VASILYUK, SASHA: Sankarien sukua

Kustantaja: WSOY 2025

Alkuteos: Your Presence Is Mandatory (2024)

Suomennos: Jaakko Kankaanpää

Kansi; Ville Laihonen

Vuonna 2007 ukrainanjuutalainen Jefim Šulman kuolee Donetskissa 84-vuotiaana. Hän on sukunsa sankari, joka suuressa isänmaallisessa sodassa ”pääsi Berliiniin asti” ja jonka veteraanistatuksen ansiosta perhe on saanut hieman parempia asuntoja. Tosin Jefimin kokemuksista sodassa kukaan ei tiedä käytännöllisesti katsoen mitään. Ehkä jonkun hauskan jutun tai maininnan tovereista Miehen jäämistöstä löytyvä kirje muuttaa kaiken.

Jefimin menneisyyttä kartoitetaan kahdessa eri aikatasossa. Niistä toinen ulottuu lähelle nykyhetkeä alkaen vuodesta 1950, jolloin Jefim tapaa Kiovan yliopiston suorittamissa geologisissa kaivauksissa väitöskirjaansa viimeistelevän Ninan. Kaksikymmentäviisivuotias Nina pelkää jäävänsä ilman aviomiestä, sillä hän ei ole kaunotar ja on lisäksi elänyt häpeällisesti saksalaisten miehitysvallan alla Ukrainassa. Komea ja ystävällinen tutkimusavustaja Jefim kyllä kelpaisi.

Nina ja Jefim solmivat pian avioliiton, asettuvat asumaan Stalinoon (Donetskiin), saavat kaksi lasta ja aikanaan lastenlapsiakin. Nina on kuitenkin pettynyt: puoliso on työnsä vuoksi paljon poissa kotoa ja muutenkin varsin etäinen. Juhlissa Jefim on seurueen ilopilleri, mutta vaimon kanssa keskustelee vain käytännön asioista. Hän ei kerro mitään menneisyydestään eikä aina totuutta nykyhetkenkään tapahtumista.

Ninan ja Jefimin tarinaan limittyvät sodan vuodet 1941–1946, jotka vaikuttavat ratkaisevasti Jefimin persoonallisuuteen. Vuonna 1941 hän on seitsemäntoistavuotias alokas, joka on pienen, yhdellä tykillä varustetun sotilasjoukon kanssa Liettuassa tarkkailemassa Saksan joukkojen toimintaa. Jefim luottaa kommunismiin, Staliniin ja puna-armeijaan eikä usko sodan muodostuvan juuri jännittävää seikkailua kummemmaksi.

…millainen onni häntä oli kohdannut, kun hän oli päässyt tykkimieheksi. Olihan panssarivaunun ampuminen sadan metrin päästä sentään hienompaa kuin vaikka ihmisen ampuminen kiväärillä. Mutta jos hänen täytyisi ampua joku lähietäisyydeltä, hän tietysti tekisi niin.

Jo saksalaisten ensimmäinen isku tuhoaa venäläisleirin, mutta Jefim selviää vain parin sormen menetyksellä. Hengissä selvinneet puna-armeijan sotilaat viedään Saksaan vankileirille. Siellä olot ovat kauheat, miehiä kuolee nälkään, kidutukseen ja tauteihin. Jefimin suurin ongelma on kuitenkin hänen juutalainen taustansa, jonka salaamisessa hän tarvitsee oveluutta, tuuria ja tovereiden apua.

Myöhemminkin Jefim onnistuu keplottelemaan itsensä kuiville toistuvien vaaratilanteiden keskeltä. Hän kohtaa yllättäen myös ihmisiä, jotka auttavat häntä nimenomaan hänen juutalaisuutensa vuoksi, joten Jefim suhtautuu sodan jälkeenkin saksalaisiin melko neutraalisti. Hän ihan oikeasti pääsee Berliiniin ja lopulta myös kotiin, missä onnekkaasti saa uuden sotilaspassin ilman merkintöjä vankeusajasta.

