KELLY, ERIN: Kiviäidit

Kustantaja: Gummerus 2020

Alkuteos: Stone Mothers

Suomennos: Päivi Pouttu-Delière

Kiviäidit-teoksessa kahden naisen elämät kietoutuvat toisiinsa yllättävällä tavalla. Tärkeässä roolissa on englantilaiseen maaseutukaupunkiin rakennettu suuri mielisairaala Nazareth, joka ennen sulkutumistaan oli seudun ainoa merkittävä työnantaja. Siellä työskentelivät myös Mariannen sukulaiset isoäidistä lähtien, mutta tyttö itse käy rakennuksessa vasta tutustuttuaan kylän tavoitelluimpaan poikaan, Jesseen. Silloin rakennus on jo autio ja rapistunut.

Jesse unelmoi Nazarethin uudesta tulemisesta ja uusista työpaikoista, mutta Mariannea kiinnostaa historia. Hänen sattumalta löytämänsä asiakirjat osoittautuvat myöhemmin kohtalokkaiksi, sillä ne johtavat kiristykseen ja kiristyksen seurauksena yhden ihmisen kuolemaan. Kuolema onnistutaan salaamaan, mutta Marianne ei kestä tilannetta, vaan pakenee kotikylästä seuranaan syyllisyydentunne ja pelko paljastumisesta.

Kolmekymmentä vuotta myöhemmin Marianne on menestyvä lontoolainen uranainen, naimisissa hyvätuloisen miehen kanssa ja aikuisen tytön äiti. Aviopuoliso Sam kuvittelee ilahduttavansa vaimoaan hankkiessaan tämän kotisedulta entisestä mielisairaalasta kakkoskodin, jossa Marianne voisi asua ja auttaa muistisairaan äidin hoidossa tarvitsematta vaivata sukulaisiaan. Samille on täysi yllätys, millaiseen paniikkiin vaimo joutuu rakennuksen nähdessään.

   ”Olen niin pahoillani”, sanon, enkä pysty muuhun, sillä mielessäni olen taas seitsemäntoistavuotias ja kuljen parantolan kaikuvilla osastoilla. Poltettuja papereita, rasti ruutuun -lomakkeisiin ja lääkärin kierroksiin kutistuneita elämiä. Avaimet kääntyvät ovissa. Kuulen lasin helähtävän rikki ja juoksuaskelia pakoon. Minua määrittävät asiat lakkaavat olemasta: äiti, vaimo, työ. Titteli nimeni edessä ja sen jälkeen tulevat kirjaimet pyyhkiytyvät pois, ja minussa on vain menneisyyttä. Ajatus sairaalaan palaamisesta tuntuu – vertauskuva muodostuu mielessäni ennen kuin ennätän estää sitä – sähköiskulta.

Marianne ei pelkää salaisuuden paljastumista itsensä vuoksi. Ei häntä huoleta maineen menetys eikä edes avioliiton vaarantuminen, vaan se miten tieto vaikuttaisi tyttäreen, Honoriin. Honor on aina ollut henkisesti hauras ja reagoinut itsetuhoisesti vähäisempiinkin pettymyksiin. Mitä hänelle merkitsisi koko siihenastisen elämän perustusten sortuminen?

Mariannen lisäksi vain kaksi henkilöä tietää vanhasta salaisuudesta. Toinen on Jesse, jonka Marianne jätti hyvästejä heittämättä ja joka kantaa siitä kaunaa. Toinen on parlamenttiedustaja Helen Greenlaw, joka aikoinaan seudun johtavana terveysviranomaisena vaikutti merkittävästi mielisairaalan sulkemiseen. Siihen Helenillä oli omat syynsä, mutta niistä Marianne ja Jesse eivät tiedä. Muiden kaupungin asukkaiden tavoin hekin näkevät Helenissä vain hirviön.

Huonoina päivinä pelkään, ette Jesse möläyttää koko jutun veljelleen tai työkaverilleen oluella käydessään. Toisina päivinä taas luotan Jessen vaikenemiseen jopa enemmän kuin Samin uskollisuuteen tai siihen, että Honor tarvitsee minua. Mutta tämä on tietysti kolmitahoinen sopimus, sairas pieni kolmio, jotka olemme Jesse ja minä ja Helen Greenlaw, todellinen hirviö Nussteadin sängyn alla, kolmion tuntematon kolmas kärki. Ja kun ajattelen Helen Greenlaw’ta, tajuan että meidän perustuksemme ovat yhtä tukevat kuin letto.

Kiviäidit on useammassa aikatasossa liikkuva taidokas trilleri. Parasta siinä on kuvaus 1950-luvun mielisairaanhoidosta, joka oli todella julmaa, mielivaltaista ja alentavaa. Jo joutuminen potilaaksi saattoi johtua jostain muusta kuin todellisesta sairaudesta ja hoitomuotojen suhteen oli sananvaltaa vain ylimielisillä lääkäreillä.

PS. Kiviäidit-nimitystä käytettiin viktoriaanisella ajalla mielisairaaloista. Silloin kuviteltiin, että rakennuksen arkkitehtooninen muoto voisi auttaa sairaiden parantumisessa.

