RATINEN, SUVI: Pakolainen

Kustantaja: Otava 2025

Kansi: Piia Aho

Viipurissa vuonna 1878 syntynyt Aino oli runoilija, suomentaja ja fennomaani Julius Krohnin tytär. Vuonna 1900 hän meni lyhyen tuttavuuden jälkeen naimisiin itseään kymmenen vuotta vanhemman virolaisen diplomaatin Oskar Kallaksen kanssa ja menetti samalla Suomen kansalaisuuden. Lanko oli kyllä varoittanut: älä mene ulkomaalaisen kanssa naimisiin… jos menet, ei sinusta voi tulla suomalaista kirjailijaa.

Virosta Aino kuitenkin löysi uuden innoituksen kirjalliseen tuotantoonsa. Vaimon ja äidin roolit sen sijaan eivät Ainolle sopineet. Hän synnytti viisi lasta, joista yksi kuoli vain kolmen päivän iässä. Rakastumaan altis Aino uskoi löytäneensä sielunkumppaninsa Eino Leinosta ja Oskarin järkytykseksi suunnitteli hetken avioeroakin ajattelematta juurikaan lapsiaan.

Viron itsenäistyttyä Oskar oli kaksitoista vuotta suurlähettiläänä Lontoossa ja Aino pääsi suuren maailman makuun, vaikka rakkain paikka hänelle olikin Kassarin saari Hiidenmaalla. Viron itsenäisyys päättyi 1940 neuvostomiehitykseen. Se tuotti Kallaksen perheelle surua: Sulev-poika teki itsemurhan NKVD:n kuulustelujen jälkeen ja tytär Laine kuoli puna-armeijalaisen harhaluodista.

Pakolainen-teos kuvaa kronologisesti  - joskin muistojen värittämänä - Aino Kallaksen viimeisiä elinvuosia. Vuonna 1944 saksalaismiehitys on ohi ja puna-armeija vyöryy jälleen Viroon. Tuhansien muiden virolaisten tavoin myös Aino ja Oskar pakenevat maasta. Ensin he tulevat Suomeen, mistä jatkavat oman turvallisuutensa vuoksi Ruotsiin, joka on avannut ovensa pakolaisille.

Murhetta riittää. Henkisesti ja fyysisesti hauras Oskar kuolee Tukholmassa vuonna 1946. Ruotsiin lapsiensa kanssa saapunut Virve-tytär huolehtii Ainosta, mutta pelkää Viroon jääneen puolisonsa puolesta. Rahat ovat vähissä. Lisäksi ruotsalaisten myötätunto pakolaisia kohtaan on lopahtanut, kun nämä eivät rauhan tultuakaan palaa synnyinmaahansa eli Viron neuvostotasavaltaan.

   Hän tuntee, miten raivo ja kipu nousevat, ymmärtämättömyys pakolaisten asemaa kohtaan sattuu taas kuin tuttu huitaisu puukolla,

   vaikka ei ole hänen syytään, että Diakonissalaitos antaa heille pakolaisille alennusta, heitä on täällä muitakin kuin hän, josta oman maan asukkaat juoruilevat, hän tietää sen kyllä, ja tietää että herättää ihmisissä ärtymystä, koska ei osaa olla tarpeeksi nöyrä ja kiitollinen ja pidättyväinen…

Taloudellinen tilanne saa Ainon pyörtämään päätöksensä, jonka mukaan hänen vuosina 1897–1931 kirjoittamiaan päiväkirjoja saisi julkaista vasta kuoleman jälkeen. Kustantaja uskoo kirjojen menestykseen, sillä intiimit tekstit tyydyttävät varmasti lukijoiden sensaationnälkää. Valvontakomission pelossa Ainon on kuitenkin poistettava tekstistä Viroon liittyviä merkintöjä, aivan kuin koko kansaa ei olisi koskaan ollutkaan.

Tilanne on ahdistava. Suomessa Aino on Viron kansalaisena todellisessa vaarassa joutua luovutetuksi venäläisille ja karkotetuksi Siperiaan, sillä Suomi on aiemmin jo luovuttanut Neuvostoliittoon joukon inkeriläisiä ja virolaisia. Toisaalta Virossa ei voida julkaista Aino Kallaksen teoksia, koska häntä pidetään suomalaisena.

