KEKKONEN, HELMI: Liv!

Kustantaja: Siltala 2024

Helmi Kekkosen romaanissa Liv! kuvaillaan useamman henkilön näkökulmasta parin kesäpäivän tapahtumia ja samalla paloja henkilöiden menneisyydestä ja heidän välisistä suhteistaan. Kirjan päähenkilö on 22-vuotias opiskelija Liv, joka esiintyy kolmannessa persoonassa, kun taas Livin läheiset eli isä, äiti ja kaksi vanhempaa siskoa sekä paras ystävä Iida puhuvat minämuodossa.

Kesäloma saaressa on kuulunut perheen perinteisiin, mutta vanhempien avioero vaikuttaa yhä tunnelmaan. Perheen kolmesta tyttärestä Ellen ja Telma eivät tuomitse isää, joka asuu Tukholmassa uuden rakastettunsa kanssa, vaan toivovat äidinkin menevän elämässään eteenpäin ja löytävän uuden kumppanin. Liv-kuopus on vihainen isälleen, mutta kapinoi myös äidin asettamia turhauttavia sääntöjä vastaan.

Eräänä päivänä Liv loikoilee rantakallioilla nauttimassa loppukesän raukeasta tunnelmasta, kun viereen istahtaa hieman vanhempi mies. Mies on ilmeisesti tarkkaillut Livin perhettä ja on nyt onkimassa lisää tietoa, mutta kertoo itse vain etunimensä. Jokin miehessä epäilyttää Liviä, mutta samalla myös kiinnostaa ja kiihottaa. Mies ehdottaa ravintolailtaa seuraavalle päivälle.

Hetki kalliolla oli kestänyt korkeintaan puoli tuntia eikä hän tiedä miehestä mitään, ei sukunimeä tai puhelinnumeroa, etunimenkin vain sinnepäin, ja silti edessä tuntuu aukeavan jotain mikä tekee hänestä tällä tavalla ylivirittyneen, levottoman ja kepeän yhtä aikaa, jotain minkä toiselle puolen hän haluaa kurottaa.

Perhe huomaa kyllä seuraavana päivänä Livin olevan epätavallisen levoton ja mietteliäs, mutta uteluista tämä vain kiukustuu. Hän on sentään jo aikuinen eikä velvollinen kertomaan tekemisistään ja suunnitelmistaan muille! Omaiset eivät tietenkään tarkoita pahaa, vaan ovat huolissaan impulsiivisesta ja herkästä nuorimmaisesta ja siksi ehkä liian tunkeilevia.

Tässä perheessä ei ollut tapana antaa kenenkään hoitaa yhtään itään itse ja omalla tavallaan, kaikilla oli mielipide kaikkeen ja rajoja ylitettiin jatkuvasti. Jos joku yritti ottaa etäisyyttä, häneen takerruttiin entistä lujemmin. Useimmiten se tapahtui rakkaudesta, tai sillä se ainakin selitettiin…

Päivä kuluu ja kokkausvuorollaan ahertava Liv laskee tunteja. Illalla hän tapaa miehen, joka tässä vaiheessa kertoo olevansa arkkitehti ja toimivansa ystävänsä talovahtina, mutta ei mitään sen täsmällisempää. Viiniä kuluu illan aikana paljon. Liv humaltuu, haluaa miestä. Mies lähentelee, mutta Liv ei enää haluakaan. Tapahtuu jotain, jota Liv myöhemmin syvästi häpeää.

…miksi häntä hävettää, eihän hän tehnyt mitään ja niin kuin äitikin sanoi, mitään ei oikeastaan edes tapahtunut, tai olisi voinut jotain paljon pahempaa, hirveitä juttuja tapahtui koko ajan, käsittämättömän kauheita asioita kaikkialla maailmassa, joka päivä ja ilta ja yö, tytöille ja naisille… ja silti, häpeä lyö hänen ylitseen, kihelmöi koko kehossa, ihon alla, suonissa ja lihaksissa.

Liv!-romaanin teemana on naisiin kohdistuva henkinen ja fyysinen väkivalta, Nuoren naisen hämmennyksen, syyllisyyden ja häpeän tunteet on kuvattu uskottavasti, samaten se miten vaikeaa on puhua läheistenkään kesken arkaluontoisista asioista. Keskustelu on haparoivaa ja katkonaista, kun oikeita sanoja ei löydy.

Vaihtelevia ovat myös käsitykset siitä, mitä pitäisi tehdä tilanteessa, missä mies ei kunnioita naisen kieltoa, vaan turvautuu väkivaltaan. Siinä näkökulmaan vaikuttavat niin ihmisten luonteet kuin heidän kokemansa asiat, vaikka kaikki yrittävätkin ajatella Livin parasta. Onko tärkeämpää suojella uhria ahdistukselta vai ainakin yrittää saada mies vastuuseen teoistaan? Ja miksi valokiilaan joutuu aina raiskauksen tai pahoinpitelyn uhri, nainen?

Tämä tällainen ei ikinä lopu, ellei kaikki avaa suutaan, ellei jokainen nainen joka on raiskattu, jota on ahdisteltu, lyöty ja uhkailtu, joka on joutunut pelkäämään puolisoaan, ystäväänsä tai ketä tahansa tuttua tai tuntematonta, kerro asiasta eteenpäin. En sano että se olisi helppoa, mutta mitään epäselvää siinä ei ole, ei voi olla.

