MODIANO, PATRICK: Chevreusen vuodet

Kustantaja: WSOY 2024

Alkuteos: Chevreuse (2021)

Suomennos: Lotta Toivanen

Filosofianopettaja oli aikoinaan paljastanut hänelle, että elämän eri vaiheet – lapsuus, nuoruus, aikuisuus, vanhuus – olivat yhtä kuolemaa kuoleman perään. Sama päti muistonpirstaleisiin, joita hän kiireesti koetti kirjata talteen: erään elämänvaiheensa muistikuvia, joiden näki vilisevän ohitse ja painuvan lopullisesti unohduksiin.

Chevreusen vuodet -romaanin päähenkilö Jean Bosmans etsii muistojensa punaista lankaa. On seitsemänkymmentävuotias kirjailija Bosmans, joka muistelee viidenkymmenen vuoden takaisia tapahtumia, ja on kaksikymmentävuotias Bosmans, jonka yrittää tavoittaa muistikuvia ajasta, jolloin oli viisivuotias. Ihmiset, paikat ja tapahtumat sekoittuvat toisiinsa vailla tarkkuutta ja täsmällisyyttä.

Ajan oloon kaikki kiintopisteet olivat kadonneet, niin että kauempaa katsottuna tapahtumat näyttivät samanaikaisilta ja sekoittuivat kuin kaksoisvalotetut valokuvat.

Parikymppinen Bosmans tutustuu 1960-luvun puolessavälissä pariisilaisessa kahvilassa Camilleen, jota pidättyväisyytensä vuoksi kutsutaan Kivikasvoksi. Eräänä päivänä Bosmans lähtee Camillen ja tämän ystävättären Martinen kanssa katsomaan Chevreusen laaksossa sijaitsevaa taloa, jonka Martine ilmeisesti aikoo vuokrata. Bosmans ei kerro naisille, että on lapsuudessaan asunut tuossa talossa, mutta silti tuntuu, että naiset yrittävät testata hänen muistikuviaan.

Paluumatkalla seurue päätyy Pariisin Auteuil’n kaupunginosassa sijaitsevalle talolle, joka sekin on Bosmansille tuttu. Hän on käynyt eräässä talon asunnoista Camillen kanssa ja muistaa hämärässä salissa sohvilla lojuneet ihmiset, kovaäänisen musiikin ja epämääräisen tunnelman. Nyt parikin ihmistä kehottaa Bosmansia pysymään erillään tuosta porukasta.

On muitakin ihmisiä, joihin Bosmans Camillen välityksellä tutustuu tai joista kuulee puhuttavan. Vaikuttaa siltä, että nämä ihmiset muodostavat jonkinlaisen verkoston, mutta omaavat myös yhteyksiä eräisiin Bosmansin lapsena tapaamiin henkilöihin. Näihin henkilöihin liittyviä erikoisia esineitäkin putkahtelee nyt esiin: hajustettu hopeinen sytytin ja ”Yhdysvaltain armeijan kello”.

Onko niin, että tilanteita on lavastettu palauttamaan Bosmansin mieleen jokin tietty lapsuuden tapahtuma? Onko Bosmans nähnyt viisivuotiaana jotain tärkeää, mutta vuosien kuluessa unohtanut näkemänsä? Onko hän joidenkuiden mielestä vaarallinen todistaja vai pikemminkin jonkin tärkeän tiedon hallussapitäjä?

Mutta miksi hän olisi huolissaan, hänhän oli jo vuosia elänyt todellisuuden ja unen kapealla rajavyöhykkeellä, antanut niiden valaista toisiaan ja joskus sekoittua…

Lopulta Bosmans alkaa kokea tilanteen sen verran uhkaavaksi, että matkustaa syrjäiseen vuoristokylään kirjoittaakseen kokemuksistaan romaanin - ehkäpä juuri tämän Chevreusen vuodet -teoksen. Menneisyyden haamut tuntuvat vähemmän pelottavilta, kun ne on muutettu romaanihenkilöiksi.

Kirjan ilmestymisen jälkeen yhteys Camilleen ja hänen ystäviinsä katkeaa, mutta Bosmans saa eri tahoilta uutta tietoa näistä henkilöistä. Erään erittäin keskeisen tiedon hänelle tarjoaa – uskomatonta kyllä – lennosta napattu, tuntematon taksikuski. Moni asia osoittautuu valheeksi, mutta silti todelliset henkilöt ja Bosmansin luomat romaanihahmot menevät osittain päällekkäin.

