KINCAID, JAMAICA: Äitini omaelämäkerta

Kustantaja: S&S 2025

Alkuteos: Autobiography of My Mother (1996)

Suomennos: Kaijamari Sivill ja Helka Sivill

Elaine Potter Richardson syntyi vuonna 1949 karibialaisella Antiguan saarella. Ensimmäistä teostaan kirjoittaessaan hän otti itselleen nimen Jamaica Kincaid ikään kuin erottamaan uutta elämänvaihetta entisestä. Romaaneissaan hän sivuaa aina jotenkin Karibian saaristoa ja vahvatahtoista äitiään, mutta Äitini omaelämäkerta -teoksessa pääsee ääneen Dominicalla asuva Xuela Claudia Richardson itse.

Äitini omaelämäkerta -teoksessa toistuu lause: Äiti kuoli sillä hetkellä kun synnyin. Äidittömyydestä tuli Xuelan elämän keskeisin tekijä: siitä versoivat koko elämän mittaiset yksinäisyyden ja erilaisuuden tunteet. Kaipauksesta kertoivat unet, joissa nuori Xuela näkee taivaasta tyttärensä luo laskeutuvan äitinsä.

Äiti laskeutui tikkaita, uudestaan ja uudestaan, kerran toisensa jälkeen, pelkät kantapäät ja valkoinen helma näkyvissä, hän laskeutui ja laskeutui, uudestaan ja uudestaan. Katsoin häntä unessani koko yön. En nähnyt hänen kasvojaan. En ollut pettynyt.

Xuelan isä pitää tyttärestään huolta omalla tavallaan. Hän vie vastasyntyneen perheen pyykeistä huolehtivalle Eunice-mamalle, joka vielä imettää omaa lastaan. Hän pistää tytön kouluun, mikä saarella on melko harvinaista. Hän ottaa teini-ikää lähestyvän Xuelan kotiinsa mentyään uudelleen naimisiin. Hän siirtää neitokaisen ystäväperheen kotiin, pois vihamielisen äitipuolen ulottuvilta.

Lapsena ja nuorena Xuela ei saa osakseen rakkautta eikä hyväksyntää. Häntä halveksitaan, koska hänen äitinsä oli yksi viimeisimmistä alueen alkuperäiskansan edustajista eli karibi-intiaani. Häntä vieroksutaan, koska hän on älykäs ja nopea oppimaan. Häntä pidetään taakkana tai kilpailijana. Niinpä Xuelakaan ei opi rakastamaan lähimmäisiään, mutta yrittää sentään rakastaa itseään.

Opin rakastamaan itseäni uhmakkaasti, epätoivosta, sillä muuta ei ollut. Sellainen rakkaus on välttävää: se kelpaa muttei ole parasta mahdollista…

Viisitoistavuotiaana Xuela tutustuu isän ystävän luona seksiin ja huomaa pitävänsä siitä. Suhde sinällään ei kosketa hänen tunteitaan, sillä Xuela ei pidä rakastajastaan eikä sääli tämän vaimoa, mutta kokee nyt omaavansa valtaa toisiin nähden. Kun Xuela huomaa olevansa raskaana, hän teettää abortin ja muuttaa sen jälkeen omilleen. Tämä on ensimmäinen kerta, kun Xuela ottaa elämänsä omiin käsiinsä.

Siitä että puhuin tilanteestani, itselleni ja muille, tuli jotain mitä olen tehnyt siitä pitäen aina. Juuri sillä tavalla tulin äärimmäisen tietoiseksi itsestäni, kiinnostuin omista tarpeistani ja niiden täyttämisestä, tulin tietoiseksi omista murheistani ja omista iloistani.

Xuela kertoo hyvin lakoniseen sävyyn kokemistaan asioista. Kuvauksissa korostuvat fyysiset tuntemukset kuten kivut ja hajut, mutta aina välillä pilkahtaa myös sisimmässä piilevä viha ja kaipuu. Kuvaus ei kaihda rumuutta, mutta silti ote on miltei runollinen. Suurinta kauneuselämystä Xuelalle tuottaa saaren aistikylläinen luonto, johon kietoutuu yliluonnollisuuteen viittavia tarinoita.

