TURUNEN, SAARA: Hyeenan päivät

Kustantaja: Tammi 2024

Hyeenan päivät -romaanin kertoja on lähes nelikymppinen nainen, ammatiltaan kirjailija. Hän ei ole aiemmin pitänyt lapsen saamista mitenkään tärkeänä – päinvastoin lapsiaan hoitavat ystävät ovat vaikuttaneet hänestä jotenkin seonneilta. Nyt hän kuitenkin kokee, että jokin ovi on häneltä sulkeutumassa ja jokin tärkeä asia jäämässä toteutumatta. Adoptiota nainen ei harkitse.

En tarvitse lasta täyttääkseni päiväni, mutta silti minua riivaa jokin. Halua on vaikea pukea sanoiksi, siinä on jotain mykkää ja alkukantaista. Toivon, että minulla olisi jotakin sen sijaan että se puuttuu.

Nainen asuu ja työskentelee Suomessa ja hänen katalonialainen miehensä Barcelonassa. Tässä tilanteessa pariskunta arvioi parhaaksi vaihtoehdoksi sen, että hedelmöityshoidot tehdään miehen kotimaassa, mutta yhtäkkiä tielle nousee ennen kokematon este: koronapandemia sulkee rajat Euroopassa. Kukaan ei osaa ennustaa sulkutilan pituutta. Nainen hermoilee, mies rauhoittelee.

Rajojen taas auettua ryhdytään kiireesti toimeen. Barcelonalaiselle yksityisklinikalle pääsee nopeasti hoitoihin, tilat ovat miellyttävät ja hoitajat lempeitä, mutta tämä vaatii pariskunnalta suurta rahallista satsausta. Yleensä rennosti elämään suhtautuva mies on huolissaan luottokorttivelasta, mutta yrittää silti tukea itkuista ja kiukuttelevaa pulisoa. Hoito ei kuitenkaan valitettavasti onnistu.

On merkillistä, että olen tullut tänne tätä samaa reittiä, toiveikkaana ja uuden edessä ja nyt palaan takaisin tyhjin käsin. Mitään ei ole lisää, mutta jotain on vähemmän kuin ennen.

Välillä naiseen iskee epävarmuus. Haluaako hän lasta vain, koska yhteiskunta tuntuu sitä naisilta odottavan? Pystyykö hän jatkamaan kirjailijantyötä lapsen syntymän jälkeenkin vai onko hänen omistauduttava täysin lastenhoidolle? Hapertuvatko hänen aivonsa niin, ettei niihin mahdu enää muuta kuin vaipat ja Tutteli? Joutuuko lapsi jatkamaan naisen suvun rikkinäisyyden ja puhumattomuuden ketjua?

Suomeen palattuaan nainen ottaa yhteyttä julkisen terveydenhuollon lapsettomuusklinikkaan, vaikka mahdollisuus päästä hoitoihin ennen nelikymmenvuotispäivää käykin yhä epätodennäköisemmäksi. Selvitettäviä asioita riittää. Aikataulutus miehen työvaatimusten kanssa tökkii. Palvelu on muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta töykeää ja vähättelevää. Kaikki sujuu kuitenkin yllättävän hyvin ja toimenpide onnistuu.

Olen alkanut aavistaa, miksi vanhemmat rakastavat noita räkänokkaisia olentoja, joilla on ruma pipo ja jotka karjuvat hiekkalaatikon reunalla.

Naisen äiti sekaantuu tyttärensä elämääni painostaen tätä koronarokotuksiin, raskaudessa ilmenee ongelmia ja synnytyskin pelottaa. Naista pelottaa kipu, kontrollin menetys ja se, että hän näyttäisi ja kuulostaisi synnyttäessään niin hirveältä, että miehen rakkaus haihtuisi tykkänään. Mies kuitenkin pitää kiinni uskostaan, että synnytys tulee olemaan taianomainen tapahtuma.

Kyllähän nainen sen ymmärtää, että on valmistautumassa yhteen maailman tavallisimmista asioista. Suuressa mittakaavassa syntymä on varsin arkipäiväinen tapahtuma ja kuuluu elämään siinä, missä kuolemakin. Naiselle lapsen odottaminen ja synnyttäminen ovat kuitenkin jotain järisyttävää, jonka rinnalla esimerkiksi teatteriesityksen rakentelu tuntuu varsin mitättömältä.

