HÄRKÖNEN, ANNA-LEENA: Valomerkki

Kustantaja: Otava 2017

Anita on tunnettu ja tuottelias kirjailija, jolla on taipumusta masennukseen yleensäkin, mutta etenkin uutta teosta aloittaessaan. Jo vuosikymmeniä hän on tutkinut tosimielessä erilaisia tapoja itsemurhan tekemiseen, mutta lykännyt itse tekoa tyttärensä vuoksi. Nyt tytär on omillaan ja Anita juhlimassa 50-vuotissyntymäpäiväänsä. Juhlapuheen sijasta hän kysyy, kuka ystävistä olisi valmis tappamaan hänet tai ainakin pitämään kädestä kiinni viimeisillä hetkillä. Juuri kukaan ei ota kysymystä todesta, mutta ilmoittautuisiko joku hieman myöhemmin, asiaa harkittuaan?

Valomerkki kuvaa mielenkiintoisesti kirjailijan työtä alkaen ideoiden keruusta ja päätyen markkinointiin ja kritiikkiin (tai sen puutteeseen). Anita kerää muistiin käyttökelpoisia sutkautuksia ja mielenkiintoisia lauseita kaduilla ja kahviloissa, ystävien ja kollegoiden seurassa. Inspiraatiota ei kokenut kirjailija jää odottelemaan, vaan tekee töitä päivittäin voimiensa mukaan.

Ja pääsen tästä kirjasta eroon vain kirjoittamalla sen. Tämä on tilaustyö. Olen tilannut tämän itseltäni. Minulle ei saa käydä niin kuin niille, jotka halvaantuvat kokonaan eivätkä tee enää työtä, tunkevat vain Kirjailijaliiton kokouksiin saadakseen tuntea, että vielä tässä ollaan olemassa. Joskus ainakin oltiin, siitä on todisteena liiton jäsenkortti.

Kustannustoimittajan merkityksestä Anitalla on paljon sanottavaa. Parhaimmillaan kustannustoimittajasta tulee ystävä ja välttämätön tuki, mutta suhde voi myös kääntyä painostavaksi ja itsetuntoa nakertavaksi. Kirjailijan yksityiselämä ja ulkoinen olemus taas tuntuvat nykyisin olevan niitä asioita, joilla teoksia markkinoidaan ja myydään. Tähän asiaanhan on puuttunut esimerkiksi Anja Snellman romaanissaan Ivana B.

Valomerkin varsinaisena aiheena on kuitenkin masennus ja sen kanssa eläminen. Miten kertoa kokemastaan ahdistuksesta, kun arkiaskareet kuitenkin tuntuvat sujuvan? Miten selittää sitä lamaannuttavaa väsymystä, joka ei lähde nukkumallakaan? Näköalattomuutta ja toivottomuutta? Että juuri tätä päivää ei jaksaisi kohdata ja elää? Miten olla tuntematta syyllisyyttä, kun elämässä kaikki on muuten ihan hyvin? Miten kestää tieto siitä, että aiheuttaa huolta rakkaimmilleen? Silti tulee myös satunnaisia ilon pilkahduksia, jolloin työ sujuu ja askel vetää.

… Miten turvallinen ääni printterin louskutus on. Kirjoittamani liuskat työntyvät ulos sen sisuksista lämpiminä kuin tuore leipä. En pelkää tätä työtä enää. Ainakaan tänään en pelkää. Yksi peloton päivä riittää.

   Kävelen puiston halki. Puitten yllä usvatäkki. Sää on muuttunut kosteaksi ja pilviseksi, mutta minä helisen.

Härkösen teksti on kaunista ja sujuvaa kautta linjan, mutta dialogit ne vasta mestarillisia ovat! Juuri nasakoiden repliikkien avulla tekstiin syntyy vaikeistakin asioista puhuttaessa vapauttavaa lempeää huumoria ja ilahduttavia oivalluksia. Valomerkki vetää lukijaa vastustamattomasti eteenpäin ja uteliaisuus säilyy: saako Anita valomerkkinsä?

HÄRKÖNEN, ANNA-LEENA: Kaikki oikein

Kustantaja: Otava 2014

Anna-Leena Härkönen osaa kirjoittaa tavalla, joka vie mukanaan ja tarjoaa samalla mietiskelyyn kannustavia oivalluksia. Viimeisin romaani Kaikki oikein sisältää pohdintaa lottovoittajan arjesta.

Kirjassa näkökulma on Eevin, lapsettomassa avioliitossa elävän nuorehkon kosmetologin. Työtoverit ja työtehtävät ovat alkaneet tympiä. Parkinsonin tautia sairastava äiti on hoitokodissa ja loittonee yhä kauemmaksi. Aviomies Kari on tusinabändissä soittava muusikko, jonka tie töistä kotiin johtaa turhan usein kapakan kautta. Raha riittää juuri ja juuri vaatimattomaan asuntoon ja ruokaan. Eräänä päivän Eevi pelkästä mielenjohteesta ottaa koneen arpoman lottorivin ja voittaa seitsemän miljoonaa euroa.

 Ei ollut muuta kuin hän ja kädessä hiestyvä lottokuponki. Sen kokoiseksi maailma pieneni. Ja paisui.

  Kellot lakkasivat käymästä. Linnut jähmettyivät puihin. Kukaan koko kerrostalossa ei hengittänyt.