Heitä ei pidetty oikeina veteraaneina, heille ei myönnetty veteraanien etuisuuksia ja aina, kun he hakivat töitä, heidän oli täytettävä kaavake, jossa monien loukkaavien kysymysten joukossa vaadittiin saada tietää: ”Oletteko te tai onko joku lähisukulaisenne joutunut vihollisen vangiksi suuressa isänmaallisessa sodassa?” Myös tavalliset ihmiset karsastivat heitä. Olivathan he viettäneet sodan turvassa Saksassa sillä aikaa, kun todelliset isänmaanystävät olivat taistelleet Neuvostoliiton puolesta.

Jafim on perheensä vuoksi helpottunut siitä, ettei kanna sotavangin häpeällistä leimaa, mutta toisaalta valhekin on taakka. Jefim ei uskalla tavata sotaveteraaneja, vaan ainoastaan kohtalotoveriaan vankileiriltä. Hän varoo jokaista sanaansa, ettei lipsauttaisi mitään paljastavaa siinäkään vaiheessa, kun sotavangeillekin on myönnetty veteraanin oikeudet. Hänen on vaikea sisäistää sitä, ettei ole petturi, vaan järjestelmän uhri.

Vuosien myötä moni asia muuttuu niin Jefimin kotimaassa kuin perheessäkin. Kun omaiset lukevat Jefimin kirjeen vuonna 2007, he tuskin enää järkyttyvät vaan paremminkin tuntevat sääliä. Tarina tosin ei pääty tähän, vaan ulottuu vuoteen 2015, jolloin yhdeksänkymmentävuotias Nina todistaa Venäjän tykkien jälkiä Donetskin hautausmaalla ja alkaa sanella muistelmiaan, totuutta Neuvostoliitosta ja Venäjästä.

Kuka kolmenkymmenen vuoden kuluttua enää muistaisi, millainen Neuvostoliitto oli ollut? Nälänhädän hirvittävyyden, sodan kauhut, ilon tärkeästä tieteellisestä työstä, vainoharhaisen hallinnon typeryyden, helpotuksen ja pettymyksen, kun maa, jota he olivat koko ikänsä rakentaneet, hajosi sekasortoon, vapauteen ja ahneuteen.

Sasha Vasilyukin juuret ovat Ukrainassa ja Venäjällä, mutta kolmetoistavuotiaasta asti hän on asunut Yhdysvalloissa. Sankarien sukua on esikoisromaani, joka perustuu Vasilyukin isoisän jälkeensä jättämään kirjeeseen kokemuksistaan Hitlerin Saksassa. Sodan aikana natsit vangitsivat lähes kuusi miljoonaa neuvostoliittolaista sotilasta ja tappoivat heistä yli puolet. Juutalaisista sotilaista alle viisi tuhatta pääsi hengissä takaisin kotimaahan ja Sasha Vasilyukin isoisä oli yksi heistä.

Sankarien sukua -teoksessa on paljon Ukrainan historiaan liittyvää tietoa. Mainitaan vuosien 1932–1933 nälänhätä. Mainitaan natsi-Saksan miehitysaika ja natsien toimeenpanema juutalaisten joukkomurha Babi Jarissa. Mainitaan rikollisuuden nousu 1990-luvulla. Kaunokirjallisessa mielessä Sankarien sukua -romaani on hieman epätasainen, mutta tarina kantaa silti. Tällä hetkellä se on myös varsin ajankohtainen.

HAAHTELA, JOEL: Sielunpiirtäjän ilta : pienoisromaani

Kustantaja: Otava 2025

Kansi: Päivi Puustinen

Ollaan Hollannissa vuonna 1676. Kirjan kertoja on nimettömäksi jäävä iäkäs taidemaalari, joka on vuosia sitten menettänyt sekä Agnes-vaimonsa että kaksi lastaan – pienen Gretan vain muutaman viikon ikäisenä ja Paulus-pojan viisitoistavuotiaana ankaraan kuumetautiin. Uskollinen taloudenhoitaja Grietje on pitänyt huolen siitä, että arki soljuu eteenpäin vakaana ja turvallisena.

