LINDGREN, MINNA: Kaukorakkaus

Kustantaja: Teos 2019

Kauko on 82-vuotias vireä herrasmies, jolla pää pelaa ja terveys on hyvä. Muistisairas Pirkko-vaimo on dementiakoti Unholassa, missä Kauko käy häntä katsomassa päivittäin (joskus parikin kertaa). Kauko ei kuitenkaan elä yksinään, vaan kellarikerroksessa asustavat hänen 55-vuotias poikansa Timo ja 28-vuotias pojanpoikansa Mickey. Timo ja Mickey ovat e-urheilijoita ja valvovat öisin ja nukkuvat päivisin.

Eräänä päivänä polkupyöräilijä osuu Kaukon autoon huonosti viitoitetussa risteyksessä. ”Vaarin” katsotaan syyllistyneen liikenneturvallisuuden vaarantamiseen ja häneltä otetaan ajokortti pois. Pyöräilijän (omien sanojen mukaan hirveistä) vahingoista Kaukon on tehtävä ilmoitus vakuutusyhtiöön ja sehän merkitsee älykännykän ja tabletin hankkimista, koska vakuutusyhtiön ja pankin kanssa voi asioida ainoastaan netissä.

Alkukangertelun (Selvitettävä datalouhinta, lohkoketju ja oma pää) jälkeen Kauko, entinen Tilastokeskuksen arkiston ATK-päällikkö, googlettaa jo suvereenisti. Nyt hänellä on mahdollisuus jäljittää elämänsä suurinta rakkautta, iloista ja vapaamielistä Liisaa. Nuoret tapasivat aikoinaan kesätöissä Hietaniemen hautausmaalla ja vaihtoivat suudelmia Uno Cygnaeuksen (ja Saima Harmajan) haudan äärellä. Myöhemminkin oli vielä pari sattumalta järjestynyttä kuumaa kohtaamista, mutta nyt Kauko ei tiedä edes sitä onko Liisa elossa.

Kolaroinnin lisäksi Kaukolle tapahtuu muutakin ikävää. Yhtäkkiä Unholan uusi johto katsoo vaimon hellimisen ja auttamisen intimiteettisuojan loukkaukseksi ja langettaa Kaukolle lähestymiskiellon.

   ”Ja minäkö olen nyt vaimolleni uhka?”

   ”No, ei ajatus ole aivan mahdoton, Yleensä lähestymiskielto annetaan aviopuolisolle. Henkilökunta on voinut vedota myös muiden asiakkaiden turvallisuuteen ja intimiteettisuojaan.”

   ”Minähän panin vaimoni nukkumaan. Pesin ja puin yöpaitaan, peittelin ja luin iltasadun.”

   ”Meillä on tosiaan selkeät toimintaohjeet, joilla taataan asiakkaiden turvallisuuden lisäksi hoitohenkilökunnalle parhaat mahdolliset työolot. Mikä se nimi oli?”

   ”Minun nimeni on edelleen Kauko Koskinen.”

   ”Niin, teistä on useita valituksia. Teidän jatkuva oleskelunne asiakkaiden huoneessa vaarantaa heidän intimiteettisuojan.”

   ”Hänkö, tämä toinen tiedoton nainen, onko hän – siis, hyvä tavaton, enkö minä saa nukuttaa vaimoani?”

   ”En voi tarkemmin ottaa kantaa yksittäistapaukseen, jo pelkästään potilasturva estää minua kommentoimasta, minkä lisäksi on otettava huomioon henkilökunnan vaitiolovelvollisuus. Huonehan ei ole vaimonne koti, vaan hoivapaikka…” 

 

Tähän katkeaa Kaukon kosketus vaimoonsa. Hänelle ei kerrota edes, missä Pirkko on ja missä kunnossa, koska edunvalvojaksi on määrätty Timo. Timo on onnistunut sumplimaan itsensä myös Kaukon omaishoitajaksi (ja saa siitä kuukausittain muutaman satasen), vaikka tosiasiassa Kauko hoitaa talon kaikki askareet. Ja on mitä ilmeisimmin perheen ainoa viriili mies.

