NIVUKOSKI, PAULA: Pimeät päivät, valkeat yöt

Kustantaja: Otava 2025

Paula Nivukosken romaanissa Nopeasti piirretyt pilvet (2019) nuori Liisa joutuu ottamaan vastuun isokyröläisestä Koskiluhdan tilasta ja kehittyy todelliseksi voimanaiseksi. Teoksessa Kerran valo katoaa (2022) pääosissa ovat Liisan tytär Kerttu ja tämän puoliso Johannes, joka joutuu jatkosodan aikaan sotavangiksi. Pimeät päivät, valkeat yöt jatkaa Kertun ja Johanneksen tarinaa.

Eletään 1950-luvun alkua. Kertun elämä Johanneksen rakentamassa Ruusupuron talossa on kiiltokuvaihanaa, sillä hänellä on kaikki, mitä maailmassa saattaa toivoa. Sodan muistot palaavat enää harvoin ahdistamaan Johannesta, joka kohentaa tiluksia seuranaan jo isäntämäisiä otteita esittelevä seitsemänvuotias Eino. Kertun helmoissa pyörivät tomera Anni ja Sakari-vauva.

Eräänä kevätpäivänä Eino ryhtyy veistämään komeaa kolmimastoista kaarnalaivaa tuohipurjeineen. Jossain vaiheessa yleensä asioihin puuttumaton mumma rupeaa kyselemään Einon perään ja Kerttu arvaa nopeasti, mistä lähteä etsimään. Hän on vain kädenojennuksen päässä pojastaan, kun villisti kuohuva Kyrönjoki tempaa tämän mukaansa. Mitään ei ole tehtävissä.

Taivas on valkea ja hiljaa, aivan kuin Jumalakin olisi kääntynyt selin. Einon viimeisenä päivänä taivas oli kirkkaampi kuin ikinä. Ehkä enkelit jo tiesivät ja kaikki taivaan kynttilät sytytettiin.

Kertun ylle laskeutuu musta ja kylmä hiljaisuus. Hän tuskin pystyy hengittämään, saati puhumaan. Arkisiin askareisiin ryhtyminen tuntuu vaativan enemmän voimavaroja kuin hänellä on, mutta omasta vihkipuvusta leikatun Einon kuolinpaidan hän silti haluaa ommella omin käsin. Ajatteleekohan hän kuten mumma ja pieni Anni: Minkä tähären Einolle luotiin niin vähän päiviä ja mumma saa viäläki elää?

Ystävät eivät yritä lohduttaa Kerttua sanoillaan, vaan auttamalla hienotunteisesti käytännön töissä ja lempeästi koskettamalla. Kerttu ja Johannes sen sijaan eivät osaa tukea toisiaan, vaan tuntevat kuilun kasvavan välilleen. He näkevät kyllä toistensa surun, mutta vetäytyvät vaieten oman kuoreensa. Metsä on se paikka, minne kumpikin hakeutuu huutamaan ilmoille tuskaansa.

Muiden ihmisten kohdalla elämä menee koko ajan eteenpäin ja uudet tapahtumat vievät jo heidän huomionsa. Kerttu sen sijaan pystyy ilon hetkinäkin ajattelemaan vain sitä, ettei Eino saanut näitäkään asioita nähdä ja kokea. Surevalle ja syyllisyydestäkin kärsivälle äidille ulkopuolisten on turha sanoa, ettei hänen pitäisi valittaa, kun hänellä on sentään vielä jäljellä kaksi lasta.

Syksyllä Senni-täti kutsuu Kertun vierailulle luokseen Vaasaan. Ajatus suorastaan huimaa: voisiko Kerttu tosiaan lähteä uuteen ympäristöön ja kokea hetken vapautta! Oppisiko hän silloin hengittämään niin, ettei kipu joka hetki viiltäisi sielua halki? Johannes vakuuttaa pärjäävänsä kotona lasten kanssa muutaman päivän ja kaikki ystävät lupaavat auttaa tarvittaessa.

