CHEN, KEVIN: Aaavekaupunki

Kustantaja: Aula & Co 2024

Alkuteos: Kuei tifang (2019)

Suomennos: Rauno Sainio

Kevin Chen (s. 1976) on syntyjään taiwanilainen, mutta asuu nykyisin Saksassa. Uransa hän aloitti näyttelijänä taiwanilaisissa ja saksalaisissa elokuvissa, mutta on sittemmin julkaissut useita romaaneja, esseitä ja novellikokoelmia. Osittain omaelämäkerrallinen Aavekaupunki-romaani voitti vuonna 2020 Taiwanin kirjallisuuspalkinnon ja on ensimmäinen Cheniltä suomennettu teos.

Aavekaupunki-teoksesta puuttuu länsimaiselle lukijalle tuiki tarpeellinen henkilöluettelo, mutta tässä kirjan keskeisimmät hahmot:

Vuori. Perheen isä. Suku omistanut laajoja maa-alueita, mutta menettänyt kaiken hallituksen pakkolunastuksissa. Käynyt yläkoulun, kova lukemaan. Hiljainen.  Pienimuotoista liiketoimintaa.

Kaskas. Perheen äiti. Soijakastiketehtailijan tytär. Lähes luku- ja kirjoitustaidoton, mutta hallitsee unien tulkinnan, loitsut ja rituaalit. Kova puhumaan. Juonikas. Kiivas.

Shu-mei eli Ensimmäinen sisko. Asuu yhä perheen kotitalossa, ansaitsee elantonsa ompelijana. Hallitsee rukoukset ja rituaalit.  Etsii tapoja päästä eroon maanisesti käyttäytyvästä puolisostaan pikku-Kaosta.

Shu-li eli Toinen sisko.  Väestötietojen käsittelijänä Taipeissa. Väritön ja huomaamaton, ei hätkähdä vähästä. Tyytyväinen elämäänsä tylsänä pidetyn miehensä rinnalla.

Shu-ch’ing eli Kolmas sisko. Vanhempien hemmottelema. Käynyt yliopistoa. Elää seurapiirirouvana Taipeissa väkivaltaan taipuvaisen puolisonsa Ankkurin kanssa. Lapseton.

Su-chieh eli Neljäs sisko. Naimisissa vauraan pikku-Wangin kanssa. Asuu miehen rakennuttamassa ylellisessä Valkoisessa talossa pimennysverhojen takana eikä koskaan poistu kotoaan.

Ch’iao-mei eli Mehevä, Viides sisko. Oli lumoava kaunotar. Kuoli nuorena.

T’ien-i eli Vanhempi veli. On hyvä arkuntekijä, mutta houkutellaan mukaan politiikkaan. Äänivyöryllä kaupunginjohtajaksi, mutta joutuu korruption vuoksi vankilaan.

T’ien-hung eli Nuorempi veli. Ajetaan pois perheestä homouden takia. Opiskelee Taipein yliopistossa ja kirjoittaa kirjoja. Saa stipendin Berliiniin, missä tapaa tulevan aviomiehensä T:n. Joutuu puolisonsa taposta vankilaan.

Paatti, Betelpalmu, Käärmeentappaja: Vuoren perheen elämään vaikuttaneita miehiä, joita voidaan tuntea myös muilla nimillä.

Chenin suku on pitkään asunut Taiwanin saaren keskiosassa Yungchingin pikkukaupungissa. Kaupungin nimi tarkoittaa ”ikuista rauhaa”, mutta se on täynnä aaveita ja ikäviä muistoja. Alueella tehtiin 1970-luvulla suuria suunnitelmia ja rakennettiin mm. ”taivastaloja” eli kolmikerroksisia omakotitaloja. Yhteen näistä taloista muutti Vuoren yhdeksänhenkinen perhe.

Entä miten hän kertoisi pähkähullusta lapsuudestaan? Viidestä isosiskosta, yhdestä isoveljestä, vaitonaisesta isästä sekä äidistä, joka papatti isänkin puolesta. Miten hän pukisi sanoiksi naapurin Käärmeentappajan, Punasortsin, kastelukanavat, häät, jaavanpallerosateen? Entä Valkoisen talon, virtahevon, uimalan, kellarin, tähtihedelmätarhan, Naisen muurilla, Huomisen kirja-aitan, hopeanvärisen vesisäiliön?

Nykyhetki alkaa tilanteesta, jossa tarinan pääasiallinen kertoja T’ien-hung on päässyt Saksassa vankilasta ja matkustaa Yungchingiin. Seutu tuntuu hänestä pitkän poissaolon jälkeen vieraalta ja rapistuneelta. On aavejuhlan aika, jolloin kuolleet ovat tavallista lähempänä eläviä. Kun T’ien-hung tapaa kolme vanhinta siskoaan, on läsnä myös kaksi äänetöntä aavetta.

Siskot rakastavat pikkuveljeään, mutta tämän paluu huolettaa: pääseekö veli nyt perille suvun salaisuuksista? Vuosikymmenten aikana monet ihmissuhteet ovat kietoutuneet toisiinsa yllättävillä ja arveluttavillakin tavoilla. Perheenjäsenet ovat joutuneet uskomattoman usein keskelle raadollisia tapahtumia tai kohdanneet tunteettomia ja petollisia ihmisiä.

Miksi ihmiset palaavat kotiin? Mitä koti ylipäätään tarkoittaa? Hänellä ei ollut vastauksia. Hän ei palannut sovituksen tähden tai katumuksen ajamana, ei löytääkseen vastauksia tai selityksiä. Eikä hän liioin tehnyt sitä velvollisuudentunnosta. Pelkkä ajatus kotiinpaluusta ahdisti häntä. Silti hänen oli palattava… Hänellä ei ollut muuta paikkaa, minne mennä.

