KÖNGÄS, HEIDI: Tango Frisk

Kustantaja: Otava 2024

Kaksikymmentävuotias Alina Kauranen on kotoisin Saarijärveltä, mutta saapunut vuonna 1916 Fyrrykyröön eli Vähäkyröön karjakkokouluun. Eräänä iltana hän tapaa nurkkatansseissa pitkän ja komean Jalmar Friskin. Alinaa kuusi vuotta vanhempi Jalmar eli Jalle tuli 17-vuotiaana jäätä pitkin potkukelkalla Ruotsista Vaasaan ja työskentelee nyt setänsä omistaman tehtaan konttorissa. Hän tanssittaa Alinaa toisin kuin kukaan koskaan: minä lennän, lennän ja koko maailma vilisee silmissäni

Jalle ei ole Suomessa viettämiensä vuosien aikana oppinut – tai halunnut oppia - puhumaan suomea, vaikka ymmärtääkin sitä melko hyvin. Alina puolestaan ei osaa kuin pari sanaa ruotsia. Silti nuorten välillä herää heti kiinnostus ja halu, jota on vaikea pidätellä. Jo kolmannella tapaamisella Jalle kosii ja Alina suostuu, vaikka alaikäisenä tarvitseekin kihlaukseen ja avioliittoon luvan isältään.

Paha sitä on itsellekään tunnustaa, että juuri hänet minä kuitenkin aion ottaa tulevien lasteni isäksi.

Venäjän vallankumouksen Suomessa nostattamat levottomuudet siirtävät häitä, mutta lopulta Alina ja Jalmar pääsevät avioon ja asumaan yhtiön lahjoittamaan taloon, jonka Alina sisustaa mieleisekseen. Seitsemän vuoden aikana Alina synnyttää ja hoitaa viisi lasta ja kahdeksan vuotta myöhemmin vielä perheen iltatähden. Enää hänellä ei ole aikaa jakaa tietouttaan karjanhoidon uusimmista tavoista, vaikka siitä haaveilisikin.

Palavin tunne avioliitossa on jo hiipunut, kun Alinalle paljastuu Jallen salaisuus: mies käy edelleen kirjeenvaihtoa nuoruudenaikaisen rakastettunsa kanssa! Alina on ilmeisesti vain huushollista vastaava maalaisvaimo, kun taas Jallen todellinen rakkaus elääkin Ruotsissa. Mies ei paljon kotona viivy, käväisee vain töiden jälkeen kurittamassa lapsia ja komentelemassa vaimoa sekä syömässä ja juomassa häipyäkseen sitten taksilla Vaasaan juhlimaan.

Näin kuluvat vuodet, kunnes syttyy talvisota. Esikoispoika Simo kutsutaan armeijaan ja toiseksi vanhin poika Usko lähtee vanhempiensa kieltoja ja pyyntöjä uhmaten alaikäisenä Saksaan kouluttautumaan SS-joukkoihin. Kristiina-tytär haluaisi sairaanhoitajakouluun, mutta Jalle-faari pitää tyttöjen kouluttamista turhana, koska nämä kuitenkin menevät naimisiin.

Lasten mielestä Alina palvoo Jallea ja nöyristelee tämän edessä pitääkseen miehensä tyytyväisenä ja kodin piirissä. He eivät ole tietoisia tämän aina vain katkerammista ajatuksista. Alina joutuu muiden töittensä ohella hoitamaan luumädästä kärsivää anoppiaan, koska mies ei halua tämän joutuvan sairaalaan tai kunnalliskotiin, mutta vaimon hermot alkavat pettää. Kädet tärisevät ja sydän muljahtelee kamferttitipoista huolimatta.

Päässä kiertää aina vain sama levy siitä, kuinka minä annoin hänelle kaikkeni, synnytin kuusi lasta, mutta mies on aina nojannut taaksepäin, ollut puoliksi jossain muualla.

