SOININEN, PIRKKO: Kipulintu

Kustantaja: WSOY 2023

Tämä on tarina naisesta, joka löysi rakkauden ja kadotti sanat. Vai sittenkin tarina naisesta, joka löysi sanat ja kadotti rakkauden?

Pirkko Soiniselta (s. 1969) on aiemmin ilmestynyt runokokoelma Avataan siiven alta (Sanasato 2016) sekä elämäkerralliset romaanit Ellen kuvataiteilija Ellen Thesleffistä (WSOY 2018) ja Valosta rakentuvat huoneet arkkitehti Wivi Lönnistä (Bazar 2021). Uusin teos Kipulintu puolestaan kertoo runoilija Maila Pylkkösestä (1931–1986). Se ei ole elämäkerta, vaan tarina, jossa menneisyys, nykyisyys ja tuleva sekä arkinen elämä ja runous kieppuvat kuin kaleidoskoopin palat.

Kipulintu-romaanissa on kaksi näkökulmaa. On tunteita ja tunnelmia läheltä kuvaileva minäkertoja ja on asioita etäämpää katsova ”hän”, mutta puhuja on silti aina Maila. Asioita kommentoiva ja välillä sekä Mailaa että lukijaa puhutteleva ääni on ikääntyneen Mailan, joka on jo kokenut ne myötä- ja vastamäet, jotka nuorella Mailalla ovat vielä edessään. Siksi kannustukset, moitteet ja varoitukset.

Maila eli nuoruutensa kasvattiäidin hoivissa ja tunne siitä, että oli tullut biologisen äitinsä hylkäämäksi, vaikutti ehkä myöhemmin hänen omiin ratkaisuihinsa. Lahjakas tyttö kirjoitti ensimmäisen runonsa yhdeksänvuotiaana ja lähetti sen lastenlehden joulurunokilpailuun. Sen jälkeen runous kuului kiinteästi Mailan elämään: On kirjoitettava, jotta on mahdollista elää.

Lyhyestä rakkaussuhteesta syntyi Mailan esikoinen Riiko, jonka kanssa eläminen oli yksinhuoltajan aherrusta, mutta samalla tasapainoista ja onnellista. Tämän seurauksena Maila löysi runoihinsa aivan uuden aihealueen ja uuden tyylin. Runoilija alkoi kirjoittaa arkisista asioista ja katsoa läheltä arjen pieniä yksityiskohtia huumorin pilke silmäkulmassa. Oikean rytmin ja muodon hän etsi yksinkertaisesti puhumalla runonsa ääneen – silloin huomasi heti, jos jokin tökki. Kriitikot mieltyivät; tuli kiitosta ja apurahoja.

Sitten Mailan elämässä tapahtui käänne, jonka kaikki vaikutukset selvisivät vasta vuosien jälkeen: hän rakastui, hullaantui aivan järjettömästi. Valitettavasti miehen myötä Mailan elämään tuli myös alkoholi. Päihtyneenä hän ei osannut käyttäytyä ja menetti näin ystäviään. Hän menetti sanojaan. Hän menetti lopulta myös lapsensa, esikoisensa Riikon ja Karolus-vauvansa. Miehestä hän ei pystynyt luopumaan, koska rakastamisen ja hoivaamisen tarve oli niin suuri..

Mailan mieli sairastui 1970-luvulla ja hän vietti pitkiä aikoja Nikkilän sairaalassa Sipoossa. Siellä hän koki rinnallakulkijakseen ja tuekseen runoilija L. Onervan, joka itsekin oli ollut sota-aikana hoidettavana Nikkilässä. Jossain vaiheessa Maila kuitenkin pystyi irtaantumaan tästä kuvitelmasta, olemaan itse vahva ja selvärajainen. 

Luojani, minä todella olen tässä, makaan Nikkilän vaahteran alla, ja tuolla jossain, maailmassa, avaruusasemat putoavat maahan, eikä minun pidä välittää siitä, minun pitää nyt välittää vain itsestäni, tuntea ääriviivani, olla läsnä itsessäni, tuntea olevani kokonainen, ehjä… Auringosta leikattu paperinukke – se olen minä!