 Muutaman päivän ajan saisin olla omien ajatusteni kanssa tai kaikista ajatuksista vapaa. Muutamaksi päiväksi päästäisin irti surustani, hellittäisin kaikesta ja katsoisin, mitä minusta on jäänyt jäljelle.

Sennin luona on hyvä olla. Keitetään kaffit, puhellaan arkisista asioista. Tutustutaan kaupungin vilinään ja koetaan uusia ja kiinnostavia asioita: teatteria, konsertteja, elokuvia, kahvilaelämää. Kerttua pelottaa ajatus kotiinpaluusta, sillä hän ei tunne itseään vieläkään tarpeeksi vahvaksi pitämään kaikkea koossa. Ja niin lähtö Vaasasta siirtyy milloin mistäkin syystä.

Omaiset ja ystävät suhtautuvat todella ymmärtävästi Kertun pitkittyvään poissaoloon. Lapsensa kuoleman jälkeen pahan romahduksen aikoinaan kokenut äiti tietää, että liikaa kantamaan joutuneen on välillä pakko hellittää. Ja Johannes osaa ilmaista syvimpiä tuntojaan paljon paremmin kirjeessä kuin puheissaan:

Tuu sitten takaasin, kun jalaat kantaa hiakkateilläkin. Vaikka voin minä sua syliskin kantaa tai reppuseljäs.

Nivukoski kuvaa runollisen kauniisti ja uskottavasti kaikkinielevän surun eri vaiheita ja vivahteita sekä elämänuskon vähittäistä palautumista. Lempeä huumori takaa sen, ettei tarina käy lukijalle liian raskaaksi. Oman lisänsä siihen tuo mehevän pohjalaisen murteen luonteva käyttö. Erityinen huomio kiinnittyy lukujen napakoihin loppusitaisuihin ja puhutteleviin luontokuvauksiin.

Kirjan pohjimmainen sanoma kiteytyy himmelissä. Mumman tekemä taidokas himmeli särkyy eikä sitä voi mitenkään korjata, mutta Kerttu tekee tilalle uuden ja hieman yksinkertaisemman. Se toimii, vaikkei olekaan täydellinen. Samoin ihminen voi särkyä ja jatkaa elämäänsä hieman erilaisena, sillä rikkinääselläkin syrämmellä voi rakastaa.

Pimeät päivät, valkeat yöt on hieno teos! Siitä nauttiakseen ei välttämättä tarvitse lukea sarjan aikaisempia osia, mutta henkilöiden elämänvaiheiden tuntemus antaa kyllä lukukokemukselle erilaista pohjaa.

NIVUKOSKI, PAULA: Kerran valo katoaa

Kustantaja: Otava 2022

Paula Nivukosken Kerran valo katoaa -romaani on jatkoa esikoisteokselle Nopeasti piirretyt pilvet (2019), jossa nuori Liisa joutui isänsä kuoltua ottamaan vastuun isokyröläisestä Koskiluhdan tilasta ja kehittyi koettelemusten myötä sisukkaaksi ja vahvaksi voimanaiseksi. Jatko-osassa keskeisessä roolissa on Liisan tytär Kerttu.

Heinäkuussa 1941 alkaa Suomen jatkosota, jonka taisteluihin joutuvat myös Kertun isoveli Toivo ja pikkuveli Taisto. Pelko asettuu ihmisten sydämiin: toisaalta rintamalla olevien läheisten puolesta ja toisaalta kotiseudullekin ulottuvien pommitusten ja desanttien toiminnan vuoksi. Kerttukin näkee toistuvasti painajaisia ja ajattelee silloin Amerikkaan lähtenyttä isäänsä, josta ei ole kahteenkymmeneen vuoteen kuultu mitään – tietääkö isä edes, että Suomessa on sota?

