LAITILA, JOHANNA: Synty

Kustantaja: Otava 2020

Ollaan Helsingissä vuodessa 1917. Nuori Aleksanteri asuu yksiöönsä sulkeutuneena Hakaniemen torin laidalla, kääntää tekstejä saksan kielestä ja soittaa pianoa. Hänen luonaan vierailevat ainoastaan käytännön asioita hoiteleva Elna, kodinhoitaja Hilda ja ruokaa haluava kissa, minkä lisäksi joku jättää aika ajoin oven taakse marmeladikuulia sisältävän rasian.

Aleksanterin toinen korva on vaurioitunut; se on ”merikorva”, joka tinnittää koko ajan korkeaa d:tä. Siitä huolimatta Aleksanteri huomaa heti, kun naapuriasunnosta alkaa kuulua vieraan miehen ääni. Jostain syystä hän aistii tuon äänen koko kehollaan.

Äänet hehkuivat seinässä lämpönä, sanoina ja kosketuksina. Avasin suuni, jotta saisin lisää happea. Painoin sormeni kuoppaan seinässä, hamusin ääntä lähemmäs, halusin sen lähelle, lähemmäs, lähemmäs, halusin painautua vasten sen kylkeä ja ottaa sen ihoni alle.

Ensitapaamisella naapuri esittäytyy Konstantin Ivanoviksi eli Iljaksi. Hän on venäläinen lehtimies, joka on majoittautunut poliisipäällikkö Rovion asuntoon kirjoittaakseen arkaluonteista reportaasia Helsingistä. Lukkisilmäinen mies on omahyväinen ja ylimielinen ja pitää hyväuskoista Aleksanteria pilkkanaan. Jotain salaperäistä hänessä on, kaikki ei täsmää.

Myöhemmin lukija kokee ahaa-elämyksen, kun mies paljastaa olevansa oikealta nimeltään Vladimir Uljanov: historian havinaa! Aleksanteri alkaa kutsua naapuriaan nyt Uljaksi, mutta mielessään hieman kostonhimoisesti Mirriksi. Inhostaan huolimatta Aleksanteri tuntee myös halua nuolla Uljan käyttämää lusikkaa ja purra tämän imeskelemiä kyniä.

Mikä on pienin mahdollinen fyysinen ele, millä ihminen alisti toisen valtaansa. Oliko se edes kädenliike vaiko kielen, riittikö yksi sana, yksi kielellinen ele, katse tai jopa pelkkä ääni. Oliko korva kaikkein paljain aistielin, alttein hyökkäyksille, haavoittuvin väkivallalle ja julmuudelle. Oliko ihminen sen kautta kaikkein helpoin nitistää, istuttaa häneen ajatuksia, jotka lopulta uskoi itse keksineensä.

Aika tuntuu pysähtyneen. Aleksanteri ja Ulja ovat sulkeutuneina tunkkaisiin huoneisiinsa odottaen jotain ratkaisevaa tapahtuvaksi, puntaroiden paikkaansa maailmassa, etsiytyen toistensa seuraan ja arvuutellen toistensa todellista olemusta. Heti kirjan alussa kerrotaan tarinaa muurahaiskuningattaren lennosta ja myöhemmin Aleksanterin asunnon seinillä vaeltavista muurahaisista, mutta menee pitkään ennen kuin Aleksanteri oivaltaa: myös Ulja on muurahaiskuningatar!

Näin, että nyt se oli valmis jättämään pesän, nousemaan ylös ja lähtemään häälennolleen. Hedelmöitymään, luomaan oman valtakuntansa tai valtaamaan sen toiselta kuningattarelta, syömään vanhan kuningattaren pään, rouskuttamaan kaadetun kruunun hampaissaan ja painamaan uuden kruunun omaan päähänsä, munimaan munansa siihen, muiden rakentamaan pesään, keskelle vieraita hajuja.

Aleksanterin tarinaan limittyy kertomus vuodelta 1912. Raskaana oleva nainen kulkee Helsingin kaduilla yön pimeydessä, koska hänen tilassaan on jotain hävettävää. Sitten syntyy pieni tyttö, mutta nainen ei tunne olevan valmis äitiyteen. Kuka hän on ja mikä on hänen yhteytensä Aleksanteriin?

Laitilan kieli on hyvin kuvailevaa ja yksityiskohtaista, mutta välillä erilaisten hajujen ja ihmiskehon tuottamien eritteiden runsas kuvailu herättää jo vastenmielisyyttäkin. Entä miksi kirjan nimi on Synty? Toki syntyy lapsi ja kissakin saa pentuja (ja muurahaisia kuoriutuu), mutta silti tuntuu siltä että johonkin muuhun tässä kyllä viitataan. Hämmentävä ja ajatuksia herättävä kirja, rujo ja kaunis samalla kertaa.

LAITILA, JOHANNA: Lilium regale

Kustantaja: Gummerus 2019

Lilium regale -romaanin alussa eli Unilukkariksi nimetyssä osiossa ollaan Eskiltunassa vuonna 2018. Hiljaisessa asunnossa vain keski-ikäinen hammassärkyinen tytär Elisa, kolemansairas Else-äiti ja karvanlähtöä poteva koira. Äiti on luurangoksi kuihtunut, puhekykynsä menettänyt ja suurimman osan aikaa tietoisuuden tuolla puolen. Enää ei Elisa voi kysyä äidiltä menneisyydestä, jonka tämä on pyyhkinyt pois lapsuutensa kieltä myöten.

