LEMAITRE, PIERRE: Loistavat vuodet

Kustantaja: Minerva 2023

Alkuteos: Le Grande Monde

Suomennos: Susanna Tuomi-Giddings

Pierre Lemaitre (s. 1956) on ranskalainen psykologi ja kirjailija, jonka trilogia kahden maailmansodan välisestä Ranskasta oli myyntimenestys ja joka palkittiin trilogian aloitusosasta Näkemiin taivaassa arvostetulla Goncourt-palkinnolla. Nyt kirjailija on aloittanut uuden, maailmansotien jälkeiseen aikaan sijoittuvan Suuri maailma -sarjan, jonka ensimmäinen osa Loistavat vuodet käsittelee ajanjaksoa maaliskuusta marraskuuhun vuonna 1948. Tapaamme myös aiemmasta sarjasta tuttuja henkilöitä.

Beirutissa asuva Pelletierin perhe on ansainnut varallisuutensa saippuatehtaalla, jonka jatkuva kehittäminen on Louis-isälle todellinen intohimo. Herra ja rouva Pelletier ovat yksituumaisia ja rakastavia ja haluaisivat pitää perheensä mahdollisimman tiukasti koossa. Lapset kuitenkin hajaantuvat maailmalle kuka mistäkin syystä.

Perheen esikoinen Jean eli Pullero on jo syntymästä määrätty isänsä työn jatkajaksi, mutta hänellä ei ole lahjoja eikä intohimoa, joten yritys osallistua tehtaan toimintaan epäonnistuu surkeasti. Jean pakenee vaimonsa kanssa Pariisiin, mutta valitettavasti hän on epäonnistunut myös puolison valinnassa. Avioliittoonsa pettynyt Geneviéve nolaa ja pilkkaa miestään salakavalasti, hymyssä suin, mutta kuinkahan paljon hän tietää miehensä synkemmästä puolesta?

Lahjakas François puolestaan lähtee Pariisiin muka pyrkiäkseen arvostettuun oppilaitokseen ja valmistuakseen opettajaksi, mutta oikeasti hänen mielessään on vain sanomalehden toimittajan ura. Vanhemmilleen hän kertoilee suurenmoisesta opintomenestyksestään, vaikka tosiasiassa raataa lehden pakkaamossa.

Äidin suosikki Étienne suuntaa Saigoniin, kun hänen muukalaislegioonaan liittyneestä Raymond-rakkaastaan ei ole kuulunut mitään muutamaan viikkoon. Étienne ymmärtää numeroita, joten työ valuuttavirastossa sopii hänelle hyvin ja tarjoaa samalla mahdollisuuden etsiä tietoja Raymondista. Sotatoimiin liittyvää salailun muuria on kuitenkin vaikea murtaa.

Perheen kuopus, kahdeksantoistavuotias Hélène, kärsii jäätyään yksinään vanhempiensa luo Beirutiin ja etenkin jouduttuaan eroon sielunkumppanistaan Étiennestä. Hän karkaa alaikäisenä Pariisiin toivoen löytävänsä turvapaikan joko Jeanin tai Françoisin luona, mutta äkkipikaisena ja omapäisenä neitosena harhautuu pian ihan omille teilleen.

Herra Pelletier ei olisi koskaan myöntänyt sitä, mutta Étiennen lähtö oli tuntunut hänestä pahemmalta kuin hän tahtoi myöntää. Hän suri salaa yhtä paljon kuin Hélène, sillä hän ikävöi kovasti, todella kovasti, nuorimman poikansa sukkeluutta, hänen niin sydämeen käyvää elämäniloaan. Kotoa puuttui nyt jotain. Vielä enemmän kuin Pulleron tai Françoisin lähdön jälkeen.

Pierre Lemaitre kertoo todellisen tarinankertojan otteella Pelletierin suvusta ja etenkin sen sekoilevasta nuorisosta. Kunkin sisaruksen elämästä ja kokemuksista lähtee oma säikeensä, joka kietoutuu lopulta yhteen toisten säikeiden kanssa ja paljastaa samalla epäpätevyyttä, juonittelua ja kaksinaamaisuutta niin politiikassa ja taloudessa kuin oikeuslaitoksessa ja sanomalehtimaailmassa. Odottamattomat sattumat nostattavat jännitystä. Yllätyksiä on luvassa.

