JÄRVELÄ, JARI: Raiteet

Kustantaja: Tammi 2025

Kansi: Marko Taina

Jari Järvelä kuuli jo lapsena puhuttavan nälkävuosina 1866–1868 rakennetusta Luuradasta ja Kouvolan tuhonneista pommituksista talvi- ja jatkosodan aikana. Myöhemmin hän kiinnostui veripelloista, panssarijunista ja suomalaisten harharetkestä itään sekä tutustui armeija-aikanaan lähemmin Korian siltoihin. Siinä palasia Raiteet-romaaniin.

Raiteet-teos jakaantuu kolmeen osaan, joista ensimmäinen ajoittuu vuoteen 1868. Toistuvat katovuodet ovat pakottaneet ihmiset lähtemään kodeistaan ja viljahankintoja huonosti hoitanut valtio yrittää paikata tilannetta tarjoamalla heille hätäapuna työtä mm. Helsingistä Kouvolaan rakennettavalta rataosuudelta. Tai ehkä hyväntekijöinä esiintyvät päättäjät hyödyntävätkin halpaa työvoimaa?

Kaksitoistavuotias Amanda ja neljätoistavuotias Ilmar ovat muun perheen menehdyttyä lähteneet kerjuulle. Heidät vie ratatyömaalle vaimonsa ja poikansa menettänyt August, joka osoittautuu työmaalla monitaitoiseksi tekijäksi heikentyneestä näöstään huolimatta. Lapsetkin löytävät ratajätkien yrmeässä porukassa paikkansa.

Näkökulma on Ilmarin, mutta sisukas Amanda nousee kertomuksen päähenkilöksi. Hän kärrää miesten joukossa maata, oppii sytyttämään räjäytyspanoksia ja pitää huolta herkästä isoveljestään. Amanda aistii elämää ja kuolemaa ympärillään ja näkee tulevaan, mutta joskus hänen saamansa viestit jäävät epäselviksi.

Ratatöiden edistymistä seuraa toimittaja Mathias Mattson, joka hymistelee lehtiartikkeleissaan päättäjien toivomalla tavalla ja saa siitä kultakellon palkakseen. Vapaa-ajalla hän laatii sankaritarinaa nimeltään Kiskojen kreivi. Raiteet koituvat Mattsonin kohtaloksi, mutta hänen käsikirjoituksensa ja kultakellonsa saavat vielä kokea seikkailuja.

Rautatien rakentaminen alkeellisilla välineillä on monivaiheinen, raskas ja vaarallinen projekti. Sadoittain ihmisiä menehtyy nälkään, tauteihin ja tapaturmiin. Kuolleilla täytetään maaston notkokohdat ja tuetaan penkereet. Kymijoen ylittävä Korian silta vie monen kylmään hautaansa. Suotta ei tätä rataosuutta kutsuta Luuradaksi tai Nälkäradaksi.

Ei kuolleista tule enkeleitä, vaan junaradan täytettä.

Kirjan toinen osa sijoittuu vuoteen 1918. Tässä osassa päähenkilö on Amandan pojantytär Amalia Kuutamo, joka toimii Luurataa pitkin höyryävässä panssarijunassa tarkka-ampujana. Amalia rakentaa punaisten joukossa parempaa Suomea ja isomummi Amanda huolehtii sillä aikaa hänen kolmevuotiaasta pojastaan Voitosta.

Ja sitten kun parempi maailma olisi valmis, ja se varmasti valmistuisi, ajaisimme junalla yhdessä pitkin ja poikin sitä maailmaa, Suomi-neidon verisuonia joita rautatiet ovat, valtimoita ja laskimoita. Suomen tulevaisuus on meidän vastuullamme. Sen takia me olemme punaisia emmekä sinisiä, keltaisia, vihreitä tai valkoisia. Olemme pieniä tärkeitä punasoluja, jotka pitää veren virtaamassa ja Suomi-neidon sydämen sykkimässä. Ilman meitä neito kuolisi.

Mumminsa tavoin Amaliakin näkee unissaan enteitä tulevasta, mutta usein myös ihmisen kasvojen tilalla eläimen. Voitolla näyttää jostain syystä olevan ahvenen pää, joten hänet on ehdottomasti opetettava uimaan. Pojan opettajaksi ja varmuuden vuoksi huoltajaksikin Amalia pyytää rakastettuaan Teklaa, panssarijunan sanitääriä.

