WESTÖ, KJELL: Molly & Henry : romaani sotavuosilta

Kustantaja: Otava 2023

Alkuteos: Skymning 41. Roman från en krigstid

Suomennos: Laura Beck

Suomen talvisotaa on käyty viisikymmentä vuorokautta, kun pieni teatteriseurue matkustaa Suomesta Ruotsiin muistuttaakseen naapurimaata Suomen tilanteesta. Koulutettujen näyttelijöiden ohella seurueeseen kuuluu myös kolmekymppinen Molly Timm, joka on tullut tunnetuksi yhdestä elokuvaroolistaan. Seurueen esitykset eivät aina suju hyvin, mutta myötätuntoinen yleisö taputtaa silti.

He asuivat nukkavieruissa matkustajakodeissa ja hienoissa hotelleissa kuten Eggerissä Göteborgissa ja Knaustissa Sundsvallissa, heidät ottivat vastaan lapsikuorot ja pormestarit ja Suomen asian tukiyhdistykset, he näyttelivät kaupunginteattereissa ja seurakuntasaleissa ja työväentaloissa ja hitsautuivat viikko viikolta tiiviimmin yhteen.

Samaan aikaan Henry Gunnars, Mollyn rakastettu, lähettää artikkeleita rintamalta Hufvudstadsbladetiin. Henryn tekstejä värittää viranomaisten edellyttämä isänmaallinen paatos, mutta muista sotareporttereista poiketen hän pysyttelee sotilaiden matkassa, yöpyy korsuissa ja näkee läheltä sodan aiheuttamat fyysiset ja psyykkiset vauriot. Näyt nostavat pintaan myös muistot Henryn omista salaisuuksista.

Yhä useammin hän koki sotilaat veljikseen, suorastaan veriveljikseen. Kaikkein nuorimmat tuntuivat kuin hänen pojiltaan, lapsilta joita hän ei ollut koskaan saanut. Mutta hänen poikansa ja veljensä kuolivat kuin kärpäset, ja sodan julmuus vääristi vähitellen monen eloonjääneen sielun.

Vähitellen Henryn teksteihin hiipiikin synkempi sävy. Hän haluaisi edes pienin viittein kertoa lukijoille, ettei Suomen voitto Neuvostoliitosta ole itsestään selvä sotilaiden taistelutahdosta huolimatta, mutta tällaisia artikkeleita ei julkaista, koska kansalaisten positiivista asennetta ei haluta horjuttaa. Molly onkin Ruotsissa paljon paremmin perillä sotatilanteesta kuin suomalaiset.

Koittaa rauha raskaine ehtoineen ja tuhansine kotinsa jättämään joutuneine ihmisineen. Sodan jälkien korjaaminen alkaa välittömästi ja ihmiset palaavat tahoiltaan Helsinkiin. Niin myös Henry rintamalta ja Molly Ruotsista. Keskusteluissa purkaantuu turhautuminen vallitsevaan tilanteeseen ja huoli tulevasta.

Meillä on rauha ja meillä on itsenäisyytemme tallella, mutta venäläiset joukot matkustavat Vainikkalasta Hankoon meidän rautateillämme. Ja länsirannikolla saksalaiset nousevat aluksistaan maihin ja lähtevät junalla pohjoiseen hampaisiin saakka aseistettuina… Meidän pitäisi olla vapaita, mutta sen sijaan tuntuu kuin meidät olisi miehittänyt kaksi valtiota samalla kertaa.

Entä onko erillään olo niin pitkään ja niin erilaisissa olosuhteissa ollut liikaa Mollyn ja Henryn suhteelle? Rakkautta toisiaan kohtaan he eivät missään vaiheessa epäile, mutta riittääkö se? Mitä tapahtuu, kun runsaan vuoden mittaisen rauhanjakson jälkeen sotatoimet alkavat uudelleen, nyt kesäsodan nimellä?

