KYTÖMÄKI, ANNI: Mirabilis

Kustantaja: Gummerus 2024

Anni Kytömäen neljäs romaani Mirabilis näyttää ja tuntuu noin 400-sivuiselta opukselta, mutta siinäpä onkin lähes 700 sivua! Tämä selittyy sillä, että kirjaan on ekologisista syistä käytetty silkkimäisen ohutta kierrätyspaperia. Kerrottu tarina sijoittuu ajanjaksoon vuodesta1865 vuoteen 1935, joskin ensimmäisessä luvussa pistäydytään 1700-luvulla. Jokaisen luvun otsikossa ilmoitetaan tapahtuma-aika ja -paikka.

Tarinassa limittyvät erilaiset näkökulmat. Kaikkitietävä kertoja kuljettaa lukijaa toisaalta Juurelan Riikan mukana Suomesta Itä-Aasiaan ja takaisin ja toisaalta Leonhard Stejnegerin mukana Amerikassa, Venäjällä ja Euroopassa. Riikan tytär Ella puolestaan kertoo kokemuksistaan omalla äänellään. Riipaisevimpia ovat kirjan alku- ja loppuluvut, sillä niissä näkökulma on ihmisen tuhoamisvimman uhriksi joutuneen eläimen.

Riikan vanhemmat ovat Falkenhöjdin perheen uskollisia palvelijoita Korraharjun kartanossa, mutta nälänhädän ja kulkutautien levitessä 1860-luvun loppupuolella he jäävät oman onnensa nojaan isäntäväen muuttaessa turvaan Helsinkiin. Riikan vanhemmat kuolevat ja tyttö joutuu hankkimaan elantonsa valtion hätäaputöissä Riihimäki-Pietari-radan rakentajana.

Pitkä ja roteva Riikka on vahvempi kuin kukaan miehistä, mutta viehättyy kauniista ja pienikokoisesta Danielista, joka sujuvan luku- ja kirjoitustaitonsa ansiosta nousee sakin esimieheksi. Iso-Riikka ja Keiju-Daniel löytävät hetkeksi lohtua toisistaan, mutta Riikka on heti valmis lähtemään, kun kapteeni Herman Eriksson alkaa kerätä Amurinmaalle lähtevää joukkoa.

Pysyvää työpaikkaa rautateiltä havitteleva Daniel ja Amurinmaalta uusia mahdollisuuksia toivova Riikka eroavat ilman suurempaa haikeutta, mutta laivan ollessa ankkurissa jossain Aasian rannikolla Riikka yllättää kanssamatkustajansa palaamalla metsästä sylissään vastasyntyneet kaksoset. Vanttera poika saa nimen Artturi ja tytönrääpäle nimen Ella.

Elämä Amurinmaalla osoittautuu niukaksi, mutta Riikka tuskin huomaa vaikeuksia. Heti siirtokuntaan tultuaan hän kuuli metsästä kumppania etsivän tiikerin karjaisun ja on ollut sen jälkeen oudon ilon ja halun vallassa. Öisin Riikka seisoo pihalla tähyilemässä metsänrajaa ja päivisin samoilee tiheiköissä tavoittaakseen tiikerin, vaikka maan alkuperäisiin asukkaisiin kuuluva Saša varoitteleekin: amba ei taltu.

Kymmenvuotiaat Ella ja Artturi kyllä uskovat tiikerin vaarallisuuteen. Vaikka mökin pihamaata ympäröikin korkea aita, he alkavat kehitellä keinoja joiden avulla paeta kimppuunsa mahdollisesti hyökkäävää petoa. He harjoittavat kilpaa juoksunopeuttaan ja kiipeilytaitoaan. Kuin vahingossa liikevalikoimaan alkaa ilmaantua akrobaattisia temppuja ja Ellan kohdalla myös käärmemäisen notkeita venytyksiä.

Ja minä menen, kierrän aukion voltein, hypyin ja kuperkeikoin, sydän lyö rintalastassa ja keuhkot haukkovat hellettä, tukka hajaantuu palmikosta ja liehuu kasvoilla.

