ATKINSON, KATE: Hävityksen jumala

Kustantaja: Kustantamo S&S 2016

Alkuteos: A God in Ruins

Suomennos: Kaisa Kattelus

Englantilaiselta Kate Atkinsonilta vuonna 2014 suomennettu romaani Elämä elämältä kertoi UrsulaToddista ja siitä, miten monella tavalla hänen elämänsä olisi voinut edetä – kohtalon oikuista ja omista valinnoista riippuen. Hävityksen jumalassa kohteena on Ursulan pikkuveli Teddy, joten samoja henkilöitä esiintyy kummassakin teoksessa (ja Ursulan elämä saa vielä yhden uuden version). Romaanit ovat kuitenkin itsenäisiä kokonaisuuksia, joten ne voi aivan hyvin lukea erillään toisistaan. Sekä Elämä elämältä että Hävityksen jumala on palkittu Costa Novel -palkinnolla.

Hävityksen jumala on tulvillaan henkilöitä ja tapahtumia. Tarina hyppii ajassa edestakaisin, mutta onneksi luvut on merkitty selkeästi. Välillä ollaan Teddyn menneisyydessä ja välillä nykyisyydessä ja lisäksi viittaillaan lyhyin maininnoin tulevaan, joskin tarkempaa selitystä voi joutua odottamaan. Näin tietenkin jännitys säilyy. Kirjan lopussa on suuri yllätys, johon mikään ei ole valmistellut (vaikka pitäisi ehkä tuntea Atkinson jo paremmin).

Teddy on perheen hellitty kuopus ja äidin kultapoika, mutta aikuisena melkoinen nahjus. Hänelle tarjotaan monenlaisia ammatteja kokeiltavaksi, mutta lopulta hän tyytyy kirjoittamaan luonnonkuvauksia pieneen kausijulkaisuun. Avioliittoon Teddy ajautuu naapurintytön kanssa, koska ympäristö niin odottaa. Tarmokas Nancy-vaimo pyörittää perhettä kuolemaansa saakka ja sen jälkeen elämää ohjailee kärttyisä tytär Viola. Teddyn elämän kohokohdaksi osoittautuu toinen maailmansota, jossa hän saa mainetta pommikoneen onnekkaana lentäjänä. Teddyn elämässä on kerrankin tarkoitus ja järjestys, hän on kiinteän porukan kunnioitettu jäsen. Hän tietää pommittavansa lapsia ja äitejä, tehtaiden työläisiä ja vanhuksia, mutta onko vaihtoehtoa? Tulevaisuutta hän ei oikeastaan osaa edes kuvitella.

Sodan jälkeen – sillä Teddyllä oli kuin olikin sodanjälkeinen elämä – hän päätti yrittää olla aina ystävällinen. Sen parempaan hän ei pystyisi. Ja ehkä juuri se oli rakkautta.

Teddyn lisäksi kirjan päähahmoja ovat Nancy-vaimo ja tytär Viola sekä Violan onnettomat lapset Bertie (Moon) ja Sunny (Sun).  Viola on kirjan herkullisin hahmo: alati vihainen ja katkera, täysin itsekeskeinen, täysin vastuuntunnoton, aina tyydyttämätön ja ahne. Äitinä hän on surkea ja tyttärenä vielä surkeampi, mutta lopulta elämä pysäyttää hänetkin. Atkinson on taiturimainen yksityiskohtien kuvaaja ja ihmisluonteen mysteerien luotaaja, joka onnistuu keventämään vakaviakin aiheita hienovaraisella huumorilla.

Atkinson on perehtynyt tarkkaan toisen maailmansodan aikaiseen ilmasotaan. Hän kertoo asiantuntevasti konetyypeistä ja moottoreista, aseista ja pommituksista, lentämisestä ukkosmyrskyssä ja torjuntatulessa, pakkolaskuista ja ihmeellisistä pelastumisista. Kirja on kunnianosoitus urheille nuorille lentäjille, jotka tekivät moraalisen velvollisuutensa taistellessaan isänmaansa puolesta. Samalla he kuitenkin olivat ”hävityksen jumalia” ihmisen suurimmassa syntiinlankeemuksessa eli sodassa. Atkinsonin romaani on viihdyttävä, mutta pakottaa myös mietiskelemään.

ATKINSON, KATE: Elämä elämältä

Kustantaja: Schildts & Söderströms 2014

Alkuteos: Life after Life

Suomennos: Kaisa Kattelus

“Aika on kehä”, Ursula sanoi tohtori Kelletille. ”Se on kuin… palimpsesti.”

”Voi sentään”, tohtori Kellet sanoi. ”Kuulostaapa rasittavalta.”