Miten näin suuria rahoja osaa käyttää, jos on koko elämänsä joutunut pihistelemään? Pientä ylellisyyttä pitää heti saada: Eeville merkkivaatteita, arvokoruja, minkkistoola, lomamatka viiden tähden hotelliin Thaimaahan. Vähän suurempaakin: luksusasunto Helsingin keskustasta, Karille punainen Lexus-auto, Eeville lelukauppa (jotta hän voi irtisanoa kaupassa työskentelevän entisen luokkatoverinsa, koulukiusaajan). Kaiken kaikkiaan pariskunta kyllä toimii raha-asioissa melko järkevästi, mutta muulla taholla ongelmia alkaa esiintyä. Karin päivät muuttuvat viinanhuuruiseksi oleiluksi, käytös käy arvaamattomaksi, puheet ilkeiksi. Työpaikasta tulee potkut. Ystävät ja sukulaiset eivät iloitse Eevin onnesta, vaan vaikuttavat kateellisilta ja pahansuovilta. Kalliita lahjoja ja ilmaisia ravintola-aterioita he pitävät itsestään selvinä, onhan Eevillä varaa. Lainaakin pyydellään.

Sitähän sanottiin että jaettu ilo on kaksinkertainen ilo, mutta se piti paikkansa vain silloin kun kyse ei ollut rahasta. 

Kaikki oikein on paikoitellen oikein hauska, mutta kokonaisuudessaan aika alakuloinen. Eevin lapsuuteen ja nuoruuteen on sisältynyt paljon ankeutta eikä äkillinen rikastuminen voi traumoja heti parantaa. Kestääkö avioliitto? Kestääkö ystävyys? Voiko rahoilla tehdä jotain hyvää?

HÄRKÖNEN, ANNA-LEENA: Onnen tunti

Anna-Leena Härkönen tutkii Onnen tunti -teoksessaan monelta kannalta aikuisen ja lapsen välistä suhdetta. Miten vanhempi kestää sen, ettei pysty pitämään huolta lapsestaan? Miten lapseen vaikuttaa se, ettei vanhempi pysty tarjoamaan hänelle turvallista elämää? Voiko isä- tai äitipuoli rakastaa kumppaninsa lasta kuin omaansa? Voiko ja uskaltaako sijoituslapsen huostaansa ottanut rakastaa tätä kuin omaansa? Pystyykö äiti irrottamaan otteensa, kun lapsi alkaa itsenäistyä? Pystyykö lapsi irtaantumaan äidistään? Härkösellä riittää myötätuntoa kaikkia osapuolia kohtaan, myös hankalien asioiden parissa painivia ja ylityöllistettyjä sosiaalivirkailijoita kohtaan. Toki kritisoitavaakin on, esimerkiksi sijaisperheiden tukemisessa.

Kirjan päähenkilö on Tuula. Hänellä on suloinen kymmenvuotias poika Roope ja tuore avomies Harri, mutta silti hän on epämääräisen tyytymätön. Hänen päätöksensä hakea sijaisvanhemmuutta on varsin spontaani ja saa läheisen ihmisen aivan aiheellisesti kysymään: ”Mitä aukkoa sä yrität itsessäs tukkia?” Tuulan oma lapsuus on ollut henkisesti turvaton, koska boheemi äiti ei ole missään vaiheessa kyennyt ottamaan aikuisen roolia. Samalla Tuulasta on kehittynyt ihminen, joka myötäilee, hillitsee itsensä ja näyttää aina iloiselta. Sijaislasten ongelmien kanssa painiminen avaa hänen omia solmujaan ja lopulta Tuula oivaltaa, ettei kukaan ole täydellinen – eikä tarvitse ollakaan. Tärkeintä on yrittää.

Perheeseen sijoitetut sisarukset, kahdeksanvuotias Luke ja viisivuotias Venni, kipuilevat omalla tavallaan Aurinkoinen Venni pelästyy jokaista negatiivista sanaa, halveksii itseään ja käy yöllä tarkistamassa, että aikuiset ovat vielä tallella. Luke esittää kovaa ja välinpitämätöntä, mutta pitää hyvää huolta pikkusiskostaan (ja käy yöllä tarkistamassa, onko jääkaapissa ruokaa). Sijaisisä Harri on kirjan tasapainoisin, ymmärtäväisin ja järkevin henkilö, miltei liian hyvä ollakseen totta. Kun hän lopulta latelee totuuden sanoja, niillä on vaikutusta.

Sujuvaa tekstiä Härkönen on aina osannut kirjoittaa ja nautittavasti kirja etenee nytkin. Etenkin replikointi on humoristista ja värikästä puhekieltä. Jotkut kohtaukset ovat varsin koomisia, esimerkiksi aamupala jolla Venni täysin viattomasti kutsuu sijaisäitiään huoraksi. Tai kohtaus jossa Luken ja Vennin biologinen isä ja sijaisisä istuvat kylmässä saunassa tyhjentämässä konjakkipulloa ja ruotimassa menneitä. Vaikka kirjassa käsitellään suuria ongelmia, on sen ote kuitenkin viihteellinen. Kirjan loppu tuntuu liian idylliseltä ja ratkaisut helppoilta. Ajatuksia kirja kyllä herättää ja siihenhän Härkönen on pyrkinyt.