ARAMBURU, FERNANDO: Poika

Kustantaja: WSOY 2026

Alkuteos: El niño (2024)

Suomennos: Sari Selander

Kansi: Ville Laihonen

Fernando Aramburu (s. 1959) syntyi Baskimaassa, mutta on jo pitkään asunut Saksassa. Kansainväliseen tietoisuuteen hän nousi vuonna 2016 teoksellaan Äidinmaa (WSOY 2020). Pienoisromaani Poika kertoo todellisesta tapahtumasta, alakoulun tuhoisasta kaasuräjähdyksestä Espanjan Ortuellassa torstaina lokakuun 23. päivänä vuonna1980. Onnettomuudessa menetti henkensä viisikymmentä viisi- tai kuusivuotiasta lasta sekä kolme aikuista.

Jos tarina olisi fiktiota, kirjoittajani kuumeisen mielen synnyttämää sepitettä – vaikka mukana ehkä olisikin omakohtaista aineistoa – voisin palvella sitä ilman pienempiäkään tunnontuskia. Asia on kuitenkin niin, että joudun jatkuvasti antamaan tilaa lausunnoille, joihin sisältyy erittäin vahva tunnelataus, koska suurin osa tästä välitettäväkseni sälytetystä tarinasta pohjautuu tositapahtumiin, minkä vuoksi on aina olemassa riski sortua ylisentimentaalisuuteen tai tärkeilevään osoittelevuuteen.

Onnettomuudesta ja sen vaikutuksista yhteisön elämään kerrotaan erään perheen ja sen jäsenten välityksellä. Perheeseen kuuluvat kahdeksankymmentävuotias Nicasio-ukki sekä hänen kolmekymppinen tyttärensä Mariaje ja tämän puoliso José Miguel. Räjähdyksessä kuollut kuusivuotias Nuca-poika oli Mariajen ja José Miguelin ainoa lapsi.

Pamahdus saa kyläläiset valpastumaan jo ennen hälytysajoneuvojen saapumista. Räjähtikö kivilouhimossa? Tekikö baskijärjestö ETA pommi-iskun? Levottomuus kasvaa hitaasti, kunnes selviää, että koulu on räjähtänyt. Paikalle rientäneiden edessä on kauhistuttava näkymä: isoja betonimöhkäleitä lojuu raunioiden keskellä ja siellä täällä on lasten verisiä ja kolhiintuneita ruumiita.

Välittömästi silmieni edessä avautui kaikki tuho ja hävitys. Näin ihmisiä raunioiden keskellä lapioimassa rakennusjätettä käsillään… Koulurakennuksessa ei ollut enää ulkoseiniä. Lattia oli romahtanut. Rojun seassa lojui muutama vääntynyt tuoli ja pulpetti.

Mariaje ja José Miguel ovat murheen lamaannuttamia, mutta Nicasio tuntuu olevan vailla huolen häivää. Seuraavana aamuna hän saapuu entiseen tapaansa lämmin patonki mukanaan Mariajen kotiin saattaakseen tyttärenpoikansa kouluun. Hän pitää pojan pientä kättä kädessään ja käy keskustelua tämän kanssa. Neuvoo, mitä tehdä, kun koululla räjähtää.

Vanhojen tuttujen osanottavaan asenteeseen ja avuntarjouksiin Nicasio ei suhtaudu ollenkaan suopeasti, vaan vastaa niihin äyskimällä. Hänellä on tapana vierailla hautausmaalla vähintäänkin torstaisin, mutta nyt hän alkaa ajoittaa vierailunsa aamu- tai iltahämärään, koska paikalla ei ole silloin juurikaan muita. Ei ketään kuuntelemassa, kun ukki kuiskailee tyttärenpojalleen.

Kun käytännönläheinen Mariaje haluaa tyhjentää Nucan huoneen, kuljetuttaa Nicasio kaikki tavarat omaan kotiinsa ja rakentaa niistä muistohuoneen. Tokihan Nuca haluaa olla siellä mieluummin kuin hautalokerossa ja Nicasio puolestaan voi olla tyttärenpoikansa luona kotoa poistumatta, säällä kuin säällä.

Koko kylä suree. Joistakin perheistä on kuollut useampikin lapsi, mutta sureminen tapahtuu hiljaisuudessa suljettujen ovien takana. Nicasion käytös on eriskummallista, mutta lopulta hänet jätetään rauhaan ja irvailuun taipuvaiset nuoretkin hiljennetään. Ihmiset uskovat, että Nicasion mielenterveys on järkkynyt lapsenlapsen menetyksen jälkeen, mutta Mariaje näkee asian toisin.

Joka tapauksessa Mariaje on kahdesta asiasta varma: siitä, ettei hänen isänsä järki ole sumentunut, ja siitä, että isän lohtuna on, että hän kieltää tietoisesti pojan kuoleman nimenomaan tästä syystä, järjissä pysyäkseen, mikä on Mariajelle täysin ok.