Aavekaupunki-teoksessa on kerroksia ja kiemuroita, mutta kovin vaikealukuinen se ei kuitenkaan ole. Luvut ovat lyhyitä ja kertojat vaihtuvat; saadaan eri näkökulmia muun muassa homoseksuaalisuuteen, naisen asemaan, perheväkivaltaan ja ihmisten luokitteluun varakkuuden, oppineisuuden tai asuinpaikan perusteella sekä somemaailmaan maalittamisineen ja vihapuheineen.

Kevin Chen kuvaa Taiwanin valtion historiaa ja kulttuuria, joka poikkeaa varsin paljon länsimaisesta maailmasta. Hänen henkilöidensä arkea ohjaavat perinteiset uskomukset, enteet ja unet. Ruokakulttuuri on täkäläisestä näkökulmasta outoa eikä aina kovin houkuttelevaakaan (esimerkiksi käärmekeitto). Monet kasvit, puut ja hedelmät ovat vieraita, mutta niitä kuvataan mielenkiintoisesti aisteihin vedoten.

Kirjan ydinajatus on ehkä se, että jossain vaiheessa on katkaistava sukupolvesta toiseen jatkuva vaikeneminen. Lukijalle Chenin suvun ja koko kaupungin kätkemät salaisuudet paljastuvat vähän kerrassaan ja raskaista tai lähes absurdeista hetkistä huolimatta hän voi kokea myös yllättävää kauneutta. Siitä ansio lankeaa Chenin hienostuneelle kerrontatyylille, jonka suomentaja Rauno Sainio on oivallisesti tavoittanut.

Sanat eivät pääse ulos, vaan ne kasaantuvat sydämiinne. Sinulla on sydämessäsi hiekkakumpu, siskollasi kokonainen vuori. Hän haluaisi kertoa, haluaisi että olisi joku, jolle kertoa. Mutta samalla hän toisaalta ei halua kertoa, ei kenellekään, ikään kuin ääneen lausuttuna ja kerrottuna sanoista tulisi totta. Silloin sitä jättää asioita mieluummin sanomatta. Vaikeneminen on pakenemista. Jos salaisuuden kätkee sydämeensä, vie sen lopulta mukanaan hautaan saakka.

NUNEZ, SIGRID: Paras ystävä

Kustantaja: Aula & Co 2024

Alkuteos: The Friend (2018)

Suomennos: Kristiina Drews

Yhdysvaltalaisen Sigrid Nunezin teos Paras ystävä voitti vuonna 2018 National Book Award for Fiction -palkinnon. Tarina on yksikertainen: isäntänsä menettäneen koiran ja ystävänsä menettäneen naisen ystävystyminen, mutta se ei etene kronologisesti ja suoraviivaisesti, vaan löytyy pala palalta muistojen ja pohdintojen keskeltä. Teettää hieman työtä, mutta kannattaa!

Kirjan kertoja on yliopistossa luovaa kirjoittamista opettava keski-ikäinen nainen. Hänen kollegansa ja läheinen ystävänsä on tehnyt itsemurhan ja nainen heittelehtii erilaisten tunteiden välillä. Hän on ymmällään, surullinen, vihainen ja ikävöivä. Välillä hänestä tuntuu, että hän elää toinen jalka hulluuden puolella.

… kävi niin, että huomasin olevani jossakin – muistamatta, miten olin sinne joutunut, tai lähdin kotoa asioille mutta unohdin mille asioille.

Ystävä, jota nainen puhuttelee sinä-muodossa, oli suosittu yliopisto-opettaja ja kirjailija. Hän oli myös todellinen naistenmies; kolme kertaa naimisissa, lukuisia pitkäaikaisia rakastajattaria ja lukemattomia yhdenyönsuhteita. Kerran naisopiskelijat toivat hänelle allekirjoittamansa kirjeen, jossa valitettiin seksuaalisesta häirinnästä. Mies ällisteli: onko häirintää käyttää sanaa kultaseni?

Kertojan ja miehen suhde oli nimenomaan ystävyyssuhde ja ehkä juuri siksi miehen suhteista pitkäaikaisin ja vakain. Vuosien aikana kehittyneeseen luottamukseen perustui varmaan sekin, että mies oli testamentannut koiransa Apollon naiselle. Tosin kysymättä tämän mielipidettä ja huomioimatta naisen vuokrasopimukseen kuuluvaa kohtaa, joka kieltää lemmikkieläimen pitämisen asunnossa.

Ongelma on myös se, ettei Apollo ole mikään sylikoira vaan komea tanskandoggiuros. Se on viisivuotias, mikä kyseisellä rodulla merkitsee jo vanhuutta ja vanhuudenvaivoja. Ensisijaisesti kissaihmisenä itseään pitävä nainen suostuu lopulta ottamaan koiran luokseen vain, koska toinen vaihtoehto olisi ylvään eläimen lopettaminen.

Uskonko minä, että jos olen hyvä Apollolle, jos toimin epäitsekkäästi ja teen uhrauksia sen puolesta – uskonko minä, että jos rakastan Apolloa, kaunista, ikääntyvää, alakuoloista Apolloa – herään jonain aamuna huomaamaan, että Apollo on poissa ja sen tilalla olet sinä, kuolleista heränneenä?

Uudessa kodissaan Apollo pysyttelee omissa oloissaan, mistään kiinnostumatta – se on uupunut surusta. Naista se käy nuuhkimassa öisin ikään kuin salaa ja nainen sallii sen reagoimatta mitenkään. Läheisyys syntyy vasta, kun nainen alkaa lukea tulostamaansa tekstiä ääneen. Ensimmäistä kertaa Apollo tulee liki, hymyilee ja vaatii lisää!