Itse synnytystä nainen kuvailee raa’an kehollisena kokemuksena. Ruumis ja vaistot ottavat vallan ja nainen tuntee olevansa kuin luontodokumentissa näytetty uliseva hyeenanaaras. Saatuaan viimein pienokaisen syliinsä nainen kuitenkin kokee rakkautta, josta on kuullut muiden puhuvan, mutta jota ei olisi uskonut pystyvänsä itse tuntemaan. Lapsettomat ihmiset ovatkin hänestä nyt säälittäviä!

Kaikki ei ole sentään auvoa. Imettäminen ei onnistu naiselta kovasta yrittämisestä huolimatta. Meneekö lapsen tulevaisuus pilalle jo tässä vaiheessa, kun hän joutuu nauttimaan äidinmaidon sijasta vastiketta? Entä miksi lapsi rauhoittuu kaikkien muiden sylissä vaan ei äitinsä? Pieni identiteettikriisikin naisella on, kun vanha minä haluaisi juhlia ja uusi olla kotona vauvan luona.

Kaikki on silti hyvin. Lapsi kehittyy täysin kasvukäyrän mukaisesti. Nainen on päässyt sopuun äitinsä kanssa ja ymmärtää tämän huolia paremmin nyt kun on itsekin äiti. Tällä hetkellä hän on vauvaa tarkasti vartioiva hyeenaemo, jonka kurkusta nousee pieni tyytyväinen murina. Elämä tuntuu valoisammalta kuin koskaan ennen.

Saara Turunen kertoo hyvin henkilökohtaiseen sävyyn halusta saada lapsi, hedelmöityshoidoista, raskausajasta, synnytyksestä ja vauva-arjesta. Samalla hän tuttuun tapaansa pohtii asioita myös laajemmin: naiseutta, yhteiskunnan vaatimuksia, somemaailmaa. Teksti etenee näennäisen arkisena, mutta sisältää hykerryttävästi kuivaa huumoria ja yllättäviä yksityiskohtia. Esimerkiksi kuvauksen pariskunnan hoivaamasta Louise Bourgeois -nimisestä ristilukista.

Turunen tarjoaa myös selityksen siihen, miksi hänen teoksensa ovat niin autofiktiivisiä:

Toivon kai, että teokseni ymmärrettäisiin kirjallisuudeksi, sellaiseksi, joka on tehty muistakin syistä kuin siksi, että voisin kertoa oman elämäni asioita. Todellisuudessa en haluaisi kertoa mitään yksityistä, minua hävettää katseiden kohteeksi joutuminen. En kuitenkaan osaa keksiä tarinoita avaruusolioista tai menneiden aikojen kuninkaista ja siksi joudun etsimään materiaalia omien kokemusteni kaivosta. Mutta ehkä kirjoitankin juuri voittaakseni häpeän.

 

  

TURUNEN, SAARA: Järjettömiä asioita

Kustantaja: Tammi 2021

Järjettömiä asioita -teoksen kertoja on kirjan alussa nuori dramaturgiaa opiskeleva nainen, joka rakastaa espanjan kieltä. Jo ensimmäisen opiskeluvuotensa jälkeen hän pääsee vaihto-oppilaaksi Espanjaan - tai itse asiassa Barcelonaan, jossa espanjan sijasta puhutaan katalaania. Se ei estä perinteistä opiskelijaelämää, jonka pyörteissä nainen tapaa pian varakkaan perheen komean ja hymysuisen pojan ja muuttaa tämän luo. Yhdessä asuminen ei kuitenkaan ole ongelmatonta.

Nainen haluaa ensisijaisesti tuntea olevansa rakastettu ja mies taas haluaa naisensa nauttivan fyysisesti, mitä nainen itse ei pidä kovin tärkeänä. Nainen pelkää monenlaisia asioita, mutta on toisaalta (tai juuri siksi) hyvin kontrolloiva, jämpti ja jopa ilkeä. Mies taas haluaa säilyttää mukavan tunnelman ja antaa mieluummin tyhjiä lupauksia kuin kieltäytyy suoraan mistään. Eikä mies edes yritä muuttua, koska pitää itsestään sellaisena kuin on.