Sitten siirrytään Tornionjokilaaksoon 1940-luvulle. Pieni Else on isän tyttö, joka käy kalastamassa ja imee itseensä isän kertomia tarinoita. Erityisesti kumpaakin kiehtoo kertomus valkoisesta Algen-hirvestä, jonka äänessä soi tunturin syvä ja matala sydän, joka painii pohjoistuulen kanssa ja jonka korvissa kasvaa valkokämmekkää.

Sota vie Elsen isän. Herkkänä runoilijasieluna hän ei kestä näkemäänsä, vaan lopettaa itse elämänsä. Se puolestaan murtaa Elsen hauraan äidin, joka ei enää koskaan pääse tavalliseen arkielämään kiinni. Kyläläisten suussa Hilja on jatkossa ”mäenpään pörrö harmaa leski”. Mummo joutuu ottamaan vastuun perheestä silloinkin, kun on paettava Ruotsin puolelle Lappia tuhoavien saksalaisten tieltä.

Ruotsissa perheelle järjestyy hyvä asuinpaikka hyvien ihmisten parissa. Else sopeutuu pian, saa sydänystävän ja suorastaan verisiskon pihapiirissä asuvasta Ingasta. Tytöt tutustuvat toistensa puhumaan kieleen, ajatuksiin ja kehoonkin suloisen viattomasti ja leikkisästi.

Else piti Ingan sanoja kielensä alla kuin sokeripalaa ja antoi sulaa sinne, ahnehti niitä nälkäisenä, kuin olisi kuollut ilman niitä. Ennen Ingaa roikkui hänen kielensä menneisyyden helmoissa. Hänen kielensä oli täynnä jälkiä, sanojen sammioita, joista osa oli märkiviä rakkuloita, osa kielen poikki risteileviä arpia, joista piirtyi kotiin vievä kartta. Isän sanat olivat hänen kielessään kuin sisälmykset kalassa, siemenet mustikassa tai munasarjat hänen vatsanpeitteidensä alla. Sana sanalta oli Inga lähempänä häntä, ja heidän kielistään tuli uusia teitä, veren reittejä.

Saksalaisten poistuttua on aika palata takaisin kotiin. Elselle se merkitsee eroa ystävästä eikä sydänsurua lievitä kotona odottava Samulikaan. Äiti tuottaa jatkuvasti huolta ja ahdistusta lisää vielä rääväsuinen ja pelottava Urho-eno, jonka pahimpiakin tekoja vähätellään sotakokemusten varjolla. Onneksi Else onnistuu pääsemään pikkupiiaksi kylän uudelle apteekkarille ja tämän rouvalle, kirjakauppiaalle. Kaunis ja elegantti Irina vaikuttaa syvästi Elseen, vaikka matka emännän ja piian välillä ensin tuntuukin ylittämättömältä. Ingan kanssa tehdyt asiat olivat vielä lasten tekoja, mutta nyt ollaan aikuisten maailmassa. Unenomaista ja ihanaa.

Kohtalokkaita asioita kasaantuu lopulta yhteen sumaan enemmän kuin yhden ihmisen osalle pitäisi ja Elsen unimaailma haihtuu. On todellisuus häineen ja hautajaisineen. On uudelleen pakomatka Ruotsiin.

Lilium regale -teoksen henkilöt puhuvat pohjoisen murretta mystisine h-kirjaimineen, mutta mitenkään ei haittaa vaikkei kaikkia sanoja ymmärtäisikään. Kirjan kieli on verevää ja aisteihin vetoavaa, välillä miltei inhorealististakin hajujen ja eritteiden kuvauksineen. Ihmiset maistelevat ja haistelevat sanoja, yhdistelevät eri aisteja keskenään. Miltä tuoksuu oranssi? Appelsiinilta tietenkin! Välillä tosin tuntuu, että tuoreudestaan ja osuvuudestaan huolimatta kuvailevien yksityiskohtien vyöry alkaa väsyttää.

Lumen alle talvella lysähtäneet hajut alkoivat kevään tullen vähitellen nousta maasta. Kevät tuli Stödessä aiemmin kuin kotona Liikajoella, ja jo maaliskuun lopulla hajut alkoivat kohota ilmaan varovasti kuin heiveröisinä haituvina lehikossa, multaisina kyhmyinä aamussa ja uneliaina höyryinä tien pinnassa. Huhtikuun alussa ne syöksyivät ilmoille jo aggressiivisemmin, pistävinä röyhtäisyinä ja öljyisinä tuulahduksina, jotka töytäisivät röyhkeästi tullessaan iholle. Talvihorkassa nuokkuneet hyönteisetkin alkoivat sirahdella hereille.

Johanna Laitilan (s. 1986) esikoisteos on tutustumisen arvoinen. Se kolahtaa lukijan mielenmaisemaan kuin Elsen rakastamassa Edith Södergranin runossa tähti puutarhaan: klang!