Kjell Westö yhdistää taitavasti historiallisia faktoja kaunokirjalliseen kertomukseen. Henkilögalleriaan hän on ujuttanut todellisten historiallisten henkilöiden ja uusien mielenkiintoisten tuttavuuksien seuraksi pari aiemmista teoksista tuttua hahmoa ja suonut heille varsin merkittävän roolinkin. Heidän mukanaan lukija pääsee milloin kulissien taakse, milloin tavallisen arjen keskelle. Ajan henki on vahva.

Kirja sisältää paljon pohdintaa ihmismielestä, sodasta ja rakkaudesta. Ajoittain sävy on pessimistinen ihmiskunnan tulevaisuuden suhteen, mutta loppu on varovaisen toiveikas. Jotkut lauseet kävisivät aforismeista.

Homo sapiens oli olento, jolla oli kyky ystävyyteen ja rakkauteen mutta myös valtavaan kaunaan ja vihaan, ja säännöllisin väliajoin tuo viha murtautui esiin, niin oli ollut kautta historian.

Kukaan ei ole yhtä avuton barbarian edessä kuin sotilas, jonka täytyy taistella. Usein hän on niin avuton, että muuttuu barbaariksi itsekin.

Mutta ei ole enää vapaata tahtoa, on vain reaalipolitiikkaa ja pakkoa. Jokainen valinta on pakollinen valinta eloonjäämisen ja tuhoutumisen välillä. Mutta kuluu vuosikausia ennen kuin saamme tietää mitä siitä tuli, elämä vai kuolema.

 

WESTÖ, KJELL: Tritonus

 Kustantaja: Otava 2020

Alkuteos: Tritonus

Suomennos: Laura Beck

Kjell Westön romaani Tritonus puhuu musiikista. Siihen viittaa kirjan nimikin: tritonus on intervalli, jota keskiajalla pidettiin paholaisen musiikkina ja jonka käyttö kiellettiin valistusaikaan saakka. Nykyään sitä käytetään metallimusiikissa ja hälytysajoneuvojen äänimerkeissä.

Kirjassa keskustelu liikkuu bluesista ja laulelmista klassiseen musiikkiin. Esimerkiksi Sibeliuksen ja Mahlerin teoksista puhutaan pelkillä numeroilla - kiinnostavaa kyllä sinällään, mutta musiikkitietämykseltään rajoittuneelle lukijalle vaikeaa. Juoni jää miltei musiikkitietämyksen jalkoihin, vaikka toki siinäkin on mielenkiintoista monikerroksellisuutta.

Tarina jakaantuu kahteen osaan. On Syyskirja, jossa tutustutaan ulkosaaristossa sijaitsevaan (kuvitteelliseen) Ravaisten saareen ja kirjan henkilöihin. Kesäkirjassa puolestaan paljastetaan menneisyyden salaisuuksia, jotka on yritetty unohtaa, mutta jotka silti yhä vaikuttavat ihmisten väleihin ja käytökseen. Kertojina vuorottelee kaksi henkilöä eli Thomas Brander ja Reidar Lindell.

Thomas Brander on 58-vuotias kapellimestari ja klarinetisti, joka aikoinaan saavutti riemuvoittoja konserteissaan ja levytyksissään. Nyt hän on väsynyt ja alakuloinen. Musiikki ei puhuttele entiseen tapaan, tulee epäonnistumisia niin kapellimestarina kuin solistina ja esiintymiskutsut vähenevät.

Unettomia öitä ja painajaisia Branderille aiheuttaa etenkin muisto Zaventemista, joutuminen lentokentällä aivan lähelle terroristien hyökkäystä. Ovat myös sotkuiset naissuhteet ja #metoo-kampanjan kohteeksi joutuminen. Viimeisin suhde nuoren viulistin Kristan kanssa on muodostunut Branderille painajaiseksi, vallankäytön ja taitavan ilkeilyn näyttämöksi.