Loistavat vuodet -teoksen tiedollisesti kiinnostavin osuus sijoittuu Ranskan Indokiinaan eli siirtomaa-alueelle, johon kuuluivat vuosina 1887–1954 nykyiset Vietnamin, Laosin ja Kambodžan valtioiden alueet. Vuonna 1941 perustettu Vietminh-liike ajoi Vietnamin vapauttamista ja jopa julisti maan itsenäiseksi vuonna 1945, mutta Ranska ei luopunut siirtomaaherruudestaan. Kirjassa kerrotaan kaunistelematta julmuuksista, joita sodan aikana tehtiin puolin ja toisin. Entäpä alueelle syntyneet lukuisat lahkot – olivatko ne niin merkittäviä kuin kirjassa annetaan ymmärtää?

Loistavat vuodet on monitahoinen romaani, jonka kohdalla paksuus on plussaa! Sen voi lukea sukutarinana, historiallisena romaanina, trillerinä tai yhteiskunnallisena satiirina – juoni pitää kyllä otteessaan! Jatko-osia ei malttaisi millään odottaa.

LEMAITRE, PIERRE: Tuhon lapset

Kustantaja: Minerva 2020

Alkuteos: Miroir de nos peines

Suomennos: Susanna Hirvikorpi

Ranskalaisen Pierre Lemaitren sotatrilogian ensimmäinen osa Näkemiin taivaassa (suomeksi 2014) kertoi ensimmäisen maailmansodan jälkeistä sekavaa tilannetta hyödyntävistä onnenonkijoista. Toinen osa Tulen varjot (suomeksi 2018) puolestaan kuvasi naisen selviytymistä häntä puijaavista miehistä maailmansotien välissä. Trilogian viimeinen osa Tuhon lapset ajoittuu kevätkesään 1940.

Ne, jotka luulivat sodan alkavan pian, olivat menettäneet uskonsa siihen jo kauan sitten…Miehiä oli toki kaatunut siellä täällä, ”taatusti enemmän kuin meille kerrotaan”, esimerkiksi Saarinmaan syyskuisessa hyökkäyksessä, joka oli maksanut kahden- tai kolmensadan miehen hengen, mutta ”ei se sellainen mitään sotaa ole”…

Saksan hyökkäystä odotellaan Ranskassa levollisin mielin. Yksi päähenkilöistä, kolmekymppinen matematiikanopettaja Gabriel, on ylikersanttina voittamattomaksi kehutulla Maginot-linjalla. Gabriel on tunnollinen ja rehellinen mies, mutta ajautuu tahtomattaan juonikkaan joukkuetoverinsa Raoul Landraden pelinappulaksi. Suurisuuntaista mustanpörssinkauppaa harjoittava Raoul uhkailee ja jopa pahoinpitelee Gabrielia, jotta tämä pitäisi suunsa kiinni.

Kun Saksan massiivinen hyökkäys lopulta käynnistyy, paljastuu Ranskan puolustuksen heikkous. Tankkien vyöryssä Maginot-linja murtuu hetkessä ja kaikki kynnelle kykenevät pakenevat. Silti kansalaisia rauhoitellaan vielä pitkään valheellisilla tilannekatsauksilla.

Joukkomme osoittavat kaikkialla päättäväisyyttä, rohkeutta, luottamusta ja varmuutta. Sotilaamme puolustavat uutterasti isänmaata yksimielisen innostuksen ajamina. Ranskan sodanjohto noudattaa tyynesti ja päättäväisesti huolella laadittua pitkän tähtäimen suunnitelmaansa. Mallikelpoisesti järjestäytynyt armeijamme on sekä tehokkaasti aseistautunut että äärimmäisen ammattitaitoinen.

Outoa kyllä – juuri Raoul vie Gabrielin turvaan rintamalta, Tosin lopulta myös rintamakarkuruudesta syytettynä ensin vankilaan ja sitten vaaralliselle marssille kohti etelää, kun saksalaisten suorittamien ilmaiskujen lisäksi vankeja uhkaavat kiihkomieliset vartijat. Onneksi kansalliskaartin ylivääpelilla Fernandilla on malttia ja auktoriteettia sekä ihmeen paljon rahaa. 