Apollon sisimpää pesiytynyt menettämisen pelko saa sen ulisemaan kaipauksesta, jos nainen on hieman pidempään poissa kotoa. Nainen puolestaan kiintyy yhä syvemmin kauniiseen ja viisaaseen olentoon. Häätöä asunnosta ei onneksi laiteta täytäntöön, kun Apollo määritellään isännöintitoimiston tietoihin palveluskoiraksi, jonka menettäminen uhkaisi naisen mielenterveyttä.

Vähitellen Apollon kunto huononee, kävely vaikeutuu ja pidätyskyky alkaa pettää. Yhtäkkiä nainen ei enää puhuttelekaan kuollutta ystäväänsä käyttäessään sanaa ”sinä”, vaan kohteena on kohti kuolemaa käyvä Apollo. Vielä on kuitenkin yksi kesä, jonka nainen ja koira saavat yhdessä viettää rauhaisasti auringon lämmössä, merituulen tuoksussa ja linnunlaulussa, Tarinan loppu on sydäntä riipaiseva ja kaunis.

Kertoja liittää naisen ja koiran tarinaan kirjoista, elokuvista ja tosielämästä löytämiään ajatuksia ja tietoja. Joskus lähdemateriaalista syntyy lähes essee, kuten esimerkiksi J. R. Ackerleyn suhteesta Tulip-koiraan tai Lilja 4-ever -elokuvassa kuvatusta nuoren naisen pahoinpitelystä ja seksuaalisesta hyväksikäytöstä.

Kirjailijan työstä ja kirjallisuuden merkityksestä Paras ystävä -teoksessa on roppakaupalla sitaatteja puolesta ja vastaan, Virginia Woolfista Joan Didioniin ja Ludwig Wittgensteinista Georges Simenoniin. Monet kirjallisuuden opettajat ja kirjailijat ovat pettyneitä nykytilanteeseen: nuoret eivät halua lukea kirjoja, lukijat eivät osaa tulkita lukemaansa, teosten julkaiseminen on liian helppoa.

…kirja teki kuolemaa, kirjallisuus teki kuolemaa ja kirjailijan arvostus oli vajonnut pohjalukemiin… maailmankaikkeuden suurin mysteeri olikin miksi joka iikka ja joka iikan isoäiti oli ryhtymässä kirjailijaksi takuuvarmana tienä kultaan ja kunniaan.

STENROOS, LOTTA: Jossain on aina päivä

Kustantaja: Tammi 2024

Eräänä elokuisena yönä vuonna 1993 yhdeksänvuotias Riina herää pimeässä huoneessa ja tuntee olonsa jotenkin oudoksi; ihan kuin hän olisi vaarassa, vaikka mikään ei ole hätänä. Hän ei kuitenkaan osaa pukea ahdistustaan sanoiksi eikä unesta herätetty äiti ota häntä tosissaan. Äidin taas nukahdettua Riina yrittää vain hengitellä aamunkoittoon asti.

Pitkin syksyä kolmasluokkalaisella Riinalla on mahakipua, mutta lokakuussa paniikki iskee häneen täydellä voimalla kesken matematiikantunnin. Kädet tärisevät, numerot pomppivat silmissä, sydän hakkaa ja oksettaa. Lopulta Riina pakenee luvatta kotiin. Isä on huolissaan ja äiti raivoaa ”temppuilusta”.  Riinaa ei ole koulussa kiusattu, joten mistä on kyse?

En osaa sanoa mitään, kaikki selitykset mitä keksin katoavat päästäni yksi kerrallaan. En osaa kertoa mitä tapahtui. En oikeastaan enää itsekään muista. Tiedän vain, että koulusta tuli pelottava paikka, josta halusin pois.

Äidin yritykset viedä Riina kouluun kilpistyvät tytön saamiin hysteerisiin kohtauksiin. Lopulta vanhemmat etsivät apua sairaalan lastenpsykiatrian osastolta. Aikuiset puhuvat Riinan ylitse hänen ongelmastaan, mutta tyttö itse ei ymmärrä, mikä hänessä oikein vaatii korjaamista. Keskustelun päätteeksi Riina viedään väkivalloin osastolle ja vanhemmat lähtevät kotiin.

Lyhyen osastokokeilun jälkeen etsitään vielä muita keinoja, mutta loppujen lopuksi Riina ei palaa kouluun puoleentoista vuoteen, vaan opiskelee kotona opettajaisänsä ohjaamana. Pelkoonsa hän ei saa apua sen paremmin koulun taholta kuin vanhemmiltaankaan, vaan päinvastoin pahaan oloon lisätään vielä syyllisyydentunne. Lopulta Riina päättää salata ahdistuksensa ja esittää reipasta.

Kirjan toisessa aikatasossa ollaan vuodessa 2018. Riina on kolmetoistavuotiaan Maisan äiti ja menestynyt tv-ohjelmien tuottaja. Luulisi hänen omien kokemustensa pohjalta osaavan hoitaa tilanteen, kun tytär huutaa hysteerisenä osaamatta kertoa syytä kohtaukseensa, vaan ei! Riina yrittää selvitä puhumalla, vaikka lapsi kaipaisi vain pääsyä syliin.

Myös äitiin Riinan suhde on hankala. Riina haluaisi tietää juuristaan, mutta äiti ei suostu puhumaan omasta äidistään mitään. Liittyykö Alma-mummiin jokin häpeällinen salaisuus? Riinan asioihin äiti kyllä puuttuu sumeilematta ikään kuin tämä olisi yhä taitamaton lapsi. Jos Riina uskaltaa sanoa haluavansa elää omassa kodissaan omalla tavallaan, seurauksena on marttyyrimäinen vuodatus.