Hän osaa tyytyä siihen mitä saa, ja onnistuu näkemään hyvät puolet niissäkin asioissa, joissa niitä ei ole. Itse en ole sellaisessa kovinkaan taitava. Janoan aina parhaita paloja, ja joskus se koituu onnettomuudekseni.

Suomen ja Katalonian erilaiset tavat ja käytännöt aiheuttavat omat ongelmansa. Naisen mielestä Kataloniassa yksinkertaisiakaan asioita ei pystytä hoitamaan järkevästi jäykän byrokratian ja huonon organisoinnin vuoksi. Miehen lyhyeen päättyvä yritys asua Suomessa taas osoittautuu mahdottomaksi jo kylmyyden ja pimeyden takia, mutta ennen kaikkea suomalaisten pelottavan hiljaisuuden vuoksi.

… koko ajan minulla on sellainen olo, että minua sahataan kahtia, ja lopulta olen muuttunut kahdeksi eri ihmiseksi, joista toinen on järkevä ja toinen ei ollenkaan, ja nuo kaksi henkilöä tekevät mitä lystäävät, ja minä raahustan mukana.

Seuraavat vuodet nainen kulkee Suomen ja Katalonian väliä. Hän saa dramaturgian opintonsa valmiiksi, kirjoittaa näytelmiä ja myös ohjaa niitä. Samaan aikaan mies ajelehtii ja päätyy lopulta pienipalkkaiseen työhön sairaalan arkistoon. Hän kuitenkin tuntee tekevänsä jotain hyödyllistä ja on elämäänsä tyytyväinen.

Monet ihmettelevät naisen ja miehen tapaa asua eri maissa ja kuitenkin olla toisiinsa sitoutunut pari. Koska tilanne paljolti johtuu naisen epäröinnistä, kääntyy hän kallonkutistajan puoleen saadakseen apua ratkaisun tekemiseen. Pitäisikö hankkia lapsi? Silloin nainen kuuluisi johonkin tiettyyn joukkoon, mutta menettäisikö hän samalla kontrollin elämästään? Ratkaiseeko järki vai tunne? Vai onko vain alistuttava siihen, että elämässä yksinkertaisesti tapahtuu järjettömiä asioita?

Ja ajattelen, että jos onnistuu valitsemaan sellaisen puolison, joka vastaa odotuksia, ei rakkautta joudu ehkä koskaan kyseenalaistamaan, että se mitä kutsutaan rakkaudeksi, on paljon helpompaa, jos sitä myötäilee ympäristön hyväksyntä ja sen aikaansaama joukkoon kuulumisen tunne. Kun taas poikkeavat järjestelyt heittävät hiekkaa rakkauden rattaisiin, siis sellaiset, joita rakastunut joutuu selittelemään muille. Ja niinpä jos sattuu valitsemaan odotusten vastaisesti, saatetaan rakkautta alkaa epäillä, pohditaan, mikä mahtaa olla sen taustalla, onko raha, onko perversio, vaiko lapsuuden trauma?

Saara Turunen on sanonut, että halusi Järjettömiä asioita -teoksessa käsitellä luokkamyyttiä. Ei rahan, vaan kulttuuristen asioiden kautta. Kirjan nainen on keskiluokkaisempi kuin miehensä, mikä näkyy niinkin arkisessa asiassa kuin ruokapöydän kattamisessa. Nainen on jo aikuistunut, mutta mies käyttäytyy yhä kuin vastuuton nuori. Ja näkyyhän se ero myös suhtautumisessa rahaan.

Järjettömiä asioita -teoksessa ei oikeastaan ole juonta, vaan se etenee päiväkirjamaisena tarinointina. Kirjoittajan ajatuksissa (ja unissa) kuljetaan koko ajan seuraamassa tilanteita ja tarkkailemassa ihmisiä – myös kertojaa itseään. Rakkauden ja elämän lisäksi puhutaan myös sairaudesta ja kuolemasta, mutta siitäkään ei ahdistu tekstin rauhallisuuden ja lempeän huumorin ansiosta. Etenkin lauseiden persoonalliset loppusitaisut hykerryttävät.

PS. Osuva on Saara Turusen kuvaus siitä, millaista kirjailijan työ oikeasti on:

Kirjoittaminen on sentyyppinen työ, jossa ei saa ylennystä, ei lomarahaa eikä ikälisää, vaikka kuinka monta sivua olisi tullut jo valmiiksi. Tulevaisuus siintää edessä aina yhtä tyhjänä ja uuden teoksen ainekset on löydyttävä juuri tuosta tyhjyydestä.