Panssarijunan pomot vaihtuvat, mutta useimmiten johtaminen on huonoa. Voimavaroja tuhlataan epäolennaisiin kohteisiin tai omia joukkoja vastaan, mitä sitten salaillaan sepitettyjen tarinoiden avulla. Kyminlinnaa puolustava naisten osasto on tehokkuudessaan aivan toista maata, vaikka kaikki päättyykin punaisten tappioon. Amalian enneuni toteutuu.

Kolmas osa kuvaa kesää 1944 Muurmannin radan syrjäisellä seisakkeella Aunuksenkannaksella. Se on hyvä asemapaikka Voitolle, jonka rampautui talvisodassa ja menetti hermojensa hallinnan Kouvolan pommituksissa. Elämä on sopivan tasaista ja raiteiden tarkistamisen ja junien vesi- ja puuvarastojen täydentämisen ohella Voitto ennättää kirjoittaa romaania.

Apunaan Voitolla on omalaatuinen asemamies Hesekiel, joka käyttää aikansa hylätyn höyryveturin korjaamiseen. Miehet eivät huolestu vähitellen hiljenevästä junaliikenteestä eivätkä lennättimen vaikenemisesta, mutta uhkaavasti esiintyneiden suomalaissotilaiden sivuraiteelle piilottaman junanvaunun he murtavat auki. Synkkä salaisuus paljastuu. Seisakkeen porukkaan liittyy Irina – tai oikeastaan Rauha.

Ja sitten on niitä päiviä kun junia ei kulje ollenkaan. Niitä päiviä on ollut viime aikoina entistä enemmän. Silloin elämäni tuntuu pelkältä syrjäiseltä sivuraiteelta, jolle olen päätynyt sillä aikaa, kun muu maailma matkustaa pääraiteella.

Suomen rintaman murtuminen valkenee seisakkeella olijoille vasta taistelun äänistä. Mistä he pystyvät erottamaan, kuka maastossa hiiviskelijöistä on omaa porukkaa ja kuka vihollinen? Kerran Voitto pelastuu ainoastaan erinomaisten uimataitojensa ansiosta, mutta turvaan seisakkeen trion vie lopulta Hesekielin korjaama vanha veturi. Uusi alku on edessä, myös pienen ihmistaimen muodossa.

Järvelä on tehnyt vuosien ajan taustatutkimusta romaaniaan varten ja upottanut sitten tiedot sulavasti itse kertomukseen. Raiteiden historia liittyy koko Suomen historiaan ja sen kipeisiin käännekohtiin, kun ihmiset yrittävät pysyä hengissä nälän, köyhyyden ja sotien keskellä. Näitä asioita ei voi kuvata ilman hirvittäviä yksityiskohtia, mutta Järvelän asiallinen ja silti vauhdikas kerrontatapa kannattelee lukijaa.

Raiteet-romaani ei kerro pelkästään miehisestä uhosta tai vallankäyttäjien kovasydämisyydestä, vaan myös ystävällisyydestä ja auttamisenhalusta, jollaista karskinkin pinnan alla saattaa piillä. Rakkaudesta eri muodoissaan. Pyyteettömästä huolenpidosta. Kirjan henkilögalleria on laaja ja monipuolinen, mutta etusijalle nousevat naiset. Erityiskiitos vielä hienoista luontokuvauksista!

Jari Järvelä (s. 1966) on ollut kahdesti Runeberg-palkintoehdokkaana ja kolmasti ehdolla kaunokirjallisuuden Finlandia-palkintoon. Raiteet-romaani saattaa hyvinkin tuoda hänelle lisää ehdokkuuksia, sillä se on hieno teos! 

JÄRVELÄ, JARI: Aino A.

Kustantaja: Tammi 2021

Tumma, kookas nainen, jota Italiassa luultiin venäläiseksi aristokraatiksi. Lahjakas nainen, jonka ansiosta Alvar Aallosta tuli kuuluisa. Nainen, joka jäi vaille ansaitsemaansa arvostusta. Rouva Alvar Aalto. Aino A.

Ai kyllä kannatti saada syöpä ja kuolla, kun sai elää sellaisen miehen rinnalla. Tai jos ei rinnalla niin ainakin samassa talossa, siinä jonka minä suunnittelin… Anteeksi, nyt lipsahti. Talossa jonka Hän suunnitteli. Kaikki minkä minä suunnittelin, oli yhden nukutun yön jälkeen hänen suunnittelemaansa.

