WILLIAMS, JOHN: Augustus

Kustantaja: Bazar 2017

Alkuteos: Augustus

Suomennos: Ilkka Rekiaro

John Williams (1922-1994) nousi vasta kuolemansa jälkeen maailmanmaineeseen 2010-luvulla romaaneillaan Stoner ja Butcher’s Creek. Kumpikin teos ilmestyi jo 1960-luvulla, mutta kriitikkojen kiitoksista huolimatta ne unohtuivat pian. Williamsin viimeinen -  ja ainoa jo hänen elinaikanaan palkittu teos - oli historiallinen romaani Rooman keisari Augustuksesta (63 eaa-14). Kirja kertoo elämänkaaren nuoresta kunnianhimoisesta Octavius Caesarista korkean iän saavuttaneeksi ja jumalan asemaan korotetuksi Augustukseksi, joka odottaa kuolemaansa rauha sydämessään.

Antiikin Roomassa politiikka oli peliä, jossa kannattajia ja seuraajia yritettiin hankkia avioliittojen ja adoptioiden avulla. Julius Caesar adoptoi ja nimitti perijäkseen sisarentyttärensä pojan Gaius Octavius Thurinuksen ja tämä myös otti perinnön vastaan Caesarin tultua murhatuksi vuonna 44 eaa, vaikka jopa oma äiti kehotti kieltäytymään. Sairaalloisesta nuorukaisesta ei kuitenkaan katsottu olevan uhkaa muille valtaa tavoitteleville. Muun muassa yksi salaliittolaisista, Cicero, kirjoitti Brutukselle näin:

Hän on poikanen ja vieläpä varsin hupsu sellainen; hänellä ei ole poliittista ymmärrystä eikä ole todennäköistä, että hän sellaista saavuttaisikaan. Häntä ei motivoi kunnia eikä kunnianhimo vaan varsin hellä kiintymys muistoon miehestä, jota oli toivonut isäkseen. Hänen ystävänsä taas tavoittelevat ainoastaan sitä hyötyä, joka on hänen mielisuosiollaan saavutettavissa. Näin ollen en katso hänen olevan meille vaaraksi.

Octavius Caesar kuitenkin kukisti kilpailijansa osin älynsä ansiosta, osin taidokkaiden ystäviensä avulla ja osin puhtaalla onnella. Hänen hallitusaikanaan Rooma koki pitkähkön rauhan jakson, jolloin lainsäädäntö ja yhteiskunnallisten epäkohtien korjaaminen edistyivät huikeasti. Henkilökohtaista onnea ei silti paljon ollut. Lupaava avioliitto muuttui ennen pitkää kalseaksi, tytär Julia joutui maanpakoon epäsiveellisen käytöksensä vuoksi ja ystävät kuolivat yksi kerrallaan. Julian kysymys isälleen oli ihan aiheellinen:

”Isä”, minä kysyin, ”onko se ollut sen arvoista? Sinun arvovaltasi, tämä pelastamasi Rooma, tämä rakentamasi Rooma? Onko se ollut kaiken sen arvoista mitä olet joutunut tekemään?”

   Isä katsoi minua pitkään, ja sitten hän käänsi katseensa. ”Minun täytyy uskoa, että se on ollut”, hän vastasi.

Williamsin kirja koostuu osin aidoista ja osin kirjailijan keksimistä kirjeistä, päiväkirjamerkinnöistä, muistelmankatkelmista ja asiakirjateksteistä. Tällainen romaanimuoto ei ole lukijalle helppo, mutta ihmeen selkeästi kirjan edetessä tarina aukeaa ja pysyy koossa. Vaikeutena on henkilöiden suuri määrä, mutta toisaalta eri kirjoittajien mielipiteet samasta tapahtumasta tai henkilöstä tuovat monipuolisuutta. Pitkään tuntuu, että nimihenkilö jää etäiseksi hahmoksi taustalla ja äänessä ovat aivan muut, mutta kirjan viimeinen osa on hänen tilintekonsa, katsaus elettyyn elämään ja arvio omasta merkityksestä historian näkökulmasta. Kuolevalla miehellä ei ole asian suhteen harhakuvitelmia. Elämä on näytelmä ja ihmiset näyttelijöitä erilaisissa rooleissaan.

Minä olen ihminen ja aivan yhtä hölmö ja heikko kuin useimmat ihmiset; jos minulla on ollut joku etu muihin nähden, niin se, että olen tiennyt tämän totuuden itsestäni ja siten tiennyt muidenkin heikkoudet, enkä ole ikinä kuvitellut, että minusta itsestäni löytyisi enemmän voimaa ja viisautta kuin olen löytänyt muista. Tämän ymmärtäminen oli yksi valtani avaintekijöistä.