Tulee lyhyt rauha, tulee uusi sota. Alinan kolme poikaa ovat kaikki armeijassa ja Kristiina-tytärkin rintamalla lääkintälottana. Surulta ei Friskinkään perheessä vältytä. Sitten koittaa viimeinkin rauha, mutta Alinan huolet jatkuvat. Lapsilla on vaikeuksia elämässään ja Jalle tekee Alinan mielestä täysin älyvapaita ratkaisuja, joista selviämisen jättää vaimon vastuulle. Kerran Alinalla sitten napsahtaa ja seuraukset ovat järkyttävät.

Ohjaaja ja kirjailija Heidi Köngäs piirtää kymmenennessä romaanissaan kuvan naisesta arjen pyörittäjänä niin sodan kuin rauhan aikana. Taustalla elävät pienin yksityiskohdin kuvattuina Suomen historia sotineen ja kehityskaarineen sekä eri yhteiskuntaluokkiin kuuluvat ja eri seuduilla asuvat ihmiset. Kertojina toimivat Alinan lisäksi hänen lapsensa Kristiina, Usko ja Aatos, joten tapahtumiin saadaan eri näkökulmia.

Köngäs kuvaa uskottavasti, miten tarmokkaan nuoren naisen elämänusko vähitellen hiipuu, kun hän jää vaille kiitosta, tukea ja rakkautta. Ja miten kukin lapsista tuntee olevansa syyllinen tapahtuneeseen. Suurin syyllinen on kai itsekeskeinen puoliso, mutta hänen sisimpäänsä lukija ei pääse katsomaan. Tango Frisk on surullinen tango, mutta myös intohimoinen ja paikon jopa hauska.

 

KÖNGÄS, HEIDI: Siivet kantapäissä

Kustantaja: Otava 2021

Sanooko nimi Marja Rankkala mitään? Tiedätkö hänen sanoittaneen laulut Tuli mies ja Joka pojalla on siivet? Heidi Köngäs esittelee teoksessaan Siivet kantapäissä tämän naisen, joka uskalsi heittäytyä ja elää rohkeasti omaa elämäänsä aikana, jolloin se ei ollut mitenkään itsestään selvää.

Kulutan omaa vapauttani, omaa elämääni ihan miten haluan, pistän kaikki ylimääräiset rahat matkusteluun. Haluan tanssia, nauraa, rakastella ja olla jatkossakin kesyjen ihmisten silmissä pelottava, se maailmallinen, vähän vaarallisen villi nainen.

Köngäksen teos kertoo päiväkirjamaisesti Marja Rankkalan (1918–2002) tarinan. Tytön kasvualusta on Konnunsuon vankila, jossa hänen isänsä työskentelee tilanhoitajana, mutta todellinen koetinkivi nuoren Marjan elämässä on sota-aika. Hän toimii lottana kotiseudullaan, jota vihollinen pommittaa ankarasti läheisen lentokentän ja vankilarakennusten vuoksi. Pelkästään jatkuva hälytysten ja räjähdysten melu syö ihmisten voimia, mutta Marjaa kalvaa myös huoli rintamalla sotivasta parikymppisestä pikkuveljestä.

Välirauhan aikana Marja jättää kieltenopinnot Helsingin yliopistossa ja suorittaa Eino Salmelaisen näyttelijäkurssin. Sodan jälkeen pätkätöitä löytyykin teattereista eri puolilta Suomea, sillä Marjaa ei haittaa teatterin poliittinen maine, jos ohjelma ja ohjaaja vain ovat kiinnostavia. Stipendiaattimatkoilla Pariisiin Marja tutustuu ranskalaisiin teattereihin ja alkaa suomentaa kiinnostavimpia näytelmiä.

Sitten toteutuu suuri haave ja Marja pääsee Radioteatteriin. Hän sovittaa näytelmiä kuunnelmiksi, ohjaa ja välillä myös näyttelee. Tahti on hektinen, sillä joka viikko on harjoiteltava ja esitettävä uusi kuunnelma ja keksittävä, miten välittää radion kuuntelijoille tunteita ja tunnelmia pelkän äänen avulla. Tämä kuunnelmantekoprosessin kuvaus onkin varsin mielenkiintoista luettavaa.