Aino Marsio (1894–19949) osoitti melkoista rohkeutta lähtiessään opiskelemaan arkkitehdiksi, sillä ammattia ei 1900-luvun alussa pidetty naiselle ollenkaan sopivana. Professorikin varoitti: miesarkkitehdit tulisivat saamaan useimmat merkittävät suunnittelutyöt, vaikka heidän suunnitelmansa olisivat kuinka epäkäytännöllisiä ja hengettömiä rumiluksia tahansa. Samaa sanoi myöhemmin Suomen ensimmäinen oman toimistonsa perustanut naisarkkitehti Wivi Lönn:

… mitä tahansa naisarkkitehtina teetkin, sinulle annetaan kunniaa vain sisustajana, koristelijana, ornamenttien tekijänä, lautasliinan taittelijana.

Ainon avioliitto Jyväskylään toimistonsa perustaneen Alvar Aallon (1898–1976) kanssa tuskin perustui suureen rakkauteen. Ennemminkin taisi olla kyse yhteisen ammatin luomasta ymmärtämyksestä ja yhteistyön tarjoamista mahdollisuuksista. Alvar ideoi ja Aino piirsi hänen lennokkaat suunnitelmansa ymmärrettävään muotoon. Ainolla olivat etunaan epätavalliset taidot: kokemus puusepän ja muurarin töistä.

Järvelä ei Alvarin maineelle kumartele. Mies on äärettömän huomionhakuinen – aina esiintymässä kuin näyttelijä yleisölleen. Itsetunto on suunnaton. Toisaalta Alvar on kuin lapsi, jonka on aina voitettava kilpailut, joita muut eivät ehkä tiedä olevan käynnissäkään, ja joka siksi kieltäytyy nostamasta Ainoakaan tasavertaiseksi rinnalleen.

Alvarin päässä suunnitelmat sinkoilevat. Aino oppii pian, että vaikeneminen on viisautta toteutuskelvottomien ideoiden kohdalla – tällä tavalla ne unohtuvat Alvarilta nopeasti ja tekevät tilaa uusille suunnitelmille. Syntyneistä raakileista kehittyy sitten Ainon ansiosta uutta suomalaista arkkitehtuuria, kunhan Alvar vain ei pääse tekemään piirustuksiin muutoksia.

Alvar ei ole helppo työtoveri eikä myöskään helppo puoliso. Naissuhteita hänellä riittää, oonhan Alvaillar hurmaamisen lahja. Hurmaamistaidollaan hän onnistuu hankkimaan myös tukijoita, mutta tolkku rahankäytössä puuttuu kokonaan ja vie perheen välillä pahaan ahdinkoon. Kauniita lupauksia mies suoltaa keveästi, mutta unohtaa ne hetkessä.

Alvar on sinitiainen. Kaikille rintahöyheniään pörhistelevä ja ympäriinsä äkeilevä, reviiristään tietoinen. Tiainen, joka matkustaa lastulla soljuvan virtani päällä ja tiitittää jokaisen joenmutkan jälkeen, että tsii-tsii, minä voitin, olen ensimmäinen… Minä ole Aino. Minä olen tuli ja vesi ja maa ja ilma. Ja niiden kaikkien kultainen leikkaus. Ainakin olen kaikkea tuota enemmän kuin herra Tsii-tsii.

Aino on eittämättä luova ja lahjakas ja omaa myös pelisilmää. Yksi Ainon lempi-ideoista on tehdä kodista rajaton eli yhdistää sisätilat suurilla ikkunoilla ja liukuovilla ulkotilaan. Kaarevat muodot ovat toinen hänen kehittelemänsä oivallus: aaltoilevat sisäkatot, aaltoilevat seinät ja kaartuvajalkaiset tuolit. Kaikkea tätä palvotaan yhä Alvar Aallon nerokkuuden tuloksena.

Tätä on arkkitehtuuri. Toisten ideoiden varastamista ja uudelleen keksimistä ominaan. Jos haluaa olla suuri arkkitehti, pitää olla myös suuresti huonomuistinen, jotta voi vakuuttavasti kieltää napanneensa ideansa muilta.

