KOKANDER, JENNI: Yksi miljoonasta

Kustantaja: Tammi 2022

Kuka sinä olisit, jos kuolisit nyt?

Mikael on kahdeksanvuotias koululainen, joka yrittää parhaansa mukaan pitää perheen julkisivua yllä. Maari-äiti on useiden masennusjaksojen jälkeen vajonnut nyt niin syvälle, ettei jaksa enää edes nousta sängystä. Mikael laittaa ruokaa, siivoaa, pesee pyykit ja myös äitinsä hiukset. Mikael väärentää äitinsä nimikirjoituksen koulusta tulleisiin viesteihin ja käyttää äitinsä pankkikorttia.

Hän on oppinut hyväksi siivoojaksi. Piilottajaksi. Kätkemään murheet lipaston laatikkoon ja salaisuudet sängyn alle. Hän tietää, että todellisuus pitää salata.

Kun Mikael eräänä aamuna löytää polkupyörää hakiessaan varastosta kuolleen naisen, hän ei ilmoita asiasta kenellekään, vaan pakenee. Kouluunkaan hän ei uskalla mennä. Kaikki tämä, jottei äidin tilanne paljastuisi viranomaisille. Kirjan mielenkiintoisimpia osuuksia ovatkin ne, joissa tapahtumia tarkastellaan lapsen silmin.

Poliisi saa pian selville, että kyseessä on murha ja että uhri on kerrostalon asukas, lentoemäntä Orvokki Huovinen. Takaumin selvitetään, mitkä asiat ovat johtaneet Orvokin kuolemaan. Poliisikuulusteluissa uhrin tunteneet henkilöt kertovat hänestä kauniisti, mutta esille tulee myös alkoholiongelma ja suhde naimisissa olevan mieheen. Ennen kaikkea mainitaan Orvokkia kalvanut suuri suru: Kuisma-veljen itsemurha. Onko Orvokki ehkä halunnutkin kuolla?

Yksi miljoonasta ei ole dekkari, vaikka siinä tapahtuukin väkivaltainen kuolema ja vaikka etsitäänkin tekoon syyllistynyttä. Kirja on ennemminkin pohdintaa elämän sattumanvaraisuudesta. Ihminen pelkää erilaisia asioita, mutta pelkääminen ei silti muuta millään tavoin kohtaloa, joka kulkee vääjäämättä kulkuaan. Mihinkään ei pysty valmistautumaan, ei omaan kuolemaan eikä rakkaan ihmisen menetykseen ja sen aiheuttamaan suruun.

On järjetöntä pelätä, että lentokone putoaa. Ei se, että on puristanut rystyset valkoisina penkkiä pelasta, jos kone syttyy tuleen. Ei suruun ja menetykseenkään voi valmistautua. Yhtä järjetöntä on sanoa, että todennäköisyydet ovat puolellamme. Joku on kuitenkin se yksi miljoonasta.

Kirjan henkilöt tuntuvat esittävän rooleja. Herkkä ja hiljainen nuorukainen lähtee rauhanturvaajaksi Afganistaniin, koska haluaa olla kuin isänsä. Leski vaikuttaa rauhalliselta ja tasapainoiselta, mutta on täynnä raivoa. Psykologi auttaa muita, vaikka on itse pirstaleina. Mikael esittää tavallista koulupoikaa, vaikka joutuu kantamaan aikuisen vastuuta. Orvokilla rooleja on ainakin kaksi: tyytyväinen toinen nainen ja peloton lentoemäntä.

Minä näen peilissä lentoemännän, joka on helvetin hyvä työssään. Itse asiassa paras kaikista. Enkä ikinä halua kenenkään tietävän, että univormun sisällä olen minä, piilossa.

Kokander ottaa henkilöidensä suulla kantaa monenlaisiin asioihin. Kannattaako työhyvinvointikyselyihin vastata rehellisesti? Miten raskas on lastensuojelussa työskentelevän vastuu? Miten ennakoida itsemurhan uhka? Entä uskon merkitys ihmisen elämässä, kun erilaiset suuntaukset taistelevat keskenään?

…äiti valitsi väärän jumalan, joka ei mahtunut samaan taloon niiden isän jumalien kanssa. Minä en ymmärrä miksei ne jumalat voi olla kavereita keskenään. Eikö se olisi jumalillekin parempi, jos ne ei riitelisi? Kun niidenhän pitäisi olla pelastus ja rakkaus.

Yksi miljoonasta -teoksen loppuratkaisu on hieman yllättävä, mutta tarkemmin ajateltuna kyllä ihan perusteltu. Henkilöt ovat kuitenkin jääneet tarinan aikana sen verran etäisiksi, etteivät heidän tekonsa ja kohtalonsa suuremmin järkytä.

KOKANDER, JENNI: Sukupuuttoon kuolleiden planeetta

Kustantaja: Tammi 2020

Jenni Kokander (s. 1980) on koomikko ja näyttelijä, joka muistetaan ehkä parhaiten Putous-televisiosarjasta ja Elvi-tädin roolista Risto Räppääjä -elokuvissa. Sukupuuttoon kuolleiden planeetta on Kokanderin esikoisteos.

Sukupuuttoon kuolleiden planeetta -teoksessa risteilee ihmissuhteiden tiheä ja yllättävä verkosto. Ihmiset tuntevat toisiaan työelämän tai sukulaissuhteiden kautta, yhteisten harrastusten tai satunnaisten kohtaamisien välityksellä. Jokin suhde kestää ikuisesti, joku jää vain hetken kosketukseksi.

