ERPENBECK, JENNY: Kairos

Kustantaja: Tammi 2025

Alkuteos: Kairos (2021)

Suomennos: Jukka-Pekka Pajunen

Kansi: Laura Lyytinen

Jenny Erpenbeckin romaani Kairos alkaa tilanteesta, jossa Pittsburghissa asuvalle Katharinalle tuodaan hänen entisen rakastettunsa Hansin jäämistöstä kaksi laatikollista kansioita, papereita ja kuvia. Katharinalla itsellään vastaavanlaista materiaalia on matkalaukullisen verran. Jossain vaiheessa Katharina alkaa vertailla muistiinpanoja keskenään. Siitä syntyy tarina.

Kreikankielinen sana kairos tarkoittaa hetkeä, joka on jollakin lailla merkittävä tai kriittinen. Itäberliiniläisille Katharinalle ja Hansille tällainen hetki on 11. heinäkuuta 1986, kun heidän katseensa väentungoksessa kohtaavat toisensa kerran ja vielä toisenkin. Sen jälkeen heidän askeleensa vievät kuin sanattomasta sopimuksesta samaan suuntaan.

Yhdeksäntoistavuotias Katharina opiskelee kirjapainossa latojaksi. Hans puolestaan on viisikymmentäkolmevuotias kirjailija ja ”vakinaisena freelancerina” radiossa. Hän kuului nuorena Hitler-Jugendiin, mutta muutti jo kahdeksantoistavuotiaana Liittotasavallasta Itä-Saksaan. Vaimoltaan ja neljätoistavuotiaalta pojaltaan Hans salaa suhteensa visusti, kun taas Katharina kertoo siitä sekä vanhemmilleen että ystävilleen. Tytön toiveissa on avioliitto ja lapsi.

Pariskunnalle kehittyy pian ikiomia rituaaleja ja kokeneen naistenmiehen kaipaamia seksuaalisia erikoisuuksia. Hans uskoo tavoittavansa tässä suhteessa samanlaista tuoreutta kuin teinivuosinaan, joskin käyttäytyy usein kuin oppilastaan kotrolloiva opettaja. Hän tutustuttaa Katharinan eri taiteenlajeihin, mutta miten tulkita se, että kiihkeän rakastelun takana soi Mozartin Requiem?

Yksi Katharinan unelmista toteutuu, kun hän pääsee Frankfurt an der Oderiin opiskelemaan lavastusta ja pukusuunnittelua. Nuoren lavastusassistentti Vadimin pyyteetön ystävyys alkaa vähitellen vedota Katharinaan ja kuin huomaamatta suhde muuttuu myös fyysiseksi. Hans menee täysin pois tolaltaan, kun ”petos” paljastuu hänelle. Hän kieriskelee itsesäälissä ja haukkuu, syyllistää ja kiusaa Katharinaa. Nuori nainen alistuu.

Hans: Sinä et selvinnyt kokeesta. Paha voi toistua aina uudestaan. Pysyäkseni yhdessä sinun kanssasi minun on siis muututtava välinpitämättömäksi sinua kohtaa. On tehtävä suuresta asiasta keskinkertaista. Mutta kannattaako sen eteen sitten enää nähdä vaivaa? Raahaanko itseäni eteenpäin puolitehoisesti, vaikka olen sentään joskus tiennyt, mitä onni on?

Katharina: Katharina on loputtoman kiitollinen Hansille siitä, ettei Hans ajanut häntä välittömästi tiehensä ja jättänyt lopullisesti sen jälkeen, mitä oli tapahtunut. Että Hans haluaa auttaa häntä muuttumaan toiseksi.

Rakkaustarinan taustalla DDR elää mullistuksen aikoja, vaikka politiikkaan välinpitämättömästi suhtautuva Katharina ei sitä huomaakaan. Katharina ei ole kotimaassaan törmännyt ikävyyksiin (esimerkiksi Stasiin) eikä rajoitteisiin, vaan päässyt jopa vierailemaan isoäidin luona Kölnissä. Hans taas vastustaa muutoksia aktiivisesti, koska haluaa pitää kiinni vanhasta maailmankuvastaan.

Berliinin muurin murtuminen ja Saksojen yhdistyminen muuttaa entisen Itä-Saksan täysin. Katunäkymät muuttuvat, tutut talot häviävät. Monet menettävät pitkäaikaiset työpaikkansa, Hans muiden mukana, Hinnat nousevat länsiosan tasolle eivätkä ihmiset enää pysty hankkimaan tarvitsemiaan asioita. Näiden muutosten jaloissa katoaa rakkauskin.