Branderia vaivaava riittämättömyydentunne on paljolti peräisin lapsuudesta, jäämisestä vertailussa aina Gustav-veljen jalkoihin. Gustavin surullinen kohtalo vain lisää syyllisyydentunteen Branderin ennestäänkin suureen taakkaan. Isänäkään hän ei tunne oikein onnistuneensa, vaan ainoa poika Vincent (Vinnie) on jäänyt etäiseksi työkiireiden vuoksi.

Hän yritti lohduttautua sillä että oli ajanut satoja kilometrejä pimeässä näkemättä mitään kuvia silmiensä edessä. Ei Zaventemista, ei Kristasta, ei Gustavista. Yleensä kuvat välähtelivät hänen silmissään kun hän ajoi, ja hän tapasi kuulla ääniä: räjähdyksiä, rikki helähtäviä ikkunaruutuja, paniikin vallassa itkeviä ja huutavia ihmisiä. Ja hän kuuli äänten puhuvan, aivan lähellä korvaansa. Gustavin ääni, alistuneisuudesta paksu, hillityn vihamielinen, Vincentin ääni, matala ja vastahakoinen, joskus suorastaan jyrkkä. Ja Kristan monotoninen ääni, sitä torjuvampi ja metallisempi, mitä selvemmin hän tajusi että Brander oli kierähtänyt selälleen ja kääntänyt vatsansa esiin, että tämä anoi armoa kuin lyöty eläin.

Ehkäpä juuri näyttämisenhalu saa Branderin rakentamaan Ravaisiin oikean luksushuvilan hisseineen ja porealtaineen. Siellä hän haluaa toisaalta käpertyä yksinäisyyteensä kuin sairas eläin ja toisaalta syventyä musiikkiin. Saaren asukkaat eivät tällaista eristäytymistä ymmärrä, vaan pitävät sitä ylimielisyytenä.

Lähin naapuri ja Branderin ikätoveri Reidar Lindell ottaa kuitenkin Branderin hoiviinsa. Lindell on leskimies, psykologi, kunnanvaltuutettu ja kitaristi paikallisessa viihdeyhtyeessä. Impulsiivinen, ulospäin suuntautunut ja joskus liiankin innokas ajamaan läpi ideoitaan. Miesten tutustuminen tapahtuu varovasti, tunnustellen ja välillä toisen käytöstä väärin tulkiten, mutta musiikin lisäksi löytyy muitakin yhdistäviä tekijöitä. Ystävyys syntyy ja kestää.

Saarella asuva joutuu pakostakin ottamaan kantaa asioihin. Ovat äärioikeistolaiset aatteet ja maahanmuuttajien asema. Ovat saariston luontoa koettelevat katastrofit ja ihmisiä uhkaava pandemia. Ovat taloudelliset realiteetit. Ovat tunteet rakkaudesta vihaan ja ilosta suruun. Ovat sairaudet, mielenterveyden ongelmat ja kuolema.

Musiikin lisäksi Tritonus pohdiskelee hyvyyden ja pahuuden käsitteitä. Voiko ihmisiä luokitella tällaisten käsitteiden perusteella? Ovatko ”hyvien” ihmisten saavutukset arvokkaampia kuin ”pahojen”? Kirjan henkilöt käyvät kovaa taistelua sisäisten riivaajiensa kanssa, mutta jonkinlainen voitto näyttäisi olevan saavutettavissa. Kaikilla on mahdollisuus kasvaa ja kehittyä.

Älkää näyttäkö meille pimeyttä, me haluamme nauttia vain hyvien ihmisten luomasta taiteesta. Mutta kenellä oli mandaatti määritellä hyvyys, ja kuka sen mandaatin oli antanut? Ja vaikka olisi mahdollista luoda pitävä määritelmä hyvyydelle: mitä länsimaisesta kulttuurihistoriasta jäisi jäljelle, jos kaikki kusipäiden luomukset poistettaisiin?