Ursula Todd syntyy lumimyräkän keskellä helmikuussa 1910, mutta tämä onkin sitten ainoa fakta joka kirjassa ei muutu. Kirjailija alkaa nimittäin hahmotella erilaisia vaihtoehtoja Ursulan ja hänen läheistensä elämälle (ja kahdelle jäniksenpoikasellekin). Ursula olisi saattanut kuolla synnytyksessä tai sitten selvitä täpärästi hengissä. Hän olisi voinut tulla raiskatuksi tai elää viatonta nuoren tytön elämää. Hän olisi voinut saada sodan aikana surmansa mitä moninaisimmista syistä tai elää kypsään ikään. Hän olisi voinut murhata Hitlerin. Omat valinnat vaikuttavat, mutta pelkällä sattumallakin on osuutensa.

Atkinson vahvistaa tapahtumien merkittävyyttä hienovaraisilla tunnelmakuvauksilla. Ursulan lapsuutta maaseutukartanossa leimaa nostalgisuus. On ihana isä ja huumorintajuinen äiti, suojeleva sisko ja rakastettava pikkuveli. On rauhallista ja turvallista. Myöhemmin tummat sävyt lisääntyvät ja sota-aika on juuri niin ahdistava ja tuhoisa kuin monen muunkin kirjailijan kuvaamana. Kirjan henkilöhahmot pysyvät periaatteessa eri versioissa samanlaisina, mutta erojakin on – esimerkiksi äidin satiirinen elämänote saattaa muuttua kärkevyydeksi ja katkeruudeksi. Kiehtovin henkilöistä on Ursulan täti Izzy, joka seilaa vuosikymmenten halki aina yhtä huvittelunhaluisena ja vapaana.

Elämä elämältä –romaania lukiessa tulee aina katsoa luvun otsikosta, missä vuodessa mennään. Näin pysyy hieman paremmin perillä siitä, mitä Ursulan elämänvaihetta kirjailija kulloinkin rakentaa uudelleen. Aikajärjestyksessähän ei voi pysyä siitäkään syystä, että Ursulan elämä on eri versioissa eripituinen. Kirjan lopussa on yksi vaihtoehtoinen selitys Ursulan elämälle, mutta onko sekään totuus? Onko tarkoituskaan löytää mitään totuutta? Elääkö Ursula todella  elämäänsä yhä uudestaan ja saattaa jopa hämärästi muistaa edelliset elämänsä? Tämä on kiehtova kirja, jossa lukijalle jätetään vapaus valita oma ratkaisunsa.

PS. Yksi huveista Atkinsonia lukiessa voisi olla siteerattujen kirjojen ja kirjailijoiden bongaaminen. Thomas Mannin Taikavuorella on merkittävä osa, mutta listaan mahtuvat ainakin Dante, Jane Austen, Charles Dickens, Henrik Ibsen…

ATKINSON, KATE: Eikö vieläkään hyviä uutisia?

Kustantaja: Schildts & Söderströms 2013
Alkuteos: When will there be good news?
Suomennos: Kaisa Kattelus

Englantilainen Kate Atkinson (s. 1951) voitti vuonna 1995 arvostetun Whitbread-palkinnon esikoisromaanillaan Museon kulisseissa ja sai vuonna 2012 brittiläisen ritarikunnan arvonimen MBE koko siihenastisesta kirjallisesta tuotannostaan. Viimeisimpänä Atkinsonilta on ilmestynyt ”kirjallisten” rikosromaanien sarja, josta Eikö vieläkään hyviä uutisia? on kolmas osa. Edelliset osat olivat Ihan tavallisena päivänä (suomeksi 2011) ja Kaikkein vähäpätöisin asia (2012).

Jackson Brodie on entinen rikoskomisario ja nykyinen yksityisetsivä (tai konsultti, oman määritelmän mukaan). Perittyään suuren omaisuuden eräältä asiakkaaltaan Jacksonilla on varaa valita tehtävänsä, ainakin teoriassa. Tosiasiassa tehtävät törmäävät Jacksoniin. Tällä kertaa hän on matkalla Skotlannissa, nousee väärään junaan ja joutuu useita kuolonuhreja vaatineeseen onnettomuuteen. Siitä alkaa hahmottua kuvio, joka yhdistää näennäisesti täysin vieraita ihmisiä toisiinsa. Taustalla on kolmekymmentä vuotta aiemmin sattunut veriteko, jossa Andrew Decker -niminen mies pelkästä mielenjohteesta murhasi naisen ja tämän kaksi lasta. Yksi lapsista onnistui pakenemaan. Nyt hän on menestyvä lääkäri, epämääräisiä liiketoimia harrastavan miehen vaimo ja pienen lapsen äiti. Miksi hän katoaa jäljettömiin heti, kun tulee tieto Andrew Deckerin vapautumisesta?