Tiikerikö on syynä siihen, että Ella ja Artturi lähetetään isänsä luo Suomeen? Ja siihen, että Riikka ja Saša seuraavat jonkun ajan kuluttua perässä? Kaksosten liikunnalliset taidot osoittautuvat nyt hyödyllisiksi, sillä he pääsevät esiintymään sirkukseen ja yksityisin tilaisuuksiin, joihin Ellasta kiinnostunut paroni Aksel Falkenhöjd hankkii kutsut. Riikka tuntee hyvin paronin, ikätoverinsa, ja varoittaa tytärtään tämän pimeästä puolesta, mutta uskooko Ella?

Aksel Falkenhöjd on luonnontieteilijä. Hän on toiminut kasvipaleontologina ja kartoittajana Vega-laivalla Nordenskiöldin purjehtiessa koillisväylää vuonna 1878 ja Suomen kansallispuistokomitean edustajana hän kiertää 1900-luvun alussa Lapin tuntureilla tutkimassa suojeltaviksi sopivia kohteita. Samalla hän kuitenkin etsii kultasuonia, valtaa itselleen maa-alueita kaivoksia varten ja tuhoaa metsiä ja eläimiä. Periikö luonto vielä häneltä velkansa?

Riikan ja Ellan tarinoihin limittyy tuokioita eläintieteilijän Leonhard Stejnegerin (1851–1943) elämästä. Mies matkustaa keräämässä tietoja lintuista ja matelijoista eri puolilla maailmaa, mutta etenkin saksalaisen luonnontieteilijän Georg Wilhelm Stellerin (1709–1746) jalanjäljissä Kommodorinsaarilla.  Hän löytää merilehmän ja Pallasin kormorantin luurangot sekä seuraa turkishyljekannan kehitystä. Hän ymmärtää, miten nopeasti ihminen pystyy hävittämään eläinlajeja sukupuuttoon, jollei asiaan puututa.

Mirabilis-romaanissa Leonhard tapaa Mirabella-nimellä esiintyvän Ellan luonnontieteilijöiden kokoontumisessa Bergenissä. Heitä yhdistää se, että kumpikin on käynyt useamman kerran lähellä kuolemaa ja saanut sisimpäänsä varjon: Leonhard Georg Stellerin ja Ella lentokyvyttömän kormorantin. Leonhard kuitenkin nauttii maailmasta, kun taas Ellaa raskauttaa pohjaton suru. Joka tapauksessa tästä alkaa pitkä ystävyys ja kirjeenvaihtokumppanuus.

Pimeä vetäytyy näkökentän laidoille lepattamaan, sen mustat siivet lyövät ilmaa, ja vaikka ne eivät riitä kannattelemaan minua, tihenen linnuksi. Se on sama josta kuulin jo lapsena. Äiti kertoi kormorantin kadonneen ehkä kaikkialta, mutta minua se on seurannut meren yli.

Kirja sijoittuu aikaan, jolloin yhteiskunnassa tapahtuu suuria mullistuksia, jolloin tekninen osaaminen kehittyy ja tieto luonnonhistoriasta ja sen muutoksista kasvaa. Sen ansiosta aletaan satsata luonnonsuojeluun, mutta samalla kasvaa myös ihmisten mahdollisuus tuhota ja hävittää. Ihminen siis heiluu utuisten unelmien, täpärien onnistumisten ja hirveiden erehdysten välillä.

Mirabilis on Kytömäen aiempien romaanien tapaan kieleltään kaunis ja juoneltaan monikerroksinen. Leonhard Stejneger tuntuu aluksi irralliselta palalta, mutta kyllä hänen merkityksensä tarinalle vähän kerrassaan selkenee. Kytömäki pyörittelee ja pohdiskelee teemojaan, mutta ujuttaa tarinaan myös salaperäisyyttä. On naisia, jotka kätkeytyvät vuoren sisään. On miehiä, jotka eivät itsekään tiedä elämäänsä sisältyvää salaisuutta. Osa mysteereistä selviää kirjan lopussa, mutta eivät suinkaan kaikki.

Maailma ei kaipaa vain selityksiä vaan myös jotain ihmeellistä.

Sattumalla on ollut sormensa pelissä siinäkin, kun muutaman vuoden sisällä kolme suomalaista kirjailijaa sivuaa teoksessaan Georg Stelleriä. Aura Koivisto julkaisi vuonna 2019 hänestä tietokirjan Mies ja merilehmä ja Iida Turpeinen vuonna 2023 stellerinmerilehmän kohtaloa käsittelevän romaanin Elolliset. Nyt Anni Kytömäki kertoo Leonhard Stejnegerin välityksellä Stelleristä Mirabilis-romaanissaan. Kaikki nämä teokset kannattaa lukea, sillä ne tukevat toisiaan hienolla tavalla!