WESTÖ, KJELL: Rikinkeltainen taivas

Kustantaja: Otava 2017

Alkuteos: Den svavelgula himlen

Suomennos: Laura Beck

… taivas Ramslandetin yläpuolella värjäytyi rikinkeltaiseksi meidän siinä maatessamme. Katselin värien leikkiä ja näin miten mökin lähimmät puut muuttuivat yhä mustemmiksi ja hienopiirteisemmiksi, niin että ne olivat lopulta kuin taivaaseen kaiverrettuja. Minut olivat lumonneet Falkin tyyni ääni ja rikinkeltainen taivas ulkona, se vanha väri, jota en ollut nähnyt moneen vuoteen ja jonka olin joskus uskonut näkyvän vain Ramslandetin tienoilla eikä missään muualla koko maailmassa.

Helsingin kuvaajana tunnettu Westö sijoittaa Helsinkiin myös romaaninsa Rikinkeltainen taivas, mutta toisena näyttämönä on pääkaupungista neljänkymmenen kilometrin päässä sijaitseva Ramslandet. Siellä kirjan nimetön kertoja, kymmenvuotias poika, viettää vuonna 1969 ensimmäistä kertaa kesää vuokramökissä ja oppii rakastamaan viljapeltoja, ojanpientareiden mansikoita ja apiloita, lepattavia perhosia, haukia kaislikossa, illan valoa ja jopa mäkäräisiä. Eräänä päivänä hän tutustuu ikätoveriinsa Alex Rabelliin ja pääsee tämän kesäpaikkaan, komeaan Ramsvikin kartanoon. Rabellit ovat liikemiessukua, heillä on varaa pitää kartano ja asua talvet Ehrensvärdinkadulla, kun taas kertojan perhe on juuri noussut keskiluokkaan. Kummatkin perheet ovat kuitenkin suomenruotsalaisia ja pojat käyvät samaa koulua. Alex hurmaa ihmisiä, mutta myös huvittelee pelaamalla heidän tunteillaan – koska kerran voi. Joskus kohteena on kertoja, joskus joukkoon kolmanneksi liittynyt puolustuskyvytön ja anteeksiantavainen Krister.

Alexin äiti ja isoisä suhtautuvat pojan uuteen ystävään ja tämän perheeseen alentuvasti ja torjuvasti, mutta onko heillä ylpeilyn aihetta, kun komea pinta kuitenkin kätkee alleen häpeällisiä salaisuuksia? Joka tapauksessa poikien ystävyys jatkuu nuoruusikään saakka ja sitten kertojan ajatukset valloittaakin Alexin pikkusisko Stella. Seuraa vuosia kestävä suhde, jossa välillä rakastetaan huikeasti, välillä petetään ja välillä erotaan, kunnes kierros alkaa taas uudestaan. Nämä kaksi ovat kuume toistensa veressä, lopullisesti he eivät koskaan pääse toisistaan eroon.

…Oli huhtikuu mutta tuntui syksyltä, ja minä ajattelin Stellaa ja itseäni ja meidän yhteisiä vuosiamme, kaikkia niitä vuosia jotka olivat kuluneet siitä kun olin alkanut puhua hänen kanssaan ja huomannut, ettei hän enää ollutkaan Alexin luiseva karamellia mussuttava pikkusisko.

   Vaan että hän oli Stella.

   Stella eikä kukaan muu.

Näyttää siltä, että Rabellien tarina jatkuu Alexin johdolla edelleen komeana, mutta mitä uhrauksia menestyksen eteen joudutaan tekemään? Onko joka sukupolvessa vanhempia, jotka eivät ennätä keskittyä lapsiinsa oikeaan aikaan? Onko aina ihmisiä, jotka käyttävät valtaansa väärin? Tätä kaikkea kertoja pohtii. Hänestä on tullut kirjailija, jonka ura esikoisteoksen menestyksen jälkeen on hiipunut. Rikinkeltainen taivas voisi olla se romaani, jonka kirjoittamisesta hän haaveilee, toisaalta oma kasvutarina ja toisaalta sukupolvikuvaus. Hän piilottaa rivien väliin epäsuoraa arvostelua Alexin häikäilemättömyyttä ja rahanahneutta kohtaan, mutta puolustelee pitkään omaa selkärangattomuuttaan ja vastuunpakoiluaan. Kuitenkin tarinan päättyessä nykyhetkeen voi kaikkien kohdalla todeta, että aika on tehnyt tehtävänsä. Kiihko on sammunut, muistin petollisuus paljastunut, oma tilanne tunnustettu.