Kirjassa välittyy roomalainen elämänmeno kaikkine sekavine sukulaisuussuhteineen, nautiskeluineen ja juonitteluineen. Se käy varsin selväksi, ettei naisella ole juuri sananvaltaa elämänsä suhteen. Jopa keisarin tytär joutuu alistumaan poliittisen pelin nappulaksi; menemään naimisiin kun käsketään, eroamaan kun käsketään, ottamaan lapsikseen tai luovuttamaan toiselle ne lapset jotka käsketään. Suomalainen kirjailija Asko Sahlberg on käsitellyt samaa aikakautta ja samoja henkilöitä romaaneissaan Herodes ja Pilatus – eikä häviä vertailussa. Tyyli on toinen, mutta henki sama.

KAKSI KIRJAA METSÄSTYKSESTÄ JA KAIPUUSTA

WILLIAMS, JOHN: Butcher's crossing

Kustantaja: Bazar 2016

Alkuteos: Butcher’s Crossing

Suomennos: Ilkka Rekiaro

Amerikkalaisen John Williamsin (1922-1994) romaani Stoner oli yksi vuoden 2015 hienoimmista kirjalöydöistä. Jo vuonna 1965 englanniksi ilmestynyt teos unohtui pian ilmestymisensä jälkeen ja nousi maailmanmaineeseen vasta 2010-luvulla ranskalaisen menestyskirjailijan Anna Gavaldan kampanjoinnin ansiosta. Williamsin toinen romaani Butcher’s Crossing noudattaa samaa kaavaa: ilmestyi 1960, unohtui ja nousi maineeseen Stonerin vanavedessä.

Butcher’s Crossing sijoittuu 1870-luvulle Yhdysvaltain Kansasiin. Nuori Will Andrews on jättänyt yliopisto-opinnot ja suunnannut länteen jonkin epämääräisen kaipuun perässä. Ralph Waldo Emersonin innoittamana hän haluaisi löytää alkuvoimaisen villin luonnon.

Hän etsi vapautta ja hyvyyttä, toivoa ja alkuvoimaa, joiden aavisti vaikuttavan elämänsä kaikkien tuttujen asioiden alla, asioiden jotka eivät olleet vapaita eivätkä hyviä eivätkä toiveikkaita eivätkä alkuvoimaisia. Hän etsi oman maailmansa lähdettä ja säilyttäjää, maailman joka tuntui alati kääntävän peloissaan selkänsä lähteelleen sen sijaan että olisi etsinyt sitä kuten hänen ympärillään kasvava preeriaruoho ulotti säikeiset juurensa viljavaan pimeään kosteuteen, villiin luontoon, ja siten uudistui vuodesta toiseen.

Biisonien metsästys saattaisi olla juuri sitä, mitä Andrews kaipaa. Biisonilaumat ovat tosin suurmetsästyksen johdosta huvenneet olemattomiin, mutta Butcher’s Crossingin kylässä eräällä Miller-nimisellä eränkävijällä on tietoa jostain syrjäisestä laaksosta, jossa biisoneita hänen mukaan olisi tuhatmäärin. Kukaan ei tällaiseen taruun usko, mutta Andrewsille ei olekaan tärkeintä jahtiretken tulos, vaan miehisen seikkailun kokeminen. Neljän miehen seurue lähtee siis vaaralliselle taipaleelle Coloradon ankaraan vuoristoon. Löytyykö salainen laakso? Täyttääkö se odotukset? Ainakin Andrews palaa retkeltä muuttuneena miehenä – kohtalon varaan jättäytyvänä vaeltajana tosin edelleen.

Butcher’s Crossing ei ihan heti tempaise imuunsa, sillä ensin luodaan tunnelmaa ja tutustutetaan lukija kirjan henkilöihin. Tapahtumat käynnistyvät verkkaisesti, mutta vievät ennen pitkää mukanaan todelliseen lännenseikkailuun, josta ei jännitystäkään puutu. Kirjassa viehättää etenkin se tapa, jolla Williams kuvaa ympäristöä runsaiden yksityiskohtien ja osuvien sanojen avulla. Tietenkin kääntäjä Ilkka Rekiarolla on valtaisa ansio siitä, että kaikki välittyy suomalaiselle lukijalle. Miten elävästi sitä voikaan aistia pölyisän kuumuuden ja lumen häikäisevän valkeuden, hajut, äänet ja äänettömyyden!

… aurinko oli noussut kylän muutaman talopahasen yläpuolelle ja porotti kadulle miltei aineelliselta tuntuvalla voimalla.

MACDONALD, HELEN: H niin kuin haukka

Kustantaja: Gummerus 2016

Alkuteos: H is for Hawk

Suomennos: Irmeli Ruuska

Helen Macdonald (s. 1970) on englantilainen historioitsija, tutkija ja kirjailija. Hän innostui linnuista ja etenkin haukoista jo lapsena.