KYTÖMÄKI, ANNI: Margarita

Kustantaja: Gummerus 2020

Mikko Kilkkaniemen petinaapurina sotasairaalassa on lääkintätehtävissä toiminut Ossi Sarakorpi, siviiliammatiltaan hieroja. Ikänsä puolesta Sarakorpea ei olisi edes kutsuttu armeijaan, mutta velvollisuudentunne on ajanut hänet rintamalla. Toipumisajan jälkeen Mikko lähtee rintamalle, mutta Sarakorpi menehtyy ikävässä onnettomuudessa.

Mikko joukkuetovereineen saa kokea vartiopaikallaan pitkän rauhallisen jakson. Majapaikkana on oikea mökki ja paikalle osuneen lehmän tappaminen tuo ruoaksi lihaa. Mikolla on aikaa sukeltaa raakkuja joen pohjasta ja etsiä helmeä. Joukkuetoveri tosin varoittaa, että helmi saattaa tuoda epäonnea – ja kohta alkaakin ympärillä räjähtely ja telaketjujen kolina.

Sotakuvausten väliin lomittuu elämää 1950-luvun alusta. Kankariston kylpylässä näkökulma on pääasiassa siellä hierojana toimivan Senni Sarakorven, joka on saanut oppinsa isältään Ossilta. Hänelle yksi tärkeimmistä vieraista on tuomari Einar Kairamaa, joka vapaa-aikoinaan tutkii Suomen simpukkajokien tilaa. Senniä tämä kiinnostaa niin, että hän suunnittelee jo tuomarin kanssa yhteistä matkaa Lappiin.

Toinen tärkeä henkilö Sennille on äitinsä seuraksi kylpylään saapunut Aaro Kuusilehto. Tämän kanssa kaksikymmentäseitsemänvuotias neitonen päättää vihdoinkin kokea, millaista on se miehen ja naisen välinen ruumiillinen yhteys, josta niin paljon puhutaan. Tästä seuraa raskaus, vaikka virtaavaa vettä rakastava Senni toisinaan ajatteleekin hedelmöityneensä joessa helmisimpukoiden maidista.

Vatsanpohjassa huikenee kylmiä ja kuumia väreitä, aallot vilistävät varpaankärkiin, kieppuvat sitten takaisin ja pakkautuvat yhteen pisteeseen. Poskiin kohoaa veren hehku. Haukon yötä ja metsän huuruja, jalat ja kädet erkanevat tähdensakaroiksi. Virta juoksee lävitseni, ja taivun sen lempeen pohjaan saakka.

Sennin kohdalla valitettavasti käy ilmi, että hänen ruumiinsa hylkii sikiötä. Raju pahoinvointi jatkuu jatkumistaan ja Senni riutuu riutumistaan. Raskaudenkeskeytykseen terveydellisistä syistä eivät anna lupaa lääkärit eikä edes aborttilautakunta. Suomen valtio tarvitsee uusia kansalaisia.

Lapset eivät kuulu vain äideilleen tai isilleen. He ovat kansakunnan, valtion, lapsia, joita tarvitsemme kipeämmin kuin koskaan, jotta maamme kasvaa ja kehittyy ennalleen, entistä paremmaksikin. Synnyttäminen on naisten isänmaalleen suorittamaa asevelvollisuutta.

Lopulta ”valtion vauva” syntyy keisarinleikkauksella, mutta on liian heikko ja sairaalloinen selviytyäkseen. Sennikään ei pitkän toipumisjaksonsa jälkeen enää kykene hierojaksi, mutta opituista taidoista on kuitenkin hänelle hyötyä. Polio on alkanut levitä Suomessa ja tarvitaan lääkintävoimistelijoita halvautuneita ihmisiä kuntouttamaan. Polio-osaston ilot ja surut riipaisevat.

Kirjan kolmas kertoja on Einar Kairamaan poika Antti. Piiritarkastajana hän kiertelee metsähallituksen hoitoalueilla suunnittelemassa ja tarkastamassa hakkuita. Niinpä hän saapuu myös Kankaristoon, joka on omistajan kuoltua siirtynyt testamentin perusteella valtiolle. Kylpylästä pitäisi tehdä valtionhotelli ja miltei aarniometsänä säilyneestä Vehkasalosta virkistysalue.