Hän nousi aamulla, suoritti Nalle Puh -voimistelunsa, valmisti cappuccinon, joskus kaksikin, keitti puuroa, luki sanomalehden, kävi kaupassa, liotti linssejä, huuhtoi ja valutti kikherneitä, valmisti lounaan, tiskasi, silitti poikien valkoisia T-paitoja, lajitteli kalsareita, pyyhki pölyt sulkahuiskalla ja pinnat kostealla mikrokuituliinalla, imuroi koko asunnon, pesi pyykkiä, ripusti vaatteet kuivumaan, pilkkoi parsakaalia, porkkanaa ja bataattia, valmisti päivällisen, järjesti jätteet ja sai mahtumaan seitsemän tyhjää maitotölkkiä sisäkkäin, vei lasipurkit marketin vieressä olevaan keräyspisteeseen ja melkein menetti kuulonsa siinä metelissä, joka syntyi tyhjään keräysastiaan putoavista lasipurkeista, pesi vessat ja kylpyhuoneen kaakelit, jopa niiden saumat, viikkasi silittämänsä lakanat ja tyynyliinat, katsoi iltauutiset molemmilta kanavilta ja meni nukkumaan.

Ikäihmisiin suhtautumisesta ja heidän kohtelustaan Lindgren lataa täysillä. Valitettavan todenmukaiselta tuntuvat laitokset haamuhoitajineen ja osastoineen

jossa makasi kymmeniä hänen kaltaisia tapauksiaan, ajatuksensa ja persoonansa kadottaneita vanhuksia vailla parempaa paikkaa. He olivat liian sairaita dementiakotiin tai parannettaviksi. Saattohoidoksi sitä ei voinut kutsua, pikemminkin odotussaliksi, jossa henkilökunnan törkein tehtävä oli laskea työvuoron päätteeksi vielä elossa olevat ja verrata lukua työvuoron alun tulokseen. Vuoteissa viruvia puolikuolleita makuutettiin neljän hengen huoneissa. Hoidoksi kutsutun passiivisen prosessin ytimessä oli kärsivällisyys, sillä oli jaksettava vain odottaa, että sairaalabakteeri, huonosti pureskeltu näkkileipä tai mikä tahansa armollinen vastus korjasi pois vanhusten hauraat sielunrippeet.

Kirpeistä lausunnoista huolimatta Kaukorakkaus on yleissävyltään kepeähkö. Henkilöhahmoista etummaisena on Kauko, joka absurdeissakin tilanteissa säilyttää mielentyyneytensä ja kiihtyy kipuasteikolle vain silloin, kun kyse on Liisasta. Hykerryttäviä persoonia ovat esimerkiksi taukoamatta puhua pulputtava eläkeläisrouva tai Kaukon jälkipolvi, joka toki kunnioittaa ”äijää”, mutta ihan lojaalisti myös käyttää tätä hyväkseen.

Miten sitten lopulta käy? Itsenäistyvätkö Timo ja Mickey? Menestyykö Mickey e-urheilijana? Romuttaako haudankaivaja Kaukon haaveet? Löytääkö Kauko Liisansa ja haluaako Liisa tulla löydetyksi?

LINDGREN, MINNA: Vihainen leski

Kustantaja: Teos 2018

Terhakka 74-vuotias Ulla-Riitta Rauskio (Ulla, Ullis) iloitsee tuoreesta leskeydestään. Avioliitto ei alun perinkään ollut hyvä eivätkä viimeiset kaksitoista vuotta omaishoitajana lisänneet kiintymystä. Nyt on vihdoinkin koittanut vapauden aika!

Paitsi että Ullan keski-ikäiset lapset Marko ja Susanna saavat isän kuoleman jälkeen päähänsä, että myös äiti horjuu kuoleman partaalla. Seniili ja avuton vanhus, luultavasti puolikuurokin. Ainakin ÄITIKULLALLE puhutaan kuin lapselle, yksinkertaisin lausein ja suurin kirjaimin. Ullan mustan huumorin sävyttämät oivallukset ja tokaisut eivät aukea Markolle ja Susannalle ollenkaan, vaan lujittavat käsitystä vakavasta sekavuudesta. 