 …kun olin nähnyt kuvia muinaisen Egyptin haukanpäisestä Horus-jumalasta, fajanssisesta turkoosista hahmosta, jonka suurten, hypnoottisten silmien alla kulki täydellinen silmäkulmajuova, mieleni valtasi outo, harras kunnioitus. Tuo minun jumalani oli eikä se, jota me koulussa rukoilimme, se kaapuun pukeutunut valkopartainen mies. Viikkokausia olin salakerettiläinen ja kuiskasin rakas Horus enkä Isä meidän, kun luimme koulun aamuhartaudessa Herran rukouksen.

Ensimmäisen muuttohaukkansa hän sai 12-vuotiaana. Kookkaamman ja vaateliaamman kanahaukan omistamisesta ja kouluttamisesta hän ei haaveillut ennen isänsä yllättävää kuolemaa. Kuvaan astuu Mabel, osittain suomalaista sukujuurta oleva nuori kanahaukkanaaras.

Haukan juovikkaat, pieksevät siivet, ilmaa pilkkovien tummakärkisten käsisulkien terävät harittajat, höyhenet, jotka ovat koholla kuin kiukkuisen piikkisian piikit. Kaksi valtavaa silmää. Sydämeni muljahtaa. Haukka on silmänkääntötemppu. Matelija. Langennut enkeli. Korppikotka väritetyn bestiaarin sivuilta. Jotain kirjasta ja kaukaista, kuin veteen vajoava kulta.

H niin kuin haukka on muistelma, mutta siinä on myös selkeästi kaunokirjallisia aineksia: lyyrisen kaunis kieli ja vahva tunnekirjo. Kirja sai sekä Costa- että Samuel Johnson -kirjallisuuspalkinnon ja Time-lehti valitsi sen vuoden 2015 parhaaksi tietokirjaksi. Macdonald on perehtynyt syvällisesti haukkametsästystä käsittelevään kirjallisuuteen satojen vuosien ajalta. Erityisesti hän nostaa esille 1930-luvulla eläneen kirjailija T. H. Whiten, jonka kokemukset haukan koulutuksesta limittyvät Macdonaldin omiin kokemuksiin. Lapsena Macdonald tuomitsi Whiten julmana eläinrääkkääjänä, mutta aikuisena hän osaa jo tunnistaa tämän epätoivon ja ahdistuksen.

Kirja on kertomus Mabelin koulutuksesta, mutta myös kuvaus suunnattomasta surusta ja ikävästä. Isä on tyttären ajatuksissa joka hetki, mutta miltei tiedostamattomana kulkee mukana myös vauvana kuolleen kaksosveljen muisto. Macdonald käy hälyttävän lähellä psykoosia, sulautumisyritys haukan kanssa on vähällä onnistua. Onneksi lopulta suhteellisuudentaju palaa. Haukka on luontokappale, jolla on omat vaistonsa ja omat tarpeensa. Se, mitä ihminen tuekseen tarvitsee, on toinen ihminen.

Ja olen oppinut myös, miten vaarallista on luulla, että jonkin olennon villi elinvoima olisi samaa villeyttä, jonka me ihmiset siihen yhdistämme. Kanahaukka on kuoleman, veren ja hurmeen ympäröimä olento, mutta sitä ei voi syyttää julmuuksista. Haukan epäinhimillisyyttä kuuluu vaalia, koska se, mitä haukka tekee, ei liity mitenkään meihin.

WILLIAMS, JOHN: Stoner

Kustantaja: Bazar 2015

Alkuteos: Stoner

Suomennos: Ilkka Rekiaro

Amerikkalainen John Williams (1922-1994) toimi kirjailijantyönsä ohella Denverin yliopiston apulaisprofessorina ja tuli tunnetuksi yhtenä luovan kirjoittamisen uranuurtajista. Hänen kolmas romaaninsa Stoner ilmestyi alun perin vuonna 1965, mutta jäi hyvistä kritiikeistä huolimatta pian unohduksiin. Vuonna 2006 siitä otettiin uusi painos ja vuonna 2013 se sai Waterstone Book of the Year -palkinnon. Englanninkielisen maailman ulkopuolella kiinnostus syttyi siinä vaiheessa, kun bestseller-kirjailija Anna Gavalda käänsi Stonerin ranskaksi ja alkoi kampanjoida sen puolesta.