Radion teatteriosaston henkilökunta alkaa vähitellen tarkkailla sitä, miten usein itse johtaja Olavi Paavolainen (1903–1964) tulee harjoituksia seuraamaan. Ei ole epäilystäkään siitä, etteikö nuori Marja olisi herättänyt tunnetun naistenmiehen huomiota, mutta Marja yrittää pitää pintansa Janukseksi kutsumansa Paavolaisen viehätysvoimaa vastaan ja vakuutella itselleen, että mies on jo sammunut tähti.

Hän on kova suustaan, kovempi kuin kukaan, halutessaan rivo, irstas ja härski. Ne ovat yllättäviä adjektiiveja miehestä, johon liitetään myös määreitä: säkenöivä, hehkuva ja visionääri.

Janus on kuitenkin hallitsee viettelyn taidon ja niin syttyy lopulta kiihkeä suhde, jonka Marja realistisimpina hetkinään tietää olevan tie hunningolle, mutta jota ei silti pysty lopettamaan. Ei siitäkään huolimatta, että mies dominoi ja nöyryyttää häntä. Toisaalta Januksen ja Marjan välillä vallitsee kyllä aito sielujen sympatia ja ymmärrys.

Lopultakin meitä yhdistää eniten jaettu suru, vaikeus olla siinä muotissa, joka ihmiselle annetaan, kun hänet määritellään tiettyyn johonkin: sukupuoleen, asemaan, rotuun ja ties mihin ruotuun. Me olimme samalla tavalla vaurioituneita, rohkeita ja epävarmoja, jotenkin tietoisia toisenlaisuudestamme… Myös minä olen Janus, kaksikasvoinen.

Marjan ja Januksen suhde loppuu lyhyeen, mutta uusia miehiä on jo valmiina lohduttamaan erilaisuudessaan kiehtovaa naista - viimeisimpänä heistä kaunis Josef, jonka vanheneva Marja pitää seuralaisenaan lahjojen ja lomamatkojen avulla. Marjasta on tosiaan tullut Janus; nainen, joka toimii ihmissuhteissaan miehen tavoin.

Köngäksen kerronta on sopivan väljää jättäen lukijan mielikuvitukselle tilaa. Hän ei kuvaa niinkään tunteita, vaan tapahtumia ja niiden vaikutuksia ihmisen elämään. Minäkertoja Marjan ajatukset tulevat tietenkin tutuiksi, mutta ihmeen eläväksi käy myös Olavi Paavolainen.

Joka tytöllä on siivet olkapäissä,
joka tytöllä on siivet kantapäissä
nuhruisten baarien sauhussa
kaupungin liikenteen pauhussa
siivet kasvaa mustasulkaiset,
siivet kasvaa mustasulkaiset,
siivet.
Älä katko ihmisen siipiä, poika.

KÖNGÄS, HEIDI: Mirjami

Kustantaja: Otava 2019

Mirjami on itsenäinen jatko-osa Heidi Könkään vuonna 2017 ilmestyneelle romaanille Sandra, joka kertoi sisällissodan ajasta Ruovedellä sankarinaan sisukas torpparin vaimo Sandra. Jatko-osassa päähenkilönä on Sandran tyttäristä keskimmäinen eli Mirjami.

Vuonna 1928 perhe joutui myymään omaisuutensa ”vapaaehtoisessa” huutokaupassa, jättämään torppansa Ruovedellä ja muuttamaan Mänttään kunnan hankkimalle tontille suon reunaan. Siellä alkeellinen ”koppeli” oli ottamassa vastaan vanhempia ja yhdeksää lasta. Talolle annettiin nimeksi Kurki suolla pesivien lintujen mukaan.

Marraskuussa 1939 syttyy sota. Mänttä on kaukana rintamasta, mutta sota tulee lähelle sielläkin. Ihmisten tunteet vaihtelevat sotatilanteiden mukana, mutta silläkin on merkitystä, onko henkilö kokenut jo yhden sodan vai onko kaikki vielä uutta.