Kipulintu-teoksessa Soininen yhdistelee oivaltavasti puhekieltä runollisuuteen. Hän solmii Mailalta lainaamiaan säkeitä omaan tekstiinsä, mutta kertoo kyllä aina, mistä kokoelmasta otteet ovat peräisin. Toisinaan lauseet tiivistyvät mietelauseenomaisiksi ja toisinaan laajenevat pitkiksi rimpsuiksi. Esimerkiksi sota-aikaa elävä Maila-tyttö on makaronivelli, pommisuojan kostea seinä, täikamman tiheä piikistö. Aikuinen Maila puolestaan aloittaa luonnehtimisen tähtisumusta ja päätyy nyrkkiin pusertuneeseen käteen ja rinnasta suihkuavaan maitoon.

Maila Pylkkösen elämästä jäi jäljelle vain vähän – hautakiveäkään ei ole missään.  Laatikkokaupalla käsin kirjoitettuja papereita tuhoutui vesivahingossa. Tallella ovat kuitenkin runot, jotka ovat olleet Soinisen tärkeintä lähdeaineistoa yhdessä Mailan tunteneiden henkilöiden haastattelujen kanssa. Teoksessa on katkelmia Mailan runoista ja niistä kirjoitetuista kritiikeistä ja teksteistä. Teoksen nimi Kipulintu löytyi kokoelmasta Jeesuksen kylä.

Ampiainen nousee

maasta, maapesästä,

piirtää spiraalia, poraa irti ilmasta kehät,

     pistää avaruuteen,

kellonjousi piirtää ampiaisen,

kipulintu, ampiainen,

alituinen särky.

PS. Kirjasta löytyy selitys myös Martti Ruokosen suunnittelemaan kansikuvaan eli hippiäisen jalkoihin.

SOININEN, PIRKKO: Valosta rakentuvat huoneet

Kustantaja: Bazar 2021

Panimomestari Wilhelm Lönnin toinen lapsi Olivia syntyy vuonna 1872 Tampereella. Seitsemänvuotiaana Wivi-kutsumanimellä tunnettu tyttö suunnittelee jo Näsijärven rantaan leikkimökkiä. Kaikki on piirretty valmiiksi: mökki edestä, sivulta ja takaa sekä pohjapiirustus. Jopa se, miten katto tuetaan.

Wivi uskoo pystyvänsä arkkitehdin työhön, mutta onko toive realistinen? Hyväksyttäisiinkö nainen opiskelemaan miesten joukkoon? Saisiko hän töitä valmistuttuaan? Entäpä perheen perustaminen – aviomieshän kenties edellyttäisi vaimoltaan täydellistä omistautumista lasten- ja kodinhoitoon?

 Hän ei voisi ilmeisesti koskaan mennä naimisiin ja perustaa perhettä, mikäli hän halusi opiskella arkkitehdiksi. Maailma ei ollut siihen valmis, joten hänen oli valittava, vaikka se oli aivan väärin. Hän kyselee itseltään, onko hän todella valmis siihen.

Hyvin kuitenkin käy. Wivi pääsee ensin Tampereen teollisuuskouluun yksityisoppilaaksi ja sitten Polyteknilliseen opistoon Helsinkiin. Leskeksi jäänyt neljän lapsen yksinhuoltajaäiti tukee tytärtään empimättä, vaikka joutuukin tekemään kahta työtä pystyäkseen kustantamaan opiskelut. Polyteknillisen opiskelijoista Wivin elinikäiseksi ystäväksi ja aina tilaisuuden tarjoutuessa työtoveriksikin jää Armas Lindgren.

Kyllä Wivi töitäkin saa. Ensin nopean ja tarkan työskentelytapansa ansiosta piirtäjänä ja sitten kilpailuja voitettuaan siinä määrin työllistettynä arkkitehtinä, että joutuu ensimmäisenä naisena Suomessa perustamaan oman toimiston ja palkkaamaan avustajia. Kyllähän siitä nousee miespuolisten kilpakumppanien keskuudessa jo hieman sanomista.

Wivin työskentelytapaan kuuluu käyttää paljon aikaa ajatteluun ja kokonaisuuksien hahmottamiseen ennen piirtämisen – sitten kynä jo liikkuukin miltei itsestään. Wivin tavoitteena on aina käytännöllisyys ja tarkoituksenmukaisuus oli sitten kyse koulusta, huvilasta tai paloasemasta, mutta tärkeintä on kuitenkin valo ja sen liike. Huoneet rakentuvat valosta.