Ulla sietää aikansa lastensa käytöstä, vahtimista ja tenttaamista. Oikeastaan häntä jopa huvittaa jälkeläisten venkoilu, kun voi aina osoittaa voitonriemuisesti hallitsevansa sekä tietokoneen käytön että oikeaoppisen kiinteistökaupan. Raja tulee vastaan, kun Marko ja Susanna vievät hänet väkisin palvelutaloon tutustumaan. Kokemus on lähes painajaismainen ja Ullan palaute tulikivenkatkuinen.

   Vain minun omat lapseni eivät hyväksyneet sitä, että elämä jatkui. Heidän huolellinen suunnitelmansa minun hautaan saattamisekseni oli luhistunut pala palalta. Viisaampi olisi sanonut sen heille jo Ollin hautajaisissa, mutta minä en ollut viisas. Minä annoin heidän mennä liian pitkälle, koska ajattelin heidän tarvitsevan aikaa. Mutta eihän kenelläkään ollut aikaa, kaikkein vähiten meillä, jotka päätoimisesti ikäännyimme. Meidän aikamme karkasi käsistä, valui sormien välistä ja vain onnekkaimmat saivat jatkoaikaa, kuten Valtonen, ja siksi oli tartuttava jokaiseen hetkeen.

Ullan suunnittelema uusi elämä ei siis noin vain aukeakaan. Paluu kouluaikaisten ystävien pariin ei täytä odotuksia - liiaksi eri suuntiin on ajauduttu. Ikätoverien kohdalla pitää myös varautua siihen, että kuka tahansa saattaa sairastua vakavasti ja kuolla. Mitä Ullalle vapaa-ajan täytteeksi? Virkkausta? Sukututkimusta? Hedelmäpelejä? Vapaaehtoistyötä? Vai löytyykö sittenkin vielä hyvä ihmissuhde, ehkä rakkauskin...

Se, mikä eniten suututtaa Ullaa, on viranomaisten ja nuorten ihmisten suhtautuminen ikääntyneisiin ikään kuin kyseessä olisi yksi yhtenäinen ryhmä nimikkeellä ”hoivattavat”. Välillä Ullan ajatukset muuttuvat raivoisaksi ärräpäiden ryydittämäksi huudoksi, kunnes usko omaan itseen taas palaa.

   Ikä ei totisesti ollut pelkkä numero, se oli kaikkea tätä, mitä peilistä näin. Joillekin samaa numeroa kuluttaville se oli muistisairauksia, syöpädiagnooseja ja parantumattomia tauteja, monille myös kihtiä, kulumia ja kaihileikkauksia. Mitä enemmän tuijottelin itseäni, sitä varmemmaksi tulin kuitenkin siitä, että olin iän myötä vain paremmaksi muuttuvaa sorttia. Olin terve ja elossa, seisoin omilla jaloillani ja muistin, kenen kylpyhuoneessa itseäni tarkkailin.

Lindgren tietenkin kärjistää, mutta asenteet ovat tunnistettavissa. Kevyttä ja hauskaa tekstiä, silti myös ajatuksia herättävää.

KEVYTTÄ JUHANNUKSEKSI

LINDGREN, MINNA: Ehtoolehdon tuho

Kustantaja: Teos 2015

Minna Lindgren (s. 1963) jatkaa suuren suosion saavuttanutta sarjaansa vanhusten palvelutalosta Ehtoolehdosta. Ensimmäinen osa Kuolema Ehtoolehdossa ilmestyi vuonna 2013 ja seuraavana vuonna siihen jatkona Ehtoolehdon pakolaiset. Kolmas osa on pahaenteisesti nimeltään Ehtoolehdon tuho.