Kurjen talo täyttyy Helsingistä paenneista sukulaisista, mutta tehtaan vuoksi myös Mänttää pommitetaan. Joitakin lapsia lähetetään sotaa pakoon Ruotsiin, mistä he palaavat äidinkielen ja ihmiset unohtaneina. Taisteluissa kaatuu tuttuja kyläläisiä ja lottiin liittynyt Mirjami joutuu seisomaan hautajaisissa kunniavartiossa. Yhteisissä ponnisteluissa katoaa hetkeksi myös raja-aita ruotsinkielisen herrasväen ja kyläläisten väliltä.

Elokuun 14. päivä 1941 on Mirjamille kohtalon päivä, sillä silloin hän tapaa komean suomenruotsalaisen Torin. Iloluontoisen pikku midinetin ja sulavakäytöksisen helsinkiläisen puutarhurin välillä säkenöi heti ja suhteessa edetään nopeasti, koska Torin lähtö rintamalle voi olla edessä hetkenä minä hyvänsä.

   Solttu tuli ensin ikkunani alle ja lähti muutaman viikon kuluttua, kun katsoin hänen loittonemistaan yläkerran pikkuikkunasta.

   Niiden kahden ikkunasta katsomisen välillä minä olin elossa ensimmäisen kerran.

Liekki Mirjamin sydämessä ei enää sammu, vaan kestää erot, vanhempien kielteisen asenteen, hiljaisuudet ja lopulta Torin hiuduttavan sairaudenkin. Kuinka pitkään Mirjan on valmis taistelemaan rakkautensa puolesta?

Perheen naiset kertovat vuorollaan asioista minämuodossa, kukin omalla äänellään. Välillä nähdään sama tapahtuma useammasta eri näkökulmasta ja välillä yksi kertoja jatkaa siitä mihin toinen jäi. Eniten ääneen pääsee tietenkin romaanin nimihenkilö Mirjami, mutta oma näkökulmansa on myös pikaisen sota-ajan avioliiton solmivalla Annikilla, orastavan naiseuden kanssa kipuilevalla Soililla ja kaikista huolta kantavalla Sandra-emolla.

Lyhyeksi luultu sota jatkuu jatkumistaan ja elämä niin rintamalla kuin kotonakin käy yhä tukalammaksi. Ruokaa ei saa enää kupongeillakaan. Nälkiintyneet ja huonokuntoiset naiset  ja tytöt ovat taudeille helppoa saalista, mutta niin vain he puurtavat töissä, jotka ennen ovat kuuluneet miehille. Lopulta toiveissa on vain se, että tulisi rauha millaisilla ehdoilla tahansa. Kaikkien pelokas katse tarkkailee pihatietä: onko papin musta hahmo tuomassa suruviestiä.

Puhuttiin kesäsodasta, mutta sota ei lopu eikä lakkaa vaikka kesä meni ja meni syksykin, vain ruoka loppui, samoin kengät, kankaat, kaikki. Muuta ei ole kuin pelkoa ja huhuja ja loputonta raatamista töissä ja kotona ja ikuista ruuan metsästystä, turhia seisomisia kuponkien kanssa kauppojen jonoissa.

Könkään teksti etenee rauhallisesti ja ilman paatosta. Yksityiskohdat luovat ajankuvaa, mutta kertovat paljon myös ihmisistä. Millä lailla luodaan arkista turvallisuuden ja jatkuvuuden tunnetta? Millä lailla reagoidaan äkillisessä kriisitilanteessa? Miten kannetaan tai vältetään vastuuta? Miten suhtaudutaan kanssaihmisiin? Mirjamin perheen naiset eivät missään vaiheessa aio luovuttaa, vaan toivo kantaa heitä pahimpienkin paikkojen yli. Sandran henki elää hänen jälkeläisissään.

Sisar luulee muuttavansa, mutta minä tiedän ettei Kurjesta pääse koskaan pois. Se on aina meissä niin kuin isä ja äiti ovat aina meissä. He ovat meidän tukipuitamme, pitävät pystyssä, mutta on siinä siteessä muutakin. Kaikki, mitä heille on tapahtunut, on siirtynyt meihin ja me kannamme huomaamattamme myös kaikkia heidän vaiheitaan, ja eniten niitä, mitkä he uskovat peittäneensä.