Modiano kuvaa kylämiljöötä hyvinkin yksityiskohtaisesti, mutta jättää ihmiset epämääräisemmiksi. Jopa Bosmans tuntuu olevan maailmasta irrallaan, sillä hänen omaisistaan, ystävistään tai elämästään ei puhuta juuri mitään. Kirjailija mainitsee kyllä esimerkiksi Bosmansin mielikirjan, mutta se tieto ei ole mitenkään tärkeä itse tarinan kannalta.

Chevreusen vuodet -romaanin tunnelma on surumielinen käsitellessään ajan kulumista ja yhä kauemmas karkaavia muistoja, mutta toisaalta unenomainen, jopa uhkaava. Vuonna 2014 Nobelin kirjallisuuspalkinnon voittanut Patrick Modiano (s. 1945) rakentaa teoksensa taiten, joten kiinnostus pysyy eksyttävistä sivupoluista huolimatta yllä aina mysteerin ratkeamiseen saakka. Kiinnostava lukukokemus!

 

MODIANO, PATRICK: Jotta et eksyisi näillä kulmilla

Kustantaja: WSOY 2015

Alkuteos: Pour que tu ne te perdes pas dans le quartier

Suomennos: Lotta Toivanen

Ranskalainen Patrick Modiano (s. 1945) on voittanut monia merkittäviä kirjallisuuspalkintoja, joista huomattavin tietenkin Nobelin palkinto vuodelta 2014. Palkinnon myöntänyt Ruotsin akatemia luonnehti Modianoa muistamisen mestariksi, sillä hänen keskeisimpiä aiheitaan ovat muistot, juurien etsintä ja syyllisyys. Usein tarinoissa on omaelämäkerrallisia aineksia, mutta onko näin myös Modianon uusimmassa teoksessa Jotta et eksyisi näillä kulmilla?

Modianon kirjan mottona on Stendhalin ajatus: En voi tarjota tapahtumien todellisuutta, voin vain näyttää niiden varjon. Vaikka kirjassa on sivuja vain 136, se vaatii melko tavalla paneutumista. Tunnelma on oudon salaperäinen ja uhkaava, vaikka syytä ei oikein ymmärräkään – tuntuu kuin liikkuisi sumussa, jonka takaa erottaa epäselviä hahmoja ja kasvoja. Kirjan loputtuakaan ei tiedä, mitä todella tapahtui ja miksi. Paljon jää kokonaan auki ja kertojan tarjoamat muistikuvat saattavat olla epäluotettavia.

Nykyhetki alkaa kirjailija Jean Daraganen saamasta puhelusta. Epämääräisen uhkaavasti esiintyvä mies haluaa tuoda Daraganelle tämän vanhan osoitekirjan, jonka on löytänyt asemaravintolan penkin alta. Paljastuu, että mies kerää tietoja vuosikymmeniä aikaisemmin tapahtuneesta murhasta, johon eräs osoitekirjassa mainituista henkilöistä jollakin lailla on liittynyt. Daragane ei ensin muista henkilöistä tai tapahtumista mitään, mutta vähitellen muistikuvia alkaa pulpahdella. Ensin hetkiä neljänkymmenenviiden vuoden takaa, jolloin hän näki todella paljon vaivaa selvittääkseen vielä varhaisempia tapahtumia: omaa lapsuuttaan viisitoista vuotta aiemmin. Hän jopa kirjoitti tuolloin kirjan, johon kätki viittauksia ja nimiä, pääasiallisena tavoitteenaan saada yhteys erääseen lapsuutensa tukipilariin. Jotain kipeää oli tapahtunut, mutta mitä? Jälkikäteen Daragane voi vain ihmetellä, miksi niin tärkeät asiat unohtuivat niin täydellisesti. Oliko unohtaminen tietoista?

Loppujen lopuksi me unohdamme sellaiset elämämme yksityiskohdat, jotka häiritsevät meitä tai ovat meille liian tuskallisia. Riittää kun ummistaa silmänsä ja kelluu ja antautuu ajelehtimaan syvien vesien päälle.  

PS. Hauskasti tästä kirjasta tulee mieleen Antoine Laurainin romanttinen rakkaustarina Punaisen muistikirjan nainen, jossa etsitään jäteastian päältä löytyneen käsilaukun omistajaa. Johtolankoina on mm. punainen muistikirja ja Patrick Modianon Laure-nimiselle naiselle omistama romaani. Modianolta itseltään käydäänkin pyytämässä apua ja varsin uskottavasti hän esiintyy ja puhuu – toki Laurain ranskalaisten rakastaman kirjailijan tavat tuntee.