HAN KANG; Älä jätä hyvästejä

Kustantaja: Gummerus 2024

Alkuteos: Jagbyeolhaji anhneunda

Suomennos: Taru Salminen

Eteläkorealainen kirjailija Han Kang (s.1970) voitti vuoden 2024 Nobelin kirjallisuuspalkinnon ja teki historiaa olemalla ensimmäinen kirjallisuuden Nobel-palkinnon voittanut nainen koko Aasiassa. Suomeksi häneltä ovat aiemmin ilmestyneet romaanit Vegetaristi (2017) ja Ihmisen teot (2018) sekä omaelämäkerrallinen Valkoinen kirja (2021). Älä jätä hyvästejä ilmestyi suomeksi sopivasti juhlistamaan Nobel-palkintoa.

Älä jätä hyvästejä -teoksessa näkökulma on soulilaisen Gyeongha-nimisen kirjailijan. Toimittajanuransa aikana Gyeongha ystävystyi valokuvaaja Inseonin kanssa, mutta naisten välit etääntyivät, kun Inseon muutti Jejun saarelle huolehtimaan muistisairaasta äidistään ja hankki uuden ammatin puuseppänä. Gyeonghan puoleen Inseon kuitenkin kääntyy jouduttuaan työtapaturman vuoksi Soulin sairaalaan. Gyeonghan pitää oitis matkustaa Jejulle hoitamaan Inseonin lemmikkipapukaijaa!

Lähteminen Soulista Jejun saarelle pelkän linnun vuoksi arveluttaa Gyeonghaa, mutta ystävän tuskan nähdessään hän lopulta suostuu. Matka olisi jo muutenkin pitkä ja monivaiheinen, mutta nyt sitä hankaloittaa sankka lumipyry. Mantereella lumihiutaleet sulavat heti maahan osuessaan, mutta Jejun vuorilla lumi kasaantuu puolireiteen yltäviksi nietoksiksi, joissa Gyeongha joutuu illan pimeydessä rämpimään.

Gyeongha pääsee lopulta perille, mutta lintu on ennättänyt jo menehtyä. Naisen on jäätävä yöksi Inseonin taloon, vaikka sähkökatkon vuoksi joutuukin pärjäämään nopeasti kohoavan kuumeen kourissa ilman valoa ja lämpöä. Aamulla hän herää auringonpaisteeseen ja löytää Inseonin tämän verstaalta täysin vammattomana, mutta jotenkin hämmentyneenä.

Inseonilla tuntuu päällimmäisenä olevan tarve kertoa ystävälleen vuoden 1948 tapahtumista Jejun saarella. Tuolloin amerikkalaisten sotilashallitus halusi estää kommunismin leviämisen alueella hinnalla millä hyvänsä ja löysi käsikassarakseen äärioikeistolaisen nuorisojärjestön. Ryhmän jäsenet hyökkäsivät kyliin, polttivat talot ja teloittivat tuhatmäärin ihmisiä. Vauvojakaan ei säästetty.

Inseonin tuolloin kaksitoistavuotias äiti oli isonsiskonsa kanssa sattumalta poissa kotoa joukkojen saapuessa ja kohtasi palattuaan kammottavan näyn: lumen hunnuttamat ruumiit, joiden joukossa omat vanhemmat ja pikkusisko. Isoveli oli viety vankilaan, mutta jossain vaiheessa hän katosi jäljettömiin tuhansien muiden lailla. Kesti vuosikymmeniä ennen kuin omaiset saivat tietoa läheistensä lopullisesta kohtalosta.

Sillä kaikki vaikenivat; leimatut omaiset ja kaikki muutkin ihmiset, jotka leimautuisivat vihollisiksi sillä hetkellä, kun he avaisivat suunsa. Niin vierähti kymmeniä vuosia, kunnes helmiläjiä ja pikkuruisia, lävistettyjä pääkalloja alettiin kaivaa laaksoista, kaivoksista ja kiitoradan alta, missä luut ovat edelleen sikin sokin hautautuneina.