Ennen pitkää Kertun ajatukset kuitenkin ohjautuvat muualle. Rintamalta saapuu kirje, jossa eräs oman kylän pojista, Korven Johannes, pyytää muodolliseen sävyyn Kerttua kirjeenvaihtokumppanikseen. Hän on saanut luvan tähän Kertun isoltaveljeltä eikä Kerttu tietenkään epäröi. Aluksi nuoret totuttautuvat toisiinsa, kertoilevat tapahtumista ympärillään; Kerttu kylän asioista ja Johannes hyvästä toverihengestä tai luontohavainnoistaan.

Hyvin nopeasti aletaan jo puhua tunteista ja yhteisestä tulevaisuudesta. Johannes tunnustaa, että ajatus Kertusta lievittää hänen pelkojaan ja hiljentää hetkeksi ympärillä kaikuvat taistelujen äänet – Kertun ajatteleminen on niin helluusta. Kerttu puolestaan kietoutuu unelmiinsa hoitaessaan lehmiä, pakatessaan sukkia ja leipää rintamalle lähetettäviin paketteihin ja istuessaan ompeluseuroissa naisten juoruilua kuuntelemassa.

Sovitan Johanneksen unelmaan. Pellon laidalle, juurikasvimaalle, tuvan pitkän pöydän ääreen. Kamarin kapealle sivustavedettävälle. Siihen Johannes sopisi oikein hyvin, minun viereeni. Rakennan kirjeestä paperisen talon, Johannes on jo kirjoittanut nimensä minun huoneisiini. Muutamista riveistä minä olen kuvitellut koko elämän.

Sitten tulee pelätty tieto: moni kylän pojista on kaatunut, Toivo heidän joukossaan. Omaisten tuskaa lisää se, että ruumiit voidaan tuoda kotiin vasta talvipakkasilla. Liisa-äitee yrittää kovasti pitää itsensä kasassa, mutta lopulta voimat murenevat ja hän putoaa tyhjyyteen. Kertun tehtäväksi jää järjestää äiti hoitoon ja ottaa vastuuta kodinhoidosta, kunnes äiti jaksaa taas.

Äiti säntää pellolta pihaan, säntää pitkin pihaa, tuskin hengittää, hengittää hätää, surua, tuskaa, kipua ikävää, hengittää niin kiivaasti sisään, ettei sielu enää mahdu tilaansa.

Rintamalta saapuvat kirjeet lievittävät Kertun surua ja Johanneksen lomien aikana nuoret tapailevat muka salaa, vaikka kaikki kyläläiset ovatkin jo kauan tienneet, missä mennään. Viimein koittaa Johanneksen kolmen päivän loma, koruton vihkiminen pappilassa, pienet pidot kotona, yksi luvallinen tanssi ja yksi yhteinen yö. Muutama kirje saapuu vielä rintamalta ja sitten tieto: Johannes on kuollut, mutta ”jäänyt kentälle”.  Hautaan lasketaan tyhjä arkku.

Odotan jonkin loppuvan ja alkavan. Mutta aika ei kulje kuoleman yli. Sekunnit putoilevat hiekkaiseen maahan eikä mikään muutu. Minä en ole menossa minnekään. Sieluni on haljennut niin monta kertaa, että jäljellä on vain ohut kaistale surua, pinttynyt ihoon kiinni.

Omaiset ja kyläläiset eivät ehkä osaa lohduttaa Kerttua sanallisesti, mutta lämpö välittyy pienistä eleistä ja ymmärtävistä katseista. Elämä jatkaa kulkuaan ja puuhaa riittää – onhan naisten hoidettava nyt metsä- ja peltotyötkin, kunnes myös Koskiluhdan tilalle otetaan avuksi venäläisiä sotavankeja. Siinäpä jälleen ristiriitaisia ja vahvoja tunteita herättävä tilanne! Tarina päättyy kuitenkin toiveikkaasti rauhan koittaessa lokakuussa 1944.