Iltaisin taiteilija vetäytyy kirjoittamaan päivän tapahtumista ja omista mietteistään. Usein kaipaavat ja hellät ajatukset kiertyvät Agnekseen, joka tuntuu olevan aina vain lähempänä, kohta vain käden kurkotuksen päässä. Tuntuu siltä, että mies yrittää etsiä todellista itseään pohdinnoissaan taiteen merkityksestä, filosofiasta ja uskonnosta. Jumala on läsnä hänen jokaisessa teossaan.

Jumalaa me etsimme ja sen päälle maalaamme kaikki langenneen ihmisen kerrokset: ylpeyden, pelon, surun, syyllisyyden ja rakkauden. Maalaamme kaikki menetykset ja jokaisen elämässä kertyneen vuoden.

Taiteilija on menestynyt muotokuvamaalarina niin hyvin, että voi valita kohteensa. Pitkäaikainen ystävä, kartantekijänä ja laivanvarustajana suuren omaisuuden hankkinut Rijnvliet, taivuttelee taiteilijaa maalaamaan silkkikauppias Cuypersin muotokuvan, mutta toistaiseksi huonolla menestyksellä. Pelkääkö taiteilija, ettei löytaisikään kauppamiehen kasvojen takaa tämän sielua, jolloin maalaus jäisi ulkokohtaiseksi?

Rijnvlietin suosituksesta taiteilija suostuu kuitenkin ottamaan itselleen oppipojan. Noin kuusitoistavuotias Jacob on hintelä ja vaitelias nuorukainen, jonka vaistonvarainen ja varma viiva saa taiteilijan aavistelemaan, että tästä saattaa vielä joskus tulla opettajaansa suurempi. Liian herkkä Jacob on kyllä ja tarvitsee muilta tukea selvitäkseen. Vähitellen taiteilija alkaa suhtautua häneen kuin omaan poikaansa.

Silkkikauppias Cuypers saa kuin saakin nyt muotokuvansa, mutta sen maalaa taiteilijan valvonnan ja ohjauksen alaisena oppipoika Jacob.  Yksi taulun merkittävimmistä piirteistä tulee olemaan keltainen silkkihuivi. Hollantilaisten maalareiden hillityssä väriskaalassa keltaista väriä ei ole juuri suosittu, mutta tästä huivista saattaa tulla menestys monessakin suhteessa!

Yhteisön turvallisuus järkkyy, kun köyhien kaupunginosassa syttyy tulipalo. Monia rakennuksia tuhoutuu kokonaan ja niiden joukossa on myös Jacobin kotitalo, jossa hän on asunut äitinsä ja väkivaltaisen suutari-isänsä kanssa. Tapahtumaan liittyy epäselvyyksiä ja epäilyksiä, mutta joidenkin kohdalla se merkitsee muutosta parempaan. Näin on ainakin Jacobin ja vanhan taiteilijan kohdalla.

Kaupungilla on tässä vaiheessa alettu huhuta, että taiteilija maalaa salaa suurta mestariteosta. Vanhalla herralla onkin tekeillä työ, jota ei suostu näyttämään puolivalmiina edes ystävälleen Rijnvlietille. Maalaus on taiteilijalle hyvin henkilökohtainen ja hän jopa uskoo oman elämänsä loppuvan samalla hetkellä, kun taulu on valmis. Hän laittaa työhön kaikki taitonsa ja koko sielunsa. Se on sielunpiirtäjän testamentti.

Maalaus hohtaa salaperäistä valoa: jokin itsevalaiseva kuulto on jäänyt värikerrosten väliin vangiksi, etsimään tietään ulos. Ehkä kangas on kuin veden pinta, joka saa katseen taittumaan, näkemään sen alla jotain mitä siellä ei ole.