Älä jätä hyvästejä -teosta lukiessa silmien edessä välähtelevät vuoroin sydäntä kouraisevan kauheat ja runollisen kauniit kuvat, joihin eleetön kieli luo miltei mystistä ulottuvuutta. Mitä ovat Gyeonghan unissa toistuvasti esiintyvät mustat puut, jotka ovat inspiraationa Inseonin työstämälle Älä jätä hyvästejä -muistomerkille? Mitä ovat ääneti lentelevät linnut? Mitä symboloi valkea lumi, joka peittää rumuuden, hiljentää maailman, on petollisen pehmeää?

Metsä huojuu huutaen. Lumi pöllähtää puiden päältä ilmaan. Nojaan särkymäisillään olevaa otsaani ikkunaan ja ajattelen rantatiellä näkemääni lumituiskua. Ajattelen taivaanrannan yllä leijailevia pilviä ja lumihiutaleita, jotka lensivät matalalla kuin kymmenien tuhansien lintujen parvi.

Tarinan loppupuolisko jää pohdituttamaan. Onko Inseon kuollut sairaalassa ja vierailee henkenä Gyeonghan luona? Onko kaikki vain Gyeonghan kuumehouretta? Vai onko Gyeonghakin henki? Aasialaiseen kulttuuriin kuuluvat kuolleiden henget, välitilaan jääneet ja aaveet, mutta osaako länsimainen lukija tulkita kirjailijan tarjoamia vihjeitä oikein? Vaan onko sillä oikeastaan väliä – kirjan tärkein sisältö tulee kyllä selväksi…

Etelä-Korean kirjalliseksi omaksitunnoksi kutsuttu Han Kang nostaa Älä jätä hyvästejä -teoksessa esiin yhden kotimaansa historian häpeätahroista, koska sen unohtaminen merkitsisi myös kuolleiden unohtamista. Suru voi parhaimmassa tapauksessa yhdistää ihmisiä ja synnyttää rohkeutta, joka muuttaa maailmaa. Siinä piilee hauras toiveikkuus, kuin kynttilänliekki lumessa.

Suuri kiitos Taru Salmiselle, joka on suomentanut teoksen suoraan Han Kangin alkuperäistekstistä!

HAN, KANG: Ihmisen teot

Kustantaja: Gummerus 2018

Alkuteos: koreankielinen alkuteos 2014, Deborah Smithin englanninnos Human Acts 2016

Suomennos: Sari Karhulahti

18.5.1980 alkoi Etelä-Koreassa tapahtumasarja, jota kutsutaan Gwangjun verilöylyksi. Sotilasvallankaappauksen jälkeisen poikkeustilan lopettamista ja vapaita vaaleja, sananvapautta ja minimipalkkoja vaativia mielenosoittajia ammuttiin ilman varoitusta, hakattiin ja tapettiin kylmäverisesti jopa sairaaloissa. Monet uhrit olivat nuoria opiskelijoita tai vasta koulupoikia. Arviot kuolleiden määrästä vaihtelevat parista sadasta tuhanteen eivätkä siinä ole mukana ne, jotka yksinkertaisesti vain katosivat.

Han Kangin kirja on raskasta luettavaa, täynnä tuskaa, verta ja kuolemaa. Miksi sen kuitenkin lukee – nähdäkseenkö, että lopussa on toivoa? Voiko toivona pitää sitä, että asioissa saattaa ehkä joskus tapahtua muutos, kun tarpeeksi moni pitää pintansa väkivaltaa vastaan ja kieltäytyy olemasta uhri? Mitä hyötyä on hirmutöiden muistamisessa, kun kaikki tapahtuu kuitenkin yhä uudestaan?