Kerran valo katoaa -romaanissa tapahtumia seurataan Kertun näkökulmasta, mutta hänen rinnallaan kulkee myös mainioita hahmoja. On tiukka mumma, jonka silmiltä mikään ei jää salaan. On löytölapsi Lahja, joka iloisena ja rohkeana omistaa elämänsä muiden auttamiseen. On avarasydäminen Antero, Kertun isäpuoli. Ovat varttuva pikkusisko Aili ja hellyydenkipeä pikkuveli Matti.

Teos on rakennettu taidokkaasti ja murteen käyttö antaa siihen aivan oman ulottuvuutensa. Useimmat sanat ymmärtää kyllä asiayhteydestä, mutta jotensakin hupaisa ankkastukki paljastuu vasta googlaamisen jälkeen pullapitkoksi. Etenkin ihmisiä raastavia tunteita kirjailija kuvaa oivaltavasti laidasta laitaan; murheesta iloon, lempeydestä häijyyteen, epäluulosta myötätuntoon. Ja kauniita lauseita riittää makusteltavaksi!

Puhutaan varovaisia sanoja. Pelon mitta toistuu kutimilla, kiertyy tiukkaan silmukkaan, jatkuu, jatkuu.

Hetket kapenevat paperinhauraiksi. Ajatuksia pinotaan hitaasti päällekkäin. Suru rinnassa loimahtaa taas laajemmalle kuin sillä on ollut lupa.

Ikävä tuoksuu huivinkulmassa eikä irtoa tuuleen.

Ajattelen puolikkaita ajatuksia, elämän ja kuoleman rajapintaa. Pimeyden taipumista valoksi. Yötä, joka piiloutuu ihon alle ja pinttyy sieluun.

Kypsyvän viljan tuoksu kellottuu helmaksi ympärilleni. Annan taivaan kohota korkeammalle, asettua kauas pilvien yläpuolelle. Tänään en sure aikaa enkä pelkää työtä. Vielä heinäntekoaikaan kesä tuntuu loppumattomalta.

 

NIVUKOSKI, PAULA: Mainingin varjo

Kustantaja: Otava 2020

Mainingin varjo -teoksessa sukelletaan heti keskelle tarinaa. Ollaan syyskesässä vuonna 1911. Evalina ja Anders purjehtivat myrskyn halki kohti ulkosaariston äärimmäistä luotoa ja kalamajaa, josta on tuleva hetkeksi heidän kotinsa. Pappilan neiti ja kalastaja ovat tavanneet sattumalta markkinoilla, ja sen jälkeen onnistuneet salassa solmimaan niin läheisen suhteen, että Evalina on nyt raskaana. Hänelle pako kotoa on ainoa todellinen vaihtoehto.

Pienessä nuhjuisessa majassa lempi leiskuu ja lämmittää. Pappilassa Evalinan sopi ainoastaan ommella, joten nyt jopa tulen sytyttäminen takkaan vaatii häneltä harjoittelua. Anders on kuitenkin kärsivällinen ja tekee pitkän aikaa nurisematta kaikki työt ruoanlaitosta verkojen nostamiseen. Evalina saa nauttia ennen kokemattomasta vapaudesta ja turvallisuudesta ja kuvitella viettävänsä ikuista, suudelmansuloista pyhää.

Verkossa ei ollut kyse nyöristä, ei tilasta ja materiasta vaan tyhjyydestä niiden välillä. Ehkä rakkaudessa oli samoin. Yhtä lailla merkitsi se tila, jonka toiselle antaa, siihen oli helppo kiinnittyä.

Ensi huuman laannuttua alkavat muistot kuitenkin vaivata Evalinaa. Hän kaipaa tavattomasti pikkusiskoaan Sofiaa, jonka kanssa joskus saattoi hetkeksi vapautua rajoista ja valvonnasta. Hän kaipaa mamia, joka rakasti kaikkea kaunista, tanssahteli gramofonimusiikin tahdissa, lauloi, maalasi tauluihin sinistä taivasta ja valokuvasi tyttäriään. Myös juureva ja turvallinen keittiöpiika Maria viisaine sanoineen palaa muistoihin useasti. Mutta heleät muistot synkentää aina ajatus papasta, jonka lähestyvien askelten kopina sai kaikki kavahtamaan.