 Yli 90-vuotiaat ystävykset Siiri, Irma ja Anna-Liisa palaavat remontin jälkeen Ehtoolehtoon, mutta kaikki on muuttunut. Enää ei ole hoitajia, siivoojia tai keittäjiä, vaan vanhusten on opeteltava käyttämään älyseinää, älyjääkaappia ja 3D-ruokatulostinta. Siivous sujuu sinällään aika sympaattisen oloisilla roboteilla ja sairauksiin voi hakea apua Itsetohtorikioskilta. Jonkinlaista seuraa saa joka puolella vilistävistä rotista.

Siirin pieni kaksio oli täynnä antureita, tunnistimia, siruja, lähettimiä ja kameroita, jotka seurasivat hänen elämäänsä. Jossain patjan uumenissa oli sekin valpas vempele, joka tarkkaili häntä tauotta unen aikana ja laski jokaisen liikkeen paremman tekemisen puutteessa.

Ainoat auttajat Ehtoolehdossa ovat Herätys tänään -lahkon vapaaehtoiset, joita älyseinä hälyttää tarvittaessa paikalle. He saarnaavat lähimmäisenrakkautta ja auttamishenkeä, mutta taitavat tosiasiassa vain tavoitella vanhusten omaisuutta. Paljon käytännön apua heistä ei ole. Nuori Jerry käy vetämässä opastustuokioita ja vastaamassa kysymyksiin, mutta onnistuu vain sekoittamaan vanhusten päät entisestään. Aina eivät koneetkaan toimi niin kuin pitäisi, jolloin seuraukset vaihtelevat ärsyttävästä traagiseen. Lindgren irrottaa tapahtumista omalaatuista huumoria, mutta toisaalta tämä tulevaisuudennäkymä on ihan liian todentuntuinen, jotta se pelkästään naurattaisi.

Nyt palvelutalo oli monitoroidun vanhustenhoidon pilottihanke, jonka perustamista ja toimintaa tuki kolme eri ministeriötä. Poliitikot ja liikemiehet uskoivat, että vanhusten muuttaminen laboratorioeläimiksi oli yhteiskunnan pelastus ja tulevaisuuden globaali ratkaisu maapallon räjähtävimpään ongelmaan, vanhuksiin.

Ehtoolehdon tilanteeseen on puututtava, niin yritteliäät rouvat Siiri ja Irma päättävät. Aika ryminää siitä seuraakin, mutta tarina jää sen verran kutkuttavasti auki, että toiveita jatko-osasta on.

LAURAIN, ANTOINE: Punaisen muistikirjan nainen

Kustantaja: WSOY 2015

Alkuteos: La femme au carnet rouge

Suomennos: Lotta Toivanen

Antoine Laurain on 1970-luvun alussa syntynyt ranskalainen kirjailija, toimittaja, käsikirjoittaja ja elokuvaohjaaja, jonka harrastuksena on antiikkikellojen kerääminen. Laurain herätti vuonna 2012 kansainvälistä huomiota presidentti Mitterrandin aikaan sijoittuvalla faabelinomaisella romaanillaan Le Chapeau de Mitterrand. Suosiota kasvatti edelleen romanttinen Punaisen muistikirjan nainen.

Kirjakauppias Laurent ottaa eräänä aamuna talteen harvinaisen upean käsilaukun jäteastioiden päältä. Laukusta ei löydy mitään henkilötietoja, mutta kylläkin mielenkiintoisia tavaroita kuten hieroglyfiavaimenperä, Patrick Modianon Laure-nimiselle naiselle omistama romaani sekä punainen muistikirja, johon on kirjattu muistettavia asioita, pelottavia asioita ja pitämisen arvoisia asioita. Näiden johtolankojen avulla Laurent alkaa jäljittää laukun omistajaa, apunaan terhakka tyttärensä Chloé.

Miltä näytti tämä Laure, joka piti puutarhalounaista, pelkäsi punamuurahaisia, rakasteli unissaan mieheksi muuttuneen lemmikkieläimensä kanssa, käytti korallinväristä huulipunaa ja oli saanut kirjaansa omistuskirjoituksen Patrick Modianolta?