Olemmeko me ihmiset todellakin pohjimmiltamme julmia? Vain sekö on yhteistä meille kaikille? Onko takertuminen arvokkuuteen vain itsepetosta, jolla suojaudumme siltä tosiasialta, että jokainen meistä voi muuttua hyönteiseksi, saaliinhimoiseksi pedoksi, lihakimpaleeksi? Onko historia todistanut, että vääjäämätön kohtalomme on tulla häpäistyksi, vahingoitetuksi ja teurastetuksi?

Ihmisen teot -kirja koostuu seitsemästä näkökulmasta, joita yhdistää viisitoistavuotias poika nimeltään Dong-ho. Dong-ho tungeksii parhaan ystävänsä kanssa innoissaan mieltä osoittavaan väkijoukkoon, kun laukaukset kajahtavat ja ystävä tuupertuu maahan. Dong-ho pakenee. Miten hänen jatkossa käy – sen paljastavat vähän kerrallaan kirjan muut kertojat, joiden kohtalo jollakin lailla risteytyy Dong-hon kanssa.

Yksi kertojista on Dong-hon kuolleen ystävän sielu, joka syrjäisestä joukkohaudasta katselee yötaivaalle. Hän tuntee muiden sielujen läsnäolon pehmeänä sipaisuna, mutta on silti täysin yksin. Kykyä kommunikointiin ei enää ole, mutta kylläkin kyky tietää rakkaiden kuolemanhetki. Tämä osuus on hyvin liikuttava, vaikka se toisaalta kuvaa varsin realistisesti ruumiin mätänemistä.

Halusin jättää ruumiini kuten käärme luomansa nahan. Halusin ottaa liikkumattomana pilaantuvasta lihamöykystä mukaani pelkän vihan, minut täyttäneen voiman, joka oli yhtä kestävä ja joustava kuin hämähäkin kutoma ohut, pingottunut lanka. Halusin olla vapaa, jotta voisin lentää sinne, missä tappajat olivat, ja vaatia heitä kertomaan, miksi he surmasivat minut.

Kaikki eivät kohtaa loppuaan Gwangjun kaduilla, aukioilla, vallatuissa rakennuksissa tai sairaaloissa, vaan joutuvat kuulusteltaviksi. Heitä kidutetaan kaikin keinoin, joita ihminen vain voi keksiä ja he murtuvat. He eivät enää koskaan toivu, vaikka pääsevätkin vapaiksi, vaan pelko ja kipu kalvavat heitä koko loppuelämän ajan. Päällimmäisenä kysymys, miksi olla elossa kun niin moni muu kuoli. Usein vastaus on itsemurha.

Loppuelämä on murhetta myös uhrien omaisille. Äidin silmiin osuu kaikkialla juuri hänen kuollutta lastaan muistuttava koulupoika. Ne vanhemmat, jotka eivät ole saaneet ruumista haudattavaksi, uskovat sitkeästi lapsensa yhä elävän jossain. Sisarusten välit katkeavat syytöksiin ja itsesyytöksiin.

Han Kangin kirja on rakenteeltaan harkittu ja taidokas, sillä jokainen näkökulma tuo siihen jotain lisää. Joskus täytyy hetki miettiä, kuka on kulloisenkin kertojan puhuttelema ”sinä”, mutta hyvä tehokeino se kyllä on.  Loppupuheenvuoron ja selityksen antaa kirjailija itse, joka hänkin oli yhdeksänvuotiaana etäältä kokemassa Gwangjun tapahtumia.

Samaa kuohunnan aikaa kuvaa toinen eteläkorealainen kirjailija Kyung-sook Shin teoksessaan Jään luoksesi (2017).

HAN, KANG. Vegetaristi

Kustantaja: Gummerus 2017

Alkuperäisteos: Ch'aesikchuŭija

Suomennos: Sari Karhulahti (käännetty Deborah Smithin englanninnoksesta The Vegetarian 2015)

Han Kang syntyi kirjailijaperheeseen Etelä-Koreassa vuonna 1970. Kotimaassaan hänet on palkittu mm. Vuoden nuoren taiteilijan palkinnolla, mutta kansainväliseen maineeseen hän nousi voitettuaan ensimmäisenä korealaisena kirjailijana kansainvälisen Man Booker -kirjallisuuspalkinnon vuonna 2016 romaanillaan Vegetaristi.