TURUNEN, SAARA. Sivuhenkilö

Kustantaja: Tammi 2018

Minusta tuntuu, että kaipaan jotakin, vaikka en oikeastaan tiedä mitä se olisi. Ikävöin elämän ääntä ja tunnetta. Jotakin sellaista, että tuntisin olevani tapahtumien keskellä enkä sivussa.

Jossain määrin Saara Turusen oloinen kertoja roikkuu välitilassa. Ei ole ansiotyötä eikä hirveästi yritystä sellaisen löytämiseen. Isä on kustantanut asunnon, jossa tyhjyyttä lievittävät vihreä pissatahrainen patja lattialla, katossa koukku ja ikkunalla palmu, kiinanruusu ja roskakatoksesta poimittu saniainen. Ruoka koostuu pussinuudeleista.

Äidin suhtautuminen on hapan. Joskus oli kai hyviä ja iloisiakin aikoja, mutta sitten tytär muuttui niin, ettei äiti enää pystynyt palauttamaan häntä mieleisekseen. Muut tyttäret menevät naimisiin, saavat lapsia ja hoitavat kotia. Tämä yksi tytär ei selviä edes polkupyörän ketjujen korjaamisesta. Hän on hermostunut, raastaa kulmakarvojaan ja saa käsivarteen kutiavan punaisen läiskän.

Keväällä naiselta ilmestyy kirja. Nytkö alkaisi uusi aika? Tulisi hyviä arvosteluja ja esiintymisiä. Ihmiset olisivat vaikuttuneita, kirjaa ostettaisiin ja lainattaisiin kirjastoista.

Todellisuus on muuta. Maamme huomattavimman sanomalehden kriitikon mukaan kirja on tylsän tyttömäinen kehityskertomus eikä kukaan muukaan ei tunnu ymmärtävän kirjan varsinaista sanomaa: kaiken kattavaa häpeäntunnetta. Ainoa esiintymispyyntö tulee entiseltä kotiseudulta. Ilmaiseksi ja itse maksaen matkakulut ja kahvitarjoilun. Kustantajan järjestämissä tilaisuuksissa ihmisiä tuntuu eniten kiinnostavan se, onko kirja omaelämäkerrallinen.

Mitä väliä on lopulta sillä, mikä osa taideteoksesta on poimittu todellisesta maailmasta, mikä henkiolennoilta ja mikä mielikuvituksesta? Eikö sellaisen tivaaminen ole samaa kuin se, että hiillostaisi leipuria kertomaan, montako teelusikallista sokeria taikinassa oli? Onko sillä merkitystä, jos kakku kuitenkin maistuu hyvältä?

Nainen yrittää lukea viralliseen kaanoniin kuuluvia klassikoita. Ei vedä. Onko niin, että joistakin kirjoista tulee klassikoita vain siksi, että niitä kommentoidaan muita enemmän? Ja koska kommentoijat ovat miehiä, ovat klassikot suurimmaksi osaksi miesten kirjoittamia? Sisuuntuneena kertoja laatii oman lukulistansa, pelkkiä naisia Minna Canthista ja Enheduannasta Ranya ElRamlyyn ja Jhumpa Lahiriin.

Syksyllä puhelin sitten soi ja maamme huomattavimman sanomalehden kriitikko kertoo, että naisen romaani on voittanut vuoden esikoisteospalkinnon. Nyt kirja saa runsaasti huomiota ja hyviä arvosteluja. Esiintymiskutsuja satelee. Naista ei enää kiinnosta. Kirja on menneisyyttä ja uutta tulossa.

Turusen teksti etenee tasaisesti, mutta on täynnä pieniä ironisia heittoja. Tällaista on olla naispuolinen taiteilija miesvaltaisessa maailmassa. Tällaista on odottaa arvioita työstä, johon on pannut paljon itseään. Tällaisia ovat arjen yksityiskohdat. Huomiot eivät suinkaan ole satunnaisia, vaan kasvattavat kokonaisuutta. Olenko ymmärtänyt?