Nuorenparin välit alkavat kiristyä. Evalinalle valkenee, että töitäkin on tehtävä ja joka päivä jopa. Ensi kertaa elämässään hän päästää sisässään piilevät turhautumiset ja epäilykset purkautumaan ja löytää suuhunsa ilkeät sanat. Ymmärtäväinen ja rauhallinen Anders joutuu koville, mutta ei koskaan jätä Evalinaa kiukun vallassa. Jos sovittelevia ja anteeksiantavia sanoja ei ehdi lausua aamulla ennen kalastus- tai kaupunkimatkaa, ovat ne kuitenkin luettavissa kirjelapulta. Ja taas iho löytää ihon ja turvalliset käsivarret ympäröivät Evalinaa.

Tulisi ilta, tummat varjot mökin seiniä vasten, selittämättömät napsahdukset ja pelot, jotka läikkyivät häneen luvatta. Silloin Anders kietoisi kätensä hänen ympärilleen ja puhuisi niin suloisesti, että pimeäkin olisi pelkkää pehmeää hämärää.

Sitten alkavat raivoisat syysmyrskyt ja tuovat tragedian tullessaan. Kaukaisella luodolla alkaa eloonjäämiskamppailu kylmyyden lisääntyessä, ruoan ja polttopuiden vähentyessä ja Evalinan synnyttämisen hetken tullessa yhä lähemmäksi. Muistotkin alkavat olla painajaisia, pelontäytteisiä näkyjä lyönneistä, nöyryyttämisestä ja pakosta.

Käden kohottamisen ääni oli kipein. Heidän sielunsa jännittyivät selkärankaa vasten. Kävelykeppi osui ovenkarmiin, sivupöydän kanteen, mamin sääriluuhun, perhekuvan raamiin, sydämen reunaa. Jotain rasahti rikki.

Mainingin varjo on balladi väkevästä rakkaudesta, suuresta surusta, kaipuusta ja pelosta. Sen sankarittareksi Evalina sopii hyvin, sillä koettelemukset kuorivat varjellusta säätyläisneidistä esiin vahvan naisen, joka ei hevillä anna periksi. Balladin tapahtumapaikkana toimii myrskytuulten pyyhkimä ja raivoavien aaltojen ympäröimä pieni kallioluoto, jolle elämää tuovat vain kirkuvien lintujen parvet.

Aamulla tuuli oli väsynyt, se kiukutteli itsekseen kuivissa katajissa, rantakivien ympärillä. Iltapäivästä sadepilvet taas puskivat saaren ylle, tuuli suuttui eikä lakannut viskomasta helmojaan moneen päivään.

Nivukosken kieli on kuin runoa. Osuvat kielikuvat ja tuoreet vertaukset luovat hieman hämyistä tunnelmaa, josta nousevat varsinaisten tekojen sijasta esiin tekojen herättämät tunteet. Linnut ovat kaikkialla, niin hellittelysanoissa kuin uhkaavissa mustissa sulkapeitteissä. Sopivasti arkipäivää ja särmää tarinaan tuo Maria-piika, joka pohjalaismurteella laukoo ikiaikaisia viisauksia. Tässä on yksi vuoden parhaista kotimaisista romaaneista!

Aika putoili kallionkoloihin, päivä alkoi maatua jo ennen hämärää. Jos erehtyi sulkemaan silmänsä, saattoi olla taas ilta.

NIVUKOSKI, PAULA: Nopeasti piirretyt pilvet

Kustantaja: Otava 2019

1920-lukua Pohjanmaalla. Liisa on isokyröläisen perheen esikoinen. Tai ennen häntä syntyi kylläkin Taisto, mutta tämä lapsi kuoli jo ensimmäisenä talvenaan. Äidin mielessä poika kuitenkin varttuu Liisan ja pikkusisko Sennin rinnalla ja voittaa nämä huomaavaisuudessaan ja taidokkuudessaan mennen tullen. Isä sentään luottaa Liisaan ja antaa ennen kuolemaansa hänelle tehtävän: koita sinä pitää tila suvus.