Sielunpiirtäjän ilta -pienoisromaaniin mahtuu 1600-luvun elämää pienistä yksityiskohdista suuriin kokonaisuuksiin. On maalaamiselle ja Jumalalle omistautuva taiteilija. On kodikasta porvarisperheen elämää. On kaupunki, jossa yhteiskuntaluokat ja uskonnot sopuisasti sekoittuvat. On maa, jossa suvaitaan erilaisuutta ja kokeillaan rohkeasti uutta. On avara maailma, joka laivareittien myötä tulee yhä lähemmäksi.

Kirjan kevyen lyhyet luvut seuraavat kertojan muistojen ja ajatusten virtaa. Huumori pilkahtelee pienissä toteamuksissa ja yksityiskohdissa, esimerkiksi kuvauksessa miesten suurista ja painavista majavannahkahatuista. Haahtelan kauniit lauseet saavat aavistelemaan sanojen takaa jotain elämää suurempaa, jotain suorastaan pyhää.

Tässä vielä Haahtelan mietteitä taiteesta ja taiteen tekemisestä:

Jos maalaaminen on kääntymistä ulospäin, muiden katseen alle, kirjoittaminen on kääntymistä sisäänpäin, oman katseen alle.

Maalaus on kuin linssi, jonka kautta katselemme maisemaa. Näkyvän maalauksen alle luodaan ensin valojen ja varjojen maailma, joka on opittava näkemään kaikkialla.

Maalari elää ihmeidennäkijänä loihtimassaan maailmassa, johon muilla ei ole avainta. Hän seuraa totuutta, jonka perimmäinen olemus on valoon naamioitu pimeys. Kangas on kuin meren tyyni pinta, jonka alla kajastaa syvyyksien maailma.

Luova maalari keksii itsensä vähitellen, työtä tehdessään. Maalari aavistaa teoksensa ja vasta tekeminen kertoo, mitä se tulee olemaan. Lopputulos ei koskaan vastaa alkuperäistä ideaa. Toisin sanoen: jos se vastaa, sitä ei ole luotu.

Hyvän maalauksen ja mestariteoksen ero on kuin horisontin viiva. Katsoja näkee taivaan ja meren mutta ei silti pysty osoittamaan, mistä ne tarkalleen ottaen alkavat.

NIVUKOSKI, PAULA: Pimeät päivät, valkeat yöt

Kustantaja: Otava 2025

Paula Nivukosken romaanissa Nopeasti piirretyt pilvet (2019) nuori Liisa joutuu ottamaan vastuun isokyröläisestä Koskiluhdan tilasta ja kehittyy todelliseksi voimanaiseksi. Teoksessa Kerran valo katoaa (2022) pääosissa ovat Liisan tytär Kerttu ja tämän puoliso Johannes, joka joutuu jatkosodan aikaan sotavangiksi. Pimeät päivät, valkeat yöt jatkaa Kertun ja Johanneksen tarinaa.

Eletään 1950-luvun alkua. Kertun elämä Johanneksen rakentamassa Ruusupuron talossa on kiiltokuvaihanaa, sillä hänellä on kaikki, mitä maailmassa saattaa toivoa. Sodan muistot palaavat enää harvoin ahdistamaan Johannesta, joka kohentaa tiluksia seuranaan jo isäntämäisiä otteita esittelevä seitsemänvuotias Eino. Kertun helmoissa pyörivät tomera Anni ja Sakari-vauva.

Eräänä kevätpäivänä Eino ryhtyy veistämään komeaa kolmimastoista kaarnalaivaa tuohipurjeineen. Jossain vaiheessa yleensä asioihin puuttumaton mumma rupeaa kyselemään Einon perään ja Kerttu arvaa nopeasti, mistä lähteä etsimään. Hän on vain kädenojennuksen päässä pojastaan, kun villisti kuohuva Kyrönjoki tempaa tämän mukaansa. Mitään ei ole tehtävissä.