Korean sodan puhkeaminen ennustaa puutavaralle hyvää menekkiä, joten testamentin määräyksistä huolimatta Vehkasalo hakataan paljaaksi. Antti yrittää suojella edes metsän halki virtaavaa Vehkajokea ja siinä asustavia helmisimpukoita, mutta hänen tietämättään joen uomaa muokataan. Simpukat ovat vaarassa mutaiseksi muuttuneessa vedessä. 

Margarita -romaanissa on ihmeellisiä tapahtumia ja yhteensattumia, mutta mystisiltäkin vaikuttaviin asioihin löytyy lopulta uskottava selitys. Yksityiskohdat loksahtelevat kohdilleen toinen toisensa jälkeen, kun salaisuudet vähitellen aukeavat niin lukijalle kuin kirjan henkilöillekin. Jopa vanhalle oravanpesälle löytyy merkitys ja uuden alun mahdollisuus.

Neljäskin kertoja kirjassa on: jokihelmisimpukka eli Margaritana margaritifera, josta tulee kirjan nimi Margarita. Tähän sisältyy paljon symboliikkaa. Turmeltuneessa joessa tukahtuvat simpukat tuovat mieleen poliopotilaat. Helmeä kivulla synnyttävä simpukka taas vertautuu Senniin. Useampaakin henkilöistä uhkaa sisintä suojaavan kuoren väkivaltainen murtaminen ja sen seurauksena kuolema. Toivoa uudesta alusta on kuitenkin vielä niin simpukoilla kuin ihmisillä.

Hengitän varovasti, sitten yhä vahvemmin. Syön, ja nälän taittuessa aistit kirkastuvat. Kipu pysyy poissa. Virta hyräilee ympärilläni. Aavistan lajitoverit, yksi on melkein vieressä. Epäröimättä astun lähemmäs.

KYTÖMÄKI, ANNI: Kivitasku

Kustantaja: Gummerus 2017

Anni Kytömäen esikoisromaani Kultarinta keräsi suosiota, kiitosta ja palkintoja. Se oli vuonna 2014 ehdolla sekä Finlandia-palkintoon että Helsingin Sanomain esikoiskirjapalkintoon ja voitti vuonna 2015 Gummeruksen jakaman Kaarlen palkinnon. Se palkittiin 2015 myös Tulenkantaja-palkinnolla eli sillä arvioitiin olevan edellisenä vuonna Suomessa ilmestyneistä kaunokirjallisista teoksista parhaat mahdollisuudet menestyä ulkomailla. Kirjan nimi ei viittaa lintuun, vaan vuorenkylkeen ja sama leikittely jatkuu myös teoksessa Kivitasku. Siinäkään ei ole kyse linnusta, vaan eräästä kirjan henkilöstä. Kenestä ja miksi -  se selviää aikanaan tässä kolmelle eri vuosisadalle ulottuvassa sukutarinassa.

Kirjan alussa eletään vuosia 1959-1960. Helena on riutanlahtelainen lukiolaistyttö, joka ajoittain pursuaa energiaa ja suuria suunnitelmia ja ajoittain haluaisi vain kuolla. Kesällä päällä on innostusvaihe ja matka Pääsiäissaarelle vanhoja kirjoitusmerkkejä ratkomaan tuntuu täysin mahdolliselta, mutta syksyllä määränpäänä onkin mielisairaala ja lobotomialeikkaus. Tietoa Helenan myöhemmistä vaiheista lukija joutuu odottamaan kirjan loppupuolelle saakka, koska kerronta keskittyy tästä lähtien vuorotellen kahteen muuhun ajanjaksoon ja kahden muun henkilön vaiheisiin. Niitä yhdistämässä ovat samat seudut: Riutanlahden kirkonkylä, Soutajainkallio, Mustasaari ja Louhurannan talo.

Louhurannassa oli vain neljä väriä, mutta niistä syntyi maailma: lumi, lehtipuiden purppura, havunvihreä, taivaan ja järven etäisten rantojen sininen.