Heikon kuntonsa vuoksi Aino on muiden avun varassa, mutta toivomiaan helpotuksia – esimerkiksi matalampaa sänkyä – hän joutuu suorastaan tivaamaan. Oma avuttomuus kaihertaa, mutta myös kodittomuuden tunne. Mitä on tapahtunut Viron kodille ja sinne jääneille rakkaille tavaroille? Milloin Aino voi palata Suomeen? Pääseekö hän synnyinmaahansa edes kuolemaan?

   Hän ajattelee, ettei tule koskaan kotiutumaan Tukholmaan,

   ei tyytymään toisen luokan kansalaisuuteen, ei pakolaisuuden pakostakin synnyttämään alemmuuden tuntoon, ei vapaaehtoisesti sulautumaan itselle elimellisesti vieraaseen mentaliteettiin,

   Tukholma ei ole merkinnyt hänelle koskaan mitään muuta kuin hätäsatamaa.

Stalinin kuolema vuonna 1953 poistaa pahimman pelon. Ainokin on nyt tervetullut takaisin Suomen kansalaiseksi sekä oikeutettu ottamaan vastaan Jenny ja Antti Wihurin rahaston myöntämän miljoonan markan elämäntyöpalkinnon. Taloudellisia huolia Ainolla ei enää ole, mutta lisää surua kyllä: Virve-tytär kuolee syöpään.

Aino Kallas kuoli vuonna 1956. Hänen asemansa niin Suomen kuin Vironkin kirjallisuudenhistoriassa on vakaa, mutta mitä hänen henkilökohtaisesta elämästään nykyisin muistetaan? Ratisen kirja avaa siihen aivan uuden näkymän ja herkistää ajattelemaan myös tämän hetken pakolaisten tilannetta.

Ratinen on kehittänyt Pakolainen-teokseen erikoisen tyylin: hän rytmittää pitkiä ja monipolvisia lauseita sisennyksin. Yllättävää on sekin, että näkökulma on kyllä koko ajan Ainon, mutta minämuodon sijasta teksti onkin hän-muodossa. Tällä lailla lukijan ja Ainon välille syntyy pieni - ja helpottava - etäisyys. Tunteet kyllä koskettavat, mutta eivät muserra.

Suvi Ratisen biofiktiivinen teos Pakolainen tarjoaa sekä asiantuntevan katsauksen Aino Kallaksen elämään ja tuotantoon että tunteita koskettavan tarinan. Kannattaa lukea!

RATINEN, SUVI: Hyvä tarjous

Kustantaja: Otava 2021

Suvi Ratinen hurmasi lukijansa lestadiolaisuutta raikkaasti ja huumorilla käsittelevällä romaanillaan Matkaystävä (Otava 2019). Kirja perustui Ratisen omiin kokemuksiin ja niihin perustuu myös hänen uusin romaaninsa eli Hyvä tarjous, jossa hän pui ihmisen suhdetta rahaan.

Kati Viktoria Määkkönen syntyi muutamaa viikkoa myöhemmin kuin Ruotsin prinsessa Victoria, mistä äiti sai idean tyttärensä toiseen etunimeen. Muuten eivät Katin ja prinsessan elämät ole kulkeneet samoja latuja. Kati on kyllä sukunsa ensimmäisiä maistereita, mutta ei ole kansatieteen arvosanalla saanut kolutusta vastaavaa työtä, vaan työskentelee rautakaupan myyjänä. Ja viihtyy ihan hyvin.

Prinssi Danieliakaan Kati ei ole rinnalleen löytänyt, vaan eronnut kummastakin pitkästä avosuhteestaan. Omia lapsia ei ole. Mutta valtakunnan Kati saattaisi vielä saada, sillä hän on alkanut suunnitella ostavansa suvun satavuotiaan torpan, entisen mummolan ja nyt Katin vanhempien asuttaman Vähälän Keski-Suomessa.

Katin mahdollisuudet talon ostoon ovat parantuneet, sillä hän on ylenemässä päälliköksi. Lisäksi Kati on lapsesta asti tottunut elämään nuukasti. Perheen pyhä periaate on aina ollut, ettei kalliilla osteta mitään, vaan odotetaan kunnon alennuksia (-60 %) ja hyödynnetään tarjouksia. Vahinkotavaratalosta ostettu joululahja on riittävän hyvä, vaikka haisisikin savulta.