Westön tavaramerkkinä on hämäävän helppo ja sujuva tyyli, joka kuljettaa lukijaa viihdyttäen eteenpäin. Joka on Westön aiemmista romaaneista pitänyt, pitää kyllä tästäkin.

WESTÖ, KJELL: Kangastus 38

Kustantaja: Otava 2013
Alkuteos: Hägring 38
Suomennos: Liisa Ryömä

Kjell Westö (s. 1961) on palkittu mm. Finlandia-kirjallisuuspalkinnolla ja Pro Finlandia -mitalilla. Hän on Helsingin kuvaaja, suomenruotsalaisen väestönosan kuvaaja, lähihistorian kuvaaja. Näin myös teoksessa Kangastus 38.

Keskiviikkona 16. marraskuuta vuonna 1938 täsmällisyydestään tunnettu rouva Wiik ei saavu töihin. Työnantaja Claes Thune, asianajaja, on ensin ärtynyt ja sitten huolissaan. Mitä on tapahtunut? Syy selviää kirjan lopussa, mutta sitä ennen on pohjustettu tapahtumia ja kerrottu asianomaisten henkilöiden elämänvaiheista.

Thune on menettänyt kauniin vaimonsa Gabin parhaalle ystävälleen Robin Lindemarkille. Miehet kuitenkin tapaavat toisiaan perustamansa Keskiviikkokerhon puitteissa, keskustelevat ajankohtaisista asioista, tuulettavat mielipide-eroja ja ennen kaikkea nauttivat virvokkeita. Uusi konttoristi Milja Matilda Wiik tunnistaa yhden herrakerhon jäsenistä menneisyytensä painajaiseksi ja puolittain parantuneet haavat aukeavat taas. Tapahtumat lähtevät tästä kehittymään verkalleen. Westö sirottelee ennakoivia vinkkejä kertomukseen, mutta osaako niitä tulkita?

Westön henkilökuvaus on hienoa. Miehistä keskeisimmäksi nousee Thune, joka rauhantahtoisena ja surumielisenä hahmona olisi todella sympaattinen, jollei olisi niin saamaton. Tarinan naisella taas on kolme eri persoonaa, ilmeisesti vuonna 1918 saatujen traumojen seurauksena. Näistä Matilda on käytännöllinen ja hillitty ja rakastaa elokuvia. Rouva Wiik on siisti virkanainen, joka pyrkii miellyttämään kaikkia ja tekemään työnsä täydellisesti. Miljaneiti on kiihkeä, hallitsematon ja epäsiisteyteen taipuvainen. Mikä näistä persoonallisuuksista voittaa? Ja millä seurauksella?

Kirjassa on voimakas uhkan tunne. Maailmalta tulee uutisia: Espanjassa on käynnissä sisällissota, Saksa miehittää sudeettialueita ja Neuvostoliitossa kasvaa Stalinin hirmuvalta. Suomessa yllättävän moni olisi halukas soveltamaan natsien aatteita oman maan sisällä ja yllättävän moni olisi valmis katsomaan vaieten sivusta. Onko pahuus pelkästään teoissa? Toteutuuko oikeudenmukaisuus ja paha saa palkkansa?

Kangastus 38 on nimenä hieman mystinen. Se viittaa vuoteen 1938, mutta myös erääseen lauluun. Ehkä myös mielentilaan:

Kangastus.

Kangastuksia maailma täynnä.

Koko aamu ja koko hänen elämänsä tuntuivat hauraalta kangastukselta.

Mikään ei ollut aivan todellista, kaikki mihin hän ryhtyi jäi viimeistelemättä.

Eikä maailmassa ollut kylliksi happea jotta hän jaksaisi hengittää.