Kuvatuista ajanjaksoista toinen alkaa Pietarissa vuonna 1849. Varakkaan aatelisperheen poika Sergei on tuomittu teloitettavaksi tsaaria arvostelevien ja maaorjien vapautta vaativien kirjoitusten ja puheiden vuoksi. Viime hetkellä tuomio muuttuu pakkotyöksi ja hemmoteltu Sergei kuljetetaan Suomeen louhimaan silmäkiveä eli pallograniittia. Täällä hänen henkilöllisyytensä tilaisuuden tarjoutuessa muuttuu ja ylhäisestä Sergeistä tulee maaorja Albert. Täällä Albert saa myös ikioman suojelusenkelin, vaikkei sitä pitkään aikaan ymmärräkään.

Toinen ajanjakso tuo tarinan nykyaikaan eli vuoteen 2011. Veka on 32-vuotias kansatieteen tutkija, mutta sairauseläkkeellä sydänvaivojen vuoksi. Hän on mielenkiintoinen hahmo jo siitäkin syystä, että hänen sukupuoltaan ei pysty kertomuksen aikana ihan varmasti päättelemään. Vekan pitäisi mennä sairaalaan tarkkailtavaksi, mutta hänpä lähteekin isoäidin mökille Louhurantaan. Mökki on pitkään ollut asumattomana, mutta luonnon tilasta huolestuneen Vekan elämänkatsomukseen alkeellisuus ja niukkuus sopivat oivallisesti. Täällä hän innostuu tutkimaan sukunsa menneisyyttä, kyselemään tietoja jotka eivät ole siirtyneet sukupolvelta toiselle ja etsimään ketjusta puuttuvia esivanhempia.

Kivitasku on paksu kirja (645 sivua), mutta pitää hyvin otteessaan. Kieli kuljettaa tarinaa kauniisti ja sujuvasti ja sallii yksityiskohdista nauttimisen hukkaamatta silti itse juonta. Monikerroksisuus on taiten rakennettua; asioita paljastuu vähän kerrassaan, palapeli hahmottuu, on kuin saisi tietoa todellisista ihmisistä ja todellisista tapahtumista. Vallitsee tietynlainen symmetria, sillä ihmiset ovat samankaltaisia ja kokevat samankaltaisia asioita eri aikakausina. On seikkailunhalua, on pakenemista toisen henkilöllisyyden taakse, on lapsen täyttymättömältä tuntuvaa toivetta saada rakkautta vanhemmiltaan. On ajan läpi vaeltavia ajatuksia, joissa menneisyys, nykyhetki ja tulevaisuus sekoittuvat. Eniten kosketti uskollisen ja uhrautuvan Katinkan kohtalo ja ajatus siitä, miten hänen lempeä ja hiljainen henkensä olisi läsnä vielä sukupolvienkin perästä.

Kallioista, kivistä ja järvistä Kivitaskussa puhutaan paljon. Kallioita louhitaan ihmisten oikkuja tyydyttämään, kulttuurimaisemia hävitetään rahan ansaitsemiseksi.

Se mikä on pirstottu kaivosten uumenissa, sulatettu ja valettu, lohkottu ja hiottu kymmeniä kertoja, kyhäytyy viimeistä yksityiskohtaa myöten uuteen muotoon… Kalleudet jököttävät seinillä ja katossa hengettöminä kuin laivojen keulakuvat. Maankuoresta irrotetuissa aineksissa ei syki sydän, kuten ei valaankaan sydän syki enää korseteissa ja vannehameissa, joihin sen luut ja hetulat ommellaan.

Viimeisten pyryjen aikaan tanner, jolla horjahtelen, uinui vielä kallion uumenissa. Nyt sille on ruudilla muovattu rujo poski, joka ensimmäistä kertaa luonnonhistoriassa tuntisi paahteen, sateen ja tuulen, Paitsi ettei kivi tunne mitään. Se vain on, ja ihminen tuntee sen puolesta.

Tunnelma on haikeahko, mutta ei toivoton. Eri aikakausien ihmisillä on kaikilla murheensa ja menetyksensä, mutta myös onnenhetkensä ja kiinnekohtansa: ystävät, rakastetut, lapset. Kaikilla on myös mahdollisuus luonnon tarjoamaan haltioitumiseen ja lohtuun. Siltaan, joka rakentuu mustarastaan laulusta.