Taivas on valkea ja hiljaa, aivan kuin Jumalakin olisi kääntynyt selin. Einon viimeisenä päivänä taivas oli kirkkaampi kuin ikinä. Ehkä enkelit jo tiesivät ja kaikki taivaan kynttilät sytytettiin.

Kertun ylle laskeutuu musta ja kylmä hiljaisuus. Hän tuskin pystyy hengittämään, saati puhumaan. Arkisiin askareisiin ryhtyminen tuntuu vaativan enemmän voimavaroja kuin hänellä on, mutta omasta vihkipuvusta leikatun Einon kuolinpaidan hän silti haluaa ommella omin käsin. Ajatteleekohan hän kuten mumma ja pieni Anni: Minkä tähären Einolle luotiin niin vähän päiviä ja mumma saa viäläki elää?

Ystävät eivät yritä lohduttaa Kerttua sanoillaan, vaan auttamalla hienotunteisesti käytännön töissä ja lempeästi koskettamalla. Kerttu ja Johannes sen sijaan eivät osaa tukea toisiaan, vaan tuntevat kuilun kasvavan välilleen. He näkevät kyllä toistensa surun, mutta vetäytyvät vaieten oman kuoreensa. Metsä on se paikka, minne kumpikin hakeutuu huutamaan ilmoille tuskaansa.

Muiden ihmisten kohdalla elämä menee koko ajan eteenpäin ja uudet tapahtumat vievät jo heidän huomionsa. Kerttu sen sijaan pystyy ilon hetkinäkin ajattelemaan vain sitä, ettei Eino saanut näitäkään asioita nähdä ja kokea. Surevalle ja syyllisyydestäkin kärsivälle äidille ulkopuolisten on turha sanoa, ettei hänen pitäisi valittaa, kun hänellä on sentään vielä jäljellä kaksi lasta.

Syksyllä Senni-täti kutsuu Kertun vierailulle luokseen Vaasaan. Ajatus suorastaan huimaa: voisiko Kerttu tosiaan lähteä uuteen ympäristöön ja kokea hetken vapautta! Oppisiko hän silloin hengittämään niin, ettei kipu joka hetki viiltäisi sielua halki? Johannes vakuuttaa pärjäävänsä kotona lasten kanssa muutaman päivän ja kaikki ystävät lupaavat auttaa tarvittaessa.

 Muutaman päivän ajan saisin olla omien ajatusteni kanssa tai kaikista ajatuksista vapaa. Muutamaksi päiväksi päästäisin irti surustani, hellittäisin kaikesta ja katsoisin, mitä minusta on jäänyt jäljelle.

Sennin luona on hyvä olla. Keitetään kaffit, puhellaan arkisista asioista. Tutustutaan kaupungin vilinään ja koetaan uusia ja kiinnostavia asioita: teatteria, konsertteja, elokuvia, kahvilaelämää. Kerttua pelottaa ajatus kotiinpaluusta, sillä hän ei tunne itseään vieläkään tarpeeksi vahvaksi pitämään kaikkea koossa. Ja niin lähtö Vaasasta siirtyy milloin mistäkin syystä.

Omaiset ja ystävät suhtautuvat todella ymmärtävästi Kertun pitkittyvään poissaoloon. Lapsensa kuoleman jälkeen pahan romahduksen aikoinaan kokenut äiti tietää, että liikaa kantamaan joutuneen on välillä pakko hellittää. Ja Johannes osaa ilmaista syvimpiä tuntojaan paljon paremmin kirjeessä kuin puheissaan:

Tuu sitten takaasin, kun jalaat kantaa hiakkateilläkin. Vaikka voin minä sua syliskin kantaa tai reppuseljäs.

Nivukoski kuvaa runollisen kauniisti ja uskottavasti kaikkinielevän surun eri vaiheita ja vivahteita sekä elämänuskon vähittäistä palautumista. Lempeä huumori takaa sen, ettei tarina käy lukijalle liian raskaaksi. Oman lisänsä siihen tuo mehevän pohjalaisen murteen luonteva käyttö. Erityinen huomio kiinnittyy lukujen napakoihin loppusitaisuihin ja puhutteleviin luontokuvauksiin.