Xuelan äiti kuului kukistettuun kansaan, mutta muitakin saarelaisia luokitellaan esimerkiksi sen perusteella, käyttävätkö he oikeaa englantia vai saaren kieltä eli murteellista ranskaa. Ihonvärilläkin on merkitystä, sillä valkoinen rotu edustaa valloittajia ja ylivaltaa. Xuela ei kuulu valloittajiin, mutta ei kyllä alistettuihinkaan. Hänen kohtalonsa herättää myötätuntoa, mutta kovin miellyttävää henkilöä hänestä ei taida kehittyä.

Tämä on ollut kertomus äitini elämästä yhtä paljon kuin minun elämästäni, ja silti se on kertomus niiden lasten elämästä, joita en saanut… Tämä kertomus on kertomus ihmisestä, jonka ei koskaan sallittu olla, ja kertomus ihmisestä, joksi en päästänyt itseäni kasvamaan.

KINCAID, JAMAICA: Lucy

Kustantaja: S&S 2023

Alkuteos: Lucy (1990)

Suomennos: Kaijamari Sivill ja Helka Sivill

Yhdeksäntoistavuotias Lucy saapuu Länsi-Intian ”saarilta” au pairiksi Yhdysvaltoihin, luultavasti New Yorkiin. Kirja kertoo vuoden ajalta hänen kokemuksistaan Amerikassa, mutta näyttää myös väläyksiä hänen menneisyydestään trooppisella saarella. 

Olin ollut tyttö, jolta odotettiin tiettyjä, ei sinänsä mitenkään kamalia asioita: uraa sairaanhoitajana, velvollisuudentuntoisuutta vanhempia kohtaan, lainkuuliaisuutta ja sovinnaisuuden palvomista. Mutta kun oli ollut vuoden poissa kotoa, se tyttö oli kadonnut kuin tuhka tuuleen.

Suurkaupungissa moni asia on Lucylle uutta. Hän ajaa ensimmäistä kertaa elämässään hissillä ja pääsee elämänsä ensimmäiseen kerrostaloasuntoon. Hän saa tutustua jääkaappiin, joka pitää ruoat tuoreina useamman päivän ajan. Hän oppii, ettei ilma välttämättä ole lämmin, vaikka aurinko paistaisikin.

Lucyn vauraaseen isäntäperheeseen kuuluvat keltatukkaiset Lewis-isä, Mariah-äiti ja neljä tytärtä. Lucy otetaan hyvin vastaan, vaikka häntä hieman säälitäänkin ”Vierailija-rukkana”. Etenkin Mariah paneutuu Lucyn ilahduttamiseen ja tukemiseen ja niinpä näiden kahden naisen välille kasvaakin vähitellen miltei äidin ja tyttären suhdetta muistuttava rakkaus.

Ristiriitoja syntyy lähinnä luokka- ja kulttuurieroista. Esimerkiksi narsissien näkeminen saa Mariahin iloitsemaan siitä että on elossa, kun taas Lucylle narsissit tuovat mieleen pelkästään pitkän runon, jonka joutui kymmenvuotiaana opettelemaan ulkoa. Narsissit ja kyseinen runo kuuluvat valloittajien kulttuuriperintöön, eivät saarelaisten.

Kiivasluonteinen Lucy töksäyttelee helposti niillekin, joista välittää. Ennen kaikkea Lucy on vihainen äidilleen, joka ei usko tyttölapsen pystyvän etenemään elämässään. Äidin mieliksi Lucy on lähtenyt opiskelemaan sairaanhoitajaksi, mutta onko se sitä, mitä hän itse haluaa?  Lucy ei edes pysty lukemaan äidin lähettämiä kirjeitä - ehkä pelätessään niiden herättävän koti-ikävää.