KÖNGÄS, HEIDI: Sandra

Kustantaja: Otava 2017

Heidi Köngäs (s. 1954) on Yleisradion TV1:n toimittaja, tuottaja ja ohjaaja, joka on palkittu lukuisilla Venla-, Koura- ja Telvis-palkinnoilla. Vuonna 1998 Prix Europa -erikoispalkinto myönnettiin Könkään elokuvalle Liian paksu perhoseksi. Köngäksen viides romaani Dora, Dora oli vuonna 2012 Finlandia-palkintoehdokkaana.

Romaani Sandra etenee kolmen kertojan lyhyin puheenvuoroin. Nykyhetken edustaja on Klaara, nelikymppinen freelancenäyttelijä. Työttömyysvaiheessa hän alkaa aikansa kuluksi penkoa äidiltä perityn puukirstun sisältöä. Vanhoista papereista ja kuvista paljastuu isoäidin ja isoisän kova elämä, josta Klaaralle ei ole koskaan kerrottu. Vain pari sukupolvea eroa ja silti aivan erilainen maailma!

Enimmäkseen äänessä on Klaaran isoäiti Sandra, jota Lyyti-kälyn kommentit säestävät. Sandran tarina alkaa pysäyttävästi: isättömäksi jäänyt yhdeksänvuotias tyttö seisomassa huutolaislasten rivissä ”tilattavana” vaivaisruotuun. Lapsi joutuu tekemään ankarasti töitä alituisessa nälässä ja vilussa, lämmittelemään paimenessa paljaita jalkojaan lehmänlannassa, kun ei ole talosta saanut edes tuohivirsuja…

Sandrasta kasvaa vastuuntuntoinen ja arvostettu piika, joka mennessään naimisiin Jannensa kanssa saa talosta lahjaksi peräti vasikan! Janne taas on roima työmies, joka omin käsin rakentaa kasvavalle perheelleen torpan ulkorakennuksineen, raivaa pellon ja Sandralle tämän unelmoiman porkkanamaan. Tyyntä onnen aikaa kestää vain muutaman vuoden. Ilmapiiri Suomessa kiristyy, työläiset lakkoilevat, vaativat oikeuksiaan. Suomi itsenäistyy, mutta syöksyy saman tien sisällissotaan, jonka kosketuksesta ei Lepistön torpassakaan vältytä.

   Miten ihmeessä sota osui suoraan meidän pihaan?

   Minun järkeeni ei millään mahdu, että tästä Ylä-Väärin kulmasta, jossa ei ole kuin muutama talo kaukana toisistaan ja loppu silkkaa erämaata, tuli äkkiä niin tärkeä maakaistale, että siitä pitää talvipakkasilla taistella oikein pyssyjen kanssa ja pistimet ojossa.

Janne otetaan väkipakolla punaisten hevosmieheksi. Hän tuskin ampuu laukaustakaan, mutta joutuu silti punaisten häviön jälkeen vankileirille ”räikeänä kiihottajana ja erittäin vaarallisena henkilönä”. Vankileiri on helvetti. Sieltä palaa kotiin luurangoksi riutunut mies, jonka elämänliekki lepattaa sammumaisillaan.

Sandra on romaanin sankari. Miehen jouduttua sotaan ja vankileirille hän vastaa yksinään päivätöistä ja veroista, viiden pienen lapsen ruokkimisesta ja vielä appivanhemmistaankin. Ylpeys on nieltävä ja kaikki liikenevä apu otettava vastaan, vaikka se annettaisiin kuinka halveksivasti tai vihaten. Vanhana hän ei kuitenkaan muistele menneitä, vaan on lapsenlapselleen lämmin ja leikkimielinen kumppani.

Köngäksen kirja tuo kirpaisevan lähelle sen hirvittävän köyhyyden, mikä Suomessa itsenäistymisen aikaan vallitsi. Talojen isännillä oli valta pidellä piikojaan, ajaa työkyvyttömät mieron tielle, hajottaa perheet ja myydä nälänhädän aikaan viljansa kalliiseen hintaan suurkaupunkien kauppiaille. Tarve muutokseen oli selvä, mutta millä keinoin?

