KAUKONEN, KATJA: Saari jonne linnut lentävät kuolemaan

Kustantaja: WSOY 2020

On hylätty luostarisaari, syrjäinen ja sumun kätkemä. Nyt jotkut mantereella ovat muistaneet saaren, antaneet kunnostaa vanhat rakennukset ja perustaneet sinne ”Tiiralinnan parannus- ja hoitolaitoksen sairasmielisiä varten”. On jo ennakolta odotettavissa, ettei kukaan tule siellä parantumaan, mutta toivottomat tapaukset on kuitenkin siivottu pois näkyvistä ja helpotettu hourulaitosten tilapulaa.

Ensimmäisinä saarelle saapuvat ylihoitaja Linnea ja emäntä Aila. Kummallakin on menneisyyden painolastia ja kummallakin on myös omat syynsä hakeutua työhön, johon ei juuri halukkaita löydy. He ovat täynnä hyvää tahtoa potilaita kohtaan, mutta etäisyyden päässä toisistaan.

Myöhemmin saapuvat Tiiralinnaan valitut naispotilaat.  On Saga, joka ei aina ole varma siitä, onko olemassa – hänhän voisi olla myös kuriton Satu, äidin kulta. On Taimi, jonka oma äiti luovutti ruotsalaisille kasvatusvanhemmille toivoessaan lapselleen parempaa elämää. On taiteellisesti lahjakas ja ailahtelevainen Solveig. On suorapuheinen ja asioista kiinnostunut Rauha, joka toisaalta kaipaa yksinäisyyttä ja toisaalta on aina auttamassa muita. On Morsian, joka janosi rakkautta ja tuli petollisen miehen hylkäämäksi. Hän näkee unia muidenkin puolesta.

Mantereelle jäivät ne, joilla oli tiukka ihmisenä olemisen kriteeristö, kirjontakehys, jonka sisään pingottaa sulkien ja höyhenten alta löydetty paljas naiseuden nahka. Mantereen ihmisillä oli tahto venyttää iho äärimmilleen ja piilottaa tai leikata pois ei-toivottu, arvet, luomet, pisamat ja syntymämerkit. Saaressa asuisi naisia, joilta puuttuisivat olemassaoloa rajaavat karmit.

Laiva tuo lisää henkilökuntaa: apupoikia, piikoja ja hoitajattaria. Saapuu pappi Joel, joka on palavan innokas auttamaan, mutta aina jotenkin epätahdissa ympäristönsä kanssa. Lääkäri, jota Linnea kovasti kaipaa tuekseen, sen sijaan antaa odottaa itseään ja saavuttuaan vaimonsa kanssa viipyy vain muutaman päivän. Hänen ainoa konkreettinen apunsa Linnealle on kipulääke migreeniin.

Saari on ilmapiiriltään synkkä, kenties vanhan kirouksen vuoksi. Meri vyöryy sen päälle liukkaana kuin alkulima, maaperä sisältää yllätyksiä ja linnut törmäilevät kuolettavasti jyrkänteisiin. Saari tuntuu yhtä elävältä kuin sillä asuvat ihmiset ja kaipaa samanlaista parantavaa kosketusta.

Kirjan kieli on monikerroksista, runollista ja mietiskelevää. Toisaalta kirjassa on varsin konkreettisia ja realistisia yksityiskohtia, mutta toisaalta myös huikeaa mielikuvituksen lentoa. Pelastaako ihmislapseksi muuttunut musta lintu saaren? Loppuvatko lintukuolemat? Parantuuko sairaita? Symboliikkaakin voisi pohdiskella.

Yhtäkkiä kaikki saaren linnut, elävät ja kuolleet, myös häkkiin suljettu satakieli, alkoivat laulaa. Sairasmielisiä ulkoiluttava Linnea huomasi värähtelyn jalkojensa alla, painoi kämmenensä maata vasten, kuuli ja tunsi, kuinka koko saari soi. Vihdoinkin lapsen itku taukosi. Saari oli suonut heille rakkauden, enää heiltä puuttui toivo.

Keitä eri aikoina pidetään hulluina? Ovatko naisten kohdalla kriteerit toiset kuin miehillä? Mihin kategoriaan luetaan uupunut hoitohenkilöstö? Kaukosen kirja sijoittuu pääosin 1920-luvun loppupuolelle, jolloin diagnoosiin saattoi riittää naiselle sopimaton uhmakas käytös, masennus tai päihteiden käyttö. Tiiralinnaan tuoduille asia koituu kuitenkin onnenpotkuksi. Toinen maailmansota tuo puhjetessaan rodunjalostusopin pakkosterilointeineen ja kaasukammioineen, mutta unohdetulla saarella eletään rauhassa, kasvatetaan perheitä ja hoidetaan sairaita.