Samaan aikaan Pariisissa kolmekymppisen Louisen elämä on mennyt aivan sekaisin. Hänellä on ollut tapana auttaa opettajantyön ohella tarjoilijana lapsuusajoista asti tuntemassaan ravintolassa. Lapsesta asti hän on tuntenut myös tohtorin, kunnioitetun kanta-asiakkaan, joka nyt vetää pahaa-aavistamattoman Louisen mukanaan skandaaliin. Seuraava järkytys: Louise ei olekaan äitinsä ainoa lapsi, vaan hänellä on muutaman vuoden vanhempi velipuoli.

Louisen sydämen täyttää sääli tuntematonta veljeä kohtaan, joka on kasvanut aikuiseksi tietämättä, että häntä monin tavoin piinannut nainen ei olekaan hänen oikea äitinsä. Mies on hulttio ja pikkurikollinen ja parastaikaakin vangittuna, mutta Louise haluaa kertoa hänelle totuuden. Hän lähtee pakolaisvirran mukana kohti etelää.

Pakolaisvirta oli sekoitus autoja, rattaita, härkien vetämiä kärryjä ja eksyneen näköisiä vanhuksia. Tuossa joku rampa nilkutti kainalosauvojen varassa kaikkia muita nopeammin, tuolla kulki lapsijoukko, varmaan koululuokka, vaikka lapset olivatkin eri-ikäisiä, vai mahtoiko siinä olla kokonainen koulu?... Ihmislauma eteni aaltoina, jotka törmäsivät välistä toisiinsa sättimisen säestyksellä. Välillä ihmiset auttoivat toisiaan mutta vain hetken, sillä oma ahdinko muistui mieleen ja tuuppiminen alkoi taas.

Tarina päättyy Ranskan antautumisen jälkeen joukkotapaamiseen Béraultin kappelilla, missä intomielinen isä Désiré on kerännyt suojiinsa kaikki sotaa pakenevat kansallisuuteen katsomatta ja hankkii heille ruokaa ja lääkkeitä taitavasti viranomaisia uskon avulla kiristäen. Monilahjakas isä Désiré on kirjan värikkäin hahmo, tutustumisen arvoinen!

Näkemiin taivaassa -teokseen verrattuna Tuhon lapset on viihteellisempi, mutta sisältää toki teräviä viittauksia sodanaikaiseen huonoon johtamiseen ja leväperäiseen suunnitteluun Ranskassa. Jälleen kerran Lemaitre osoittaa tarinankertojan taitonsa ja luo juoneltaan saumattoman kokonaisuuden sekä henkilögallerian, joka osoittaa, että ihminen voi olla paljon muutakin kuin mitä ensivaikutelman perusteella luulisi.

LEMAITRE, PIERRE: Verihäät

Kustantaja: Minerva 2018

Alkuteos: Robe de marié

Suomennos: Kaila Holma

Kolmekymppisellä Sophiella on kaikki hyvin. Hänellä on mieluisa työ huutokauppakamarin tiedotuspäällikkönä ja vapaa-aikana kiihkeää rakkautta ja turvallista elämää varakkaan aviomiehen kumppanina. Vähä vähältä alkaa kuitenkin esiintyä huolestuttavia oireita. Sophie hukkaa tavaroita: kellon, avaimet, e-pillerin, joulukoristeet, jopa autonsa. Sitten unohtuvat tai sotkeentuvat sovitut tapaamiset. Päivissä on aukkoja, joiden ajalta Sophie ei tiedä mitä on tehnyt ja missä käynyt. Myymälässä hänen laukustaan löytyy tavaroita, joita hän ei muista ottaneensa tai sitten ruokaostoksissa on vääränmerkkisiä tuotteita. Hän saa raivonpuuskia.