Käsität kaiken väärin ja kuulet ihan väärin. Ihan kuin jollekin vajakille puhuisi. Ihme, että oot ylipäätään tässä yhteiskunnassa mukana. Vaikka et sä kyllä ihan ookkaan. En mä ihmettele, ettei sun parisuhteetkaan ikinä kestä.

Kotielämän lisäksi Riinaa on alkanut ahdistaa työkin. Hän on tottunut hoitamaan samanaikaisesti kymmeniä asioita, tekemään nopeita ratkaisuja, aikatauluttamaan ja järjestämään projekteja, mutta nyt ajatukset ovat yhtä puuroa. Työtovereiden huolestuneet kysymykset Riinan voinnista ja jaksamisesta tämä kokee epäluottamuksen osoituksena ja arvosteluna. Uhkaavatko potkut?

Joskus tuntuu, että ympärillä ei ole mitään eikä ketään. Pelkkää harmaata autiota tilaa, johon valo ei pääse.

Riina pinnistelee, mutta lopulta hektinen työtahti johtaa romahdukseen kesken kuvausmatkan. Yllättäen häntä tuetaan ja ymmärretään jopa työnantajan taholta, mitä raa’assa tosielämässä ei ehkä tapahtuisi. Uusi tieto suvussa esiintyneestä mielen oireilusta kasvattaa Riinan ymmärrytä niin omaa itseä kuin tytärtä ja edellisiä sukupolvia kohtaan. On lupa olla rikkinäinen.

Freelancetoimittajana, käsikirjoittajana ja tuottajana työskentelevä Lotta Stenroos (s. 1984) kirjoittaa esikoisteoksessaan Jossain on aina päivä asioista, jollaisia on itsekin kokenut: lapsuuden selittämättömästä koulupelosta ja aikuisena työelämän hurjien vaatimusten laukaisemasta loppuunpalamisesta. Samankaltaisten ongelmien kanssa taisteleville tästä asialliseen sävyyn kirjoitetusta teoksesta saattaisi löytyä hyvää vertaistukea.

RAMQVIST, KAROLINA: Leipää ja maitoa

Kustantaja: Gummerus 2024

Alkuteos: Bröd och mjölk (2022)

Suomennos: Laura Kulmala

Ruotsalainen Karolina Ramqvist (s. 1976) on kirjoittanut romaaneja, novelleja, esseitä, kritiikkejä ja elokuvakäsikirjoituksia sekä työskennellyt toimittajana ja kolumnistina. Dagens Nyheter -lehti valitsi hänen autofiktiivisen romaaninsa Leipää ja maitoa vuoden 2022 parhaaksi kirjaksi.

Ruoka on rakkautta. Sitä hoetaan jatkuvasti; kuulen niin sanottavan yhä useammin ja tiedän sen olevan totta. Minulle se tarkoitti kuitenkin myös, että rakkaus on ruokaa.

Kertojan ongelmallinen suhde ruokaan näkyy jo hänen varhaisimmassa ruokamuistossaan. Yksinhuoltajaäiti oli ostanut viikonlopuksi pussillisen mandariineja - ehkä kolmetoista kappaletta - ja ne käsiinsä saanut kolmevuotias tytär ahmi kaikki kerralla kirpeänraikkaan maun lumoamana äidin tehdessä töitä naapurihuoneessa.

Äidiltään tyttö oppii inhoamaan kermaa, voita, lihaa ja rasvaista maitoa. Äitiin yhdistyy tytön ruokamuistoissa myös hylkäämisen ja pelon tunteita. Kun kotona alkaa leijua lettujen tuoksu, kertoja tietää joutuvansa olemaan kotona yksinään yömyöhäiseen, kenties koko yönkin. Mikroaaltouunin ostettuaan äiti alkaa jättää tyttärelle jääkaappiin valmisaterioita lämmitettäväksi.

Kaikki joulu- ja kesälomat tyttö viettää äidin vanhempien luona. Mummun ja vaarin lapsuus on ollut köyhä ja nälkääkin he ovat nähneet, mutta nyt he nauttivat tuhdista kotiruoasta. Mummu ei kylläkään syö lihaa, vaan tyytyy pöydässä kasviksiin ja kastikkeeseen, mutta vaarin vuoksi liharuokia on aina tarjolla. Eikä mummukaan pelkillä kasviksilla elä, vaan napostelee pitkin päivää jotakin hyvää.

Ruoan tuputtaminen on mummun tapa osoittaa rakkautta. Mummun ja vaarin mielestä ruoista parhain on riisivanukas, mutta vuodet kuluvat eikä lapsenlapsi maanittelusta huolimatta uskalla maistaa vanukasta – kunnes eräänä päivänä aika on otollinen ja tyttö alkaa isovanhempien iloksi suorastaan ahmia samettista herkkua.

Uusi vaihe kertojan ruokakokemuksissa alkaa, kun hänen äitinsä uuden miesystävän myötä pääsee taloudellisesti parempaan asemaan ja pystyy tavallisinakin arki-iltoina nauttimaan hummerista ja muista luksustuotteista. Ulkomailla asuvaan isään tutustuttuaan tyttö pääsee kansainvälisten herkkujen pariin ja huippuravintoloihin.

Oman asunnon saatuaan kertoja haluaa hemmotella läheisiään ruoilla. Päiväkoti-ikäisen tyttären kohdalla yksi yritys menee kuitenkin mönkään, sillä McDonald'sin tuotteita rakastava tytär ei suostu edes maistamaan riisivanukasta, jota nainen tarjoaa kertoakseen suvun juurista. Kertoja menettää malttinsa täysin – ei taida muistaa itseään lapsena vastaavassa tilanteessa.