Helmi Kekkonen kirjoittaa tekstiä, joka toisaalta on tiivistä ja toisaalta ilmavaa. Pienten yksityiskohtien ja jopa yksittäisten sanojen perusteella lukijalle voi jo syntyä mielikuvia tapahtumista ja ihmisistä. Dialogit miltei sulautuvat muuhun tekstiin, mutta se ei vaikeuta lukemista mitenkään. 

Mielenkiintoinen yksityiskohta on kirjan nimi huutomerkkeineen. Se on ikään kuin  voimakas kehotus: uskalla elää! Livin kohdalla on kuitenkin selvää, ettei mikään tule palaamaan täysin ennalleen – rakas saarikaan ei tapahtuneen jälkeen enää tunnu turvalliselta.

KEKKONEN, HELMI: Tämän naisen elämä

Kustantaja: Siltala 2021

Viisitoistavuotias Helena pukee äitinsä hautajaisiin ylleen punaisen mekon, koska tietää tämän pitäneen siitä aivan erityisesti. Ja ajattelee kulmakarvoja, tissejä ja poikaystäväänsä Johannesta, koska äidin ajatteleminen tekee liian kipeää. Äiti on tehnyt itsemurhan ja Helena tuntee syyllisyyttä: hän olisi ehkä voinut estää äidin kuoleman, jos olisi tehnyt erilaisia valintoja.

Kotona Helena ja isä keskittyvät arkisiin asioihin. Äidistä, äidin kuolemasta ja sen syistä ei puhuta, koska isä ajattelee niin vaimentavansa tyttären surua, mutta vaikutus on juuri päinvastainen: purkautumatta jäävät tunteet pakkautuvat Helenan mielen pohjalle ja pitävät surun elossa. Tytär puolestaan vaikenaa, koska haluaa olla isälle mieliksi.

Isällä ja minulla menee ihan hyvin ja silti me elämme puristuksissa näiden menneisyydestä kantautuvien äänien, kuvien ja tuoksujen alla vaikka kuinka yrittäisimme jotain muuta, olla jotenkin toisin. Olemme yhä aavistuksen kaikelta piilossa, emme vieläkään tiedä mikä on normaalia ja mikä ei, ei ole mitään mihin verrata, ainakaan minulla ei ole, emmekä me pysty puhumaan tapahtuneesta, palaamaan siihen päivään, emme sitä edeltäviin viikkoihin ja kuukausiin, emme äitiin ollenkaan, emme ikinä.

Kronologisesti etenevään nykyhetkeen limittyy kursiivilla kirjoitettua tekstiä, joka kertoo ajasta, jolloin äiti oli vielä elossa. Pieni Helena ei ymmärrä, mikä äidin sairaus oikein on, mutta huomaa tämän kyllä poikkeavan muista äideistä. Naapurit puhuvat saamattomuudesta, koulutoverit nimittelevät hulluksi ja isäkin vaatii äitiä yrittämään enemmän. Äiti on arvaamaton: välillä riehakas ja sitten taas lamaannuttavan väsymyksen kourissa.

Aikuisena Helena ihmettelee, miksei äiti mennyt hoitoon aikaisemmin. Yksi syy saattoi olla se, että äiti halusi olla läsnä tyttärensä elämässä, vaikka ei sitten jaksanutkaan tarjota tälle lämpöä ja hoivaa. Todennäköisempi syy oli kuitenkin häpeä. Menneillä vuosikymmenillä mielenterveyden ongelmat pidettiin salassa eikä niistä puhuttu edes kotona. Isäkin vain kuiskutti, että äiti on väsynyt; ei häiritä häntä, ollaan hissuksiin.

Aivan kuin olisi olemassa jokin sopimus. Aivan kuin me kaikki kolme olisimme jossain vaiheessa yhdessä päättäneet, että tämä tämmöinen on ihan normaalia ja sopivaa. Niin kuin me olisimme ihan tavallinen perhe.

Vuodet vierivät. Helena työskentelee lastensuojelussa, mutta kokee huostaanottotilanteet liian läheisiksi ja alkaa uupua. Yhä useammat asiat rupeavat ärsyttämään: isän kömpelöt yritykset puhella menneestä, aviopuolison huolestuneisuus, oma pohdiskelu lapsen hankkimisesta. Äiti tuntuu olevan läsnä kaikkialla. Järjellä Helena tietää äidin tehneen itse ratkaisunsa, mutta silti voimalla pintaan nousseet suru ja syyllisyydentunne väsyttävät hänet täysin. Toistuuko äidin kohtalo?

Minä en ymmärrä, mikä minulla on. Mikä minulla on? Olen vihainen koko ajan, ihan joka hetki, silloinkin kun olen niin väsynyt että pystyn vain makaamaan, kuin olisi jotain paksua liejua rinnan alla eikä se kuitenkaan tunnu olevan minussa tai tulevan minusta, se on jotain ympärilläni ja ylläni, kaikkialla, minä hautaudun sen alle.

Luulisi, että näin musertavasta surusta ja syyllisyydestä kertova kirja olisi raskasta luettavaa, mutta niin ei ole. Kekkonen kuvaa Helenan kasvavaa ahdistusta hienovireisesti, lempeästi ja välillä jopa huumorilla, joten lukija ei imeydy mihinkään synkkään kurimukseen. Ymmärrystä psyykkisestä sairaudesta kärsivää ihmistä kohtaan kirja kuitenkin kasvattaa. Siksi se on tärkeä.