Lopulta Sophie tekee töissä sellaisia mokia, että on pakotettu eroamaan. Alkaisiko uusi elämä maaseudulla? Ei, sielläkin Sophie herättää pahennusta ja jää piirien ulkopuolelle. Kaiken lisäksi aviopuoliso Vincent loukkaantuu vaikeasti liikenneonnettomuudessa ja lopulta menehtyy. Sophie menettää myös odottamansa lapsen.

Sophie ei enää tiennyt, miten kauan siitä oli, kun hän menetti järkensä. Niin kauan aikaa oli jo kulunut. Johtui kenties tuskasta, että sitä tuntui kuluneen kaksi kertaa todellista enemmän. Aluksi vain pieni sysäys, mutta sitten kuukausien saatossa hän alkoi luisua kuin kourussa ja kohta jo syöksyi kuin mikään ei olisi pidätellyt.

Jälleen Sophie vaihtaa ympäristöä, muuttaa Pariisiin ja ryhtyy pienen Léo-pojan lapsenvahdiksi. Hän on luottamusta herättävä, mutta niin vain eräänä päivänä lapsi löytyy kuolleena ja lastenhoitaja on kadonnut kuin tuhka tuuleen. Miten pitkään väärä henkilöllisyys, erilainen ulkonäkö ja jatkuva muuttaminen kaupungista toiseen auttavat Sophieta pakoilemaan poliisia?

Olen peloissani. Kuolleet nousevat pintaan. Keskellä yötä. Saatan laskea ne yksi kerrallaan. Näen ne keskellä yötä istumassa pöydän ääressä, kylki kyljessä. Keskellä yötä.

Seuraavaksi kirjassa vaihtuu kertoja. Frantz on nuorehko mies, vanhemmiltaan saamansa perinnön ansiosta hyvin varakas ja joutilas. Hän on tuntenut Sophien pitkään, joten hän on oikea henkilö kertomaan lisää Sophien taustoista ja elämästä. Kuvio selkiintyy.

Ranskalainen Pierra Lemaitre (s. 1956) on moneen kertaan palkittu kirjailija, joka hallitsee suvereenisti vetävän ja jännittävän dekkarin kirjoittamisen. Hänen ei tarvitse kuvailla verisiä yksityiskohtia eikä raakuuksia, sillä kaikki pelottava tapahtuu lukijan päässä. Niin myös Verihäiden kohdalla. Lukija voi toki arvata tai arvuutella yhtä sun toista, mutta ihan varma  ei voi olla mistään. Lopussa saattaa piillä aikamoinen yllätys.

LEMAITRE, PIERRE: Camille

Kustantaja: Minerva 2016

Alkuteos: Sacrifices

Suomennos. Sirkka Aulanko

Pierre Lemaitre (s. 1951) on Ranskan suosituimpia rikoskirjailijoita. Erityisen kiitetty on Lemaitren Camille Verhoeven -trilogia, josta sekä toinen osa Alex että kolmas osa Camille on palkittu The International Dagger -palkinnolla. Näistä kumpikin on jo ilmestynyt suomeksi ja sarjan ensimmäinen osa Irène saadaan suomeksi vielä vuoden 2016 aikana.

Ylikomisario Camille Verhoeven on vain 145-senttiä pitkä, mutta älyltään terävä ja intuitioltaan suuri. Hän ei ole poliisintyössään kyynistynyt, vaan on yllättävän hyväntahtoinen ja tunteikas. Hänen oikeudentuntonsa on tinkimätön, mikä saattaa herättää joissakin kollegoissa turhautumista ja toisissa taas suojelunhalua. Hänen sydäntään on vuosia piinannut suuri suru, Irène-vaimon kuolema paholaismaisen sarjamurhaajan uhrina. Nyt hänen elämäänsä on kuitenkin astunut sädehtivän ihana Anna Forestier.

Tästä alkaa kirjan kuvaama kolmen päivän dramaattinen ajanjakso:

Tapahtumaa voi pitää ratkaisevana vasta kun se suistaa ihmisen koko elämän raiteiltaan. Tämän Camille Verhoeven oli lukenut joitakin kuukausia aiemmin eräästä ”historian kiihtymistä” käsittelevästä lehtiartikkelista. Tuon ratkaisevan, järisyttävän ja odottamattoman tapahtuman, käännekohdan joka saa ihmisen jokaisen hermon värisemään kuin sähköiskusta, erottaa välittömästi kaikista muista elämän sattumuksista sen voimakkaasta energialatauksesta, erityisestä tiheydestä: heti sen koettuaan ymmärtää, että seuraukset ovat mittasuhteiltaan valtavat ja laadultaan peruuttamattomat.