Vanhemmat ovat nuukailleet myös kiitoksissa ja kannustuksissa. Serkkutyttö Ninan lahjakkuutta, menestyksekästä uraa ja perhettä kehutaan estottomasti, mutta Katin ja isosiskonsa Sarin saavutuksille ja suunnitelmille hymähdellään väheksyvästi. Vähälän osto olisi Katille tilaisuus näpäyttää vanhempiaan.

Minun kehoni on rakennettu tarjousruolla ja mieli vähättelyllä.

Innossaan Kati on jo myynyt kaikki arvokkaimmat tavaransa saadakseen käsirahan kokoon, neuvotellut pankin kanssa lainasta ja löytänyt takaajan. Vähälän kunnostamiseen hänellä on tarkat suunnitelmat: naurettava autotalli maan tasalle, sisällä talossa avaruutta seiniä poistamalla, isoisän isän veistämiä hirsiä esiin, rojut pois ja parhaat tavarat kauniisti esille. Tyttären suunnitelmista tietämättömät vanhemmat ovat kuitenkin tehneet jo ratkaisuja, jotka saattavat järkyttää Katin tulevaisuudenhaaveita.

Olen taas se lapsirukka, joka tajuaa, ettei meidän perheessä edes joulupukilla ole varaa ostaa muualta kuin vahinkotavaratalosta. Ei meillä ole rahaa uskoa satuihin ja unelmiin. Me väistämme sivuun ja meille kyllä kelpaa se, mikä muilta jää yli, jos jotakin jää… Olen loisten ja irtolaisten sukua, ikuinen toisten nurkissa kyyhöttävä hyyryläinen, jolta on viety maat ja mökit.

Hyvä tarjous -romaania on helppo lukea. Siinä on arkisia asioita, joita moni voi omalta elämäntaipaleeltaan tunnistaa, mutta myös riehakkaita ylilyöntejä ja lapasesta lähteneitä tilanteita. Henkilöt on kuvattu lempeän ironisesti. Esimerkiksi Katin äiti säästää miltei pakkomielteisesti vanhat lahjapaperit ja härskiintyneet hoitoaineet, mutta leikkelee surutta Marimekon vintagekankaita tilkkupeittoa luodessaan.

Kirjassa käsitellään köyhyyttä monen sukupolven näkökulmasta. Katin isoisän isä Huuko eli raskaan ja puutteenalaisen elämän huutolaispojasta vaivaistalon asukiksi. Seuraavat sukupolvet puolestaan nousivat suurten uhrausten ja uurastusten ansiosta keskiluokkaan, kunnes 1990-luvun lama ja pankkikriisi olivat viedä kaiken. Nykyään taas yhä useampi jää työttömyyden tai sairauden takia tyhjän päälle ja joutuu turvautumaan ruoka-apuun. Koettu hätä tuntuu jääneen ihmisten perimään niin, että yhä nuukaillaan, vaikka todellista tarvetta ei enää olisikaan.

Katin kohdalla vanhat asenteet kyllä ovat jo muuttumassa, vaikka se ei käykään helposti. Silti ei ole epäilystäkään siitä, etteikö tämä nainen pärjäisi!

RATINEN, SUVI: Matkaystävä

Kustantaja: Otava 2019

Suvi Ratinen (s. 1977) kasvoi vanhoillislestadiolaisessa perheessä, mutta erosi herätysliikkeestä parikymppisenä. Omasta lestadiolaistaustasta kirjoittaminen oli mielessä jo silloin ja vuonna 2000 syntyi ensimmäisiä luonnoksiakin. Vei silti vielä vuosia hioa tekstiä ja kerätä voimavaroja julkisuuden kestämiseen.

Matkaystävä-romaani sijoittuu vanhoillislestadiolaiseen yhteisöön Keski-Suomessa 1980- ja 1990-luvuilla. Tarinaa kertova tyttö jää nimettömäksi, mutta kasvaa silti lähelle lukijaa rohkeudessaan ja ehdottomuudessaan. Myös epäilyissään ja heikkoudessaan.

Uskovien keskellä tytön on hyvä olla, mutta kaikkialla muualla – koulussa, kaupoissa, väkijoukoissa – hän yrittää sulautua mahdollisimman hyvin ”tavallisten suomalaisten” joukkoon. Läheisin ystäväkin on maailmallinen Raisa, jonka tempauksista tytön sisin pyrkii pahentumaan, vaikka tietoinen ääni huutaa olemaan hyväksymässä.