Punaisen muistikirjan nainen on sievä pieni rakkaustarina, joka ei tarjoa mitään yllättävää, mutta on kuitenkin juonikuvioiltaan todella taitavasti rakennettu. Tyyli on hauskasti vaihtelevaista: välillä pitkiä pätkiä tajunnanvirtaa ja sitten taas lyhyitä toteavia lauseita. Lempeä huumori saa hyvälle mielelle.

Anne Gavaldan viimeisimmässä suomennoksessa Parempaa elämää on samankaltainen juoni eli etsitään kadonnutta henkilöä muutaman tiedonmurusen avulla. Punaisen muistikirjan nainen on kuitenkin kiinnostavampi ja vetävämpi jo suoraviivaisemman tyylinsäkin ansiosta. Se, että teoksessa puhutaan paljon kirjoista, kirjailijoista ja lukemisesta, tuo väistämättä mieleen toisen ranskalaisen eli Jean-Paul Didierlaurentin romaanin Lukija aamujunassa.  

KAKSI DEKKARIA JUHANNUSLUKEMISEKSI

LINDGREN, MINNA: Ehtoolehdon pakolaiset

Kustantaja: Teos 2014

Siiri Kettunen heräsi kauheaan meteliin ja luuli joutuneensa helvettiin. Hän kuunteli yläpuoleltaan tulevaa jyrinää, seinän takaa kuuluvaa pauketta ja jostain kaukaa kantautuvaa ryskettä ja muisti, että Ehtoolehdossa oli jo jonkin aikaa uhkailtu asiakkaita putkiremontilla.

Ehtoolehdon pakolaiset on itsenäinen jatko-osa vuonna 2013 ilmestyneelle ja suuren suosion saavuttaneelle Kuolema Ehtoolehdossa -teokselle. Kirjojen nimeämä Ehtoolehto on helsinkiläinen vanhusten palvelutalo, jossa kaiken aikaa tapahtuu jotain kummallista ja epäilyttävää ja jopa vanhuksille vaarallista. Nyt rakennus on muovin peitossa ja kiroilevien miesten temmellyskenttänä. Seinät rysähtelevät ja pölysavu leijailee, mikä pelästyttää jotkut uskomaan, että Neuvostoliitto on hyökännyt Helsinkiin. Lopulta vain sitkein sissi jää lymyämään rakennuksen uumeniin ja kaikki muut hankkiutuvat kuka minnekin. Tarmokas Siiri saa idean kimppakämpästä ja Anna-Liisan tuore aviomies pystyy tarjoamaan Hakaniemestä sopivan asunnon, hieman oudon kyllä satiinilla päällystettyine seinineen, pyöreine sänkyineen ja alapesualtaineen.

Kirjassa on herkullisia henkilöhahmoja. Yhdeksänkymppiset rautarouvat ovat tietenkin omaa luokkaansa, filosofisen rauhallisia, pienistä asioista nauttivia ja valmiita kaikkeen uuteen. Kuolema on heille luonnollinen osa elämää ja joskus jopa tervetullut tapahtuma. Nuoret kotiavustajat saavat vanhoilta rouvilta hieman opastusta ja äidillisiä neuvoja, vaikka kauhistuttavat etenkin Anna-Liisaa ronskilla ja kielioppivirheitä vilisevällä puheellaan. Afrikkalaisten maahanmuuttajien kanssa Siiri vaihtaa ruokareseptejä ja löytää tapoja tuottaa molemmille osapuolille hyötyä ja iloa. Tämä onkin kirjan opetus: avosydäminen löytää ystäviä mistä vain.

Ehtoolehdon pakolaiset on lämminhenkinen veijaritarina, mutta myös ironinen kuvaus vanhusten asemasta. Ikäihmisten mielipidettä remontista ei kysellä eikä heidän turvallisuudestaan huolehdita. Ylimielinen projektipäällikkö suoltaa tyhjää:

Ja jep. Huomenta, jengi! Sinikka tuossa sanoi seikkailu, ja seikkailu onkin hyvä sana.