Ystävät puolestaan saavat nauttia kasvisaterioista, joita nainen valmistaa vaivojaan säästelemättä. Hyödyllistä työtä tehdessään hän pystyy unohtamaan omaan persoonaansa liittyvät epävarmuudet, vaikka toisaalta hieman häpeääkin emännän rooliaan, jota pitää vanhanaikaisena. On kuitenkin nautinto vaikuttaa ruoan avulla ihmisten tunteisiin!

Lopulta kertoja ymmärtää, että hänen on saatava apua syömishäiriön voittamiseksi. Hän ei enää nauti ruoasta, vaan syöminen on tehtävän suorittamista: kaiken käsillä olevan ruoan hamuamista, pureskelua, nielemistä ja joskus oksentamistakin. Hän on ruoan vanki.

Ruoka merkitsi minulle lukemattomia asioita. Fyysisellä nälällä oli osansa, mutta jonkin muun nälkä ja tarve oli sitäkin suurempi. Olin tottunut täyttämään kaikki tarpeeni ruoalla, ja syömisen vaikutukset olivat tunkeutuneet jo niin syvälle, etten enää hahmottanut mistä oikeastaan oli kyse.

Ehkä äidillä ja mummullakin oli ongelmia suhteessa ruokaan? Ehkä heillä oli ihannekuva oman aikansa naisesta, naisen tavasta syödä ja naiselle oikeasta ulkonäöstä? Omaan syömishäiriöönsä syitä etsiessään kertoja arvelee ruoan ja syömisen tuoneen hänen elämäänsä turvallisuuden tunnetta. Ruoka on täyttänyt sisimmässä piilevän tyhjän tilan.

Ramqvistin teos on avoin ja rohkea henkilökohtainen tilitys, mutta myös mielenkiintoinen katsaus siihen miten ruokatottumukset ovat muuttuneet neljän sukupolven aikana. Sujuvan tyylinsä ansiosta kirja on myös kerrassaan vetävä. Lukiessa voi mietiskellä omia ruokamuistojaan; herkkuja ja inhokkeja, ruokakokemuksiin liittyviä paikkoja ja ihmisiä.

CLINE, EMMA: Vieras

Kustantaja: Otava 2023

Alkuteos: The Guest (2023)

Suomennos: Cristina Sandu

New Yorkissa asuva Alex on kaunis 22-vuotias nainen, joka ansaitsee elantonsa seuralaispalvelussa. Viime aikoina asiakkaat ovat kuitenkin jostain syystä vähentyneet. Kimppakämpästä Alex potkaistaan pois siinä vaiheessa, kun hän ei enää pysty maksamaan osuuttaan vuokrasta, mutta myös varkauksien vuoksi. Alex on riippuvainen kipulääkkeistä ja käy usein verottamassa asuinkumppaniensa varastoja.

Sitten Alex tapaa varakkaan viisikymppisen Simonin ja näyttelee puhdashenkisen ja kainon nuoren naisen roolia niin uskottavasti, että pääsee asumaan miehen luo Long Islandille. Elämä Simonin rantatalossa on yltäkylläistä, ympärivuorokautinen palvelu pelaa ja kalliita lahjoja satelee. Alex itse asiassa pitää miehestä eikä koe tämän vaatimia palveluita liian rasittavana korvauksena mukavuudesta.

Sen Alex kyllä ymmärtää, ettei hänen sovi seurassa esittää omia mielipiteitään, vaan kuunnella muita kainosti nyökkäillen. Hän on vain nuoren naisen kokoinen ja muotoinen liikkumaton osa sosiaalista kalustusta ja helposti korvattavissa. Eräissä seurapiirijuhlissa Alex kuitenkin heittäytyy humalapäissään liian rohkeaksi ja saa seuraavana päivänä kyydin rautatieasemalle ja käteensä menolipun kaupunkiin.

Alex uskoo, että kyseessä on vain pieni näpäytys – tosiasiassa Simon odottaa hänen palaavan pian takaisin. Otollisin hetki paluulle olisi todennäköisesti Simonin vuosittain järjestämä Labor Day -juhla, johon on aikaa vajaa viikko. On toinenkin syy, miksi Alex ei halua lähteä saarelta: hän on suuria summia velkaa rikollispiireissä liikkuvalle miehelle.

Seuraavat päivät Alex viettää lähitienoolla lyöttäytyen pahaa aavistamattomien ihmisten seuraan. Hän on yksi viikonloppuvieraista, perheystävä, luotettava seuralainen. Alex ei välttämättä tarkoita pahaa, mutta kaikkialla hänen jälkeensä jää tuhoa. Joskus hän aiheuttaa kolhuja parisuhteeseen, joskus vie ihmisen viattomuuden. Joskus hän vahingoittaa tavaraa, joskus järkyttää mielenterveyttä.

Homma meni aina saman kaavan mukaan. Alex työntyi kyllin lähelle että veti toisen huomion puoleensa, sai tämän olon hieman kireäksi. Kireys oli helppo kääntää adrenaliiniksi, mielenkiinnoksi, suopeudeksi.

Alex on ristiriitainen hahmo. Hän näkee asiat ympärillään kaunistelemattoman selkeinä ja tietää, miten saavuttaa haluamansa, mutta ei pysty aina hallitsemaan itsetuhoista puoltaan. Hän kuitenkin uskoo pystyvänsä korjaamaan tilanteen kuin tilanteen, kunhan vain jaksaa olla sinnikäs. Sopiva tarina auttaa myös, sillä tosiasiat eivät kiinnosta etenkään joutilasta yläluokkaa.

Useimmat valitsivat mieluiten tarinan. Alex oli oppinut tarjoilemaan sen, vetämään ihmisiä puoleensa esittelemällä heille ihannekuvan heistä itsestään, tunnistettavan mutta kymmenisen astetta todellista vaikuttavamman, kaunistellun version… Ihmiset olivat helpottuneita ja kiitollisia saadessaan loksahtaa osaksi jotakin suurempaa, jotakin helpompaa.