Taivas oli jakautunut kahtia. Lännessä kajasti laskevan auringon meripihka, idässä kulki tummia pilvilauttoja. Näiden kahden maiseman väliin saari jäi ja liikkui halkeamisuran suuntaisesti, ei pohjoiseen eikä etelään vaan pois, yhä kauemmas. Saari lipui hitaasti meressä ja kiireettä ajassa kirjan kansien, laivan kannen, taivaan-, maan- ja vedenkannen lävitse ja seurasi arktisten lintujen muuttoreittejä.

KAUKONEN, KATJA: Lumikadun kertoja

Kustantaja: WSOY 2017

Vuonna 1937 saapuu eräs mies puolalaiseen Gwiazdanin kaupunkiin. Pahoja näkyjä on nähty, enteitä saatu hirveästä tuhosta. Mies ei kuulu valiojoukkoihin, joten hänen suojelukseensa on uskottu hyvin tavallisia ihmisiä, paikallisen Lumikadun asukkaita. Hänen tehtäviinsä kuuluu raportointi ja tuen tarjoaminen hädän hetkellä, ehkä jokunen pieni ihme. Tapahtumien kulkuun hän ei saa puuttua mitenkään eikä suoranaisesti pelastaa ketään. Hän voi kuunnella, neuvoa ja ennen kaikkea tuoda hetken unohdusta kertomuksillaan. Ihmiset ristivätkin hänet pian Bajekiksi eli tarinankertojaksi.

Vielä hetken Lumikadun asukkaat saavat elää tavallista elämää. Olga leipoo leipää ja kirsikkaleivoksia ja hauduttaa naapureiden lihapatoja leipomon uunissa. Bruno kiertelee teatteriseurueiden mukana ympäri maata. Hermoherkkä Marek ja päivänkorento Lilka saavat lapsen, kummallekin niin rakkaan ja suojeltavan Paweł -pojan. Vuodenaikojen rituaaleja kaikki viettävät yhdessä. Kirsikkapuut kukkivat ja tuottavat satoa. Jumala asuu yhdessä niistä.

Hän nuokkui kirsikkapuussa kukkien, marjojen tai lumisten oksien suojissa, laskeutui toisinaan alas keskuuteemme, kulki uupuneena pääkadulla, sivukujilla ja metsäpoluilla, kellareissa ja vinteillä, ojensi meille kohmeisia kirsikoita…

Sitten saksalaisten joukot miehittävän Puolan ja aloittavat suunnitelmallisen tuhotyön. Ensin vainot kohdistuvat tiettyihin ryhmiin, kuten juutalaisiin, romaneihin, älymystön edustajiin, vammaisiin ja homoseksuaaleihin, mutta lopulta kaikkiin puolalaisiin, orjakansan edustajiin. Ihmisiltä viedään aivan kaikki: omaisuus, ruoka, henkikin. Lumikadulla kärsitään nälkää ja vilua. Kirsikkapuut kaadetaan. Onko enää Jumalaa? Onko toivoa?

Joskus tuuli hajotti ajatukset irrallisiksi sanoiksi, ne takertuivat hetkeksi rakennusten seiniin tai ohikulkijoiden kasvoille: kuolema, vuoroni, koska, minun. Kuiskailin niiden sekaan toivoa. En suostunut olemaan hiljaa. Mietin alati uusia sanoja. Yksin ollessani luettelin niitä ääneen, se rauhoitti minua, joku olisi voinut tulkita luettelon rukoukseksi, ehkä se olikin.

Katja Kaukonen käsittelee kirjassaan aihetta, josta on ennenkin paljon kirjoitettu. Hänen tyylinsä on kuitenkin omaleimainen, salaperäisen kauneuden täyttämä. Tietyllä tapaa tulee mieleen Markus Zusakin Kirjavaras, jossa toisen maailmansodan tapahtumista kertoo ihanan lempeä Kuolema. Saksalaisten toiminta ja alistettujen puolalaisten tapa selviytyä taas muistuttavat vaikkapa Eva Weaverin romaanista Jacobin takki. Jos mennään kirjallisuuden ulkopuolelle, niin etsimättä vertailukohdaksi nousee Wim Wendersin elokuva Berliinin taivaan alla. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö Kaukosen kirjalla olisi ihan oma arvonsa ja oma äänensä. Kaunis ja puhutteleva.