Mariajen ja José Miguelin avioliitto ei ole ainakaan vaimon puolelta ollut koskaan suuri rakkaustarina. Mies on aivan mahtava isä ja puolisonakin kiltti, mutta Mariajen mielestä myös tylsä vätys. Kun José Miguel alkaa ehdotella toisen lapsen yrittämistä, riittää Mariajella syitä uuden raskauden lykkäämiseen. Mikä lienee todellinen syy?

Kahden vuoden kuluttua räjähdyksestä Mariajen tilanne muuttuu ratkaisevasti. Hän jää leskeksi (kuten jo kirjan alussa on mainittu) ja todennäköisesti pian orvoksikin eikä joudu enää kannattelemaan ketään. Uusi alku on Mariajella jo valmiiksi suunniteltu, mutta lähteekö hän sittenkään sille tielle? Loppu jää kutkuttavasti auki.

Aramburu kuvaa koskettavasti sitä, miten eri tavoin ihmiset käsittelevät menetyksiään. Tapahtumia ja tunnelmia kuvataan kolmannessa persoonassa, mutta Mariaje saa välillä puhua minämuodossa. Hän on se henkilö, jonka haastatteluun kirjailija on paljolti perustanut romaaninsa ja jonka pyynnöstä Nicasiota ja José Miguelia on kuvattu myönteiseen sävyyn.

Yllättävästi romaani itsekin on eräänlainen henkilö, joka kommentoi itseään ja erityisesti kirjoittajansa onnistumisia ja epäonnistumisia. Nämä kommentit on kirjoitettu kursiivilla ja sisältävät paljon tietoa, jotka kertoja jostain syystä on jättänyt huomioimatta. Kirjan toive on nöyrä: haluan ainoastaan olla merkityksellinen jollekulle, jättää jonkinlaisen jäljen, edes pienen raapaisun tämän tai tuon henkilön tietoisuuteen.

 

ARAMBURU, FERNANDO: Äidinmaa

Kustantaja: WSOY 2020

Alkuteos: Patria

Suomennos: Sari Selander

Espanjan huomattavimpiin nykykirjailijoihin kuuluva Fernando Aramburu syntyi vuonna 1959 Baskimaalla. Aramburu on voittanut lukuisia palkintoja, mutta vasta baskien itsenäisyystaistelua kuvaava romaani Äidinmaa nosti hänet huikeaan suosioon niin lukijoiden kuin kriitikoidenkin keskuudessa. 

Äidinmaa-teoksen päähenkilöt:

Txato: menestyvän kuljetusfirman omistaja

Bittori: Txaton vaimo

Xabier: Txaton ja Bittorin poika, lääkäri

Nerea: Txaton ja Bittorin tytär, opiskellut asianajajaksi, työskentelee verotoimistossa

Joxian: töissä valimolla

Miren: Joxianin vaimo

Joxe Mari: Joxianin ja Mirenin poika, ETAn jäsen, vankilassa useasta taposta

Arantxa: Joxianin ja Mirenin tytär, kahden lapsen äiti, halvaantunut

Gorka: Joxianin ja Mirenin nuorempi poika, rakastaa lukemista, baskin kielen taituri

Bittorista ja Mirenistä tuli sydänystäviä jo kouluaikana ja välit pysyivät läheisinä myös kummankin astuttua avioon. Naisten puolisoistakin tuli hyviä ystäviä, mikä ilo ja helpotus! Pariskuntien välejä ei tunnu hiertävän sekään, että Txato onnistuu nousemaan kylän varakkaimpien henkilöiden joukkoon, kun taas Joxian ja Miren pysyvät köyhinä. Mutta annas olla, kun Txatoa vastaan käynnistyy suurimittainen parjauskampanja, jossa häntä syytetään poliisin vasikaksi ja riistäjäksi!

Ensimmäisten syytösten ilmestyttyä seinille muuttuu Mirenin asenne Bittoria kohtaan yhdessä yössä ja entisestä sydänystävästä tulee nimetön ”se” tai Hullu nainen. Kontaktit katkeavat. Kapinallinen Arantxa-tytär ei piittaa äitinsä mielipiteistä, vaan osoittaa myötätuntoaan parjattuja kohtaan avoimesti, mutta pelkuriksi itsekin itsensä tunnustava Joxian käy pyytämässä anteeksi salaa.

Sitten Txato tapetaan miltei kotiovellaan. Leskeksi jääneen Bittorin on muutettava kylästä lähikaupunkiin, koska hänet on työnnetty täysin yhteisön ulkopuolelle – häntä ei tervehditä kadulla eikä palvella kaupoissa. Kipeintä tekee se, että entisen ystävän poikaa Joxe Maria epäillään Txaton tappamisesta.