Kirjan pohjimmainen sanoma kiteytyy himmelissä. Mumman tekemä taidokas himmeli särkyy eikä sitä voi mitenkään korjata, mutta Kerttu tekee tilalle uuden ja hieman yksinkertaisemman. Se toimii, vaikkei olekaan täydellinen. Samoin ihminen voi särkyä ja jatkaa elämäänsä hieman erilaisena, sillä rikkinääselläkin syrämmellä voi rakastaa.

Pimeät päivät, valkeat yöt on hieno teos! Siitä nauttiakseen ei välttämättä tarvitse lukea sarjan aikaisempia osia, mutta henkilöiden elämänvaiheiden tuntemus antaa kyllä lukukokemukselle erilaista pohjaa.

NIEMI, MIKAEL: Silkkiin kääritty kivi

Kustantaja: Like 2025

Alkuteos: Sten i siden (2023)

Suomennos: Jonna Jokitie-Pöyry

Vanha paha Tornionlaakso, selviytymistaistelut, tappiot ja katkeruus, ainainen osattomuuden tunne.

On vuosi 2017 Tornionjokilaaksossa. On marraskuinen suo, kaivinkone ja Tage Airijoki. Suon kuivattamiseksi tarkoitettujen ojien kaivuu keskeytyy, kun työkoneen kauha nostaa suosilmäkkeestä ihmisen luun. Lisää luita saadaan ylös poliisien saavuttua. Kuka on suon vainaja? Miten ja milloin hän joutui suolampeen?

Kirjan nykyhetkeen limittyy mennyttä aikaa 1920-luvulta alkaen. Keskeisenä teemana on veljesten Wilhelm ja Eino Vanhakosken välinen vihanpito. Vanhemmat luovuttavat jo eläessään hulppean maatilansa Wilhelmille ja muut lapset saavat korvaukseksi vain pienet neularahat. Wilhelm menestyy; hänellä on omaisuutta, hän on virkamies ja lestadiolaisseurakunnan saarnaaja

Torpparina uurastava Eino on syystäkin katkera. Hän joutuu rahanpulan vuoksi hakemaan muilta tukea ideoimaansa tervakauppaan, mutta luottaa vääriin ihmisiin ja ajautuu yhä pahempaan taloudelliseen ahdinkoon. Yhdessä asiassa hän on veljensä lyönyt, sillä hän on saanut vaimokseen ihanan Saaran. Seko on syynä Wilhelmin tuntemaan vihaan?

Pajalan kylässä alkaa tapahtua vuonna 1931, kun uuden tien rakentamiseen liittyviä tieosuuksia huutokaupataan kyläläisille; urakan saisi se, joka tarjoutuisi tekemään työn muita pienempää korvausta vastaan. Köyhät taistelevat toisiaan vastaan ja lopulta Eino huutaa alimman hinnan osuudesta, jonka tietää jo etukäteen kiviseksi ja mutaiseksi. Jostainhan rahaa on saatava perheen elättämiseen.

Elämä on vaikeaa, ajatteli Eino. Vaikea oli elää ilman toivoa. Mitään parannusta ei ollut nähtävissä. Aina sama nälkä, aina samat taudit, lapset alkoivat yskiä ja kuolivat. Sellainen yhteiskunta ei ollut ihmiselle hyvä. Se pitäisi repiä alas ja rakentaa uudelleen perustuksista lähtien, niin kuin tehtiin kelvottomille taloille.

Eino raataa apunaan muutama ystävä ja jo viisitoistavuotiaana kookas ja vahva poikansa Algot sekä Suomesta leipäänsä tienaamaan lähetetty Kalevi, mutta palkasta ei jää kenellekään käteen juuri mitään. Kirjan hurjin kertomus liittyy Kaleviin, joka kuolee kahdesti ja herää sitten taas henkiin. Algotille  merkityksellisintä on se, että hän tutustuu tilallisen poikaan Petrukseen ja saa tulevaisuudelleen aivan uuden suunnan.