Isä tarttui Liisaa leuan alta ja katsoi suoraan silmiin. Kuule ny, äläkä unohra. Likat ei oo yhtään sen häjympiä ku poijjakkaa. Ja jos väkevyyres jotaki häviää, niin ällis sen ylittää.

Kosijoita nuorella Liisalla on kaksin kappalein. Antero on hienotunteinen ja uskollinen, mutta hänen mukanaan taloon ei tulisi lainkaan omaisuutta. Tummasilmä Kalle taas on talollisen nuorempi poika, joka osaa kosiskelun taidot. Hän järjestää romanttisia tapaamisia, kirjoittaa runonkin ja lupaa olla jättämättä koskaan.

- vaikka kuihtuus sun talosi,

en sua ikinä hylkää.

Olen sinun valosi,

ikinä en pelkää.

Kalle ei kuitenkaan tule Koskiluhdan tilalle isännän ottein. Hän ei tunne vastuuta töiden sujumisesta eikä raada viimeiseen hikipisaraan saadakseen sadon pelastettua. Päinvastoin hän alkaa pian valitella pienviljelijän elämän epävarmuutta, alituista köyhyyttä ja nälkää. Kalle haluaa Amerikkaan rahaa vuolemaan! Ja Amerikkaan hän lähtee, vaikka matkaa varten on myytävä naapureille hyvää karjaa. Liisa jää taistelemaan tilan säilyttämisestä, helmoissaan kaksi lasta ja kolmas tulossa.

Voi pirnales, kun sinet ikänä ymmärrä. Sinä lähäret muille mettätöihin, sinä lähäret Nurkkalan karsinoota korjaamahan, vaikka omatkin porsaat karkaa. Sinä lähäret Amerikkahan ja jätät mun niskoolle tämän kaiken, mätänevät perunat, fletajavat saranat, rääkyvät kersat ja kiukkuusen äiteen! Sinä lähäret!

Liisan elämä menee todella ahtaalle. Rahaa ei ole edes uusiin kenkiin. Leipään on lisättävä pettua. Amerikasta tulee kirjeitä harvakseltaan ja Kallen kotiinpaluu lykkääntyy lykkääntymistään. Ikävä kaivertaa Liisan mieltä eivätkä oloa helpota kyläläisten vahingoniloiset säälittelyt tai ilkeämieliset vihjailut. Äiti häpeää tytärtään ja nalkuttaa. Eikö Liisa olisi jo tarpeeksi aikuinen pitääkseen puoliaan? Eikö hän voisi ottaa ohjakset omiin käsiinsä ja tehdä rohkeita ratkaisuja? Tukea saattaisi löytyä yllättäviltäkin tahoilta.

Liisa on kirjan keskeisin hahmo, jonka välityksellä asiat nähdään. Hänen itsetuntonsa on äidin soimausten vuoksi nuorena kovin matala eikä hän osaa oikein puolustautua ilkeyttä vastaan. Hän on myös helposti mietteisiinsä vajoava ja kehittelee mielikuvissaan kaikenlaisia outoja kertomuksia. Öisin vaivaavat painajaiset, joita hän tulkitsee enteinä tulevasta. Kasvu voimanaiseksi on ankara ja pitkä, mutta isän sanat velvoittavat.

Kirjan kieli on sujuvaa ja vaihtelevaa, paljon runollisia kielikuvia, paljon puolilauseita ja toistoja. Repliikeissä pohjalainen murre on mehevää ja eloisaa. Tämä on kunnianosoitus pohjalaiselle naiselle, joka synkälläkin hetkellä pystyy näkemään auringon valaisemat pilvet.

Maa oli koti ja elämä. Sukupolvet solmittiin yhteen pellolla saappaat ravassa. Kehrä kiersi seitsemästi ympäri yhdellä rukin pyörän kierroksella.