En ymmärrä sitä, että tyypit, jotka sanovat puolustavansa baskin kieltä, tappavat baskia äidinkielenään puhuvia. Että ne, jotka väittävät rakentavansa Euskadin valtiota, tappavat baskeja. Eri asia on, jos ne lahtaavat kaartilaisia tai muualta tulleita. Ei sekään minusta oikein ole, mutta ainakin se on loogisempaa terroristin näkökulmasta ajateltuna.

Kirja kuvaa aikaa, jolloin ETA (Euskadi ta Askatasuna, suomeksi Baskimaa ja Vapaus) ryhtyi ajamaan Baskimaan itsenäistymistä väkivaltaisin keinoin. Ei ollut väliä sillä, keitä tapettiin, kunhan kuolleita oli paljon. Miehet, joita muualla pidettiin terroristeina, olivat kotikylissään suuria sankareita, joiden kuvia esiteltiin baareissa ja talojen seinillä. Osa ETAn kannattajista liittyi järjestöön vihasta espanjalaisia vallanpitäjiä kohtaan. Osan tempasi mukaan yleinen hurmos, kuten Mirenin kohdalla taisi tapahtua. Yllyttihän seurakunnan pappikin kaikkia mukaan taisteluun ja vihaan.

Samat ihmiset, jotka ylenkatsovat meitä ja kohtelevat meitä kaltoin, puhuvat julkisuudessa demokratian puolesta. Heidän demokratiansa oikeuttaa heitä sortamaan meitä kansana. Tämän takia sanon sinulle, ja puhun nyt sydämestäni, että meidän taistelumme ei ole ainoastaan oikeutettu vaan myös välttämätön…

Osa taistelijoista välitti vähät järjestön aatteellisesta puolesta, vaan Joxe Marin tavoin innostui itse toiminnasta, aseista ja vaaran tunteesta. Paljon oli niitä, jotka näyttäytyivät mielenosoituksissa vain sen verran, etteivät leimautuneet epäilyttäviksi. Gorkakin oli mukana vain äitinsä ja veljensä painostuksesta. Sitten oli niitä, jotka vasta omaisensa menetettyään alkoivat arvioida tilannetta kriittisesti. Olivatko teot oikeutettuja? Tuhottiinko oma elämä tyhjän takia?

Ne täyttävät niiden päät vaarallisilla ideoilla ja koska nuoret ovat nuoria, ne pölvästit nielevät syötin. Sen jälkeen he kuvittelevat olevansa suuriakin sankareita, kun onhan heillä aseet ja kaikki. Eivät ne raukat ymmärrä, että he ovat jättäneet työnsä, perheensä ja ystävänsä aivan turhanpäiten, koska ainoa palkinto mikä heitä lopussa odottaa, on vankila tai hauta. He jättävät kaiken voidakseen totella muutaman höyrähtäneen manipuloijan käskyjä ja siinä sivussa tuhoavat monen viattoman elämän ja jättävät leskiä ja orpoja joka kadunkulmaan.

Äidinmaa kertoo myös tunnelmista, joita järjestön ilmoitus aseellisen toiminnan lopettamisesta vuonna 2011 ihmisissä herättää. Moni järjestön kannattaja tuntee itsensä petetyksi. Monen kauna espanjalaisia eli voittajia kohtaan vahvistuu entisestään. ETAn uhrien omaiset puolestaan alkavat pohtia sitä, miten toipua kokemastaan. Voisiko murhaajan esittämä anteeksipyyntö keventää taakkaa? Olisiko mahdollista antaa tälle anteeksi?

Kertojia Äidinmaa-teoksessa on monia eli näkökulmat vaihtelevat tiheään. Jännittävä – ja ensin hieman hämmennystä aiheuttava – piirre on se, että kesken lauseen voidaan siirtyä kaikkitietävän kertojan näkökulmasta minämuotoon. Kronologisessa järjestyksessä kirjassa ei edetä, vaan menneisyys tulee ihmisten mieliin sitä mukaa, kun nykyhetki etenee loppuratkaisua kohti.

Suomentaja Sari Selander on oivallisesti ottanut kirjan nimeksi Äidinmaan, vaikka alkuteos onkin Patria eli isänmaa. Naisethan kirjassa niitä voimakkaimpia ovat ja eniten esillä. Sekä Bittori että Miren ovat kovia ja äksyjä naisia, jotka mielestään ovat aina oikeassa ja jotka katsovat oikeudekseen laukoa totuuksia kaikista ja kaikkialla. Hellyyttä he eivät osaa osoittaa kuin ehkä poikiaan kohtaan. Entä heidän välisensä vihanpito? Pystyvätkö he luopumaan siitä missään vaiheessa?