Ilmeisesti Jari Järvelän tympeytyminen Alvar Aaltoa kohtaan on alkanut Jyväskylän yliopiston päärakennuksen käyttökelvottomista vessoista ja johtanut aiheeseen perehtymisen jälkeen lopulta Aino Aallon jäljille. Taustatyön määrä on jälkisanojen perusteella ollut suunnaton, mutta sen tuloksena on syntynyt teos, jossa yhdistyvät hyvä ajankuva ja hykerryttävän satiirinen henkilökuvaus.

Ainon jääminen miehensä varjoon ja vaille tunnustusta tuntuu pahalta. Toisaalta vaikuttaa siltä, ettei Aino tehnyt työtään maineen vuoksi, vaan ihmisläheisen arkkitehtuurin ja käytännöllisten tavaroiden luomiseksi. Järvelälle kiitos siitä, että tämä lahjakas, ahkera ja järkevä nainen pääsee nyt viimeinkin esiin!

JÄRVELÄ, JARI: Klik

Kustantaja: Tammi 2020

Vuonna 1923 kymmenvuotias Iris tapaa Signe Branderin, joka on kutsuttu ottamaan kuvia perheen kartanosta. Tyttö lumoutuu taikalaatikosta, joka kääntää maailman ylösalaisin, ja lyöttäytyy Branderin assistentiksi. Näin hän oppii jo valokuvaamisen perusasioita.

Iris on lyhytkasvuinen, vain 128 cm pitkä, eikä siis hyvää mainosta perheen terveysvesibisnekselle. Niinpä Iris Rukka lähetetään keskieurooppalaiseen keuhkotautiparantolaan siinä toivossa, että hän siellä sairastuisi ja kuolisi vaivihkaa pois. Tytölle parantolavuodet ovat kuitenkin askel eteenpäin valokuvaajan uralla, sillä hän saa potilastoveriltaan lahjaksi ensimmäisen kameransa.

Iris lähtee maailmalle. Hän on läsnä sodissa ja luonnonkatastrofeissa ja tapaa kuuluisia henkilöitä Pablo Picassosta Edith Piafiin ja Marilyn Monroesta prinsessa Dianaan. Hänen läheisiä ystäviään ovat valokuvaajat Henri Cartier-Bresson ja Robert Capa, jotka matkivat neitokaisen kuvakulmia, mutta myös julkaisevat härskisti tämän otoksia ominaan.

Kirja kuvaa paljon sotaa ja sen mielettömyyttä. Ensimmäisessä maailmansodassa kuolleiden hevosten hautojen räjäytystä Marnen vanhalla rintamalla. Suomessa vuonna 1918 teloitettujen hautoja merkkinään vain puun kylkeen vuoltu soikio. Normandian maihinnousun huonon suunnittelun ja toteutuksen aiheuttamaa hirveää ihmishenkien tuhlausta. Nälkiintymiseen sodan aikana kuolleita sairaalapotilaita, joukossaan myös Signe Brander.

Voiko valokuvien esittämään todellisuuteen luottaa? Kävelysauvojen kanssa konkkaava poika ei ehkä ole rampa ensinkään. Normandian maihinnoususta säilyneet Robert Capan kuvat eivät ehkä olekaan kiivaimman taistelun ajalta, vaikka niin uskotaan. Irishän se oli keskellä luoteja ja kuolemaa, mutta missä ovat hänen ottamansa kuvat?

Noin kymmenen metrin päässä minusta nousee vedestä panssarieste. Kolme palkkia törröttämässä ristiin. Siili. Vinottaisten rautapalkkien taakse on kerääntynyt suojaan viitisen sotilasta. Otan heistä kuvan. Klik. Yksi saksalaisten konekivääreistä tulittaa palkkeihin ja panssariesteen suunnasta kuuluu jatkuva kilinä, kun luodit hakkaavat metalliin. Klik, klik, klik. Se kuulostaa samalta kuin kamerani ääni, toistuu tiheämmin.

Viekö valokuva ihmisen sielun? Toisinaan ihmiset eivät halua tulla ikuistetuiksi jonkin tietyn tapahtuman yhteydessä, mutta entä kuvaaja itse? Miten pitkälle hän on valmis menemään saadakseen otettua täydellisen kuvan? Omiakseen nimiinsä jonkun toisen ottaman täysosuman? Unhodettuja ja syrjäytettyjä naisia on historiassa paljon, mutta onko Iriksen tapauksessa niin, että hän haluaakin olla tuntematon?