KYTÖMÄKI, ANNI: Kultarinta

Kustantaja: Gummerus 2014

Anni Kytömäki (s. 1980) on valmistunut luontokartoittajaksi eli hänellä on jo koulutuksenkin puolesta vankka luonnon eliöiden ja elinympäristöjen tuntemus. Tämä näkyy Kytömäen esikoisteoksessa Kultarinta, jossa kuljetaan Suomen metsissä etelästä pohjoiseen ja havainnoidaan kaikilla aisteilla pienimpiäkin yksityiskohtia. Puista sammaliin, karhuista ötököihin, soista vuorenhuippuihin. Ennen kaikkea lintuja: joutsenia, palokärkiä, kuukkeleita… Kaikki tämä ammennetaan lukijalle runollisen kauniilla kielellä.

Aallot kurnuttavat kallionkoloissa. Saaren edustalla kaartelee kalalokkeja, jotka kimauttavat ilmoille teräviä ääniä kuin koettaisivat pistää hengiltä matalasti jurnuttavan meren.

Sitten tuuli solahtaa hämähäkinlankojen lomasta ja väräyttää metsää. Se herkeää kohisemaan, hakee kaikuja läheltä ja kaukaa, tapailee säveliä vielä keksimättömistä puusoittimista, kaikista yhdessä ja erikseen. Maasta latvuksiin metsä soi, rapisee, narisee ja humuaa kaikukoppansa perukoita myöten.

Kultarinta jakaantuu kahteen osaan. Vuosiluvut lukujen otsikossa kertovat missä mennään, mutta etupäässä edetään ihan ajanmukaisessa järjestyksessä. Kirjan ensimmäisessä osassa eletään vuodesta 1903 vuoteen 1926 ja kerrotaan Erik Stenforsin lapsuus- ja nuoruusvuosista pääosin hänen omasta näkökulmastaan. Erikin isä on suurten metsien omistaja, oikea patruuna, jonka unelmana on metsäteollisuuden kehittäminen. Puut merkitsevät hänelle raaka-ainetta ja rahaa. Erik puolestaan viehättyy metsien tutkimisesta ja suojelusta ja kouluttautuu biologiksi. Isä ei ihan poikansa haihattelua ymmärrä, mutta sallii kuitenkin vapautta järkiintymisen toivossa. Mutta entäpä kun Erik nai torpan tyttären, joka on toiminut aktiivisesti punaisten joukossa?  Rakkaussuhteesta syntyy Malla, joka toimii ankkurina, kun Erikin elämä alkaa hajota käsiin.

Kirjan toinen osa ajoittuu vuosiin 1926–1937 ja nyt näkökulma on Mallan. Hän on olosuhteiden pakosta joutunut sijaisperheeseen, kauaksi eroon tutuista ihmisistä ja tutuista seuduista. Kasvattivanhemmat tarkoittavat hyvää, mutta eivät ymmärrä hiljaisen lapsen kaipuuta ja vastarintaa, vaan toimivat taitamattomasti. Tai paremminkin: ajan kasvatusmenetelmien mukaisesti. Isän poissaoloa ei selitetä Mallalle mitenkään, joten ainoa keino löytää tähän jokin yhteys on hakeutua kummallekin rakkaaseen ympäristöön eli metsään. Malla ei voi myöskään välttyä maata puistelevilta poliittisilta tapahtumilta, sisällissodan jälkivaikutuksilta ja lapualaisliikkeen nousulta.

Kirja on paksuhko, sivuja 644. Ensimmäiset parisataa sivua lukee ihastuksen vallassa, nauttien osuvista luontokuvauksista ja moniulotteisista henkilöhahmoista. Sitten teksti alkaa tuntua toisaalta itseään toistavalta ja junnaavalta ja toisaalta hieman sirpaleiselta. Ratkaiseva käänne pamahtaa eteen ihan yhtäkkiä, ilman pohjustusta, mutta tämä saattaa olla tehokeinokin. Tässä kohtaa nimittäin kertoja vaihtuu Erikistä Mallaksi, joka ei tietenkään isänsä toimista paljon tiedä. Onneksi juonen imu palaa ja vie kirjan loppuun saakka, missä odottaa yllätys. Yksi kirjan henkilöistä on karhu, joka tarinan päätteeksi saa suorastaan myyttisiä ulottuvuuksia. Onko karhun inhimillistäminen kuitenkaan tarpeen muuten realistisessa kertomuksessa?  Eihän tämä toki vähennä Kultarinnan vaikuttavuutta, sillä kokonaisuutena se on todella hieno ja mieliinpainuva lukuelämys.