Lestadiolaiset nuoret yrittävät parhaansa mukaan vältellä maailmallisuutta, mutta saada silti jotain hauskuutta elämäänsä. Vanhaa häävideota katsellaan yhä uudestaan ja uudestaan, kaiutetaan soittimissa sodanaikaisia isänmaallisia marssilauluja ja korvataan kirosanat hokemalla ”voi raato”. Käydään seurojen jälkeen iltakylässä, missä tytöt ja pojat voivat tutustua toisiinsa ja alkaa ehkä seurustellakin.

Ajan kuluessa kertojaa alkaa yhä enemmän ahdistaa lestadiolaiseen maailmankuvaan liittyvä epäoikeudenmukaisuus. Kuinka kadotukseen voivat joutua kaikki nekin, joilla ei koskaan ole ollut edes mahdollisuutta opista kuulemiseen ja uskon omaksumiseen?

- Ootko sä koskaan miettiny…, alan takellella. – Että kaikkien muiden uskontojen ihmiset joutuu helvettiin… kaikki noi hellarit ja jehovat ja kaikki eriseurat, esikoislestadiolaiset ja rauhansanalaiset… ja kaikki kirkkouskovaiset, kaikki papitkin.

- Joo, mut sehän on ihan oikein niille, Marko sanoo… - Ne on valinneet niinku väärän tien, omavanhurskauden… ja kadotuksen.

Vähitellen tytössä vahvistuu päätös: hän eroaa yhteisöstä heti ylioppilastutkinnon jälkeen. Päätöstä ei horjuta äidin suunnaton suru, ei ystävien kauhistelu eikä saarnaajien varoittelut siitä, että kaikille uskonsa kieltäneille käy lopulta huonosti.

Kirjan nykyhetkessä eli vuonna 2006 nuori nainen asuu Helsingissä ja opettelee kaikkea tavalliseen suomalaisuuteen liittyvää: alkoholinkäyttöä, biletystä, tietoutta elokuvista ja erilaisista bändeistä sekä Trivial Pursuit -pelin pinkkien korttien oikeista vastauksista. Hän on vanhempien paheksunnasta huolimatta avoimesti avoliitossa ja remontoimassa omaa kotia. Ura Tilastokeskuksessa on nousussa.

Elämä ilman lestadiolaisuuden leimaa tuntuu kertojasta vapauttavalta, mutta samalla hän uupuu joutuessaan koko ajan pelkäämään paljastavia lipsahduksia. On yksinäistäkin, kun ei voi turvautua kehenkään, ei kumppaninsa taustasta tietämättömään poikaystävään eikä nykyään edes Raisaan. Muistoja uskonyhteisön turvallisuudesta ja lämmöstä ei ole helppo tukahduttaa, tietoutta yhteiseen laumaan kuulumisesta. Matkaystävyydestä.

Äiti ja isä, kaikki sukulaiseni, serkut, vanhat kaverit perheineen, lapsineen ja puolisoineen… Kaikki sisareni ja veljeni, rakkaat matkaystäväni, jotka ovat pikkuserkkujani tai ainakin naimisissa jonkun serkkuni tai pikkuserkkuni kanssa, kaikkihan me lopulta kuulumme samaan sukuun, kierrymme yhteen, koko Suomen suuri siioni, Helsingistä Rovaniemelle ja pohjoisemmaksi, jääkää Jumalan rauhaan, te pienet talitintit ja kottaraiset, joita tämän maailman nokkimisjärjestelmä ei tunnusta.

Matkaystävä-teos tuo hieman erilaisen näkökulman lestadiolaisuuteen. Keski-Suomessa vanhoillislestadiolaisia on Pohjois-Suomeen verrattuna vähän, joten nuorten kokemat häpeäntunteet ovat aivan ymmärrettäviä. Raikkaalla otteella, ymmärtäen ja hieman humoristisestikin Ratinen kuvaa lestadiolaisnuorten kipuilua uskonnon asettamien rajojen ja kasvukipujen kurimuksessa. Hieman jännitystäkin on. Minkä tien kirjan minäkertoja lopulta valitsee? Mitä on tapahtunut hänen lapsuudenystävälleen ja uskonveljelleen Järvisen Markolle?