KELLY, ERIN: Älä jää pimeään

Kustantaja: Gummerus 2019

Alkuteos: He Said / She Said

Suomennos: Päivi Pouttu-Delière

Älä jää pimeään -teoksessa eletään kahdessa aikatasossa, joissa kummassakin kertojina vuorottelevat henkilöt nimeltä Laura ja Kit. Koska auringonpimennykset ovat tarinassa tärkeässä asemassa, on kirja rakennettu täydellisen auringonpimennyksen vaiheiden mukaan: ensimmäinen kontakti, toinen kontakti, täydellinen pimennys, kolmas kontakti ja neljäs kontakti.

Vuonna 1999 Lontoon King´s Collegessa opiskeleva Laura tapaa ystävättärensä välityksellä Kitin. Kit on toista maata kuin boheemit ja huumeita estoitta kokeilevat opiskelijat Lauran lähipiirissä – hän on tunnollinen ja pidättyväinen teoreettisen astrofysiikan opiskelija. Hänen intohimoinen harrastuksensa lapsesta asti on ollut käydä seuraamassa auringonpimennyksiä eri puolilla maailmaa, suurimpana tapauksena Chilen pimennys 1991. Nyt luvassa on täydellinen auringonpimennys kotimaassa ja parhaat mahdollisuudet sen seuraamiseen Cornwallin Lizard Pointissa. Sinne Laurakin haluaa.

Festivaalit Lizardissa eivät valitettavasti ole kovin onnistuneet. Sää on kylmä ja taivas paksussa pilvessä, joten väkeäkin on melko vähän. Kaiken lisäksi Kitistä hetkeksi eronnut Laura osuu todistamaan tilannetta, jonka päättelee väkivaltaiseksi raiskaukseksi. Hän ei voi vain sulkea silmiä ja mennä ohi.

Laura: Irrotimme kätemme, ja se oli viimeinen kerta, kun kaikki oli täydellistä.

 Olen käynyt sen hetken läpi mielessäni niin monia kertoja sen jälkeen. Jos voisin elää uudelleen Lizardin festivaalit, ottaisinko kukkaron käteeni? Osa minusta – koppava jälkiviisaus – sanoo, että minun olisi pitänyt jättää se maahan ja mennä teltalle Kitin kassa. Mutta vaikka tiedän, mitä kukkaron poimimisesta seurasi, en usko, että olisin voinut kävellä sen ohi. Ehkä olisin kuitenkin pitänyt Kitin kädestä vähän tiukemmin ja hetken pidempään, ja nauttia täydellisyydestä niin kauan kuin se vielä oli ulottuvillani.

Mies, nimeltään Jamie Balcombe, suhtautuu tilanteeseen yläluokkaisen ylimielisesti. Hänen mukaansa mitään ihmeellistä ei ole tapahtunut. Nainen, Beth, taas on aivan jähmettynyt eikä pysty heti kertomaan edes nimeään. Poliisi vie tapauksen hovioikeuteen, jossa sekä Laura että Kit toimivat syyttäjän todistajina. Lauralta lipsahtaa valhe, joka vaikuttaa ratkaisevasti lopputulokseen. Sen jälkeen sisimmässä nakertaakin jatkuva pelko.

Nykyajassa eletään vuotta 2015. Laura ja Kit asuvat yhdessä ja odottavat kaksosia. Heidän elämänsä ei kuitenkaan ole onnellista, vaan koko ajan jännittynyttä ja pelokasta. Mikä on saanut pariskunnan pakoilemaan ja vaihtamaan jopa nimensä? Ketä he oikein pelkäävät ja miksi? Ainakin Laura on henkisesti murtumispisteessä, kun mieli paisuttaa uhkakuvat painajaismaisiin mittoihin.

Kit: Niinä hetkinä, jolloin sallin itseni ajatella menneisyyttä, mitä ei tapahdu usein – se nousee tajuntani pintaan vain silloin, kun auringonpimeys lähenee ja Laura alkaa reagoida siihen – niinä harvoina hetkinä vaikuttaa siltä, että olen elänyt elämääni Lizardin jälkeen aivan kuin jonkin viallisen neonvalon alla. Se on kuin huomaamattomasti mutta jatkuvasti värisevä strobovalo, jonka kanssa oppii elämään, vaikka tietääkin, että jonakin päivänä se saa aikaan jonkinlaisen kohtauksen tai valtimonlaajennuksen.

Älä jää pimeään pelaa vahvasti mielikuvilla, mutta onko kaiken yllä leijuva uhka todellinen vai mielikuvituksen tuotetta? Ovatko kertojat luotettavia vai petkuttavatko he lukijaa? Salaisuuksia tulee julki yhdestä jos toisestakin henkilöstä ja lukija ajautuu epäilemään heitä toinen toisensa jälkeen. Yllättäviä käänteitä riittää aivan kirjan vihoviimeiseen lauseeseen saakka. Älä jää pimeään on taidokas dekkari, jossa jännitys pysyy yllä ilman murhia ja verenroiskeitakin.