Sitten Etelä-Ruotsista saapuu Pajalaan mies, joka maalailee puheessaan työläisten oikeuksia ja sosialismin tuomaa tasa-arvoa. Työn raskaan raatajat innostuvat niin, että perustavat oitis Metsuri- ja tukkilaisliiton Pajalan osaston ajamaan heidän asiaansa. Seudun varakkaimmat – Wilhelm heidän joukossaan – pelottelevat, että ammattiyhdistykseen liittyvät uhraavat iäisen autuutensa.

Oliko oikein olla tekemättä työtä? Voisiko työstä kieltäytyminen parantaa elinoloja? Mitä heidän lapsensa söisivät, jos eivät saaneet pureskeltavakseen mitään muuta kuin sanoja? Voisivatko köyhät koskaan päihittää rikkaita? Miten maailmasta voisi tulla hyvä, kun se oli näin kauan ollut näin hirvittävän huono?

Ammattiyhdistysväki yrittää turhaan neuvotella tietöistä parempia korvauksia. Seuraa lakko. Lakkoilevilta miehiltä evätään köyhänapu, mistä seuraa nälänhätä. Pajalan tilalliset ja yrittäjät perustavat Työn vapaus -ammattiyhdistyksen, joka maksaa rikkureiksi ryhtyneille huomattavan hyvää palkkaa. Kansallissosialismi nostaa päätään. Lopulta osapuolien välillä vallitseva viha uhkaa karata käsistä.

Pois vanhat aikansa eläneet vaateet, vaihtakaa tilalle uutta lihaa ja uudet aivot sillä aikaa kun me sullomme entisen murheenlaakson säkkiin ja heitämme järveen. Siihen emme aio enää palata.

Työväestö ja köyhälistö iloitsevat, kun sovitteluratkaisu kesällä 1932 hyväksytään ja lakko loppuu, mutta mitä he oikeasti voittivat? Työtaistelun aikana näkemyserot ovat hajottaneet perheitä ja nyt varakkaat tilalliset suunnittelevat jo kostontoimia lakkoon osallistuneita kohtaan. Toki Einokin saa vuonna 1934 äänestää ensi kertaa elämässään.

Siw-nimisen naisen tarinalla on tärkeä osa Silkkiin kääritty kivi -teoksessa . Vuonna 1979 neljätoistavuotias Siw on isänsä Davidin kanssa kuolinvuoteella makaavan Wilhelm-vaarin vierellä. Siw ei tiedä suvustaan juuri mitään, koska David ei ole halunnut siitä hänelle kertoa. Kuka on esimerkiksi huipputyylikäs Lindelöwin täti? Kuka on Lasse, joka ymmärtää Siwiä ilman sanojakin? Jotain hämärää on vaarinkin kohdalla.

Siwin sisimmässä on lapsesta asti asustanut jokin, jota hän kutsuu Saivaksi. Saiva aistii etenkin ihmisten pahuutta sekä tietää ihmisille tapahtuneista asioista, nykyhetken tilanteesta ja tulevasta kohtalosta. Joskus tieto ajaa Siwin hysteeriseen kohtaukseen. Onko kyseessä riivaaja, joka pitäisi karkottaa voimakeinoin, vai sukupolvelta toiselle kulkeva lahja?

Niemen monikerroksisessa tarinassa Tornionlaakson köyhälistöä kuvataan ymmärtäen ja kunnioittaen. Ajankuva rakentuu hienosti pienistä yksityiskohdista ja kieli vaihtelee herkästä ronskiin ja asiallisesta ironiseen, vaikka suomennoksessa ei näykään alkuteoksessa puhuttujen kielten runsaus. Kaikki salaisuudet paljastuvat lukijalle vähän kerrassaan, myös suohaudassa olleen henkilöllisyys ja se miksi kirjan nimenä on Silkkiin kääritty kivi.