Ja Henri tulisi keräämään hetkiä ja ihmisten sieluja. Enemmän kuin hänen kameraansa mahtui. Enemmän kuin millekään filmille mahtui. Enemmän kuin mihinkään taloon, kortteliin tai kaupunkiin mahtui. Tuhoisin laite, joka maailmaan oli keksitty, oli hänen mielestään kamera (eikä vaikkapa ydinpommi).

Iriksen tarina tarjoaa uudenlaisen ja oivaltavan näkökulman historiaan peittelemättä mitenkään sodan mielettömyyttä, luonnonvoimien armottomuutta tai ihmisten pikkumaisuutta. Kuvaus valokuvaajien intohimoisesta suhtautumisesta työhönsä saa selaamaan Googlen kuvahakua ja kirjaston valokuvateoksia ihan uusin silmin. Jännitettävääkin on: löytyvätkö ja säilyvätkö Iriksen ottamat kuvat?

JÄRVELÄ, JARI: Kosken kahta puolta

Kustantaja: Tammi 2018

Jarilla ei ole yhtään isoisää, mutta hänellä on kaksi mummia. Kumpikin asuu Vammalassa, äidinäiti Aino (tai Voiton-mummi, kuten Jari sanoo) Nälkälänmäessä ja isänäiti Sofia keskustassa kosken toisella puolella. Mummit eivät ole tekemisissä keskenään eivätkä hevin ylitä kosken yli kulkevaa siltaa. Kesällä 1977 seitsemänvuotias Jari oivaltaa, miksi näin on. Silloin mummit kertovat hänelle kokemuksistaan vuonna 1918.

 Ainon perhe on punaisten puolella, vaikkei aktiivisesti sotimiseen osallistukaan. On kuitenkin tapahtumia, jotka jäävät pienen Ainon mieleen ja kannattelevat myöhemminkin vihaa kaikkia valkoisia tukeneita kohtaan. Suurin syy on nähdä naapurinpojan (ja ihastuksen kohteen) Vilhon tulevan ammutuksi maakellarin seinää vasten.

Sofia puolestaan on ruotsinkielisestä virkamiesperheestä. Perhe on ilman muuta valkoisten puolella ja osallistuu salassa hieman toimintaankin. Punaisten sotilaiden suorittamat kovakouraiset kotietsinnät eivät lievennä Sofian epäluuloa. Hänen suuri ihanteensa on marsalkka Mannerheim.

Pieni Jari imee mummiensa muisteloita tuosta molemminpuolisen väkivallan täyttämästä ajasta niin vahvasti, että ne tulevat uniinkin. Ennen kaikkea ikätoveri Vilho, joka kärsii yhä tuskia vatsassaan olevan reiän takia.

   - Musta puuttuu pala, poika sanoo hiljaa. – Sulla on se. Poika ojentaa aukinaisen kämmenensä mua kohti.

   Suljen silmät, tunnen pojan tuijotuksen silti. Huokaisen, pengon taskuani ja annan sille luodin jonka kaivoin maakellarin seinästä. Poika kääntelee sitä silmiensä edessä kuin rubiinia. Se työntää luodin vatsansa reikään ja hengähtää.

   - Miltä se tuntuu? kysyn.

   - Polttavalta kuin paukkupakkanen, poika vastaa. – Hyytävältä kuin palava kirkko.

Kosken kahta puolta -romaanin asetelma on mainio kuvaamaan Suomen sisällissodan mielettömyyttä ja sen vaikutuksia vielä sukupolvienkin päähän. Pieni kaupunki, joka tuhoutuu lähes kokonaan. Ihmiset, jotka ensin erottaa koski ja sitten vakaumus. Nuoret, jotka ylittävät kosken, rakastuvat taustoistaan huolimatta ja perustavat perheen.

   Mun isä asui lapsena keskustan puolella. Mun äiti asui Nälkälänmäessä. Ne rakastui. Silloin ei saanut rakastua sillan yli vääränväriseen, se oli pahempaa kuin murha.

Kirjan loppu lupaa hyvää. Mummit ovat kahdeksankymppisiä osallistuessaan Jarin ylioppilasjuhliin. He istuvat ensimmäistä kertaa elämässään rinnakkain.