Tarina William Stonerista ajoittuu 1900-luvun alkupuoliskolle. Vaatimattoman maatilan poika lähtee yhdeksäntoistavuotiaana korkeakouluun opiskelemaan maataloustiedettä tarkoituksenaan nostaa kotitila uuteen kukoistukseen, mutta löytääkin yllättäen elämäntehtävänsä kirjallisuuden parista. Eleettömän rakastavasti vanhemmat suovat hänelle täyden vapauden. Yliopistosta tulee Stonerin koti ja turvapaikka, vaikka siellä koko ajan on käynnissä raadollinen valtataistelu ja juonittelu, joista lukeminen on ajoittain todella piinallista. Apulaisprofessuuria korkeampaan asemaan Stoner ei milloinkaan nouse, muttei välttämättä haluakaan. Hän on juro jääräpää, jota työtoverit pitävät pahansisuisena äksyilijänä, mutta opiskelijat eksentrisenä legendana. Stoner rakastaa puurtamista kirjojen ja kirjallisuuden parissa ja paneutuu antaumuksellisesti välittämään opiskelijoille löytöretkiensä tulokset.

Rakkaus kirjallisuutta kohtaan, kieltä kohtaan, mielen ja sydämen arvoituksia kohtaan, rakkaus joka ilmeni kirjainten ja sanojen pienissä, erikoisissa ja yllättävissä yhdistelmissä, niissä jotka painettiin tummimmalla ja kylmimmällä musteella mitä löytyi – tuon rakkauden hän oli kätkenyt kuin se olisi ollut luvatonta ja vaarallista, mutta nyt hän uskaltautui paljastamaan sen aluksi varovasti ja sitten rohkeasti ja lopulta ylpeästi.

Lukijan silmin katsottuna Stonerin elämä on sydäntä raastavan ankeaa. Vilpittömin mielin ja toiveikkaasti solmittu avioliitto pankkiirin tyttären kanssa osoittautuu muotoaan muuttelevaksi painajaiseksi. Edith-vaimo on tunne-elämältään estynyt ja turhautunut nainen, jota jäytävä sanaton viha purkautuu pikkumaiseksi kiusanteoksi Stoneria kohtaan. Pahinta on se, että hän ottaa vihansa välikappaleeksi perheen lempeäluontoisen tyttären ja tuhoaa tämän mahdollisuuden normaaliin elämään. Stoner näkee ja ymmärtää kaiken, mutta ei löydä keinoja eikä sanoja puolustaakseen itseään tai tytärtään.

Lyhyt onnen kausi sentään Stonerinkin elämään sisältyy. Rakkaussuhde nuoren opiskelijan kanssa saavuttaa sekä henkisen että ruumiillisen täyttymyksen ja toimii kontrastina surkealle avioliitolle: tällainenkin olisi ollut mahdollista.

William Stoner oli oikein nuorena luullut rakkauden täydelliseksi olemassaolon tilaksi, jonka ihminen saattoi saavuttaa, jos hänellä oli onnea. Kypsemmällä iällä hän oli tullut siihen käsitykseen, että rakkaus oli valeuskonnon taivas, jota kohti kuului tähystää epäillen, lempeän tuttavallisesti halveksien ja nolostuneesti haikaillen. Nyt keski-iässä hänelle alkoi selvitä, että rakkaudessa ei ollut kyse sen paremmin armosta kuin illuusiosta. Hän piti sitä inhimillisenä muutoksena, tilana joka keksittiin ja jota muokattiin hetki hetkeltä ja päivä päivältä tahdolla, älyllä ja sydämellä.

Eipä Stoner elämäänsä mitenkään valittele, vaan tyytyy vaatimattomiin ystävyyden, rauhan ja onnistumisen hetkiin. Hän katsoo kaikkea ymmärtäväisesti, jotenkin välinpitämättömästi ja etäältä eikä mikään tuota hänelle kovin suurta tuskaa.

Eräänlainen riemu valtasi hänet kuin kesätuulen henkäys. Hän muisti hämärästi miettineensä epäonnistumisia – ihan kuin niillä olisi ollut merkitystä. Nyt hänestä tuntui, että moiset ajatukset olivat ilkeämielisiä, arvoltaan sen alapuolella, millainen hänen elämänsä oli ollut.

Stoner on hieno romaani, vaikka syytä sen vaikuttavuuteen on vaikea määritellä. Välillä suorastaan unohtaa, että kyseessä on fiktiivinen elämäntarina, niin todentuntuinen se on. Williamsin tapa kertoa on vähäeleinen ja rauhallinen, vailla tunteenpurkauksia, mutta tavattoman syvälle henkilöidensä sisimpään pureutuva. Stonerin elämä on yksinäistä ja epäonnista, mutta siltikään kirjasta ei jää päällimmäiseksi ahdistus. Hiljainen surumieli kylläkin.

PS. John McGahernin saateteksti on ansiokas, mutta olisi saanut olla kirjan lopussa. Nyt se paljastaa juonen jo etukäteen.