Kirjan suomenkielinen nimi Vieras on oivaltavasti moniselitteinen. Ihmiset ottavat Alexin vieraakseen, mutta joskus Alex tuntee silti olevansa ulkopuolinen – kuin aave elävien maailmassa. Arvoitukseksi Alex jää myös lukijalle, sillä kirjailija ei tarjoa mitään selitystä hänen toiminnalleen. Alex onkin oikeastaan vain peili, jonka avulla kirjailija näyttää rikkaiden tyhjän ja itsekeskeisen elämäntavan sekä heistä riippuvuussuhteessa olevien alistetun ja turvattoman aseman.

CHUNG, SERANG: Sisunin maailma

Kustantaja: WSOY 2024

Alkuteos: Siseoneurobuteo (2020)

Suomennos: Janne Tynkkynen ja Riina Vuokko

Vuonna 1984 syntynyt Chung Serang tunnetaan Etelä-Koreassa fantasiateoksistaan, mutta kansainvälisen läpimurtonsa hän teki 2020 ilmestyneellä sukutarinallaan Sisunin maailma. Länsimaista lukijaa auttaa kirjan alussa oleva Sisunin sukupuu, sillä korealaisista nimistä ei aina tiedä edes, onko kyseessä mies vai nainen. Lisäksi esimerkiksi Sisunin kolmen biologisen lapsen nimet muistuttavat erehdyttävästi toisiaan.

Kun Sisunin kuolemasta on kulunut kymmenen vuotta päättää hänen vanhin tyttärensä järjestää äidilleen muistojuhlan, vaikka Sisun onkin sanonut pitävänsä kuolemaan liittyviä riittejä täysin turhina. Sisunilla ei ole edes hautaa, vaan hänen tuhkansa on siroteltu mereen. Myunghyen mielestä juhla on järjestettävä nimenomaan Havaijilla, minne nuori Sisun pakeni 1950-luvulla Korean armeijan surmattua hänen sukulaisensa.

Mitä järkeä kuolleita on juhlia pöydät notkuen?

Kaksitoistahenkinen seurue koostuu Sisunin lapsista ja lapsenlapsista sekä heidän puolisoistaan. Porukka hajaantuu nopeasti eri tahoille sen mukaan, mikä kutakin kiinnostaa. Myunghye on ohjeistanut, että kaikkien pitää tuoda muistojuhlaan jotakin, minkä on kokenut Havaijilla parhaimmaksi tai vaikuttavimmaksi. Se voi olla kertomus hyvästä kokemuksesta tai tuota kokemusta symboloiva tavara.

Hyvää kokemusta metsästävien ihmisten seuraaminen tutustuttaa lukijan vähän kerrassaan heidän taustoihinsa ja ajatuksiinsa sekä suhteisiinsa sukulaisiin. Jotkut kuljeskelevat yksinään, jotkut muodostavat pieniä porukoita. Jokaisella on hieman erilainen mielikuva kantaäiti Sisunista, joten hyvin erilaisia ovat myös ne asia, joita he katsovat muistotilaisuuteen sopiviksi.

Me polveudumme ihmisestä, joka löysi kauneutta joka päivästä, vaikka eli elämänsä kamalaan aikaan. Jopa silloin, kun epäonnistuimme ja sorruimme uupumuksesta, hän auttoi väsymättä meitä eteenpäin. Hän jaksaa hämmästyttää maailmaa kymmenen vuotta kuolemansa jälkeen, ja palasia hänestä on kaikissa meissä.

Myunghye opettelee tanssimaan hulaa ja hänen sisarpuolensa ja yhtiökumppaninsa Kyung-a etsii maailman parhaita kahvipapuja. Myunghyen vanhempi tytär Hwasu toipuu työpaikallaan tapahtuneen suolahappohyökkäyksen aiheuttamista fyysisitä ja psyykkisistä vaivoista eikä jaksa liikkua paljon, mutta löytää majapaikan läheltä kahvilan ihanine lettuineen.

Hwasun huoleton pikkusisko, DJ:n urasta haaveileva Jisu, haluaa ottaa kuvan täydellisestä sateenkaaresta ja saa apua uudelta sateenkarriystävältään. Hwasun ja Jisun paljon sairastellut serkku Uyun puolestaan opettelee sinnikkäästi surffaamaan, koska haluaa näyttää, että heikkous on mennyttä aikaa. Muiden ei todellakaan tarvitse kantaa huolta Los Angelesissa elokuvahirviöitä suunnittelevasta Uyunista!

Jotkut porukan jäsenistä saavat inspiraationsa Havaijin ainutlaatuisesta luonnosta. Sisunin toiseksi vanhin tytär, ilman perhettä ja vakinaista osoitetta elävä arkeologi Myung-eun, tuo laavakentältä löytämänsä kukan ja Kyung-an lukioikäinen poika Kyurim kustantaa viisi Sisunin mukaan nimettyä korallia istutettavaksi mereen lähelle Tahitia.

Sisunin ajoittain rankkoja elämänvaiheita lukija joutuu kokoamaan hänen jälkeläistensä muisteluista ja keskusteluista. Havaijilla pesulassa työskennelleestä Sisunista tuli saksalaisen taidemaalari Mathias Mauerin malli, joka seurasi miestä Düsseldorffiin ja alkoi opiskella kuvaamataiteita. Mauer osoittautui kuitenkin väkivaltaiseksi ja sabotoi häijysti Sisunun elämää ja uraa.