Alussa kuvattu onnettomuus, jossa pieni tyttö osallistuu rohkeuskilpailuun ja murskautuu junan alle, tuntuu ensin irralliselta. Mutta olisikohan se jonkinlainen vertauskohta menneeseen? Nykynuori hakee turhanpäiväistä jännitystä henkensä uhalla, kun taas vuonna 1918 nuoret panivat henkensä alttiiksi aatteen puolesta.

Vakavasta sisällöstä huolimatta kirjassa on myös huumoria niin lauseiden heitoissa ja repliikeissä kuin ihmiskuvauksessa. Kummallakin mummilla on omituisuutensa. Sofiaa pitää imarrella nuorekkaasta ulkonäöstä ja taiten hoidetusta puutarhasta. Aino taas järkyttyy syvästi joutuessaan nukkumaan vierashuoneessa Mannerheimin kuvan alla.

Hauskaa on myös nuoren Frans Sillanpään ujuttaminen mukaan kertomukseen. Sofian isoäiti opettaa poikaa lukemaan ja kirjoittamaan, mutta tämä on niin levoton, että jaksaa lukea sanat vain puoleenväliin ja arvuuttelee loput. Metsästä tulee metso, tammasta tammipuu. Kuulemma tämä näkyy vielä kirjailija Sillanpään romaaneissankin…  

Jari Järvelä (s. 1966) hyödyntää Kosken kahta puolta -teoksessa omia lapsuudenmuistojaan ja omien mummiensa elämänvaiheita. Kyseessä on silti fiktiivinen teos, romaani.

JÄRVELÄ, JARI: Se ken tulee viimeiseksi

Kustantaja: Tammi 2017

Teidät on valittu tuhansien hakijoiden joukosta, ei sen takia että olisitte kokeneita retkeilijöitä, esikuvallisia ihmisinä tai ylipäätään esimerkillisiä missään. Kaikki mihin olette elämänne aikana tarttuneet, on muuttunut paskaksi… Mutta minä haluan antaa teille mahdollisuuden tappaa sisällänne lymyävä luuseri ja löytää itsestänne voittaja. Annan miljoona euroa jaettavaksi niiden kesken, jotka selviävät GR 20:n reitin määräajassa loppuun.

Viisi miestä ja viisi naista tapaa toisensa ensi kertaa Calenzanan kylässä Korsikalla. He ovat osallistumassa kilpailuun, jossa on selviydyttävä kahdessa viikossa läpi Euroopan vaativimman vaellusreitin mukanaan vain perusvarusteet. Perille päässeet tulevat jakamaan keskenään miljoonan euron potin. Rahat lahjoittaa kuuluisa liikemies Pohjoinen, joka itsekin vaelsi aikoinaan GR 20:lla ja nousi uskomattoman selviytymistarinansa ansiosta konkurssirotasta miljardööriksi. Kilpailijoiden syyt osallistumiseen ovat monenmoiset. Jotkut haluavat todistaa joko itselleen tai läheisilleen, etteivät ole luusereita vaan selviytyjiä. Joku kuvittelee kilpailun tuottaman julkisuuden ansiosta saavansa potkua uralleen. Useimmat kuitenkin tavoittelevat rahaa.

Vaellusreitti osoittautuu hurjan maineensa veroiseksi. Osallistujat joutuvat taiteilemaan milloin piikkipensaissa, milloin pystysuorien vuorenseinien kielekkeillä, milloin ukkosmyrskyn keskellä, milloin vihamielisiä korsikalaisia paossa. Päivällä aurinko polttaa ja yöllä kylmyys kohmettaa. Ruokaa ei ole tarpeeksi ja sallittu vesimäärä haihtuu hetkessä hien mukana. Kaikki ovat uupuneita ja ruhjeilla. Eikä tässä kaikki. Osallistujien joukko alkaa vähetä milloin mistäkin syystä. Joku lopettaa kesken, joku kuolee tapaturmaisesti, joku uupumuksesta sydänkohtaukseen…  Onko kaikki sitä, miltä näyttää? Ovatko kilpailijat ahneuksissaan eliminoimassa toisiaan? Onko asialla joku ulkopuolinen?

Järvelä kuvaa yksityiskohtaisesti vaellusreitin haasteellisuutta ja vaarallisuutta ja limittää väliin vaeltajien ajatuksia, muistoja ja tulevaisuudensuunnitelmia. Kukaan henkilöistä ei ole oikeastaan paha, mutta aina joku on toista heikompi ja alttiimpi rahan houkutuksille. Joitakin osallistujia alkaa miltei ihailla eikä mitenkään haluaisi heidän kuolevan, mutta tuoni korjaa järkähtämättä satoaan. Eikö yksikään pelastu?