Tähän asti tarina on koostunut Katharinan tutkimasta aineistoista. Henkilöiden luonteista ja heidän nopein vedoin piirretystä menneisyydestään on syntynyt hyvä käsitys. On kuitenkin vielä yksi asia, jonka tarkistaakseen Katharina joutuu matkustamaan Berliiniin. Viranomaisten myöntämä lupa avaa pääsyn arkistoon, mistä löytyvä tieto saattaa hieman yllättää.

Kairos-romaanin tasapainoton rakkaussuhde ei ole kovinkaan ainutlaatuinen, mutta sen rinnastaminen DDR:n poliittiseen tilanteeseen antaa sille mielenkiintoista särmää. Hieno on myös Erpenbeckin tapa kirjoittaa. Esimerkiksi jonkin lauseen toistaminen tietyin väliajoin tuo tekstiin yllättävää painavuutta, samaten se, että henkilöiden keskenään ristiriitaisia ajatuksia ja sanomisia esitetään peräkkäisissä lauseissa.

Enää koskaan ei ole niin kuin tänään, Hans ajattelee. Näin tulee nyt olemaan ainiaan, Katharina ajattelee. Sitten uni sammuttaa kaikki ajatukset, ja se mitä heille tapahtui, kirjoitetaan heidän aivokuoreensa, heidän siinä rauhallisesti hengittäessään ja vieri vieressä maatessaan.

Jenny Erpenbeck syntyi vuonna 1967 Itä-Saksassa. Hän on opiskellut kirjansidontaa ja musiikkiteatteria ja toiminut kirjailijantyönsä ohella oopperaohjaajana. Vuonna 2017 Erpenbeckin romaani Mennä, meni, mennyt sai italialaisen Strega-palkinnon parhaana eurooppalaisena käännösromaanina. Romaani Kairos puolestaan voitti kansainvälisen Booker-palkinnon vuonna 2024.

 

ERPENBECK, JENNY: Päivien loppu

Kustantaja: Tammi 2020

Alkuteos: Aller tage abend  (2012)

Suomennos: Jukka-Pekka Pajunen

Jenny Erpenbeckin toinen suomennettu romaani Päivien loppu tutkiskelee sitä, miten sattumanvaraista ihmisen elämä on. Elämän suuntaan ja sen pituuteen vaikuttavat ihmisen omat arkiset päätökset, mutta yhtä hyvin myös toisten ihmisten valinnat. Näiden yli menevät kuitenkin maailmanhistoriaa muokkaavat mahtavat voimat, jotka kuljettavat ihmistä vääjäämättä tilanteesta toiseen.

Jos kaikki joskus jossain tämän maailman kolkassa sanottu ja vielä sanottava lasketaan yhteen, niin muodostavatko ne mahdollisesti sellaisen elollisen kokonaisuuden, joka kasvattaa milloin yhteen, milloin toiseen suuntaan haarautuvia ulokkeita, mutta joka sitten lopulta rauhoittuu?

Kirjan päähenkilön isovanhemmat asuvat Galitsiassa, Puolassa. He ovat juutalaisia ja heillä on hyvin menestyvä kauppa. Isoisän kuoltua katolista uskoa tunnustavien naapureiden pahoinpitelemänä haluaa leski kauniille tyttärelleen turvatumman elämän ja naittaa tämän kristitylle pikkuvirkamiehelle. Rahaa on ehkä käytetty houkuttimena, mutta nuoren avioparin välillä vallitsee kyllä oikea intohimokin.

Vuonna 1902 perheeseen syntyy pieni tytär ja onni kukoistaa, mutta kahdeksan kuukauden iässä tyttö kuolee. Syyllisyydentunne ja viha saavat aviomiehen pakenemaan Amerikkaan, kun taas vaimo yrittää selvitä omalla tavallaan.

Vaan entäpä, jos pieni kourallinen lunta estääkin tytön kuoleman?

Perhe, jossa on nyt toinenkin tytär, muuttaa vuonna 1919 Wieniin. Sodan vuoksi ihmiset elävät siellä suuressa ahdingossa ja kärsivät nälkää. Perheen isä ei ole juutalaisen vaimonsa vuoksi edennyt urallaan eikä perhe selviäisi ilman isoäidin rahallista tukea. Vanhin tytär osoittaa mieltä sotaa vastaan, mutta kuolee epäselvissä olosuhteissa.

Vaan entäpä, jos nuori nainen kulkisikin eri katua eikä tapaisi murhaajaansa?

Perheen vanhin tytär liittyy sosialismia kannattavien nuorten joukkoon ja pakenee natseja Neuvostoliittoon, missä yrittää päästä kommunistisen puolueen jäseneksi. Porvarillisen taustansa vuoksi toveri H:ta pidetään epäilyttävänä, joten hänet pidätetään ja viedään vankileirille.