En osannut nähdä kummankaan puolen taisteluissa mitään jaloa, en mitään ylevää, vaan pelkästään järjettömyyttä, arvaamattomuutta, julmuutta, pahimmillaan pistimien avulla toisiaan pimeässä metsässä syvässä lumihangessa tappavia miehiä. Siitä sodasta ovat toiset tehneet sankaritarinaa ja toiset marttyyritarinaa.

KÖNGÄS, HEIDI: Dora, Dora

Kirjan nimi on kaunis, mutta asia johon se viittaa, on kauhea. Mittelbau-Dora oli yksi natsien julmimmista keskitysleireistä, jossa vangit joutuivat elämään vuoreen kaivetuissa tunneleissa. Varusteluministeri Albert Speer kävi siellä vuonna 1943 tarkastusmatkalla eikä voinut näkyä koskaan unohtaa – ei kylläkään myötätunnosta vankeja kohtaan.

Dora, Dora – teos kertoo Albert Speerin matkasta Petsamon nikkelikaivoksia tarkastamaan jouluna 1943. Seurueeseen kuuluvat Speerin lisäksi sihteeri Annemarie ja saksalaissotilaita viihdyttämään komennetut artistit eli taikuri ja viulisti sekä suomalainen tulkki. Matkan kulkua seurataan vuoronperään Speerin, Annemarien, tulkin ja taikurin ajatusten välityksellä ja samalla luodataan myös mennyttä. Kaiken taustana on viiltävän kylmä ja autio Lappi.

Speer tietää Saksan jo hävinneen sodan, mutta se ei häntä ahdista. Häntä ahdistaa välirikko Hitlerin kanssa. Hitler nosti Speerin nykyiseen asemaansa, korkeammalle kuin kukaan koskaan osasi kuvitella. Hitlerin kanssa hän saattoi kokea kiihkoa, jota ei kenenkään muun kanssa. Fyysistä täyttymystä ei tarvittu, rivot puheet ja vihjailut riittivät. Nyt hänet on syrjäytetty. Järki sanoo Speerille, että Hitler on hullu ja arvostelukyvytön ja ajaa jääräpäisyydessään kansansa tuhoon, mutta tunteita järkipuhe ei tukahduta. Oma minä ei sekään itsetutkiskelun hetkinä miellytä, vaan Speer vertaa itseään Dora-leirin pimeään ja löyhkäävään onkaloon.

Annemarie on lojaali Speerille, mutta kritiikitön hän ei ole. Hän epäilee Speerin pystyvän pahoihin ja itsekkäisiin tekoihin, ihan vain omistushalun vuoksi tai ahdistustaan laukaistakseen. Rehellinen ja viaton suomalainen tulkki alkaa kiinnostaa Annemarieta matkan mittaan enemmän ja enemmän – ehkä jonkinlaisena korvikkeena rintamalla olevalle aviopuolisolle. Nuori mies taas ihastuu heti ensi silmäyksellä kauniiseen ja tyylikkääseen Annemarieen ja iloitsee nöyrästi jokaisesta ystävällisestä sanasta. Hänelle retki Petsamoon merkitsee jo sinällään vaihtelua muuten yksitoikkoisessa ja koti-ikävän värittämässä elämässä. Taikuri taas on Hampurin pommituksissa kotinsa ja omaisuutensa menettänyt ressukka. Hän ei pysty matkasta nauttimaan, vaan palelee hirvittävästi koko ajan ja pelkää henkensä edestä. Vasta lopussa hänen pelkonsa todellinen syy selviää.

Kirja on taitavasti rakennettu ja saa lisää ulottuvuutta siitä, että tapahtumia seurataan useasta eri näkökulmasta. Se on myös varsin jännittävä. Alusta alkaen on selvää, että jotain kohtalokasta tulee tapahtumaan, mutta mitä ja kenelle?