Palvelutalon asukkaiden oikeuksia ei kukaan valvo, vaan heitä rahastetaan tunnontuskitta. Maksu asunnosta juoksee kaikkine mahdollisine lisäkuluineen, vaikka vanhus asuisi omalla kustannuksellaan muualla remontin ajan. Kuntoutusjaksolla olevan on otettava kotihoidon palvelut vastaan, vaikkei haluaisi eikä itse asiassa oikein tarvitsisikaan. Kotiavustajat taas ovat ammattitaidoltaan ja palveluhalultaan vaihtelevaa porukkaa, joka saapuu asiakkaan luo milloin sattuu ja joskus ei ollenkaan. Eivät toki vanhuksetkaan kaikki puhtaita pulmusia ole.

Minna Lindgren on kirjoittanut kirjan, joka sekä nostaa hymyn huulille että aktivoi ajatuksia. 

BRADLEY, ALAN: Piiraan maku makea

Kustantaja: Bazar 2014

Alkuteos: The Sweetness at the Bottom of the Pie

Suomennos: Maija Paavilainen

Kanadalaisen Alan Bradleyn (s. 1938) työ radio- ja televisioinsinöörinä kesti vuosikymmeniä, mutta samaan aikaan hän loi myös kirjailijan uraa: käsikirjoituksia televisiolle, novelleja ja muistelmia. Vuonna 2007 Bradley otti vaimonsa yllytyksestä osaa englantilaiseen Debut Dagger-kilpailuun ja voitti sen Flavia de Lucea käsittelevällä romaaninluonnoksella. Hän sijoitti kirjan Englantiin ja tavoitti peribrittiläisen tunnelman varsin hyvin, vaikkei ollut maassa koskaan käynytkään. Tästä lähti kehittymään kokonainen Flavia de Luce –sarja, jossa tähän mennessä on ilmestynyt kuusi osaa.

Piiraan maku makea sijoittuu englantilaiseen maalaiskylään ja vuoteen 1950. De Lucen perhe asuu vanhassa Buchshawn kartanossa, suvun perinteiden ympäröimänä. Äiti on julistettu kuolleeksi, joskaan hänen ruumistaan ei ole koskaan löydetty (kehittyykö tästä jatkossa jotain?). Isä elää omassa maailmassaan ja tutkii postimerkkejä. Sisaret ovat inhottavia ja kiusaavat Flaviaa niin sanoin kuin teoin. Tosin Flaviakaan ei ole lempeä hymytyttö, vaan kehittelee enoltaan perimässä laboratoriossa kiusallisia yllätyksiä läheisilleen. Tyttö on 11-vuotiaana jo täysin sisällä kemian saloissa ja tavattoman innostunut etenkin myrkyistä.

Oli kemiallisessa mielessä loogista, päättelin, että jos sekä alkalisuola että kanaliemi olivat parannuskeinoja, niin elähdyttävä vaikutus täytyikään olla lasillisella poreilevaa kanalientä!

Eräänä päivänä keittiön rappusilta löytyy kuollut kurppa, nokassaan postimerkki. Miksi isä hermostuu siitä aivan hirveästi? Entäpä sitten, kun Flavia löytää kurkkupenkistä kuolevan miehen? Kuka hän on? Onko mies murhan uhri? Flavia ryhtyy selvittelemään arvoitusta penkomalla arkistoja ja haastattelemalla ihmisiä ja käyttämällä välillä hieman kierojakin konsteja. Lopulta hän ratkaisee murhan kemiantaitojensa ansiosta.

Kirjassa on leppoisaa vanhanajan henkeä ja sitä suositellaankin neiti Marplesta ja Viisikko-kirjoista pitäville. Tyyli on hieman lapsenomainen, nuoresta sankarittaresta johtuen, ja samalla salakavalan ilkikurinen. Keskustella voi toki siitä, onko Flavian hahmo ihan uskottava, mutta tavanomaisesta poikkeava ja piristävä hän joka tapauksessa on. Kirja sopii kaikille niille, jotka ovat kyllästyneet yhä raaemmiksi käyneisiin dekkareihin ja kaipaavat tilalle älyä ja nokkeluutta. 