Onko se aika jo ohi, kun sanat olivat todellisia, yhtä todellisia kuin jauhopussi, kenkäpari tai kapinoimaan ryhtyvä ihmisjoukko? Koostuiko todellisuus sen sijaan enää vain sanoista? Kenen silmät yhdistäisivät hänen nyt kirjoittamansa kirjaimet sanoksi, ja sanat merkitykseksi? Mitä pidettäisiin hänen syynään, ja mihin hän oli syytön? Oliko kyse jokaisesta sanasta?

Vaan entäpä, jos joku naisen kuulustelijoista suhtautuisikin häneen suopeasti?

Nainen toimii sodan aikana kääntäjänä ja toimittajana ja sodan loputtua muuttaa Saksan Demokraattiseen Tasavaltaan. Hänestä tulee merkittävä ja palkittu kirjailija, jonka hautajaisia kunnioittavat läsnäolollaan valtion johtajatkin.

Vaan entäpä, jos rouva Hoffmann selviääkin elämässä sen pahemmin kompuroimatta?

Rouva Hoffmann elää vanhaksi ja joutuu muistisairautensa vuoksi vanhainkotiin. Hän on usein pelokas, koska luulee elävänsä sota-aikaa tai olevansa Neuvostoliitossa. Hän ennättää täyttää yhdeksänkymmentä vuotta, mutta juhlien jälkeisenä päivänä hänelle vihdoin koittaa se lopullinen ja viimeinen kuolema.

Oliko hän ylipäätänsä koskaan yksi ja sama? Oliko hänen elämässään edes kahta hetkeä, jolloin häntä olisi voinut verrata itseensä? Eikö kaikki ollut todellista? Vai oliko kaikki petosta? Jos elämäntarinan lukeva henkilö on hänelle kasvoton, niin mitkä kasvot hän paljastaa lukijalle, mitkä sokeat kasvot paljastuvat sokealle peilille?

Ihmiselon sattumanvaraisuus on tärkein Päivien loppu -teoksen teemoista, mutta kirjailija nostaa esiin myös asenteita. Kauhistuttavan selväksi tulee ihmisten suhtautuminen juutalaisiin niin 1900-luvun alkupuolen kristityssä Euroopassa kuin ateistisessa Neuvostoliitossa. Amerikkaan suurin toivein saapuneet siirtolaiset puolestaan huomaavat olevansa vain epämieluisiin tehtäviin soveltuvaa halpatyövoimaa. Saksojen yhdistyminen vuonna 1989 lupailee ensin hyvää, mutta ennen pitkää monet DDR:ssä varttuneet huomaavatkin olevansa toisen luokan kansalaisia, ikuisesti muukalaisia omassa maassaan.

Erpenbeckin teos tuo aiheensa puolesta mieleen Kate Atkinsonin romaanin Elämä elämältä (2014), vaikka kirjat eroavatkin toisistaan paljon. Elämä elämältä on kuulakas, soljuva ja helposti omaksuttava, kun taas Päivien loppu on karhea, synkähkö ja tarkkaavaisuutta vaativa. Kummankin loppupäätelmä on kuitenkin sama: kohtaloa ei voi paeta.

ERPENBECK, JENNY: Mennä, meni, mennyt

Kustantaja: Tammi 2019

Alkuteos: Gehen, ging, gegangen

Suomennos: Jukka-Pekka Pajunen

Itäberliiniläinen Richard on juuri eläkkeelle jäänyt klassisen filologian professori, leski, lapseton ja rakastajattarensa jättämä. Hän tarvitsisi täytettä päiviinsä, mutta lähijärvellä uiminen ja soutelu ovat nyt poissa laskuista, koska järveen äskettäin hukkuneen miehen ruumista ei ole löydetty. Eräänä päivänä Richard kuulee kymmenestä mustasta pakolaismiehestä, jotka ovat ryhtyneet nälkälakkoon Alexanderplatzilla.

Richard kiinnostuu. Uteliaisuuden lisäksi häntä askarruttaa se, miksi pakolaiset eivät kerro nimiään - ovatko he kuin antiikin sankari Odysseus, joka pelastui kykloopin kynsistä nimettömyytensä ansiosta? Toisaalta Richard muistaa myös omia kokemuksiaan: käyminen lähellä kuolemaa toisen maailmansodan kaoottisissa loppuvaiheissa, itäsaksalaisen muukalaisuudentunne yhdistyneessä Saksassa, oman lapsen menettäminen.