Hän on noussut kaiken yläpuolelle ja tarkastellut plaania lintuperspektiivistä, hän on nähnyt, miten huoneet ovat rytmittyneet toistensa kanssa, ne ovat liikahdelleet paikoilleen kuin palapelin palaset. Hän on katsellut kaikkea samaan aikaan ulkopuolelta ja yläpuolelta, rakentanut kolmiulotteista tilaa. Hän on asettanut rakennuksen tontille, ymmärtänyt ilmansuunnat ja valon liikkeen. Hän on mielessään nähnyt, miten valo kulkee huoneissa, miten ikkunat pitää sijoittaa, että valoa olisi mahdollisimman paljon. Jo kuvitellessaan hän on piirtänyt, laskenut mielessään kantavuuksia, lujuuksia, varmistanut, että talon perustukset kestävät.

Kolmaskin nuoruusvuosien huolenaiheista osoittautuu turhaksi, sillä Wivi löytää kuin löytääkin itselleen elämänkumppanin. Kyllästyttyään Tampereen ilmapiiriin Wivi muuttaa Jyväskylään, suunnittelee itselleen ja äidilleen oman huvilan ja tapaa säynätsalolaisen tilanomistajan Hanna Parviaisen.

Hanna on poikkeuksellinen nainen, joka hoitaa maatilaansa karjan- ja hevostenjalostusta myöten ja johtaa myöhemmin pätevästi myös suvun vaneritehdasta. Hän pitää huolta työntekijöistään ja rakennuttaa näille jopa kirkon. Ansioistaan hän saa ensimmäisenä naisena Suomessa kauppaneuvoksen arvonimen.

Rehevä, eloisa ja antelias Hanna ja hieman sisäänpäin kääntynyt Wivi ystävystyvät välittömästi, matkustelevat ulkomailla, omistavat huoneiston Pariisissa ja lopulta yhteisen asunnon NNKY:n talossa Helsingissä. Suhde on kuvattu hienotunteisesti ja lämpimästi, mutta sen merkitys kummallekin käy kyllä ilmi. Sen vuoksi Wivi on valmis uhmaamaan jopa äitinsä paheksuntaa.

Julistajaa hänestä ei koskaan tulisi, mutta hän voisi julistaa tekemällä valintoja, jotka olivat vastoin yleistä moraalia mutta joiden kautta hän saattoi olla itsensä kanssa sovussa. Ei hän ollut ennenkään antanut pelon ja muiden ihmisten mielipiteiden vaikuttaa valintoihinsa, miksi hän siis nyt antaisi sille vallan.

Valosta rakennetut huoneet -teos etenee Wivin lapsuudesta aina vuoteen 1932 lyhyin luvuin, joihin tapahtumavuosi on selkeästi merkitty. Pitkä lähdeluettelo kirjan lopussa kertoo siitä, miten perusteellisesti Soininen on perehtynyt aiheeseensa. Hän kuvaa yhteiskuntaa, jossa Wivi ja Hanna elivät. Sääntöjä, asenteita ja odotuksia, joihin vastatakseen naisen oli yhä uudestaan todistettava pätevyytensä ja lahjakkuutensa. Aina ei ollut helppoa, mutta kokonaan valo ei kadonnut koskaan.

PS. Raumalla oli Wivi Lönnin suunnittelema yhteislyseo, mutta se purettiin 1970-luvulla kauppakeskuksen tieltä. Nyt sitten ollaan purkamassa tätä kauppakeskusta…

SOININEN, PIRKKO: Ellen : Ellen Thesleffin fiktiivinen Firenzen päiväkirja

Kustantaja: WSOY 2018

Taidemaalari Ellen Thesleffillä (1869-1954) oli maailmassa kaksi kiinnekohtaa. Toinen oli koti Ruoveden Muroleessa. Siellä oli rauha ja hiljaisuus, luonto ja pohjoinen valo, muisto rakkaasta Papasta. Toinen oli värikäs ja eloisa Firenze, tämän kuvitteellisen päiväkirjan tapahtumapaikka.