TURUNEN, SAARA: Rakkaudenhirviö

Kustantaja: Tammi 2015

Näytelmäkirjailija ja ohjaaja Saara Turunen (s. 1981) tunnetaan parhaiten feministisistä näytelmistään Puputyttö ja Broken Heart Story, jotka on käännetty useille kielille ja joita esitetty eri puolilla maailmaa. Omaelämäkerrallisia aineksia sisältävä Rakkaudenhirviö on Turusen esikoisromaani.

Rakkaudenhirviö alkaa tilanteesta, jossa nimettömäksi jäävä päähenkilö ryhtyy kirjoittamaan tarinaansa, ja päättyy hetkeen, jolloin tämä kirjoitus on valmis. Siinä välissä on oma minuus ainakin hieman selventynyt ja syy tempoilevaan elämänkulkuun löytynyt:

Kauan sitten sydämeeni jäi tyhjä kohta ja niin minusta tuli rakkaudenhirviö. Minä pakenin. Lähdin juoksemaan ja juoksen vieläkin, sillä rakkaudenhirviö on sellainen, joka juoksee. Se juoksee aina vaan, sillä se etsii jotain paikkaa, jonne se kuuluisi, ja ihmistä, joka rakastaisi sitä niin paljon, että tyhjä kohta sen sydämessä täyttyisi.

Tyttö kasvaa uskonnollisessa suurperheessä itäsuomalaisen pikkukaupungin ahtaissa ympyröissä. Äiti on ravitsemusterapeutti, joka tarjoaa perheelleen ehdottoman terveellisiä (ja mauttomia) aterioita tarkoin laskettuina annoksina. Lihavien ihmisten lisäksi äiti tuomitsee kaikki muutkin tavallisuudesta poikkeavat ja joukosta erottuvat, sillä erikoisuutta äiti pelkää enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Hän vatvoo kaikkea noloa, mitä perheelle on tapahtunut tai tulee mahdollisesti tapahtumaan, ja kasvattaa huolen synkkää pilveä ympärilleen. Tyttö puolestaan osoittaa huolestuttavia erikoisuuden merkkejä jo lapsena. Hän myös ahmii aina tilaisuuden tullen valtaisia määriä kaikkea kiellettyä: suklaata, pullaa, pitsaa, jäätelöä, kokakolaa… Eikä hänelle taida kelvata ammatiksi äidin suosittelema siivoojan työkään:

Ei kaikkien tarvitse yrittää kurottaa kuuta taivaalta. Naiselle voi olla jopa parempi, että tyytyy vähän vähempään, selittää äitini. Kaikkein paras olisi, jos osaisi olla ihan vaan tavallinen. Ja tavalliselle naiselle jokin vaatimaton ammatti sopii oikein hyvin, eritoten jos haluaa välttää yksinäisen naisen kohtalon.

Tyttö hankkii omatoimisesti 16-vuotiaana opiskelijapaikan Helsingin taidelukiosta ja heittäytyy uudenlaiseen elämään. Ystäväksi löytyy ihana Laura ja asuinkumppaniksi homoksi tunnustautuva Antti, mutta tytön kaipaamaa symbioottista suhdetta näihin ei synny. Tyttö käy levottomaksi, kulkee kotimaan ja ulkomaiden väliä, yrittää opiskella Stadiassa ja Teatterikorkeassa ja työskennellä erilaisissa tilapäistöissä. Jotain pysyvämpää ihmissuhdettakin tulee kokeiltua. Mikään ei pidemmän päälle riitä, vaan tyttö pakenee taas. Toisaalta häntä vaivaa äidin juurruttama itseinho, joka estää kaikenlaisen koristautumisen tai tavanomaisesta poikkeamisen. Eipä tee mieli yrittää, jos sen seurauksena peilistä katsoo lehmä!

Kirja etenee pienien väliotsikkojen katkomana pötkönä, jossa vuorosanat eivät erotu muusta tekstistä. Silti kannattaa lukea tarkkaan, sillä jokainen lause on tärkeä ja sisältää hienoja oivalluksia ja havaintoja. Teksti on ilkikurisen ja liioittelevan huumorin sävyttämää, minkä ansiosta synkähköä elämäntarinaa jaksaa lukea. Paikoin kertoja vyöryttää näkyviin todella etovia ja painajaismaisia kuvia – ehkäpä tyttö niiden avulla pystyy käsittelemään yksinäisyyden ja häpeän tunteitaan. Tämä on mielenkiintoinen esikoisromaani, joka ei kulje tavanomaisuuden latuja.