Kirjan ensimmäisessä luvussa Liisa ottaa hoidettavakseen pikkusiskonsa vauvan, koska päihdeongelmainen Maija ei tässä vaiheessa pysty lapsesta huolehtimaan. Mummikin olisi halukas huoltajaksi, mutta siihen ehdotukseen niin Maija kuin Liisakin suhtautuvat jyrkän kielteisesti: heidän äitinsä ei olisi tehtävään sovelias. Tosin Liisallakin on vauvan kanssa ennakoitua raskaampaa, sillä kotona hänen avukseen tulee vain Martti-kuopus, erityislapsi.

Liisan tarinassa esiintyvät jo useimmat kirjan keskeistä teemoista. Ensinnäkin äitisuhde. Liisan ja Maijan itsekeskeinen äiti on aina halunnut poimia ihmissuhteista parhaat palat ja jättänyt vaikeat ja arkiset asiat muiden hoidettaviksi. Niinpä Liisa on jo pienenä ottanut perheen vastuunkantajan roolin ja kehittynyt ihmiseksi, joka kantaa muita hartioillaan pysähtymättä koskaan huolehtimaan omasta jaksamisestaan tai omista toiveistaan.

Toiseksi miehen ja naisen perustavanlaatuinen kyvyttömyys ymmärtää toisiaan. Liisa sanoo työmatkaa suunnittelevalle Jarmo-puolisolleen ”on helpompaa, että sä lähdet”, mutta onko sanojen takana sittenkin toive ”älä jätä minua selviämään yksin”? Miten Liisa odottaa Jarmon reagoivan? Puolisot toki rakastavat toisiaan yhä, mutta jatkuva epätietoisuus toisen todellisista ajatuksista enteilee luovuttamista.

Kolmantena teemana on isien ja poikien välinen etääntyminen. Jarmo on työnsä vuoksi matkustellut paljon ja paneutunut tutkimuksiinsa täysillä. Esikoinen Mikko ilahtui pienenä aina isän palatessa kotiin, mutta nyt teini-ikäisenä hän tuntuu olevan joko välinpitämätön tai kiukkuinen. Silti hänen mielensä pohjalla saattaa yhä kyteä toive tasavertaisena kohtaamisesta ja molemminpuolisesta ymmärryksestä.

Maailma rakentuu uudelleen. Uusia isiä ja äitejä. Uusia poikia, joilla on haaveita. Uusia poikia, joilla on omat unelmansa.

Neljänneksi sisarusten välit, jotka eivät aina ole ollenkaan tasavertaiset. Liisa on voimakas ja pikkusisko Maija autettava, mutta Tapanin, kuuluisan runoilijan, ja hänen veljensä Juhanin kohdalla tilanne on toisenlainen. Veljekset tukevat ja auttavat toisiaan kyllä yhtäläisesti, mutta silti Juhani tuntee tulevansa aina nähdyksi ”Tapanin veljenä” eikä omana itsenään. Niin surullinen kuin Tapanin kuolema olisikin, se merkitsisi Juhanille myös vapautta.

Tapsa on päässyt Siratolukselle, vai mikähän sen planeetan nimi nyt olikaan. Pikkupojasta asti hän on kertonut tulleensa sieltä ja päätyvänsä sinne. Siellä elävät kaikki sukupuuttoon kuolleet. Siellä hän painaa päänsä mammutin karvaiseen kylkeen, naurahtaa ja nukahtaa. Hyvää yötä runoilija.

Sitten on vielä mammuttiteema. On ihan konkreettisesti Siperian ikiroudan säilömä ja Helsingin taidemuseon näyttelyyn tuotu mammutinpoikanen, joka aikoinaan oli maapallon ilmastossa tapahtuneen muutoksen uhri. Ilmastonmuutosta kohti ihmiskunta on nytkin vääjäämättä menossa, mutta koko maailman loppua se ei tarkoita. Elämä jatkuu jossain muodossa ja muistot jäävät.

Kun avaan silmäni, näen edessäni ryppyisen ruskean elukan. Se näyttää vähän norsulta tai ehkä kuitenkin vaahteranlehdeltä. Se on kauneinta ja surullisinta, mitä olen koskaan nähnyt. Minua itkettää kaikki ja samalla tuntuu niin onnelliselta, että voisi pissata housuun.  Tiedän, että kannan tätä mammutinpoikasta mukanani ihan aina. Ja kun minä kuolen sukupuuttoon, vien muiston mukanani mummille taivaaseen.

Mammuttia käytetään kirjassa myös symbolisesti. Jokaisella ihmisellä on oma mammuttinsa, oma menneisyytensä, jota ei enää voi elää uudelleen. Mammutti saa ajattelemaan pois hiipuneita rakkaita ja omaa kuolevaisuutta, mutta sävy on lohduttava. On olemassa planeetta, jonne kaikki pääsevät ja jolta rakkaat meitä lempeästi katselevat.

Kun äitini kuoli, hyvästelin hänet unessa. Näin ainakin muistini väittää. Unessa hän kertoi minulle planeetasta, jolla kuolleet elävät. Hän maalasi eteeni maiseman, jossa hän ratsastaa vaaleanpunaisessa hiekassa mammutin selässä ja katselee kaukoputkellaan, että minulla on kaikki hyvin. Hän lupasi, että kuolemanpelko loppuu kuolemaan. ”Kuolemalla kuoleman voitat, kun ymmärrät, ettei sitä ole.”

Sukupuuttoon kuolleiden planeetta -teoksen kansi saattaa näyttää lastenkirjan kannelta, mutta itse teos sisältää viisaita oivalluksia elämästä ja ihmisenä olemisesta ja lempeää lohdullisuutta suhtautumisessa kuolemaan.