PS. Westön kirjalla on jo ollut yllättäviä seuraamuksia. Kirjassa kerrotaan Helsingin Olympiastadionin avajaiskisoissa vuonna 1938 tehdystä tuomarivirheestä, jonka seurauksena 100 metrin juoksun voittanut juutalaissyntyinen juoksija jätettiin tuloslistassa neljänneksi. Ilmeisesti haluttiin miellyttää natsi-Saksasta kisaa katsomaan tulleita vieraita. Nyt Suomen Urheiluliitto on esittänyt virallisen anteeksipyynnön tapahtumasta.

WESTÖ, KJELL: Älä käy yöhön yksin

Älä käy yöhön yksin on itsenäinen jatko-osa teokselle Missä kuljimme kerran. Joitakin aiemmasta teoksesta tuttuja henkilöitä vilahtaa tällä kertaa sivurooleissa. Helsinki on yksi ”päähenkilöistä” – kuten Westöllä aina, mutta Kallion ja Eiran sijaan liikutaan kuvitteellisessa kuusikymmenlukulaisessa betonilähiössä. Tapahtumat ankkuroidaan historiaan kertomalla ajankohdan tärkeimmät uutiset ja listahitit. Musiikista puhutaan paljon ja kirjailijan tietämys asiasta on todella vakuuttavaa. Tosin kitaransoittoon perehtymätön lukija ei paljon ymmärrä tarkkaan selostetuista sointukuvioista.

Kirjan aluksi esitellään lyhyesti isien ja äitien sukupolvi eli sodasta selviytyneet ja sitten siirrytään varsinaiseen tarinaan. Päähenkilöt muodostuvat kahdesta kolmikosta, joista kumpaankin kuuluu yksi nainen ja kaksi tämän naisen suosiosta kilpailevaa miestä. Kirjailijan itsensä mukaan kyseessä on eräänlainen kaksinkertainen Jules ja Jim – kertomus.

Ensin on 1960-luvun eli ”loisteputkisukupolven” kolmikko. Jouni, Ariel ja Adriana ystävystyvät, vaikka ovat lähtökohdiltaan kaukana toisistaan. Kallion kundi Jouni on älykäs ja koulussa menestyvä, mutta väkivaltaisuuteen taipuvainen. Ariel puolestaan on hermoherkkä ja pelokas, mutta musiikillisesti lahjakas. Hienostoperheestä lähtöisin oleva Adriana elää päiväperhosen elämää ja taistelee mielenterveytensä puolesta. Heidän muodostama folktrio pääsee levyttämään, mutta ei nouse pinnalle ja hajoaa ennen pitkää. Jouni yrittää suojella hauraampia kumppaneitaan, mutta ei pysty näitä pelastamaan. Ariel ajautuu huumepiireihin ja rikoksen tielle, Adriana mielisairaalaan. Jounista sen sijaan tulee politiikan ihmelapsi ja julkisuuden henkilö.

Seuraavan kolmikon tarina alkaa vuodesta 1972. Näkökulma on Frank Loman- nimisen nuorukaisen, joka ensin tuntuu täysin irralliselta henkilöltä (paitsi jos on lukenut tekstiä todella tarkkaan!). Loppujen lopuksi hänellä on yhteyttä jokaiseen edellisen sukupolven trion jäseneen ja on jännittävää seurata, miten langat solmiutuvat yhteen.

Romaanin nimi tulee Arielin säveltämästä ja sanoittamasta laulusta, jonka trio levytti. Sama laulu soi koko ajan kertomuksen taustalla, surumielisenä muistona. Kirja osoittaa, miten jokainen sukupolvi astuu esiin suurin toivein ja vilpittömin mielin, mutta joutuu tunnustamaan elämän vahvemmaksi. Jotkut karaistuvat ja selviävät,  jotkut tuhoutuvat. Edellisten sukupolvien jättämä perintö vaikuttaa tähänkin asiaan, kukaan ei tule tyhjästä.