PS. Jari Järvelä on itse tarponut GR 20:n alusta loppuun poikansa kanssa, siitä kuvauksen todenmukaisuus.

JÄRVELÄ, JARI: Tyttö ja pommi

Kustantaja: Crime Time 2014

Jari Järvelä (s. 1966) on koulutukseltaan kasvatustieteiden maisteri ja toiminut peruskoulun opettajana, Pekkas-Akatemian kirjoittajakouluttajana ja Suomen Kulttuurirahaston hallituksen jäsenenä. Hän on ollut kahdesti Finlandia-ehdokkaana ja voittanut Valtion kirjallisuuspalkinnon vuonna 2007.

Kustantaja tiedusteli syksyllä 2012 Jari Järvelältä, olisiko tällä halua kokeilla kynsiään myös dekkarin alalla. Järvelä ei pitkään miettinyt. Graffitintekijöiden maailmaan liittyvä aihe oli ollut mielessä jo pitkään ja nyt se löysi muotonsa. Dekkari oli vain odottanut tilaisuutta syntyäkseen.

Tyttö ja pommi -teoksessa on vuoronperään äänessä kaksi henkilöä. Toinen on Metro, 19-vuotias tyttö joka maalaa graffiteja kiinnijäämisen uhallakin. Toinen on Jere, nuori vartija joka yrittää ottaa töhrijät kiinni. Niin hyvin Järvelä paneutuu henkilöidensä ajatuksiin, että myötätunto heilahtelee puolelta toiselle. Graffarit tekevät työtään tosissaan, halusta herätellä ajatuksia ja muuttaa yhteiskunnan asenteita.

Kaupunkimaiseman sai täyttää valtavilla mainoslakanoilla ja -tauluilla, mutta yksikin graffiti oli liikaa. Se oli väärää tilankäyttöä, katutaide ei ollut korporaatioiden hallinnassa. Graffitista sai kovemmat rangaistukset kuin siitä, että ajoi lapsen päälle suojatiellä ylinopeutta autolla. (Tyttö ja pommi, s. 223)

Graffititaiteilijoiden mielestä vartiointiliikkeen työntekijät ovat Rottia, järjestelmän aivottomia edustajia. Vartijat taas kutsuvat graffareita Bakteereiksi, lainrikkojiksi ja töhrijöiksi, joiden jälkien siivoaminen vie yhteiskunnan varoja. Kummatkin ryhmät vaanivat tilaisuutta yön pimeydessä, valmiina kilpajuoksuun. Graffarille kiinnijääminen merkitsee hakkaamista, vankilaa tai ainakin valtavia sakkoja. Vartijalle kiinniotto tarkoittaa kiitosta ja bonusta palkkaan.

Tyttö ja pommi -dekkarin tapahtumat alkavat graffareille viritetystä ansasta, jonka seuraukset ovat julmat. Alkaa koston kierre, joka kiihtyy yhä hurjemmaksi ja tuhoavammaksi. Voi vain pelätä, kuinka pahasti osapuolten tässä pelissä käy. Taustana on Kotka ja sen satama, ratapiha ja tyhjentyneet tehdasrakennukset. Lopuksi siirrytään Prypjatiin, Tshernobylin ydinonnettomuuden jälkeen hylättyyn kylään. Sielläkö löytyy graffarin koti?

Graffittitaiteilijoiden maailmasta on kirjoittanut myös espanjalainen Arturo Perez-Reverte teoksessaan Kärsivällinen tarkka-ampuja. Hän pohtii asiaa ennen kaikkea taiteen näkökulmasta. Ovatko graffitit taidetta? Onko graffari menettänyt uskottavuutensa, jos suostuu luovuttamaan taiteensa kaupallisiin näyttelyihin? Silti varsin monet ajatukset ovat yhteneväisiä Järvelän kanssa.

Ja on kohtalokas sana. Kaikissa maailman kielissä. Ja kertoo mitä seuraa, kun ihmisparka tekee yhden virheen. Yskähdyksen väärällä hetkellä. Minimalistisen horjahduksen, joka käynnistää ikiliikkujamaisen jonon seuraamuksia. Seuraamuksia, joita kymmenet ja-sanat yhdistävät. (Tyttö ja pommi, s. 198)