Lopulta Sisun pakeni Saksasta Etelä-Koreaan, jätti maalaamisen ja ryhtyi kirjailijaksi, vaikka joutuikin opettelemaan uudelleen äidinkielensä hienoudet. Sisunin maailma -teoksen lukujen alussa on otteita hänen teoksistaan tai haastatteluistaan. Ne kertovat pelottomasta naisesta, jolla oli vahvat mielipiteet ja vahva oikeudenmukaisuudentaju.

Isoäiti oli ollut poikkeuksellinen ihminen. Luonteenlaatunsa vuoksi hän oli joutunut usein kiistoihin, antanut periksi vain harvoin ja saanut suurelta yleisöltä kepeää rakkautta ja pieneltä joukolta jääräpäistä paheksuntaa. Isoäiti ei ollut niitä, jotka unohtuivat helposti.

Sisun oli modernin ja itsenäisen naisen esikuva Etelä-Koreassa, jossa naisen asema on pitkään ollut perinteiden raskauttama. Vielä nykyäänkin nainen nähdään ensisijaisesti synnyttäjänä, mutta Sisunin jälkeläisistä moni on päättänyt olla hankkimatta lasta maailmaan, joka on pelottavan epävakaa ja luonnonkatastrofien koettelema.

Sisunin maailma -teoksen jälkisanoissa Chung Serang kertoo romaania kirjoittaessaan ajatelleensa omaa isoäitiään ja tämän elämää. Kirjassa ei kaihdeta puhumasta vaikeistakaan asioista, mutta perusvire on kuitenkin lempeä ja ymmärtäväinen.

 

SOLLA, GIANNI: Ystävyyden oppimäärä

Kustantaja: Otava 2024

Alkuteos: Il ladro di quaderni (2023)

Suomennos: Helinä Kangas

Ystävyyden oppimäärä -romaanin kertoja on teini-ikäinen Davide, joka asuu Napolista pohjoiseen sijaitsevassa Tora e Piccillin pikkukylässä. Muut nuoret pilkkaavat Davidea, koska hän on syntynyt toinen jalka viallisena ja työskentelee isänsä sikatilalla. Fasismin miehisyyttä ihannoiva isä puolestaan häpeää poikaansa. Poika ei ole päässyt käymään edes kansakoulua, koska luku- ja kirjoitustaidoton isä pitää sitä tarpeettomana.

Davide on kuitenkin tiedonhaluinen ja suorastaan imee sanoja itseensä. Köysitehtailijan tytär Teresa opettaa hänelle salaa aakkosia ja numeroita ja rohkeasti myös puolustaa poikaa kiusaajia vastaan. Tyttö on päässyt näkemään maailmaa kotikylänsä ulkopuolella eikä enää oikein viihdy kylän takapajuisessa, Mussolinin ja kirkon ohjailemassa ilmapiirissä.

Todellinen käänne Daviden elämässä tapahtuu vuonna 1942, kun hallitus määrää joukon juutalaisia peltotöihin Toraan. Kyläläiset suhtautuvat asiaan torjuvasti – onhan heitä opetettu vihaamaan juutalaisia, vaikka he eivät oikeasti tiedä näistä yhtään mitään. Koko kylä on vastaanottamassa juutalaisia kuljettavaa kuorma-autoa, josta ensimmäisenä ulos astuu Nicolas ja häikäisee Daviden.

En ollut eläessäni nähnyt kauniimpaa poikaa. Ajatus tuntui minusta kielletyltä monestakin eri syystä, jotka olivat toinen toistaan raskauttavampia: hän oli poika, ja minä ihastelin hänen ulkonäköään, hän oli juutalainen, jonka fasistit olivat pakkosiirtäneet, ja fasistit tiesivät aina, mikä meille oli hyväksi.

Hienostunut Nicolas herättää Davidessa monenlaisia tunteita: ihailua, uteliaisuutta ja kateutta. Ennen pitkää pojat ystävystyvät. Nicolasin isän opettamana Daviden luku- ja kirjoitustaito kehittyy vauhdilla, hän löytää kirjallisuuden ja alkaa itsekin kirjoitella. Daviden isä rankaisee turhaan poikaansa juutalaisten kanssa vehkeilystä: Davide ei enää pelkää eikä kunnioita isäänsä.

Tietenkin Davide haluaa Nicolasin ja Teresan tutustuvan toisiinsa ja niinpä nämä kolme seikkailevat metsässä ja testaavat rohkeuttaan joella. Asiat etenevät kuitenkin tavalla, joka etäännyttää Daviden ystävistään ja saa hänet pakenemaan kenellekään kertomatta Napoliin. Siellä sinnikkyys ja onnekkuus vievät hänet jo aiemminkin kiinnostaneelle näyttelijän uralle.

Perhettään tai kotikyläänsä Davide ei missään vaiheessa ajattele tietoisesti, mutta kaikki koettu on silti pohjana hänen monologeilleen, jotka naurattavat pinnan alle kätkeytyvästä kivusta tietämättömiä katsojia. Teresaan ja etenkin Nicolasiin liittyvät ajatukset ovat sekavat, mutta lopulta Davide alkaa etsiä entisiä ystäviään. Onko Nicolas enää hengissäkään?

Alkuvuosina yritin säilyttää sen vahvan tunteen, joka oli liittänyt minut Nicolasiin ja Teresaan. He olivat minulle nyt vielä välttämättömämpiä kuin silloin, koska he määrittivät, millainen halusin olla, syyn, miksi olin lähtenyt, ja ainoan syyn, miksi voisin palata. On piikkejä, jotka tekevät kipeää vasta silloin, kun niitä yrittää vetää ulos lihasta. Minun tapauksessani piikillä oli nuo kaksi nimeä.