Joitain asioita ei pääse pakoon, mutta usein ainakin joksikin aikaa riittää ihan hyvin, että edes yrittää.

Ennen pitkää Lucy oivaltaa, ettei isäntäväen avioliitossa kaikki ole kohdallaan. Hänen myötätuntonsa on hyväuskoisen Mariahin puolella, koska on elämässään nähnyt niin monia epäluotettavia miehiä. Yksi näistä on hänen oma isänsä, joka arvelee siittäneensä noin 30 jälkeläistä.

Huonoista kokemuksista huolimatta Lucy tarkastelee monia tapaamiaan miehiä mahdollisina seksikumppaneina ja odottaa kokevansa näiden kanssa jotain railakasta. Hän ei kuitenkaan ole valmis sitoutumaan kehenkään, vaan pitää suhteensa väliaikaisena huvina ja ajanvietteenä. Pieni vaaran tunne on hänelle vain lisäkiihoke.

Kylmä tuuli oli kuivattanut huuleni väljähtäneen paahtoleivän tuntuisiksi, mutta Paul nautiskeli minusta kuin olisin ollut vastapaistettu kakku. Hän oli iloinen nähdessään minut ja sanoi: ”Minä rakastan sinua”, ja minä ajattelin: Vai tuolta se kuulostaa, kun sitä tarkoitetaan ihan tosissaan.

Vuosi suurkaupungissa kasvattaa Lucya paljon niin itsetuntemuksen kuin tietomääränkin suhteen. Hän on valmis luopumaan asioista, joita on tehnyt vain täyttääkseen muiden odotuksia, ja ryhtyy etsimään omaa tietään. Tulevaisuus näyttää, mihin se vie, mutta tuskin kuitenkaan takaisin kotisaarelle.

Kirjassa on vahva yhteiskunnallinen ja feministinen pohjavire. Köyhistä oloista tullut Lucy ihmettelee, millainen ristiriita vallitsee valkoisen amerikkalaisen keskiluokan hyvien tarkoitusperien ja käytännön tekojen välillä. Ihmiset surevat luonnon ja maiseman tuhoutumista, mutta rakentavat silti itselleen taloja näköalapaikoille. Ja hassulta Lucysta tuntuu sekin, että nämä ihmiset uskovat tulevansa onnellisiksi luopuessaan tavarasta.

Kincaidin tyyli on toisaalta napakkaa ja toteavaa ja toisaalta ironista ja liioittelevaa. Lucy-pienoisromaanissa on vain 171 sivua, mutta kirja on niin täynnä hienoja yksityiskohtia ja huomioita, että sen anti on huomattava. Etenkin Lucyn eriskummalliset unet ja luonnehdinnat asioista ovat riemastuttavia.

Hänen hiuksensa laskeutuivat päälaelta epätasaisina, ne olivat kuin merseroitua puuvillaa saksittuna milloin minkäkin mittaiseksi, ja väriltään tukka oli kuin lämmin ruskea takki.

Taivas oli kova ja harmaa, satoi ja pisarat tuntuivat pieniltä kovilta nauloilta – aurinko paistoi joskus, mutta vain heikosti, niin kuin olisi kantanut kaunaa. Huomasin, kuinka kova ja kylmä ja visusti ummessa maa oli.

Jamaica Kincaid oli alun perin nimeltään Elaine Potter Richardson (s. 1949). Hän muutti kuusitoistavuotiaana Antiguan saarelta New Yorkiin au pairiksi ja löysi siellä mielenkiintonsa kohteiksi kirjoittamisen ja valokuvaamisen. Jamaica Kincaid on toiminut kirjailijan työn ohella Harvardin yliopistossa afrikkalaisen ja afroamerikkalaisen kulttuuritutkimuksen professorina.

PS. Yksi Lucyn pohdinnoista: miten Jeesus valmisti tarjoamansa kalat?