Vegetaristi-romaani koostuu kolmesta osasta. Ensimmäinen on sekin nimeltään Vegetaristi, ja sen kertoja on Cheong, päähenkilön aviomies. Keskinkertaisuuteensa linnoittautunut Cheong on valinnut arkipäiväisen ja proosallisen Yeong-hyen vaimokseen yksinomaan siksi, ettei tämän rinnalla kärsi alemmuudentunteesta. Vaimon yhtäkkinen ryhtyminen tiukaksi vegetaristiksi hämmentää ja ärsyttää häntä tavattomasti, mutta Yeong-hye vaikenee viileän välinpitämättömästi ja vastaa kysymyksiin vain yksikantaan: ”Näin unen”. Perhe kokeilee pakkosyöttöäkin, mutta siitä on järkyttävät seuraukset: Yeong-hye yrittää itsemurhaa ja joutuu mielisairaalaan.

Toisen osan otsake on Mongoliläiskä. Yeong-hye on toipunut niin paljon, että on päässyt mielisairaalasta kotiin. Tahtomattaan hänestä tulee lankonsa pakkomielteen kohde – ennen kaikkea pakarassaan yhä olevan mongoliläiskän vuoksi. Mies, taiteilija, kuvailee mielessään videoteoksen seksiä harrastavasta miehestä ja naisesta, joiden alastomat vartalot olisi maalattu täyteen hehkuvia kukkia ja mongoliläiskä niiden joukossa yhtenä sinertävänä terälehtenä. Yeong-hye vaikuttaa yllättävän innokkaalta esittämään videon naista, mutta hanke päättyy katastrofiin.

Kirjan kolmas osa on nimeltään Liekehtiviä puita. Siinä näkökulma on Yeong-hyen isonsiskon. In-hye on ollut työteliäs, järkevä ja huolehtiva lapsuudestaan saakka, mutta siskon sairasvuoteen äärellä hän viimein tunnustaa itselleen, ettei vastuuntunnosta vaan pelkuruudesta. Hän jäi ilman rangaistuksia, mutta pikkusisko joutui kärsimään henkisistä ja fyysisistä loukkauksista niin, ettei elämästä luopuminen ole hänestä tuntunut enää vaikealta. Ei lapsena eikä myöhemminkään.

Hän ei voinut antaa Yeong-hyelle anteeksi sitä, että Yeong-hye oli ylittänyt yksinään rajan, jonka tuolle puolen hän ei ikinä kykenisi menemään, eikä sitä, että Yeong-hye oli viitannut niin tavattoman vastuuttomasti kintaalla sovinnaisuussäännöille mutta jättänyt hänet niiden vangiksi. Eikä hän ollut edes tiennyt olevansa kaltereiden takana, ennen kuin sisar oli murtanut omansa.

Yeong-hye ei ole ainoa, joka näkee verisiä ja väkivaltaisia painajaisia, mutta ainoastaan hän yrittää päästä niistä eroon. Muut kohtelevat hänen haurasta ruumistaan kuin esinettä, lupaa kysymättä, mutta hänen henkeään he eivät voi nujertaa.  Vegetaristi on sävyiltään tumma, mutta sisältää myös luontoon, kasveihin ja puihin liittyviä värinpilkahduksia. Ihmisten kehoihin maalatut kukat hehkuvat aistillisuutta heteineen ja emineen. Puut palavat vihrein liekein. Tyyli ja kieli vaihtuvat kirjan eri osissa kunkin kertojan persoonallisuuden mukaisesti. Vegetaristi on erilainen ja hämmentävä  romaani, joka ei ihan heti haihdu mielestä.