13. tammikuuta 1894

Malttamaton sydän, siveltimet. Kaikki on kevyttä ja kuplivaa. Ihmiset laulavat ja nauravat, kukkien kaupustelijat, kadunlakaisijat, kuskit, sanomalehtien myyjät – jopa sotilaat. Tästä sukeutuu väkisinkin jotain loistavaa.

Ei elämä Firenzessä ole suinkaan pelkkää päivänpaistetta. Rahasta on jatkuvasti pulaa ja on tingittävä ruuasta (koska väreistä ei tietenkään voi tinkiä). Vuokra-asunnot ovat pieniä ja talvella hyvin kylmiä ja kosteita. Toisinaan Ellen kärsii yksinäisyydestä ja koti-ikävästäkin, vaikka Firenzessä poikkeilee sukulaisia ja suomalaisia taiteilijoita. Eikä hän säästy sydänsuruilta. Kiihkeä rakkaus teatteritaiteilija Gordon Craigiin ei saa Ellenin toivomaa vastakaikua; Gordon on monen naisen mies.

Rakastuminen on Ellenille itselleen yllätys. Hän ei ole koskaan halunnut olla hento ja alistuva, vaan oman tiensä kulkija. Ei kodin hengetär, ei hoivaaja. Hän voi huljuttaa jalkojaan piazzan suihkulähteessä jos siltä tuntuu, hän voi käyttää pitkiä housuja, hän voi leikata tukkansa lyhyeksi. Hän on kulmikas ja äänekäs, teräväkielinen ja älyllistä väittelyä rakastava.

Firenzessä Ellenillä on myös mahdollisuus pohtia omaa taiteilijantyötään. Miksi se on niin tärkeää? Miksi kestää epävarmuuden ja kuivuuden kausia? Miten puolustella haluttomuuttaan maalata kantaaottavia, yhteiskunnallisia ja nykyaikaa kuvastavia aiheita? Miten perustella värien käyttöä -  ja käyttämättömyyttä? Kun ensin yhdellä värillä maalaaminen tuntuu oikealta, sitten intensiivinen väri-ilottelu ja lopulta tumma paletti? Vastaus: sydän ja sen liikahdukset kertovat, mikä on oikein.

Taide on minun lapseni. Kuolisin ilman sitä. Ja tekisin kaikkeni, että voisin maalata kuitenkin, Jos menettäisin käteni, maalaisin suullani, jos menettäisin suuni, maalaisin jaloillani.

Ensimmäinen maailmansota karkottaa Ellenin moneksi vuodeksi pois paratiisistaan ja kun hän sitten sinne vuoden 1920 lopulla palaa, on paljon muuttunut. Taiteilijat ovat vallanneet kaupungin ja siitä on tullut meluisa ja levoton. Rakkaita ja tärkeitä ihmisiä on poissa. Ellen itse on vanhentunut ja voipunut.  Viimeinen merkintä Firenzestä päiväkirjassa:

29. huhtikuuta 1939

   Firenzen-aika on ohi. Minä suren, enkä sitten kuitenkaan, sillä meillä oli niin monta yhteistä, kaunista, välttämätöntä vuotta.

   Huoneen nurkassa kimmeltää hämähäkin verkko, jota emme raaski rikkoa. Tämähän on sen koti, me olemme vain käymässä täällä.

Pirkko Soininen sai Ellen Thesleffin jälkeläisiltä luvan tutustua taiteilijan kirjeisiin, päiväkirjoihin ja valokuviin. Ne ovat innoittaneet ja auttaneet häntä eläytymään taiteilijan persoonaan. Vaikka kirjan kaikki sanat ovatkin Pirkko Soinisen, ne voisivat olla Ellenin itsensä. Kuvataiteilijan silmin valo näyttäytyisi hyvinkin munankuorenvalkoisena, ohuena ja helposti särkyvänä tai äidin hiukset lakastuneina maitohorsmina, kiharaisena harmaana valona. Muuten teksti vaihtelee arkisista huomioista innoituksen purkauksiin, surusta tyytymykseen.

Ellen Thesleffistä ilmestyi viime vuonna sekä Kati Tervon romaani Iltalaulaja että Hanna-Reetta Schreckin kirjoittama perinpohjainen elämäkerta Minä maalaan kuin jumala : Ellen Thesleffin elämä ja taide. Pirkko Soinisen teos sopii hyvin joukkoon.