    Rakastamaasi naiseen ammutut kolme pumppuhaulikon laukausta voivat olla sellainen tapahtuma.

Anne osuu kohtalokkaasti keskelle koruliikkeen ryöstöä. Hänet pahoinpidellään raa’asti, kenties jopa tappamistarkoituksessa – onhan Anne nähnyt ryöstäjien kasvot. Tätä tukee sekin, että yksi ryöstäjistä yrittää myöhemmin tunkeutua Annen sairaalahuoneeseen. Annea suojellakseen Camille päättää tutkia tapausta omin päin esimiestensä tietämättä. Ryöstöhän ei kuulu Camillen yksikön tutkittavaksi ja hän olisi joka tapauksessa tässä tilanteessa jäävi.

Jäljet tuntuvat viittaavan tiettyyn suuntaan, mutta onko näin? Onko Annekaan ihan sitä, miltä vaikuttaa? Juoni on ovela ja loppuratkaisu yllättävä, mutta pysyy kuitenkin uskottavuuden rajoissa. Tapahtumat eivät ole ylenpalttisen raakoja ja repliikeissä esiintyvä huumori keventää vielä tarinaa sopivasti. Kirjan kieli on kaunista ja vivahteikasta, mistä suuri kiitos suomentajalle Sirkka Aulangolle. Camille on varmaan englantilaisen Kate Atkinsonin määritelmän mukainen ”kirjallinen dekkari”, sillä viittauksia maailmankirjallisuuteen on paljon: Böll, Faulkner, Le Carre, Proust, Sartre… Tämä on dekkarien parhaimmistoa!

LEMAITRE, PIERRE: Alex

Kustantaja: Minerva 2015

Alkuteos: Alex

Suomennos: Sirkka Aulanko

Pierre Lemaitre (s. 1956) on Ranskan suosituimpia kirjailijoita. Vuonna 2013 hän sai sekä arvostetun Goncourt-palkinnon historiallisesta romaanistaan Näkemiin taivaassa että The International Dagger -palkinnon trilleristään Alex, jonka brittiläinen Crime Writers’ Association valitsi vuoden parhaaksi ulkomaiseksi rikosromaaniksi.

Alex on upea kaunotar, joka luottaa itseensä vain kätkeytyessään peruukkien ja rooliasujen taakse. Silloin hän on kuin näyttelijä, joka hallitsee pienintäkin vivahdetta myöten keinot niin naisten kuin miesten viekoitteluun. Eräänä päivänä hänet kidnapataan, pahoinpidellään ja ripustetaan ahtaassa häkissä roikkumaan tyhjän teollisuushallin katosta. Poliisi saa tiedon sieppauksesta erään koiranulkoiluttajan ansiosta, mutta miten edetä siitä? Kuka on uhri? Kuka on kidnappaaja? Motiivi? Olinpaikka? Kertomus seuraa vuoronperään siepatun nuoren naisen, Alexin, kamppailua ja rikospoliisin tuskallisen hidasta selvitystyötä. Kun asiat lopulta näyttävät selkiintyvän, ollaankin vasta varsinaisen kertomuksen alussa. Kuka ja millainen on Alex? Sen selvittäminen vie aina vain synkempiin ja raastavampiin paljastuksiin.

Kirja on vetävä alusta alkaen ja yllätykselliset käänteet takaavat jännityksen säilymisen loppuun saakka. Kuka lopultakin on uhri ja kuka syyllinen? Joissakin kohdissa on painajaismaista tunnelmaa.

Punamusta rotta, joka on kiivennyt köydelle ylhäisessä yksinäisyydessään, hyppää häkin kannelle ja hetken kipitettyään pysähtyy ja nousee hyvin korkealle takajaloilleen. Se on varmaan antanut merkin lauman muille jäsenille, sillä seuraavassa hetkessä melkein kaikki rotat kiipeävät takaisin ylös, niitä on kaikkialla, häkin kannella, oikealla, vasemmalla ja korissa joka keikkuu villisti.

