysyy rauhassa paikoillaan odottamassa, silloinkin kun sen herruudesta käydään sotaa. Ei se pelkää meitä muukalaisia, miksi ihmeessä se niin tekisi? Ei se pelkää meitä Irakissakaan, paikassa jota pidetään meidän omana…

 

AL HUSAINI, SARA: Huono tyttö

Kustantaja: Like 2023

Saran perhe joutui 1990-luvun alussa pakenemaan Irakista isän silloista hallitusta vastustavien mielipiteiden vuoksi. Sara syntyi pakolaisleirillä vuonna 1992 ja oli alle kuukauden ikäinen perheen päästessä kiintiöpakolaisen statuksella Suomeen ja asettuessa asumaan Kuopioon. 

Sara oli reipas pieni tyttö, mutta tunsi kahdelta taholta tulevien vaatimusten painon. Suomalaisilla oli odotuksia, vaatimuksia ja asenteita, joita tyydyttääkseen piti olla hyvä maahanmuuttaja. Oman yhteisön piirissä taas piti tuntea näkymättömät säännöt ja ohjeet, jotta olisi hyvä tyttö. Tyttöjen kunniaa vartioitiin tarkkaan – Sarakin vietiin pyöräilyonnettomuuden jälkeen lääkäriin vain sen varmistamiseksi, että neitsyys on yhä tallella.

Hyvät tytöt ovat kuin tikkareita, joita peittää kääre, kun taas huonot tytöt ovat tikkareita, joista kääre on revitty ja jonka limaiselle pinnalle on takertunut kärpäsiä.

Kesällä 2007 perhe matkusti Irakiin. Vanhemmille aika Suomessa oli ollut pelkkää tyhjää välitilää, joten etenkin isä oli nyt onnessaan. Oleskelu venyi venymistään ja Sara halusi yhä kiihkeämmin palata Suomeen ja koulunkäynnin pariin. Lopulta tyttö hyväksyttiin paikalliseen kouluun, mutta se vain hämärsi hänen käsitystään omasta identiteetistä. Oliko hän suomalainen vai irakilainen? Oliko hän maahanmuuttaja vai pakolainen?

Opiskeluaikana Suomessa Sara alkoi kyseenalaistaa yhteisönsä määräyksiä ja uskonnollisia sääntöjä, muutti omaan asuntoon ja lakkasi käyttämästä huivia. Äidin suru ja kiihkeät anelut saivat Saran kuitenkin palaamaan takaisin perheen helmaan. Äiti oli hänelle ihmisistä rakkain ja sanomattoman hellä - kunhan asiat sujuivat hänen suuntaviivojensa mukaan.

Loppuvuodesta 2015 äiti päättää järjestää perheelleen hauskan lomamatkan Irakiin ja taivuttelee hieman haluttoman Saran lähtemään mukaan. Perillä Saralta otetaan passi pois ja hänelle kerrotaan, että vanhemmat ovat valinneet Rasheed-serkun hänen aviopuolisokseen. Äiti häärii hääjuhlallisuuksien ylimmäisenä järjestelijänä eikä ota kuuleviin korviinsa tyttären vetoomuksia.

Ilman asiakirjoja ja rahaa Sara ei Irakissa voi estää kohtaloaan. Joitakin itselleen tärkeitä asioita hän pystyy avioliittosopimukseen saamaan, esimerkiksi kondomin käytön, mutta muuten hän voi vain odottaa avuttomana sitä, että hänet tullaan hääyönä raiskaamaan. Äitiä puolestaan huolettaa se, että tyttärellä olisi yön jälkeen näyttää todiste neitsyydestään. Siihenkin tarvitaan pieni kankaanpala.

Olen muovailuvahaa hänen käsissään, hän voisi tehdä mitä huvittaa, mikään ei enää pysäyttäisi tulevaa. Ei äiti, ei isä, eivät sisareni eikä etenkään allah.

Irakin avioliittomarkkinoilla 23-vuotias ja koulutettu Sara ei ole kovaa valuuttaa, mutta Rasheedin tarkoitus onkin hyödyntää vaimoaan päästäkseen pois Irakista. Sara kuitenkin laittaa heti Suomeen turvallisesti saavuttuaan vireille avioliiton mitätöinnin. Toimenpide ei ole lainkaan niin yksinkertainen kuin Sara on luullut, vaan toteutuu vasta, kun Saran vanhemmat suostuvat maksamaan Rasheedin perheelle tuntuvat korvaukset.

Nyt Sara ei enää epäröi, vaan luopuu huivista, vaikka se merkitseekin yhteisön ulkopuolelle joutumista. Toki hän voi käydä kotona, mutta ei enää hellittynä tyttärenä vaan hieman epäilyttävänä vieraana. Toisaalta: voiko Sarakaan enää luottaa perheeseensä? Miten palanen kangasta voi määritellä sen, onko nainen hyvä vai huono? Onko nainen esine?

Huivin vuoksi olen menettänyt niin paljon. Yhteisöni silmissä olen menettänyt kunniani, huivittomana olen huono, likainen, huora, kaikkea mutta en kunnollinen. Perheelleni tuotin häpeää, olen heille kaikkea mitä yhteisö sanoo minun olevan, ja nyt olen myös ulkopuolinen, johon ei voi luottaa. Minua kohdellaan kuin vakoojaa, joka haluaa soluttautua perheeseen ja jakaa tiedon eteenpäin… Vain koska päätin poistaa huivin, koska päätin poistaa tämän muille yhdentekevän palan kangasta.

Sara Al Husainin omiin kokemuksiin perustuva kertomus kannattaa ehdottomasti lukea. Hän joutui taistelemaan saadakseen avioliittonsa purettua, vaikka oli selvästi solminut sen pakotettuna. Onneksi Suomessa on lokakuussa 2023 astunut voimaan lainmuutos, joka helpottaa pakkoavioliiton purkamista, vaikka sellaisen tunnusmerkkejä ei täällä vielä oikein tunnistetakaan. Vuoden 2021 pakolaisnaiseksi valittu Al Husaini haluaisikin kirjallaan lisätä suomalaisen kantaväestön tietoisuutta näistä aroista asioista ja myös herätellä maahanmuuttajataustaisia naisia ja miehiä huomaamaan vaaran merkit.