Professorinarvoonsa vedoten ja tutkimusprojektia tekosyynä käyttäen Richard pääsee kontaktiin pakolaismiesten kanssa. Hänellä on valmiina lähes kolmekymmentä kysymystä käsittävä lista, jossa ensimmäinen kysymys on ”missä te vartuitte aikuiseksi” ja viimeinen ”mihin teidät pitää haudata”.

Pakolaiset ovat lähtöisin lukuisista eri maista, mutta heidän tarinansa ovat yhteneväisiä. Kotimaansa väkivaltaisuuksia paenneet ovat onnekkaita, jos selviävät hengissä venematkasta Välimeren yli, mutta turvapaikan sijasta he Euroopassa kohtaavatkin lakien, määräysten ja asiakirjojen viidakon. Sääntöihin vedoten pakolaisia pompotetaan maasta toiseen ja oleskelulupakäsittelyn venyessä ei heille anneta myöskään mahdollisuutta tehdä työtä. Miehet joutuvat elämään epävarmuudessa kuukaudesta toiseen, täyttämään tyhjät päivät nukkumalla tai muistelemalla perhettään, joka on jäänyt kotimaahan, joka on kuollut tai jota ei ole vielä kuin unelmissa.

…Todellisuudessa pakolaiset eivät halua senaatilta neljän hengen huonetta, eivät lukittavia suihkukoppeja eivätkä linja-autopysäkkiä, joka on lähempänä asuntolaa. Todellisuudessa he eivät halua senaatilta mitään. Todellisuudessa he haluavat lähteä työnhakuun ja järjestää itse oman elämänsä aivan kuten jokainen, joka on täysissä ruumiin ja hengen voimissa. Kuitenkin asukkaat tällä maa-alueella, jonka nimi on vasta noin sataviisikymmentä vuotta ollut Deutschland, puolustavat reviiriään pykälillä ja käyvät tulokkaiden kimppuun ihmeaseella, jota kutsuvat nimellä aika, tuikkaavat päivillä ja viikoilla silmät puhki, vyöryttävät kuukaudet heidän niskaansa, ja elleivät tulokkaat vielä sittenkään ole hiljaa, heille saatetaan antaa kolme erikokoista kattilaa, lakanasetti ja paperi, jossa lukee Fiktionsbescheinigung – väliaikainen oleskelulupa.

Pakolaisiin tutustuminen saa Richardin katsomaan uusin silmin omaa elämäänsä, Saksaa, Eurooppaa, koko maailmaa. Miksi kaikkialla kätkeydytään samojen maahanmuuttoa vastustavien fraasien taakse? Onko kyseessä tietämättömyys, pelko vai itsekkyys? Richardista tulee pakolaisten puolestapuhuja, joka vetää ystäviäänkin mukaan auttamaan. Enää hänelle ei olekaan tärkeintä ostaa uutta ruohonleikkuria, kun hän samalla rahalla saa hankittua pakolaismiehen perheelle tämän kotiseudulta palasen maata.

Mennä, meni, mennyt -romaanissa näkökulma on Richardin. Toisinaan Richardin ajatukset limittyvät hänen lukemiinsa tai kuulemiinsa teksteihin niitä myötäillen tai toisinaan pelkästään hupaisana osoituksena hajamielisyydestä. Kaikkinensakin Erpenbeckin teksti on vetävää, eloisaa ja vaihtelevaa. Siinä on hyvä rytmi ja tehokas tapa hyödyntää toistoa niin yksittäisissä sanoissa kuin kokonaisissa lauseissa tai asioissa. Välillä kirjailija paisuttelee ja ironisoi asioita, mistä esimerkkinä seuraava huomio:

Pakolaisilla ei taatusti ollut käsitystä Hitleristä, mutta siitä huolimatta: mikäli he selviäisivät Saksassa nyt, silloin Hitler oli todella hävinnyt sodan.

Menna, meni, mennyt kertoo siitä, millaista on olla pakolainen. Ihminen, joka on joutunut pakenemaan väkivallan täyttämästä kotimaastaan. Ihminen, joka on menettänyt paljon, lähes henkensäkin. Ihminen, jolla ainoastaan kännykkä on enää hauraana yhdyssiteenä kotimaahan jääneisiin tai ympäri maailmaa hajaantuneisiin omaisiin ja ystäviin. Ihminen, jota turvallisuuteen tottuneet hyvinvointivaltion asukkaat eivät halua auttaa.

Johtaako rauha, jota ihmiset ovat kautta aikain kaivanneet, mutta joka on toteutunut vain harvassa maailman kolkassa, johtaako se nyt vain siihen, ettei rauhaa haluta jakaa niiden kanssa, jotka sitä etsivät, vaan omaa rauhaa puolustetaan niin aggressiivisesti, että touhu alkaa muistuttaa sotaa?