Miltei hypnoottisen kiehtova Alex nousee henkilöistä etusijalle, mutta muitakin mielenkiintoisia hahmoja kirjassa on. Esimerkiksi ylikomisario Camille Verhoeven, joka on vain 145-senttinen mutta oikea pieni terrieri miehekseen. Hän ottaa tapauksen vastuulleen hyvin vastentahtoisesti, sillä se tuo mieleen hänen oman vaimonsa kidnappauksen ja murhan, mutta taistelee sitten teräksenlujasti näkemyksensä puolesta. Apunaan hänellä on merkkivaatteita rakastava varakas Louis ja äärimmilleen pihi Armand, joiden mukana tarinaan tulee myös huumoria. Alex on taidokas dekkari, joka jollakin tapaa tuo mieleen ruotsalaisen Varistyttö-trilogian. Se vetää lukijan synkkiin ja pelottaviin syövereihin, sairaan ihmismielen pahuutta pohtimaan.

LEMAITRE, PIERRE: Näkemiin taivaassa

Kustantaja: Minerva 2014

Alkuteos: Au revoir là-haut

Suomennos: Sirkka Aulanko

Ranskalainen psykologi ja kirjailija Pierre Lemaitre (s. 1956) on tunnettu rikosromaaneistaan, mutta vuoden 2013 Goncourt-palkinnon saavuttanut Näkemiin taivaassa on hänen ensimmäinen historiallinen romaaninsa. Siinä yhdistyy historialliseen ainekseen sekä dekkarin että veijariromaanin piirteitä.

Ensimmäinen maailmansota on päättymässä. Ranskalaisten puolella luutnantti Henri d’Aulnay-Pradelle yrittää vielä viime tingassa suorittaa sellaisen maineteon, että ylennys kapteeniksi olisi paikallaan. Nuori sotilas Albert Maillard on vaarana suunnitelman onnistumiselle ja on siksi vähällä menettää henkensä. Apuun rientänyt joukkuetoveri Édouard Péricourt loukkaantuu pahasti. Sodan jälkeen Albert tuntee velvollisuudekseen pitää huolta toveristaan, vaikka olot ovat ahtaat ja rahasta pulaa; yhteiskunta ei suurista puheista huolimatta pidä sankareistaan huolta. Édouardin perhe on toki upporikas, mutta tuntemattomaksi ruhjoutunut nuorukainen ei enää halua sen piiriin. Samaan aikaan Henri etenee yhteiskunnassa häikäilemättä ja hankkii varallisuutta kyseenalaisin keinoin.

Näkemiin taivaassa on terävä katsaus sodanjälkeiseen Ranskaan. Yhteiskuntaluokat ovat yhä olemassa: köyhtyneet ja silti ylpeät aateliset, rikkaat ja mahdikkaat keinottelijat, pienipalkkaiset virkamiehet ja nälkärajalla kitkuttelevat työttömät. Palveluksia voi ostaa ja etuoikeuksia myydä lainsäädännöstä piittaamatta – ainakin jonkin aikaa. Rehellisyys ja vastuuntunto eivät tunnu kannattavan – tai ehkä sittenkin.

Romaanissa on sivuja 546, mutta vauhdikkaat tapahtumat ja hyvä henkilökuvaus pitävät otteessaan. Sodan raakuuksia ei millään tavoin kaunistella, joten paikoin joutuu kohtaamaan rankkoja asioita, hajuja ja näkyjä. Ihmisten itsekkyys, vallantavoittelu ja rahanhimo ovat kauhistuttavia ja sodan jälkeinen sekasorto tarjoaa huijareille mitä otollisimmat mahdollisuudet. Onneksi kirjassa on myös paljon huumoria ja toiveikkuutta. Etenkin arka ja hidasjärkinen Albert on hellyttävä hahmo, jolle toivoisi onnea kaikkien koettelemusten jälkeen. Ja surun keskellä kukoistaa myös ystävyys ja kasvaa rakkaus.