LINDGREN, MINNA: Kuolema Ehtoolehdossa

Kustantaja: Teos 2013

Minna Lindgren (s. 1963) on koulutukseltaan musiikkitieteilijä. Ennen vapaaksi toimittajaksi jäämistään hän toimi pitkään Yleisradiossa erilaisissa tehtävissä ja sai mm. Kirkon tiedonvälityspalkinnon vuonna 2007 projektista Jumalainen heinäkuu. Vuonna 2009 Lindgren kirjoitti Helsingin Sanomien kuukausiliitteeseen artikkelin siitä, miten hänen isänsä toivomus saada kuolla ilman viivytyksiä ja turhaa hoitoa oli kaatua hoitokodin ja sairaalan byrokratiaan. Tästä artikkelista Lindgren sai Bonniersin suuren journalistipalkinnon. Kuolema Ehtoolehdossa -teos lienee saanut alkunsa näistä kokemuksista.

Ehtoolehto on helsinkiläinen palvelutalo, jossa alkaa tapahtua kummia. Yksi miesasukas raiskataan suihkussa. Rakastettu nuori kokki Tero kuolee ja toinen työntekijä irtisanotaan. Asukkaiden huoneista viedään tavaroita ja pankkitileiltä velotetaan omituisia maksuja. Tässä riittää ihmeteltävää, etenkin hyväkuntoisella ja suhteellisen selväjärkisellä ydinporukalla. Yksi jäsenistä on 94-vuotias Siiri Kettunen, jonka välityksellä lukija tutustuu henkilöihin ja tapahtumiin.

Siirin lempihuveja on matkustella raitiovaunulla ristiin rastiin, katsella ihmisiä ja rakennuksia. Hän tietää Helsingissä kaikkien tärkeimpien rakennusten arkkitehdit ja omaa vankan mielipiteen talojen kauneusarvoista. Myös jokainen raitiovaunulinja saa häneltä arvosanan tunnelmansa perusteella. Siirin ystävätär on iloluontoinen Irma, joka pitää punaviinistä ja laulamisesta. Porukkaan kuuluu vielä entinen äidinkielenopettaja Anna-Liisa, joka huolehtii kaikkien oikeaoppisesta kielenkäytöstä ja järjestelmällisyydestä. On myös entinen diplomaatti, joka liehittelee Siiriä (ja muitakin naisia).

Palvelutalossa huhut kiertävät. Henkilökunta tuntuu elävän omissa maailmoissaan ja turvautuvan aina vain runsaskätisempään lääkkeiden annosteluun. Yhä useampi asukkaista muuttuu sekavaksi ja joutuu suljetulle dementiaosastolle (mikä useimpien mielestä on paljon pelottavampi asia kuin kuolema). Siinä vaiheessa kun Irmakin ajautuu sairaalakierteeseen, on Siirin ja Anna-Liisan mitta täysi. Onneksi rouvia auttelee Teron hautajaisissa bongattu Mika, joka kaljustaan ja nahkatakistaan huolimatta on ihan oikea enkeli.

Mitä Ehtoolehdossa sitten tapahtuu? Siitä ei ole täyttä varmuutta Kuolema Ehtoolehdossa luokitellaan dekkariksi, mutta sitä se ei oikeastaan ole. Pikemminkin se on vanhustenhuoltoon kohdistuva kritiikki, jossa osansa saavat niin viranomaiset kuin lähiomaiset. Paikoin teos on miltei ahdistava, mutta onneksi reippaat vanhukset osaavat ottaa ilon irti elämästä. Syö ja juo sitä, mistä nautit! Unohda mokat! Rakasta!

kirjan loputtuakaan, koska kertoja-Siirin muisti ja ymmärrys eivät täysin riitä kokonaiskuvan hahmottamiseen.