Ihmisten kohtalot sivuavat toisiaan, tiet erkaantuvat ja yhtyvät taas. Jokainen päätös ja jokainen teko vaikuttaa toisten elämään yllättävällä tavalla. Kohtalonsa kanssa kompuroiva Jackson on siitä hyvä esimerkki, sympaattinen hahmo jolle toivoo hyvää. Ainakin se viesti Atkinsonilla on: tartu tilaisuuteen, puhu asiat selviksi ajallaan!

Atkinsonin kieli on soljuvan kevyttä ja kaunista. Hän taitaa sekä kielellisen huumorin että tilannekomiikan.

”Kuka minä olen?” Jackson kysyi. Hän kuulosti amatöörifilosofilta, mutta kysymys ei ollut metafyysinen. Kuka hän ihan oikeasti oli?

”Nimesi on Andrew Decker”, hoitaja sanoi.

”Ihanko totta?” Jackson sanoi. Nimi kilautti pikkuruista kelloa jossakin hänen hylättyjen muistojensa sopukoissa, mutta hänellä ei ollut siihen minkäänlaista suhdetta. Hän ei tuntenut olevansa Andrew Decker, mutta ei hän toisaalta tuntenut olevansa kukaan muukaan. ”Mistä tiedät?”

”Takintaskussa oli lompakko”, hoitaja sanoi.

ATKINSON, KATE: Ihan tavallisena päivänä

Ihan tavallisena päivänä – teos ei ole varsinaisesti dekkari, vaikka siinä tutkitaankin kolmea eri tapausta, joihin saattaa liittyä rikos. Pikemminkin se on tutkielma siitä, miten ihan tavallisena arkisena päivänä voi tapahtua pahoja asioita ihan tavallisille ihmisille. Mikä laukaisee rikokset? Miten ne vaikuttavat tapahtumaan osallistuneiden ihmisten elämään? Atkinson paljastaa ihmiselämän pimeitä puolia satiirin keinoin, mutta sallii myös toivon ja hellyyden.

Ensimmäinen tapaus vuodelta 1970: kaikkien rakastama kolmivuotias Olivia katoaa jäljettömiin. Hänen pehmolelunsa löytyy 34 vuotta myöhemmin isän jäämistöstä. Onko isä pedofiili, joka jollakin lailla on aiheuttanut lapsensa kuoleman? Hassahtaviksi ja vauhkoiksi kuvatut nyt jo keski-ikäiset sisaret palkkaavat yksityisetsivä Jackson Brodien tutkimaan tapausta.

Toinen tapaus vuodelta 1994: Theon lempitytär Laura suostuu kesäharjoittelijaksi isänsä firmaan. Eräänä päivänä hupun suojaama mies tunkeutuu työtiloihin, uhkailee ihmisiä veitsellä, tappaa Lauran ja katoaa. Onko kyseessä vain epäonnekas sattuma vai onko Laura murhaajan todellinen kohde? Suruaan kymmenen vuotta kantanut Theo palkkaa Jacksonin etsimään viimeinkin tyttärensä murhaajan.

Kolmas tapaus vuodelta 1979: nuori äiti kärsii ilmeisesti synnytyksen jälkeisestä masennuksesta. Hän hyökkää kirves kädessä miehensä kimppuun ja odottaa sitten apaattisena poliiseja. Tässä ei pitäisi olla mitään epäselvää – miksi se on kuitenkin mukana tapauskertomuksissa?

Kirjassa on useita näkökulmia ja kertojia. Eniten äänessä on yksityisetsivä Jackson, joka on vallan sympaattinen hahmo. Lapsuudessa koettu murhenäytelmä on valmistanut hänet suhtautumaan kärsivällisesti ja myötätuntoisesti hankaliakin asiakkaita kohtaan. Tarina etenee verkkaisesti ja uusia johtolankoja saadaan harvakseltaan. Vähitellen henkilöiden välisiä suhteita alkaa aavistaa, vaikka ne joissakin tapauksissa ylittävät sukupolvien väliset rajat. Juonen käänteitäkin voi arvuutella, mutta loppuratkaisut yllättävät silti. Henkilöistä herkullisin on 90-vuotias Binky Rain, kopean aristokraattinen siirtomaa-ajan kasvatti. Hän on palkannut Jacksonin, koska uskoo jonkun varastavan kissojaan (joita hänellä tuntuu olevan satoja). Jackson ei voi aavistaakaan, miten paljon Binky vielä vaikuttaa hänen elämäänsä!