Ystävyyden oppimäärä on näkökulma Mussolinin aikaan, mutta ennen kaikkea kuvaus ystävyydestä, johon sisältyy monia eri vaiheita ja muotoja. Minäkertoja on Davide, joka kuvailee itseään, läheisiään ja maailmaa ympärillään tarkasti ja asiallisesti. Kieltä eri muodoissaan. Ymmärtämystä eläimiä ja luontoa kohtaan. Mainintoja puiden juurista eri yhteyksissä, myös kirjan kauniissa ja sovinnollisessa loppuhuipentumassa.

DAVERLEY, CLAIRE: Öisiä keskusteluja

Kustantaja: Bazar 2024

Alkuteos: Talking at Night (2023)

Suomennos: Riitta Kurki

Rosie Winter on kiltti 17-vuotias tyttö, jonka elämä on jo valmiiksi suunniteltu. Hän soittaa eri instrumentteja, laulaa ja säveltää, mutta aikoo silti opiskella yliopistossa vanhempien haluamaa kaupallista alaa. Mielen sekasorto heijastuu pakko-oireina; asioiden toistuvana tarkisteluna, sormien naputteluna, esineiden kosketteluna.

Rosien koulutoveri Will White puolestaan on maineeltaan arveluttava. Hän on prätkäkundi, kuumakalle ja naistenkaataja, joka asuu isoäitinsä luona äidin lähdettyä omille teilleen. Hän on matemaattinen lahjakkuus, mutta ei silti aio pyrkiä yliopistoon, vaan tyytyy mekaanikon hommiin. Suurimpana haaveena hänellä on matkustelu maailmalla.

Osuessaan vierekkäin nuorten nuotioillassa Rosie ja Will alkavat keskustella ja keskustelu jatkuu myöhäiseen yöhön. Will viehättyy Rosien tavasta keskittyä kuuntelemaan ja osua kysymyksillään asian ytimeen. Parhaan ystävänkin tylsäksi vaniljaksi kutsuma Rosie puolestaan yllättyy, kun joku ymmärtää häntä jo muutamasta sanasta ja on huolissaan hänen tekemistään valinnoista.

Minusta tuntuu, että me kaikki kuollaan vähän joka päivä, Will sanoo. Ja ennen kuin se todella tapahtuu, me voidaan yhtä hyvin tehdä mitä halutaan.

Rosiella on vahva yhteys energiseen ja idealistiseen kaksosveljeensä Joshiin, joten hän huomaa pian, ettei tällä ole kaikki kunnossa. Mitä Rosien pitäisi tehdä, kun Joshin pahan olon syyksi paljastuu ihastuminen Williin? Tilanne muuttuu entistä traagisemmaksi, kun Josh kuolee. Rosie ja Will tuntevat syyllisyyttä hänen kohtalostaan, mutta erilaisista syistä.

Rosie ei saa surussaan tukea kotona. Ankara äiti haluaa tyttärensä yltävän elämässä parhaimpaansa eikä Will ole sille tielle oikeanlainen kumppani – vaikka äiti kyllä aavistaa nuorten välisen vetovoiman.  Niinpä Rosie lähtee suunnitelmien mukaisesti Oxfordiin ja Will jää kotikaupunkiin.

Vastoin äidin toiveita Rosien yhteys Williin jatkuu kaikessa hiljaisuudessa. Rosie kärsii usein unettomuudesta ja vain Willin jutustelu puhelimessa saa hänet nukahtamaan. Masennukseen taipuvainen Will puolestaan alkaa turvautua alkoholiin aivan liian suurissa määrin, vaikka isoäiti ja suorapuheinen pikkusisko yrittävätkin auttaa.

Aikanaan sekä Rosie että Will löytävät rinnalleen hyvän kumppanin, mutta vakaa ja turvallinen elämä ei näytä riittävän heille pidemmän päälle. Aina vain he palaavat luottavaisina toistensa luo, olipa välissä kuinka pitkä hiljainen kausi tahansa. Ja aina tapahtuu jotain, mikä vie heidät taas erilleen toisistaan.

… ystävyys heidän välillään on puhjennut kukkaan ja lakastunut ja aina versonut uudelleen. Joskus he keskustelevat viikoittain, ja toisinaan arkipäiväinen elämä vie kaiken ajan, ja silloin molemmat vaikenevat, kunnes jompikumpi ottaa yhteyttä.

Suurimpana syynä suhteen poukkoiluun on Rosien ylikorostunut velvollisuudentunne. Hän saattaa hetkeksi livetä äitinsä asettamista suuntaviivoista, mutta palaa heti ruotuun huomatessaan äidin pettymyksen. Vaatii kypsymistä ja elämänkokemusta ennen kuin Rosie ymmärtää, mitä Will on alusta alkaen yrittänyt hänelle sanoa.

Rosie luuli aina tietävänsä mitä haluaa, mutta hän ymmärtääkin noudattaneensa sääntöjä ja tapoja ja ajatuksia, jotka hän oli omaksunut äidiltään, Marleylta tai vanhoista elokuvista, noudattanut jonkun toisen käsitystä oikeasta ja väärästä…

Claire Daverley luo henkilöistään hienovaraisin keinoin hyvin uskottavia. Rosien kovapintaista äitiä lukuun ottamatta henkilöt ovat sympaattisia – myös Rosien ja Willin ihmeen ymmärtäväiset kumppanit. Huumoriakin teoksessa on, sillä öiset keskustelut lipsahtavat usein naljailun puolelle. Repliikkejä ei ole erotettu muusta tekstistä mitenkään, mutta se ei vaikeuta lukemista.

Öisiä keskusteluja -romaanin jotkut piirteet saavat aluksi tekemään vertailuja Sally Rooneyn teokseen Normaaleja ihmisiä, mutta kyllä Daverleylla ovat ihan omat tavoitteensa, keinonsa ja vahvuutensa. Lukemisen arvoinen!